Black Lives Matter – Kenen kadut? Meidän kadut.

Docventuresissa näytettiin 7.9.2020 dokumentti ”Whose Streets? We Will Not Go Quietly” (2017), joka kuvaa Black Lives Matter -liikkeen syntyä. Dokumentin suuri arvo on siinä, että se menee tapahtumien keskelle, suoraan kadulle ihmisten pariin. Katselijassa ja kokijassa syntyy läsnäolon tuntu, mutta myös ahdistus kadun lakien ja rasismin seurauksena.

Dokumenttielokuva kuvaa tapahtumia köyhässä ja suurelta osin mustien asuttamassa Fergusonin kaupungissa  (joka kuuluu  Saint Louisin metropolialueeseen) sen jälkeen,  kun valkoihoinen poliisikonstaapeli Darren Wilson ampui mustaihoisen nuorukaisen Michael Brownin 9.8.2014.

Tapahtumat käynnistyivät tupakkavarkaudesta. Michael Brownin varkaus jäi valvontakameran nauhalle. Vähän myöhemmin konstaapeli Darren Wilson havaitsi  kadulla kaksi miestä,  jotka kävelivät keskellä ajoväylää. Miehet eivät totelleet poliisin kehotusta siirtyä jalkakäytävälle. Poliisi yhdisti miesten käsissä olevat pikkusikarit ilmoitettuun tupakkavarkauteen ja päätti puuttua asiaan. Wilsonin ja Brownin välille syntyy käsikähmä,  kun poliisi yrittää pidättää Brownin. Wilson ei saa pidäteltyä isokokoista Brownia, joka lyö poliisia. Jouduttuaan alakynteen poliisi tarttuu pistooliinsa ja sekavan tilanteen jälkeen ampuu  Brownia useita kertoja. Brown on siinä vaiheessa loitontunut autosta muutaman  kymmenen metrin päähän. Kuuden luodin todetaan osuneen Browniin aiheuttaen kuoleman.

Sekava tilanne jatkui ampumisen jälkeen. Tapahtumia kuvanneeseen  kameraan tallentuvat välittömästi ampumisen jälkeiset  tapahtumat. Nopeasti syntyi käsitys,  että poliisi oli ampunut aseetonta Brownia. Paikalle kiirehtinyt surmatun äiti kertoi, että ruumis oli kadulla useita tunteja. Ulkopuoliselle tarkkailijalle jää kuva,  että tilanne kaupungissa oli ollut räjähdysherkkä jo pitkään ennen dramaattista tapahtumasarjaa. Väkivallanteot ovat olleet arkipäivää kaupungissa.

Dokumentti käynnistyy varsinaisesti lyhyillä niiden ihmisten haastattelukatkelmilla, joilla on merkittävä rooli dokumentissa tapahtumien kommentoijina. Nämä ihmiset kuvaavat olleensa arkisissa askareissaan kuka missäkin ampumisen tapahtumahetkillä. Yhtäkkiä he ovat käynnistyvän historiallisen draaman todistajia  ja tapahtumiin osallistujia.

Syntyy spontaani ”kädet ylös” -liike myötätunnon osoituksena aseettomalle Brownille. Brownin tavoin ihmisjoukot ovat aseettomia. Joukossa ihmiset kadottavat pelkonsa, vaikka poliisien rintama lähestyy heitä. Pyrkimys on järjestää rauhanomainen mielenosoitus.  Toisin käy: särjetään ikkunoita, poltetaan myymälöitä, ammutaan  kyynelkaasuammuksia,  tuodaan kansalliskaarti paikalle, ammutaan kumiluoteja – ja lopulta  tilanne karkaa käsistä. Ulkopuolinen tarkkailija vetää helposti johtopäätöksen,  jossa ylilyönnit molemmin puolin johtavat konfliktiin. Amerikkalaiselle yhteiskunnalle tyypillinen polarisoitumisilmiö näkyy kauttaaltaan tapahtumakuvauksessa.

”Kädet ylhäällä, älkää ampuko” -mielenosoittajat sekoittuvat järjestyshäiriöiden tahallisiin aiheuttajiin. Mielenosoituksen organisaattorit yrittävät pitää tapahtumat järkevissä käsissä, mutta tehtävä on lähes mahdoton.  Poliisi menettää tilanteen hallinnan ja levottomuudet jatkuvat päivä toisensa jälkeen. Dokumentin kuvakerronta  paljastaa myös TV-yhtiöiden valitseman raadollisen lähestymistavan:  keskiössä ovat hävityksen äänet ja kuvat. Sen sijaan tapahtumien logiikka jää sivuun. Fergusoniin julistetaan hätätila ja ulkonaliikkumiskielto.

Häiriönaiheuttajia uhkaa  pitkäaikainen sulkeminen vankilaan. Kovat rangaistukset  ovat osa amerikkalaista kulttuuria.

Kesken katujen epäjärjestystä saattaa kuulla huudon ”poliiseista on päästävä eroon”.  Aivan oikein, poliisin roolista käydään vakavaa keskustelua laajemmaltikin Yhdysvalloissa . Ovatko he omiaan luomaan konflikteja omilla väkivaltaisilla toimenpiteillään,  ja koska virkamerkki houkuttelee rettelöijiä käymään kimppuun? Poliisi symboloi järjestyksenpitäjän väkivaltaa, siksi sitä pidetään vihollisena. Mielenosoittajien  loppuarvio on tyly: poliisi on epäonnistunut instituutiona. Muutos parempaan voisi  tapahtua muuttamalla poliisin tehtäviä ennalta ehkäisevään suuntaan. Poliisi nykyisillä toimillaan  vaatii  tavallisia ihmisiä valitsemaan puolensa. Se polarisoi kansakuntaa.

Dokumentin suvantokohdassa kuvataan autoajelulla käytyä mustien miehien välistä keskustelua. Aivan arkisesti käydään läpi sakkolappuja ja  tuomioita, joita on kertynyt vino pino. Viesti on selvä, ne kuuluvat normaaliin elämään.

Väliin dokumentissa kuvataan mielenosoitusten keskeisten organisaattoreiden perhe-elämää, lasten saattamista kouluun ja pyrkimystä pitää yllä arkista elämänrytmiä. Toisella puolella on näiden samojen tiedostavien mustien protestoijien halu pitää oikeuksistaan kiinni kadulla.

Mielenkiintoisena kommenttina eräs haastatelluista toteaa,  että hän ”kiistää koko normaaliuden idean”. Se on dokumentin yksi keskeisistä oivalluksista.  Mistä kiikastaa?  Tuntuu siltä,  että Yhdysvalloista saa varsinkin nykyisen presidentin aikana hakemalla hakea normaalielämän suuntaviivoja. Siksi tiedostavien rauhanomaisten mielenosoittajien pyrkimys taistella normaalien arjen käytäntöjen puolesta on kunnioitettavaa. 

Lokakuussa 2014 Darren Wilsonin  vapauttaminen Mike Brownin surmasyytteistä käynnisti levottomuudet uudelleen.

Kaikkialta maasta kerääntyi vapauttamispäätöksen vastustajia Fergusoniin. Nähtiin ”Ferguson -liikkeen” tai ”Mike Brown -liikkeen” syntyminen, jotka taas toimivat katalysaattorina -  muiden traagisten tapahtuminen kanssa  -  ”Black Lives Matter -liikkeelle”.

Jälleen toistui pääsanomana ”kädet ylös” ja ”älkää ampuko” -huudot. Joukkokokouksissa tapahtui kummia: vanhanmallisten kannustuskokousten alkaessa kuului protestoijien ääni: ”antakaa nuorten puhua!” Mikään ei ole,  kuten ennen: valta halutaan nyt niille,  jotka ottavat riskejä omalla aktiivisuudellaan katuviidakossa eikä juhlapuhujille.

Yhtä lailla  arvostelua saivat osakseen ”rasismia vastustavat filosofit”,  jotka toimivat kirjoituspöytänsä ääressä, mutta joita ei näy siellä,  missä varsinainen action tapahtuu….. Taidanpa tuntea sielunveljeyttä näitä filosofeja kohtaan.

Kun kaikki sitten oli ohi Fergusonissa,  purettiin mielenosoitusten jäljet,  vaikka itse aktivistit olisivat halunneet tehdä mielenosoituspaikoista muistopaikkoja. Apean tunnelman vallitessa tapahtui purku niiden harmiksi,  jotka joutuvat jäämään asumaan paikkakunnalle muistojensa kanssa.

Vielä huonommin kävi niille,  jotka saivat tuomion: vuokra-asuntoon ei ollut asiaa ja muutoinkin elämä vaikeutui varsinkin perheellisten osalta.

Katu on klassinen paikka kumoukselliselle toiminnalle. Iskulauseet toistuvat:  ”Kenen kadut?  Meidän kadut”.  ”Vihollinen on poliisi, välillämme ei ole puskuria”. Oikeuslaitoskin  on poliisin puolella.

Hätkähdyttävä oli mielenosoittajien kerta toisensa jälkeen huutama iskulause ”Kommunistisesta manifestista”: ”Meillä (proletaarilla) ei ole muuta menetettävää kuin kahleemme”. Olisi mielenkiintoista tietää tunnistavatko mielenosoittajat alkuperäisen lähteen ja mikä on tietoinen kytkentä marxilaisuuteen.

Minkä perinnön mielenosoittajat jättivät kouluikäisille lapsilleen,  jotka joutuivat kestämään vanhempiensa poissa olon kotoa? Isien ja äitien ahdistusta lisäsi mahdollinen tuomio laittomuuksista, joka eristäisi heidät lapsistaan.

Voittona muutoksen vaatijoille oli Fergusonin johdon ja poliisijohdon joutuminen sivuun ja poliisin rasismikytkentöjen tutkimisen käynnistäminen. Poliisi-instituution  kompromettoimisella saattaa olla laajoja koko Yhdysvaltoja koskevia seurauksia

Fergusonista käynnistynyt ”Black Lives Matter -liike” on saanut runsaasti kaikupohjaa koko läntisessä maailmassa. Rasismin vastainen työ on saanut tuekseen arvoisensa globaalitason solidaarisuuden.

”Whose Streets?” ei liene tarkoitettu ensisijaisesti objektiiviseksi tapahtumakuvaukseksi,  vaan sen ansiot ovat rasismin kuvauksen intensiivisyydessä. Rasismin ja antirasismin kiihkeyden kokemisessa dokumentti tarjoaa aitiopaikan kadulta ja kadun viereltä  ilman ulkopuolisia analyyseja. Analyysit välittyvät kadulla toimivien  puheenvuoroista.  Filosofointi jää sitten meikälaisen kaltaiselle kotisohvalla pohtijalle.

Yhteiskuntamurros muuttaa puolueen ja kannattajien mielipiteitä

 

Yle-uutisten nettisivuilla oli 29.8.2020 hyvä artikkeli perussuomalaisten kohtaamasta ideologisesta muutoksesta. Artikkelia varten oli  haastateltu tutkija Hanna Wassia ja tutkimuspäällikkö Timo M. Kauppista, jotka ovat Kalevi Sorsa -säätiön toimeksiannosta laatineet tutkimusartikkelin, joka on osa 18.8. 2020 julkaistua ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” -raporttia.

Aineistosta käy luotettavan tuntuisesti ilmi, että keskiluokan tulotason lasku (tai uhkaava lasku) on yhteydessä perusuomalaisten kannatuksen nousuun. Sama ilmiö on nähtävissä Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Brexit äänestyksen yhteydessä Britanniassa.  Anna-Sofia Berner toteaa Hesarissa 24.8.2020 (”Onko republikaanipuolue Donald Trumpin näköinen?”), että ”vaikka republikaanit  ovat valkoisen työväenluokan puolue, se ei ole pienituloisten puolue. Mitä köyhempi äänestäjä, sitä todennäköisemmin ääni menee  demokraateille”. Amerikkalainen keskiluokka pelkää asemansa puolesta ja on löytänyt Trumpin tukijakseen. Ilmeisesti sama keskiluokan tulojen pienenemisen uhka vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen saman suuntaisesti (populististen ryhmien  suuntaan) hyvin monissa kehittyneissä maissa. Tätä pyrin valaisemaan seuraavassa lähteideni pohjalta.

Keskiluokan luottamus perinteisiä puolueita kohtaan on heikentynyt ja tilalle äänestäjät ovat hakeneet vaihtoehtoa. Populistinen oikeisto on saanut vahvan jalansijan tyytymättömien joukossa. On katsottu, että perinteiset puolueet eivät panosta riittävästi keskiluokan etujen ajamiseen.

Koko hyvinvointiyhteiskunnan menestys on perustunut keskiluokkaan, joten keskiluokan aseman horjuminen näkyy hyvinvointiyhteiskunnan vakaudessa.

Perussuomalaisten kannattajat ovat tunteneet epäluuloa perinteisiä puolueita kohtaan. Luottamuksen puute on ollut molemminpuolista. Aiemmin keskiluokka on ollut perinteisten puolueiden kannatuksen ydinjoukkoa.  Tilanne on muuttunut. Keskiluokan aiemmin niin vahva asema on kyseenalainen monillakin tavoilla, eikä vähiten globalisaation nousun takia.

Yhteenvetona voidaan todeta Wassin ja Kauppisen johtopäätöksiin  perustuen, että oikeistopopulismi saa kasvupohjaa keskiluokan aseman ja tulotason heikkenemisestä pikemmin kuin työttömyydestä: kun olet uhattuna tartu ojennettuun käteen!

Liian nopeaksi koetun yhteiskunnallisen muutoksen lisäksi oikeistopopulistit kokevat suomalaisen hyvinvoinnin uhkana ulkomaille siirtyvät yritykset, ulkomailta tulevat työntekijät  sekä heidän matalammat palkkansa.

Perussuomalaisista avautuu kuva, jossa puolue on muuttanut politiikkansa sisältöä muutamassa vuodessa.  Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” -iskulause voidaan todeta  poispyyhkäistyksi. Puolue on muuttunut oikeistokonservatiiviseksi. Se on nykyisellään valmis vähävaraisiin kohdistuviin menoleikkauksiin ja hyvätuloisia suosiviin veronalennuksiin. Puolue näyttäytyy keskiluokan puolueena, joka on huolestunut kannattajiensa  asemasta muutosten keskellä. Muutoksen on aiheuttanut keskiluokan ammattien vaarantuminen. Taustalla ovat  globalisaation aiheuttamat talouden murrokset.

Yhtä lailla puolueen kannattajat haikailevat  menneiden parempien aikojen perään, kuten Riikka Purra sen sanoo.

Vielä on kysyttävä onko keskiluokan asema oikeasti niin herkkä, kuin edellä on annettu ymmärtää. Keskiluokan tuoma vakaus hyvinvointiyhteiskuntaan ei ole vaurioitunut merkittävällä tavalla, mutta pintakerroksissa ja osin hieman syvemmälläkin puhaltelevat muutosten tuulet.

:::::::::::::::::::::::::

Liikkuvien äänestäjien määrä on lisääntynyt. Mikään puolue ei voi ajatella,  että sen kannatus on betonoitu, kaikki joutuvat olemaan varpaillaan äänestäjien edessä. Perussuomalaisten kannatuskäyrä muutaman viime vuoden ajalta on  esimerkki,  kuinka muutokset  puoluekannatuksessa vaihtelevat nopeasti.

Perussuomalaisten edellä kuvattu äänestäjäprofiilin muutos ei ole yllätys,  mutta kannattajien motiivit avautuvat nyt aiempaa selkeämmin. Niitä olen yllä koettanut läpivalaista. Haasteitakin piisaa: perussuomalaisilla on ollut vaikeuksia ottaa kantaa Kaipolan tehtaan lopettamisen kaltaisiin katastrofeihin. Asettuako kohtuullisen hyvätuloisten tehdastyöläisten puolelle? Vai korostaako yhtiön oikeutta tehdä päätökset ilman tunnontuskia? Vai valitako matala mitään sanomaton profiili?

Entä perussuomalaisten yhteen hiilen puhaltaminen, onko sitä?  Syvällisemmässä mielessä ”sosiaalidemokraattinen” solidaarisuus ei kuulu perussuomalaisten agendalle. Lähestymistapana on pikemminkin kaverin auttaminen. ”Solidaarisuusliikkeestä” ollaan kaukana.

Levoton liike puoluemarkkinoilla jatkunee eikä asettumista ole näköpiirissä. Voimasuhteet muuttuvat kansainvälisten trendien ja kotimaan yhteiskunnallis-taloudellisten tapahtumien seuraamuksena myös lähitulevaisuudessa.

 

Voiko Joe Biden palauttaa presidentin tehtävän arvostuksen?

 

 

Yhdysvaltain presidentinvaalit käydään Joe Bidenin ja Donald Trumpin välillä marraskuussa 2020. Mitkä olisivat ne argumentit, jotka ovat otaksuttavasti Bidenin puolella ja  nostaisivat hänet presidentiksi?   

Ykköseksi voisin nostaa amerikkalaisten kyllästymisen Trumpin ”mitä sylki suuhun tuo” -tokaisuihin ja tölväisyihin.

Trumpin koheltaminen on saavuttanut ennen kuulumattomat mittasuhteet: koskaan ei aamulla tiedä,  mitä presidentti päästää suustaan: ilmoittaako hän esimerkiksi keksineensä lääkityksen korona-viruksen hoitoon?!  Ainakin voimme luottaa, että Joe Biden ei vie tilaa terveydenhoidon ja lääkintähuollon asiantuntijoilta.

Biden palauttaa asiantuntijuuden arvon, jonka Trump on vienyt lokaan. Kysymys ei ole siitä,  etteivätkö asiantuntijat voisi erehtyä vaan siitä, että annetaan asiantuntijoille heille  kuuluva sananvalta.  Presidentti tekee päätöksensä vakavasti otettavien asiantuntijoiden esitysvaihtoehtojen pohjalta.

Trumpin toimien johdosta jopa yhteiskuntarauha on ollut vaarassa rikkoutua. Bidenin esiintymistapa on sovitteleva.

Bidenilla on mahdollisuus palauttaa presidenttiys taas sille kuuluvalle paikalle Trumpin aiheuttaman alennustilan jälkeen: Bidenin suuhun sopisivat seuraavat sanat: Let us make the presidency great again!

Biden voi poistaa valehtelun ja mielistelyn kulttuurin Valkoisen talon hallinnosta, jonka edusmies Trump on ollut: ei enää vaihtoehtoisia totuuksia, ei enää äkillisiä ja oikukkaita kannanmuutoksia.

Biden on onnistuneesti sitonut itsensä hyvämaineisen Barack Obaman vanaveteen. Varapresidenttiys oli tästä vahva osoitus. Bidenilla on mahdollisuus käyttää hyväksi  Obaman yli roturajojen ulottuneita kannatuspohjia.

Valitsemalla (afroamerikkalaisen) naisvarapresidentin  Biden kokoaa potentiaalisia äänestäjiä taakseen.

Bidenilla on  selkeä tehtävä palauttaa usko läntisen maailman yhteistyöhön. Hän ei tule aiheuttamaan tempoilevia yllätyksiä liittolaisille, vaikka sinänsä vaatiikin eurooppalaisten  Nato-liittolaisten rahoitusosuuksien korottamista.

Biden tuskin ajaa Kiina-suhteita umpikujaan, vaikka onkin tiukka Kiina-kriitikko. Tämä aihe on kuitenkin niin kinkkinen, että varmuutta Yhdysvaltain ja Kiinan tulevista suhteista tuskin kukaan pystyy arvioimaan.

Biden palauttaa uskon Obaman terveydenhuoltouudistukseen, jolla on suuri suosio kansalaisten keskuudessa. Murhenäytelmät Bidenin perhepiirissä antavat uskottavuutta hänen taistelulleen terveydenhuoltouudistuksen puolesta.

Biden ei ryhdy presidenttinä toimimaan Trumpin  ohjelmien hylkäämiseksi  pelkästään sen takia,  että saa ne kaadetuksi  niin kuin Trump teki Obaman uudistuksille.

Biden on kuusinkertainen senaattori, joka on rutinoitunut väittelijä. Hänen on tehtävä kampanjataistelussa Ronald Reaganit: ”en aio käyttää hyväkseni vastustajani kokemattomuutta!”.

Työväenluokka tuntee Bidenin omakseen hänen taustansa takia. Hänellä ei ole Hillary Clintonin  - sinänsä epäreilua - painolastia eliitin presidenttiehdokkaana taakkanaan.

Biden on koronaviruksen vastaisessa taistelussa vahvoilla. Trump on tehnyt suuria erehdyksiä arvioidessaan  koronan vaikutuksia. Harva,  jos kukaan presidentti on vähätellyt niin karkealla tavalla korona-kriisiä kuin Donald Trump.  Bidenilla on erittäin hyvät mahdollisuuden asettua koronan vastaisen taistelun kärkeen.

Bidenilla on mahdollisuus vedota maltillisiin republikaaneihin ja ns. itsenäisiin äänestäjiin/tahoihin,  ettei Trumpille anneta toista kautta.

Bidenilla on yhtenäinen demokraattikilpailijoidensa tuki takanaan (ml.  Bernie Sanders).

Bidenilla on mahdollisuus luoda edellytykset, että Yhdysvaltain suurvalta-asemaa kunnioitetaan kaikkialla maailmassa Obaman perinnön pohjalta. Trumpin luomasta kansainvälisestä alennustilasta päästään vain ylöspäin.

Bidenista ei voi syntyä kuvaa, että hän on vaaraksi maailmanrauhalle, kuten on ollut Trumpin laita.

Bidenilla on edellytykset pienentää kansakunnan ja poliittisen elämän polarisaatiota päinvastoin kuin Trumpilla, joka on laajentanut kuilua.

Biden on toivottavasti oppinut varhaisista erehdyksistään, joihin lukeutuu mm.  aiheelliset plagiointisyytökset opiskeluajan opinnäytetyössä. Kilpakumppaninsa hän kuitenkin peittoaa rehellisyydessä mennen tullen.

Vaalit ratkaistaan mitä todennäköisimmin vaa´ankieliosavaltioissa. Bidenilla on vahvat siteet Pennsylvaniaan,  joka on yksi näistä osavaltioista.

::::::::::::::::::::::

Toisinkin voi tietenkin käydä. Mitkä ovat Bidenin mahdolliset heikkoudet ja vaaratekijät vaalikampanjaa ja presidenttiyttä ajatellen?

Biden on periaatteessa järkimiehiä. Joskus uransa aikana hänen suustaan on kuitenkin päässyt sammakoita, joihin armottomassa kampanjassa ei ole varaa.

Ikä on tekijä,  joka sellaisenaan ei  ole heikkous, mutta vastustajat panevat mahdolliset haurauden osoitukset  merkille ja ne saattavat heikentää Bidenin mahdollisuuksia.

Netin kautta tapahtuva vaalivaikuttaminen on saanut huomattavat mittasuhteet viime aikoina pidetyissä vaaleissa. Ainakin Venäjä näkee naiivissa, improvisoivassa ja epäjohdonmukaisessa Trumpissa piirteitä,  jotka sopivat Moskovalle. Venäjä on myös käyttänyt tilaisuuksia hyväkseen nettivaikuttamisessa.

Amerikkalainen äänestäjäkunta käyttäytyy skandinaavisesta näkökulmasta arvaamattomasti. Yksittäisille sattumuksille annetaan suurempi merkitys, kuin mitä ne ansaitsisivat. Tuntuu siltä, että räikeä populismi tehoaa amerikkalaisiin huomattavasti paremmin,  kuin mihin olemme Pohjoismaissa tottuneet.

Yhdysvaltain vaalijärjestelmä aiheuttaa usein tilanteen, jossa  voittajaa selvitetään sekasorron vallitessa. Pelisäännöt ”unohtuvat” taistelun melskeessä. Vaalitulosta uhkaa manipulointi. Toimiiko edustuksellinen demokratia ylipäätään?

 

Totuuden vähättelystä vihapuheeseen

 

Perinteistä länsimaisen käsityksen mukaista tiedonvälityksen luotettavuutta  on horjutettu monin eri tavoin viime aikoina. Samaan aikaan poliittiseen keskusteluun on tunkeutunut vihapuheena pidetty ilmiö. Yhdessä nämä muodostavat uhkatekijän liberaalin demokratian toimintaperiaatteille. Ajoittain usko demokratian toimivuuteen käytössä olevien vaalijärjestelmien kautta on ollut uhattuna .

Mitä tarkoitetaan länsimaisen median toimintaperiaatteilla? Periaatteita ovat totuudenmukaisuus, tasapuolisuus, lähdekritiikki ja tahtotila korjata virheet. Lisäksi mielipiteet ja kommentit pyritään erottamaan uutisluontoisesta aineistosta, muodostamalla erillisiä ”kommenttilaatikoita”.

On hyvä muistaa, että nykytyylinen uutisointi, joka noudattaa ylläolevia periaatteita,  on varsin tuore historiallinen ilmiö, ehkä vain muutaman kymmenen vuoden kestänyt vaihe tiedonvälityksessä. Vasta oikeastaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä mykymuotoinen objektiivisuuteen pyrkivä lehdistönvapaus toimintaperiaatteineen.

Miksi muutos on tapahtunut? Sitä on vaikea eksaktisti määritellä. Itse kuulun niihin, jotka määrittävät tapahtuneen niin , että yhteiskunnan konservatiivista osaa lehdistöineen ei enää tyydyttänyt liberaalin demokratian periaatteet. Tavalla tai toisella konservatiivinen tai vanhassa pysyttäytyvä osa  yhteiskuntaa tuli sivuutetuksi tai niin ainakin koettiin Tässä on varmaan ainakin osatotuus. Maailmansodan jälkeinen edistyksen tendenssi ohjasi uutisointia ja kehityksen jarruttelijat jäivät sivupoluille. Oltiin siis eräänlaisen ”uusvalistuksen” vallassa ja vastaavasti maan hiljaiset ja hitaampaa kehitystä kannattaneet jäivät paitsioon. Tämä on tietenkin yksinkertaistus, mutta ns. populistiset voimat ovat ammentaneet näistä alunpitäen hiljaisista lähteistä mielipidepääomansa.  Uudentyyppinen mediatodellisuus juontaa juurensa ainakin osittain  60-luvun ilmapiiriin, joka oli optimistisen tiedekeskeinen. Samaan aikaan moniarvoisuuteen pyrkivä yhteiskunta saavutti suuret voittonsa, mutta aivan kaikki ihmisryhmät eivät päässeet nauttimaan tai halunneet nauttia edistyksen eliksiiristä.

Toki sodan jälkeenkin propagandataistelu oli voimissaan. Polarisoitunutta tiedotuslinjaa edusti kylmän sodan bipolaarinen ilmapiiri, joka pahimmillaan toi mieleen nykyajan jakautuneen tiedotustodellisuuden.

Nykyinen jakautuminen ei perustu puhtaaseen konservatismi-liberalismi jakolinjaan, vaan huomattava osa maltillista konservatiivista mediaa täyttää helposti alussa määritetyt länsimaiset tiedotusperiaatteet.  Valtamediaan kohdistuva arvostelu tulee siis oikeistokonservatismin suunnasta.

Helsingin Sanomissa oli 29.7.2020 Mari Mannisen kirjoittama  laaja artikkeli nyt käsiteltävästä aihepiiristä  nimellä ”Länsimedian luotettavauus rakoilee paikoin”. Tällä viitataan siihen,  että länsimainen lehdistö ja muu media on horjahdellut  kirjoitukseni alussa määritellyltä kaidalta tieltä.  Mannisen haastattelemista asiantuntijoista professori Heikki Luostarinen kiinnittää huomiota siihen,  kuinka Venäjän , Kiinan ja Yhdysvaltain propagandistisella medialla on yhteisiä piirteitä. Näitä ovat mm. ”tiukka ulossulkeva nationalismi, halveksuntaa  rakentavat viholliskuvat, vahvan johtajan ihailu, menneen suuruuden palauttaminen, materialistisen hyödyn lupaukset sekä toisinajattelun ja erilaisuuden inho”. Luostarinen kuvaa em.  tahojen lähestymistapaa provokatiiviseksi, härskiksi, epäkorrektiksi ja logiikasta ja faktoista piittaamattomaksi.

Tästä päästäänkin helposti kiinni tämän kirjoituksen otsakkeen toiseen pääteemaan, vihapuheeseen. Propagandistista (läntisen) liberaalin valtamedian vastaisuutta ei voi erottaa vihapuheen kylvämisestä. Luostarinen aivan oikein toteaa Hesarin haastattelussa, että konservatiivimedia on luonut ”oman arvojen universuminsa” ja elää itse tässä maailmassa. Liberaali universaali totuudenmukaisuus on  näiden tahojen mukaan ”tekopyhää”, koska vain  itse luotu ”oma” totuus merkitsee. Syvä usko omaan kaikkivoipaisuuteen ja sen sisältämään valheeseen tekee ajattelun vastustamisen vaikeaksi. Perinteinen kritiikki ei toimi.

Suomessa on tapahtunut myös edellä kuvattu ilmiö, joskin ilmenemismuodot ovat lievempiä.  Huolestuttavaa on,  että vihaa ylläpitävä  sanailu ja ruokottomat syytökset ovat levinneet netin keskusteluketjuista jopa eduskuntaan. Jos tällainen käytös on muuttumassa eduskunnassa tavaksi, ollaan hukkateillä. Juuri nyt näyttää siltä, että jotkin tahot pitävät yllä tällaista kulttuuria tarkoitushakuisesti. Olisi aika luoda yhteiset pelisäännöt käytävälle väittelylle .

Miten tähän tilanteeseen on jouduttu? Mannisen artikkelissa viitaan Oxfordin yliopiston raporttiin, jossa luodattiin ihmisten tarvetta puolueettomaan uutisointiin. Tulos: 60 prosenttia ihmisistä halusi puolueettomuutta, mutta 30 prosenttia halusi omaa kantaa tukevaa uutisointia.  Siinäpä vastausta kysymykseen,  miksi olemme nyt tässä tilanteessa. Samaan päämäärään tähtäsi takavuosina väite,  että totuus  on jotain sellaista, mitä kukin sen katsoo  kullakin hetkellä olevan. Ei siis ole objektiivisuuteen tähtäävää totuutta.

Edellä mainituilta osin läntinen totuuskäsite on hapertunut meidän halveksimiemme  kehittymättömien tai tarkoitushakuisten yhteiskuntamallien tasolle. Tämä ei todellakaan vastaa niitä objektiivisen totuudentavoittelun odotuksia, joita 60-luvulla idealismissamme loimme. Ihmisten usko uutisten luotettavuuteen vaihtelee maasta riippuen läntisessäkin  maailmassa. Suomessa luottamus on perinteisesti ollut korkealla tasolla, mutta onko  meilläkin tapahtumassa  muutos heikompaan suuntaan?

Toisaalta tietty skeptisyys uutistuotantoa kohtaan on tervettä, mutta systemaattinen  epäily luo varjon tiedonvälityksen ylle ja heikentää koko totuuskäsitettä.

Se,  mitä Breitbart ja Fox News ovat sähköisen median puolella,  sitä Donald Trump on tiedotustilaisuuksissaan (ja toki myös tviiteissään). Huvittuneena seuraan,  kun  valtamedia pyrkii analysoimaan Trumpin päättömiä lausuntoja tosikkomaisesti (todetaan viattomasti, että ”Trumpin lausunto ei saa vahvistusta muista lähteistä”). Näissä tapauksissa käy ilmi,  että vakavasti otettava media pyrkii mahdottomissakin tilanteissa taistelemaan analyyttisen tiedonvälityksen puolesta teeskentelemällä, että Trumpin puheissa on jotain järkeä. Eikö voisi jo luovuttaa?

Hesarin artikkelissa Joonas Pörsti (kirj. kirjan ”Propagandan lumo”) toteaa, että nykyinen suuntaus alkoi Ronald Reaganista. Väite tuntuu uskottavalta. Radikaali oikeisto nousi tuolloin voimantunnossaan kukkulan herraksi. Valtamediaa alettiin moittia puolueellisuudesta. Jatkoa seurasi nettiaikana, jonka radikaali oikeistokonservatismi otti omaksi välineekseen valtamediaa vastaan.

Onko pohjoismainen media jotenkin omahyväistä, kun Suomi,  Tanska ja Norja, Ruotsia unohtamatta ovat menestyneet erilaisilla mittareilla loistavasti kansakuntien joukossa? Unohtuuko itsekritiikki? Väitteessä on jotain perää, joskin median onnistumiset Pohjoismaissa ovat vallitsevia.

Joonas Pörsti kääntää asian toisin päin ja arvelee länsimaiden valtamedian jättävän haastamatta sellaista,  johon sillä olisi aihetta. Tällaisia aiheita voisivat olla esim. Kiinan menettelyt tai markkinatalouden ruma puoli.

Huolestuttavaa on,  että propagandistinen totuudenvastaisuus näyttää saaneen lisää kierroksia viime vuosina maailmanlaajuisesti. Vielä huolestuttavampaa on,  että menestyäkseen liberaalilla demokratialla ja medialla on taipumusta vastata jollain tasolla oikeistopropagandaan omista periaatteistaan tinkien.

Totuudenmukaisuutta tavoitellessaan läntisellä medialla ei ole syytä vähätellä menestystään. Se on edelleen voimissaan,  vaikka vastustajat kovertavat sen menestystä parhaansa mukaan. Yksi vakuuttava piirre liberaalissa läntisessä mediassa on kyky korjata omia virheitä (esimerkkejä: ajautuminen uskomaan, että Irakilla oli joukkotuhoaseita, meneminen mukaan  brexitin valheellisiin perusteluihin), jota autoritaarisempien yhteiskuntien mediat eivät tee.  Kaikissa tapauksissa on vältettävä ”tasapuolisuuden” harhaa eli sitä, että väitetään, että propagandaa harjoitetaan ”yhtä lailla” sekä perinteisten propagandan harjoittajien  että liberaalidemokratioiden taholta.

Jotkut poliitikot ovat kärsineet liberaalin median menosta propagandistien kelkkaan suunnattomasti. Hillary Clinton taisi todeta hänestä kertovassa dokumenttisarjassa,  että hän on  USA:n tutkituin syytön ihminen! Patakonservatiivien synnyttämä totuuden vääristely johti Clintonin kohdalla vihapuheisiin ja liberaalin lehdistön rimanalituksiin.

 

Mitä nyt Venäjä?

Helsingin yliopiston ja Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman on kirjoittanut Helsingin Sanomiin esseen ”Venäjä äänestää tulevaisuuttaan vastaan”, joka julkaistiin 28.6.2020. Gelman kiteyttää kirjoituksensa Vladimir Putinin aseman arvioimiseen nyt ja tulevaisuudessa. Referoin ja kommentoin ohessa kirjoitusta.

Kaiken taustalla on perustuslain muutos, jonka keskeinen tarkoitus on Gelmanin ja monen muunkin mielestä varmistaa Putinille yhdestä kahteen presidenttikautta vuoden 2024 jälkeen. Yksi peruste kausien laajentamiselle on autoritaarisuuden jatkuvuuden takaaminen, joka merkitsee demokratiaperiaatteen vesittämistä.

Toisaalta perustuslain muutoksella on tarkoitus hakata kiveen putinilainen konservatiivinen maailmankuva. Muutoksessa on tärkeitä tätä ilmentäviä käsitteitä ja sanoja, kuten ”Jumala”, perhearvojen puolustaminen valtion taholta ja Venäjän lakien meneminen kansainvälisten sopimusten edelle.

Perustuslakimuutoksia koskevaa kansanäänestystä siirrettiin koronaepidemian takia, mutta mikään ei estänyt lopulta sen toteuttamista. Tulosta spekuloitiin monin tavoin ennen äänestystä.

Tätä kirjoitettaessa äänestystulos on selvinnyt: perustuslain muutokset hyväksyttiin tuloksella 78 prosenttia puolesta, 21 prosenttia vastaan, äänestysaktiivisuuden oltua 65 prosenttia. Tulos ei ainakaan omissa arvioissani johda oikein mihinkään johtopäätöksiin. Esimerkiksi äänestysaktiivisuuden nostamiseksi viriteltiin kaikkia mahdollisia temppuja. Entinen meno jatkuu.

::::::::::::::::::

Gelman kiinnittää huomiota mielenkiintoiseen asiaan nimittäin siihen, että suurimmassa osassa Euroopan maita hallitusten asema on vahvistunut koronaepidemian myötä, kun taas Venäjällä vastaavassa tilanteessa Putinin kannatus on laskenut romahdusmaisesti. Johdolta puuttuva vastuunkanto tuo heti mieleen Donald Trumpin vastaavan menettelyn koronaepidemian hoidossa Yhdysvalloissa.

Gelmanin mielestä kysymys Venäjällä on perimmältään nykyaikaisen kehityksen vastustamisesta, olemassa olevan henkisen tilan ja tilanteen ”betonoimisesta”.

Gelman väittää, että kysymys on sukupolvikokemuksesta. Vallassa ovat edelleen kylmän sodan ”sotilaat”, konkarit, jotka eivät päästä nuorempia (40-50-vuotiaat) ohitseen. Heillä on hyvässä muistissa Neuvostoliiton mahdin päivät armeijoineen. Venäläinen maailma muistuttaa tällä hetkellä Gelmanin mukaan Breznevin ”pysähtyneisyyden aikaa”. Houkutus jakaa maailma etupiireihin on suuri ja sitä kautta nostaa Venäjän statusta. Tuntuu melkein siltä, että on luovuttu osaamisen maksimoimisella pätemisestä muiden kansakuntien rinnalla. Mikä jää jäljelle? Voimapolitiikka! Globaalit turvallisuuspoliittiset ongelmat saattavat lisääntyä lähitulevaisuudessa.

Edellä esitettyä tukee se, että perustuslakimuutoksia vastustivat kaikkein eniten nuoret, koulutetut ja suurkaupunkien asukkaat. Niitä kannattivat iäkkäät, niukasti koulutetut ja syrjässä asuvat.

Olisiko siis syytä valmistautua lisääntyvään paineeseen Venäjän ympäristössä? Tämä on varteenotettava vaihtoehto, mutta vain yksi vaihtoehto.

Yhteenvetona Gelman toteaa, että ”ei ole poissuljettua, että jonkin ajan kuluttua Venäjä toistaa Neuvostoliiton kohtalon”. Rohkenen epäillä. Romahtaminen lienee liioiteltu oletus, sillä Venäjä on säilynyt ja säilynee vielä pitkään voimatekijänä. Se rakentaa haurasta yhtenäisyyttä kristinuskon, sotilaallisen voiman ja luonnonvarojensa varaan.

Mitä tulee Putinin jälkeen? Vastaus: toinen Putin. Tämäkin toistaa muuttumattomuuden kaavaa.

Venäläiseen perinteeseen kuuluu riippuvuus toisista ihmisistä, toisten ihmisten asemasta. Varsinkin tämä pitää paikkansa eliitin keskinäisissä suhteissa. Rohkeasti väittäisin, että pätevyys ja osaamisen hyödyntäminen ovat usein väistyvä elementti. Tässä on ratkaiseva ero läntisiin ja Kaukoidän kulttuureihin. Ikään kuin Venäjä olisi luovuttanut kilpailun tiedon markkinoilla USA:lle ja Kiinalle. Se pystyy tarjoamaan vain voimankäyttöä kilpailukykyisesti – jos sitäkään.

Bolton vastaan Trump

John Boltonilta (71 v.) on ilmestynyt pitkään odotettu kirja hänen Valkoisen talon kuukausistaan Donald Trumpin turvallisuusneuvonantajana (huhtikuu 2018 – syyskuu 2019). Kirjan nimi on ”The Room Where It Happened” (2020). En ole lukenut kirjaa kokonaisuudessaan, mutta sitä on referoitu laajasti netissä sekä meikäläisissä ja ulkomaisissa lehdissä. Pyrin seuraavassa välttämään jo tunnettujen yksityiskohtien kertausta.

Mitä ajatuksia mies herättää minussa? Jostakin syystä minulle tulevat Boltonista mieleen Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles ja Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski. Kaikki kolme ovat omalla tavallaan kylmän sodan tinkimättömiä sotilaita. Ennen kuin tuli Trumpin avustajaksi Boltonilla oli pitkä ura virkamiehenä eri presidenttien hallinnoissa.

Bolton siis tunnetaan sotahaukkana. Kun Bolton tuli Trumpin avustajaksi, ajattelin aluksi, että siinä vakka on löytänyt kantensa. Trumpilla kaikki politiikka on kuitenkin ”henkilökohtaista” ja Bolton taas edustaa jyrkän periksiantamatonta vanhan kylmän sodan edunvalvontalinjaa. Trump sen sijaan haluaa miellyttää vastapuolta - omaa etuaan tavoitellessaan – niin räikeästi, että hän ylittää sopivuuden rajat ulkopoliittisesti herkissä kysymyksissä. Tässä mielessä Bolton on vanhan koulukunnan tiukka diplomaatti. Ei ollut lopulta ihme, että Bolton omaksumaansa ulkopolitiikkaa ajaessaan joutui sovittamattomaan ristiriitaan Trumpin kanssa.

Boltonin teksteihin tutustuessa herää kummallinen tunne, että tuoko hän mitään uutta Trumpista jo valmiiksi tiedettyyn. Vastaus: eipä juuri. Vain yksityiskohdat Trumpin tietämättömyydestä ja arvaamattomuudesta vahvistuvat. Boltonilla on toki ollut korkea asema Trumpin hallinnossa, josta käsin hän valaisee USA:n ulkopolitiikkaa huipulta käsin.

Pelottavinta Boltonin muisteloissa on että presidentti ei tunnu oppivan uusia asioita kerrasta eikä kahdesta: hän harjoittaa yksinpuhelua ja ”kuuntelee” lähinnä itseään. Analysoiva debatti jää kokematta.

Bolton toivoo, että Trump jää yhden kauden presidentiksi. Olisiko se mahdollista? Kyllä on, vaikka Trumpia ei tällä kirjalla kaadetakaan. Entä olisiko mahdollista, että Donald Trump luopuu suosiolla toisen kauden tavoittelusta? Näin voisi tapahtua, jos Trump katsoisi jossain vaiheessa mahdollisuutensa menetetyiksi. Toki tämä vaihtoehto on epätodennäköinen.

Monissa arvioissa puhutaan Boltonin henkilökohtaisesta kostosta: hän ei ole voinut antaa anteeksi saamiaan potkuja, varsinkin kun hän selvästi odotti, että hän pääsee muokkaamaan presidentin häilyvää ulkopolitiikkaa Boltonin ulkopolitiikaksi. Tätä mahdollisuutta Trump ei Boltonille antanut. Presidentti on kyllä tietämätön asioista, mutta hän on ylpeästi tietämätön.

Boltonin pelko on, että Trump vaarantaa kansallisen turvallisuuden ajaessaan omaa etuaan. Hän kertoo useita esimerkkejä, kuinka presidentti yritti suullisesti vaikuttaa valtionpäämiehiin omaksi henkilökohtaiseksi edukseen.

Presidentin kannatus ei ole mielipidemittauksissa kaksinen tällä hetkellä (tuore NYT:n mittaus: 50 % Bidenille, 36 % Trumpille). Korona ja sitä seurannut talouden repsahdus sekä rasismin leimahtaminen uusiin ulottuvuuksiin ovat tehneet tehtävänsä. Tumpilla on kuitenkin pinttyneet kannattajansa, jotka tukevat presidenttiä, vaikka hän - vain hiukan liioitellen - ampuisi jonkun Wall Streetillä. Tässä on presidentin hihaässä: osa äänestäjistä on jo antanut äänensä presidentille. Ja tämä osuus on suuri. Tämän joukon päätä ei Boltonin kirja muuta.

Suomi ja presidentti Niinistö ovat merkittävällä tavalla esillä kirjassa. Mielestäni on kiusallista, että Bolton näin pian Helsingin huippukokouksen (heinäkuu, 2018) jälkeen kertoo arkaluontoisia yksityiskohtia Niinistön sanomisista. Hyvin helposti neuvottelukumppani voi joutua Yhdysvaltain sisäpolitiikan välikappaleeksi. Ns. asiantuntijat ovat vähätelleet Niinistölle aiheutunutta haittaa. Tapahtunut vain osoittaa, kuinka varovainen on oltava, kun kertoo Trumpille luottamuksellisia asioita. Tilanne on eri, jos haluaakin antamansa tiedon vuotaa.

Boltonin kirjan ongelma on, että presidentti pääsee omilla julkisuudessa tapahtuvilla möläytyksillään aika lähelle Boltonin maalailemaa kuvaa presidentin päähänpistoista. Boltonin kirjoitusten paljastusarvo kärsii siis inflatorisesti Trumpin toilailuista. Miten piirtää karrikatyyri presidentistä, joka on jo varastanut shown?

Kaiken presidentillisen sekoilun rinnalla Boltonin tosikkomainen kylmän sodan politiikka kuulostaa tylsältä ja vanhanaikaiselta, mitä se kieltämättä onkin.

Mitä demokraatit voivat tarjota vastineeksi Trumpille? Asiallista, reaalimaailmaan perustuvaa ulkopolitiikkaa ja vastuullista talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Tämä kuulostaa tietysti Trumpin improvisoidun eliksiirin rinnalla kovin mielikuvituksettomalta, mutta sitä Yhdysvallat juuri nyt tarvitsee. Presidentti-instituutio täytyy normalisoida.

Hillary Rodham Clinton – huipulle

Itsenäisesti toimiva jatko-osa kirjoitukselle ”Hillary Clinton Yhdysvaltain historian kuvastimena”.

Hillary Clintonin poliitikon ura on huikaiseva: 2000-luvun alussa hän oli kahdeksan vuotta New Yorkin senaattorina (tähän kauteen osui WTC-tornien tuhoutuminen) ja sitten vuosina 2009-2013 Barack Obaman ulkoministerinä. Hän oli tehokas kaikissa toimissaan. Häntä alettiin pitää tulevana presidenttiehdokkaana. Mutta olivatko yhdysvaltalaiset valmiita naispresidenttiin? Testatakseen tämän hän asettui ehdolle. Tuloksena oli tappio toiselle epätodennäköiselle presidenttikandidaatille, Barack Obamalle, josta sitten tuli presidentti vuosiksi 2009-2017.

Pyrkiessään presidentiksi sattui Hillary Clintonille tyypillinen tapaus, jossa vastoinkäymiset puuttuivat peliin: hän oli ulkoministerin tehtävissä käyttänyt osin yksityistä sähköpostiaan virkatehtävien hoitoon, josta republikaanit nostivat metakan, vaikka republikaani Colin Powell ulkoministerinä toimiessaan oli käyttänyt samanlaista viestittelyä. Clintonille jaksettiin muistuttaa asiasta jokaisessa mahdollisessa käänteessä, vaikka oikeudessa mitään salaisten tietojen välittämistä ei pystytty todistamaan. Vastustajat kyttäsivät päästäkseen kiinni Clintonin edesottamuksiin. Kuitenkin Clinton itsekin myönsi, että menettelytapa oli epätavanomainen. Dokumentissa Clinton toteaa, että julkisuudenhallinta ei ollut hänen vahvuuksiaan. Hillary Clinton ei hellittänyt, vaan asettui uudelleen ehdolle vaaleissa vuonna 2016.

Hänen oli matkalla demokraattien presidenttiehdokkuuteen lyötävä Bernie Sanders, joka ei ollut helppo tehtävä. Sandersin yksinkertaiset täsmällisesti toistuvat sloganit tehosivat, kun taas Clintonin analysoiva tyyli ei uponnut itsestään selvästi kannattajiin: hän ei ollut perinteinen poliitikko. Dokumentissa Clinton antaa myrkyllisiä kommentteja kilpailijastaan ja Sanders vastaa samalla mitalla. Vermontilainen sosialisti ylsi käsittämättömään kannatukseen kapitalistisessa Yhdysvalloissa, mutta lopulta hänen oli annettava periksi. Mielenkiintoinen asetelma syntyi Sandersin ja Clintonin välillä, kun Hillary vetosi äiteihin ja Bernie heidän tyttäriinsä! Clintonin vahvuus olikin, että hän vetosi niin vahvasti naisiin (ja pikkutyttöihin!). Samalla feministinen naispresidenttiehdokas työnsi luotaan miestukijoita. Kun kaikki oli ohi, oli Clintonista leivottu ensimmäinen pääpuolueen naispresidenttiehdokas.

Sitten vastaan tuli Donald Trump. Oli tavattoman mielenkiintoista kuulla ja nähdä dokumentista, minkälainen kuva nyt jälkeenpäin Clintonilla oli Trumpista.

Clinton sanoo, että Trump toi vaalikamppailuun ennenkuulumattoman määrän negatiivista energiaa ja vihaa. Trump aloitti heti alussa vähättelyn ja soimaamisen sanomalla, että Clintonin ainoa valtti on, että hän on nainen. Miehenä hän ei saisi edes viittä prosenttia äänistä….. Solvaamisen yksityiskohtia voitaisiin luetella loputtomiin.

Eniten varmaan ärsytti se, että Clinton oli feministivallankumouksen johtohahmoja. Sitä Yhdysvaltain demokratia ei ollut vielä mahdollistanut, että tällainen hahmo pääsisi korkeimmalle paikalle. Yhdysvallat tuli moniin Euroopan maihin verrattuna jälkijunassa. Clinton menestyi urallaan monissa presidentillisissä tehtävissä, kuten ulkoministerinä. Suosio oli korkealla jopa yli puoluerajojen. Vähättelylle ei löydy mitään perusteita.

Mutta Trump jatkoi: hän on kiero, hän on kamala ja ympärillä olevat kannattajat huusivat hyväksyntää. Paljon on koettu, mutta harvoin näkee niin ajattelematonta vaalikarjaa.

Trumpin taktiikkana oli ”johtaa puhetta”, hän päätti, mistä uutisissa puhutaan. Hillary Clinton ei pystynyt – omatessaan erilaisen totuuskäsityksen – vastaamaan. Jos hän olisi vastannut, hänen olisi pitänyt lähteä mukaan ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan. Se tuntui alueelta, jonka Clinton tunsi vieraaksi itselleen. Muistan itse kuinka Clinton keskinäisissä väittelyissä - turhautuneena selviin valheisiin tai muunneltuihin totuuksiin - kehotti katselijoita tarkistamaan Trumpin esille ottamat asiat kotisivujensa faktantarkistuksesta. Faktantarkistus oli kuitenkin tuolloin jo kokenut jonkinlaisen inflaation.

Väittelyt sinänsä olivat Clintonin mielestä tärkeitä. Hän arveli etukäteen ehdokkaiden välisten valtavien mielipide-erojen paljastuvan kaksintaisteluissa. On syytä muistaa, että ennen väittelyitä Clinton johti gallupeja. Hän käytti sparratessaan avustajiaan ”trumpeja” harjoitusvastustajina.

Clinton pärjäsi hienosti väittelyssä, mutta pärjäsikö hän riittävän hyvin säilyttääkseen johtonsa? Monien analyysien viidakosta nousee esille esimerkiksi seuraava Hillary Clintonin kommentti: ”Hän (Trump) on väline monelle muulle ihmiselle”. Ehkä tässä on vinha perä. Trump puhuu näennäisesti omiaan, mutta taustavoimat ja massat valikoivat omaksi edukseen Trumpin puheista sopivimmat.

Sitten seurasivat Trumpin Venäjä-yhteyksien julkitulo, Trumpin naisseikkailuja kuvaava video, wikileaksin julkaisemat sähköpostit… ja tämä kaikki keskellä väittelyä. Esille tulleet asiat sekoittivat lopullisen arvion esittämistä voimasuhteista kahden ehdokkaan välillä.

Kun väittely oli ohi, Hillary Clinton näytti säilyttäneen etumatkansa. Mutta vieläkin FBI sekoitti kuvaa ryhtymällä muutamaa päivää ennen vaaleja tutkimaan uudelleen (!) Clintonin sähköposteja. Kysymys oli James Comeyn neronleimauksesta. Ehkä hän pelkäsi ratkaisevansa vaalit, jos ei käynnistä vielä yhtä tutkimusta. Hän saattoikin ratkaista, mutta toiseen suuntaan, kuin mikä oli ilmeistä. Taaskaan ei ilmennyt mitään väärinkäytöstä Clintonin puolelta! Mahdollinen mainevahinko jäi jäljelle elämään ratkaiseviksi päiviksi….

Demokraattien kannalta pahinta oli, että viimeinen skuuppi tiedotusvälineissä olivat sähköpostit, ei Venäjä, ei naisseikkailut…… Kaikesta huolimatta ennusmerkit olivat Clintonin puolella…. näin luultiin. Hillary Clinton oli vaalien suosikki, mutta hävisi ne, vaikka sai 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin vastustajansa.

Kun tappio paljastui, Hillary Clinton tunsi pettäneensä kaikki. Kaiken piti päättyä hyvin, mutta kohtalo päätti toisin. Kohtaloa avustivat voimat, joiden jauhot eivät olleet puhtaat.

Jäljelle jäivät katkerat tunteet: mitä oikein tapahtui? Jotenkin samastuin Clintonin tunteisiin vaalien ratkettua: tätä ei voi selittää. Dokumentin tunteikkaassa lopussa päällimmäiseksi jää hämmennys, mutta toisaalta myös toivo, vielä tulee meidän vuoromme…. No, nyt meillä on sitten presidenttinä presidentin karrikatyyri!

:::::::::::::::::::::

Clintonista jäi elämään kuva, että hän oli kylmä ja laskelmoiva. Vastustajat jatkoivat kiusaamista pitämällä julkisuudessa yllä kuvaa, että hän oli ”hirviö”. Clinton oli kuitenkin kova ja periksiantamaton vastus konservatiiveille. Dokumentissa korostetaan myös Hillary Clintonin lämpimyyttä pienessä piirissä, kun taas laajemman yleisön edessä hän otti - ehkä tarpeettomasti - virallisemman roolin.

Hillary Clintonin hahmossa on helppoa nähdä konservatiivisten amerikkalaisten epäily, että naisesta ei ole presidentiksi. Vaikka tällainen kuulostaa uskomattomalta tämän päivän maailmassa, se on totta Yhdysvalloissa: ”Tule silittämään housuni!” saattoi Clintonin vastustaja huutaa joukosta. Joku voi myös kysyä korostiko Clinton itse naisena olemisen haastetta liikaa, siis sitä, että hän oli nimenomaan naisten edustaja. Asia ikään kuin kaatui häntä itseään vastaan. Hänhän oli ensi sijassa superpätevä politiikan ammattilainen. Äärimmäisen pitkälle fiksoitunut sukupuolinen lähestymistapa kuulostaa miltei epätodelliselta verrattuna muuhun maailmaan.

Dokumentti on pullollaan nais/mies -asetelmaa. Asian täytyy olla hyvin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ja niinhän sinä kävi, että valkoisten rintaman Yhdysvaltain presidentteinä mursi musta mies, Barack Obama, ei Hillary Clinton, eikä kukaan muukaan nainen.

Clinton toteaa dokumentissa mielenkiintoisesti, että vaikka ”jotain (missä tahansa poliittisessa asiassa) todistetaan vääräksi, ihmiset muistavat syytökset”. Tämä kaava toistui Clintonin kohdalla kerta toisensa jälkeen. Epäilen, että ”muistamisien” takana on asenteellinen vastustus asiasta riippumatta. Esimerkiksi kun Clintonin suosio nousi suureksi ulkoministerinä, hänet piti pudottaa jalustalta.

Dokumenttisarja on valmistunut viime vuonna eikä siinä tietenkään ole näkymää siihen, mitä Yhdysvaltain suurkaupunkien kaduilla nyt tapahtuu, mutta Hillary Clintonin ei tarvitse katua mitään sanomisiaan, sillä hän on ollut yksi niistä, joka on nähnyt ennusmerkit.

Hillary Clinton ei ole mikään puhdas pulmunen. Hän on kova, joskus yksioikoisen määräilevä, mutta hänen kohdallaan tulee ihmetelleeksi samaa kuin monen muunkin julkisuuden henkilön kohdalla: kuva ihmisestä ei ole oikein missään järkevässä suhteessa todellisuuteen.

Dokumentti ”Hillary Rodham Clinton” kuvaa suhteellisen tasapuolisesti kohdettaan, eikä missään vaiheessa sorru päähenkilön kiiltokuvamaiseen hymistelyyn: kehujia on, mutta niin on arvostelijoitakin besserwisseriyteen saakka. Oma lukunsa dokumentissa on amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisen ja karuuden kuvaus, joka kulkee punaisena lankana läpi koko dokumentin.

Liberaalin demokratian loppu?

Tuoreen Kanava-lehden 4/2020) useammassakin kirjoituksessa käsitellään demokratiaa altavastaajan asemassa nykyisessä maailmanmenossa. Esimerkiksi Jaakko Anhava käsittelee aihetta esseessään ”Kirjoitus uppoavasta lännestä”. En kuitenkaan tässä blogikirjoituksessa käsittele aihetta hänen viitoittamaan, vaan oman käsitykseni pohjalta.

Lähtökohtana voidaan pitää lukemattomia kertoja esillä ollutta Francis Fukuyaman ennustetta länsimaisen liberaalin demokratian voitosta. Luin Fukuyaman kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” (1992) heti tuoreeltaan. Muistan kirjan niin merkittävänä, että tämän blogini nimi on johdettu Fukuyaman kirjan nimestä. Olin erimieltä kirjan johtoajatuksesta, jota kuvaa blogin nimi - eräänlainen antiteesi - ”Historia jatkuu”. Olen oppinut ymmärtämään Fukuyaman syvällistä ajattelua muilta osin hänen myöhempien kirjallisten tuotteidensa kautta.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli luontevaa pitää liberaalia demokratiaa voittajana, olihan sosialismi raunioitunut. Kaikki tapahtui hämmästyttävän nopeasti. Maailma oli ja on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi paikka kuin se maailma, joka nähtiin kaksinapaisena toisen maailmansodan jälkeen. Itse sodassa idän autoritarismi ja diktatuuri sekä demokraattisten valtioiden liitto saavuttivat kaksoisvoiton fasismista. Jo tuolloin neuvostoliittolainen yksipuoluejärjestelmä tarjosi sodan voittamisen meriiteissä tasapäisen vastuksen lännelle.

Sodan jälkeen tapahtunut suurvaltojen riitaantuminen ja valtapoliittinen taistelu (toissijaisesti ideologioiden välinen kamppailu) johtivat kaksinapaisen maailmankuvan muodostumiseen lähes 50 vuodeksi. Yksinkertaistettuna Fukuyama tarkoitti historian lopullaan tämän taistelun tulosta.

Fukuyama jätti samalla aivan liian vähälle huomiolle esimerkiksi arabimaiden ekspansiivisen hegemonia-ajattelun. Myös nousevan Kiinan idästä ja lännestä erillinen voimapolitiikan keskus tuli sivuutetuksi. Lisäksi Fukuyama jätti noteeraamatta minkä tahansa muun potentiaalisesti nousevan mahdin (kulttuurin), joka kyseenalaisti hänen bipolaarisuuteen perustuvan maailmankuvansa.

Liberaalin demokratian ajautuminen osin haastajan asemaan johtuu siitä, että autoritaariset hallinnot jakautuvat moniin erilaisiin sekä keskenään kiisteleviin että yhteistyöhakuisiin voimatekijöihin eivätkä muodosta homogeenista kokonaisuutta. Näiden kahden pääsuunnan välille ovat asemoitunut populistiset hallinnot, jotka pyrkivät hyötymään molemmista taistelevista suuntauksista.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla on vähän sama ongelma kuin Fukuyamalla. Meidän käsityksemme oli (ja on), että länsimainen liberalismi hyvinvointiyhteiskuntineen on ylivertainen hallitsemisen muoto. Meidätkin on yllätetty housut kintuissa: menestystä voi olla demokratian ulkopuolellakin jopa suuremmassa määrin kuin kansanvaltaisissa järjestelmissä.

Koko globaali markkina on jakautunut uudella tavalla ja silloin tällöin liberaali järjestelmä tuntuu kerta kaikkiaan vanhentuneelta vaihtoehdolta. Maailmaan on putkahtanut valtioita, jotka eivät toimi länsimaiden muodostamien sääntöjen mukaan, vaan luovat itse omat sääntönsä, vaikka muuta väittävätkin.

Oma lukunsa on Donald Trumpin Yhdysvallat, joka pyrkii poimimaan marjat demokraattisen järjestelmän sisään rakennetulla presidenttivaltaisella järjestelmällä.

On jäänyt huomiomatta, että kansanvaltainen oikeusvaltion saavuttaminen on erittäin kova haaste, jossa uusimmat yrittäjät ovat epäonnistuneet. Tarkoitan Itä-Euroopan maita, jotka kokeilivat läntistä demokratiaa 1990-luvulla ja katkerasti totesivat haasteen ylivoimaisuuden. Autoritarismi on voittanut alaa Itä-Euroopassa kuten 1930-luvullakin.

:::::::::::::::::::::::

Ei läntinen demokratia ole koskaan ollut mahtijärjestelmä. Taisi olla Eric Hobsbawm, joka laski toisen maailmansodan alussa demokratioita olleen hieman toista kymmentä, joksi hän laski – nipin napin – myös Suomen. Viimeisen päälle toteutettu demokraattinen järjestelmä edellyttää valtavaa kymmeniä vuosia jatkunutta kansansivistystyötä ja lyhytikäisten hallitusten demokratiaharjoituksia. On pakko myöntää, että demokratia on edennyt 1930-luvun kokeiluvaiheista vain kohtuullisesti. Moitteettomasti demokratiaa toteuttavien maiden määrä ei ole kasvanut ekspansiivisesti. Päinvastoin takaiskuja on tapahtunut kaikkialla maailmassa, muun muassa edellä mainitussa Itä-Euroopassa.

Koronapandemia on paljastanut menettelytapoja, jotka ovat ilmeisen erilaisia eri järjestelmissä. Esimerkiksi ei-demokratioissa on ilmennyt halu peitellä epidemian syntyvaiheita ja leviämisen syitä ja toisaalta epidemian tukahduttaminen on toteutettu totalitaarisen tai autoritaarisen järjestelmän tehokkuudella. Länsimaissa toteutettu toimenpiteiden kirjo on ollut todella laaja. Kysymys on ollut kansalaisille suotujen vapausasteiden määrästä. Liberaali demokratia valitsee luonteensa mukaisesti kansanvallalle ominaisten menettelytapojen joukosta, mutta kokonaiskäsitystä on vielä vaikea muodostaa.

Ruotsi on pakko ottaa esimerkiksi. Joku voi nähdä koronan paljastaneen ruotsalaisesta yhteiskunnasta julmuuden piirteen, jossa laskelmoinnin avulla pyritään löytämään optimi tapa selviytyä kriisistä maksoi mitä maksoi. Tämä ”pehmeä julmuus” tuo ruotsalaiseen yhteiskuntamalliin jotain totalitaarista, totalitaarisesti toteutetun kansanvallan! Kaiken tämän keskellä kovaan paineeseen joutunut ”asiantuntijayhteiskunta” on hukannut roolinsa ja politisoitunut sekin.

Onko siis vedettävä johtopäätös, että ääritilanteissa demokratia ja pakkovalta sekoittuvat toisiinsa vaihtelevilla ja yllättävillä tavoilla? Myös kansalaisten hyväksyntä on saavutettavissa yllättävän voimakkaasti kansalaisvapauksia rajoittavalla tavalla.

Jaakko Anhavalla kunkin järjestelmän menestys on sidoksissa sen resursseihin, ei järjestelmän oikeutukseen. Kommunismi ja fasismi kaatuivat voimavarojen loputtua. Käykö liberaalille demokratialle samoin ja mitä tulee tilalle? Merkit ovat ilmassa, että miljardeja käytetään samoin kuin aiemmin miljoonia: talouden kasvulle luodaan ylivoimaiselta tuntuva haaste.

Vasta aika näyttää ovatko demokratian 2010-luvulla kärsimät tappiot pysyviä vai voivatko demokraattiset järjestelmät elpyä korjaustoimenpiteiden kautta. Oma luottamukseni kestää, mutta luottamuksen rakoilu on ilmeinen.

Demokraattisten ja autoritaaristen järjestelmien kilpailu käydään pääosin taloudellisten resurssien tasolla. On jo käynyt ilmi, että taloudellinen kasvu voi olla kehittyvissä maissa verrattomasti ripeämpää kuin kehittyneissä demokratioissa, joskin on muistettava, että lähtötaso on ja on ollut monissa nousevissa maissa hyvin alhainen. Oikeusvaltioperiaatteet ja sananvapaus saattavat sittenkin nousta arvoon arvaamattomaan, kun - viime kädessä - veri punnitaan.

Kultaranta-keskustelut 2020

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö isännöi jälleen tänäkin vuonna ”Kultaranta-keskusteluja”. Teemana oli koronaepidemian jälkeinen aika: ”Maailma koronapandemian jälkeen”. Keskusteluissa, jotka käytiin sattuneesta syystä Pasilan studiossa keskityttiin siihen, miten voimme vaikuttaa muutoksen suuntaan epidemian aikana ja sen jälkeen.

Suhtauduin etukäteen hiukan skeptisesti siihen nouseeko Pasilassa sellaisia keskusteluteemoja esille, jotka olisivat luoneet jotain uutta aiempaan keskusteluun verrattuna. Lopputulemaan suhtaudun kuitenkin myönteisesti. Tähän vaikutti paljolti se, että osallistujat olivat työryhmätyön kautta jo ennen ”Kultarantaa” muodostaneet agendoja.

Poimin muutamia aiheita keskusteluista ilman kytkentää nimettyihin henkilöihin. Niinistö summasi jo alussa kansalaisten oletetun yhteisen kannan, kun hän totesi, että ”kyllä minä tämän kanssa pärjään”. Niinistöä tuntui askarruttavan se, ”palataanko vanhaan kaiken jälkeen”, vai olemmeko muutoksen kynnyksellä.

Monet näkivät asioiden tilan niin, että korona korosti kriisikokemusta, joka on muutoinkin ollut tulollaan. Meillä on siis ollut päällä monimutkainen prosessi, jonka ongelmallisuutta korona on syventänyt.

Kansainväliset kysymykset olivat tässä keskustelussa hiukan väistyvässä roolissa, mutta joitakin merkittäviä aiheita nousi esille. Pohdittiin mm. voisiko EU toimia välittäjän roolissa USA:n ja Kiinan sitkeässä konfliktissa. Lopputulema taisi olla, että EU:n yhtenäisyys on niin rapautunut, ettei siitä ole sovittelijan rooliin. Sen sijaan on painetta valita puolensa kahden suurvallan kiistoissa.

:::::::::::::::::::::

Kaikki vannovat rokotteen kehittämisen nimiin. Samalla pelätään, että rokote ajautuu harvojen suuryritysten rahastuksen kohteeksi. Jostain muistilokeroista kaivoin esille poliorokotteen keksijän, Jonas Salkin nimen ja ajattelutavan. Hän oli aikanaan ihmetyksen kohteena, kun hän ei patentoinut poliorokotetta ja tehnyt sillä rahaa. Perustelu Salkilla oli yksinkertainen: ”Voitko patentoida auringon?” Nyt globalisoituneessa maailmassa Salkin periaatetta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan aiemmin.

Keskusteluissa nousi esille haaste voitaisiinko muissakin tärkeissä asioissa kuin koronakysymyksissä saavuttaa yhtä suuri painoarvo, kuin mihin epidemian käsittelyssä on pystytty. Näyttää siltä, että koronan aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen ja epidemian dramaattisuuteen liittyvät vaikutukset ovat niin suuret, että muut asiat – tärkeätkin – tuskin yltävät koronan huomionarvoon.

Ehkä tärkeimmäksi keskustelujen kohteeksi nousi – kotimaisuuspainotteisuudesta huolimatta - EU:n velkaelvytys, siis yhteisvastuu EU:n jäsenvaltioiden veloista. Sixten Korkman tarjosi insertissä tähän sovinnoin kättä yli valtioiden ja valtaryhmittyminen rajojen. Presidentti oli heti tarkkana ja lausui verhotuin sankääntein varoituksen sanoja yhteisestä velkaantumisesta. Niinistöä kiusasi selvästi rahan määrän tolkuton kasvu velkatalouden seurauksena. Kysymys nousi esille uudelleen aivan keskustelun lopussa, kun Niinistöllä ja pääministeri Marinilla näytti olevan jossain määrin eri painotus suhtautumisessa komission vielä hämärän peitossa olevaan ehdotukseen. Mistään sitoutumisesta - puolin ja toisin - kiveen hakattuihin kantoihin ei tietenkään ollut kysymys. Niinistöllä tuntui olevan melkoisen skeptinen suhtautuminen euron kestävyyteen. Ainakin jotain ratkaisevaa pitäisi tapahtua parin vuoden sisällä, jotta joitain myönteisiä merkkejä eurosta saataisiin. Niinistö tuntui saavan tukea ajatuksilleen esimerkiksi Esko Aholta. Monet vakavasti otettavat tahot ovat esittäneet kriittisiä arvioita euron kestävyydestä. Kysymys ei ole enää pelkästään populistien EU- ja eurokielteisyydestä.

EU- ja euroskeptisyyden keskeltä nousi myös EU:n positiivisia puolia korostavia näkökulmia. EU:n etuja on ollut vaikea hahmottaa tavallisen kansalaisen näkökulmasta, mutta keskustelussa nousi esille EU:n sääntelyinstrumentti tällä kertaa positiivisessa mielessä. Pelisäännöt pitää olla.

Yhdeksi koronapandemian aiheuttamaksi maailmaa muuttavaksi tekijäksi on noussut etätyön laajeneminen miltei kaikenlaiseen palvelutyöhön. Mullistusta ennakoitiin koronan seurauksena myös hyvin menestyneeseen verkkokauppaan. Samaan aikaan suuret marketit ovat monissa osin maapalloa joutuneet digitalisoinnin kuristusotteeseen.

Myös kouluopetuksen ja kaikenlaisen muunkin koulutuksen etänä tapahtuva soveltaminen sai paljon myönteistä huomiota keskusteluissa. Paluuta vanhaan lähiopetuksen maailmaan sellaisena kuin se aiemmin koettiin tuskin on. Useissa puheenvuoroissa korostetiin koronan myötä tapahtuneen digitalisoinnin etenemistä monilla muillakin aloilla. Onko tässä suurin koronan aiheuttama muutostrendi?

Seuraava askel palvelujen kehityksessä nähdään - kuinka ollakaan – sosiaalipalvelujen siirtämisessä verkkoon nykyistä huomattavasti laajemmin. Järjestelmän putoajien joukossa nähtiin yksinyrittäjät ja freelancerit, ainakin erot eri toimijoiden välillä kasvavat.

Kansainvälisessä kaupassa EU:n suureksi ongelmaksi katsottiin toimivien sisämarkkinoiden puuttuminen. Yhdysvallat on tässä jättiyrityksineen ja yhtenäisine markkinoineen roimasti edellä. USA ja Kiina ovat ottaneet selvän etumatkan ja jopa poljeksineet EU:n eripuraisia valtioita jalkoihinsa.

Läntisellä Euroopalla ja varsinkin sen pohjoisella osalla on paljon valtteja käytössään verrattuna muuhun Eurooppaan. Avainkäsitteeksi nähtiin kansalaisen keskinäisen luottamuksen korostuminen. Itse olen painottanut myös kansalaisten luottamuksen korkeaa tasoa instituutioihin päin.

Pohdintaa herätti kysymys kansalaisten halusta osallistua heitä koskeviin ”koronapäätöksiin”. Tarvetta on siitäkin syystä, että on herätetty epäily, että kansalaisiin kohdistuu holhoamismentaliteettia: valvotaan, mutta ei kysytä onko tarvetta. Näin on erityisesti 70+ -ikäisiä koskien. Minua – lähes riskiryhmään kuuluvana - perään katsominen ei ole häirinnyt, koska suhtaudun kontrolliin joustavasti: yritän kantaa vastuun omista toimistani järjen käytön sanelemana, en sen takia, että joku valvoo.

Puhuttiin myös kouluikäisten tarpeesta osallistua heihin itseensä kohdistuvaan päätöksentekoon. Jokaisella ryhmällä tuntuu olevan tarvetta itse osallistua terveyttä koskevana päätöksentekoon, mikä on tietenkin täysin ymmärrettävää.

Moni keskusteluun viestiä lähettänyt koki hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen olevan vaarassa. Vastauksena esitettiin muun muassa, että työnteko on parasta lääkettä palvelujen varmistamiseksi. Alleviivaisin itsekin työnteon välttämättömyyttä, jotta yhteiskunnan toimintojen rahoituspohja pystytään säilyttämään vakaana.

Moni koki huolta päätöksenteon ripeyden puutteesta. Ei niinkään sen takia, että koronakriisin hoidossa olisi hidasteltu, vaan sen takia, että normaalioloissa päätöksenteko junnaa liian kauan paikoillaan: hieromiseen menee liiaksi aikaa. Kaikkeen päätöksentekoon tulisi soveltaa joutuisuutta. Itse suhtaudun asiaan niin, että ihmisillä on taipumus käyttää kaikki se aika, mikä suodaan ja mikä on mahdollista! Niinpä kiireettömässä ympäristössä asioita junaillaan aikaa käyttäen. Kun kriisissä on toimittava ripeästi, käytetään aikaresurssia tehokkaammin.

Yhdyn siihen Pasilan keskusteluissa toistettuun näkemykseen, että luottamus (kansalaisten luottamus toisiinsa) on avainasioita kriisistä selviytymiseen. Lisäisin tähän vielä luottamuksen instituutioita kohtaan, kuten jo edellä totesin. Se on perälauta joka tarvitaan asioiden kunnollisen hoitamisen perustaksi. Suomalaisilla on taipumus luottaa viranomaistyöhön, joskus sääntösidonnaisuuteen saakka. Mutta mieluummin näin päin, kuin että hällä väliä -tyyli voittaa asioiden hoitamisessa.

Presidentillä ei ole vaatteita

Donald Trump jaksaa ihmetyttää kerta toisensa jälkeen tolkullisesti maailmaan suhtautuvia ihmisiä. Toisaalta meillä on hänessä valtionpäämies, johon yritetään epätoivoisesti suhtautua kuten päämieheen yleensäkin. Joskus tuntuu absurdilta, kun media yrittää tosissaan tosikkomaisesti sovittautua erittelevin sankääntein presidentin puheisiin ikään kuin tällä olisi vakava viesti, josta otsa rypyssä pitää saada selvää. Tosiasiassa Trump ottaa sieltä täältä jutun aiheet ja tulkitsee sitten niitä omalla tavallaan aiheuttaen järjettömiä sotkuja.

Presidentin näennäistieteelliset kommentit, salaliittoteoriat ja tässä ja nyt keksityt satuilut muodostavat tarinan, jonka keskellä kiusaantuneet ihmiset vaihtavat jalkaa odottaen jotain parempaa.

Presidentti ei osaa hallita itseään ja puheitaan, vaan toimii omien impulssiensa ohjaamana. Terveellä järjellä varustetut ihmiset ohittavat olankohautuksella presidentin puheet tai ovat sitten ymmällä, miten tähän pitäisi suhtautua. Jäljelle jää epäuskoisia ilmeitä ja järkyttyneitä katseita. Trumpin ydinkannattajat taas käsittävät Trumpin ”kokonaisuudeksi”, unohdetun kansanosan sanansaattajaksi, jolta pääsee suusta sammakoita, mutta ei sillä ole paljon väliä, koska heillä on oma mies valtakunnan huipulla. Ainahan puheista voi mielessään karsia ”sopimattomuudet” pois.

Pahimpia ovat lehdistötilaisuudet, joihin Trump tuo esikuntaansa paikalle. Sitten presidentti puhuu, mutta läsnäolijoiden avustajien ilmeitä ei näytetä. Tuskin niissä kuitenkaan nähdään pokerin pettävän. Osa avustajista tienaa leipänsä vetämällä matalaa profiilia, osa on niin korruptoitunut, ettei reagoi millään tavalla presidentin puheisiin, ja osa suhtautuu presidenttiin vanhasta tottumuksesta: ”jaaha tämä on taas tätä”.

Suuri osa hämmennyksestä aiheutuu presidentin alun perin vähättelevästä suhtautumisesta koronaepidemiaan. Syntyy tarve selitellä asioita parhain päin. Niinpä saamme kuulla, että kaiken takana on Kiina tai WHO, joista leivotaan presidentin omien virheiden syntipukkeja. Kysymys ei ole siitä etteivätkö em. tahot tekisi virheitä vaan sitä, että Trumpin puheissa ko. tahot ovat vain välikappaleita tekosyiden loputtomassa meressä. Kysymys on ikivanhasta tavasta projisoida kansakuntaan kohdistuvat vastenmieliset ikävyydet ulkoiseen viholliseen, joka voi olla melkeinpä mikä tahansa.

Syntyy ihmeellisiä tilanteita, kun kukaan, ja varsinkaan eivät kannattajat, uskalla oikein sanoa, että presidentillä ei ole vaatteita. Totta kai liberaali media yrittää kertoa tasapuolisuutta tavoittelevan totuuden, mutta suuri osa oikeistosta tuomitsee sen vasemmistolaiseksi propagandaksi. Tulee mieleen, että monet republikaanien kannattajat luovat omaa kuvaansa presidentin kautta. Kun Donald Trump puhuu lööperiä, he kyllä rekisteröivät tämän, mutta sivuuttavat sen, koska presidentti täyttää heidän ideologiset toiveensa. Trump on peili, joka muodostaa kannattajiensa koko kuvan.

Pitääkö presidenttiin suhtautua presidenttinä vai kansakunnan pellenä? Trumpin tarvitsisi vain olla! Mutta kun hän avaa suunsa, hänellä on järkevästi asioihin suhtautuviin ihmisiin myötähäpeää synnyttävä vaikutus. Saamme kuulla, että koronaepidemiaa hoidetaan ulkoisesti UV-säteilyllä ja sisäisesti desifiointiaineella: ”näin sanovat asiantuntijat, mutta enhän minä lääkäri ole”. Seuraavassa lehdistötilaisuudessa tai tviitissä hän kertoo vain karrikoineensa kuulemaansa. Ja taas on yksi älyttömyys pyyhkäisty syrjään.

Viimeisin veto on, että presidentti vetäytyy loukkaantuneena koko lehdistötilaisuuskäytännöstä. Ehkä niin on parasta, koska mitään valtiomiesmäistä lohdutusta tai rohkaisua ei kuitenkaan kuulla. Ilma täyttyy epäjohdonmukaisilla asioista toiseen hyppelehtivillä ”argumenteilla” ikään kuin presidentti puhuisi mitä sylki suuhun tuo. Ja ehkäpä asia onkin juuri niin.

Mikä on järkyttävyyden ytimessä, kun ajatellaan presidentin käytöstä? Vertailuun nousevat Rooman rappeutuneen imperiumin holtittomat keisarit (Claudius, Caligula, Nero), jotka tekivät hetken mielijohteensa mitä tahansa.

Pystyykö yksi ihminen vaurioittamaan pysyvästi presidentti-instituution?

Valheenjälkeinen maailma

Kansainvälisessä mediassa on viime aikoina puhuttu totuuden palaamisesta ”vaihtoehtoisten totuuksien” maailmaan koronapandemian seurausten myötä. Vai onko lopulta mikään muuttunut?

Katsotaanpa!

Tähän ehkä sopii asian palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen ”vaihtoehtoinen totuus” syntysijoille. Elettiin vuotta 2016. Presidentiksi juuri valitun Donald Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan Trumpin virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli otettu Barack Obaman virkaanastujaisissa. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. Pitihän hänen vastata puheistaan! ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui epätodeksi. Silti presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi, Trumpin virkaanastujaisissa otetuksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka lausui unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut totuuden jälkeisestä ajasta” (Post-Truth Era) - aluksi ironisessa mielessä, sittemmin siitä on tullut käsite kuvaamaan yhtä näkökulmaa kokonaisesta aikakaudesta.

Conway itse katosi Valkoisen talon vallan kulisseihin, mutta ei hätää, Trump jatkoi Conwayn välähdyksen viitoittamalla linjalla. Trumpin lähes jokapäiväiset tiedotustilaisuudet ovat täynnä lausahduksia, jotka hän kumoaa pari lausetta myöhemmin. Asiaan kuuluu, että hän voi parin päivän sisällä palata vielä alkuperäiseen ”totuuteen” tai kumota koko tarinan. ”Totuus” on jotain sellaista, mitä presidentti kullakin hetkellä kuvittelee sen olevan.

On muodostunut draama, jossa osapuolina ovat presidentti ja media. Trump vihaa ja rakastaa liberaalia mediaa, vaikkei allekirjoitakaan jälkimmäistä. Vallitsee keskinäinen riippuvuussuhde, ja vallitsee molemminpuolisen haastamisen jatkumo, jossa kumpikin tarvitsee toistaan.

Viimeisin älynväläytys tässä loputtomassa saagassa pääsi ilmoille, kun Trump väitti omaavansa Yhdysvalloissa ”kaiken vallan” koronasairautta koskien eli antoi ymmärtää, että häntä ei pysäytä mikään eikä kukaan. Se ei pidä paikkaansa, tällaista valtaa hänellä ei tietenkään ole. Hän siis jatkaa vaihtoehtoisen totuuden linjoilla, sanovat asiantuntijat mitä sanovat ”totuuden palaamisesta”. Vastavetona Trumpin härnääville puheille keskeiset mediat harkitsevat kannattaako presidentin tiedotustilaisuuksia lähettää enää ollenkaan. Miksi liberaali media jäisi Trumpin pompoteltavaksi nyt, kun suuret yleisötilaisuudet ovat sattuneesta syystä pois päiväjärjestyksestä ja Trump joutuu korvaamaan yleisönvillitsemistapahtumat lehdistötilaisuuksilla?

Trumpille valta on jatkuvaa kertakäyttövaltaa milloin mihinkin tarkoitukseen. Takanaan hänellä on vannoutuneet kannattajat, joille presidentin päätökset ovat legitiimejä. Arvoitukseksi jää, miksi demokratia nimeltä Yhdysvallat on antanut vallan luisua niin perusteellisesti presidentille, siis maassa, jossa presidentillä on suuri valta jo perustuslainkin nojalla. Syy lienee valtaelinten keskinäisriippuvuudessa, jota sirkustirehtööri Trump möyhentää omilla vaihtelevilla totuuksillaan.

::::::::::::::::

Maailmalla erilaiset median edustajat ja muut tahot ovat tosiaankin julistamassa totuuden (tai tiedeorientoituneisuuden) palaamista, ainakin osin koronapandemian seurauksena. Vain harvat marginaaliset tahot leimaavat pandemian jonkin uskonnollisen tms. tahon kostoksi ihmiskunnalle. Samalla populistisesti ajattelevilta on viety pohjaa pois jo senkin takia, että tautiepidemia vie kaiken huomion politikoinnilta. Koronan käsittelyyn tehoaa vain lääketieteellinen argumentointi, se myönnettäneen laajalti.

Joku sanoi nelisen vuotta sitten populistisen ajattelun voittaessa alaa, että asiantuntijoihin kyllästyttiin. Ja tosiaankin, vaihtoehtoisen totuuden määritelmään kuului myös se, että totuus on kussakin asiassa se, miltä ”itsestä tuntui”.

Eri asia on sitten, että mielipiteensä kovin herkästi lausuvia ns. asiantuntijoita on piisannut sekä vanhan totuuden että uuden totuuden aikana. Asiantuntijatkin joutuivat taistelemaan palstatilasta: räväkällä asiantuntijuudella on ollut tilausta viime vuosina. On kilpailtu riskejä ottaen, kuka ehtii ensimmäisenä oivaltamaan tulevia tapahtumia.

Voidaan sanoa, että Post-Truth Eralla on ollut tartuntapintaa varsinkin oikeistopopulistien politiikassa. Monet se on vienyt mennessään. Ero on räikeä, kun vertaa totuuskäsitettä esimerkiksi 1960-luvun vastaavaan, joka mielestäni ainakin yritti ammentaa faktat voittopuolisesti tieteestä. Lähtökohtana – poikkeukset sallittakoon - oli tieteellinen maailmankatsomus.

Sosiaalinen media on toiminut katalysaattorina totuudenvastaisessa tai totuutta miedontavassa maailmassa. Se on toiminut vaihtoehtoisen totuuden levityskanavana. En ole havainnut juurikaan hiljentymistä tällä rintamalla.

Helsingin Sanomien laajassa artikkelissa 15.4.2020 ”Totuus palaa totuudenjälkeiseen aikaan” pohditaan muun muassa postmodernin yhteyttä totuuden jälkeiseen aikaan, siis ”kaiken” suhteellistamisen näkökulmasta. Arvostan postmodernismia analyyttisena lähestymistapana. Postmoderni on totuuden etsintää uusista lähtökohdista, kun taas vaihtoehtoisen totuuden sisältö on totuuden muuntelua tai suoranaista vääristelyä. Hesarin artikkelissa nähdäänkin postmodernismi lähinnä populistien totuuspuheiden haastajana, mikä lienee oikea arvio.

Hesarin artikkelissa nähdään optimistisesti maailman ”tieteellistyvän” koronan aiheuttaminen joukkosairastumien edessä. Donald Trumpin, Vladimir Putinin, Jair Bolsonaron ja Boris Johnsonin kaltaisten valtionpäämiesten nähdään jäävän yksin ajattelutapoineen. Jää nähtäväksi tapahtuuko tosiasioiden tunnustamista tautiepidemian seurauksena vai aiheutuuko päinvastoin tinkimätöntä sitoutumista vanhaan valheelliseen ajattelutapaan. Autoritaaristen johtajien valta voi jopa kasvaa ja taikauskoinen suhtautuminen laajeta.

Olen hiukan skeptinen edistyksen suhteen. Sen sijaan uskon tiedemaailmaan jo valmiiksi orientoituneiden ottavan opiksi tapahtuneesta ja oikeasti ymmärtävän aiempaa paremmin, miten yksittäinen ”kulkutauti” saattaa tuhota osan ihmiskunnasta. Perustavaa laatua oleva kysymys on, miten tehokkaasti tieteelliseen tietoon perustuva maailmankuva etenee näissäkin olosuhteissa.

::::::::::::::::::::

Yritin sanoa edellä, että vaikka totuus kokisikin arvonpalautuksen, niin se ei koske sylttytehdasta eli Donald Trumpia ja hänen hengenheimolaisiaan. He jatkavat tyylilleen uskollisina elleivät sitten törmää harmaaseen kivimuuriin jossakin vaiheessa. Mutta voisiko olettaa ympäristön – tavallisten ihmisten – tietoisuuden tosiasioista terävöityvän?

Ei todellakaan ole mieltä ylentävää, kun Donald Trump katkaisee WHO:n rahoituksen samalla tehden terveysjärjestöstä syntipukin omiin draastisiin virheisiinsä.

Koronakriisi - kansalaisten luottamus koetuksella

Koronakriisin ollessa päällä joudutaan ihmisten välillä luottamustestiin. Suomessa on totuttu korkeahkoon luottamukseen viranomaisia kohtaan eikä kansalaisten keskinäisessä luottamuksessakaan ole tutkimusten mukaan moitittavaa, päinvastoin kansainvälisesti on mittauksessa pärjätty hyvin.

Helsingin Sanomien tuoreessa (5.4.2020) kyselyssä luotettiin vahvasti hallituksen kykyyn hoitaa koronakriisiä. Hesarin kuukausiliitteessä 4/2020 oli pitkä artikkeli espanjantaudista 1918-20, joka kiersi tunnettua maailmaa neljässä aallossa, joista Helsingissä kolmas aalto oli kaikkein ankarin. Lapissa pahin oli vuonna 1920 raivonnut neljäs aalto. Tauti siis eteni alueittain synkronissa ihmisten (ihmisryhmien) liikkeiden mukaan. Olisi todella sokki, jos korona-aaltoja tulisi useita. Johtopäätökseni on, että espanjantauti kulkeutui maailmansodan pyörteissä laivalla - miehistönkuljetuslaivalla - Yhdysvalloista Eurooppaan. Koronaviruksen leviäminen perustuu hyvin pitkälle globalisoituneen maailman lentoliikenteeseen. Aikakauden luontevin kuljetusmuoto ratkaisee.

Saavutetulla immuniteettiasteella on oma vahva vaikutuksensa taudin leviämisnopeuteen ja leviämisen laajuuteen (sekä leviämisen pysähtymiseen) eri puolilla maapalloa. Jos koronapandemia saisi lisäkierroksia, joutuisi sekä kansalaisten keskinäinen luottamus että luottamus viranomaisiin todella kovaan testiin Suomessa. Niin on pieneltä osin käynyt jo nyt.

Tarkkavaisuus ja varoitusten seuraaminen ei kaikissa tilanteissa ole riittänyt. Siitä kertokoon esimerkki:

Meillä syntyi kova kohu, kun ulkomailta tulleet lentomatkustajat eivät ymmärtäneet noudattaa varo-ohjeita purkautuessaan koneesta lentoasemalla. Tietoa oli tarjolla jo ennen lentoa lähtömaassa varsinkin, jos oli tehnyt matkustusilmoituksen (UM: ”Matkustusilmoitus kannattaa tehdä erityisesti silloin, jos matkustaa riskialttiille alueelle”). Kysymys oli siitä, miten tarkasti ohjeita noudatetaan. Ilmeisesti hyvin hatarasti, koska Suomessa jouduttiin käynnistämään laajamittainen operaatio, jonka mukaan kaikki maahantulijat opastetaan lentoasemalla asianmukaisille reiteille kädestä pitäen. Seurasi ankaria syytöksiä tiedottamisvastuun putoamisesta ministeriöiden väliin jne. Pääministerikin otti vastuuta tiedonkulun sakkaamisesta. Enemmänkin oppi oli sitä, että vain kontrollilla voitiin varmistaa ohjeiden noudattaminen. Luottamuksen tueksi piti siis rakentaa valvontajärjestelmä.

Mitkä edellytykset meillä suomalaisilla on luottamuksen puolesta vastaanottaa yhteiskuntaa horjuttavia kriisejä?

European Social Survey (ESS) -aineiston avulla voidaan tarkastella poliittisen luottamuksen tason muutosta Suomessa ja myös vertailla poliittisen luottamuksen tasoa eri Euroopan maissa. Suomalaisten poliittinen luottamus on ollut tutkimuksissa verrattain vakaata.

Luottamus poliitikkoihin -kyselyissä 2002-2017 Suomi sijoittuu Euroopan maiden (32 maata) vertailussa lähelle kärkeä Tanskan, Sveitsin Alankomaiden, Luxemburgin ja Norjan jälkeen.

Samantyyppinen tulos saadaan verrattaessa luottamusta parlamenttiin ja poliittisiin puolueisiin. Erot kärjessä ovat hyvin pieniä. Suomi sijoittuu kärkeen monissa luottamusta mittaavissa osateemoissa. Näitä ovat mm. pelisäännöistä kiinni pitäminen, korruption vastainen toiminta, ongelmien ratkominen jne.

Mitattaessa luottamuksen muutosta EU:ta kohtaan suomalaiset ovat yksi luottavimmista. Tulokset painottuvat siten, että luottamus on lisääntynyt 2020-lukua lähestyttäessä. Tämä ei ole EU-valtioiden yhteydessä mitenkään selvää, vaan Suomen tulos on poikkeuksellinen.

::::::::::::::::::

HS:n artikkelissa ”Suomessa politiikka ei näytä olevan rikki” (4.4.2020) tutkijatohtori Markku Harrinvirta arvioi luottamuksen merkitystä politiikassa Suomessa ja muualla. Erityisetsi hän kiinnittää huomiota luottamuspulaan meillä ja muualla. ”Politiikka on rikki” -slogan on omaksuttu muualla maailmassa käytävästä keskustelusta Suomeen. Tällöin puhutaan laajemmin liberaalin demokratian kärsimistä vastoinkäymistä. Pikahavaintoni on, että esimerkiksi taistelussa korona-epidemiaa (tai pandemiaa) vastaan käydään myös taistelua demokratian ja autoritaarisuuden välillä. Kumpi selviää haasteesta paremmin? Ihan näin yksinkertainen vastakkainasettelu ei ole, sillä myös demokratioissa on vaihtelevasti omaksuttu kovia toimia epidemian hillitsemiseksi.

On selvää että jotkin poliittiset tahot näkevät kriisin keskellä ja sen jälkeen mahdollisuuden toteuttaa pitkään ajamiaan poliittisia ”uudistuksia” koskien työmarkkinoita, verotusta ja yleensä yhteiskunnan palveluja. Koska suuri osa kansaa seisoo nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, tulee muutosten läpivientiyritykset kohtaamaan kovan vastarinnan. Luottamus yhteiskunnan toimivuuteen on tässä tärkeä jakoperuste.

Harrinvirta toteaa , että vaikka epäluottamuksen kasvu on usein esillä käytävissä keskusteluissa, se ei suomalaisten osalta näy silloin, kun asiaa selvitetään laajemmin kansalaisten keskuudessa, kuten edellä esitetyt ESS:n vertailut todistavat. Luottamuspulasta on tullut osin mantratyyppinen hokema, jota toitotetaan ympäriinsä omaksuttuna ”totuutena”.

Juuri ESS:n tutkimukset osoittavat, että suomalaisten luottamus politiikkaan 2000-luvulla ei ole kadonnut mihinkään, ei myöskään aivan viime vuosina. Harrinvirta vetää johtopäätöksen, että suomalaisten luottamusta koskevat asenteet ovat pysyneet vakaina. Luottamuksessa todettiin notkahdus vuosien 2008-2014 välillä, joka johtui osin finanssikriisin seuraamuksista, osin myös pakolaiskriisistä, sotesotkuista ja muutamista muista ristiriidoista, mutta tilanne asettui säällisen ajanjakson jälkeen.

:::::::::::::::::::::

Edellä esitetty kuvaa vallinnutta yhteiskunnallisen ”rauhantilan luottamusindeksiä”, mutta nyt vallitsee ”koronasota”, joka uhkaa perinteisiä luottamusarvoja. Tilanteen tasapainottaminen vie aikaa ja monia hermostuttaa ”ajan loppuminen”: epidemia ei taltu säällisessä ajassa ja luottamuspääoma rakoilee.

Globaalissa taloudessa kriisistä selviäminen on kytketty kansainväliseen yhteistyöhön. Mutta mikä onkaan tilanne! Meneillään oleva kehittyneiden maiden hengitystiesuojavälineiden rosvous on jotain, mitä ei saattanut odottaa. Maiden välinen luottamus on kärsinyt pahan haaksirikon.

Tällä hetkellä - kun seuraa käytävää keskustelua Suomessa - luottamus monien eri osapuolien välillä on haurastunut, tai sitten tässä on tyypillinen nettiketjuharha, jossa äänekkäimmät täysin ristiriitaisilla kommenteillaan hallitsevat ilmatilaa. Esimerkiksi useat talouselämätahot ovat jyrkähkösti vaatimassa rajoitusten purkamista ja maltillisempi terveys edellä -linja on kovan arvostelun kohteena.

Hallitus hankkii luottamuksen jatkossakin vain vakaalla linjalla, jota sitten myös noudatetaan monista vastakkaista mielipiteistä huolimatta. Nimenomaan hallituksen ja opposition rakoileva ”linnarauha” horjuttaa vakaata linjaa. Kaikkia päätöksiä uhkaa ”liian myöhään” -syndrooma. Osa haluaisi ennakoivia päätöksiä, mutta ne olisivat todennäköisesti arvailua.

Luottamuspula kärjistyy koronaexitin lähestyessä, koska samaan aikaan itse epidemia on edelleen laajenemassa. Eri edunvalvontatahot ovat kiihdyttäneet arvosteluvolyyminsa maksimiin lainkaan ajattelematta kompromissien suurta tarvetta. Selviytymispaniikki saa lisää kierroksia.

Vaatimus perinteisen strategian pykäämisestä lisääntyy. Sen tuottaminen lienee kuitenkin valistunut arvaus. Käsittääkseni vain puitestrategia on realistisesti saatavissa aikaan. Sitä täydennetään aikatavoitteiden ja sisällön osalta sitä mukaa, kun (terveys)tietoa on saatavissa.

Mitä merkitsee luottamuksen kannalta strategiamuutos, jossa epidemian leviäminen rajoitusten avulla korvautuu vähitellen laajenevalla testauksella (ja sitä seuraavalla sairastuneiden jäljityksellä)? Päämääränä on taudin leviämisen tukahduttaminen. Luottamus päättäjiin riippuu strategisten valintojen onnistuneisuudesta. Epidemian vastaisen sodan sumu ympäröi meitä kaikkia. Valmiita vastauksia ei ole.

Olemme tilanteessa, jossa kansalaiset ovat luovuttaneet osaamisvaltaa hallitukselle toivoen, että valtioneuvosto ja eduskunta tekevät viisaita päätöksiä. Luottamuksen kestäminen tai mureneminen on sidottu kykyyn toipua kriisistä.

Luottamus poliittiseen järjestelmään on ankarassa testissä. Hesarin alussa mainittu mielipidetiedustelu osoittaa, että vielä luottamus on korkealla tasolla. Siitä saamme kiittää hankittua luottamuspääomaa.

Miten käy, kun kaikki luottavat sotilaallisessa avunannossa muiden apuun?

Suomalaisten Nato-kannatusta on tutkittu säännöllisin välein. Reilu vuosi sitten Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) julkistamassa haastattelututkimuksessa Nato-jäsenyyden kannatus oli pudonnut 20 prosenttiin. Vuonna 2014 kannatus (osin Ukrainan konfliktin akuutin vaiheen takia) oli 30 prosenttia. Sen jälkeen on tultu trendinomaisesti alaspäin. Nato jäsenyyttä vastusti 59 prosenttia vastaajista (62 prosenttia vuonna 2017). Natoon liittymisen vastustajien kannatus on siis kolminkertainen verrattuna puoltajiin. Trendi heijastaa kansainvälisen sotilaspoliittisen tilanteen vakiintumista. Jännitteisyys on säilynyt, muttei toisaalta pahentunutkaan.

Vastaavasti Helsingin Sanomien mittauksessa 12/2019 Nato jäsenyyden kannatus oli 20 prosenttia ja vastustus 56 prosenttia. Maanpuolustuksen suunnittelukunnan kyselyssä ilmeni myös, että kansalaiset kokivat EU:n ja YK:n lisäävän Suomen turvallisuutta. Jo tuolloin – reilu vuosi sitten – suurimmaksi turvallisuusuhaksi oli noussut ilmastonmuutos.

Nämä tulokset sopinevat taustatiedoksi, kun tarkastellaan Suomeen verrattavien (mutta nyt Natossa olevien) valtioiden Nato-suhdetta.

:::::::::::::::::

Helsingin Sanomat julkaisi 11.2.2020 amerikkalaisen Pew-instituutin 16 maassa tekemän tutkimuksen, jossa mitattiin Nato-maiden kansalaisten suhtautumista keskinäiseen puolustusvelvoitteeseen (Naton artikla viisi). Käytän tässä lähteenä Pew Research Centerin omaa uutisointia (Source: Spring 2019 Global Attitudes Survey).

Mielestäni yllättävänkin selvästi Nato-maiden kansalaiset luottivat Yhdysvaltain apuun ja tätä huomattavasti vähemmän oman maan kykyyn/haluun puolustaa liittolaisia. On siis taipumusta ulkoistaa avunanto vahvimmalle Nato-jäsenelle. Yhdessäkään Nato-maassa oman maan kykyyn/haluun käyttää voimaa liittolaisten puolustamiseen ei luotettu niin paljon kuin Yhdysvaltain suojelevaan asemaan. Konfliktin toiseksi osapuoleksi nimettiin kyselyssä Venäjä.

Kun tiedossa on Donald Trumpin ambivalentti tai kriittinen kanta muiden Nato-maiden panostukseen – ja sitä kautta haluttomuus toimia aktiivisesti Naton hyväksi – niin ei ole ihme, että luottamus liittolaisten välillä on ollut horjuvaa.

Kun liittolaismaiden kansalaiset (pääsääntöisesti yli 50 prosenttia vastaajista) luottavat Yhdysvaltain voimaan, niin mikä on vastaajamaiden kansalaisten todellinen oma halu puolustaa liittolaisia? Vastuun väistely on silmiinpistävää Natoon sitoutumisesta huolimatta. Avunantotilanteessa sisäpoliittinen tilanne kussakin jäsenmaassa nousee avainasemaan: kansalaisten keskuudessa omien poikien uhraaminen ei tule olemaan itsestään selvää. Viivyttely avunannossa saattaa olla kohtalokasta avunsaajan kannalta.

Naton jäsenmaiden kansalaisten haluttomuus turvautua voimaan liittolaisten puolustamiseksi (artikla 5: ”hyökkäys yhtä liittolaista vastaan on hyökkäys kaikkia liittolaisia vastaan”) on osoitettu tutkimuksessa myös numeroin: jos Venäjä ryhtyy vakaviin sotilaallisiin toimiin jotakin naapurivaltiota kohtaan, niin kuinka halukkaita ollaan puolustamaan tätä maata? Pewin tutkimuksen mukaan 38 prosenttia vastaajista on valmis puolustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta ja 50 prosenttia on tätä vastaan.

Kun Nato-maiden kansalaisilta kysyttiin ”lievemmin”, olisivatko he ”joskus” valmiita puolustamaan liittolaismaata saatiin tulokseksi, että tähän oli valmius enemmistöllä vastaajista. Jos kysymyksen sanamuotoa verrataan Naton 5. artiklan henkeen ja kirjaimeen, on kysymys arveluttava. Se antaa mahdollisuuden loputtomiin spekulointeihin avunannossa.

Natoon sinänsä suhtaudutaan pääsääntöisesti suopeasti (keskimäärin 53 prosenttia kyselyyn vastanneista), kielteisesti suhtautuvia oli keskimäärin 27 prosenttia Nato-maiden kansalaisista. Amerikkalaisista Natoon suhtautui kyselyssä myönteisesti 52 prosenttia ja kielteisesti 26 prosenttia. Myönteisesti suhtautuneiden vaihteluväli oli todella suuri, 82 prosenttia Puolassa ja 21 prosenttia Turkissa. Odotetusti Itä-Euroopan valtioissa myönteistä suhtautumista on runsaasti. Pidemmällä aikaväillä (2007-2019) Naton suosio on laskenut lähes kautta linjan.

Epäselvyydet liittolaisten keskinäisissä väleissä ovat lisänneet kriittisyyttä Natoa kohtaan verrattuna Pewin edellisiin kyselyihin. Näin on tapahtunut erityisesti avainvaltioissa Ranskassa ja Saksassa.

Osa kyselystä kohdistui Venäjän kansalaisiin ja odotetusti vain 16 prosenttia venäläisistä suhtautui Natoon myönteisesti (60 prosenttia suhtautui kielteisesti). Venäjä on Naton vastapooli myös venäläisten omasta mielestä.

::::::::::::::::::::

Suomi Natoon kuulumattomana (Ruotsia, Venäjää ja Ukrainaa käytettiin verrokkeina) ei ollut mukana Pewin kyselyssä, mutta omassa maassamme tehdyt mielipidetiedustelut osoittavat mielestäni selkeästi, että kansalaisten suuri enemmistö on sillä kannalla, että Nato-jäsenyyden myötä Suomi antautuu selkkaustilanteessa vaaraan joutua vihollisen maaliksi oli Suomi mukana kansainvälisessä konfliktissa tai ei.

Demokratia, kapitalismi ja globalisaatio – kiveen hakatut periaatteet?

Helsingin Sanomissa oli 2.2.2020 Pekka Mykkäsen asiantunteva, mutta useammalla tavalla ristiriitaisia tunteita herättävä pitkä artikkeli maailman tilasta lähinnä talousjärjestelmien näkökulmasta. Artikkelin (tai esseen) nimi oli ”Maailmassa todistetaan `kapitalismien törmäystä´, kun demokratia etsii sieluaan”.

Ytimessä on kapitalismin ja demokratian kahtia tai useampaan osaan hajoaminen nykymenon myllerryksessä. Kirjoituksen lähtökohta on hyvä ja herättää paljon pohdintoja.

Demokratia, kapitalismi ja globalisaatio ovat kaikki liikkeessä toisiinsa nähden. Mutta mikä merkitys niillä on tavallisen ihmisen elämään? Mykkäsen mukaan suurta osaa maailman väestöä ei kiinnosta järjestelmät vaan tulevaisuuden näkymä. Sen ei saisi olla näköalaton vaan toiveita herättävä. Jos näin ei ole purkautuu paha olo ympäröivään yhteiskuntaan.

Mykkänen haastaa esseensä lukijan väittämällä, että diktatuureissa ja puolidemokratioissa elää tyytyväisiä ihmisiä, kun taas demokratiassa kiukku on päällimmäinen tunne. Raflaavasti sanomista ei ole toki kielletty. Tässä hän kuitenkin oikaisee ja yleistää melkoisesti. Mielenosoitukset autoritaarisesti johdettujen maiden kaduilla ovat siis Mykkäsen mielestä tyhjänpäiväisiä eivätkä kerro sananvapauden kaipuusta? Eiköhän asia ole pikemminkin niin, että liberaaleissa demokratioissa vapaus luo mahdollisuudet sekä tyytymättömyyden että tyytyväisyyden osoittamiseen päinvastoin kuin diktatuureissa, joissa reklamointi kaduilla, teillä ja turuilla on tukahdutettu. Poliisivallan alla on syytä olla hiljaa, jos haluaa säilyttää vapautensa. Kuuliaisuus ja totteleminen ei siis ole diktatuurissa vapaasti valittu vaan pakotettu asiain tila. Vai onko niin, että meissä asuu pieni masokistin siemen jokaisessa: mitä vapaudesta, kunhan saamme leipää ja sirkushuveja!

Mykkänen näkee kilpailevat järjestelmät ”tasapuolisesti” niin, että diktatuureissa haaveillaan rehellisistä vaaleista ja demokratioissa jätetään - vapauden nimissä - äänestämättä.

Demokratioissa kuitenkin – kilpailutilanteessa - kannattaa kiinnittää huomiota kansanvaltaisen järjestelmän tehokkuuteen (tai tehottomuuteen). Kiinassa kun pistetään ”Korona-sairaala” kuulemma pystyyn kahdeksassa päivässä. Onhan se vaikuttavaa, mutta on syytä muistaa, että samaisessa kiinalaisessa järjestelmässä yritettiin salata korona-viruksen esiintyminen pitkän aikaa.

Mykkänen viittaa tutkimuksiin, joissa otetaan kantaa globalisaation siunauksellisuuteen tai turmiollisuuteen. Länsimaissa suuri osa kansalaisista suhtautuu maapalloistumiseen kriittisesti, kun taas esimerkiksi Vietnamissa peräti 91 prosenttia suhtautuu siihen positiivisesti. Ilmiön edut ovat kääntyneet aikojen saatossa ympäri kehittyviä maita hyödyttäviksi. Länsimaat taas näkevät sen omaa (saavutettua) elinpiiriä uhkaavana.

Mykkänen viittaa tunnetun professorin Branko Milanovicin oivallukseen: erot länsimaiden ja Aasian maiden välillä ovat kaventuneet ja länsimaiden sisällä kasvaneet. Tällä on suora yhteys erilaisten integroitujen (valtio)järjestelmien ja globalisaation hyväksyttävyyteen ja suosioon.

Milanovic vannoo kapitalismin nimeen, mutta toteaa kapitalismin jakautuneen kahteen kilpailevaan päähaaraan, liberaaliin malliin ja valtiojohtoisen kapitalismiin (vähän kuin kulttuureissa on tapahtunut, ”kulttuurien törmäys”). Näiden kahden taistelu näkyy USA:n ja Kiinan kauppakiistoissa, joissa Trump on kokenut Yhdysvaltain jääneen häviölle Kiina harjoittaman manipuloinnin seurauksena (vakoilu, patenttirikkomukset ym.).

Kiina on saanut seuraajia autoritaariselle valtiokapitalistiselle järjestelmälleen ja länsimainen liberaali demokratia on joutunut ahtaalle. Kiinalaisilla on myös ekspansiivinen ote rahoitusratkaisuineen kehittyvässä maailmassa. Minusta näyttää siltä, että kiinalaiset ovat ottaneet mallia amerikkalaisesta ”tukikohtaimperialismista” sillä poikkeuksella, että amerikkalainen imperialismi on ollut ensi sijassa sotilaallista luonteeltaan ja kiinalainen taloudellista. Länsimainen epäitsekkäänä markkinoitu demokratian vienti on sekin jäänyt toissijaiseksi kiinalaisen kilpailun rinnalla. Kiinalainen talouskasvuajattelu ja nationalismi ovat tärkeämpiä vientituotteita kuin kansanvaltaisen järjestelmän vienti länsimaiden varjeluksessa.

Milanovic tekee varsin erikoisen vertailun: länsimaisissa yrityksissä työntekijät eivät juurikaan pysty vaikuttamaan yrityksensä linjaan vaan ”kiinalaisittain” joutuvat pitämään suun supussa firman asioista puhuttaessa. Tämä koskee myös tilanteita, joissa työoloja huononnetaan. En oikein usko, että tämä malli toimii näin pelkistettynä skandinaavisessa tai saksalaisessa järjestelmässä.

Kiinalaisen järjestelmän etu tavanomaiseen diktatoriseen järjestelmään on se, että kiinalaisessa on huomattava ”digitaalinen ulottuvuus”. Se on siis edelläkävijä autoritaarisista maista. Kiinalainen ulottuvuus takaa kestävämmän järjestelmän kuin mitä on useimmissa kehittyvissä maissa.

Mykkäsen johtopäätös on, että ”on mahdollista, että tämän päivän valtiokapitalistinen Kiina onnistuu olemaan historian totaalisin diktatuuri olematta perinteisessä mielessä totalitaarinen valtio”. Tällaisen toteutuminen olisi siis todellinen kilpailija liberaalille demokratialle. Sen vahvuudet syrjäyttäisivät järjestelmän heikkoudet. Mielestäni on aivan liian aikaista vetää tällaista johtopäätöstä.

On mielenkiintoista nähdä laimeneeko ankara autoritaarisuus valvontakoneistoineen (kuten luulisi), kun kiinalaisten elintaso nousee vai onnistuuko ”digitaalinen autoritaarisuus” säilyttämään asemansa. Aiempia kokemuksia ei ole.

Kapitalismin arkkikriitikoita menneinä vuosikymmeniä ovat olleet vasemmistotahot. Nyt kapitalismiin kohdistuu ankaraa arvostelua ”sisältä päin”, sitä aiemmin puolustaneiden markkinataloutta kannattaneiden taholta. Toistaiseksi on liian aikaista sanoa, mihin suuntaan kapitalismikritiikki kääntyy. Nyt on kuitenkin vaihe, jossa yrityksen tulokseen lasketaan myös onnistuminen esimerkiksi ilmastokysymyksissä, kestävässä kehityksessä ja yhteiskuntavastuussa yleisemminkin. Digitalisaatio on tässäkin turbulenssissa ratkaisevassa asemassa. Sen vaikutusta lopputulokseen on yhtä vaikea arvioida kuin Kiinan hallinnon suuntaa arvioitaessa.

Demokratia on haasteiden edessä sillä sen kanssa kimpassa elänyt markkinatalousajattelu on saanut rinnalleen autoritaarisen kapitalismin, jolla on vahva kannatus nousevissa talouksissa. Myös demokratioiden sisällä kilpailevat versiot (ainakin, jos Donald Trump voittaa toisen kauden) aiheuttavat muutoksia, joita on vaikea arvioida. Perinteiset liberaalit demokratiat ovat puolustuskannalla ainakin toistaiseksi.