torstai 19. syyskuuta 2024

Sotahenkinen tosi-tv on täällä

 


Ihmiskuntaa ja nimenomaan sen sivistyneintä (tai siksi luulemaamme) osaa kohtaa näköjään määrävälein katastrofi, sotaisa ajattelutapa, kosto jostain vanhasta veriteosta, tai sitten vain halu hakea hyvitystä jostain ammoin tapahtuneesta tai tuoreesta vääryydestä. Joku näistä. Syylliset onnettomaan tapahtumasarjaan löytyvät varmasti.

Selityksiä laativat historioitsijat. Olemme nyt erään tällaisen sivistyneiden arvojen romahduksen keskellä tai ehkä vasta kynnyksellä,  jos tapahtumien logiikka johtaa  suureen maailmanpaloon. Tarkoitan tässä syy-seuraussuhteiden verkostoa, joka kumpua Ukrainan tilanteesta. Se ei kuitenkaan raakuudessaan tai sodankäyntitavoissaan  ole mitenkään ainutlaatuinen tämän päivän maailmassa.

Paitsi arvojen alennustila liittyy sotaan myös sankaruutta tai ”sankaruutta”, jota kukin kansakunta tai heimo vielä liioittelee erilaisilla urhoollisuutta todistavilla muistomerkeillä.

Mikä kummalliselta tuntuva sotaisa houkutus jonkin koetun sodan muistojen jäljiltä jää kytemään edellisen katastrofin raunioiden vielä savutessa?

Ukrainan sota osoittaa, kuinka siviilit kohtaavat nykysodan raskaimman kautta. Syyllistytään epäinhimillisyyksiin. Jokainen kerrostaloon tai muuhun infraan kohdistuva romahdus surmaa tai vahingoittaa myös ihmisiä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Jonkinmoisen pettymyksen tuottaa uhoaminen myös aivan lähellä omaa kokemusmaailmaamme. Olen suhtautunut kriittisesti presidentti Alexander Stubbin kielenkäyttöön. Siinä on jotain ylimielistä tai turhanaikaista  mielenosoittamista. Onhan se tietysti komeaa monen mielestä, kun valtionpäämiehemme kohottaa omaa profiiliaan arvostelmalla Kiinaa tai muita suurvaltoja, jotka  - näin oletetaan – voisivat lopettaa sodan yhdellä käden heilautuksella. Opetetaan siis koulumestarimaisesti lopettamaan sota, joka suurvallan näkökulmasta nähdään helposti sormen heristelynä. ”Vastapilkkaan” on syytä varautua.

Joka tapauksessa Suomi valmistautuu sotaan omilla toimillaan, johon kuuluvat liittolaisuuden syventäminen konkreettisilla toimenpiteillä. Ruotsi-yhteistyö tiivistyy:  järjestetään hallitusten yhteiskokouksia. Tämähän  muistuttaa puolustusliittoa! Ruotsista tulee ns. kehysvaltio, joka tarkoittaa, että se johtaa useamman Nato-maan joukosta koostuvaa toimintaa.

Nyt sovittuun Suomen Ruotsi-yhteistyöhön kuuluu paljon muutakin, kuten siviilihankkeet vihreä siirtymä ja jäänmurtajien rakentaminen.

Suomeen suunnitelluissa monikansallisissa joukoissa (”eteentyönnetyt maajoukot” eli FLF-joukot) Ruotsi ottaisi johtoroolin. Suomen väitettiin Natoon liittymistä käsiteltäessä ottaneen ison veljen paikan maiden välisissä suhteissa, mutta nyt näköjään palataan vanhaan asetelmaan. Ruotsista käytetään hellyttelynimeä ”toivekumppani”. Yhteistyöaspektin lisäksi joukkojen luonteeseen kuuluu toimia osana viholliseen suunnattua pelotetta.

FLF-joukkojen luonteeseen kuuluu, että niissä kierrätetään Nato-maiden joukkoja. Ne ovat skaalattavissa tarpeen mukaan, eikä joukkojen pysyvä sijoittaminen ole ensikriteeri. Nato-yhteistyön täydentää todennäköisesti Mikkeliin tuleva Naton maavoimien alaesikunta ja Lappiin sijoittuva Naton varuskunta, yksi tai useampia.

:::::::::::::::::::::::

Ydinaseet ja muu aseistautuminen ovat herättäneet myös kritiikkiä. A-studiossa 17.9. aiheesta väittelivät kansanedustajat Minja Koskela (vas.) ja Jarmo Lindberg (kok.). Lindberg puolusti maltillisesti varustautumista. Vasemmistoliitto vastustaa ydinaseiden sijoittamista Suomen maaperälle ja niillä harjoittelua. Itseasiassa se on ollut myös Suomen linja. Koskela arvostelee keskustelun jälkijättöisyyttä: näyttää siltä, että asioista on saavutettu jo yksimielisyys poliittisella  ylätasolla, kun kansanedustajat vasta heräilevät tiedon puutteeseen aiheesta.

Petteri Orpo on kiirehtinyt lausumaan, että on itsestään selvää, että Suomi osallistuu ydinaseharjoituksiin. On totta, ett Natoon liittyessään Suomi ei ottanut kantaa ydinaseiden sijoitteluun, mutta yleinen mielipide kansalaisten keskuudessa oletti, että yksityiskohdista käydään kriittinen keskustelu myöhemmin. Asian ansaitsemaa syvällistä keskustelua ei ole käyty. Koskela näkee niin, että pohdintaa on harjoitettu pienemmässä piirissä, mutta eduskuntaan päin tiedottaminen on laiminlyöty.

Tällainen ”päätösmenettely” on tuttu aikaisemmilta ajoilta: Jussi Niinistö tuntui aikoinaan ministerinä ollessaan ottavan äkkiväärästi oikeuden omiin käsiinsä lähentäessään Suomea Natoon: ”tästähän on sovittu jo niin ja niin kauan sitten….”. Kummallinen tuo päätöksentekoprosessi!

Koskela argumentoi, että Suomella on oltava mahdollisuus sovittaa oma ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjansa Natoon, kuten Norja tekee. Itsestään selvyyksiä ydinaseisiin liittyen ei ole.

Oli aikoja,  jolloin Nato ei ollut suosittu sen enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan. Silloin korvattiin Naton mahti yhteistyöllä maiden välillä. Nyt kun ollaan Natossa, on Ruotsin suhde Nato-ydinaseisiin sellainen, että sodan aikana niitä voitaisiin sijoittaa Ruotsiin sen itsensä niin salliessa, mutta rauhan aikana niitä ei kaivata Ruotsin maaperälle. Ruotsissa DCA-sopimukseen ei tullut mainintaa ydinaseista (kuten ei Suomessakaan) päinvastoin kuin Norjassa ja Tanskassa, jossa sijoittamisen todettiin olevan maiden asettaman oman kynnyksen takana.

Yhteisiin ydinaseharjoituksiin Ruotsi ottanee kantaa tulevien sotaharjoitusten yhteydessä. Suhde ydinaseisiin on suuressa linjassa hyvin samanlainen Suomessa ja Ruotsissa. Tuntuu siltä, että Suomi ja Ruotsi ovat menneet ydinaseiden sallimisessa Norjan ohi, joka on säilyttänyt vanhan varovaisen kantansa, vaikka onkin Naton alkuperäisiä jäseniä. Varovaisuus on viisautta.

::::::::::::::::::::::::::

Olen monessa yhteydessä viitannut militaristiseen henkeen, joka on lisääntynyt kautta koko maailman johtuen vallitsevasta sodan eskaloitumisen uhasta. Jopa aihetta  käsittelevät tosi-tv-sarjat ovat saaneet lisääntyvää suosiota osakseen paitsi meillä niin myös  muualla maailmassa.

Ulkomaisiin formaatteihin perustuvat sotilaskoulutus-  ja armeijateemaiset sarjat ovat runsaslukuisia  tv-kanavilla. Hesarin (17.9.2024) mukaan ”ohjelmien kasvava määrä resonoi epävarman maailmanpoliittisen tilanteen kanssa”.

Palaan vielä vanhaan ajatukseeni militaristisen hengen kasvusta median kirjoittelun ja valtioiden välisen kilpailun tuloksena. Ihmisten suhtautuminen militarismiin muuttuu myönteisemmäksi, kun se alkaa tuntua normaalilta poliittisen johdon puheissa. Eivät ihmiset sodasta pidä, mutta väkisinkin ajan henki valtaa mieliä. Kun suuresta sodasta on kulunut riittävästi aikaa, alkavat väärät luulot sodasta kukoistaa sekä etukäteen että jälkikäteen, kuten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtui. Kukapa jäisi kaipaamaan juoksuhautojen mutavellissä rypemistä. Se, mitä jäädään kaipaamaan on säädyllinen sankaruus, ei massojen sumeilematon tappaminen.

Sodan viihteellistyminen on yksi tärkeä näkökulma. Kysymys on paljolti totuttautumisesta tiettyihin uuden aikakauden sotaa henkiviin arvoihin, kuten mediatutkija Pauliina Tuomi toteaa 17.9.2024 Helsingin Sanomissa. 

Mitä hyötyä armeijainstituutio saa viihteellisistä sodan näkökulmista? Ehkä siinä on kysymys johdattelusta - viihteellisyyden kautta – sodan raakaan maailmaan.

Toisen maailmansodan jälkeen vasta 1950-luvulla pystytiin sodan inhorealismi kuvamaan uskottavasti. Mieleeni tulee amerikkalainen elokuva, Robert Aldrichin ”Helvetti 1944” (Attack!) vuodelta 1956, kiveen hakatun näköinen  Jack Palance pääosassa.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti