Ihmiskuntaa ja nimenomaan sen sivistyneintä (tai siksi
luulemaamme) osaa kohtaa näköjään määrävälein katastrofi, sotaisa ajattelutapa,
kosto jostain vanhasta veriteosta, tai sitten vain halu hakea hyvitystä jostain
ammoin tapahtuneesta tai tuoreesta vääryydestä. Joku näistä. Syylliset
onnettomaan tapahtumasarjaan löytyvät varmasti.
Selityksiä laativat historioitsijat. Olemme nyt erään tällaisen
sivistyneiden arvojen romahduksen keskellä tai ehkä vasta kynnyksellä, jos tapahtumien logiikka johtaa suureen maailmanpaloon. Tarkoitan tässä syy-seuraussuhteiden
verkostoa, joka kumpua Ukrainan tilanteesta. Se ei kuitenkaan raakuudessaan tai
sodankäyntitavoissaan ole mitenkään ainutlaatuinen
tämän päivän maailmassa.
Paitsi arvojen alennustila liittyy sotaan myös sankaruutta
tai ”sankaruutta”, jota kukin kansakunta tai heimo vielä liioittelee erilaisilla
urhoollisuutta todistavilla muistomerkeillä.
Mikä kummalliselta tuntuva sotaisa houkutus jonkin koetun
sodan muistojen jäljiltä jää kytemään edellisen katastrofin raunioiden vielä
savutessa?
Ukrainan sota osoittaa, kuinka siviilit kohtaavat nykysodan
raskaimman kautta. Syyllistytään epäinhimillisyyksiin. Jokainen kerrostaloon tai
muuhun infraan kohdistuva romahdus surmaa tai vahingoittaa myös ihmisiä.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Jonkinmoisen pettymyksen tuottaa uhoaminen myös aivan
lähellä omaa kokemusmaailmaamme. Olen suhtautunut kriittisesti presidentti Alexander
Stubbin kielenkäyttöön. Siinä on jotain ylimielistä tai turhanaikaista mielenosoittamista. Onhan se tietysti komeaa
monen mielestä, kun valtionpäämiehemme kohottaa omaa profiiliaan arvostelmalla
Kiinaa tai muita suurvaltoja, jotka -
näin oletetaan – voisivat lopettaa sodan yhdellä käden heilautuksella.
Opetetaan siis koulumestarimaisesti lopettamaan sota, joka suurvallan
näkökulmasta nähdään helposti sormen heristelynä. ”Vastapilkkaan” on syytä
varautua.
Joka tapauksessa Suomi valmistautuu sotaan omilla toimillaan,
johon kuuluvat liittolaisuuden syventäminen konkreettisilla toimenpiteillä. Ruotsi-yhteistyö
tiivistyy: järjestetään hallitusten
yhteiskokouksia. Tämähän muistuttaa
puolustusliittoa! Ruotsista tulee ns. kehysvaltio, joka tarkoittaa, että se
johtaa useamman Nato-maan joukosta koostuvaa toimintaa.
Nyt sovittuun Suomen Ruotsi-yhteistyöhön kuuluu paljon
muutakin, kuten siviilihankkeet vihreä siirtymä ja jäänmurtajien rakentaminen.
Suomeen suunnitelluissa monikansallisissa joukoissa (”eteentyönnetyt
maajoukot” eli FLF-joukot) Ruotsi ottaisi johtoroolin. Suomen väitettiin Natoon
liittymistä käsiteltäessä ottaneen ison veljen paikan maiden välisissä suhteissa,
mutta nyt näköjään palataan vanhaan asetelmaan. Ruotsista käytetään
hellyttelynimeä ”toivekumppani”. Yhteistyöaspektin lisäksi joukkojen
luonteeseen kuuluu toimia osana viholliseen suunnattua pelotetta.
FLF-joukkojen luonteeseen kuuluu, että niissä kierrätetään
Nato-maiden joukkoja. Ne ovat skaalattavissa tarpeen mukaan, eikä joukkojen
pysyvä sijoittaminen ole ensikriteeri. Nato-yhteistyön täydentää todennäköisesti
Mikkeliin tuleva Naton maavoimien alaesikunta ja Lappiin sijoittuva Naton
varuskunta, yksi tai useampia.
:::::::::::::::::::::::
Ydinaseet ja muu aseistautuminen ovat herättäneet myös kritiikkiä.
A-studiossa 17.9. aiheesta väittelivät kansanedustajat Minja Koskela (vas.) ja
Jarmo Lindberg (kok.). Lindberg puolusti maltillisesti varustautumista. Vasemmistoliitto
vastustaa ydinaseiden sijoittamista Suomen maaperälle ja niillä harjoittelua. Itseasiassa
se on ollut myös Suomen linja. Koskela arvostelee keskustelun jälkijättöisyyttä:
näyttää siltä, että asioista on saavutettu jo yksimielisyys poliittisella ylätasolla, kun kansanedustajat vasta
heräilevät tiedon puutteeseen aiheesta.
Petteri Orpo on kiirehtinyt lausumaan, että on itsestään
selvää, että Suomi osallistuu ydinaseharjoituksiin. On totta, ett Natoon
liittyessään Suomi ei ottanut kantaa ydinaseiden sijoitteluun, mutta yleinen mielipide
kansalaisten keskuudessa oletti, että yksityiskohdista käydään kriittinen keskustelu
myöhemmin. Asian ansaitsemaa syvällistä keskustelua ei ole käyty. Koskela näkee
niin, että pohdintaa on harjoitettu pienemmässä piirissä, mutta eduskuntaan
päin tiedottaminen on laiminlyöty.
Tällainen ”päätösmenettely” on tuttu aikaisemmilta ajoilta:
Jussi Niinistö tuntui aikoinaan ministerinä ollessaan ottavan äkkiväärästi
oikeuden omiin käsiinsä lähentäessään Suomea Natoon: ”tästähän on sovittu jo
niin ja niin kauan sitten….”. Kummallinen tuo päätöksentekoprosessi!
Koskela argumentoi, että Suomella on oltava mahdollisuus
sovittaa oma ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjansa Natoon, kuten Norja
tekee. Itsestään selvyyksiä ydinaseisiin liittyen ei ole.
Oli aikoja, jolloin Nato
ei ollut suosittu sen enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan. Silloin korvattiin
Naton mahti yhteistyöllä maiden välillä. Nyt kun ollaan Natossa, on Ruotsin
suhde Nato-ydinaseisiin sellainen, että sodan aikana niitä voitaisiin sijoittaa
Ruotsiin sen itsensä niin salliessa, mutta rauhan aikana niitä ei kaivata
Ruotsin maaperälle. Ruotsissa DCA-sopimukseen ei tullut mainintaa ydinaseista (kuten
ei Suomessakaan) päinvastoin kuin Norjassa ja Tanskassa, jossa sijoittamisen
todettiin olevan maiden asettaman oman kynnyksen takana.
Yhteisiin ydinaseharjoituksiin Ruotsi ottanee kantaa
tulevien sotaharjoitusten yhteydessä. Suhde ydinaseisiin on suuressa linjassa
hyvin samanlainen Suomessa ja Ruotsissa. Tuntuu siltä, että Suomi ja Ruotsi
ovat menneet ydinaseiden sallimisessa Norjan ohi, joka on säilyttänyt vanhan
varovaisen kantansa, vaikka onkin Naton alkuperäisiä jäseniä. Varovaisuus on
viisautta.
::::::::::::::::::::::::::
Olen monessa yhteydessä viitannut militaristiseen henkeen,
joka on lisääntynyt kautta koko maailman johtuen vallitsevasta sodan
eskaloitumisen uhasta. Jopa aihetta
käsittelevät tosi-tv-sarjat ovat saaneet lisääntyvää suosiota osakseen
paitsi meillä niin myös muualla
maailmassa.
Ulkomaisiin formaatteihin perustuvat sotilaskoulutus- ja armeijateemaiset sarjat ovat
runsaslukuisia tv-kanavilla. Hesarin
(17.9.2024) mukaan ”ohjelmien kasvava määrä resonoi epävarman
maailmanpoliittisen tilanteen kanssa”.
Palaan vielä vanhaan ajatukseeni militaristisen hengen kasvusta median kirjoittelun ja valtioiden välisen kilpailun tuloksena. Ihmisten suhtautuminen militarismiin muuttuu myönteisemmäksi, kun se alkaa tuntua normaalilta poliittisen johdon puheissa. Eivät ihmiset sodasta pidä, mutta väkisinkin ajan henki valtaa mieliä. Kun suuresta sodasta on kulunut riittävästi aikaa, alkavat väärät luulot sodasta kukoistaa sekä etukäteen että jälkikäteen, kuten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtui. Kukapa jäisi kaipaamaan juoksuhautojen mutavellissä rypemistä. Se, mitä jäädään kaipaamaan on säädyllinen sankaruus, ei massojen sumeilematon tappaminen.
Sodan viihteellistyminen on yksi tärkeä näkökulma. Kysymys
on paljolti totuttautumisesta tiettyihin uuden aikakauden sotaa henkiviin
arvoihin, kuten mediatutkija Pauliina Tuomi toteaa 17.9.2024 Helsingin
Sanomissa.
Mitä hyötyä armeijainstituutio saa viihteellisistä sodan
näkökulmista? Ehkä siinä on kysymys johdattelusta - viihteellisyyden kautta –
sodan raakaan maailmaan.
Toisen maailmansodan jälkeen vasta 1950-luvulla pystytiin
sodan inhorealismi kuvamaan uskottavasti. Mieleeni tulee amerikkalainen elokuva,
Robert Aldrichin ”Helvetti 1944” (Attack!) vuodelta 1956, kiveen hakatun
näköinen Jack Palance pääosassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti