perjantai 31. toukokuuta 2019

Talouskuria ja kamreeriajattelua vai löysää velanottoa?

Teoksessa ”Vaurastumisen vuodet. Suomen taloushistoriaa teollistumisen jälkeen” (Gaudeamus, 2019) kerrataan talouden nykyhistoriaa useiden eri asiantuntijoiden toimesta. Keskityn tässä finanssipolitiikkaan liityntöineen ja yritän vetää johtopäätöksiä nykypäivään. Yksi kirjoittajista, VTT Sakari Heikkinen, toteaa kirjan kansitekstissä oleellisen: ”Suomi on perinteisesti ollut vähäisen valtionvelan maa, mutta kriisiaikoina on jouduttu pakon edessä luopumaan kamreeriajattelusta”. Lausahduksessa on vinha perä, vaikka lehtiä lukemalla voisi kuvitella Suomen horjuvan jatkuvasti velkavankeuden partaalla.

Teoksen kirjoittamisen aloitteentekijänä on ollut emeritusprofessori Jorma Ahvenainen, joka toimi omanakin opettajanani lähes 50 vuotta sitten.

Heikkisen kirjoittamassa osiossa ”Julkinen talous, valtiontalous ja finanssipolitiikka” viitataan Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen ”uraauurtavaan” teokseen ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja”. Siinä tekijät määrittävät finanssipolitiikan linjan ulottuvan 1940-luvulta 1980-luvulle. Tavoitteena oli ”nopea kasvu vakauden kustannuksellakin”. Kun velanottoa vieroksuttiin, tuli finanssipolitiikasta myötäsyklistä. Seurauksena suhdannevaihtelut jyrkkenivät sen sijaan, että olisi toimittu vastasyklisesti eli hidastettu valtion menojen kasvua noususuhdanteessa ja kiihdytetty laskusuhdanteessa. Kuviteltiin kai, että toimittiin keynesiläisten oppien mukaan, mutta tosiasiassa tehtiin juuri päinvastoin. Karkein erehdys sattui mielestäni 1980-luvun kasinovuosina annettaessa talouden ylikuumeta.

Jos lähtökohdaksi historianäkökulmasta otetaan velanottovastaisuus, ulottaisin talouspoliittisen linjan edellä esitettyä paljon pidemmälle ajanjaksolle, nimittäin Snellmannista Rytin kautta Viinaseen. Elvyttävään politiikkaan on turvauduttu vain äärimmäisissä kriiseissä.

Johtopäätös voisi olla, ettei ole seurattu maailmalla vaikuttaneita talouspoliittisia oppeja. Keynesiläinen systematiikka hylättiin. Elvyttävää politikkaa nähtiin edes jossain määrin 1970-luvulla seurauksena öljykriisistä. Sakari Heikkinen myöntää, että senkin jälkeen tavoitteellinen suhdannepolitiikka on ollut haastavaa, vaikka tietomäärä on koko ajan kasvanut. Niinpä huomaan edelleen väiteltävän aivan talouden perusasioista.

Kuitenkin Heikkisen grafiikoista käy ilmi, että elvyttävää politikkaa on noudatettu kaikesta huolimatta 1970-luvun lopulla, 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmässä vaiheessa 2010-2015. Onko talouspolitiikka ollut myötä- vai vastasyklistä finanssikriisin jälkeisessä aneemisessa vaiheessa? Heikkinen näkee kuvan epämääräisenä, toisaalta elvyttävänä, toisaalta kiristävänä. On menty parempaan suuntaan suhdanteiden huomioimisessa, mutta ei tarpeeksi.

:::::::::::::::::::::::

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin velkasuhde nousi ylimmillään noin 65 prosenttiin bkt:stä. Sen jälleen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka laski jopa 30 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun. Julkinen velka nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta on sittemmin vuodesta 2015 lähtien pysähtynyt ja kääntynyt laskuun.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että kansainvälisesti velkaluvut ovat olleet varsin lohdulliset. Ja tämä koskee myös 1990-luvun laman velanottoa. Velalla pelottelulla oli silloin poliittisia tavoitteita.

Vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu alhainen taso on jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin saavutettuun 30 prosenttiin, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Kestävyysvajeella viitataan ikääntymisen aiheuttamaan huoltosuhteen kasvuun: yhä pienempi työssäkäyvä aktiiviväestö joutuu pitämään huolta yhä suuremmasta osasta väestöä. Tosin kestävyysvajearviot ovat vaihdelleet kovasti arvioijasta riippuen.

Kestävyysvaje on joka tapauksessa niin merkittävä, että siihen tulee varautua jo etukäteen. Mutta onko kestävyysvajeuhka niin suuri kuin sitä markkinoidaan meille kansalaisille?

:::::::::::::::::

T&Y -lehden tuoreen numeron 2/2019 palstalla ”Lukuvihje” on arvioitu Alberto Alesinan & Carlo Faveron & Francesco Giavazzin teos ”Austerity. When It Works and When it Doesn´t”. En tässä arvioi kirjaa, vaan keskityn kirjasta arvion tehneen Heikki Taimion pohdintaan valtiontalouden haasteesta: lisää veroja vai lisää lainanottoa?

Juuri toimintansa toimitusministeriönä päättävän hallituksen ja tulevan Antti Rinteen hallituksen välillä on selvä ajattelullinen – etten sanoisi ideologinen - ero. Juha Sipilän hallitus leikkasi menoja ja Rinne on ilmoittanut, ettei leikata, vaan otetaan velkaa. Tilanne on toki ollut ja on edelleen monimutkaisempi kuin edellä kuvasin: hallitus joutuu joka tapauksessa ottamaan velkaa sen menotalouden kattamiseen, johon on sitouduttu. Kysymys on uusista sitoumuksista, miten ne kustannetaan.

Keynesiläisessä mallissa menoleikkaukset hidastavat talouskasvua enemmän kuin verojen korotus: leikkaus on suoraan pois kokonaiskulutuksesta, ”kun taas verojen korotuksesta vain osa vähentää kulutusta ja osa on pois säästämisestä”.

Alesinan & kumppanien kirjassa esitetään - Taimion mukaan - että ”menoleikkauksista seuraa paljon pienemmät tuotannon menetykset kuin veronkorotuksista”. Lisäseurauksena menoleikkaukset takaavat, ettei verotusta tarvitse kiristää. Edelleen menoleikkausten tapauksessa ”taloudenpitäjät uskaltavat kuluttaa ja investoida”.

Kysymys on tietenkin talouskuripolitiikasta, josta on vaihtelevia mielipiteitä. Taimio aivan oikein korostaa, että menoleikkauksia suosivat ne, jotka haluavat pienentää julkisen sektorin kokoa ja keventää verotusta. Tätä ajattelua vastaan ovat nousseet monet poliitikot, jotka haluavat tasa-arvoista ja inhimillisesti tasapainoista kehitystä.

:::::::::::::::::::

Alesina ja kumppanit asettuvat tutkimustensa perusteella selvästi talouskuripolitiikan (austerity) kannalle. Vierastan itse kirjan kirjoittajien arviota, että ”ilman menoleikkauksia menot kasvaisivat jatkuvasti, mikä ruokkii odotuksia jatkuvista veronkorotuksista”. Tämä automaatio on liian kategorinen.

Juuri nyt hallitusta muodostettaessa olemme tilanteessa, jossa keskustelua käydään potentiaalisten hallituskumppanien kesken siitä, jatketaanko leikkauksia vai väljennetäänkö suhtautumista lisävelanottoon. Mielenkiitoinen tapaus ovat infrahankkeet, esimerkiksi ratahankkeet, joiden katsotaan olevan paitsi menoerä niin myös investointi tulevaisuuteen.

Menoleikkaukset ja veronkorotukset sekoittuvat muihin meneillään oleviin talouden trendeihin (esim. suhdannevaihteluiden meneillään olevaan vaiheesen), joten on otettava huomioon, että talouteen vaikuttavien muuttujien määrä on suuri.

Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että blokkipolitiikan yksi seuraamus voi olla muutos pitkän aikavälin talouspoliittisessa linjassa, joskaan se ei välttämättä ole niin suuri kuin retoriikassa väitetään.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Demokratia koetuksella, mutta populismin haasteet ovat suuremmat

Oikeistopopulistien eteneminen europarlamenttivaaleissa on tapahtunut tosiasia, mutta onko asetelmasta kasvanut sellainen teflonpinta, ettei mikään voi heikentää oikean laidan populismia? Ihan näin ei ole. Joskus tuntuu siltä, että populistiset ryhmät itse tekevät kaikkensa pienentääkseen suosiotaan.

Tällaisesta on esimerkkinä räikeä tapaus, jossa Itävallan yhden hallituspuolueen, oikeistopopulistisen vapauspuolueen (FPÖ) johtajaan ja varakansleriin Heinz-Christian Stracheen liittyvä korruptioskandaali johti hallituksen hajoamiseen.

Kysymys näyttää olevan Strachen häikäilemättömästä pyrkimisestä valtaan keinoilla millä hyvänsä. Tämä johti Venäjältä (?) viritettyyn ansaan, joka on mahdollistanut vaalivaikuttamisen kautta sekaantumisen Itävallan päätöksentekomekanismeihin.

Euroopan laajuisesti oikeistopopulistit ovat pyrkineet luomaan ulospäin kuvan, että voimasuhteiden muutokset äärioikeiston hyväksi johtuvat kansalaisten ”luonnollisesta” reaktiosta epäisänmaallisesti käyttäytyviä perinteisiä puolueita vastaan. Vanhojen puolueiden ”virheitä” ovat kaiken salliva maahanmuutto ja isänmaan myyminen EU:lle. Kysymys ei siis olisi tämän mukaan oikeistoideologisesti sävyttyneestä valtapolitiikasta, vaan itselle – omalle maalle - vahingollisen toiminnan torjumisesta.

Ajatus ei ole kestävällä pohjalla, vaikka oikeistolainen populismi pyrkii markkinoimaan itseään ”järjen äänenä”. On yritetty luoda kuva, että oikeistopopulismin oikeutus on johdettavissa vanhojen puolueiden luomasta demokratian rämettyneisyydestä: liberaali demokratia on tuhonnut itseään sisältäpäin antamalla ”kaiken sallivalle” vapaamielisyydelle luvan tuhota kansakunnan sielua.

Tietenkin tämä on propagandaa, jolla on vyörytetty etua äärioikeistolle. On totta, että liberaalin demokratian puolustusmekanismeissa on ollut aukkoja, jotka osin johtuvat ylimielisestä suhtautumisesta populistisia tahoja kohtaan. Viime aikojen ääriryhmien menestys on toisaalta sitonut demokraattisia voimia tiukemmin yhteen, kuten osin kävi europarlamenttivaaleissa. Toinen liberaalin demokratian käyttämä taktiikka on populistien vastuuttaminen.

:::::::::::::::::::::

Historiallisesti katsottuna kylmän sodan bipolaarinen maailmankäsitys on muuttunut oikeistopiirien käsittelyssä sekavaksi vyyhdeksi kansainvälisiä suhteita, jossa taustalla on Venäjän saavuttamien geopoliittisten asemien vahvistaminen lännestä tarjottavan tuen kautta. Samaan tähtää yhdistelmä, jonka muodostavat Länsi-Euroopan oikeistovoimat – Itä-Euroopan autoritaariset hallinnot - Yhdysvaltain oikeistokonservatiivit ja suurvallaksi pyrkivä Venäjä.

Kuviota ovat kiusallisesti sotkeneet Itävallan esimerkin mukaiset rötökset ja Steve Bannonin kaltaisten umpioikeistolaisten tahojen valtapyrkimykset. Bannon ikään kuin pyrkii ohjamaamaan taustalta asioita ”oikeaan oikeistolaisuuteen”. Bannonin rooli on muodostumassa ainakin osittain kiusalliseksi niille ryhmille, joille hän pyrkii tyrkyttämään tukeaan: läntisellä liberaalilla demokratialla on niin vahva asema, että se pystyy hyödyntämään populistien hairahdukset – vaikkapa Bannonin tapauksen - omaksi hyväkseen.

Steve Bannon toimii yhteen Italian oikeistopopulistien johtajan Matteo Salvinin ja Ranskan kansallisen liittouman Marine Le Penin kanssa. Salvini on kerännyt ympärilleen ryhmän, johon kuuluvat Le Penin lisäksi Tanskan kansanpuolue, Viron Ekre, Saksan Afd ja Hollannin Vapauspuolue. Pakkaa sekoittaa nimenomaan Venäjä, koska osa edellä mainituista voimista ei halua ratsastaa Venäjällä. Osaa oikeistovoimista uhkaa myös vaalitappio omissa kansallisissa valeissa. Tilanne ei siis ole mitenkään trendinomaisesti etenevä, vaan moneen risteävään suuntaan etenevä.

Ruotsin Jimmie Åkesson on esimerkki ”maltillisesta oikeistopopulistista”, joka ei mitenkään halua laskea Venäjä-kortin varaan, ja jolle Salvinin ryhmittymä on etäinen. Suuri osa oikeistopopulisteista haluaisi sitoa keskinäisen yhteistyön maahanmuuttokysymyksiin ja ”kristilliseen arvopohjaan” sotkematta siihen suurvaltapolitiikkaa, erikseen Venäjä-politiikkaa tai monia kansallisia painotuksia.

Olen näissä kirjoituksissa kuuluttanut luontevaa suhtautumista Venäjään. Nyt on taipumus politikoida juuri päinvastaiseen suuntaan: Italian ja Ranskan oikeisto mielistelevät Venäjää ja Suomen Halla-aho ajaa yksioikoisen kielteistä näkemystä.

Oikeistoliikkeen suuri ongelma on ollut, että siltä puuttuu riittävä määrä yhteisiä teemoja, ja vaikka nyt onkin odotusarvo, että yhteinen tahtotila löytyy, veikkaan, että yhteistyöpyrintö on vain väliaikainen vaihe, joka murtuu, kun valtaa ruvetaan vaalien jälkeen jakamaan.

Oikeistoryhmillä on haaste, miten saada eri ryhmien edustajien käyttäytyminen jonkinasteisen kurin piiriin. Nyt näyttää siltä, että vähän päästä joudutaan selittelemään edustajien epäkorrektia tai suorastaan laitonta käyttäytymistä. Kärsijöinä ovat populistien omat lahjakkaat ja asiansaosaavat kansanmiehet ja – naiset.

Oikeistolainen trendi tulee väistymään vastuun lisääntyessä sekä kansallisella että EU-tasolla. Samaan suuntaan vaikuttaa eri ryhmien eripura noudatettavasta linjasta. Kun äänestetään, niin mitä oikeastaan äänestetään? Olen näkevinäni tuloksissa vanhan liiton vastaiskun ainakin henkisellä tasolla.

Käytyjen EU-vaalien seurauksena syntyi epäyhtenäinen kuva Euroopan poliittisesta kentästä. Vihreät etenivät, mutta vakiintuneista perinteisistä ryhmistä konservatiivit taantuivat. Sosiaalidemokraattien menestys vaihteli maasta toiseen siirryttäessä ja oikeistopopulistien eteneminenkin tapahtui sekin lähinnä maakohtaisesti, ei kattavasti.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Mitä on jääkiekko?

Tuli pikkuisen vaativa otsake…. Puhutaan jääkiekon MM-kisoista.

”Venäjä upposi keskialueen suohon”. ”Suomen peli ei ollut edes jääkiekkoa”. ”Hävisimme keskinkertaiselle joukkueelle”. Tämäntyyppisiä kommentteja tuli Suomen ja Venäjän ottelun jälkeen Venäjän medialta ja pelaajilta. Toisaalta annettiin lausuntoja, joihin sisältyi tietty määrä kateudensekaista ihailua. Annettiin ymmärtää, että Suomelta puuttui 50 parasta kiekkoilijaa ja silti nöyryyttävästi hävittiin.

Ruotsalaiset tekivät sen taas! Kun oma joukkue putosi siirryttiin sujuvasti kehumaan Suomea. Jukka Jalosesta on tehty sateentekijä, miltei puolijumala.

No, oikeastaan kaikki edellä lausutut ovat kuumien tunteiden sanelemia ylisanoja suuntaan tai toiseen. Kuitenkin päällimmäiseksi jää ”Suomen ihme”. Suomen maajoukkuetta on verrattu Yhdysvaltain ihmetekoon Lake Placidin olympiakisoissa vuonna 1980 (”The Miracle on Ice”), jolloin suvereeni Neuvostoliitto hävisi amerikkalaisille ”yliopistopojille”. Täytyy myöntää, etten minäkään ole 56 vuoden jääkiekon seurannan aikana kokenut tällaista ihmettä, jonka Suomi aiheutti.

Joukkue oli nimien perusteella keskinkertainen. Eihän kaikkia pelaajia edes tunnettu kuin suppeissa jääkiekkopiireissä. Maajoukkue muodostui kakkos- ja kolmosjoukkueen yhdistelmästä. Miten siis on mahdollista, että menestys Kanadaa, Ruotsia ja Venäjää vastaan oli tällainen? Valmentaja Jukka Jalosen selitys oli, että eroa ei ole juuri muussa – muiden huippuihin verrattaessa - kuin henkilökohtaisessa taidossa. Ehkä niin.

Jukka Jalosen kärsimättömän, lakonisen ja hieman kulmikkaan luonteen takana on oikeastikin taktista ja strategista neroutta. Kysymys on valmentajan näkökulmasta kulloinkin käytettävissä olevalle joukkueelle sovellettavasta räätälöidystä pelitavasta. Rajoitteet on otettava huomioon, vahvuudet on hyödynnettävä. On huomioitava pelin luonne (vähän tilaa, tilan käytön totaalisuus), jääkiekkokulttuurin laajuus (joukkue voidaan näköjään koota puolesta sadasta kärkipelaajasta välittämättä kymmenistä kieltäytyjistä), psykologiset seikat (pelaajat tekevät toisistaan suurempia kuin ovatkaan), käytettävissä olevan joukkueen taitotason aliarvioiminen (ammattipelaajiahan kaikki ovat), näyttämisen halu (kun kerrankin annetaan tilaisuus, niin näytetään osaaminen), hyvin yhteen hitsautunut joukkue (kerrankin valmistautumisaika oli riittävän pitkä), hyvä henki joukkueen sisällä (näin ei ole läheskään aina ollut), joukkueen ”keskinkertainen suuruus” (kukaan ei ollut toisten yläpuolella)….. Ei ollut ”ykkösrinkiä”, johon kaikki olisivat voineet nojautua. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä menestyksen eväänä oli tietenkin joukkuepeli, jonka varaan kaikki edellä esitetty rakentui.

Jotenkin Suomeen rinnastettava tapaus on Sveitsi, vaikka se nousikin historiallisessa katsannossa huipulle paljon Suomen jälkeen (Kanada selvisi näissä kisoissa loppuotteluun Sveitsin käsittelystä hyvin onnekkaalla tavalla). Sveitsi menestyy hyvin organisoidulla pelitavalla ja riittävällä määrällä ratkaisuihin yltäviä pelaajia.

Suomen paras joukkue olisi voinut koostua Aleksander Barkovista, Patrik Laineesta, Mikko Rantasesta (ilmetty ykkösketju), Teuvo Teräväisestä, Sebastian Ahosta täydennettynä vaikkapa Erik Haulalla (ilmetty kakkosketju). Kolmosketjun voisi rakentaa Artturi Lehkosesta, Roope Hintzistä, Joel Armiasta, Kasperi Kapasesta, Jesperi Kotkaniemestä.

Suomella on myös nelosketjuloistoa: Joonas Donskoi, Valtteri Filppula, Leo Komarov……

Entä mihin sijoittuisivat Mikko Koivu ja Mikael Granlund?

Puolustukseen riittää nyt - päinvastoin kuin joskus aiemmin – huippuja, esimerkiksi Esa Lindell, Miro Heiskanen, Rasmus Ristolainen, Sami Vatanen.

Tuukka Rask on itseoikeutettu ykkösvahti ja kakkos- ja kolmosmolareita riittää paremmin kuin melkeinpä millään muulla maalla.

Vielä jää reserviin - puolustajia ja hyökkääjiä erittelemättä - vaikkapa Markus Granlund, Miikka Salomäki, Saku Mäenalanen, Markus Nutivaara, Markus Hännikäinen, Aleksi Saarela, Olli Määttä, Jesse Puljujärvi, Henrik Borgström, Kalle Kossila, Juuso Riikola……..

Miten verrata näitä pelaajia nyt maajoukkueessa oleviin, kun menestys lienee yhtäläinen?

::::::::::::::::::::

Venäjä-pelin ensimmäiset 15 minuuttia olivat tasokkaimmat Suomelta kuin oikeastaan mitkään muistamani. Harvoin näkee näin organisitua peliä. Rohkea ja aggressiivinen karvauspeli (se sama, millä vastustajat yleensä sotkevat Suomen kuvioiden rakentamisen) sekoitti nimekkään vastustajan pakan toistuvasti. Mitä pidemmälle peli eteni sitä vahvemmin tuli esille venäläisten luisteluvoima suomalaisten hieman väsyessä. Mutta lopputulos ratkaisee.

Oliko Suomea vastaan ikävä pelata? Tietenkin, koska Suomen peli perustui Venäjän hyökkäysten torpedoimiseen ja mitätöimiseen. Venäjä olisi halunnut pelata ”vapaasti” omilla vahvuuksillaan. Siihen ei Suomi antanut tilaisuutta ennen kuin aivan lopussa.

:::::::::::::::::::::::::

Entä sitten loppuottelu? Suomen tarinan piti päättyä riemukaaren siintäessä silmissä. Täytyy myöntää, että oma uskoni horjui, mutta leijonat osoittivat sitkeytensä ja taistelivat voiton.

Kanada-ottelu muistutti loppuvaiheessa kidutusta, uhri vain ei suostunut ”tunnustamaan” tappiotaan.

Hämmentävää oli katsoa, kuinka pelaajat turnauksessa yksi toisensa jälkeen nostivat tasoaan siitä, mitä heiltä odotettiin. Tässä olisi ehkä joukkuedynamiikan tutkijalla opinnäytetyön paikka. Usein todetaan, että altavastaaja voi voittaa yksittäisen ottelun, mutta tappio tulisi, jos pelattaisiin viiden ottelun sarja. Selittämättömäksi jää, kuinka Suomi voitti neljä ”yksittäistä” huippuottelua (Ruotsi, Venäjä, Kanada kahteen kertaan).

Marko Anttila ”kasvoi” (203 cm!) kolmessa viimeisessä ottelussa joukkueen taistelutahdon symboliksi. Raskaissa turnauksissa (MM-kisat, playoff-ottelut) näkee joskus yllättäviä sankareita. Pelaajat, jotka ovat olleet runkosarjapelaajina hyviä erottuvat pudotuspeleissä odottamattomalla tavalla loistokkuudellaan. Mistä moinen? Paremman puutteessa sanon: kun muut väsyvät, väsyy sankaripelaaja vähiten. Ehkä kysymys on lopulta tahdonvoimasta, joka odottaa täyttymystä.

Urheilun suola on, kun etukäteen tappioon tuomittu nousee tuhkasta ja näyttää taivaan merkit kaikille. Ihmiset haluavat asettua - etukäteen laskien - todennäköisen häviäjän asemaan ja elätellä pientä toivonkipinää.

Kuka unohtui? Maalivahti Kevin Lankinen tietenkin. Ennen vanhaan - vanhoina huonoina aikoina - minua harmitti, kun maalivahti valittiin ”aina” Suomelta parhaaksi pelaajaksi. Muu joukkue ei siis mielestäni pelannut riittävän tasokkaasti. Nyt pelasi, joten maalivahdin saattoi hyvällä omallatunnolla palkita.

Summa summarum, Harri Pesonen sen sanoi: "oli hienoa nähdä, että kaveri vieressä haluaa, että sä onnistunut".

lauantai 25. toukokuuta 2019

Politiikan uusjako

Perinteisesti politiikan toimijat ja poliittisten puolueiden kannattajat on sijoitettu nelikenttään, jonka ulottuvuuksina ovat oikeisto-vasemmisto ja konservatiivit-liberaalit -akselit. Poliittisen kentän hahmotelmana tämä jako tarjoaa ihan hyvän ”pohjapiirustuksen”, miten maa poliittisesti ja ideologisesti makaa.

Mutta nelikenttäkin muuttuu ja sitä pitää poliittisena kehikkona kehittää.

Hesarissa, Jussi Pullisen artikkelissa ”Vanha tuolijatkumo natisee” (4.5.2019) viitataan politiikan tutkijoiden jo pitkään harrastamaan uusjakoon, jossa toisessa päässä ovat ”vihreät, vaihtoehtoiset ja yksilöä korostavat arvot” ja toisessa päässä ”perinteiset, autoritaariset ja nationalistiset arvot”. Hesari sanoo tavoittelevansa tämän tulkinnan sijoittamista viimeksi julkaistuihin nelikenttäanalyyseihin.

Puhuisin lisäpiirteestä vanhaan nelikenttään. Mitkä nuo lisäpiirteet ovat? Niitä ovat muun muassa sukupuoleen, vähemmistöjen oikeuksiin ja ilmastonmuutokseen liittyvät nelikentän laajennukset sekä globaalit trendit, jotka vaikuttavat muun muassa maaseudun ja kaupunkien keskinäiseen problematiikkaan.

Näissä lisäyksissä on helppo havaita esillä olevien teemojen voimakas polarisoituminen, mutta käsittääkseni nämä uudemmat jakolinjat eivät kuitenkaan muuta perustavaa laatua olevalla tavalla vanhaa liberaalit-konservatiivit jakoa.

:::::::::::::::::::

Kaiken kaikkiaan taustalla tapahtuu koko ajan politiikan kentän uusjakoa, sillä vanhat perinteiset politiikan toimijat eivät ole jääneet tuleen makaamaan, vaan ovat asemoimassa itseään muuttuvaan poliittisen kenttään. Ehkä selvimmin uusjako heiluttaa tällä hetkellä keskustapuoluetta, sillä nelikentässä sen miltei yksi yhteen varjona on perussuomalaiset, jotka imevät keskustalaisten ääniä varsinkin, kun Juha Sipilän porvarillisen liberalismin kokeilu näyttää aiheuttaneen hallaa puolueelle: kannattajat ovat joutuneet tuuliajolle ja etsivät uutta kiinnittymiskohtaa poliittisessa kentässä.

Juha-Pekka Raeste on aivan oikeassa analyysissaan ”Keskustan voimaa jäytää kaksi suurta uhkaa” (HS 6.5.2019), kun hän nostaa perussuomaisten uhan lisäksi toiseksi vaikuttavaksi seikaksi demografian ja siihen liittyvät väestömuutokset. Väestö keskittyy kasvukeskuksiin kiihtyvällä tahdilla. Keskustan ääniosuus on pudonnut Uudellamaalla ja Helsingissä viiteen prosenttiin. Puolueen läpimurto etelän väestökeskittymiin on toistaiseksi epäonnistunut ja poliittinen kannatus ei seuraa etelän rintamaille muuttoa. Keskusta on joutunut pahaan väliin, jossa toisella puolella on kokoomuksen liberaalioikeisto ja toisella puolella oikeistokonservatiiviset perusuomaiset. Vanha ”alkiolainen kepu” ajelehtii haamuna määrittelemättömässä paikassa.

Eduskunnan istumajärjestyksestä käyty kiista osoitti selvästi, mistä on kyse. Perussuomalaiset ei olisi halunnut sijoittumista oikealle (johon he ideologisesti kuuluvat), koska haluavat käyttää myös keskustan mandaattia.

Uusjako – paitsi, että luo railoja puolueiden välille – halkaisee myös puolueita keskeltä. Sekä kokoomuksessa että sosiaalidemokraateissa on havaittavissa tämä ilmiö. Uusjako ikään kuin korostaa konservatiivisuuden ja liberaaliuden välistä eroa puolueiden sisällä. Puolueiden johtamiseen tämä asetelma luo lisää haasteita. Ongelmat kertautuvat hallitusta muodostettaessa, sillä neuvoteltaessa joudutaan ottamaan huomioon aiempaa enemmän muuttujia.

::::::::::::::::::::

Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi luo katsauksen politisoitumisen historiaan. Se nimittäin on vaihdellut viime vuosikymmeninä siten, että 1960- ja 70-luvulla elettiin voimakasta politisoitumisen aikaa. Koin tuon ajan itse ja voin osin vahvistaa tapahtuneen, mutta en kuitenkaan näkisi sitä kaiken kattavana suuntauksena. Joka tapauksessa tässä välissä 1980-luvulta 2000-luvulle elettiin epäpoliittisempaa aikajaksoa, vaikka sitäkään ei kannata liioitella.

Uusi politisoituminen nousi populististen liikkeiden kautta suosioon 2010-luvulla osin korostaen edellä mainittuaja jakolinjoja liberalismi-konservatismi -akselilla. Konservatiivinen populismi nousi ainakin osittain liberalismin saaman ”voiton”, yliotteen kumoamiseksi.

Uusi politisoitumisen kausi ei alkanut vanhojen puolueiden aktivoitumisen kautta, vaan vanhan järjestyksen haastoivat uudet tai uusvanhat populistiset voimat. Kaius Niemi jää pohtimaan kumpi - epäpoliittinen vai poliittinen - on sääntö ja kumpi poikkeus historian saatossa.

Onko kehitys johtanut blokkipolitiikan läpimurtoon? Edellinen hallitus oli puhdas porvarillinen hallitus ja nyt on kehitteillä vasemmistoenemmistöinen hallitus (tosin blokkirajan ylittäen!). Blokkipolitiikan jatkuvuuden puolesta ei voi vannoa, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä.

::::::::::::::::::::::

Vastakohtaisuuksia luodaan monilla uusilla lähestymistavoilla, joilla on yksilöllinen luonne (liikkumisen välineet, ruoka, ilmastonmuutos…..). Ollaan aggressiivisesti puolesta tai vastaan. Avainkäsite on identiteetti, jolla perusteella uusia jakoja (erottautumisia) suoritetaan, so. ”politisoidutaan”. Kaius Niemi antaa ymmärtää, että asioiden politisoituminen on taas yhtä herkkää – mutta eri tasolla tapahtuvaa – kuin 50-60 vuotta sitten.

Niin, viime pohdintana näen tapahtuneen ja tapahtuvan liberaalin edistyksellisyyden ja populistisesti houkuttelevan konservatismin välisenä taisteluna. Länsi-Euroopassa läpilyönyt liberaalidemokratia on saanut haastajan, jossa agendaksi on valittu jopa kaikkien pyhimmän arvon, tasa-arvon tavoittelun kiistäminen.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Kun edistys on kirous

Hesarissa oli juttusarja, jossa pohdittiin tavallisten keskiluokan ihmisten pahoinvointia ja ärtymyksen kohteita eri puolilla Eurooppaa ja laajemminkin. Asia on tärkeä, koska olen pitänyt monien muiden tavoin vahvaa keskiluokkaa nykyaikaisen hyvinvointiin perustuvan yhteiskuntamallin perustana.

Olen itsekin pohtinut keskiluokan kipuja kohta vuosikymmenen ajan. Asiaan on herätty vasta viime aikoina, kun Yhdysvaltain ruostevyöhykkeellä kapinoitiin niin, että se ratkaisi presidentinvaalit, tai kun Pariisin keltaliivit panivat hyrskynmyrskyn pystyyn keskellä kaupunkia, tai kun vaalien tulokset länsimaissa tuottavat jatkuvasti (odotettuja) yllätyksiä.

Yhdysvalloissa nämä asiat ovat olleet vaikuttamassa taustalla jo muutamien kymmenien vuosien ajan.

Työttömyys ei näytä tällä hetkellä sittenkään kaikkein tuskallisimmalta ongelmalta. Yhdysvalloissa finanssikriisin aikainen työttömyysaste on laskenut miltei lineaarisesti kymmenessä vuodessa lähes 10 prosentista nykyiseen 3,6 prosenttiin. Työttömyys on edelleen korkea joissakin EU-maissa, mutta suurempi ongelma on aiempina hyvinä aikoina luotujen hyvinvointipalvelujen kustantaminen.

Modernin yhteiskunnan tavoitteisiin päästäkseen Emmanuel Macron yritti rakentaa palvelujen leikkaamisen ja verotuksen yhdistelmän, jota kansalaiset ryhtyivät kuitenkin ankarasti vastustamaan. Joskus mellakat syntyvät pienestä kipinästä. Ranskassa levottomuudet käynnistyivät autojen polttoainekulujen kallistumisesta. Työssäkäyntikustannukset kävivät monille pitkämatkalaisille ylivoimaisiksi. Mutta kysymys on lopulta laajemmasta pinnan alla kytevästä keskiluokan ja alemman keskiluokan kapinasta.

Globalisaatio noidutaan kaikkein alimpaan hornaan. Se on kuitenkin alentanut hintoja ja lähes poistanut aiemmin vallinneen jatkuvan inflaatiouhan (kuka muistaa 1970-luvun alun 17 prosentin inflaation!) jopa niin pitkälle, että inflaatio on talouskasvun näkökulmasta liian alhainen. Globaali kehitys on antanut mahdollisuuden ns. välituotteiden valmistamisen eri maissa kustannusten säästämiseksi. Kuluttaja näkee tuloksen halvempina lopputuotehintoina.

Mutta globalisaation kielteiset vaikutukset painavat vaa´assa monella enemmän.

Samaan aikaan ammattiyhdistysten heikkeneminen on johtanut niukkoihin palkankorotuksiin (tai suorastaan palkkojen alentamiseen). Palkkojen heikko kehitys esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa on kymmenen vuoden tai monien vuosikymmenien kehityksen tulos. Ihmisiltä on loppunut kärsivällisyys vyönkiristysten takia. Yhdistelmä heikosti kehittyvät palkat ja palvelujen leikkaukset (tai niiden kustannusten nousu) on saanut ihmiset hermostumaan.

Populististen liikkeiden yksi menestyksen salaisuus ovat heikkenevät alueelliset elämisen edellytykset. Kaupungistuminen on lisännyt vauhtia maaseudun taantumiseen. Eikä tässä kaikki: viime kädessä tuloerojen suureneminen ja eriarvoisuuden kasvu ovat saaneet maljan läikkymään.

Välttämättä kehitys ei näy tilastollisesti. Osa tapahtuneesta kehityksestä johtuu siitä, että on totuttu pitkällä aikavälillä hyvään kasvuun. Odotukset ovat olleet huomattavan korkealla ja pettymys vastaavasti suuri, kun poljetaan paikallaan.

Mitä laajalla maaseudulla tapahtuu aivan konkreettisesti? Esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: julkiset ja yksityiset palvelut heikkenevät, palkat junnaavat paikoillaan, työpaikat muuttuvat yhä epävarmemmiksi, (työ)matkat pidentyvät, asuntojen hinnat romahtavat, poismuutto autioittaa laajoja alueita ja tulevaisuuden odotukset ovat näköalattomat.

Suomessa professori Sami Moisio on kiinnittänyt huomiota ns. väli-Suomen kuntien tilanteen heikkenemiseen, joka näkyy osaltaan perussuomalaisten vaalimenestyksenä. Vanhat perinteiset puolueet ovat menettäneet kannatustaan, koska eivät ole täyttäneet ihmisten odotuksia. Varsinkin keskustapuolue on kärsinyt tappioita vanhoilla juurialueillaan. Suomen keskusta tuntuu unohtaneen kokonaan lähtökohtansa.

Väestön vanheneminen ja huoltosuhteen heikkeneminen ovat tuttu ilmiö valtaosassa Suomen kunnista. Keskituloisten poistuminen eläkkeelle on mahdollistanut korvaavan työvoiman alemmat palkat. Myös koulutuksessa näkyy sama ilmiö: ensimmäistä kertaa monissa johtavissa länsimaissa edeltävä sukupolvi on ollut paremmin koulutettu kuin nykyinen. Varsinkin nuorten työpaikat ovat muuttuneet määräaikaisiksi meillä ja muualla, joskin muutos Suomessa on ollut maltillinen. Mutta jälleen vahvistuu kuva keskiluokkaan nousun vaikeutumisesta.

Kaupungistumisen seurauksena asuntojen hinnat ovat polarisoituneet ja näkyvät rintamaiden asuntojen hintojen kovina nousuina.

Finanssikriisiä (2008) on pidetty jonkinlaisena keskiluokan aseman taitekohtana. Se pitänee osin paikkansa, mutta Yhdysvalloissa kehitys on ollut pidempiaikainen.

::::::::::::::::::::

Mitä on tapahtunut, jotta ylläkuvattu paradigman muutos on ollut mahdollinen?

Anna-Sofia Berner artikkelissaan ”Töitä konsultille ja koiravahdille” (HS 4.5.2019) lainaa taloustieteilijä David Autoria, joka ryhmittelee nyt syntyviä töitä uudella tavalla.

Autor jakaa uudet työt kolmeen ryhmään:

1) Etulinjan työt, jotka ovat uusinta teknologiaa hyödyntäviä töitä. Korkeat palkat ja korkeakoulutus ovat tunnusomaisia tälle ryhmälle.

2) Vauraustyöt, joilla palvellaan hyvätuloisia. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi hyvinvointivalmentajat.

3) ”Viimeisen mailin työt”, joiksi Autor nimeää lähes automatisoidut rutiinitehtävät. Tätä ryhmää uhkaa etenevä työn automatisoituminen.

Huomattava osa työmarkkinoista jakautuu kahtia, niihin joissa vaaditaan korkeinta osaamista ja niihin, joissa osaamisvaatimus on kaikkein matalin. On selvää, että keskiluokka on liipaisimella. Sieltä monen vaiheen kautta ihmisiä valikoituu työmarkkinoilla vaativiin tehtäviin ja rutiinitehtäviin. Seurauksena ovat olleet suuret ja kasvavat tuloerot.

Entä miten on käynyt paljon puhutuille teollisuustyöpaikoille Yhdysvalloissa? Työpaikat ovat suhteellisesti vähentyneet, koska muut työpaikat ovat lisääntyneet. Pitkällä aikavälillä muutos on ollut myös absoluuttinen: teollisuustyöpaikkoja on nyt seitsemän miljoonaa vähemmän kuin huippuvuonna 1979.

Donald Trump on päättänyt ratkaista amerikkalaisten työpaikkojen ”suojelun” yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla eli korottamalla ulkomaisten tuotteiden tulleja. Tätä pidetään globalisoituvassa maailmassa tuhoisana tienä.

::::::::::::::::::

Selvästikin on kysymys jostakin sellaisesta kehityksestä, mihin emme ole olleet riittävästi varautuneita. Meillä on ollut liian ruusuinen kuva kehityksen kehittymisestä. Osa ihmisistä, jotka ovat päässeet vihreälle oksalle, eivätkä näe suuren enemmistön haasteellista asemaa.

Globalisaatiota on pidetty positiivisena megatrendinä. Sitä on pidetty edistyksen kiinteänä osana. Kritiikkiäkin on toki esitetty, mutta silloinkin on sanottu, että kehitys on vääjäämätöntä. Pienen ihmisen vaikutusmahdollisuudet ovat mitätöityneet. Ollaan selvästikin tultu tilanteeseen, jossa demokratian kannatinpilarit tutisevat.

Kaikkialla länsimaissa on nähtävissä puoluekentän pirstoutumista, joka johtaa juurensa ihmisten erilaisista kokemuksista maailman muuttuessa nopeammin kuin siihen on pystytty varautumaan. Ehkä perimmäisenä syynä puoluekentän pirstoutumiseen on eriarvoisuus työpaikkojen polarisoitumisen vuoksi ja epävarmuus tulevaisuudesta, joka loitontaa ihmisiä perinteisten puolueiden lupauksista. Eletään silti lupausten markkinoilla. Haetaan uutta, mutta tien päässä voi odottaa pettymys, sillä ihmelääkkeitä ei ole.

Toki olemme olleet yhteiskunnallisessa murroksessa aiemminkin, esimerkiksi 1970-luvun vaihteessa, jolloin elinkeinorakenteen nopea muutos aiheutti syvää epävarmuutta ja laajan muuttoliikkeen Ruotsiin. Silloinkin populistit toimivat ihmisten henkireikänä. Liberaalidemokratia kuitenkin on selvinnyt aina voittajana kriiseistä vuosikymmenien kuluessa.

Suomessa ja muissa Skandinavian maissa yhteiskunnallisten häiriöiden syntyä ovat tulpanneet suhteellisen tasainen tulonjako ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelut (työllisyyden hoidossa automaattiset vakaajat). Tulevaisuus on arvoitus, koska esimerkiksi Suomessa koulutuksesta on leikattu aivan liian paljon.

::::::::::::::::::

Ihmisten vieraantumiselle voidaan määrittää profiili. Mistä vierauden tuntu koostuu? Se, mikä modernissa yhteiskunnassa on haluttu kokea edistyksenä, on monille varsinkin asutuskeskuksista syrjemmällä asuville kirous.

Edistys koetaan pikemminkin hävittävänä voimana kuin eteenpäin vievänä voimana. Edistyksen mahdollistajaan, politiikkaan suhtaudutaan joko välinpitämättömästi tai hakien turvaa moderniin maailmaan kriittisesti suhtautuvilta populisteilta.

Luonteenomaista on syyllistäminen , haetaan syntipukkia tapahtuneelle kehitykselle. Syyllisiksi sopivat etenkin poliitikot, maahanmuuttajat ja liberaalit ”edistykselliset”.

maanantai 20. toukokuuta 2019

The Beatles: musiikkia kahdeksan päivää viikossa

Ron Howard ohjasi vuonna 2016 dokumenttielokuvan ”The Beatles: Eight Days a Week”, jonka kävin tuoreeltaan katsomassa elokuvateatterinäytäntönä. Elokuvan alkuperäinen nimi on ”The Beatles: The Touring Years”. Nyt kun elokuva tuli Yle Teemalta, oli tilaisuus katsoa se uudelleen. Olen kirjoittanut monta blogikirjoitusta yhtyeestä vuosien aikana, joten en kertaa yhtyeen historiaa sen tarkemmin. Haluan arvioida Howardin elokuvallista näkemyksestä.

Dokumenttielokuva kertoo Beatlesin kiertueajasta 1962-1966. Sen jälkeen yhtye vetäytyi studioon tekemään kunnianhimoisinta osaa musiikistaan. Beatlesin vuosista 1967-1970 on tehty useita hienoja dokumentteja, joten ne sopikin sivuuttaa tässä elokuvassa.

Yksi selvä lähestymistapa Howardin dokumentissa on faninäkökulma. Elokuva on tehty ”meidän Beatles” -pohjalta. Beatles on ikään kuin koko maailman yhteistä omaisuutta. Howard on amerikkalaisena valinnut hyvin jenkkiläisen lähestymistavan, mutta ei osu harhaan valinnoissaan. Välillä nimittäin tuntuu, että Beatles on tärkeämpi amerikkalaisille kuin englantilaisille. Ehkä näin onkin!

Vuosina 1963-1964 amerikkalaisilla oli rasitteena Kennedyn murhasta johtuva trauma, kansalaisoikeustaistelun raadollisuus ja alkava Vietnamin sota. Howard toistaa hyvin usein mainitun selityksen, että Beatles ulkopuolelta tulleena herätti tuoreudellaan amerikkalaisissa toivon paremmasta. Beatles oli virkistävä täsmäisku keskelle amerikkalaista frustraatiota.

Elokuvan nimi juontaa juurensa paitsi samannimisestä kappaleesta niin myös Paul McCartneyn toteamuksesta elokuvassa, että yhtyeen esiintymiset varhaisvuosina Hampurissa olivat työtä vuorotta. Yhtye loikin musiikillisen osaamisen perustan tauottomalla soittamisella. Tässä varhaisvaiheessa hioutuivat enimmät särmät pois yhtyeen jäsenten yhteistyöltä, niin erilaisia kuin he olivatkin. Elokuvassa yhtyeen jäsenten oma ääni on koko ajan mukana haastattelupätkissä.

Elokuva on tietoisesti laadittu hyvähenkiseksi. Yhtyeen jäsenet kehuvat kilvan toisiaan, samoin manageri Brian Epsteinia ja musiikillista johtajaa George Martinia. Molempia on sanottu viidenneksi Beatleksi. Epstein ”puki” yhtyeen pikkutakkiin ja suoriin housuihin farkkujen ja ryppyisten T-paitojen sijasta.

Dokumentin tarinassa sivuutetaan Epsteinin varhainen kuolema ja yhtyeen keskinäinen kilvoittelu. Toisaalta jo lähtökohdiltaan elokuvan ulkopuolelle on rajattu kiertuevuosien jälkeinen monisärmäinen eripura. Se on kokonaan toinen juttu.

Elokuva seuraa yhtyeen uraa kronologisesti pienin takaumin alkaen Hampurin vuosista ja edeten ensimmäisten hittilevyjen julkaisuun. Vauhti sekä levytyksissä että konserteissa oli sen verran hektistä, etteivät Beatlet ehtineet paljoa analysoida missä mennään ja ehkä niin oli hyvä, sillä turhat mutkat ihmissuhdekoukeroissa sivuutettiin tällä tavoin.

Ei voi liioitella Yhdysvaltain merkitystä yhtyeen menestyksessä. Läpimurto oli hyvin suunniteltu ja riemukkaasti toteutettu. Ainakin se, mikä päätyi filmille aikoinaan osoittaa, että yhtyeen jäsenet nauttivat suunnattomasti ”hyppäämisestä askel askeleelta” kohti huippua. Huippuna voidaan pitää esimerkiksi viiden kärkisijan nappaamista Billboardin Hot 100 -listalla huhtikuussa 1964.

Ed Sullivan show oli tuohon aikaan menestyksen ohittamaton mittari. Beatlet löivät kaikki ennätykset, sillä Beatles-shown katsojamäärä ylitti 70 miljoonan katsojan rajan, joka on saavuttamaton ennätys nykyisen kanava- ja nettiviidakon keskellä. Yhtye loi myös käsitteen stadionkonsertti, joka nykyisin on rutiinia suurille tähdille. Elokuvan kohokohtia on saapuminen ja esiintyminen Shea Stadiumilla New Yorkissa. Yli 50 000 katsoja sai poliisit pitämään korvista kiinni.

Koska yhtye väsymättömän oloisesti kiersi koko ajan, joutuivat pojat luomaan uutta musiikkia kesken kiertueen. Tämäkin onnistui: menestys oli shokeeraavaa ja jatkuvaa. Sujuvasti elokuvassa siirrytään mantereelta toiselle aina sen mukaan, mihin yhtyeen tie vei. Kaikkein suurin menestys taisi olla Australiassa, jossa yhtyeen ajoa Adelaiden lentoasemalta kaupunkiin seurasi tienvierustoilta 250 000 fania tai muuten uteliasta.

Yhdysvaltain kiertueiden koettelevuudesta kertoo se, että kun ensimmäinen kiertue kesti 10 päivää, niin toinen kesti jo 30 päivää sisältäen 25 konserttia. Kaikkiaan Yhdysvaltain kiertueita oli neljä. Menestyksestä oltiin myös kateellisia: joka paikassa yleisin kysymys kuului: ”milloin kuplanne puhkeaa?”

Oma lukunsa ovat toimittajakohtaamiset. Amerikkalaiset mediaihmiset omaksuivat ylimielisen ja kyynissävytteisen suhtautumisen yhtyeeseen ja saivat osansa yhtyeen jäsenten sanavalmiudesta. Beatlesien käytös oli hyväntuulista, mutta ironista tai itseironista ja se tehosi amerikkalaisiin. Mikään ei ole niin tärkeää kuin huumori, kun ollaan mediatulituksen kohteena ja siinä Beatlet olivat hyviä! Varsinkin John Lennon oli elementissään saadessaan laukoa aivoituksiaan.

Sama tapahtui Euroopassa, ei puhettakaan, että Englannin pääministeri olisi ollut Mr. Wilson. Hän oli ”good old Harold”. Beatles rikkoi kaikki ”hyvien tapojen” rajat. Howardin elokuvassa ei ollut mukana Lennonin tähtihetkeä, kun hän Prince of Wales teatterissa Lontoossa vuonna 1963 pyysi yläluokkaan kuuluvia helisyttämään korujaan. Muut saivat taputtaa käsiään ja tömistellä jaloillaan.

Elokuva on myös hysterian kuvaus, joskaan ei ilmiön analyysi. Joukkohysteriaa voi perustellusti arvostella: Vancouverissa 240 ihmistä joutui sairaalaan tungoksessa. Tilanne ei ollut konserttikiertueilla ajoittain kenenkään hallussa. Mukana oli hyvää onnea, sillä pahempia katastrofeja ei sattunut. Yhtyeen jäsenet itse saivat ensimmäisinä kyllikseen hysteriasta. Syy oli yksinkertainen, he eivät onnettomilla vahvistinlaitteilla kuulleet toistensa soittoa. Eikä yleisönkään asema ollut kaksinen. Joku sanoikin osuvasti elokuvassa, että lopulta ihmiset eivät tulleet kuuntelemaan musiikkia, vaan katsomaan itse ilmiötä, ikään kuin sirkusta.

Mielenkiintoinen teema dokumentissa oli yhtyeen jäsenten suhtautuminen amerikkalaiseen rotusortoon. Vaati melkoista rohkeutta ottaa kantaa tulenarkaan asiaan tuohon aikaan, jolloin rasismi oli voimissaan ja kansalaisoikeusliike vasta nousemassa. Mutta niin vain yhtye kieltäytyi esiintymästä rotuja toisistaan erottavissa konserteissa. Yllättävää on nimenomaan Paul McCartneyn profiilinnosto tässä yhteydessä.

The Beatles -elokuvia ei voida sivuuttaa. Richard Lesterin ohjaamat elokuvat olivat melkoista sekoilua, mutta valottivat vielä konserttiyleisöjäkin suuremmille katsomoille yhtyeen musiikkia ja ominaislaatua. Sillä mitäpä muuta nuo elokuvat olivat kuin nopeiksi leikattuja välähdyksiä yhtyeen olemisesta ja elämisestä. Siinä he olivat fanien keskellä: ”tärkeilevä” Paul, ”älypää” John, ”maailman parhaaksi kitaristiksi pyrkivä George” ja ”mutkaton” Ringo.

::::::::::::::::::::

Tänä päivänä Beatles on osa länsimaista, lähtemätöntä kulttuuria, mutta kun Paul McCartneylta kuusikymmentäluvun puolessa välissä kysyttiin tästä, hän vastasi: ”Kulttuuria? Tämä on hauskanpitoa!”. Tästä on pitkä matka maailman ikonisimmaksi yhtyeeksi.

Yhdysvalloissa suuriin ikäluokkiin lasketaan vuosien 1946 ja 1964 välillä syntyneet. Howardin elokuvassa todetaan aivan oikein, että Beatlesin menestys oli suurten ikäluokkien voimannäyttö. Kaikki tuntui natsaavan Beatlesin kohdalla. Tätä suurten ikäluokkien valtaa ja vaikutusvaltaa kulttuurin ohjailussa olisi ollut syytä analysoida syvemmälti kuin elokuva tekee.

Kaikki hauskanpito loppuu aikanaan. Konsertteihin tarvittiin yhä suurempia saleja, sitten yhä suurempia stadioneita. Lopulta Beatlet vetivät itse johtopäätökset: he kyllästyivät musiikin heikkoon laatuun ja rasittaviin kiertueisiin. Alkoi vähittäinen irtautuminen vanhoista kuvioista. Kaikki Beatlet perustivat perheen noina vuosina ja sitoutuminen kiertueisiin ei ollut tietenkään entisellään. Siedätyshoitoa haettiin marijuanasta ja sittemmin kovemmista huumeista. Tästäkin elokuva viittauksenomaisesti kertoo.

Kiertueilla sattui suorastan vaarallisia tilanteita. Yksi sellainen sattui, kun yhtye kieltäytyi osallistumasta Filippiineillä Imelda Marcosin illallisille. Itsevaltiaan valtionpäämiehen yhtä itsevaltias vaimo loukkaantui saadessaan pakit ja suuttui. Oli aivan hilkulla pääsikö yhtye ulos maasta.

Howard käy läpi melko seikkaperäisesti John Lennonin tunnetun ”olemme suositumpia kuin Jeesus” – lausahduksen. John Lennonin kauan ennen Yhdysvaltain viimeisintä kiertuetta Englannissa antama haastattelulausunto ei herättänyt Englannissa mitään huomiota, mutta asiasta irralleen nostettuna se herätti myöhemmin Yhdysvaltain kiertueella – varsinkin raamattuvyöhykkeellä - valtavan huomion. Tilanne oli hetken todella huolestuttava, sillä Beatlesin levyjä ryhdyttiin polttamaan monin paikoin roviolla. Viilipyttymäinen ja itsestään kovan vaikutelman antava Lennonkin hermostui. Tästäkin selvittiin ja raamattuvyöhykkeen konsertit olivat suosituimpien joukossa. Sinänsä vastareaktiota yhtyeen musiikkiin ja suunnattomaan suosioon saattoi odottaa. Sen piti tulla muodossa tai toisessa.

George Harrison löysi intialaisen meditaation ja musiikin mielenrauhan antajaksi ja muut seurasivat. Harrisonin perehtyminen sitarin soittoon heijastui myös yhtyeen musiikkiin.

Yhtye antoi viimeisen suuren konsertin elokuussa 1966, jonka jälkeen se vetäytyi monipuolistamaan musiikkiaan studioon. Kiertueet olivat auttamatta taakse jäänyttä elämää, sillä uusien albumien musiikki ei soveltunut konserttitarkoituksiin. Tässä yhteydessä syntyi populaarimusiikin kaikkien aikojen paras albumi ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” kesällä 1967.

Vielä vihoviimeisen kerran yhtye esiintyi levy-yhtiö Apple Recordsin toimitalon katolla Lontoossa 30.1.1969 (”The Beatles Rooftop Concert”), mutta sitten saivat yhteisesiintymiset jäädä.

Ron Howard on halunnut kertoa Beatleista oman näköisensä ”onnen päivien” tarinan ja onnistuu siinä varsin kohtuullisesti. Tietenkin Beatlesista on tullut pysyvä osa läntistä kulttuuria ja tietenkin siitä on tullut myös myytti, jonka jatkorakenteluun Ron Howard osallistuu. Howard ei analysoi kohdetta tiukkapipoisesti, vaan antaa musiikin ja yhtyeen viedä tarinaa eteenpäin.

Beatles vaikutti maailmaan jollakin vaikeasti selitettävällä tavalla. He ilmestyivät maailmaan juuri oikealla hetkellä, muuttivat maailmaa itse ja muuttuivat vastavuoroisesti – ja vastustelematta - itse osaksi ympäristöään. He työntyivät historian ajan virtaan hetkeksi, mutta unohtumattomalla tavalla. Ajankohta – 1960-luku – oli juuri oikea aikaikkuna hyväksymään heidät ikuisiksi ja ottamaan heiltä vastaansanomattomia vaikutteita vastaan.

Meille, jotka elimme tuon ajan, Beatles on järkäle, johon populaarimusiikki – ja miksei musiikki yleensäkin - nojaa. Yhtye tarjoaa minun kaltaiselleni ihmiselle loputtoman ihmettelyn ja erittelyn kohteen, sillä kvartetti teki hämmästyttävän määrän kuolematonta musiikkia.

Ehkä Ron Howardin pakoton ja rento dokumenttinäkemys on juuri kohdallaan, kun kysymys on suurelle yleisölle tarkoitetusta dokumenttielokuvasta.

perjantai 17. toukokuuta 2019

Aatteellinen railo kulkee läpi Euroopan kansojen

Ylen A-studiossa oli 14.5.2019 teemana syvenevä kuilu EU:n itäisten ja läntisten jäsenmaiden välillä. Studiossa olivat asiasta keskustelemassa tutkimusjohtaja Juhana Aunesluoma Eurooppa-tutkimuksen keskuksesta ja tutkija Katalin Miklossy Aleksanteri-instituutista, kumpikin monesti esillä olleita Eurooppa-tuntijoita. Ohjelmaan sisältyi myös toimittaja Esko Varhon valaiseva reportaasi Puolasta.

Ohjelman ingressi ei aivan vastannut ohjelmassa esille tuotuja argumentteja, sillä tosiasiassa – keskustelijoidenkin mukaan - kahtiajako näyttäisi monilta osin koskevan koko Eurooppaa, ei vain itää ja länttä. Yksi raja kulkee liberaalidemokraattisten ja kansallismielisten ryhmien välillä, ei Itä-Euroopan ja Länsi-Euroopan välillä. Toki Puolassa ja Unkarissa autoritaarinen hallinto on viety pitkälle ja tältä osin railon voidaan sanoa kulkevan idän ja lännen välillä.

Monissa kysymyksissä (maahanmuutto, pakolaisuus, EU-kriittisyys) raja kulkee eri valtioiden sisällä.

Ohjelma alkoi Varhon raportilla Laki-ja oikeuspuolueen isänmaallisesta mielenilmauksesta Puolassa. Mielenosoituksessa esiintyi Puolan vaikutusvaltaisin poliitikko Jaroslaw Kaczynski vahvistaen kuvaa nationalistisen oikeistorintaman voimasta. Tulisieluisten puolalaisten joukkoesiintymisten syitä voidaan etsiä kaukaa Puolan historiasta, onhan Puola jäänyt miehitysarmeijoiden jaettavaksi monia kertoja viimeisten satojen vuosien aikana. Kysymys ei ole pelkästään isänmaallisuudesta, vaan siihen on kytketty antipatiat esimerkiksi sukupuolivähemmistöjä ja liberalismia kohtaan monilla tavoilla. Kansallismielisyyteen liittyy ylpeys Puolan valtion juurista, joiden sanotaan ulottuvan pidemmälle kuin useimpien Länsi-Euroopan maiden.

Tärkeitä elementtejä puolalaisuudessa ovat katolilaisuuden (”puolalaisuus on yhtä kuin katolilaisuus”, ”liberalismi uhkaa uskontoa”) vahva ote arkielämästä, alistumattomuus vieraan tahon alle (Moskova, Bryssel!) ja tietty autoritaarisuuden kunnioitus, jolla on pitkät perinteet. Aivan oikein ohjelmassa kiinnitettiin huomiota maailmansotien väliseen autoritaariseen hallintoon, jota diktatorinen kommunistivalta sodan jälkeen vahvisti. Varsovassa on kuitenkin vallalla voimakas liberaali ajattelu, joka torjuu naisten aseman kuristamisen ja syyttää yhteiskuntaa vaipumisesta ”keskiaikaan”. Aatteellinen railo kulkee siis myös keskellä puolalaisuutta.

Räikeintä ovat Puolan johtavan puolueen hyökkäykset oikeusvaltioperiaatetta vastaan, jota tukee nimityspolitiikka: oikeuslaitoksesta tehdään kuuliainen vallanpitäjille. TV ja radio on alistettu hallituksen äänitorviksi ja opposition toimintaa vaikeutetaan. Eri mieltä olevat leimataan Puolan kansan vihollisiksi, pettureiksi, kommunisteiksi…. Donald Tuskia on verrattu Hitleriin. Vielä on muistettava, että Puolassa on vielä valtapuoluettakin jyrkempää oikeistoa, joka hyökkää kaikkea vieraaksi koettua vastaan.

Laki- ja oikeuspuolue on tavoitellut vastapainoksi kansansuosiota ilmeisen onnistuneesti perhepolitiikalla. Puolassa ovat voimasuhteet kuitenkin monessa mielessä ratkaisematta: liberaaleilla voimilla on edelleen mahdollisuus voittaa esimerkiksi parlamenttivaalit. Siten ero Unkariin on selvä.

Jää vaikutelma, että kaiken perinteen kunnioituksen keskellä puolalaisia vaivaa tietty historiattomuus: ei anneta arvoa liberaalille edistysaskelille, jotka ovat tulleet sosialismista vapautumisen ja EU:hun liittymisen myötä.

EU sinänsä hyväksytään tällä hetkellä laajasti (kukapa purisi ruokkivaa kättä!), mutta sitä halutaan muuttaa, aivan kuten EU haluaa muuttaa Puolaa. Miklossyn mielestä kysymys on siitä, että Itä-Euroopan valtiot kokevat, että eivät saa riittävästi kunnioitusta osakseen. Toisaalta tukien lisäksi Itä-Euroopan valtiot ovat saaneet markkinat tuotteilleen ja lisäksi on kytkeydytty EU:n työmarkkinoihin, josta voisi tuntea kiitollisuutta.

:::::::::::::::::

Miklossy epäili A-studiossa, että Puolassa ja Unkarissa on herännyt epäily, että länsisuuntautuneisuus oli kaikkine velvollisuuksineen virheliike. Lisäksi Puola, Unkari ja Viro ovat kehittyneet nopeammin kuin muut Itä-Euroopan valtiot ja haluavat toimia johtotähtinä valitsemallaan tiellä. Aunesluoma vahvisti käsityksen, että Puola ja Unkari ovat olleet jo aiemmin historiassa ”johtajavaltioita”.

Entä EU:hun liittymisen tahdistus: tapahtuiko kaikki liian nopeasti vai liian hitaasti? Aunesluoman mukaan ainakin odotukset olivat liian korkealla.

Miklossyn mukaan EU pelasi aikaa Itä-Europan valtioiden liittymisellä EU:hun. Hänen mukaansa tämä oli nöyryytys itäisiä kumppaneita kohtaan. Aunesluoman käsitys on realistisempi, kun hän sanoi, ettei EU itse ollut valmis vastaanottamana valtioita 1990-luvun alussa (vaan vasta 2004). EU:n piti keskittyä oman ydinryhmän yhteistyön tiivistämiseen ennen kuin se saattoi laajentua. Yleensäkin voisi sanoa, että laajentuminen tapahtui pikemminkin liian nopeasti kuin liian hitaasti eikä kaikkia maita olisi pitänyt hyväksyä jäseniksi vielä pitkään aikaan Miklossyn puheissa minua häiritsi, että idässä itsekkäästi halutaan kaikki hyvä, mikä on saatavissa EU:lta, mutta torjutaan miltei kaikki saamisten vastineeksi tulevat sitoumukset. Sitoumukset ja velvollisuudet pitävät sisällään länsimaiset demokratia-arvot liitännäisineen. Tällainen vastuun siirtäminen pois itseltä (Itä-Euroopan valtioilta) ei kuulosta reilulta.

Yhteenvetona voisi sanoa, että liittymisnopeudesta vallitsi aikoinaan hyvin ristiriitaisia odotuksia. Miklossyn mukaan Itä- Euroopassa vallitsi 1990-luvulla euforinen tila, jossa haluttiin oppia uutta lännestä, mutta kun liittymisen ”viivästyspeli” alkoi, menetettiin liittymisen paras aika-aukko. Miklossy kokee, että erilaisilla ehdoilla – alun viivyttelyn jälkeen – pilattiin hyvän liittymisprosessin aikaansaaminen. Jälleen tulee mieleen että Miklossy ajattelee vain Itä-Euroopan valtioiden kannalta asiaa unohtaen EU:n sääntöpohjaisen liittymisprosessin vaatimukset.

Aunesluoma on hyvin lähellä omaa kantaani, kun hän totesi, että 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa länsi korosti enemmän markkinatalouden voittoa idässä kuin demokratia- ja oikeusvaltioprosessin onnistumista. Ajateltiin, että demokratiaprosessi hoidetaan ”sitten myöhemmin” ja näinhän ei ole tapahtunut.

Miklossy voi olla oikeassa siinä, että sitten kun demokratiaprosessia alettiin ”tyrkyttää” itään, unohdettiin että kansanvaltaistumisen prosessi lännessä tapahtui vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen aikana ja nyt vaadittiin demokratian toteuttamista idässä muutamassa vuodessa - aivan liian nopeasti ja vieläpä räätälöimättömällä vakiosapluunalla.

Miklossy yritti sanoa, että kopiointi lännen mallista ei onnistunut eikä voinut onnistua liian pitkän autoritaarisen vaiheen jälkeen. Tässä on perää, sillä autoritaarisuus oli voimissaan - kuten edellä todettiin - jo sotien välisenä aikana ja sitä ennen. Ei jäänyt aikaa harjoitella kansanvaltaa niin kuin tapahtui esimerkiksi Suomessa ja monissa muissa maissa sotien välisenä aikana.

Mutta ajattelenko ohessa liian vahvasti asioita vain liberaalin demokratian kannalta? Elävätkö ihmiset idässä sellaisessa odotuksessa, että liberaali maailmanjärjestys on lopputulema kaikesta tästä vai ajattelevatko he nykyistä illiberaalia vaihetta näkyvissä olevana lopputuloksena?

Tuo viime mainittu ajatus jäi mietityttämään: kun lännessä ainakin aiemmin kuviteltiin, että liberaalidemokratia liukuisi vallitsevaksi järjestelmäksi myös Itä-Eurooppaan, niin nyt monet maat – Italia, Itävalta, jopa Ranska ja Saksa - ovat saaneet tartunnan ainakin pieneltä osin autoritarisuudesta, nationalismista ja EU-kriittisyydestä (mutta ei välttämättä EU-vastaisuudesta) Puolasta ja Unkarista.

Miklossyn mukaan ollaan liukumassa pois liberalismista konservatiiviseen aatemaailmaan - ajatus, joka mahdollisesti heijastelee hänen omia ihanteitaan. Tämän mukaan liberalismi on joutunut altavastaajan asemaan. Jos ajatellaan, kuinka paljon eri Länsi-Euroopan maissa on ”ei-oikeistokonservatiiveja”, niin osuus liikkunee 70 ja 90 prosentin välillä koko puoluekentästä. Ollaan siis kaukana liberaalin maailmankäsityksen väistymisestä.

Miklossy ja Aunesluoma olivat eri mieltä siitä, voidaanko ”lompakolla” (tukimiljoonia karsimalla) painostaa Itä-Euroopan jäsenmaita oikeusvaltioperiaatteiden kannalle. Aunesluoman mukaan voidaan. Miklossyn kanta oli, että ainakin Italia tulee vastustamaan tätä pyrkimystä. Italia siis haluaa vahvistaa periaatetta, että kukin valtio – EU-hyödyistä riippumatta - saa noudattaa haluamaansa politiikkaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Velkaa vai ei - niukkuusajattelun lähteillä

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt.

Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta sanasta, sillä austerityllä voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion leikkauspolitiikkaan/lapsilisät, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle?

Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Tämä on vain yksi näkökohta.

Porvarihallitus pyrki markkinoimaan omaa politiikkaansa niin, että pidetään ”suu säkkiä myöten”, jota ajattelua uhkasi erityisesti opposition ”tuhlaajat”. Toisaalta Sauli Niinistö palasi eräässä tuoreessa lausunnossaan vanhaan valtiovarainministeri-kamreeriminäänsä ja totesi, että ei tässä juurikaan ole säästetty (viime vuosina). Niinistön lausunto nähtiin vihjeenä hallitusneuvottelijoille, että mihinkään velkaantumisdraiviin ei ole syytä sortua.

Tämäkin on vain yksi näkökohta.

Suomen julkinen velka ei ole eurooppalaisessa vertailussa uhkaavan suuri. Suomi sijoittuu julkisyhteisöjen EDP-velassa puoliväliin EU-maiden vertailussa vuonna 2017. Suomen sijoitus on 14. kaikkiaan 28 maan joukossa (lähde: Eurostat 4/23/2019). Kahdellatoista maalla velkasuhde ylittää 70 prosentin rajan, kun Suomen bkt-suhde on 58,9 prosenttia. Suomen velkasuhde alittaa siis moitittavana pidetyn 60 prosentin rajan. Vertailumaista muun muassa Saksa (60,9 %), Britannia (86,8 %), Espanja (97,1 %) ja Ranska (98,4 %) sijoittuvat Suomea heikommin Italiasta ja Kreikasta puhumattakaan.

Asia on juuri nyt ajankohtainen, koska Antti Rinne yrittää muodostaa hallitusta tilanteessa, jossa käydään keskustelua lisävelkaantumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Kysymys on oikeastaan velan absoluuttisesta määrästä ja velan bkt-suhteesta. Jos nyt kohtuullinen bkt-suhde (58,9 %) ei heikkene, ei velanotolle monien mielestä pitäisi olla – tiukasti harkiten – estettä. Hallituksella on – ainakin Rinteen suulla – haluja ottaa velkaa sellaisiin valtiontalouden investointeihin, joille on jollakin aikavälillä nähtävissä tuotto-odotus. Näitä ovat infrastruktuurihankkeet, mutta myös sijoittaminen koulutukseen, jonka uskotaan satavan tulevaisuudessa kansantalouden laariin.

Paljon kriittisempiä ajatuksia on puoluekentän porvaripuolella. Osa kritiikistä johtuu tosin odotuksista oppositioon jäämisestä, jolloin argumentit tuhlaavaisesta velanotosta ovat valmiina. Kuitenkin on sanottava, että mitä suurimalla todennäköisyydellä velkaa joutuisi ottamaan mikä hallitus tahansa.

Asia ei ole kuitenkaan tällä selvä. Mustana pilvenä taivaanrannalla nousee kestävyysvaje, joka on suuri peikko valtiontalouden taustalla, koska siihen on laskettu pääosin eläköitymisestä johtuva huoltosuhdevaje pitkällä aikavälillä.

Helsingin Sanomat laati yllättävän neutraalin pääkirjoituksen velkaantumisodotuksista 14.5.2019 (”Suhtautuminen velkaan muuttuu”). Hesari toteaa, että populismivyöry on ollut omiaan lisäämään velkanyörien hölläämistä. Esimerkiksi Italia on otettu monilla tahoilla varoittavaksi esimerkiksi. Mutta myös sellaiset maat kuin Viro, Ranska ja Saksa (!) ovat kallistuneet velkarahoituksen kasvattamisen kannalle.

Taustalla on uhka taloudellisen eriarvoisuuden kasvusta, jota varsinkin maaseudulla asuvat ihmiset ovat tunteneet. Tästä on seurannut monenlaisia seuraamuksia, joista yksi on populististen puolueiden nousu ja toinen velkapiikin kasvattaminen. Toisaalta populistiset puolueet eivät ole mitään yhtenäistä joukkoa: Suomessa populistit ovat nähdäkseni kallistuneet paremminkin oikeistokonservatiivisen säästämisen kannalle. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään populismista, sillä myös vanhat puolueet ovat aiempaa valmiimpia velkarahoituksen lisäämiseen.

Myös Hesari näyttää kallistuvan kannalle, että tehtäessä investointeja nollakorkotilanteessa (ja tuotto-odotuksin) velanotto tarkasti harkiten on hyväksyttävää.

::::::::::::::::::::

Laajemmassa yhteydessä kysymys on koko ajattelun muuttumisesta. Pisimmälle viedyssä arviossa kysymys on koko Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen -ajattelun kumoamisesta. Jotkut menojen karsimisen kannattajat ja velanoton lisäämisen vastustajat ovat kauhuissaan varsinkin, kun ”kaikki” rupeavat ajattelemaan näin.

Palataan vielä niukkuusfilosofiaan! Miten negatiivisen ja positiivisen austerityn linja on toteutunut Suomessa? On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Vastaavasti austerity taloutta kuristavassa mielessä on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana menojen leikkaajille.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Populistin vanhat synnit ja likapyykin pesu

Aloitetaan tämä blogikirjoitus rakentavalla kysymyksellä: mitä hyötyjä perinteisille puolueille on populistien tulosta poliittisille markkinoilla? Hyviä vastauksia antaa mielestäni Juha Herkman kirjassaan ”Populismin aika”. Referoin Herkmania väljästi omassa blogikirjoituksessani jokin aika sitten:

”Populismiin suhtaudutaan liberaalidemokratioissa yleensä kriittisesti, mutta on myös näkemyksiä, joissa populismi toimii eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Se toimii tällöin ”havahduttajana”, kuten Herkman sen määrittelee. Populismi on tällöin - ihmisten oman kokemuksen perusteella - syrjään joutuneiden tarpeellinen vaikutuskanava myös liberaalidemokraattisissa olosuhteissa. Se voi herättää ennen näkemätöntä aktiivisuutta politiikassa (äänestysprosentin nousu) ja joskus se voi saada aikaan kiinnostuksen politiikkaa kohtaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä.

Populistinen lähestymistapa voi erottua perinteisestä politiikan harjoittamisesta kielen tai kielikuvien perusteella. Populistit ovat usein normaaliin poliittiseen jargoniin kyllästyneitä ihmisiä. Monet populistipoliitikot ovat supliikin mestareita.

Populistipuolueet voivat löytää sellaisia uusia politiikan tekemisen väyliä, joita perinteiset puolueet eivät ole onnistunet löytämään, eivät ainakaan riittävän painokkaasti. Populismi yhdistelee usein sellaisia arvo- ja ideologia-asetelmia, joita ei aiemmin arvattu olevan olemassakaan. Populismi voi siis toimia perinteisten puolueiden kannustimena uusien näkökohtien löytämisessä.”

Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Monilla populisteilla on luurankoja kaapissa, jotka poliittiset kilpailijat mielellään ottavat esille. Osa myöntää vanhat erheensä, mutta monet eivät näe mitään katumisen tarvetta. Tästä seuraavassa.

Populistijohtajan (-johtajien) politiikassa on kysymys dramaattisella tavalla johtajan ja kannattajien välisistä suhteista. Mutkikkaaksi side kannattajan ja poliitikon välillä käy sen jälkeen, kun populisti pyrkii tai on jo päässyt vastuunalaiseen asemaan: jatkaako hän ryöpytystä kansalaisten väärästä kohtelemisesta vai siistiikö hän kielenkäyttöään?

Timo Soini sovitteli päälleen vastuunalaisen poliitikon roolia, niin kuin hallituspuolueen edustajan ja ulkoministerin tietysti kuuluukin. Mikä oli seuraus? Hän joutui tekemään aivan liian paljon kompromisseja hallitusneuvotteluissa, puhumattakaan vaalikauden aikaisista nöyrtymisistä. Kannattajat eivät seuranneet Soinin ”herrapolkua”, vaan hylkäsivät mestarinsa.

Niinpä niin: ”kyllä kansa tietää”, sanoi jo kaikkien kotimaisten populistien isä, Veikko Vennamo. Ainakin ”kansa” on halunnut osoittaa, että vanha rosoinen jäynälinja on parempi kuin pussillinen uusia.

::::::::::::::::::::

Miten menetteli Donald Trump? Jälleen viittaus varhempaan kirjoitukseeni, jossa käsittelin ajankohtaa, jossa Yhdysvalloille oli juuri (2016) valittu presidentti. Miten käyttäytyivät kannattajat? ”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”, huusi väkijoukko ja vastavalittu presidentti kommentoi takaisin: ”Älkää olko hulluja, vaalit ovat ohi, me voitimme ne”. Moraalisesta näkökulmasta tämä tarkoittaa, että niin kauan, kun tilanne on auki (vaalit ovat meneillään) saa panetella ja muunnella totuutta niin paljon kuin kerkeää, mutta kun vaalit ovat ohi, kaikki soopan puhuminen voidaan lopettaa. Yhdellä poikkeuksella: presidentti saa jatkaa kampanjaansa valetwitter-uutisilla ryyditettynä niin kauan kuin haluaa.

Trumpilla on kaksi keinoa pärjätä julkisuudessa. Ensimmäinen on avata peli jollakin väitteellä, vaikkapa että Hillary Clinton on pistettävä vankilaan ”väärinkäytöksistään”, jota sitten väkijoukko toistaa hurmoksessa. Se, joka ensimmäisenä hallitsee ilmatilaa saa etulyöntiaseman. Kannattajat eivät välitä vastaväitteistä, vaan toistavat messiaansa ”totuutta”, vaikka syytteelle ei löydy mitään perusteita ja ”mestari” itse haluasi jo unohtaa sanomansa.”

:::::::::::::::::

Saska Saarikoski tarkastelee kolumnissaan ”Halla-aholla on tilaisuus tehdä iso palvelus” (HS 28.4.2019) edellä mainittua problematiikkaa siitä näkökulmasta, että populisti voisi pyytää vanhoja karkeita puheitaan anteeksi. Pystyisikö Halla-aho todellakin katkaisemaan siteet kannattajien kosiskeluun menneisyydessä julistamalla nyt, että kaikki tuo on taakse jäänyttä elämää ja on aika siirtyä uuteen vaiheeseen? Ei se helppoa ole. Varoittavana esimerkkinä toimii Timo Soini, joka yritti jättää menneet taakseen, mutta ”kansapa” oli toista mieltä ja katsoi tulleensa petetyksi, jota ei annettu anteeksi: haluttiin säilyttää vanhat Soinin tavat ja tottumukset.

::::::::::::::::

Eipä olisi kuvitellut, että palataan vanhoihin kolmekymmentäluvun vulgääreihin puheisiin. Jälleen esimerkki siitä, että liberaalin demokratian mukainen korrekti kielenkäyttö ei ole voittanut. On tapahtunut päinvastaista kehitystä, jossa ruokottomuudet ovat lisääntyneet. Saarikoski: ”Törkeissä puheissa on sekin huono puoli, että se, mikä järkytti eilen, ei järkytä enää huomenna. Tarvitaan vielä törkeämpiä puheita ja sitten ehkä jo tekoja”.

perjantai 10. toukokuuta 2019

Mökin 40. kevät

Kevään dramaattisin tapahtuma mökillä on jäiden lähtö. Toki jossakin Pohjanlahden rannikolla ryske on aivan omaa luokkaansa, mutta tapahtuma mökkijärvellä on aina kokemisen arvoinen. Kestääkö talveksi jätetty laituri matalassa vedessä vai taipuuko se banaanin muotoon köyden varassa? Tänä keväänä jäät sulivat ”paikalla” ilman kovia tuulia. Niinpä jäälautat eivät törmäilleet rantaan kovalla voimalla. Laituri tarvitsi vain hiukan korjailua. Arvioni mukana näin mukavasti käy kahdeksalla kertaa kymmenestä. Tällä kertaa osuimme paikalle juuri oikeaan aikaan: jäät lähtivät melko tarkalleen 27.4. klo 15.00!

Kevät on mökillä hienointa aikaa. Luonto herää, kuten tavataan sanoa. Seuraamme lintujen pesintää. Taistelu on joskus kova neljällä lintupöntöllämme. Erityisen aggressiivinen on kirjosieppo joka tulee ilmeisesti hieman myöhemmin kuin sen kilpailijat ja joskus taistelu pöntöstä on kova. Joutsenet huutavat jossain hieman kauempana, mutta purjehtivat ylväinä laiturimme ohi.

Mökki tarjoaa mahdollisuuden muisteluihin, sillä järven toisella puolella oli isovanhempieni maatila. Vanhan isännän – papan – kaksi veljeä rakensivat mökit täsmälleen vastakkaiselle puolelle omaamme. Omituinen ajatus käväisee mielessä: olen nyt siinä iässä, jossa pidin kahta veljestä jo ikääntyneinä. Itsestä tuntuu, että olen aina poikavekara.

Veden kirkkaus on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Laiturin päässä näkymä on helposti 6-7 metriä viistosti eteenpäin. Ehkä joskus on ollut vielä paremmin, iäkäs enoni väittää, että 70 vuotta sitten kaikki rannat olivat vapaat järviruo´osta. Mökillä tapahtuu odottamattomia asioita. Täällä – tätä kirjoittaessani – muutun erityisen luontorakkaaksi. Niinpä yksi kevään urotöistä on sisälle eksyneiden kimalaisten pyydystäminen kertakäyttömukiin ja kiikuttaminen ulos. Hyvässä lykyssä voipunut kimalainen pelastuu.

Niin luontorakas en ole, että olisin tottunut itikoihin tai punkkeihin. Keväällä yksi parhaista asioista on, että itikat eivät vielä kiusaa. Punkkien kanssa saa olla varovaisempi. Niin, muuten tämä on se joka kolmas vuosi, jolloin pitää ottaa punkkirokote, järjestyksessä kolmas minun punkkihistoriassani.

Joka kevät mökkeilyyn kuuluu jonkin uuden asian toteuttaminen. Tänä keväänä se on jätevesilain mukainen harmaiden vesien käsittely. Sen verran aihe on harmittanut, että ei tästä aiheesta sen enempää.

Mökin kevääseen kuluu erottamattomasti – koivuvaltaisen pihan takia – lehtien haravointi. Olemme helpottaneet urakkaa kasaamalla suuren osan lehdistä jo edellisenä syksynä. Silti voimainponnistus tuntuu hetken näännyttävältä. Sitten helpottaa: se on luultavasti haravoinnin siisti jälki, joka saa joka kevät uurastamaan pihapiirissä. Työ tekijäänsä kiittää!

Kompostoivan puuceen tyhjennys on haravoinnin rinnalla suorastaan rutiinia. Sopiihan hyvin kompostoitunut jätös uuden kasvattamiseen.

Mökin tekniikka tuo omat toimenpiteensä, jossa joskus tarvitsen mökkitalkkarin apua. Sähköt ja vesi, siinäpä kaksi elämän eliksiirin lähdettä, joita ilman en enää tulisi toimeen. Mutta ihan silloin alussa, 40 vuotta sitten, oli aivan luonnollista sytyttää öljylamppu ja tihrustaa luettavan parissa. Sitten tuli sähköyhtiön mainos: annettiin ymmärtää, että ilman sitä ei tule toimeen. Ja jos haluat tunnelmaa ”sytytä kynttilä”, kuten yhtiön slogan kuului.

Mökkiin kuuluu itsestään selvänä asiana mökkipäiväkirja, jota on pidetty 40 vuotta. Sen tarkat merkinnät välittävät tunnelmat, uurastuksen ja ylpeydentunteen aikaansaannoksista. Joskus joku voi lukea mökkipäiväkirjaa osana tapauskohtaista historiaa. Kirjoja on kertynyt nyt kymmenisen kappaletta, ja ne ovat arvokas ”muistilista” sattumuksista, mutta myös määräaikaistehtävistä ja hankinnoista. Ilman mökkikirjan tarkkoja merkintöjä olisimme pulassa.

Mökkikirja välittää kolmen – ellei peräti neljän - sukupolven käden jäljet tuleville polville. Muutos on suuri: on tunne, että mökkeily ei välttämättä ole läheskään niin tärkeä asia nykyajan ihmisille kuin se on minun sukupolvelleni. En aio kuitenkaan surkutella: aika aikaansa kutakin.

Voiko kevään kokemusta mökillä peitota mikään? No, lämmin, pimeä elokuu pihavalojen kajossa voisi tarjota hyvän vastuksen!

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Kuka nyt hallitukseen menoa pelkäisi?

Hallitustunnustelijan työ on päätöksessä. Ohjelmaneuvottelut ovat jo alkaneet viiden puolueen kesken. Yhteistyökykyiset ja -haluiset – tunnustelijan mukaan – kokoontuivat tiedostustilaisuuteen eduskuntaan. Kaikki mukanaolijat ovat olivat hyvin varovaisia lausunnoissaan. Miksi?

Tuntuu siltä, että tietty epäusko vallitsee vieläkin hallituksen ohjelman ja itse hallituksen muodostamisen ympärillä. Toisaalta olisihan tämä vaihe voinut kestää kauemminkin. Ehkä tilanne tuli niin nopeasti eteen, että kaikki olivat vähän ällikälle lyötyjä. Sinipunaahan tässä piti sekoitella kasaan!

On sanottu, että Rinne joutui anelemaan keskustaa hallitukseen ja tämä antoi ja antaa keskustalle pelin paikan, koska kokoomus ainakin toistaiseksi on kuvioista ulkona. Ollaanko siis yhden vaihtoehdon varassa?

Perusasetelma on mutkikas, koska kaikkien puolueiden kannatus jäi vaaleissa reilusti alle 20 prosentin. Hallituksen muodostamisesta ovat kaikki odottaneet vaikeaa prosessia. Tähän liittyen tiedotustilaisuudessa ei taidettu mainita kertaakaan puoluetta nimeltä perussuomalaiset! Toiseksi suurin puolue on ajettu/ajautunut paitsioon perusteellisesti?

Yritän seuraavassa lyhyesti pohtia, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Aloitetaan ratkaisijan paikalle ajautuneesta keskustasta. Puolue ilmoitti, ettei sillä vaalit hävinneenä ole ensikäden oikeutta pyrkiä hallitukseen, voittajat ratkaiskoon asian. No, voittajia on monenlaisia: ainakin kokoomus, perussuomalaiset, vihreät, vasemmistoliitto ja sdp voivat sanoa voittaneensa vaaleissa. Itse asiassa nyt tunnusteltuun punamultapohjaan (Rinteen käyttämä ilmaisu: ”Tulevaisuuden tekijät – uusi punamulta”) oli eksynyt pelkästään voittajia lukuun ottamatta Suomen keskustaa.

Jäin miettimään Juha Sipilän tuntemuksia. Antti Rinteen tavoitteena on muutoksen hallitus ja tuo muutos tarkoittaa muutosta edelliseen hallitukseen, jonka johdossa oli Sipilä. Olin aistivinani Sipilässä vaivaantuneisuutta. En ollut aivan vakuuttunut, että hän uskoo hallituksen syntyvän tältä pohjalta. Joutuuhan uusi hallitus korjaamaan hänen hallituksensa epäsuosittuja päätöksiä. Sipilän asema keskustan syksyyn asti toimivana puheenjohtajana on kiusallinen. Hän on ehtinyt kieltäytyä puhemiehen ja ministerin tehtävistä. Onkohan hän jälleen kerran liian äkkinäinen puheissaan?

Spekulointi saattaa olla tietysti turhaa. Keskusta aivan aidosti kokee tilanteen niin, että kynnyskysymyksissä pitää olla lujana, muutoin puolue menettää uskottavuutensa kannattajien silmissä.

Keskusta kysyi kenttäväeltään mielipidettä hallitusohjelmaneuvotteluihin menosta. Murskaava enemmistö kannatti mukaanmenoa. Näytti siltä, että nyt vasta purkautui turhautuminen edellisen hallituksen politiikkaan, joka aiheutti rökäletappion puolueelle. Haluttiin päästä korjaamaan erehdykset.

Se epäily ja arvostelu, joka pitkin matkaa piili keskustan kentällä, sai näin sinetin. Ehkä on niin, että keskustassa on totuttu yksipäiseen johtoon niin perusteellisesti, että ei tohdita asettaa kyseenalaiseksi edes puheenjohtajan selvästi puolueen kannalta virheellistä linjaa.

Myöskään Petteri Orpon takana oleva kenttäväki ei uskoakseni ole ihan yksimielinen Orpon linjasta. On niitä, jotka olisivat halunneet madaltaa ehtojen kynnystä ja mennä mukaan ohjelmaneuvotteluihin. Nyt tuli tunne, että puolue ikään kuin ajamalla ajoi itsensä törmäyskurssille sdp:n kanssa. Mikä osuus Elina Lepomäellä on tässä kompromissittomuudessa? Epäilen, että kenttäväki on osittain eri linjalla kuin puolueen kellokkaat.

Oppositiossa on Rinteen onnistuessa Suomen puoluekentän kolme oikeistolaisinta puoletta. Keskenään nämä eivät silti välttämättä löydä toisiaan, sillä perussuomalaiset edustavat oikeistokonservatismia ja kokoomus oikeistoliberalismia.

Olen melko varma, että joidenkin taustavaikuttajien mielessä häilyy ajatus keskustan ja kokoomuksen yhteistyön jatkumisesta kaiken jälkeen. Nythän on testattu, että keskustan EI hallitusneuvotteluille on jo kerran poljettu matalaksi.

Mutta miten on uskottavuuden laita, jos vielä pyöräytetään asiat ympäri?

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Puoluekartta uusiksi?

Perussuomalaisten asemaa puoluekartalla on syytä pohtia tarkemmin, koska se kertoo jostain laajemmasta muutoksesta politiikassa ja puoluekentässä. Viimeksi asia on tullut esille pohdittaessa eduskunnan suuren salin istumajärjestystä. Rkp haluaisi ”muuttaa” keskemmälle salia perustuen ideologiseen asemaansa. Perussuomalaiset haluaisi pysyä keskellä, mutta puolueiden enemmistö haluaisi sen salin oikeaan laitaan. Vastustuksen syyksi perussuomalaiset esittää, että puolue kuuluu talouspoliittisesti keskustaan. Toisenlaisiakin syitä on esitetty: äärimmäisenä oikealla olevien istumapaikat ovat lehdistölehterin alla. Sieltä on vaikea päästä kuviin….. Jos tarkastellaan asiaa juuri uusiutuneen eduskunnan arvokartan näkökulmasta, niin perussuomalaisten kansanedustajien huomattava enemmistö sijaitsee oikeistokonservatiivien lohkossa. Sikäli on täysin perustelua sijoittaa heidät salin oikeaan reunaan. Hämmentävää on, että keskustan kansanedustajat sijoittuvat samassa arvonelikentässä yhtä huomattavalta osin oikeistokonservatiiveihin kuin perussuomalaiset!

Pitäisikö siis siirtää keskustakin oikealle puolelle salia, jossa syntyy näköjään tungosta? Syntynyt vaikutelma ei ole näköharhaa, sillä puoluekenttä on polarisoitunut voimakkaasti, vaikka päinvastaistakin on väitetty: puheissa halutaan kuulua keskustaan, mutta arvokartta osoittaa suunnan oikealle (jota sitten ujostellaan)!

Keskustan osalta voidaan vielä todeta, että Juha Sipilän linjaus (?) siirtää keskusta oikeistoliberaalin lohkoon, ei tunnu vastaavan todellisuutta, sillä keskustalaiset kansanedustajat haluavat arvokartan mukaan tukeutua konservatismiin. Puoluekentän teoreettinen painopiste siirtyi vasemmistopuolueiden menestyksen seurauksena vasemmalle, mutta kokonaisuutena painopiste on edelleen oikealla. Samalla ääripäät ovat loitontuneet tosistaan.

Ei ihme, että hallitusta on vaikeaa saada pystyyn.

Eihän näissä siirtymissä ole sinänsä mitään ennenkuulumatonta. Viime vuosisadalla seitsemänkymmentäluvulle tultaessa puoluekentän painopiste oli siirtynyt vasemmalle. Oikealle jäi niin paljon tilaa, että silloin suunniteltiin puolitosissaan oikeistopuoluetta ihan vain sen takia, että saataisiin hiekkasäkki, jota mäiskiä.

Paitsi ideologisesti on tapahtumassa mielenkiintoisia muutoksia myös maantieteellisesti. HS:n Vieraskynä-palstalla 27.4.2019 professori Sami Moisio pohtii kirjoituksessaan ”Alueiden kosto näkyy jo Suomenkin politiikassa”, kuinka perussuomalaisten kannatus on löytänyt uusia etenemisväyliä maantieteellisesti yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttuessa. Sinänsä ei ole uutta, että suurkaupunkien (tai keskisuurten kaupunkien) väliset alueet ja niiden työtätekevät ovat kaikkialla läntisessä maailmassa jonkinasteisessa ahdingossa. Kuten historian kuluessa niin monesti, niin jälleen kerran kehitys näkyi ensin Yhdysvalloissa, jossa ns. ruostevyöhykkeen duunarit nousivat kapinaan demokraattipuolueen vanhoilla kannatusalueilla. Kapina satoi Donald Trumpin laariin.

Huomattava osa ns. keltaliivien kannattajista on tullut Pariisiin ”alueilta”, siis maaseudulta, jossa köyhtyminen tai suhteellinen köyhtyminen on tämän päivän todellisuutta. Myös Brittein saarten brexit-kuohunta juontaa juurensa osittain Britannian alueilta. Sama ilmiö näkyy myös Itävallassa.

Moision käyttämä sana ”kosto” tuntuu perustellulta tässä yhteydessä. Hän pohtii tarkemmin perussuomalaisten kannatuksen sijoittumista alueille. Hän toteaa, että perussuomalaiset on suurin puolue äänestysalueilla, jotka sijoittuvat suurten ja keskisuurten kaupunkien reuna-alueille. Tämä koskee erityisesti etelän ”rintamaita”, vauraina pidettyjä alueita, jotka ovat menettäneet aiempaa vetovoimaana. ”Perussuomalainen ketju” ulottuu Rauman seudulta Varsinais-Suomen ja Keski-Uudenmaan kautta Lahden eteläpuolelta Haminan seudulle yli sadan äänestysalueen voimin. Toinen laaja ketju ulottuu Porin seudulta Etelä-Pohjanmaan ja Pirkanmaan reuna-alueiden kautta Tampereen ja Jyväskylän välisille maaseutualueille.

Edellä esitetystä otan tarkemman tarkastelun kohteeksi Uusimaan, jonka keski- ja itäosiin on muodostunut Tuusulan, Hyvinkään, Vihdin, Nurmijärven, Mäntsälän, Pornaisten, Askolan kuntien muodostama alue, jossa perussuomalaiset on suurin puolue. Mitään näistä kunnista ei voida pitää ”vähäväkisinä”. Ne ovat vauraita kuntia.

Vanhoista puolueista kovaan puristukseen on joutunut keskusta, jolta perussuomalaiset ovat vieneet tilaa. Joitakin yhtymäkohtia löytyy varmaankin Veikko Vennamon smp:n menestyksen syihin ja seurauksiin. Silloinkin elinkelpoisuus monilla alueilla heikkeni ja aiheutti levotonta liikkumista paitsi puoluekentässä niin myös fyysisesti muuttoliikkeenä. Suomen keskusta oli silloinkin suurin sijaiskärsijä. Vain keskustan ällistyttävä toipumiskyky useampaan otteeseen on pelastanut puolueen.

Hallituksia muodostettaessa Moision mainitseman ”Väli-Suomen” merkitys saattaa kasvaa. Juuri tässä on perussuomalaisten potentiaali.

Paitsi elinkelpoisuudesta on kysymys myös maahanmuuton vastustamisesta. Valtiovallan ei katsota enää pitävän huolta maaseudun vanhojen rintamaiden asumiskelpoisuudesta, vaan suosii väitetysti maahanmuuttoa kotimaan työtätekevien sijasta. On eri asia pitääkö asia paikkansa. Kysymys on tunteesta ja tunnetilasta, joka on vallannut monien maaseudun ihmisten ajatukset.

Samaan aikaan keskusalueiden kaupungit ja suurkaupungit ovat astuneet barrikadeille vastustamaan ”maakunnallistamista” ainakin Uudellamaalla, mutta muuallakin. Palvelujen tuottamisen ydinyksikkönä nähdään kunta tai kuntayhtymä, josta todisteena on esimerkiksi laaja oman kuntani paikallislehdessä 1.5.2019 julkaistu 26 uusmaalaisen kaupunginjohtajan (tai vast.) julkilauma, jossa puolustetaan kuntien roolia tuottaa sotepalvelut.

::::::::::::::::::::::::

On pakko tarkastella Suomessa tapahtuneita puoluekentän muutoksia myös laajemmasta näkökulmasta. Mitkä olisivat keskeiset muutosajurit? Yritän ohessa käydä läpi keskeisimpiä kursorisesti.

Sekä maaseutua että suurkaupunkeja heiluttaa globalisoituminen. Mieleen tulivat seuraavat: 1) Erilaisten tuotteiden valmistaminen on siirtynyt halvemman työvoiman maihin globaalin kilpailun seurauksena , 2) Työntekijöiden etujärjestöt ovat joutuneet ahtaaseen rakoon puolustaessaan kovassa kilpailussa asemiaan ja 3) Teknologian nopea kehitys on toisaalta mahdollistanut tuotannon globaalin hajauttamisen, mutta toisaalta keskittänyt tuotantoa työvoiman sijoittumissyistä.

Työpaikkoja syntyy polarisoituen matalapalkka- ja korkeasti palkattuihin töihin. Ahdinko näkyy maaseudulla, jossa matalapalkkatöitä ei synny, koska ei ole suurta kysyntää, eikä myöskään korkeapalkkatöitä johtuen työvoimatarpeista ja sijaintitekijöistä.

Anna-Sofia Bernerin laaja artikkeli ”Töitä konsultille ja koiravahdille” (4.5.2019) kertoo tarkemmin työn jakautumisesta Yhdysvalloissa nimenomaan uusien töiden näkökulmasta. Hän viittaa tässä taloustieteilijä David Autorin uusien töiden ryhmittelyyn. Tänään syntyy 1) korkean teknologian töitä, 2) suhteellisen vaatimattomasti palkattuja hyvätuloisia palvelevia töitä (”hyvinvointivalmentajat”) ja 3) pienipalkkaisia rutiinitehtävien töitä, joihin toisaalta automaatio puree. Sama suuntaus on osin nähtävissä Suomessakin ja kehitys kiihtynee.

Yksi merkittävä muutos on palkkatulojen heikkenevä suhde pääomatuloihin. Yritysten voitot ovat kasvaneet, mutta työntekijöiden suhteellisen stabiileina pysyvien palkkojen kustannuksella.

Kysymys ei välttämättä ole työllisyysasteen mataluudesta, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa (ja Suomessa Uudellamaalla) työpaikkoja on runsaasti työvoimapulaan saakka. Ehkä perimmäisenä syynä puoluekentän pirstoutumiseen on eriarvoisuus työpaikkojen polarisoitumisen vuoksi ja epävarmuus tulevaisuudesta, joka loitontaa ihmisiä perinteisten puolueiden lupauksista. Haetaan uutta, mutta tien päässä voi odottaa pettymys, sillä ihmelääkkeitä ei ole.

Vielä on huomioitava, että väestön vanheneminen heikentää suurta osaa maaseudun kuntien elinvoimasta.

Kaikki edellä mainitut muutosajurit yhteensä laskien tulevaisuuden näkymät ovat dramaattiset. Edustukselliselta demokratialta vaaditaan suurta muutosherkkyyttä, mutta myös kykyä pitää ihmiset mukana.

Pitäisikö puoluekartta uusia vastaamaan tämän päivän vaatimuksia? Populistit eri maissa on nähtävissä viestin tuojina muutoksen tarpeesta puoluekentässä. Toisaalta perinteiset puolueet eivät ole jääneet makaamaan tuleen, vaan ovat uudistuneet voimavarojensa puitteissa.

Taustalla on epäily, että populististen puolueiden esittämä muutos perustuu liiaksi protestina olemassa olevaa vastaan ja liian vähän toteutettavissa oleviin vaihtoehtoihin.

torstai 2. toukokuuta 2019

Yhteiskuntatieteiden nousu ja historiattomuuden aika 1960-luvulla

Tommi Uschanovilta (s. 1975) ilmestyi vuonna 2015 teos ”Hätä on tarpeen” (Teos, 2015), jossa hän pohti monipuolisesti toisen maailmansodan jälkeisiä yhteiskunnallista ilmiöitä erityisesti yhteiskunnallisen optimismin ja pessimismin näkökulmasta. Olen kiinnostunut samoista asioista, olenhan elänyt tuon ajan suurimmaksi osaksi itsekin. Käytän ohessa Uschanovin tekstiä omien ajatusten ”sytykkeenä”.

En yritäkään väittää, että tässä kirjoituksessa pystyisin kokonaisvaltaiseen arvioon ajasta, jonka olemme eläneet. Otan käsittelyyn hajamietteitä erityisesti 1960-luvulta. Kiinnitän huomiota tapauksiin, jotka saattaisivat olla yleistettävissä koko aikaa kuvaaviksi ilmiöiksi. Yritän briifata kolmea teemaa: 1960-luvulla tapahtunutta yhteiskuntatieteiden nousua, samanaikaista historiatieteen vaipumista epämuodikkaaksi ja väitettyä ideologioiden loppua.

Liberaalin demokratian lyödessä läpi monet tutkijat julistivat ideologiat loppuneiksi. Tässä tarkoitettiin läntisten Euroopan maiden sisällä tapahtunutta kehitystä: taistelu vasemmiston ja oikeiston välillä laimeni. Näin varmaan tapahtuikin pääpiirteissään, mutta samalla tapahtui nuorison läpimurto, jolla asetettiin edeltävien sukupolvien elämäntavat ja ajattelutapa kyseenalaiseksi. Varhainen globalisaatio pienensi maailmaa ja sai kapinoivat nuoret kiinnostumaan kehitysmaiden ongelmista. Ideologioiden julistaminen kuolleiksi tuntuu liioittellulta.

Mikä sai julistamaan ideologiat loppuneiksi? Yhteiskunnan alempien luokkien vaurastuminen ja irtaantuminen suoranaisesta köyhyydestä oli yksi syy. Varsinaiset luokkasodat olivat taaksejäänyttä elämää. Ne liudentuivat taloudellisen kasvun myötä hallittavaksi erimielisyyksiksi. Tietenkin ideologioiden väljähtyminen näytti erilaiselta erilaisissa yhteiskunnaissa: Ruotsia ja Italiaa on vaikeaa rinnastaa ideologisessa asetelmassa.

Vielä 1930-luvulla vallinnut taistelu yhteiskuntaluokkien välillä vaihtui maailmansodan jälkeen idän ja lännen väliseksi kylmäksi sodaksi. Viime mainittu perustui sekä valtataisteluun että ideologioiden kamppailuun. Ideologiat eivät loppuneet, ne vain muuttuivat blokkien välisiksi.

Ideologioiden loppu -ajattelutapa kumpusi eräästä toisesta käsitteestä, nimittäin konvergenssiteoriasta jolla tässä yhteydessä tarkoitettiin erilaisten yhteiskuntajärjestelmien eron supistumista ja lopulta kokonaan katoamista. Tämä n ajattelun mukaan sosialismi ja kapitalismi lopulta yhdentyisivät. Konvergenssi siis haastoi jyrkän blokkirajan. Konvergenssiteoria oli suosittu ajatus eräässä vaiheessa, mutta hiipui ajan myötä.

Konvergenssin jatkokehittelyyn kuului ajatus, että kaikki yhteiskuntamallit kävisivät läpi samat kehitysvaiheet: jotkut vain olivat pidemmällä tässä kuin toiset. Toisaalta Yhdysvalloissa pohjoismaiset demokratiat nähdään usein – sikäläisen karkean jaottelun mukaisesti – sosialistisina. Pohjoismaat voitaisiin siis nähdä yhtäältä konvergenssin toteutumina.

Se Yhdysvallat, mistä tuolloin puhuttiin oli erilainen kuin se, jonka nyt näemme edessämme. Verotuksen progressio oli maailmansodan päättymisen jälkeen ja pitkälle 1960-luvulle saakka nykyistä paljon jyrkempi ja saattoi vaikuttaa siihen, että Yhdysvallat nähtiin hyväksyttävämpänä. Tätä on silti vaikeaa todistaa, koska oman muistikuvani mukaan ”amerikkalainen imperialismi” koettiin laajalti nuorison piirissä vastenmielisenä 1960-luvulla. Eri aikakausia on erittäin vaikeaa verrata tosiinsa.

:::::::::::::::::::

1960-luvulle tultaessa sosiologia, kasvatustiede, psykologia ja muut yhteiskuntatieteet kokivat merkittävän arvonnousun, joka liittyi ajan kehitysoptimismiin. Väittäisin, että ihmiset olivat sotimiseen kyllästyneinä valmiit omaksumaan uutta tulevaisuuteen suuntautuneen odotuksen kautta. Siksi yhteiskuntatieteet kokivat merkittävän arvonnousun.

Uschanov lainaa kirjassaan useita eri lähteitä, jotka kertovat historiatieteen tietynlaisesta alamäestä. Historiankirjoitus ei ollut kaiken kehitysinnon keskellä edistyksen lähde, vaan pikemminkin edistyksen unohtama ja kaihtama.

Ei voi välttyä ajatukselta, että silloin niin muodikas yhteiskunnallinen analyysi ylenkatsoi silloisten tapahtumien historiallisia juuria. Edistysoptimismi kohdisti - suuren innon vallassa - huomion meneillään olevaan yhteiskunnalliseen vaiheeseen ja siinä tapahtuviin ilmiöihin.

Ajanjakso suorastaan tulvi uusia tiedon lähteitä. Uudet julkaisut kertoivat tieteen uusista saavutuksista ja tartuttivat innon tavalliseen ihmiseenkin: haluttiin loitontua menneestä. Uschanov toteaa, että ”historiattomuuden tuntu oli 1960-luvun puolessa välissä voimakas”. Monet historioitsijat kiinnittivät huomiota historiantutkimuksen epäsuosioon. Haluttiinko katkaista yhteys menneen ja nykyisyyden väliltä, koska yhteiskuntatieteet veivät päähuomion?

Kontrasti on jyrkkä nykypäivään, kun otetaan vertailukohteeksi se kansalaissotaa koskeva kirjojen tulva, joka meille tarjottiin vuoden 2018 aikana. Tuntui todella, että historia haluttiin nähdä jatkumona, tämän päivän yhteiskunnallisten olojen selittäjänä.

Minulla on tuntuma, että historiantutkimus ja historiankirjoitus ovat tänään suosionsa huipulla. Nyt elämme aikaa, jolloin uudet asiat kytketään menneeseen luontevasti. Historia, nykyaika ja orastava tulevaisuus muodostavat jatkumon.