maanantai 31. joulukuuta 2018

Valkoinen hegemonia sotien välisenä aikana

Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamassa teoksessa ”Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö” (Gaudeamus, 2018) käsitellään useiden kirjoittajien voimin sotaan johtaneita syitä, itse sotaa ja sen seurauksia yli 100 vuoden ajanjaksolla.

Teos on alun perin ilmestynyt englanniksi nimellä ”The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy”. Tärkeää kirjojen otsakkeissa ovat käsitteet ”kokemukset” ja ”memory” eli sodan muistijäljet suomalaisessa mielenmaisemassa.

Olen käsitellyt sisällissotaa monesta eri näkökulmasta, joten on ehkä syytä valita uuden kirjan kautta jokin aiempaa vahvasti täydentävä lähestymistapa. Kiinnostuksen kohteenani on valkoinen hegemonia sotien välisenä aikana. Kirjasta voisi sinänsä kirjoittaa monta blogikirjoitusta eri näkövinkkeleistä.

Aiemmin tätä aihetta on käsitellyt mm. Seppo Hentilä, jonka teoksen ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) pohjalta olen kirjoittanut blogikirjoitukset ”Sisällisota pitkän kaavan mukaan osat 1 ja 2”. Teporan, Roseliuksen ja knien kirjan luku ”Valkoinen rintama: vapaussodan muiston vaalijat” (luvun on kirjoittanut Aapo Roselius) kertoo seikkaperäisesti, mistä aineksista valkoinen hegemonia muodostui.

Muodostakoon seuraava em. blogini katkelma teesin käsiteltävänä olevan kirjan arvioinnille: ”Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojeluskuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.”

Oleellista Teporan ja Roseliuksen toimittaman kirjan kuvauksessa on, että leirit eivät olleet tasavoimaisia, vaan valkoinen leiri oli ylivoimainen. Asema muodostui hegemonistiseksi sotien välisenä ajanjaksona.

Ensimmäisen maailmansodan kaatuneiden muistelut eivät ole vain suomalaisille tyypillisiä, vaan muistelukulttuuri toimi kaikkialla Euroopassa. Sisällissodan voittajat tulkitsivat konfliktin ”kansalliseksi vapaussodaksi”, toteaa Roselius. Tämä oli omiaan lisäämään kahtiajakoa.

Käsittelen eräässä tulevassa kirjoituksessani sisällissodan jälkeistä aikaa kunnallisen demokratian toimivuuden näkökulmasta. Yllättävästi – kaiken koetun jälkeen - demokratian hapuilevat, mutta ripeät askeleet otettiin välittömästi sodan päättymisen jälkeen: asialliset asiat hoidettiin asiallisesti!

Ideologisesti polku oli paljon kivisempi: oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti – vakiintui. Selitykseksi Seppo Hentilä esittää eräänlaisen hybriditilan voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos siis löi leiman läpi koko yhteiskunnan.

Osoituksena demokratisoitumiskehityksen nopeudesta sosiaalidemokraatit osallistuivat jo maaliskuussa 1919 ensimmäisiin vaaleihinsa saavuttaen heti 80 paikkaa. Lisäksi järjestettiin ensimmäiset kunnallisvaalit ja vapautettiin osa punavangeista sekä laadittiin perustuslaki ja pidettiin ensimmäiset presidentinvaalit.

Muistelukulttuurin näkökulmasta autoritaarisuuden rinnalle tai siihen sisältyen luotiin mahtava vapaussodan muiston vaalimisen perinne. Valkoiset näkivät punaisten toiminnan yksiselitteisesti kansannousuna laillista yhteiskuntaa vastaan.

Voittanut osapuoli vartioi, ettei hävinneille juuri jäänyt muistelutilaa. Tappion kärsineet joutuivat tyytymään työväentalojen ”kotiseinien” sisällä pidettäviin tilaisuuksiin. Mahdolliset mielenilmaukset tukahdutettiin porvariston taholta. Samalla yksipuolinen tulkinta sodan syistä ja seuraamuksista ehkäisi eheytymistä ja sovinnon syntyä.

Suojeluskuntajärjestö perustettiin heti vuonna 1918 ja se varmisti voittajien mahtiaseman.

Kirjassa kerrotaan mainio esimerkki muistamisen merkityksestä, kun vuosi sisällissodan päättymisen jälkeen järjestettiin Tampereen taistelun muistospektaakkeli, jossa pyrittiin simuloimaan valtavan henkilökunnan avulla sisällissodan ratkaisutaistelua. Ja jatkoa pieni- tai suurimuotoisille spektaakkeleille seurasi.

Vapaussodan kertomus kerta kaikkiaan haluttiin indoktrinoida läpi kansakunnan eri kerrosten. Varsinkin vuosi välittömästi sisällissodan päättymisen jälkeen oli muistojuhlia pullollaan. Porvareiden keskinäiset ristiriidat hautautuivat näennäisesti epäpoliittisen ja laajemman yhtenäisyysteeman (”valkoinen rintama”) alle.

Jotta juhlallisuuksille saatiin peruste luotiin uhkakuvia, joiden torjumiseksi maanpuolustushenki tuli säilyttää korkealla tasolla. Tuki ja turva – Saksa – oli häviön mukana kaikonnut ja uhkaksi jäivät bolsevikit.

Monilla paikkakunnilla valkoisen osapuolen juhlallisuudet muodostivat ristiriitaisen kuvan todellisuudesta, kun valkoisia kaatuneita oli vain murto-osa samalla paikkakunnalla kaatuneiden punaisten määrästä.

Suojeluskunnillakin oli vaikeuksia perustella olemassaoloaan heti sodan päättymisen jälkeen, kun päävastustaja oli saatu kuriin, mutta talvella 1918-19 - hieman yllättäenkin - suojeluskuntiin rekrytoitiin 100 000 miestä. Se ylitti valkoisen armeijan sotilasmäärän. Mannerheimista tuli hetkeksi valkoisen hegemonian symboli vuonna 1919, kunnes tappio presidentinvaaleissa sysäsi kenraalin pois parrasvaloista pitkiksi ajoiksi.

Aluksi puolisotilaallisilla suojeluskunnilla oli melkeinpä monopoli nationalistisen ja isänmaallisen hengen ylläpitäjänä. Niistä tuli puolivirallinen organisaatio, jota ei voitu sivuuttaa virallisissikaan yhteyksissä. Suojeluskuntia täydensivät Lotta Svärdin kaltaiset järjestöt. Suojeluskuntajärjestö oli laissa kirjattu osaksi puolustusvoimia.

Suojeluskunnilla oli useita funktioita: ne olivat itsenäisiä toimijoita (jopa kuin valtio valtiossa), niillä oli vastarintaorganisaation luontoinen rooli ikään kuin luomassa vaihtoehtoa, jos laillinen (”valkoinen”) järjestys pettää ja ne olivat omimmillaan paikallistasolla lähellä kannattajiaan.

Suojeluskunnat kokivat tehtäväkseen muistuttaa mieliin vapaussodan, jos (ja kun) nähtiin muistamisessa hiipumista. Itse asiassa saatetiin olla katkeria siitä, että unohtaminen kävi niin helposti ja joutuisasti.

Retoriikka muuntui vuosien varrella punaisen uhan tyrkyttämisestä ryssän vaaran korostamiseen.

Kaksikymmentäluvulla alkoi vapaussodan muistomerkkibuumi, jota jatkui hyvän aikaa eteenpäin. Suojeluskunnilla oli tärkeä rooli muistomerkkihankkeissa.

Muisteluiden tunnusmerkistö eli ja muuttui ajan kuluessa. Tunnusomaista 30-luvulle oli sisällissodan kokemusten kerääminen ja muistomitalit.

Suojeluskunnat pyrkivät vaikuttamaan historiakirjoitukseen siten, että esimerkiksi Suomen sota 1808-1909 ja monet muut koettelemukset kytkettiin sisällissodan kanssa samaan jatkumoon: kysymys oli vuosisataisesta kansallisesta vapaustaistelusta. Vaikeata ja ristiriitaista vuoden 1918 sotaa oli helpompi perustella, kun se liitettiin laajempaan historialliseen kontekstiin. Suojeluskunnat saivat myös kilpailijan, kun vuonna 1928 perustettiin ”Vapaussodan rintamamiesten liitto” (VRL). Lapuanliikkeen nousu nostatti myös VRL:n suosiota. Myöhemmin nimi muutettiin ”Rintamamiesliitoksi”. Se kasvoi 30-luvun lopulla 20 000 jäsenen järjestöksi. Sen esikuvina olivat oikeistohenkiset puolisotilaalliset veteraanijärjestöt Saksassa. Tavoitteena järjestöllä oli totalitäärinen yhteiskunta.

VRL siis poikkesi suojeluskunnista avoimen poliittisella ja ideologisella ohjelmalla. Sen vihollinen oli poliittinen järjestelmä ja siinä erityisesti keskusta- ja vasemmistovoimat.

Suojeluskuntien ja VRL:n suhde oli osin kiusallinen ja kitkainen, mutta ulospäin pyrittiin antamaan kuva, että perustavoite oli sama, olivathan monet VRL:n jäsenet myös suojeluskuntalaisia. Kolmekymmentäluvun lopulla VRL pyrki suuntamaan toimintaansa pehmeämmin vuoden 1918 veteraanien sosiaaliseen avustamiseen.

Vuonna 1938 ”Vapaussodan päättymistä juhlittiin näyttävämmin kuin koskaan sotien välisenä aikana”, toteaa Aapo Roselius. Oli nähtävissä sodan uhkan leijuminen kaiken yllä ja sen seurauksena sovun tarve suureni. Oikeistoradikalismi ei ollut esillä aiemmassa määrin eikä kumousvaaraa ollut, sillä maassa oli muodostettu punamultahallitus vuonna 1937. Alkoi valmistautuminen mahdolliseen sotaan.

Vapaussodan muistokulttuuri oli voimissaan sotien välissä ja hiipui sotien aikana. Vuonna 1944, osana rauhansopimusta, kaikki Neuvostoliiton vastaisiksi mielletyt järjestöt kiellettiin, niiden joukossa suojeluskunnat, Lotta Svärd ja Rintamamiesliitto.

::::::::::::::::::

Kaiken sotien välisen valkoisen suitsutuksen ja mahdin keskellä on syytä pitää mielessä, että vasemmiston kannatus vaaleissa sotien välissä oli 40 prosenttia ja lisäksi oli paljon liberaaleja voimia, jotka eivät ihastuneet vapaussodan hehkutuksesta. Sisällissodan jälkeisinä vuosina tavallinen kansa alkoi palata arkeen. Suuri osa suomalaisista ei tukenut vapaussodan myyttiä. Oman kokemuksenani Teporan, Roseliuksen ja knien kirjaa lukiessani voin sanoa, että yllätyin valkoisten hegemonisen aseman vahvuudesta. Uskon, että Vapaussodan muistamisen ulkoiset ilmenemismuodot tuntuivat varmaan monen aikalaisen mielestä ahdistavalta.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Kuusankoski 1918: teloittajien ja teloitettujen profiilit

Seppo Aalto liittyy monien muiden mukana sisällissodan historiankirjoittajiin. Hänen teoksensa ”Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918” (Siltala, 2018) tarkastelunäkökulma on erilainen kuin useimmilla muilla historioitsijoilla. Aalto on valinnut mikrohistorian näkökulman, jossa pohditaan yhtä – tosin merkittävää – sisällissodan taistelua, nimittäin Kuusankosken Kymintehtaiden taistelua. Kirjassa mainitaan näiden taistelujen olleen verisimpiä koko sodan aikana.

Sodan puhkeamisen syiden kannalta ratkaisevan tärkeä vaihe oli Kuusankosken tienoon kehittyminen teollisuuspaikkakunnaksi 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Tämä historian jakso kuvataan kirjassa seikkaperäisesti nopean teollistumiskehityksen ja työväestön määrän lisääntymisen myötä tulleine yhteiskunnallisine muutoksineen: työväestö selvästikin haki paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kymintehtaan, Kuusankosken ja Voikkaan kapinan juuret ovat johdettavissa ensimmäisistä työnantajatahoa vastaan suunnatuista lakoista vuodesta 1904 lähtien. Työväenyhdistykset, uudet ammattiosastot, työväentalot ja työväenkulttuuri lisäsivät työväestön yhteenkuuluvaisuuden henkeä. Sosialismin kannatus nousi samaan tahtiin työväen heräämisen kanssa. Näin yhteiskunnalliselle kehitykselle saatiin teoreettinen viitekehys: työväestön ponnistuksilla syntyi se lisäarvo, joka vaurastutti yläluokkaa. Työväki jakoi tämän periaatteen kaikkialla teollistuneessa maailmassa.

Takana päin olivat ne ajat, jolloin patruunoita pidettiin hyvän luojina. Työväki halusi itse määrittää omat tarpeensa. Työntekijöiden ja työantajien välisen taistelun konkreettiseksi kohteeksi nousi siirtyminen kaksivuorotyöstä kolmivuorotyöhön eli kahdeksantuntisiin työpäiviin. Ensin voittivat työntekijät: kolmivuorotyöhön siirryttiin palkkoja laskematta, sitten työnantajat, joiden vastaiskun seurauksena siirryttiin takaisin kaksivuorotyöhön. Taustalla mylläsivät jyrkät nousu- ja laskukaudet, jotka muokkasivat ihmisten kohtaloita.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen aiheutti välillisesti elintasokuilun repeämisen työväen ja ”herrojen” välillä. Palkat eivät nousseet, mutta paperin kysyntä nousi huippuunsa aiheuttaen katkeruutta työläisissä. Sodan seurauksena elintarvikepula ja räjähdysmäisesti nousseet hinnat herättivät suuttumusta työväen keskuudessa.

::::::::::::::::::::::::

Aalto tarkastelee sodan tapahtumia tavallisten kansalaisten kokemina sekä punaisten että valkoisten puolelta. Molemmat osapuolet tavoittelivat vapautta – punaiset kokemastaan alistetusta asemasta, valkoiset irtautumisena punaisten vallasta. Kirjan sisältö tukee vahvasti sisällissota- (tai luokkasota-) nimen käyttöä vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä. Venäläisillä oli lähes marginaalinen osuus Kuusankosken taisteluissa.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti sisällissodan taisteluja. Keskityn tässä tilanteeseen Pohjois-Kymenlaaksossa huhti-toukokuussa 1918.

Lukemattomissa yhteyksissä on pohdittu, miksi ajauduttiin keskinäisiin verisiin yhteydenottoihin. Tässä kirjassa annetaan yksi selitys. Vahva tehdaspaikkakunta Kuusankoski kertoo tarinan sisällissodan kauheuksista. Tuntuu, että väkivalta on julmempaa, kun viholliset ovat läheltä verrattuna siihen, että vihollisena olisivat vieraammat.

Koston kierre on yksi näkökohta surmatöihin, mutta vain yksi lähestymistapa. Kirjassa kuvataan hyvin ihmisten jakautumista olemuksensa puolesta erilaisiin ihmistyyppeihin. Eivät läheskään kaikki hyväksyneet murhia, eivätkä liioin halunneet osallistua niihin. Kaikkein tunteettomimmat sortuivat väkivaltaisimpiin tekoihin. Mutta olisiko voitu sanoa ennen sotaa, että juuri tämän ja tämän tyyppinen ihminen käyttäytyy koetun lailla? Vasta sodan todellisuus paljasti julmimmat luonteet.

Selvästi on myös nähtävissä – varsinkin punaisten puolella – että teloitusten väitettiin tapahtuneen ”jossain muualla”. Pyrittiin näkemään asia siten, että päätökset rikostapauksissa koettiin erillisiksi varsinaisten teloitusten tapahtuessa toisaalla, esimerkiksi rintamakomentajien määräyksestä.

Kirjassa kuitenkin paljastuu, että samat ihmiset, jotka enemmän tai vähemmän hanakasti antoivat kaikkein kovimmat tuomiot olivat niitä itse myös toteuttamassa – jopa henkilökohtaisesti. Niitä eivät pääosin tehneet esimerkiksi muualta tulleet ”huligaanit”. Punaista terroria saattoi hieman ehkäistä naiivi usko, että enemmistö kansalaisista on vallankumouksen puolella. Uskottiin nopeaan voittoon. Piti vain voittaa eturintaman taistelut niin tavallinen kansa liittyisi punaisiin.

::::::::::::::

Aalto näkee valkoisten terrorilla kolme tarkoitusperää:

1) Valkoisen vallan varmistaminen niin pian kuin mahdollista pikateloituksineen sokkihoitoperiaatteella.

2) Tämä jälkeen terrorin avulla saavutettujen asemien ylläpitäminen luomalla pelkotila hävinneiden keskuudessa.

3) Terroriin sisältyi myös sosiaalinen, poliittinen ja etninen puhdistus.

Molemmin puolin luotiin kauhuefekti liioittelemalla tehtyjen murhatöiden raakuutta, joskin toteutuneetkin hengenriistot olivat niin julmia, ettei paljon tarvinnut jättää mielikuvituksen varaan.

Yksi sisällissodan tragedian murheellisimmista teoista oli syyttömien teloittaminen. Varsinkin valkoisilla oli kiire tuomita kuolemanrangaistuksia, koska Mannerheim antoi teloitukset kieltävän määräyksen (jonka lähettämistä rintamajoukoille tosin viivytettiin). Murhatöitä piti siis kiirehtiä, ja tämä koitui monen mihinkään syyllistyneen - tai vain hyvin pieniin rikkeisiin syyllistyneen - teloittamiseen.

Valkoiset heräsivät vastustamaan totaalisia tappamisia, kun oivalsivat, että elämän piti jatkua tehtailla sodan jälkeen: tarvittiin tuomiota odottelevien työpanosta. Tämä pelasti isohkon ammattimiesten joukon, jolla oli käyttöä tehtaiden uudelleenkäynnistyessä.

:::::::::::::::::::

Punaisten surmaamina kuoli Kouvolassa 125 henkeä, ylivoimainen enemmistö huhtikuussa 1918. Kouvolalla oli valkoisessa kirjallisuudessa murhakeskuksen maine.

Punaisten tekemät verityöt tapahtuivat Tommolan ”veripelloilla” ja Korian sillalla, josta ruumiit pudotettiin virran vietäväksi. Punaisten häviön jälkeen yli 4000 tehtaalaista kävi läpi valkoisen seulan. Valkoisten tekemät murhatyöt tapahtuivat toukokuussa 2018 taisteluiden päätyttyä. Kymintehtaalaisia, kuusankoskelaisia ja voikkaalaisia punaisia sekä työväenjärjestöjen jäseniä teloitettiin alle neljässä viikossa 277 miestä ja naista. Pääosin punaiset ammuttiin Kuusankosken ja Voikkaan soramonttuihin.

Hengissä selvinneitä odottivat vankileirien kauhut. Surkea ruoka ja taudit niittivät uhreja vielä pitkään toukokuun jälkeen. Myös teloitukset jatkuivat vankileiriaikana. Kaikkiaan valkoiset teloittivat tehdaskylissä ja Kouvolassa 380-400 ihmistä toukokuun 1918 aikana.

Kuusankoskella nähtiin vielä yksi sisällissodan vaihe, kun saksalaiset toukokuussa 1918 tulivat paikalle ja majoittuivat työväenyhdistyksiltä takavarikoituihin työväentaloihin. Mitä olisikaan tapahtunut, jos saksalaiset eivät olisi hävinneet ensimmäistä maailmansotaa. Nyt he poistuivat syksyllä sisällissodan dramaattiselta näyttämöltä – ryöstettyään ensin sähköjohtoja myöten työväentalot.

Aikanaan kevyesti peitetyt teloitettujen punaisten ruumiit kaivettiin esille ja puoliksi mädäntyneinä ne tulivat omaisten tunnistettaviksi.

Vankileirien ahdinko jatkui, samoin kova ruokapula, muuta pikku hiljaa olot inhimillistyivät……

::::::::::::::::

Seppo Aallon teoksen merkitys on siinä, että se konkretisoi sisällissodan julmuuden. Kirja ei jätä ketään kylmäksi. Uhrit ovat lihaa ja verta eivätkä pelkkiä tilastolukuja.

Muissa yhteyksissä olen painottanut sitä, kuinka nopeasti taistelujen jälkeen rauhanolot palautuivat. Muisto kuitenkin jäi, samoin katkeruus veritöistä sukupolviksi eteenpäin. Kymiyhtiö puuttui vuonna 1919 olosuhteiden surkeuteen ja punaleskien perheiden hätään, ja lähes kaikki saivat töitä tehtailta.

Elämä jatkui taas joltisenkin normaaleissa uomissa…..

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Kukkarovallasta kansanvaltaan

Kati Katajisto on kirjoittanut arvokkaan osan Suomen historiaa kuvatessaan teoksessa ”Sodasta sovintoon” (Otava, 2018) Suomen hätkähdyttävän nopeaa siirtymistä sisällissodan kauhuista kunnallisen demokratian läpimurtoon, johon kuului yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.

Katajisto kertoo Helsingin valtuuston haastavasta, mutta sittenkin ripeästä valtuustotyön käynnistymisestä 1918-19 vuodenvaihteessa jatkaen käsittelyä vuosille 1919-1921 saakka. Itse keskityn tässä kirja-arviossa aivan valtuustotyöskentelyn alkuvaiheisiin.

Mitä olisi tapahtunut – tai pikemminkin jäänyt tapahtumatta – jos eduskuntauudistuksen (1906-07) kanssa yhtaikaa olisi saatu aikaan kunnallisen demokratian uudistus. Sekin olisi voinut vaikuttaa, jos muutos olisi saatu aikaan vuonna 1917. Olisiko tarvittu sisällissotaa?

Pitkään yritetty uudistus ei ratkennut keisarivallan aikana. Huhtikuussa 1917 annettiin sosiaalidemokraattien uusia kunnallislakeja koskeva eduskuntaesitys, joka saatiin vahvistettua vasta, kun eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi 15.11. 1917. Samaan syssyyn vahvistettiin kahdeksan tunnin työaikalaki työväestön ankaran painostuksen jälkeen. Äänioikeus sallittiin lähes kaikille 20-vuotiaille.

Kaiken kaikkiaan purettiin iso lakisuma, joka oli odottanut läpimenoa aivan liian kauan aikaa: kaupunkien ja kuntien kunnallislait, kunnallinen vaalilaki ja laki kansanäänestyksestä. Näillä laeilla toteutettiin yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus, suhteelliset vaalit ja naisten vaalikelpoisuus.

Uudet lait vastasivat sosiaalidemokraattien tavoitteita, mutta porvariston kannalta ne lupasivat aivan liikaa. Taistelu siis jatkui. Porvariston vastareaktiona kunnallishallinnon kansanvaltaisuutta pyrittiin eduskunnassa suitsimaan helmikuussa 1919. Äänioikeus edellytti jälleen kunnallisverojen maksamista (joka vaatimus ehdittiin välillä poistaa), ja äänestysikäraja nostettiin 24 vuoteen. Myös määräenemmistösäännöksiä lisättiin. Viime mainittu johtui siitä, että porvaristo pelkäsi sosialistien mahdollisesti enemmistöön päästessä muuttavan radikaalisti kuntataloutta. Uusi laki astui voimaan heti eli ennen kuin sosiaalidemokraatit palasivat eduskuntaan maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa.

Edellä saavutettu tilanne jäi väliaikaiseksi. Kun sosiaalidemokraatit saivat 80 paikkaa vaaleissa he pyrkivät heti vaalien jälkeen muutoksiin ja kompromissien tuloksena uudet vaalilait muokkautuivat sosiaalidemokraattien ajamaan suuntaan: äänioikeuden ehtona ei ollut enää verovelvollisuus muutamin poikkeuksin, ja äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuoteen. Porvareille tärkeisiin määrävähemmistösäännöksiin ei puututtu.

Ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit pidettiin Helsingissä 27.-28. 12. 1918. Sisällissodan vihanpito huomioiden siirtyminen normaalioloihin valtuustotyöskentelyssä tapahtui siis hämmästyttävän nopeasti sodan jälkeen. Tosin sekä porvarit että sosialistit perustivat omat vaaliliitot, joka kuvastaa epäilyjä toista osapuolta kohtaan. Raja haluttiin selvästi vetää.

:::::::::::::::

Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui ensimmäisenne kerran uudessa kokoonpanossa 16.1.1919. Valtuutettuja oli 60, sosiaalidemokraatteja 26 (mm. Väinö Tanner, Miina Sillanpää), kokoomuslaisia 8, edistyspuoluelaisia 4 ja ruotsalaisia 22. Porvareilla oli siis enemmistö 34 paikalla vasemmiston (sos.demin) 26 paikkaa vastaan.

Valtuuston ensimmäinen kokous antoi suuntaa, miten ja millä voimasuhteilla asioita käsitellään valtuuston kokouksissa. Molemmat ryhmät, sekä porvaristo että vasemmisto pysyivät ruodussa. Jakolinjaa toteutettiin mm. kokouksen istumajärjestyksessä. Porvaripuolueet voittivat äänestykset jakauman mukaisesti. Mistään välirikosta ei silti ollut kysymys: sisällissodassa hävinnyt osapuoli tunnustettiin tasavertaiseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olivat tärkeitä asioita yhteistyön varmistamiseksi. Tärkeintä oli, että kivuliaatkin asiat saatiin käsitellyksi paikallisella tasolla kansanvaltaisen järjestelmän ansiosta. Kati Katajisto ja monet muut tutkijat puhuvat vahvojen instituutioiden merkityksestä synnytetyn suomalaisen järjestelmän tukipilareina. Yksi osa näitä instituutioita oli kunnallishallinto.

Määräenemmistösäädökset edesauttoivat sovintoon pyrkimistä eripuraa aiheuttaneissa kysymyksissä: poliittinen vuoropuhelu lisääntyi. Kahden kolmasosan enemmistöön ei päästy muutoin kuin tekemällä kompromisseja. Nopeita muutoksia esim. talousarviokysymyksissä ei ollut saatavissa läpi määräenemmistösäännösten takia; tarvittiin sovittelua ryhmien välillä.

Vasemmisto ja naisvaltuutetut toivat uusia näkökulmia käsittelyyn, vaikka vasemmisto olikin altavastaajina äänestystuloksissa. Sisällissodan ikävien muistojen jäädessä ajallisesti taaemmas, voitiin ottaa enemmän käsittelyyn ristiriitoja aiheuttavia teemoja, joita heti sodan jälkeen arkailtiin ottaa esille.

Ensimmäisinä kuukausina (ja ensimmäisinä vuosina) esillä olivat tyypillisesti asunto- ja palkkauskysymykset, elintarvikkeiden ja vaatteiden hinnat, avustuskysymykset (ankea tilanne jatkui pitkään sodan jälkeen), hätäapu ja köyhäinhoito. Sisällisota häivähti taustalla ajoittain, mutta pääsääntöisesti vihanpito pysyi loitolla valtuustokeskusteluista. Kukaan ei halunnut tarpeettomasti repiä rikki vanhoja haavoja.

Siirtyminen rauhanoloihin ja demokratiaan tapahtui hallitusti ja rauhanomainen asioiden käsittely paikallisesti vaikutti varmaankin myöskin oikeistokumouksen ja äärivasemmiston vastaisen toiminnan kontrollin onnistumiseen 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. On helppo yhtyä Kati Katajiston mielipiteeseen, kun hän sanoo aivan kirjan lopussa, että ”kansainvälisessä mittakaavassa Suomen kehitys oli sisällissodan jälkeen menestystarina”.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Olli Mäen onnen päivä

TV1:ssä näytettiin 23.12.2018 Juho Kuosmasen hyvin myönteiset arviot saanut elokuva ”Hymyilevä mies” (2016). Elokuva kertoo ammattinyrkkeilijä Olli Mäen valmistautumisesta höyhensarjan maailmamestarin Davey Mooren kohtaamiseen elokuussa 1962. Muistan itsekin pikkupoikana olleeni hyvin kiinnostunut ottelusta. Seurasimme serkkuni kanssa innostuneena nyrkkeilymaailman tapahtumia, varsinkin Floyd Pattersonin ja Ingemar Johanssonin keskinäisiä kamppailuja.

Niinhän siinä kävi kuten arveltiin: Olli Mäki ei pärjännyt kokeneelle maailmanmestarille, joka hallitsi sarjaansa neljä vuotta (1959-1963). Moore tyrmäsi Mäen (tekninen tyrmäys) toisessa erässä, mutta paljon huonommin kävi Moorelle itselleen hiukan myöhemmin. Hän hävisi Sugar Ramosille tyrmäyksellä maaliskuussa 1963 käydyssä ottelussa ja vaipui pian ottelun jälkeen koomaan menehtyen muutaman päivän kuluttua kohtalokkaista iskuista.

Mäen ottelu oli aikansa suuri tapaus: suomalaisen pääsy maailmanmestaruusotteluun oli äärimmäinen harvinaisuus, saati sitten, että ottelu käytiin Suomessa. Helsingin Olympiastadionilla kerääntyi 24 000 katsojaa.

Olli Mäki oli urallaan sekä amatöörien (1959) että ammattilaisten Euroopan mestari (1964), mutta oli MM-ottelussa silti vastustajaansa huomattavasti kokemattomampi. Mäki joutui laihduttamaan otteluun älyttömät seitsemän kiloa. Hän nyrkkeili aivan liian alhaisessa painoluokassa (57 kg), mutta ilman sitä ottelua ei olisi järjestetty.

Nyrkkeilyelokuvissa on totuttu saagaan ”vaikeuksien kautta voittoon”, mutta tällä kertaa lopputuloksena on sankarin häviö. Jo tämä luo oman sävähdyttävän piirteen elokuvaan, jossa pääosia näyttelevät Jarkko Lahti (Olli Mäki) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija, myöhempi vaimo). Manageri ja nyrkkeilypromoottori Elis Askin tärkeää roolia näyttelee Eero Milonoff. Keskeiset roolit näytellään taitavasti ja uskottavasti paneutuen kuusikymmentäluvun ajanhenkeen.

Elokuvassa itse ottelu on tarinan kehys, jonka kautta tutkitaan huippu-urheilijan valmistautumista elämänsä otteluun – ja elämänsä naisen kohtaamiseen.

Tärkeää ”roolia” näyttelee elokuvan mustavalkoisuus. Sen kautta välittyvät kuusikymmentäluvun tummat ja valoisat tunnelmat ja odotukset.

Mieleenpainuvinta elokuvassa oli Jarkko Lahden paneutunut tulkinta Mäen sopeutumisesta suurottelun atmosfääriin. Kaikki, mikä koski harjoittelua oli Mäellä kirkkaana mielessä, kunhan hän vain sai olla lähellä rakastettuaan. Itse maailmanmestaruusotteluun liittyvä hulina oli sitten toinen juttu. Mäki oli liian ujo, liian kiltti, liian teeskentelemätön, liian rehellinen itselleen….. Kaikki tämä kerrotaan luontevasti: Jarkko Lahden Mäestä jää sympaattinen kuva tavallisena suomalaisena miehenä. Suurinta hänelle sittenkin oli rakkaus läheiseen, ei ottelu kaikkine krumeluureineen.

Elokuvassa Mäen kainon vaatimattomuuden vastapainona on Elis Askia tulkitsevan Eero Milonoffin pyrkimys sovittautua rahoittajien bisnesmaailmaan itsevarmasti ja osaavasti. Kieltämättä Askilla oli roppakaupalla kokemusta nyrkkeilytilaisuuksien järjestämisestä sekä oman ammattilaisuransa peruilta. Ask toteaa Mäelle harjoitusleirin yhteydessä, että 17.8.1962 on Mäen ”onnellisin päivä”. Niin se ehkä olikin, mutta eri syistä, kuin mitä Ask kuvitteli: juuri tuona päivänä Mäki menee kihloihin rakastettunsa kanssa.

Askille Mäen rakastuminen on traumaattinen hetki: että vielä tämäkin!

Mäen epätoivoinen taistelu painonhallinnan kanssa on elokuvan pääteemoja. Se on Mäen sisäinen kamppailu, jossa hänen on osoitettava professionaalisuutensa. Ja palkintona on onnistuminen, nipin napin, mutta kuitenkin. Sen sijaan Mäki ei pysty teeskentelemään showmiestä, hänelle nyrkkeily on urheilua ja vain urheilua.

Elokuva etenee ylipuolivälin juohevasti, mutta jää sitten hiukan polkemaan paikalleen, kun kuvataan Mäen sisäisiä mielenliikkeitä. Kuvittelen ymmärtäväni ohjaajan tarkoitusperiä, mutta kerronnan dynaamisuuden säilyttäminen samalla, kun kuvataan toistuvasti Mäen kokemaa julkisuussokkia, ei ole onnistunut aivan parhaalla tavalla.

Elokuvan idea on siinä, että itse maailmanmestaruusottelu – vaikka kursorisesti käydäänkin läpi - ei tarjoa elokuvan huipennusta, vaan huipennus on Mäen tuntema helpotus, kun kaikki on ohi. Tappionkin hän ottaa vastaan vähäeleisesti, jopa alistuneesti: tietenkin hän olisi halunnut voittaa, mutta kun ei niin ei. Palkinnoksi ”jää” rakkauden säilyminen eheänä kaikkien paineiden keskellä.

Mäen ja Askin roolit vaihtuvat ottelun jälkeen: Ask on poissa tolaltaan, kun taas Mäki kokee irtautumisen kokemastaan henkisestä pahoinvoinnista voimaannuttavana.

Lopun kohtaus rannalla, jossa rakastavaiset heittelevät ”leipiä” ja kohtaavat oikean Mäen pariskunnan (Olli Mäki oli elokuvaa tehtäessä lähes 80-vuotias) kävelemässä heitä vastaan on näppärä oivallus. Onnellisuuden kaari ulotetaan sukupolvien mittaiseksi.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Yhdysvallat – kahtiajakautunut kansakunta

MTV3 esitti 19.12.2018 kotimaisin voimin toteutetun dokumentin ”Trumpin Amerikka – jakautunut kansa” (2018). Dokumentin alaotsake kuuluu: ”Dokumenttielokuva Amerikan syvästä kahtiajaosta”.

Toimittaja Mari Karppinen on valinnut tarkastelunäkökulmaksi ääripäiden esittelyn. Toisen ääripään muodosti oikeistolainen, asehullu ideologinen reuna ja toisen äärimmäisen köyhä, joidenkin ihmisten miltei kehitysmaatasoisen elintason kuvaus. Tämä dokumentissa kuvattu jako on vain yksi, ja ehkäpä melko yksipuolinen lähestymistapa Yhdysvaltain kahtiajaon ongelmaan.

Yltäkylläiseen vaurauteen tottuneelle Yhdysvaltain takapihalla asuvien kodit näyttävät viheliäisiltä loukuilta. Ihmiset asumassa homeisissa asunnoissa ilman juuri minkäänlaista infrastruktuuria (viemäreiden puute!) on tietenkin hätkähdyttävää. Heillä ei näytä olevan muuta vaihtoehtoa löytää syyllinen oman aseman surkeudelle kuin Donald Trump. Myötätunnon ikkuna kuitenkin avautuu suurimman köyhyyden piirissä oleville.

Yhtä ällistyttävää on salaliittoteorioiden kyllästämä, taika- ja Trump-uskoinen Oregonin preeriapölyn sumentama villi länsi, jossa ihmisten ajattelun pontimena on täydellinen eristäytyminen muusta maailmasta ja muun maailman ihmisten kokeminen luotaantyöntävän vihamielisinä. Saman luotaantyöntävän tunteen kokee myös dokumentin seuraaja, joka miettii, mistä ihmeestä nämä tavalliset trumpilaiset duunarit ovat saaneet järjettömän yksinkertaistetun (mikro)maailmankuvansa.

Näissä olosuhteissa äärioikeiston varma vihollinen on kansakunnan eliitti, jopa puolukannasta riippumatta. Tätä vastenmielisyyttä Donald Trump on käyttänyt sumeilematta hyväkseen asettuessaan tiettyjen kansanryhmien puolelle eliittejä vastaan.

Liittovaltioon suhtautuminen on ambivalenttia. Toisaalta katsotaan että liittovaltio suojaa ulkoiselta uhalta, mutta toisaalta kysytään kuinka tavallinen kansalainen voi suojautua liittovaltiolta! Parasta luottaa omaan aseistukseen!

Mystisiin mittoihin kasvava sosialismin pelko on uhkaamassa näiden oikeistolaisesti asennoituneiden elämäntapaa. Mikä on tuo elämäntapa? Se on pysähtynyt maailma, joka pitää sisällään jo löydetyn muuttumattoman totuuden! Minkäänlaista reaalista pohjaa on vaikea todistaa sosialismin pelolle. Ehkä on niin, että eristäytynyt elämä ja ajattelutapa vaatii ”kyltin”, jonka takana harjoitetaan propagandistisia messuja ”vapauden puolesta”. Olkoon vastustaja siis sosialismi.

Osavastaus löytyy dokumentin yksityiskohdista: lapset totutetaan aseen käyttöön pikkupojasta lähtien. Samalla siirtyy ajattelutapa isältä pojalle. Luottamus dokumentin suomalaiseen toimittajaan syntyy vasta, kun hän ”hyväksyy” rynnäkkökiväärin ja ampuu sillä.

Muilta osin oikeistolaisen maailmankuvan erittelyssä täytyy turvautua epätieteelliseen ”villin lännen perintö” -selitykseen, jossa jokainen uudisasukas puolustaa omaa reviiriään muukalaisia (Amerikan mantereen alkuperäisväestöä, intiaaneja tai muita uudisasukkaita) vastaan. Kummallista tässä on, että näidenkin nykypäivän muukalaisvihamielisten rasistien esi-isät ovat itse aikoinaan muuttaneet muualta Amerikan mantereelle. He ovat mahdollisesti paenneet vanhalta mantereelta suvaitsemattomuutta aivan, kuten ne uskonnollisten lahkojen edustajat, jotka pakenivat eurooppalaisten harjoittamia uskonnollisia vainoja uuden mantereen ”vapauteen” Molemmissa tapauksissa muuttajat ryhtyivät suvaitsemattomiksi uuden mantereen muita uskontokuntia tai muita etnisiä ryhmiä vastaan. Toistuuko tässä historia?

Ainoa hyväksyttävä kriteeri nykyisten ääriajattelijoiden mielestä on valkoisen rodun ylemmyys.

Tasa-arvo on kaikkien oikeistolaisten ääriryhmien vihollinen, on vain valkoisten keskinäinen tasa-arvo eikä sekään kestä kriittistä tarkastelua. On meneillään taistelu siitä, kuka omistaa Yhdysvallat.

Dokumentin otsake on sikäli harhaanjohtava, että jo ennen Trumpin Amerikkaa polarisoitumisilmiö oli päällä ja hyvin voimakkaana ”mustan” Barack Obaman aikana. Sittemmin jako on edelleen syventynyt amerikkalaisten välillä. Kaikki se työ, mikä tehtiin kansalaisoikeuksien puolesta 1960-luvulla tuntuu nyt hukkaan heitetyltä ajalta.

Nykyinen populismin aalto some-ilmiöinen on ollut omiaan kärjistämään polarisoitumista: olet joko puolellamme tai meitä vastaan.

:::::::::::::

Dokumentissa kuvattu mustien ahdinko ”Alabaman perukoilla” on ahdistavaa katsottavaa. Mikä on näiden ihmisten lohduttoman toivottomuuden perussyy? Päällimmäisenä viestinä näillä ihmisillä on kaiken aikaa harjoitettu sorto tai nykyajan orjuus, jonka kohteena mustat tuntevat olevansa. Tietenkin köyhyys on periytynyt, mutta yhtenä valtavirtasyynä tapahtuneeseen on edellä kuvattu rasismin kaikkivoipaisuus. On selvää, että Lyndon B. Johnsonin War on Poverty -hankkeen olisi pitänyt onnistua, jotta nykyisillä sukupolvilla olisi paremmat olosuhteet. Kun olen katsonut dokumenteista mustien olosuhteita noilta 1960-luvun päiviltä, on vaikea havaita yhteiskunnallisten olosuhteiden parantumista. Joka tapauksessa olisi tarvittu määrätietoinen ote sosiaalisen nousun aikaansaamiseksi. Jostain syystä nämä ihmiset eivät ole pystyneet myöskään auttamaan itse itseään tarpeeksi.

Kenen Amerikan Yhdysvallat on? Hyvä kysymys, kun ajatellaan, että nämä mustat tarvitsevat passin liikkuessaan kotimaansa sisällä! Heidän on koko ajan todistettava olevansa jotain sellaista, mitä valkoiset eivät joudu todistamaan. Trumpin vastustaminen yhdistää dokumentin kuvaamia alabamalaisia, mutta yhtään esimerkkiä omista esikuvistaan he eivät dokumentissa nosta esille. Onko heitä olemassakaan sitten Martin Luther Kingin päivien? Ehkä hartaustilaisuuksissa rukoiltiin juuri maallisen pelastajan ilmestymisen puolesta, vaikka pelastaja projisoitiinkin taivaaseen.

::::::::::::::::::::

Dokumentissa esitetty umpioitunut kalastajakylä kuvaa hyvin valkoisten jotenkuten toimeentulevien ihmisten ajattelutapaa, jossa Trumpille on osoitettu oikeassa olijan rooli. He tarvitsevat Trumpin, joka on heidän jumalansa tai jumalan korvike. Vaikka mitä ilmeisimmin ilmastonmuutos on aiheuttanut merenpinnan kohoamisen ja on syönyt kalastajakylän maapinta-alaa vuodesta toiseen, asukkaat vannovat Trumpin ilmastonmuutoksen kieltämisen nimiin.

Sekä Trumpin kannattajilla että vastustajilla on asenteena ”With God on Our Side”. Ehkäpä luotto jumalaan korvaa oman pyrinnön parempaan elämään – molemmin puolin.

Jos ajatellaan edellä kuvattua läntisen korkeatasoisen yleissivistyksen näkövinkkelistä, epätoivo valtaa mielen. Helsingin yliopiston rehtori Jari Niemelä toteaa mielipidekirjoituksessaan 19.12.2018 ”Yleissivistys on perusta vahvalle yhteiskunnalle”, että ”tieteen tehtävä on etsiä totuutta”.

Miten kaukana dokumentin ihmisten maailmankuva onkaan tästä lausahduksesta.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Poikkeavatko presidentin ja kansalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittiset tilannekuvat toisistaan?

Kanava-lehden 8/2018 artikkelissa ”Sauli Niinistön tilannekuva - ja kansan” otetaan kriittisesti kantaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun maassamme. Alaotsakkeessa esitetään väite, että kansalaisten ja päätöksentekijöiden tilannekuvat turvallisuuspolitiikasta poikkeavat yhä enemmän toisistaan. Artikkelin on kirjoittanut tietokirjailija Janne Riiheläinen.

Viimeisimmässä Evan ja Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) kyselyssä suurinta huolestuneisuutta turvallisuuskysymyksistä herättivät ilmastonmuutokseen liittyvät seikat. Sitä ennen suurimmat huolen kohteet liittyivät pakolaiskysymyksiin. Kansalaisten suurimmat huolet koskevat siis turvallisuuden ei-sotilaallisia seikkoja.

Riiheläinen tarkastelee turvallisuuspolitiikkaa sotilaspoliittisesta näkökulmasta ja ihmettelee, kun kansalaiset eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota siihen, mitä on tapahtunut turvallisuuspoliittisessa agendassa. Mitä sitten on tapahtunut? Riiheläisen mielestä kansalaiset eivät ole tarpeeksi havainnoineet hybridiuhkia, uutta tiedustelulakia eivätkä puolustusvoimien kokonaan uutta tehtävää, kansainvälisen avun antamista ja vastaanottamista, jotka sisältävät kaikkien aselajien aktivoitumisen. Liioin kansalaiset eivät ole havainneet, kuinka syvälle Suomi on sitoutunut läntisiin turvallisuusrakenteisiin (EU, Nato-kumppanuus). Suomi ei ole Riiheläisen mielestä enää puolueeton maa eikä edes liittoutumaton maa, vaan enää oikeastaan vain sotilaallisesti liittoutumaton maa. Lukuisat kahdenkeskiset turvallisuuspoliittiset sopimukset määrittävät (rajaavat) liikkumavaraamme viime mainitussakin yhteydessä. Kahdenväliset sopimukset liittävät meidät käytännössä useiden Nato-maiden kanssa yhteisrintamaan.

Se, että Naton kannatus on pikemminkin pienentynyt kuin suurentunut viime aikoina osoittaa mielestäni päinvastaista: kansalaiset ovat hyvin perillä edellä mainituista sotilaallisista lähentymisistä ja osoittavat mielipiteillään, että eivät ole henkisesti halukkaita sitomaan Suomea mihinkään sotilaalliseen liittoon. Ainakin he osoittavat olevansa hyvin varovaisia suhteessa syveneviin sitoumuksiin.

Tulos on mielestäni myönteisesti yllättävä, sillä eliitin (mukaan lukien mediaeliitti) mielipidejohtajat olisivat suurelta osin valmiita liittoutumisen kiirehtimiseen.

Riiheläinen näkee ilmeisesti asian niin, että kuilu päätöksentekijöiden ja kansan välillä kasvaa, koska ihmiset eivät suostu ymmärtämään, että olemme jo nyt johonkin rajaan asti sotilaallisesti liittoutuneita. ”Vaikuttaa jopa siltä, että ….. (ulko- ja puolustuspoliittiset) muutokset ovat menneet isolta osalta kansalaisia ohi”, väittää Riiheläinen.

Kansalaisten kantojen muuttumattomuudesta Riiheläinen syyttää osin poliitikkoja, joilla ei hänen mielestään riitä rohkeutta asettaa kyseenalaiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittista konsensusta. Artikkelia eteenpäin lukiessa tulee mieleen, että Riiheläinen aliarvioi kansalaisten ja heitä edustavien poliitikkojen ajattelukyvyn.

Kesällä antamassaan haastattelussa presidentti Niinistö sitoi oman kantansa tiukasti kansalaisten kantaan: presidentti ilmoitti olevansa samalla kannalla kuin suomalaisten suuri enemmistö. Tätä lausuntoa Riiheläinen ei mainitse artikkelissaan. Se selvemmin kuin mikään muu sitoo ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon ajattelun kansalaismielipiteeseen. Mediassa, tutkijoissa ja (virkamies)asiantuntijoissa on paljon niitä, jotka haluaisivat lännettyneempää turvallisuuspolitikkaa. Koen niin, että presidentti on tulppana kapea-alaisten näkemysten läpimurrolle.

Omasta näkökulmastani sanoisin, että olen kansalaisena huolestuneena seurannut erilaisia sopimusjärjestelyjä, jotka liittyvät esimerkiksi sotaharjoituksiin ja joissa sidotaan Suomi yhä perusteellisemmin läntisiin puolustusrakennelmiin. Kantani perustuu nimenomaan tapahtuneen kehityksen tarkkaan seurantaan (puolittainen liittoutuminen tai sitoutuminen ilman julkilausuttua liittoutumista), ei siihen, että olisin tietämätön tai välinpitämätön.

Yhteenvetona voisin todeta, että Riiheläisen ja minun kantoja yhdistää johtopäätös, että parhaillaan tapahtuvista asioista ei keskustella tarpeeksi. Näyttää kuitenkin siltä, että Riiheläinen kaipaa poliittista keskustelua yhteistyön syvenemisestä, jota poliitikot hänen mielestään eivät uskalla käydä, koska kansalaisten mielipide näkyy niin selvästi erilaisissa kyselyissä. Olen samaa mieltä keskustelemattomuudesta, mutta eri syistä. Minun mielestäni tulisi käydä enemmän keskustelua siitä sitoudutaanko nyt liian syvälle yhteistyöhön lännen kanssa.

Riiheläinen olisi kaivannut ”henkistä tai juridista pesänselvittelyä” suomettumisen ajan epäterveistä ilmiöistä. Suomettumisen perintö on johtanut hänen mukaansa – ikävällä tavalla - julkisen keskustelun vähäisyyteen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Enpä sanoisi tuohon muuta kuin, että Kekkosen ajan suomettuneisuuden ymmärtäjiä on paljon. Itse olen tuonut oman kantani suomettumisen rämettyneisyydestä esille tarpeeksi monta kertaa, mutta en yhdistä sitä suoraan nyt käytävään keskusteluun tai keskustelemattomuuteen. Kyllä kansalaiset ja poliitikot osaavat vetää johtopäätöksiä nykytilanteenkin pohjalta.

Riiheläinen paheksuu niitä, jotka ovat asettaneet kyseenalaiseksi ”asiantuntijoiden” käsitykset ulkovaltojen uhasta Suomessa (aina meitä uhkaaviin salamurhiin saakka). Kuulun itse niihin, jotka näkevät paniikkia monien ns. asiantuntijoiden mielipiteissä. Heillä näyttää olevan tarkoituksena johdatella keskustelua Venäjän alituisen vaaran kokoaikaiseen ylläpitoon ilman tarpeellista sisäistä kritiikkiä.

Riiheläinen epäilee, että Nato-kansanäänestystä ei kannata järjestää, koska ”äänestäjät eivät saisi tietoonsa kaikkea asiasta päättämiseen tarvittavaa tietoa”. Lisäksi hän epäilee, että kansalaiset alistuisivat ”ulkopuoliselle informaatiovaikuttamiselle”. Riiheläisellä ei kerta kaikkiaan ole luottoa kansalaisten harkintakykyyn, niin ylemmyydentuntoista hänen ajattelunsa on. En minäkään näe välttämättömänä järjestää kansanäänestystä, mutta en siitä syystä, että kansalaisten ajattelu ei ole tarpeeksi kypsää, vaan sen takia, että kansalaisten enemmistön käsitys liittoutumisen osalta on niin selkeästi muutoksia vastaan.

Riiheläinen moittii verhotusti presidentti Niinistöä siitä, että hän puuttuu herkästi kotimaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ikään kuin ilmoittaen, että ulkopolitiikka - kekkosmaisesti - kuuluu presidentille. Riiheläistä harmittaa, että Niinistö on nimenomaan puuttunut sellaisiin keskustelupuheenvuoroihin, joissa on spekuloitu Suomen aggression kohteeksi joutumista. Niinistön on pitänytkin puuttua näihin, sillä mopo on puheenvuoroissa karannut monta kertaa käsistä. Presidentin jotkut huomiot uhkaintoilusta ovat olleet jopa ironisia.

Riiheläinen kaipaa kansallista yksituumaisuutta, mutta ei presidentin diktaattia ulko- ja turvallisuuspoliittisiin asioihin. Hän toteaa, että ”edes suuntaa antavaa yhteistä kansallista tilannekuvaa ei ole”. Näin synkkänä en tilannetta näe. Riiheläinen ei ota itse kantaa Natoon liittymiseen artikkelissa. Muista yhteyksistä olen pannut merkille, että hän hyväksyy Natoon liittymisen, jos on valittava.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Onko vika demokratiassa itsessään?

Helsingin Sanomien toimittaja Sami Sillanpää esittää otsakkeen mukaisen kysymyksen - retorisesti, mutta kuitenkin - kolumnissaan ”Demokratia-aktivisteja tarvitaan nyt länsimaissa” (HS 2.12.2018).

Sillanpää viittaa niihin lukuisiin esimerkkimaihin, joissa usko demokratiaan on horjunut. On helppoa ottaa esimerkeiksi vaikkapa Puola tai Unkari, mutta tosiasiassa myös yleisesti demokratioina pidettyjen maiden sisällä – eri instituutioissa - on epädemokraattisia osia.

On totta, että monet tuntevat kyllästymistä demokratian hitaasti jauhavaan myllyyn: tulisi joku, joka päättäisi asiat riitelevien poliitikkojen tekemien loputtomien kompromissien sijasta! Jotkut ajattelevat, että tämä taho voisi olla valistunut itsevaltias. Ongelmana on, että en muista historiasta oikeastaan yhtään itsevaltiasta, joka olisi pysynyt valistuneena hyvänkään alun jälkeen.

Demokratia on siitä etevä tapa hallita, että siinä on parhaimmillaan sisäänrakennettu kritiikki sitä itseään koskien. Monille tämä ei riitä: halutaan perustavaa laatua olevaa muutosta. Demokratioissahan lähdetään siitä, että repostelu – melkein missä tahansa muodossa - on sallittua, mutta sitä itseään – demokratia on itseisarvo – ei saa keikuttaa. Odotamme yleisesti valistuneita päätöksiä edustukselliselta demokratialta.

Luottamuksen käsite on demokratian ytimessä. Meillä pohjoismaalaisilla on vankka luottamus omiin instituutioihimme ja toisiin ihmisiin. Mutta meilläkin on ihmisryhmiä, joiden luottamus on murentunut. Tutkitusti niillä ihmisillä, joiden toimeentulo on heikentynyt myös luottamus instituutioihin (esimerkiksi oikeusjärjestelmään) on rapautunut.

Luottamus ei ole kiveen hakattu itsestään selvyys pitkän aikavälin katsannossa. Olen itsekin pohtinut tätä kysymystä näissä blogikirjoituksissa. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalinen koheesio ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.

Demokratian kultakausi osui hyvin karkeasti arvioiden aikavälille 1945-1990. Sen jälkeen globalisoitunut ympäristö on muokannut demokratiaa paikka paikoin rankalla kädellä. Jo pelkästään kansallisvaltion olemus on muuttunut ja demokratia on hyvin pitkälle nojannut kansallisvaltioihin.

Demokratiaan vaikuttaa tiedon käsite ja tiedon luonne. Teknologinen kehitys on tuonut tiedon helposti saataville ainakin näennäisesti. Samaan aikaan ihmisten valmiudet omaksua ja käsitellä tietoa ovat parantuneet, mutta sittenkin jääneet jälkeen siitä, mitä intensiivisyyttä nykyinen tietotulva vaatisi. Tämä siitä huolimatta, että useimmissa demokratioissa vaalitaan hyvää yleissivistystä. Onko kysymys siitä, että ihmisten tiedontarve on muuttunut kevyemmän tiedonjanon suuntaan?

Juuri demokratian korkealle asettama vaatimustaso on tehnyt siitä vaikeasti hallittavan. Joudutaan pinnistelemään, että pelisäännöt pysyisivät kansanvaltaisina. On ilmeisesti aiempaa ”helpompaa” antaa vastuu kasvottomalle byrokratialle tai autoritaariselle hallinnolle.

::::::::::::::::

Demokratiaan vaikuttaa moni muukin ajassa tapahtuva – ja tapahtunut – muutos. Seuraavassa esitän mielestäni keskeisimmät muutosajurit.

Globaali paremman elämän etsintä on johtanut sisäänpäin kääntyneen nationalismin ja pakolaisvirtojen yhteentörmäykseen. On meneillään modernin ajan kansainvaellus.

Globalisaatiota on pyritty kahlitsemaan. On pyritty takaisin kansallisvaltioajatteluun, joka on johtanut protektionismiin kaupassa ja nationalistisen otteen kiristymiseen, jotka molemmat välillisesti toimivat demokratiaa kaventavasti. Yhteiskunnallisen sulkeutuneisuuden taustavoimina ovat olleet äärioikeisto ja populistiset liikkeet.

Tiedon kulun rajoittaminen on johtanut mm. Venäjällä oman internetin kehittämiseen. Tavoitteena on torjua autoritaarisen vallankäytön vastaisten voimien vaikutus kansallisiin päätöksiin ja ulkopuolisten tahojen puuttumiskynnyksen nostaminen.

Populistien ja äärioikeistolaisten tavoitteena on löytää yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin, jolloin uhkana on demokraattisten prosessien vaarantuminen. Kuvioon kuuluvat suuret lupaukset. Rakenteiden korjaus ei ole pääasia vaan syyllisten etsiminen väitettyihin virheisiin.

Populistit ovat tarttuneet herkästi nykyajan kansainvaelluksiin pyrkien estämään liikkumisen yli rajojen.

Eräs demokratian heikkenemisen syy on keskiluokan oheneminen, joka on ollut demokraattisen järjestelmän ykköstae. Keskiluokka kytkettynä universaaleihin palveluihin on ollut se pilari, jonka varaan kansanvaltainen järjestelmä on voitu rakentaa.

Yksilöllistymiskehitys on asettanut haasteen demokratialle. Kansanvaltaiseen järjestelmään kuuluu sisäänrakennettuna tietty määrä kollektiivisuuta ja solidaarisuutta. Nykyinen yksilöllistymissuuntaus on murentanut demokratian edellytyksiä.

Vielä on muistettava yleissivistyksen oletettu/väitetty heikkeneminen yhtenä demokratiaa vaarantavana kehitystrendinä. Oppilaitokset eivät todellakaan kaipaa leikkauslistoja, koulutuksen tehostamista kylläkin.

Hyvin toimivan demokratian pullonkaula on jonkinasteinen päätöksenteon hitaus. Sitä on siedettävä, koska autoritaarisuus ei ole todellinen vaihtoehto.

Historia ei toista itseään, mutta demokratian toimivuutta on kyseenalaistettu voimakkaammin kuin kymmeniin vuosiin. Jotkut ovat verranneet tilannetta 1930-lukuun. Kaksikymmentä- ja kolmekymmentäluvulla demokratia otti vielä haparoivia askelia monissa länsimaissakin vakiintuakseen sitten sodan jälkeen. Nyt tuntuu siltä, että kansanvaltaisten järjestelmien vakaudessa on palattu 80-100 vuotta taaksepäin. Freedom House -järjestön arvion mukaan demokratia heikkeni viime vuonna useammassa maassa kuin vahvistui. Donald Trumpin myötä demokratioissakin valehtelusta on tullut tapa, jota on vaikea kitkeä pois, kun se on päässyt rehottamaan. Fakta kelpaa vaihtoehtoiseksi totuudeksi siinä kuin ”minusta tuntuu” -totuus.

Demokratia nykyisessä muodossaan on vaatinut kymmenien vuosien harjoittelun. Kansanvallan sortuminen ei vaadi läheskään samaa aikaa. ”Kuusikymmentälukulaisuus” näkyy minun ikäpolvessani kansanvaltaisten järjestelmien kasvun odotuksena. Tässä katsannossa demokratioiden viime vuosina kärsimät tappiot ovat tuottaneet valtavan pettymyksen.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Matti Kassila – mestariohjaaja minun mieleeni

Olen aina ihaillut Matti Kassilan elokuvantekijän kykyä. Juuri nyt hänen poismenonsa hetkellä on syytä palauttaa mieleen Kassilan ura suomalaisen elokuvan kärkikaartissa.

Taiteen tekijöitä on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Subjektiiviset näkemykset ohjaavat arvioita. Kassilasta sanotaan, että hän oli ”Suomen merkittävimpiä elokuvaohjaajia”. Sanoisin, että Kassila on suomalaisen elokuvan suurin piirtein paras ohjaaja. Aki Kaurismäkeä arvostan ja kansainvälisesti arvioiden häntä ei voita kukaan. Mikko Niskasella on omat kannattajansa, samoin Risto Jarvalla ja ehkä myös Edwin Laineella, ja kaikkien osalta hyvästä syystä. Mutta keskitytään nyt Kassilan elokuviin.

Seitsemän Jussin Kassila eli pitkän ja vaiherikkaan elämän. Uransa aikana hän teki elokuvia ohjaajana kuuden vuosikymmenen aikana (1940-luvulta 1990-luvulle)! Huikea saavutus! Uransa aikana hän toimi paitsi ohjaajana niin myöskin käsikirjoittajana, näyttelijänä, teatterinjohtajana ja tuottajana ja monissa muissa tehtävissä. Kirjailijakin hänestä lopulta tuli.

Olen pikkuisen huolestunut pystytäänkö muistokirjoituksissa riittävästi tuomana esille Kassilan merkitys kotimaiselle elokuvalle. Hänen muistelmateoksestaan ”Mustaa ja valkoista” (1995) luimme varsin suorasukaista tilitystä, josta kaikki eivät välttämättä pitäneet. Hän ei ollut mikään sileän polun kulkija: elämässä oli särmää, alkoholismia ja vaikeita jaksoja monista eri syistä. Elämänkokemus heijastui myös taitelijantyöhön.

Kirjoitin Kassilasta blogikirjoituksen 21.7.2013, jonka nimi oli ”Matti Kassila ja kurjat käsikirjoitukset”. Kirjoituksessa kommentoin Kassilan silloista huolta suomalaisen elokuvan käsikirjoitusten tasosta: ”Ikinuori Matti Kassila on kritisoinut voimakkaasti suomalaisen nykyelokuvan käsikirjoituksen tasoa Helsingin sanomien artikkelissa ”Kurjien käsikirjoitusten maa” 21.7.2013. Nykyelokuvaksi hän käsittää 1970-luvulta lähtien tehdyt filmit. Epäilen kyllä, että mukaan mahtuu aimo annos myös 1960-luvun elokuvia.”

Hän on osoittanut paremmuutensa nimenomaan parhaiden elokuviensa tasokkaiden käsikirjoitusten toteuttajana. Niiden laatimiseen hän on hyvin usein osallistunut. Käsikirjoitukset ovat olleet tarkasti mietittyjä. Kassilalla oli kuvallisen tarinankertojan sielunelämä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että viimeisen viiden vuoden aikana valmistuneet, kotimaisin voimin tehdyt monet elokuvat ovat olleet tasokkaita. Niistä emme ole kuulleet Kassilan arviota – ei ainakaan julkisuudessa.

Kassilassa olen ihaillut hänen onnistumistaan niin monien eri elokuvanlajien mestarina. Häneltä sujuivat rikoselokuvat, historiadraamat, komediat puskafarssia myöten, tragediat, niin, melkeinpä mitkä vaan elokuvat. Yhtä piirrettä haluaisin erityisesti korostaa: Kassila oli ”kepeyden mestari”. Tällä tarkoitan, että hän kykeni viemään elokuvaa kevyesti liidättäen eteenpäin kuitenkin syventyvän elokuvantekijän otteella. Kaikki Palmu-elokuvat ovat esimerkkejä tästä. Kaikessa tekemisessä näkyi mielestäni huolellinen perehtyminen aiheeseen ja ohjaamiseen.

Kassilalla oli sana hallussaan, hän pystyi erittelemään tarkasti tekemisiään ja niiden suhdetta elokuvan historiaan. Sanalla sanoen hän hallitsi työkenttänsä kaikki aspektit.

Olen tähän poiminut muutamia Kassilan tähtihetkiä ohjaajan uralta.

”Radio tekee murron” (1951) on poikkeuksellisen vauhdikas ja nopearytminen elokuva aivan kansainvälisten esimerkkien malliin. Ei tietokaan härmäläisestä hitaudesta! Hannes Häyrisen ja Ritva Arvelon valinnat pääosiin kuvastavat Kassilan silmää näyttelijätyölle. Oikeasti hauska ja nokkelajuoninen elokuva, jonka jännite kestää loppuun saakka!

”Hilman päivät” (1954) on lajityypiltään puskafarssi, jossa Kassilan elokuvallisen kertojan lahjat pääsevät hyvin esille. Paikoin kohellukseksi menevä filmi tarjoaa useissa kohdin ohjaajan alkukauden välähdyksiä. Filmissä on hilpeitä jaksoja, jotka jaksavat edelleen naurattaa, huippuna ehkä Pentti Irjalan melkein kuuro vanhus, joka ei millään saa kerrotuksi, ”missä palaa”.

”Sininen viikko” (1954) on kolmiodraama, keskiössä Matti Oraviston ja Gunvor Sandqvistin intohimoinen, mutta tuhoisa rakkaustarina, jossa uhrin roolia esittää Toivo Mäkelän invalidi. Pääosassa on myös suomalainen rannikko ja merimaisema kaikkine ulottuvuuksineen.

”Elokuu” (1956) on kunnianosoitus Sillanpäälle. Toivo Mäkelän huippusuoritus alkoholistina jää kotimaisen elokuvan historiaan.

Vuonna 2012 ”Komisario Palmun erehdys” (1960) valittiin kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Se on kepeyden mestarin suursaavutus. Nuorena elokuvaentusiastina en ajatellut, että se saa arvostusta ihan näin paljon, mutta kaikki kunnia on ansaittua. Minusta myös ”Tähdet kertovat, komisario Palmu” on likipitäen yhtä hyvä. Olen pikemminkin kantanut huolta, että muut Kassilan mestariteokset jäävät Palmujen varjoon. Toivottavasti niin ei käy.

”Tulipunainen kyyhkynen” (1961) on Tauno Palon uran eheä huippusuoritus. Harvinainen esimerkki toimivasta rikostrilleristä kotimaisessa elokuvassa. Elokuva sisältää mainion kehystarinan, joka ulottuu kaihoisista kesän viimeisen lomapäivän tunnelmista kesähuvilajärven (meren?) rannalla suven päättäviin rapujuhliin. Täysosuma musiikkia myöten. Olen monesti päättänyt kesäloman katselemalla tätä elokuvaa!

Olihan monia muitakin huippuelokuvia. Voidaan puhua Palmujen jälkeisistä myöhäiskauden töistä. Keskinkertaisimmillaankin hän oli hyvä. Otetaan vaikka esille viisikymmentälukuhenkinen ”Meiltähän tämä käy” (1973, pääosassa mm. Esa Pakarinen) tai uudelleenfilmatisointi Agapetuksen käsikirjoituksesta ”Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin” (1971, pääosassa mm. Heikki Kinnunen).

Ristiriitaisen arvostelun saanut Turjan ”Päämaja” (1970, pääosissa Jussi Jurkka ja Joel Rinne) on mielestäni sekin kelpo työ.

Loppukauden töistä voisin nostaa esille toimintajännärin ”Jäähyväiset presidentille” (1987) ja Sillanpää-filmatisoinnin ”Ihmiselon ihanuus ja kurjuus” (1988). Viime mainittua ohjaaja itse piti hyvin onnistuneena työnä.

Matti Kassila tuotti (ja Mikko Niskanen ohjasi) suomalaisen sotaelokuvan klassikon ”Sissit” vuonna 1963.

Erikoisuutena haluan vielä mainita ”Lasisydämen” (1959), joka oli jälleen yksi tulkinta ”kepeydestä”. Se oli kaupallinen floppi, mutta hyvin erikoinen pienen budjetin elokuva, jossa päähenkilö (Jussi Jurkka) ajautuu tapahtumasta toiseen eräänlaisessa tapahtumattomuudessa. Ihana tunnusmelodia.

Elämänasenteestaan Matti Kassila toteaa muistelmiensa (1995) avaussivuilla (”Miksi muistelen?”) seuraavasti: ”Koetan …. olla ottamatta asioita kuolemanvakavasti. Vakavuus tulee, jos on tullakseen, kepeästikin askeltaen. Kaskujakin koetan kertoilla silloin, kun niihin tuntuu sisältyvän jotain aikaa tai ihmistä kuvaavaa”.

torstai 13. joulukuuta 2018

Emmanuel Macron: paremman maailman reseptit

Ranskaa ovat viikkokaudet rasittaneet mielenosoitukset ja mellakat. Tällaista ei tapahdu ensimmäistä kertaa. Mieleen ovat syöpyneet palavat autot lukemattomista vastaavista tapahtumista kymmenien vuosien ajalta.

Ilmeisesti tämä ranskalainen perinne juontaa juurensa jo suuren vallankumouksen päivistä. Ranskassa on totuttu siihen, että vasta sitten tapahtuu, kun kansa on kadulla. Tai sitten ranskalaiset vain lähtevät helpommin kadulle kuin kansalaiset muissa maissa. Ahtaalle ajettuna Emmanuel Macron yritti saada suoran kontaktin kansalaisiin puheessaan 10.12.2018.

Macronin puheessa kiinnitti huomiota hänen nöyryytensä. Todennäköisesti hänellä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta. Edessä olisi muutoin ollut umpikuja.

Erityisesti huomioin Macronin kiteytykset niistää asioista, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Ne nimittäin sopivat maailmanlaajuisesti demokratioiden nykyongelmien tunnusmerkeiksi . Macronin puheesta nostin avainasioiksi seuraavat:

1) Neljänkymmenen vuoden aikana kehittynyt yhteiskunnallinen pahoinvointi.

2) Työväestön ahdinko – sille ei ole löytynyt purkautumistietä.

3) Julkisten palvelujen heikentyminen.

4) Demokratian kyvyttömyys tarjota vaikutusmahdollisuuksia.

5) Jatkuvat muutokset yhteiskunnassa.

Analyysi on oikeansuuntainen, vaikka lauseet, kuten ”puolentoista vuoden aikana emme ole kyenneet vastaamaan 40 vuoden aikana kehittyneeseen pahoinvointiin”, ovat selittelyä. Macron halusi sanoa, että puolessatoista vuodessa hän ei ole pystynyt korjaamaan muiden 40 vuoden aikana tekemiä virheitä.

Neljäkymmentä vuotta on sinällään oikea ajallinen mittakaava globalisaation aikakauden haasteille. Ranskassa samoin kuin Yhdysvalloissa (ja melkeinpä missä tahansa läntisessä taloudessa) työväestön asema on muuttunut teknologian kehityksen, maapalloistumisen ja tuloeroja kasvattavan talouden rakenteen vuoksi. Työväestö on menettämässä sen paikan, mikä sillä yhteiskunnassa on ollut ja epäsuotuisa kehitys on jatkunut pitkään. Monesti näyttää, että aivan nautitaan ammattiyhdistyksen nujertamisesta, joka kuitenkin on työväestön viimeinen turva.

Demokratia nykymuodossaan ei tarjoa riittävää vaikutusväylää sen tyyppisille ongelmille, jotka ovat näkyvissä Ranskassa. Seurauksena on ollut poliittinen myllerrys äärioikeistoryhmineen ja vanhojen suurien puolueiden romahduksineen. Ja Macronin piti olla se, joka pelastaa Ranskan. Hän ja hänen liikkeensä on kuitenkin osa poliittista järjestelmää eikä ole keksinyt keinoa, jolla järjestelmän perusperiaatteita muutamalla saataisiin vakaa ratkaisu aikaiseksi.

Taustalla on suurenevat tuloerot ja jakovaran pieneminen. Hyvinvointiyhteiskunnan loiston päivinä 1950-luvulta 1980-luvulle totuttiin resurssien väljempään käyttöön, koska siihen oli varaa. Senkin jälkeen talouden kukoistus on jatkunut, mutta vain tietyillä osa-alueilla. Yhä enemmän on tullut esille haurastuvia rakenteita, jotka ovat jättäneet osattomiksi tai vähäisille tuloille suuria ihmisryhmiä.

Näyttää siltä, että kaikkialla maailmassa esiintyviin haasteisiin vastataan Ranskassa poikkeuksellisen rankasti. Siksi Ranska on kuin särkyvä näyteikkuna, josta varsinkin Eurooppa voi nähdä säröiset kasvonsa.

Valtaannousu on osoittautunut kiroukseksi kaikkialla lännessä: aivan kuin napista painaen käynnistyvät vaikeudet ideologioista tai arvoista riippumatta siitä päivästä, kun hallitusvalta voitetaan.

On epäilty, että ranskalaiset ovat poikkeuksellisen eliitinvastaisia. Pitänee paikkansa. Juuri nyt epäluottamus on erittäin korkealla tasolla. Aluksi suositun En Marche -liikkeen johtajan Macronin piti olla ”erilainen” vallankäyttäjä, mutta tapahtui päinvastoin: protestit ovat olleet aiempaan verrattuna paljon ärtyneempiä.

Jotta protesteihin saataisiin jokin järkevä syy, ulottuvuus tai näkemys, pitää kysyä, kuka hyötyy tapahtuneesta? Muita hyötyjiä on vaikea löytää kuin äärioikeisto eikä sekään marssi riemusaatossa kohti menestystä.

Emmanuel Macron on käsittääkseni yllä olevassa numeroidussa listassa ilmaissut eritellysti korjattavat epäkohdat. Kysymys on siitä, miten korjaukset tehdään, kun joku osapuoli aina häviää. Häviäjätahoja on mahdollisesti useita.

Kautta koko läntisen maailman huutavat nyt ”unohdetut ihmiset”, heitä on USA:n Appalakeilla ja Pariisin kaduilla yhtä lailla kuin Ranskan maaseudulla. Erityisesti maaseudun ja maaseutukaupunkien ihmiset ovat hätääntyneet. Töitä ei tahdo löytyä ja yhteiskunnan palvelut pakenevat keskuksiin. Siksi Pariisissa on keltaliivien joukossa niin paljon maaseudun väkeä. On vielä epäselvää, kuinka paljon mukana on oikeistolaisia ammattiradikaaleja ja ulkomaisia informaatiovaikuttajia.

Valtion rahoituspohja uhkaa pettää suurien toiveiden edessä. Mutta kapinoijat ovat sitä mieltä, että toiveet eivät ole suureellisia; vaaditaan vain sitä, mikä oikeutetusti heille kuuluu. Vaaditaan entisiä aikoja takaisin.

Keltaliivit asettavat demokratian toimivuuden kyseenalaiseksi ja se on kaiken kattava ennusmerkki tuhoisasta suunnasta. Liberaalin markkinatalouden uusliberalistinen versio on jyllännyt finanssikriisin jälkeenkin maailmalla ja aiheuttanut tavallisten ihmisten toimeentulolle voittamattomilta näyttäviä esteitä. Paradoksaalisesti mitä enemmän Macronin kaltaiset poliitikot julistavat olevansa epäpoliitikkoja, sitä vahvemmin he sitoutuvat poliittisen järjestelmän kiistakapuloiksi.

Vallitsee ristiriita, kun järjestelmän eliitin mielestä kaikki on hyvin voimassa olevassa talousjärjestelmässä. Se, mikä tavallisten kadunmiesten näkökulmasta on tavoiteltavaa, onkin eliitin kannalta tuhoisaa velaksi elämistä.

Macron lupasi puheessaan selvää rahaa tälle vallankumoukselliselle ”roskajoukolle” (vrt. Ranskan suuren vallankumouksen kapinoijat!). Lisää rahaa ja eliitin vastaisuus, siinäkö avainasiat? Nyt lupaillaan uutta yhteiskuntasopimusta! Tuttua? Macron myöntää, että viha on ”syvää ja oikeutettua”. Tästäkö myöntämisestä alkaa parannusten aika?

tiistai 11. joulukuuta 2018

Mikä on parasta suomalaisille ja mikä on parasta amerikansuomalaisille?

Hesarissa oli 9.12.2018 toimittaja Laura Saarikosken artikkeli ”USA:ssa parasta on….”. Hän on haastatellut Facebookin kautta amerikansuomalaisia Yhdysvaltain parhaista puolista ehkä hieman huonoa omaatuntoa tyynnytelläkseen, sillä normaaleissa työraportoinneissa Yhdysvalloista syntyy usein negatiivisvoittoinen kuva.

Yhdysvalloista on syntynyt kuva eräänlaisena johtotähtenä tai esimerkkivaltiona aikojen kuluessa. Länsi-Euroopassa kiukutellaan vähän kademielisinä sen ylpeää omahyväisyyttä välillä aiheesta välillä aiheetta. No, tässä on kaksi puolta…..

Saarikosken kysymys amerikansuomalaisille kuului seuraavasti: ”…..haluan tehdä juttua hyvästä elämästä Yhdysvalloissa. Pyydän mielipiteitä siitä, mikä Yhdysvalloissa on parasta.” Useat näyttivät käsittävän kysymyksen niin, että mikä Yhdysvalloissa on paremmin kuin Suomessa! Mitenkähän tämä on tulkittavissa?

Vaikka yritänkin seuraavassa arvioida kyselyä ja sen tulosta fakta faktalta ymmärrän toki, että se on tehty kevyellä otteella pyrkimättä kaikkein tiukimpaan analyysiin.

Vastausten tulva (300 kappaletta) näytti yllättävän Saarikosken. Yleisarviona toimittaja toteaa, että ollaan ahdistuneita Yhdysvaltain liittovaltion nykypolitiikasta, mutta omaan elämään ollaan tyytyväisiä suuressa lännessä. Tässä on jotain periamerikkalaista: yhteiskunta kaikkine lisukkeineen on irti minun henkilöstäni. Yhdysvalloissa voi keskittyä haastateltujen mukaan omaan elämään ilman kiusallisiksi koettuja yhteiskunnan interventioita yksittäisen ihmisen elämiseen.

Varmaankin kyselyssä mukana olleet muuttajat ovat olleet jo valmiiksi varustettu tietyllä elämänkatsomuksella, joka heijastuu vastaajien mielipiteistä: Yhdysvallat on onnistumisen edellytysten kannalta paras maa.

Tieteellisesti laaditusta raportoinnista ei tietenkään ole kysymys, sillä vastaajia ei ollut millään tavoin tilastollisesti valittu. Vastaajat valikoituivat oman halunsa mukaan.

Suomalaisia ja suomalaistaustaisia asuu Yhdysvalloissa Saarikosken mukaan 700 000. Hän viittaa Valkoisen talon lokakuussa 2018 julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan pohjoismaalaistaustaiset ansaitsivat Yhdysvalloissa noin 25 prosentti enemmän kuin syntyperäiset amerikkalaiset ja 50 prosenttia enemmän kuin ihmiset Pohjoismaissa. Vertailussa ei ole mukana menoja, kuten koulutusta ja terveydenhoitomenoja, eikä veroja.

Jos otettaisiin vertailupohjaksi pohjoismaalaisten Ranskaan tai Englantiin muuttaneiden tulotaso verrattuna kummankin maan kantaväestöön, niin olisiko tulos samansuuntainen? Veikkaan, että voisi hyvinkin olla. Ulkomaille hakeutuvat ovat usein henkisesti liikkuvia ja urakeskeisiä. On vaikea kuvitella, että pienituloiset olisivat valtaryhmänä muuttajissa nykypäivänä. Pikemminkin kysymys on aivoviennistä. Sen sijaan 1960-luvulla Ruotsiin muuttajien tulotaso ei olisi pärjännyt kantaruotsalaisille. Myös 1900-luvun vaihteen molemmin puolin Yhdysvaltoihin muuttaneet etsivät köyhinä väylää leipänsä pitimiksi.

Monilla Saarikosken kyselyyn vastanneilla näyttää olevan käsitys, että Suomessa valitetaan kaikesta, kun taas Yhdysvalloissa vallitsee positiivinen ajattelu ja positiivinen ilmapiiri. Saattaa olla, että meillä ajatellaan ikään kuin negatiivisen kautta asioita. Tämän kanssa suuressa ristiriidassa näyttäisi oleva YK:n ”World Happiness Rankingin 2018” tulos, jonka mukaan Suomi on onnellisin maa maailmassa (listalla on 156 maata). Rankingia kannattaa ehkä lukea sillä mielellä, että maat rankataan onnellisuuden edellytysten mukaisessa järjestyksessä. Onnellisuus sinänsä on hyvin henkilökohtainen asia ja yksilökohtaisten onnellisuuksien summaaminen kansakunnittain voi olla haastavaa puuhaa.

Jos siis suomalaiset ovat kovia arvostelemaan ympärillään vallitsevia olosuhteita (muidenkin kuin amerikansuomalaisten mielestä), niin miten suomalaiset voivat olla niin onnellisia? Oma selitykseni lähtee siitä, että onnellisuuden takeena on paradoksaalisesti se, ettei olla koskaan tyytyväisiä olemassa olevaan - siis saavutettuun - niillä mittareilla, jotka ovat käytössä. Kuitenkin onnellisuus ymmärretään kokonaisvaltaisena käsitteenä: meillä asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Luottamus tulevaisuuteen on kova, ei häilyvä ja sitä todistavat sekä kyselyt että tilastolliset mittarit.

Yhdysvallat on World Happiness Rankingissa 2018 sijalla 18.

The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso-Britannia, vastaavasti sijoilta 21, 20 ja 19.

Tilastot tarjoavat laaja-alaisen keskiarvonäkökulman, mutta Saarikosken suppea kysely avaa yksilölähestymiskulman. Pidän selvänä, että kun kyselyyn vastanneet amerikansuomalaiset puhuvat ”suomalaisista” vertailumielessä, heidän otoksensa suomalaisista on kapea. Vastauksista muodostuu kliseemäinen kuva. Emme me ole ylipäätänsä ”itseluottamukseltamme heikkoja”, ”läheisiämme yhteiskunnan huomaan jättäviä”, ”poikkeuksellisen tutkintosidonnaisia”, ”kannustamattomia suhteessa lapsiimme”, ”heikkoja palvelukyvyssä” (parantamista kyllä on).

Suhtautumisessa rasismiin on eroja: Suomessa on rasismia runsaasti sekä peitellysti että peittelemättä, mutta Yhdysvalloissa asenne on kovempaa: vankilat ovat täyttyneet mustista, jota käytetään eristämiseen laajan sosiaaliturvan sijasta.

Monet amerikansuomalaiset antavat Saarikosken kyselyssä ymmärtää, että suhtautuminen rotukysymyksiin on luontevaa Yhdysvalloissa päinvastoin kuin Suomessa, jossa ollaan ennakkoluuloisia. Tästä viime aikoina tehdyt selvitykset antavat ristiriitaisen kuvan. YK:n edellä mainitussa World Happiness Rankingissa on vertailtu maahanmuuttajien onnellisuutta erikseen ja ykkösenä on maailmanlaajuisesti Suomi! Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?

Yhdysvallat on niiden ihmisten yhteiskunta, joilla menee hyvin. Suomessa – valituksista huolimatta – pidetään vähäosaisista huolta. Yhdysvalloissa huolenpito on valikoivaa, koska se perustuu ihmisten (yksilöiden ) hyväntahtoisuuteen.

Näihin vertailuihin kannattaa suhtautua terveellä kritiikillä. Olosuhteet ja ihmisten sosiaalinen ja taloudellinen asema vaikuttavat vastaajien mielipiteisiin, samoin käytettävät mittarit, jotka voivat perustua mutuun tai tieteelliseen tutkimukseen.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Liittoutumattomuuden kannatus jatkuu vankkana

Natoon liittymisen kannattajat ovat olleet iät ajat aktiivisina. On kirjoitettu vino pino kirjoja, joissa argumentoidaan monin tavoin liittymisen puolesta, mutta Suomen kansan suuri enemmistö ei tunnu kallistuvan liittoutumisen kannalle millään. Kun kansalaiset ovat vastaan – kuten minäkin - on presidenttikin vastaan.

Pieni mielipidekyselyjen historiakatsaus lienee paikallaan.

HS:n gallupin mukaan esim. vuoden 2003 tammikuussa jakauma oli prosenttiosuuksina selvä, 56 % vastaan 24 % puolesta. HS:n vuonna 2014 toteuttaman mielipidetiedustelun mukaan 57 prosenttia suomalaisista vastusti ( ja 26 prosenttia kannatti) sotilaallista liittoutumista.

Vuonna 2017 MTS:n (Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta) tutkimuksen tulos oli miltei identtinen Helsingin Sanomissa samaan aikaan toteutetun kyselyn kanssa. MTS:n mukaan Natoon liittymisen kannatus oli 22 prosenttia (HS 22 prosenttia) kyselyyn osallistuneista ja vastustus oli 62 prosenttia (HS 59 prosenttia).

Sitten aivan tuoreisiin mielipidetiedusteluihin.

MTS:n vastikään ilmestyneen kyselyn perusteella Nato-jäsenyyden kannatus oli pudonnut 20 prosenttiin ja vastustus 59 prosenttiin. Kantaansa ei osannut kertoa 21 prosenttia vastaajista. MTS:n kyselyissä Natoon liittymisen kannatus on laskenut neljänä vuotena peräkkäin.

Miltei samaan aikaan ilmestyneessä Evan vastaavanaiheisessa kyselyssä Natoon liittymistä kannatti 23 prosenttia vastaajista ja vastusti 46 prosenttia. Muutos on tässäkin kyselyssä tapahtunut Nato-liittoutumisen suosiota laskevaan suuntaan.

Eri kyselyjen tulosten perusteella voidaan sanoa, että kyselyjen tulokseksi on vakiintunut 2/3 vastaan ja 1/3 puolesta tai sitten suhde on ollut vielä selvemmin vastustajien hyväksi.

Vuoden 2014 Krimin niemimaan miehitys ja Itä-Ukrainan sodan alkaminen nostattivat liittymisen kannatuksen hetkellisesti 30 prosenttiin, mutta sen jälkeen ollaan palattu pitkän aikavälin keskiarvoihin. Voidaan tietysti spekuloida, mikä vaikutus Asovanmeren tuoreilla tapahtumilla on, jos kysely suoritettaisiin juuri nyt. En usko, että mittari värähtäisi kovinkaan paljon. Kansalaisten suuri enemmistö osaa erottaa Asovanmeren konfliktin liittoutumisen/liittoutumattomuuden puntaroinnista.

Entistä useampi katsoo MTS:n kyselyn perusteella EU:n ja YK:n lisäävän Suomen turvallisuutta. Median ja ns. asiantuntijoiden piirissä EU:n turvallisuutta lisäävään vaikutukseen ei kovinkaan laajasti luoteta. Minulla on tuntuma, että EU:ta turvallisuutta lisäävänä instituutiona kannatetaan, koska se tarjoa maltillisen kompromissin Nato-liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välille. Eu-vaihtoehto on epämääräinen ja selkiintymätön, mutta samalla turvallinen ja tuttu.

Mielenkiintoinen on yleisen asevelvollisuuden kannatuksessa tapahtunut muutos. Asevelvollisuuta kannattaa MTS:n mukaan edelleen hulppeat 74 prosenttia vastaajista, mutta viime vuoteen verrattuna kannatus on laskenut seitsemän prosenttia. Eniten asevelvollisuuden tuki on laskenut ryhmässä 15-34 vuotiaat. Asevelvollisuuden kannatus sinänsä muihin vaihtoehtoihin verrattuna on ylivoimainen.

Vaikuttaa siltä, että ihmiset ovat tottuneet siihen, että kansainvälinen jännitys on suhteellisen korkealla tasolla. Kun mitään dramaattista heikkenemistä ei ole tapahtunut, on turvallisuudentunne kasvanut. Jatkossa kaikki riippuu kuitenkin kansainvälisen tilanteen kehittymisestä.

Mielipiteet uhkakuvista näyttävät muuttuvan sen mukaan, mikä teema on vahvoilla kotimaisessa ja kansainvälisessä keskustelussa. Nyt esillä on ollut ilmaston muutos – sinänsä aiheellisesti. Peräti 90 prosenttia on huolestunut ilmaston muutoksesta. Pakolaistilanne on väistynyt aiemmalta ykköstilalta.

Edellä mainitussa Evan turvallisuutta koskevassa kyselyssä tulos oli MTS:n kyselyä myötäilevä: ilmastonmuutos koettiin turvallisuuspolitiikkaa tärkeämmäksi kysymykseksi. Sotilaallista hyökkäystä Suomeen piti uhkana vain kahdeksan prosenttia vastaajista.

:::::::::::::::::

Presidentti Niinistö puhui monta vuotta sitten aidalla kiikkumisesta (Natoon liittymisen ja liittoutumattomuuden välillä) kuvaten sillä, kuinka aidan päältä voidaan vakaasti katsella tilanteiden kehittymistä kansainvälisessä politiikassa ja samalla säilyttää liikkumavara. Tällaista kuvailua ei enää harrasteta. Itse asiassa Suomi on liikkunut hiukan aidan päällä: se on tunnustellut maaperää syvenevän Nato-kumppanuuden suuntaan. Kysyttäessä kuitenkin päättäjiltä suoraan, miten asia on, on vastaus selvä: Suomi on liittoutumaton maa.

Olen kritisoinut edellä kuvattua Suomen aseman muuttumista sillä perusteella, että Suomi on liukunut pikku hiljaa osaksi suurvaltojen välistä jännitteistä suhdetta. Samalla ylläpidetty työ rauhan säilyttämisen puolesta diplomaattisin keinoin on se väline, jolla tapahtunutta tasapainotetaan.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Olenko isänmaallinen ihminen?

Suora vastaus otsakkeen kysymykseen: tietenkin olen. Mutta kun luin Sofi Oksasen artikkelin ”Isänmaallisuudesta” Hesarista 6.12.2018, lähdin perkaamaan vähän tarkemmin isänmaallisuuttani.

Sofi Oksasella on taipumus provosoida lukijoitansa. Niin käsitän tapahtuvan tälläkin kertaa. Hän yrittää vakuutella, että on hyvää ja huonoa isänmaallisuutta. Vähän matkaa artikkelia luettuani rupesi tuntumaan, että kuulun noihin huonon isänmaallisuuden ihmisiin – ainakin Oksasen mielestä. Kummallisesti en tuntenut lainkaan huonoa omaatuntoa. Aion siis puolustaa omaa isänmaallisuuttani.

Minua häiritsee Oksasen kova tarve liittää Suomen ja Viron historiat toisiinsa, vaikka hän sivulauseessa saattaakin myöntää, että eri asioista puhutaan. En kiistä lainkaan sitä, että Virossa itsenäistyminen ja isänmallisuus kytketään kiinteästi yhteen, kuten Oksanen sanoo. Yhtä lailla on vaikea sanoa, etteikö Suomessa niin tehtäisi. Mutta on huomattava, että Suomessa sisällissota jakoi kansakuntaa oikeasti ja se on kansakunnan trauma osin vieläkin. Yksi isänmaallisuuden side ja vakuus on, että ollaan rehellisiä historian tapahtumista: meillä on tämä taakka ja sen kanssa eletään.

Oksasen mielestä isänmaallisuutta pitää osoittaa jollain erityisellä tavalla, vaikkapa käyttämällä kansallispukua tai jotain muuta kansallista tunnusmerkkiä. Isänmaallisuudesta pitää pitää melua, kohinaa, niinkö? Olen juuri päinvastainen tyyppi. Minusta isänmaallisuuteen kuuluu esimerkiksi itsekritiikki silloin, kun siihen on aihetta. Ei se isänmallisuuden arvoa laske, ehkä jopa päinvastoin.

Hyvin monille suomalaisille on tyypillistä hiljainen tai pidättyvä isänmaallisuus. Myös isänmaallisuus monissa eri merkityksissä hyväksytään.

Kun Oksanen puhuu siitä, kuinka Suomessa ääriryhmät ovat ryöstäneet isänmaallisuuden käsitteen, niin en alkuunkaan hyväksy ajatusta. Hän puhuu myös kansan kahtiajakautuneisuudesta tarkoittaessaan, että jotkin ääriainekset käyttävät kansallisia tunnuksia. Toki hän myöntää, että ylivoimainen enemmistö on toisella puolella, mutta ei tältä pohjalta kyllä kahtiajakautuneisuutta saada aikaiseksi. Pieni vähemmistö - suorastaan marginaali - esiintyy näkyvästi kadulla, mutta se, että he saavat siellä kulkea ei tarkoita, että heidän aatteensa hyväksytään. Liioin tällä perusteella ei voi jakaa kansakuntaa suhteessa isänmaallisuuteen. Siihen epädemokraattiset voimat ovat aivan liian heikkoja. Useimpien isänmaallisten ihmisten itsetunto kyllä kestää lippujen heiluttelun ilman, että tunnemme olomme nöyryytetyiksi. Sitä paitsi poliisi takavarikoi hakaristiliput heti niiden ilmestyessä katkuvaan. Kahtiajakautuneisuutta tapahtuu kyllä taloudellisessa mielessä koko läntisessä maailmassa. Suomi ei ole siitä millään muotoa vapaa. Tällä kahtiajakautuneisuudella on hyvin vähän tekemistä ideologisten ääriainesten kanssa.

Monet Oksasen käyttämät yksinkertaistukset tai suoranaiset väärinymmärrykset häiritsevät. Hän esimerkiksi sanoo, että tavalliset ihmiset – viitaten kirjailija Jyri Paretskoin syytöksiin – eivät uskalla rasismisyytösten pelossa ”tuoda esille omaa isänmaanrakkauttaan”. Jälleen epäilen, että Oksasen mielestä vain ulkoiset isänmaallisuuden osoitukset tuntuvat kelpaavat aidoksi patriotismiksi. Se, että ihmiset ovat isänmaallisia tykönään ei näytä kelpaavan. Arkisuus on kunniassa Suomessa.

George Orwelliin viitaten Oksanen irrottaa toisistaan selkeästi isänmaallisuuden ja nationalismin. Nationalismi on ”aina” ekspansiivista, toteaa Oksanen. Tästä voimme olla samaa mieltä. Hän pitää ongelmallisena sitä, että ”hyvän patriotismin” käsite on sotkettu nationalismiin niin monessa Euroopan maassa. Pitää paikkansa. Sitä olen lukuisissa blogikirjoituksissani harmitellut.

Sitten Oksanen hyppää suomettumiseen ja taistolaisuuteen. Suomettuminen rapautti moraalia. Olen samaa mieltä siltä osin, että jos suomalainen poliitikko käytti Neuvostoliittoa hyväkseen toisia suomalaisia vastaan oli kysymys iljettävästä moraalin rappiosta.

Mutta sitten tullaan kysymykseen, miten naapurin kanssa pärjätään. Siinä, että naapurivaltioon pidetään ystävällisiä välejä, ei vielä ole tuomittavaa, vaikka naapuri käyttäytyykin monissa asioissa moitittavalla tavalla. Olen tämänkin asian käynyt läpi lukemattomia kertoja näissä blogikirjoituksissa. Jos kritiikki suurta naapuria kohtaan arvelematta säilytettiin ja silti - niiltä osin kuin oli mahdollista - rakennettiin suhteita, en pitäisi tätä tuomittavana. Valitettavasti suomettuneisuudessa tämä herkkä ”tasapaino” sysättiin syrjään.

Tuntuu siltä, että Oksanen on loputtomiin katkera siitä, että Suomi ei ole ylläpitänyt vihasuhdetta Neuvostoliitoon/Venäjään kaikissa olosuhteissa. Ja jos ei muuten, niin ainakin sen takia, että Suomi ”unohti” Viron kohtalon.

Oksanen näyttää pitävän Suomen ambivalenttia suhtautumista Neuvostoliitoa kohtaan tulevaisuuteen suuntautuvana profetiana, joka kelpaa lähinnä vain varoittavaksi esimerkiksi. Soveltuvin osin se, missä edellä viitataan Neuvostoliittoon, on Oksasen mielestä sovellettavissa myös Venäjään.

Oksasen kirjoituksessa korostuu sana ”kahtiajakautuminen” . Niinpä taistolaisuuden päivinä Suomi oli jakautunut kahtia. En sanoisi näin, sillä taistolaispuolelle jäi pieni vähemmistö kansalaisista! Oksanen projisoi ”pelkokertoimen” melkein kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaa, mikä sivuaa Neuvostoliittoa. En taaskaan yhdy tällaiseen kategorisointiin. Olin 1960- ja 1970-luvulla aikalainen niiden minua vanhempien ihmisten kanssa, jotka kertoivat mielipiteensä Neuvostoliitosta. Neuvostoliitto sai kuulla kunniansa, vaikka YYA-sopimus saikin 90 prosentin kannatuksen. Oksanen ei huomioi sisäistä koodistoa, jota suomalaiset tykönään noudattivat.

Oksasen mielestä Neuvostoliiton romahtamista seurannut muutos ilmapiirissä ei ollut Suomessa niin merkittävä kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla, ja mitä se oli Virossa. En näe tässä erityistä ihmettelemistä, sillä Virossa muuttui koko yhteiskuntajärjestelmä. Oksasen mielestä suomalainen häveliäisyys ja vaiteliaisuus johtui siitä, että suomettuneesta historian vaiheesta olisi voitu tehdä kiusallisia kysymyksiä.

Nykyajasta puhuttaessa moitteiden kohteena ovat Nordstream 2, Fennovoima, Esko Aho (Sperbank), Hjallis Harkimo (kaveeraus pakotelistalla olevien kanssa). He keräävät Oksasen huomion esimerkkeinä entisen menon jatkumisesta. Oksanen heristää sormeaan ja kaipaa äkäistä reagointia edellä olevissa tapauksissa. Oksasen mielestä Neuvostoliiton (ja sen perillisen, Venäjän) nationalismia ei tunnisteta edelleenkään Suomessa.

::::::::::::::::::

En halua kailottaa isänmaallisuuttani: minulle se on hiljainen asia. Ei tarvita ulkoista painostusta siihen, että juhlin hiljaa mielessäni itsemääräämisoikeutta. Se on oma valintani. Herkistyminen, kun kuulen ”Finlandian” tai Heikki Klemetin sanoittaman ja kansanlaulun sävelmään sovittaman ”Oi kallis Suomenmaa”, on luontevaa hiljentymistä. Jos vaiteliaisuus koetaan kiusallisena, on kysymys enemmänkin kansanluonteesta kuin pelosta juhlia räväkästi itsenäisyyttä.

Toisaalta itsenäisyyspäivän juhlat kättelyinen ovat poikkeuksellinen näkyvä tapa juhlistaa itsenäisyyttä – liekö vastaavaa missään?

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Kansalliskirjailija kohtaa modernistit

Keskustelu kansalaissodan ympärillä alkaa pikkuhiljaa vaimentua. Valokeilaan nousevat muut asiat: aika aikaansa kutakin. Palautan tässä retrospektiona mieleen Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian tuoreeltaan saaman vastanoton 1960-luvun vaihteen molemmin puolin.

Kun Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1959, otettiin se vastaan suurella kohinalla ja mielenliikutuksella. Tiedettiin, että nyt on ilmestynyt jotain suurta. Median innostus oli kuin nykypäivän sensaatiokirjan ilmestyessä. Sama jatkui muiden ilmestyneiden osien julkaisuhetkellä.

Tiedotustilaisuus järjestettiin Kämpissä. Radio ja televisio kohtasivat vaatimattoman, saavutustaan lievän itsekriittisesti erittelevän kirjailijan. Mutta yhtä kaikki, kyllä Linna tiedosti, että kysymys oli kirjallisesta suurtapahtumasta. Kustantaja oli huolehtinut, että kriitikot olivat saaneet kappaleensa pari viikkoa ennen julkistustilaisuutta. Happeningin koreografia oli suunniteltu tarkkaan.

Kaikki tämä oli ennen kuulumatonta siihenastisen kaunokirjallisuuden julkaisutoiminnan historiassa. Käyn seuraavassa läpi Pohjantähden ilmestymisajankohdan aikaisia arvosteluja ja vedän nykypäivään ulottuvia johtopäätöksiä. Käytän pääosin lähteenä Yrjö Varpion ”Väinö Linnan elämä” -elämäkertaa. Erityisesti pohdin tuon ajan modernistien suhtautumista Linnaan ja hänen teokseensa.

V.A. Koskenniemi ehti ensimmäisenä arvioimaan teoksen ensimmäisen osan. Pian seurasivat muut, kuten Voitto Viro (Suomen Sosialidemokraatti), Aarne Laurila (Suomen Sosialidemokraatti), Jörn Donner (Hufvudstadsbladet), Alex Matson (Aamulehti), Maija Savutie (Kansan Uutiset), Matti Kuusi (Parnasso) vain muutamia mainitakseni. Matti Kuusi käytti ensimmäisten joukossa käsitettä kansalliskirjailija ja ensimmäisenä ilmaisua ”kansalaisluottamuksen palauttaminen” hävinneelle kansanosalle.

Koskenniemen ylistävä arvostelu oli eräänlainen maalitaulu joillekin kriitikoille. Muut arvioivat sen kautta kirjaa. Niinpä Arvo Salo (Ylioppilaslehti), Timo Tiusanen (HS) ja muutamat muut modernismia edustavat tahot iskivät kiinni teokseen Koskenniemen kautta. Tästä lisää hiukan myöhemmin.

Merkille pantavaa on, että HS käytti useampaa arvioijaa (Tiusasen lisäksi Pekka Tarkkaa ja Matti Paavilaista), jotka kaikki olivat kriittisiä. Mielenkiintoista on, että osa arvostelijoista muutti kantaansa kirjasarjan julkistusten aikana, positiivisesta negatiiviseksi tai päinvastoin.

Kiintoisaa on, että Linna jo varhain itse kyseenalaisti teoksistaan synnytetyn kuvan, että hän olisi tarjonnut historian tulkinnan, jonka koko kansa voisi hyväksyä. Näin hän vastaa haudan takaa niille, jotka Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien yhteydessä käydyissä keskusteluissa väittivät, että Linna vääristi historiaa esimerkiksi torppareita koskien. Torpparilaitosta tutkinut Viljo Rasila asetti heti tuoreeltaan Linnan torppareiden asemaa määrittävän kuvan kyseenalaiseksi.

Linna ei ole väittänyt olevansa totuuden torvi: Pohjantähden hahmot ovat fiktiivisiä, joskin niiden juuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä.

Niiden arvioijien vastapainoksi, jotka rakensivat Linnan kirjailijaolemuksesta kapea-alaisesti yhteiskunnallista ja historiallista tulkintaa, Linnan ystävä Aladar Valmari nosti esille kirjasarjan ”ajattoman ihmisyyden julistuksen”. Jo heti alussa romaanisarjaa lähdettiin lukemaan varsinkin vasemmistolehdissä kuin historiallista raporttia. Fiktion ja historiakuvauksen ristiinkäymistä on pidetty paljon esillä nimenomaan tuoreessa Suomen itsenäisyyden satavuotiskeskustelussa ja debatissa. Valitettiin mm., että kirjasarjassa ei kuvattu yhtään ”kunnon kommunistia”, joskaan ei myöskään yhtään ”kunnon porvaria”. Nämä arviot on nähtävä kansalaissodasta aiemmin annettua kuvaa vasten: näkymä oli ennen Linnaa hyvin ”valkoinen”.

Linnan suhde sivistyneistöön nähtiin kompleksisena. Erityisesti tässä on käytetty esimerkkinä kirkkoherra Salpakarin kirjallista hahmoa. Edwin Linkomies totesi jopa, että ”tekijä näytti tuntevan sivistyneistöä kohtaan luontaista vastenmielisyyttä”.

Jos pyritään arvioimaan vedenjakajan luonne, joka jakoi kriitikkoja ei voida sivuuttaa näkökulmaa modernistit/traditionalistit. Pohjantähti törmäsi nimenomaan modernistien taidekäsitykseen. Sen kellokkaina olivat Arvo Salo ja Jouko Tyyri sekä koko joukko muitakin kriittisesti kirjasarjaan suhtautuneita kriitikkoja.

Viisikymmentälukulainen modernismi suhtautui kielteisesti Pohjatähti-trilogian kaltaiseen kerrontaan. Linna moitittiin siitä, että hän ei pyrkinyt olemaan taiteilija vaan ryhtyi historioitsijaksi. Vaikka Linnan ominaislaatua kiitettiin, ei hän arvostelijoiden mielestä yltänyt 1950- ja 1960-luvun modernistien tasolle.

Edelleen moitittiin Linnan ihmiskuvan kapeutta, häntä jopa syytettiin runebergilaisuudesta (sankari Koskelan yhtymäkohdat Runebergin sankareihin!). Linnan lokeroitiin modernistien toimesta vanhahtavan tyylisuunnan edustajaksi. Väitettiin jopa, että Linna paransi trilogiallaan jo korjattuja asioita. Varsinkin Jouko Tyyriä häiritsi porvarillisen maailmankatsomuksen näkymättömyys trilogiassa. Tyyrin arvostelua tarkasteltaessa syntyy kuva, että Linnan ideologinen eriparisuus Tyyriin nähden on arvostelua kantava voima.

Seikko Eskola ja Eila Pennanen jatkoivat samalla linjalla kuin Tyyri ja Salo: Yhteenvetona voisi sanoa, että modernistien näkökulmasta taide hävisi historialle Linnan teksteissä.

Helsingin Sanomien nuoret arvostelijat – kuten edellä kerrottiin - hyökkäsivät Linnaa vastaan: Linnan käyttövoimana olivat heidän mielestään kateus ja herraviha, jotka mm. Timo Tiusasen mukaan varmistivat kirjojen menekin.

Yrjö Varpio selittää Hesarin toimittajien kielteisen arvion johtuvan siitä, että hekin asettivat Linnan teoksen modernia kirjallisuutta vasten ja katsoivat Linnan häviävän kilvassa. Sanalla sanoen Linna edusti vanhentunutta romaanimuotoa. Annettiin jopa ymmärtää, että eeppinen romaani ei ollut taidetta ollenkaan. Toista olivat Veijo Meri, Jorma Korpela, Juha Mannerkorpi, Marja-Liisa Vartio, Antti Hyry, Paavo Rintala….

Modernismin dogmaattinen ainoaksi oikeaksi julistaminen on jotain sukua nykyajan taisteluille äärisuvaitsevan liberaalin elämänkatsomuksen ja populistisen konservatismin välillä. Modernismissahan ei sinällään ole mitään paheksuttavaa - päinvastoin - mutta itseään vastaan tällaiset opit asettuvat, kun niiden avulla tuomitaan räikeästi toisinajattelijat tai perinteen puolustajat.

Jälkikäteen jää vaikutelma, että Linna joutui aikaan sidotun kirjallisuuskeskustelun ristituleen. Osa saattoi närkästyä myös Linnan valtavasta menestyksestä. Myöhempi aika on ollut armelias Linnan taiteelle. Se on ymmärrettävää, koska on irtauduttu modernismin ja muiden ismien pakkopaidasta. Laajempi perspektiivi on nostanut Linnan mestarikirjailijaksi, jolla on ollut valtava vaikutus tavallisiin suomalaisiin ja heidän historiakäsityksiinsä.

Kotimaisen kirjallisen eliitin kova arvostelu vaivasi Linnaa. Suuri yleisö tuli Linnan puolelle kirjallista eliittiä vastavirtaan. Linnan saamissa kirjeissä (Varpio esittelee niitä elämäkerrassa) oli ratkaisevasti Linnaa suosivia kommentteja, joista lainattakoon yhtä esimerkin vuoksi: 1880-luvulla syntynyt tamperelaisnainen oli saanut teoksen luettavakseen pojaltaan ja kirjoitti, että Linna kertoi oikeasta elämästä: ”Sellaista ihan on elämä, ei ole mitään kaunisteltu , se oli sitä entisaikojen kovaa raatamista ja köyhyyttä oli, vaikka kovasti pitkiä päiviä tehtiin”. Muistot palautuivat lukijan mieleen, kun Jussi ”pesi silmääs” mennessään kirkkoherran luokse anomaan pojilleen armoa. Näistä katkelmista kuvastuu jokin aivan muu kuin keskiluokkaisten kriitikoiden elitistisistä kirjoituksista. Ei siinä pohdittu onko teos moderni vai traditionaalinen, vaan annettiin kirjasta huokuvan elävän elämän vaikuttaa tunnetasolla.

Vanhat ristiriitaiset sävyt nousivat osin uudelleen pintaan, kun Suomi täytti sata vuotta ja kansalaissotaa ja siitä kirjoitettua historiaa arvioitiin uudelleen. Tämän päivän ”modernistit” palauttivat mieleen Pohjantähden saaman (pieneltä osin) ristiriitaisen vastaanoton.

Keskustelu Linnan teossarjan historiaulottuvuudesta vs. taideteosulottuvuudesta tulee jatkumaan ja palautuu aina silloin tällöin väittelyissä etualalle ja hyvä niin. Keskustelu jatkukoon. Linna itsekin oli taistelun tiimellyksessä lopulta taipuvainen puolustamaan oman näkemyksensä historiallista oikeutusta. Hänelle taideteos oli myös osa elävää historiaa. Varpio viittaa Linnan Jyväskylässä marraskuussa 1964 pitämään esitelmään, jossa kansalliskirjailija vetää yllättävän jyrkkää rajaa oman kirjailijalaatunsa ja modernistien välille todeten, että ”modernistinen romaani oli…. kärjistettyä subjektivismia ja siten vieras romaanin perusidealle. Romaani ei voinut perustua ihmeellisten sattumien kirjaamiseen, vaan sen oli kuvattava yhteiskunnan ja historian lainalaisuuksia”.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Poliittinen katsaus – vaalikuumetta ilmassa

Olen lukemattomia kertoja seurannut vaalinaluskeskustelujen kiihtymistä vaalien lähestyessä. Nyt - tulevien eduskuntavaalien alla - keskustelu ja vaalikinaaminen tuntuu alkavan poikkeuksellisen varhain. Olemmeko siirtyneet yhä lähemmäs jatkuvaa vaalikamppailua, kuten Yhdysvalloissa on tapahtunut. Miten tätä jaksaa kestää?

Some on lisännyt selvästi poliittisen mielipiteenvaihdon määrää ja samalla politiikasta on tullut taistelevaa kokoaikaista mutapainia.

On väitetty, että ideologiset akselit, kuten vasemmisto-oikeisto-akseli, ovat murtuneet. Osin näin on saattanut tapahtua, mutta vaalien lähestyessä palataan taas vanhaan ideologiseen asetelmaan, näin ainakin, jos tarkastelun kohteeksi otetaan puolueiden vaaalipropaganda. Vanha vastakkainasettelu tuntuu niin turvalliselta!

Helsingin Sanomatkin toteaa tyytyväisenä (?) pääkirjoituksessaan 28.11.2018, että ”Poliittinen kilpailu kaipaa viholliskuvia”. Lehti panee mielenkiinnolla merkille Juha Sipilän sinipunaan kohdistuvan vihamielisen vieroksunnan. Mihin tällä pyritään? Itse kaipaisin mieluummin perusteltua argumentaatiota ja rakentavaa keskustelua kuin polarisaation syventämistä.

Keskustan menestymättömyyttä on ihmetelty. Eikö saavutuksia ole riittävästi? Kyllä, mutta ”saavutukset” ovat tulleet sellaisilla politiikan osa-alueilla, että ärtymys potentiaalisten äänestäjien keskuudessa on kasvanut merkittävästi. Tärkeää äänestäjille ei taida olla bruttokansantuotteen kasvu vaan leikkausten vaikutukset, koska ne osuvat jokaiseen yksilöön, joka on niiden piirissä - ja hyvin konkreettisesti.

Toinen keskustan ristiriita on, että Sipilän aatteiden juna on edennyt (oikeisto)liberaalien tavoitteiden suuntaan samaan aikaan, kun kentällä konservatiivisesti ajattelevat keskustalaiset ovat pyöritelleet päätään. Pääministeri Sipilä on hyökännyt ”liberaaleja” kokoomusta ja sdp:tä vastaan, jossa on kummallinen epäjohdonmukaisuus: hyökätään aatteellisesti sellaista politiikkaa vastaan, jota ollaan itse ajettu koko vaalikauden! Ei ihme, että kentällä tuoksuu punamulta houkuttelevasti.

Miksi kokoomuksen kannatus säilyy (joskaan ei lisäänny)? Samasta syystä, minkä takia keskusta on menettänyt kannatustaan: keskeisen osan kokoomuksen kannattajista muodostavat oikeistoliberaalit, jotka ovat saaneet hyvin läpi tavoitteitaan hallituksessa.

Sdp on hyötynyt monien epäoikeudenmukaisiksi kokemista leikkauksista. Sdp on myös ottanut opikseen ja kehittänyt politiikan ohjelmia päästäkseen eroon ”ei-puolueen” asemasta. Nykypolitiikassa tarvitaan selkeitä vaihtoehtoja. Vielä yhtenä syynä sdp:n ykkösasemaan on hallituksessa mukana olevien pääpuolueiden kyllästyminen toisiinsa. Sdp:n miinaanastumisvaarat keskittyvät hulppeisiin poliittisiin lupauksiin, joihin se on vaarassa sortua.

Suomessa populistien asema politiikassa tuntuu olevan pari kierrosta edellä muuta Eurooppaa – kerrankin näin päin. Perusero moniin muihin Länsi-Euroopan valtioihin on se, että persujen annettiin tulla hallitukseen näyttämään kyntensä. Tylsiksi osoittautuivat. Taas koettiin klassinen esimerkki vaalilupausten syömisestä. Galluppien rankaisu on ollut kova.

Ollaan kummallisessa tilanteessa, kun aika on sellainen, ettei se oikeastaan salli taloudellisista syistä juuri minkäänlaisia lupauksia ja samaan aikaan lupaukset vain lisääntyvät. Lupausten sisältö on usein sellainen, että iso virhepotentiaali seuraa niiden vanavedessä: luvataan helppoja ratkaisuja monimutkaisiin asioihin. Hetkinen, eikö tämä ollut hetki sitten vain populistien erityispiirre? Nyt se jyllää kahlitsemattomana politiikan markkinoilla!

Sdp ja kokoomus ovat kukkulan herroja tällä hetkellä gallupeissa. Nykyisen poliittisen tilanteen herkkyyden oloissa vaalituloksen ennustaminen on kuitenkin ennenaikaista.

Vihreiden etsikkoaika vallitsee juuri nyt uuden puheenjohtajan johdolla. Mihinkään suuriin kannatuksen nousuihin en usko, mutta jonkinasteinen torjuntavoitto on vähintä, mitä odotetaan.

Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin Liike Nyt -yhdistys on uudentyyppinen poliittinen väline löytää ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vanha politiikka ei siihen sovellu yhdistyksen perustajien mielestä. Ongelma on vain se, että tosiasiallinen erottautuminen poliittisista puolueista on vaikeaa, vaikka kuinka muodikkaasti ollaan puoluepolitiikan vastaisia. Ihan ”suorana” demokratia ei yhdistyksessä toimi, sillä sen perustajajäsenet laativat 60 ehdotusta, joista sitten 11 000 ”kannattajaa” äänestävät 12 ”kärkiteemaa”.

:::::::::::::::::

Oma lukunsa on edustuksellisen demokratian tulevaisuuden arviointi. Kiihkeärytminen poliittinen nokittelu on tehnyt pitkäjänteisen poliittisen työn hyvin vaikeaksi. Julkisuudessa esillä oleviin asioihin tartutaan arvostelevassa hengessä heti ja aggressiivisesti. Näin ainakin tuntuu, kun seuraa nettikeskustelua. Ehkä asia onkin toisin. Emme vain tahdo nähdä suuren hiljaisen enemmistön näkymättömiin jääviä mielipiteitä. Ei arjen huolien painama ihminen halua olla koko ajan barrikadeilla. Julkisuuteen jäävä aggressiivinen kuva taitaa olla pintavaahtoa.

Joka tapauksessa edustuksellisen liberaalin demokratian kriisi on tosiasia. Periaatteessa kaikki on kunnossa; järjestelmä toimii, mutta jatkuva päivittäinen repivyys ja populistinen suuruudenhullu maalailu ei oikein kuulu demokratian arkeen. Onko tähän alistuttava ja totuttava? Mallia otetaan Yhdysvalloista, jossa presidenttinä sattuu olemaan Donald Trumpin milteipä fiktiivinen hahmo, jonka ympärillä politiikan pata porisee. Trumpin jälkeen miltei mikä tahansa mekkalointi kuulostaa haalealta rutiinilta.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Rock in memoriam - rockin kultakaudesta rockin hiipumiseen

”En usko enää rockbändiajatukseen sellaisenaan”, totesi rocktähti Samu Huber (Sunrise Avenue) Helsingin Sanomien haastattelussa ”Uhanalaista lajia” 24.11.2018. Se uhanlainen laji on rockmusiikki!

Ei ole tarkoitus ”päättää” tässä kirjoituksessa monien suomalaisten rockyhtyeiden menestystä, mutta tosiasia on, että uusia kansainvälisiä onnistujia ei ole ilmaantunut pitkiin aikoihin. Onko resurssit puristettu kuiviin?

Hesarin artikkelissa ja haastattelussa toimittaja Ilkka Mattila toteaa, että ”Sunrise Avenue on kuihtuvan lajin toistaiseksi viimeisiä edustajia”. Samu Huber aivan oikein panee merkille, että rockmusiikki ei ole kadonnut, mutta se on muuntunut elektronisempaan suuntaan.

Ehkä eräänlaisen kiteytymän tapahtuneesta esittää toimittaja Mattila sanoessaan, että ”ilmiö (rockin kuihtuminen) ei suinkaan rajoitu Suomeen, vaan rockbändien merkitys uutta suuren yleisön musiikkia tekevänä yksikkönä on romahtanut koko maailmassa”.

:::::::::::::::

Kun puhun seuraavassa rockmusiikista, tarkoitan perinteistä kokoonpanoa sähkökitara (rytmikitara ja soolokitara), bassokitara ja rummut plus lukemattomia muita soittimia tarpeen mukaan. Toki myös peruskokoonpanoa korvaavat soittimet hyväksyn määritelmän sisään. Puhuessani rockista en tarkoita rock and rollia, vaikka populaarimusiikki periytyy vanhasta ”rockista”. 1960-luvulla puhuttiin popmusiikista, jolla tarkoitettiin suurin piirtein samaa kuin rockmusiikilla nykyisin. Joka tapauksessa rockin aikakauden voidaan katsoa ulottuneen 1960-luvun alkupuolelta näihin päiviin. Mistään totaalisesta rockin uuvahtamisesta ei myöskään ole kysymys. Ehkä on oikein sanoa, että tätä nykyä rock ei ole enää likimainkaan nuorisokulttuurin johtotähti.

Tiedän, että edellä esitettyjen määrittelyjen kanssa joudutaan suuriin vaikeuksiin, kun standardimääritys käsitteeltä ”rock” puuttuu. Niinpä määritän paljon itse asioita, jolloin näkemys on tietenkin subjektiivinen.

En tarkastele seuraavassa rockia koko sen elinkaaren ajalta, vaan vain määrittämäni kultakauden osalta, joksi lasken ajanjakson 1960-luvun alusta (1963!) 1970-luvulle. Mitkä seikat olivat rockin kultakaudelle tunnusomaisia piirteitä? Päädyin seuraaviin (ei tärkeysjärjestys): 1) Rockilla oli suuri yhteiskunnallinen merkitys, 2) Rockmusiikki oli keskeinen nuorisokulttuurin innovaatiolähde, 3) Rock otti aktiivisesti vaikutteita muilta musiikin alueilta sulattaen niitä itseensä, 4) Rock vaikutti muihin musiikinlajeihin, 5) Rockmusiikin pariin hakeutui poikkeuksellisia lahjakkuuksia (sävellykset, sanoitukset, sovitukset, soittamisen virtuositeetti), 6) Rock toimi muodin luomisen lähteenä, 7) Rocklyriikka nousi perinteisen runouden rinnalle, 7) Rockin johtotähdillä oli kyky vetää massiivisiin rockkonsertteihin valtavasti väkeä 8) Rockilla oli kyky hätkähdyttää maailmaa ja murentaa jäykkiä rakenteita, kunnes siitä itsestäänkin tuli rakenteen ylläpitäjä.

Merkittäviksi ulkoisiksi tekijöiksi rockin menestystarinassa nostaisin ainakin (1) suuret ikäluokat (USA:ssa 1946-1964) ja muualla lännessä, (2) halun irrottautua välittömästi sodan jälkeisestä ja sodan aikaisesta (ja vanhemmasta/1930-luku) aikuisten arvomaailmasta sekä (3) vaurauden kasvun, joka heijastui musiikin toistamisvälineiden ja levyjen hankintaan sekä livemusiikin kuluttamiseen plus näihin oleellisesi liittyviin trendeihin.

Muistan jostakin kultakaudelle ajoittuvan tilaston, jonka mukaan alle 25 vuotiaat ostivat 80 prosenttia äänilevyistä Yhdysvalloissa. Rockin kultakaudelle oli ominaista vinyylilevy- (magnetofoninauha-, C-kasetti- ja viimeisimpänä CD-levy-) keskeisyys.

::::::::::::::::

Olen kirjoittanut suomalaisesta rock-musiikista ja sen maailmanvalloituksesta joskus aiemmin ajatuksella, että seuraava rockmuusikkosukupolvi rakentaa kansainvälisen menestyksen aina edellisen pohjalle. Näin on mielestäni tapahtunut aina 1960-luvun Topmostista, Jormasista ja Blues Sectionista lähtien. Wigwam ja Tasavallan presidentti seurasivat seuraavassa aallossa progressiivisen rockin suunnannäyttäjinä Suomessa ja huomioitiin myös Englannissa.

Kun kuuntelen 1960-luvun Suomi-poppia paljastuu totuus nopeasti. Miten pitkällä tämän vuosituhannen rock-musiikki Suomessa onkaan verrattuna noihin aikoihin! Silloin suomalainen pop oli yhtä kuin käännöspiisit.

Omaa retropolkuaan kulki Hurriganes Ruotsin menestyksellään. Hanoi Rocks oli varsinkin konserttimenestyksen osalta oikeasti kansainvälinen yhtye - globaalistikin. Todellinen listamenestyksen huippu saavutettiin, kun elektromusiikin (tai millä nimellä musiikkia halutaankaan kutsua) Bomfunk MC ja Darude löivät läpi kansainvälisillä listoilla. Viimeistä rockin loistokasta vaihetta edustivat HIM, Nightwish ja Rasmus, jotka pystyivät toistuvasti komeisiin listasijoituksiin. Sunrise Avenue edustaa omaa kansainvälisyyteen perustuvaa trendiä jopa niin pitkälle, että yhtye on suositumpi ja tunnetumpi ulkomailla (Keski-Euroopassa) kuin Suomessa.

:::::::::::::::::::::

Entä mitä tapahtui anglosaksisessa maailmassa?

Yleisesti myönnetään, että varsinaisen rockmusiikin juuret löytyvät bluesista ja rhythm and bluesista. Ne ilmenivät käytännössä Beatlesin ja Rolling Stonesin (jätän määrätyt artikkelit suosiolla pois) musiikissa. Raivatusta aukosta menivät läpi lukuisat brittiyhtyeet merkittävimpinä Animals ja Yardbirds. Olisi helppoa luetella muita yhtyeitä parikymmentä kappaletta, mutta mainittakoon tässä vain Hollies, Who, Moody Blues ja Kinks. Jo heti alkuvaiheessa rock jakautui useisiin alalajeihin, joista yksi oli folk rock. Siitä esimerkkeinä mainittakoon Byrds, Buffalo Springfield ja Lovin´ Spoonful. Bob Dylan voidaan laskea osaksi folk rockia aluksi, mutta toki hänen vaikutuksensa vuosien varrella ulottui paljon laajemmalle.

Psykedeelisen rockin uranuurtaja oli Cream, josta voidaan johtaa yhteydet paitsi heavy rockiin ja progressiiviseen rockiin niin myös bluesiin. Jimi Hendrixin vaikutus oli suunnaton aikalaisiin ja myöhempiin rockin sukupolviin aina tähän päivään saakka, mutta lähtökohtana voidaan pitää psykedeelistä rockia.

Sekä Beatles että Rolling Stones olivat psykedelian nopeita omaksujia, vaikka eivät olleetkaan alkuperäisiä innovaattoreita. Beatlesien vaikutus oli ylivertainen tälläkin musiikin saralla.

Yhdysvaltain länsirannikolla kehittyi rockin suuntaus, jonka tunnetuimpia nimiä olivat Janis Joplin, Doors, Jefferson Airplane ja Grateful Dead.

Festivaalikulttuurin pioneereina voidaan pitää Monterey Popia (1967) ja Woodstockia (1969).

Progressiivisen rockin suuria nimiä olivat Emerson, Lake and Palmer, Yes, Jethro Tull, King Crimson ja Genesis ja Pink Floyd, joiden valtakausi ulottui karkeasti 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoleenväliin.

Creamin jalanjäljiltä nousivat suureen suosioon heavy-yhtyeet, joista kuuluisimmat olivat Led Zeppelin, Deep Purple ja Black Sabbath. Kaksi ensin mainittua olivat omia suosikkejani.

Rockin suuruuksista puhuttaessa ei sovi unohtaa latinorockin suurta nimeä Santanaa, jonka kaksi ensimmäistä albumia ovat osa klassista rockmusiikkia. Muistan valtavan innon, kun kuuntelin Abraxas-albumia ensimmäisen kerran.

Oli muitakin kuten Bruce Springsteen, Neil Young, Eagles, Fleetwood Mac (sen versio 2) mutta oma kiinnostukseni alkoi jo laskea päästäessä näihin suuruuksiin….. Sekä Springsteen että Young ovat folkrockin perinteen jatkajia.

Viimeinen perinteisen rockin suuri nimi oli Creedence Clearwater Revival, jolle olen pyhittänyt oman blogikirjoituksen. Hiukan ahtaammin tulkiten näen, että progressiivinen rock kuihtui 1970-luvun puolivälin paikkeille tultaessa kannatuksen puutteeseen ja korvautui hyvin heppoisella ”glitterpopilla” (tai pikemminkin rockin kuulijakunnan eriytymisellä) sekä myöhemmin 1970-luvulla punkkapinalla. Näen niin, että punk oli muun ohessa kapina rockin monimutkaistumistumista vastaan.

On syytä muistaa, että glamrockillakin oli suuret nimensä, kuten David Bowie, jolla oli kunnianhimoa kehittää musiikkiaan uusiin ulottuvuuksiin. Jo Bowien ensimmäinen menestys ”Space Oddity”-single (1969) - kauan ennen megatähteyttä - herätti meikäläisen nuoren miehen uteliaisuuden.

Jos rockin historiasta pitäisi valita yksi vuosi joka muodostaa kulminaatiopisteen koko aikakaudelle, niin valitsen niinkin varhaisen vuoden kuin 1967. Se oli vuosi, jolloin järjestettiin Monterey Pop (kaikkien rockfestivaalien äiti), silloin löivät läpi mm. Jimi Hendrix, Janis Joplin, Doors, Nice. Oli monia muitakin: Pink Floyd, Procol Harum ja tietenkin tässä kirjoituksessa sivuuttamani mustan musiikin (soul) supertähdet. Huipulla olivat mm. Cream, Rolling Stones ja Who. Silloin julkaistiin kaikkien aikojen paras rockalbumi Beatlesin ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band”. Vuosi oli myös hippie-liikkeen suuri vuosi, vallankumouksen henki oli ilmassa (ja sinne se jäikin).

Moni erillinen asia kypsyi täyteen loistoon vuonna 1967. Ehkä tuota vuotta kannattaa tarkastella yhteenvedonomaisesti nimenomaan Beatlesin kautta. Beatlet eivät kehittäneet läheskään kaikkia niitä uusia asioita, jotka tulivat kuuluisiksi heidän kauttaan. He olivat varhaisia omaksujia. Lisäksi he limittivät ja fuusioivat useat lähtökohtaisesti erilaiset trendit yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatellaan vaikkapa seuraavia: muodin suuntaviivojen luonti, psykedeelisen rockin läpimurto, huumeiden käyttö ”tajunnan laajentajana” (mistä monet maksoivat kovan hinnan myöhempinä vuosina), albumien muuttuminen musiikkikokonaisuuksiksi (konseptialbumi), kappaleiden orkesteroinnit (viidennen beatlen, George Martinin rooli!), itämaisten vaikutteiden läpimurto, musiikkivideoiden varhaiset sovellukset ja moderni taide mukaan lukien albumien kansikuvataide…. Beatles muodosti pelkällä olemassa olollaan synteesin monista tuolloin vallinneista virtauksista.

Vaikka vuotta 1967 on vaikea irrottaa sitä ympäröivästä ajallisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, väitän, että juuri tuo vuosi muodosti kulminaatiopisteen 1960-luvun lopun nuorisotrendien muutosvyöryssä ja koko rockmusiikin historiassa.

:::::::::::::::::

Rockin kuolemasta puhuminen on liioittelua, mutta sen kultakauden loppuminen voidaan ajoittaa progressiivisen rockin ja heavy rockin menestyskauden jälkeiseen aikaan. Moni ei halua päättää kultaisia päiviä vielä tuohonkaan ajankohtaan, 1970-luvun puoleen väliin, ja totta on, että monilla osa-alueilla rockin menenestys ja virtuositeetti jatkui vuosikymmeniä.

Tänä päivänä puhutaan ”rockista” yleisterminä. Se ei ole sukua niille määrityksille, joita yritin formuloida tämän kirjoituksen alussa. Melkein mikä tahansa ruffimpi iskelmä voi olla rockia, rokahtavaa tai rockiskelmää. Vesitystä siis! Rockmusiikin loiston päivät olivat silloin, kun lajityyppi oli ylväässä nousussa. Siinä vaiheessa, kun saavutetaan jonkin ilmiön – minkä tahansa ilmiön - kukoistus, suurin tunteen ja järjen palo tahtoo olla jo ohitse ja niin tapahtui rockinkin kohdalla.