torstai 30. kesäkuuta 2022

Osaako Putinin Venäjä lopettaa ”sotilaallisen erikoisoperaation”?

 

Ylen Areenassa on kuunneltavissa haastattelu, jossa toimittaja Maija Elonheimon vieraana on emeritusprofessori Timo Vihavainen, suomalaisen konservatismin Grand Old Man. ”Brysselin koneen” jakson (22.6.2022) nimenä on ”Mitkä ovat Venäjän kehityksen syyt ja seuraukset?” Liikutaan Vihavaisen spesialiteetin alueella, ja saadaankin monipuolinen  historiaulotteinen kuva Venäjästä tänä päivänä. Vihavainen tuo esille eri näkökulmia jutustelevaan tyyliin aina edellisestä teemasta johdetusta ajatusvirrasta käsin.

Venäjän tilaa Vihavainen kuvaa polveilevassa keskustelussa yllätyksettömästi sanalla ”arvaamaton”. Syitä syviä Vihavainen luotasi historiasta. Mutta löytyykö sieltä vastauksia Venäjän tilaan?

Yllättäen Vihavainen löysi yhtymäkohtia Napoleonin aikaiseen Puolaan. Sotaretki Moskovaan oli Napoleonin mielestä ”toinen Puolan sota”. Venäjän, Puolan ja Ukrainan kohtalot kietoutuivat  toistensa kohtaloihin. Puolalainen ylpeys, Ukrainan puolalainen yläluokka, ukrainalainen rasismi, joka kohdistui alempana rotuna pidettyihin venäläisiin, sekoittuvat toisiinsa. Jälkiä näistä asenteista on nähtävillä tänäänkin.

Itä-ukrainalaisten kieli- ym. juuret ovat syvällä Venäjällä: rajankäynti on mahdollistanut monet tulkinnan rajojen oikeellisuudesta. On ymmärrettävää, että ukrainalaiset suvereenisuutensa ylläpitämiseksi  haluavat säilyttää valtionsa kokonaisena. Vihavainen: olisiko kysyttävä, missä ihmiset haluavat asua. Asian selvittäminen on periaatteellisesti vaikea,  ellei mahdoton kysymys  Ukrainalle.

Aikojen saatossa nykylänsi on ”vieraantunut sodasta”. Se on vastenmielinen vaihtoehto. Vihamielisyyksien esille pulpahtaminen Euroopassa on yllättänyt monet. Esimerkiksi Saksa ja Venäjä ovat vuosien varrella kietoutuneet toistensa rauhanomaisiin suhdeverkostoihin, joita on vaikea muuttaa. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat kaasutoimitukset.

Onko Venäjä enemmän aasialainen vai eurooppalainen maa. Vihavainen: Venäjä ei ole aasialainen maa, Venäjä ei halua olla Kiinan oppipoika! Venäläisen ylpeyden yksi puoli tuli esille, kun sosialistinen Neuvostoliitto 1960-luvulta eteenpäin halusi ohittaa lännen ja Yhdysvallat: laadittiin vuositavoitteisiin sidottu aikataulu. Varsinkin Nikita Hrustsev piti suuriäänisesti esillä johtavan kapitalistisen maan ohitusta.

Tavoitteiden tosiasiallinen sisältö oli alun perin vaatimaton: voita, leipää, votkaa kaikille. Mutta tarpeet muuttuivat aikojen kuluessa. Kun perustarpeiden tuotannossa onnistuttiin oli edistyksellisen lännen asettama tavoite jo loitontunut horisonttiin. Tavoitetta oli mahdotonta realisoida.

Venäläinen kärsivällinen, kaiken kestävä  olotila ja odotus on käsite. Venäläisen narratiivin mukaan muut (kansakunnat) eivät osaa olla oikeasti ”kärsiviä”. Venäjän tehtäväksi jää tehdä itsensä ja muut onnellisiksi omalla kärsimyksen täyttämällä kokemuksellaan! Sodan aikana menetetyistä 27 miljoonasta uhrista ollaan ylpeitä: kenelläkään ei ole tällaista! Mutta Venäjä uhriutuessaan vapautti sankarillisten tekojen avulla Itä- ja Länsi-Euroopan natsismin kirouksesta. Jotain perusteita tälle löytyykin.  

Venäjään Vihavainen liittää ihanteellisuuden tavoittelun. Se liittyy oleellisesti isänmaanrakkauteen: ”koivumetsä”, ”yötön yö”, ”venäläisen  maiseman voimaa tuottava alakuloisuus”, kaikki kuvataan ainutlaatuisina venäläisinä piirteinä. Sitä vasten tarjotaan vastenmielinen läntinen ”anti-Venäjä”.

Puhuttaessa Putinin ja Lavrovin heikosta uskottavuudesta kaikkien valheiden keskellä Vihavainen kieltää tapavalehtelemisen mahdollisuuden ja pitää Ukrainan sodan perusteita tilanteessa keksityiltä. Mutta – toteaa Vihavainen – muut kansakunnat ovat historiassa tehneet samoin: syy sotaan on usein keksimällä keksitty. Esimerkkinä Vihavainen mainitsee Kustaa III:n sodan Venäjää vastaan.

EU:n vastine Putinille on Euraasian liitto, joka kuitenkin on menettänyt merkitystään, kun potentiaaliset tai jo mukana olevat liittolaiset ovat havainneet Putinin todellisen luonteen. Liittolaistenkin kanssa Vihavainen torjuu Venäjään liitetyn ”ylivoiman”: ”Venäjää ei pidättele mikään….”. Jos se joskus on pitänyt paikkansa, niin ei enää. Voimavarat eivät riitä.

Propaganda täyttää ilmatilan. Tilanne on kuitenkin muuttunut, sanokaamme talvisodan päivistä, jolloin Neuvostoliitto – sodan jälkeen selittäessään heikkoa menestystä  - liitti suomalaisten puolella taisteluun kaikki mahdolliset ja mahdottomat voimat. Aivan sellaisena propaganda ei enää mene läpi.

Demokraattisen muutoksen mahdollisuus on olemassa. Parlamentarismin synty Englannissakin oli pitkän prosessin tulos. Kyllästyttiin tyrannien määräilyyn. Venäjällä matka on vielä paljon pidempi. Venäjän parlamentilla on nykyisellään lähinnä kumileimasimen asema.

Rehellisyydestä puhuttaessa oma lukunsa on ”tiedonvälityskulttuuri”, Venäjällä vallitsee ”keittiötotuus”. Se, mitä puhutaan keittiöpöydän äärellä ei ole tarkoitettu muille. Jos keittiö ei riitä mennään  - luottamuksellisuuden säilyttämiseksi - ”kävelemään kadulle” mikrofonien ulottumattomiin. Sormituntumalta Vihavainen näkee todellisen Ukrainan tilanteen seuraavasti: puolet venäläisistä on sotaa vastaan,  puolet puolesta

Voiko valtioiden välisen luottamuksen palauttaa? Vihavainen on skeptinen. Systeemi ei muutu Putinin (Hitlerin) ollessa vallassa: Putinin pitäisi ”kadota”, muutoin häntä ei saada pysähtymään.  Putinin vastainen oppositio on nyt mahdottoman tehtävän edessä, vai onko?  Vihavainen muistuttaa, että vielä noin viisi vuotta sitten Moskovan kaduilla osoitettiin mieltä Putinia vastaan. Muisti on siis lyhyt.

Vihavainen heittää selvästi skeptisyyden varjon Venäjän vastaisten pakotteiden ylle. Hän ottaa esille Finnairin kestämättömän aseman nykyisessä pakoteympäristössä.

Ranskan suhde Venäjään on mielenkiintoinen, sama koskee osaltaan Saksaa. Ranskalla on ”suuret luulot” itsestään, onhan se EU:n ainoa ydinasevalta. Ranska ”pullistelee” ja tosiasiassa EU:n ”pienet hölmöt” jäsenvaltiot ahdistelevat Venäjää. Käsitän kritiikin niin, että suuret EU-maat suhtautuvat Ukrainaan avustamisen hiukan ambivalentisti samaan aikaan,  kun ”pienet” vannovat samojen suurten valtioiden nimiin Nato-asiassa ja Ukrainan kysymyksessä.

Vihavainen on EU-kriitikko. Peruste on vanha: EU:lle on siirtynyt liiaksi kansallista valtaa direktiivien myötä. Sama kritiikki on havaittavissa suhteessa Natoon: ei olisi ollut syytä menettää malttia ja kiirehtiä liittymispäätöstä, vaikka omat hyötynsä Natosta onkin. Luotiin uhkakuvia,  joiden avulla ajettiin liittoutuminen läpi. Ei ollut uhkaa, silti pelättiin.  Samaa harjoittivat ”suomalaiset nilkit” suomettumisen nimissä takavuosikymmeninä. Siis suomalaiset. Kansalliskonservatiivina häntä ärsyttää myös ajatus Natoon liittyvästä muiden puolustamisvelvoitteesta. Yhteenvetona Vihavainen summaa, että Nato on ”tarpeeton”! Hiukan ironisesti hän toteaa, että se on selvää, että Suomi on kyllä tärkeä Natolla. Nato-Viro tarvitsee Suomea voimavarana.

Lähestyn Vihavaisen Nato-problematiikkaa liberaalista suunnasta, mutta päädyn melko lähelle Vihavaisen käsityksiä.  Kiire oli Naton kanssa! Perusongelma: Ukrainan ja Suomen kohtalot liitetään perusteettomasti toisiinsa.

Vielä globaaleista voimavarasiirtymistä. Vihavaisen mielestä länsi (EU ja USA) ovat heikentyneet ja Aasian isot ja pienet tiikerit ovat nousussa. Venäjää on Vihavaisen mielestä aliarvioituja ja väheksytty. Sitä ei kannata määräillä antamalla sille ehtoja. Ylpeys ei salli moista. Lähestymisessä tarvitaan psykologista otetta.

Mitä tai kenen pitäisi oppia nykyisestä kriisistä?  Venäjän -  kaikesta -  vastaa Vihavainen suoralta kädeltä. Vihavainen on kuitenkin optimisti: ennen pitkää vihollisuudet unohtuvat. Kaikkia menneisyyden siltoja ei kannata tuhota, niitä tarvitaan vielä.  

 

 

sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Kestääkö länsi Ukrainan sodasta aiheutuvaa painetta?

 

Teemu Keskisarja ottaa Länsiväylän haastattelussa 21.6.2022 kantaa Ukrainan sodan todellisena pitämäänsä uhkaan eli ydinsotaan. Vladimir Putin näyttää ottavan sellaisia riskejä, että häneltä voidaan odottaa mitä tahansa, vai voidaanko? Keskisarja on säilyttänyt kolumneissaan ja haastatteluissaan vanhan hätkähdyttäjän maineensa ja muita kyseenalaistavan historioitsijan roolin.

Hän väittää, että hybridisotaa ym. käytetään vain ”turvasanoina”,  eräänlaisina todellisen uhan väistökäsitteinä. Keskisarja myöntää/väittää, että Ukrainaan ei ole löydettävissä mitään ”lohdullista ratkaisua”. Jo pelkästään Ukrainan kärsimän jättimäisen hävityksen jälleenrakentaminen maksaa käsittämättömän summan rahaa. Keskisarja kysyy retorisesti onko oikein pommittaa ”paskaksi” naapurivaltio odottaen EU:n  maksavan jälleenrakentamisen. Länsimaista mediaa selaten lukiessa syntyy kuva,  että Putinin Venäjä on pahasti altavastaajana tai ainakaan sota ei suju odotetusti. Päinvastoin taitaa olla niin, että Ukraina ja sen liittolaiset ovat hätää kärsimässä. Sodan kestäessä raportoinnit ja kommentoinnit ovat toki muuttuneet realistisemmiksi.

Keskisarja rinnastaa Venäjän hyökkäyksen 1930-luvun sodanalustapahtumiin,  jolloin natsi-Saksalle annettiin periksi huonoin seurauksin. En ole itse valmis ”toistamaan” historiaa näin suoraviivaisesti ja kaavamaisesti kuin Keskisarja sen tekee. Länsi salli 1930-luvulla Saksan edetä vaatimuksissaan paljon pidemmälle kuin länsimaat nyt tekevät. Eri asia on ovatko lännen pakotteet, aseapu Ukrainalle ym. toimet riittävällä tasolla, jotta odotettu teho saavutettaisiin.  

München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historian toimintamekanismina, mutta ei minään toistuvana tapahtumakierteenä. Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin ainutlaatuista, osin ketjureaktionomaista liittolaissuhteiden muodostamista aiempaa historiaa soveltaen.

Venäjä kokisi Keskisarjan mielestä ”nöyryytyksen”vasta sitten,  kun maahan syntyisi todellinen monipuoluejärjestelmä ja demokratia. Vähempi ei riitä!  Nimittäin Venäjän kyky kestää tappioita on uskomaton. Sen osoitti  jo toinen maailmansota, jossa Venäjän tulkinnan mukaan kärsittiin omasta ja muidenkin puolesta. Samalla on paljastunut uhrimielen lisäksi säälimätön suhtautuminen omiin henkilö- ja materiaalisiin tappioihin.

Johtopäätöksenä Keskisarja toteaa,  että röyhkeys palkitaan liian usein historiassa. Totta, tähän voi yhtyä.

Jälkiviisaasti  Keskisarja toteaa, että 1990-luvulla olisi voitu tehdä paljon enemmän aseistariisunnan hyväksi. Tämä ajatus perustunee Venäjällä vallinneeseen liberaalin ilmapiriin, joka olisi oletusarvoisesti suosinut  ydinaseista riisumista sopimusteitse. Ehkä lännen olisi pitänyt herkemmin reagoida avautuviin mahdollisuuksiin ja tarttua tilaisuuteen. Silloin ei tiedetty sitä, mikä nyt tiedetään.

Keskisarjan johtopäätöksiä ei voi suoralta kädeltä leimata liioitteluksi, mutta aika reippaasti hän heittää keskusteluun spekulatiivisia oletuksia. Tunnen kyllä itsekin paineita autoritaaristen järjestelmien menestyksen johdosta ja suorasukaisesta pyrkimyksestä marssia liberaalidemokratioiden yli.

Demokratian paineensietokyky testataan autoritaaristen valtioiden puristuksessa. Demokratiassa riittävän yksimielisyyden saavuttaminen on rankka ehto: juuri demokraattisten valtioiden eripuraa autoritaarisesti johdetut maat pyrkivät käyttämään hyväksi  päästäkseen tavoitteisiinsa. Koko demokratian ydin pyritään asettamaan kyseenalaiseksi.

torstai 23. kesäkuuta 2022

Olemmeko vanhan suurvaltojen määrittämän maailmanjärjestyksen kynnyksellä?

 

 

Käsittelin talousjärjestelmien paradigman muutosta toisen maailmansodan jälkeen emeritusprofessori Sakari Heikkisen kolumnin pohjalta 19.6.2022. Nyt tarkastelun kohteena on valtapolitiikan muutokset viime vuosikymmeninä.

Toisen maailmansodan jälkeen ilmaistu ikuisen rauhan julistus (”ei koskaan enää sotaa”) on yhtä epärealistinen kuin mikä tahansa lopullisen rauhan julistus historiassa. Kuinka pitkälle  tulevaisuuteen toisen maailmansodan lopuksi julistettu rauhantila ajallisesti ulottuu? Rauhantila se ei  kriittisesti tarkasteltuna ollutkaan,  vaan kysymys oli kuuman sodan vaihtumisesta ”kylmäksi”. Tätä kylmän sodan kautta kesti 1990-luvunvaihteeseen saakka. Se oli ideologioiden ja ajatusmaailmojen välistä taistelua ”paremmasta” maailmasta ja maailmanjärjestyksestä. Tämän päivän näkövinkkelistä kylmä sota oli kompromissi  avoimen sotatilan ja  asevarustelun sävyttämän rauhan välillä. Sapeleita kalisteltiin mutta avoimeksi maailmanlaajuiseksi sodaksi kylmän sodan kausi ei  yltynyt. Propagandasota riehui sen sijaan valtoimenaan. Niinpä amerikkalainen kenraali saattoi 1950-luvulla julistaa, että jos Neuvostoliitto aloittaa sodan ”se tuhoutuu ennen kuin päivä vaihtuu yöksi”. Vastuuntuntoiset poliittiset päättäjät eivät kuitenkaan päästäneet vastakkainasettelun kipukohtia leimahtamaan laajamittaisiksi sodiksi. Kuilun reunalla käytiin Kuuban vuoden 1962 ohjuskriisin yhteydessä.

Maailmanjärjestys betonoitiin rauhansopimuksilla ja julistuksilla toisen maailmansodan jälkeen. Syntyivät etupiirit: oli suuressa kuvassa Yhdysvallat-johtoinen läntinen etupiiri ja Neuvostoliitto-johtoinen itäeurooppalainen etupiiri. Näiden välinen tasapaino luotiin ydinaseilla: puhuttiin ”kauhun tasapainosta”. Keskeiset toisen maailmansodan taistelutantereet  Euroopassa betonoitiin etupiirien keskinäisillä sopimuksilla. Ne olivat lähes loukkaamattomia. Epäsopivuudet Unkarissa, Itä-Saksassa ja Tšekkoslovakiassa ratkaistiin etupiirijaon mukaisesti: länsi ei uhmannut etupiirejä avoimesti, ei myöskään itä.

Periferiassa tilanne oli toisin (arabimaat, Vietnam, Afrikka….). Taisteluja käytiin etupiirien hankauskohdissa, niiden rajoilla, kuten Kuubassa.

Jaltassa 1945 sementoitu maailmanjärjestys kumottiin 1990-luvun vaihteessa. Tosin elämme niin lähellä akuutteja tapahtumia, että on vaikeaa sanoa historian kulun näkökulmasta, mitä oikeastaan on tapahtunut tai tapahtumassa. Venäjä on 30 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen julistanut itsensä Vladimir Putinin suulla kylmän sodan häviäjäksi. Itse asiassa häviäjäksi julistautumisen prosessi kesti lähes koko 2000-luvun näihin aikoihin saakka. Toinen mahdollinen tulkinta on,  että kylmän sodan konflikti jäi kesken ja sitä voidaan jatkaa toisessa muodossa. Maailma ei joka tapauksessa kehittynyt monien odottaman konvergenssin,  yhteiskuntajärjestelmien sulautumisen suuntaan.  Lopputulos - niin kuin se  nyt avautuu - merkitsi toisen osapuolen voittoa ja toisen tappiota. Lännen imperiumi on kylmässä sodassa voittanut idän imperiumin. On hirvittävän vaikea sanoa,  kuinka laajalti tällainen tappio/voitto -ajattelu on aidosti omaksuttu . Onko se vain yhden ihmisen (Vladimir Putin) päässä syntynyt katkeruudesta johtuva vainoharhainen ajatus (kuten Hitlerillä) vai merkki siitä,  että 1900-luvun sodat eivät vieläkään ole päättyneet.  Kolmas muuttuja tässä kamppailussa ja sotapelissä on Kiina, joka pyrkii raivaamaan itselleen tilaa lähinnä Yhdysvaltain kustannuksella liittoutuen ainakin tilapäisesti Venäjän kanssa. Etukäteen heikommaksi itsensä arvioinut osapuoli hakee liittolaisia sieltä, mistä niitä on saatavissa.

Useimmat länsimaalaiset ihmiset ajattelevat, että meneillään olevassa  tragediassa on paljon kuviteltua, ihmiset eivät voi olla niin hulluja,  että suuri sota oikeasti realisoituisi. Maailmanhistoria kuitenkin osoittaa, että pysyvä sotatila on keinotekoinen, yhtä keinotekoinen kuin pysyvä rauhantila. Wienin tanssiva kongressi 1814-1815 (mikä nimi!) loi pohjan suurin piirtein pisimmälle rauhanajalle,  mitä nykyaika tuntee. Muutamin huomionarvoisin poikkeuksin sitä kesti vuosisadan (1815-1915) eikä sekään aikaväli säästänyt meitä alueellisilta tai paikallisilta sodilta kaikkialla maailmassa. Suursotaa ei kuitenkaan syntynyt. Henry Kissingerin muotoilemassa maailmanrauhassa on kysymys suurvaltojen sopimasta rauhasta (Napoleonin sotien jälkeisessä) vuoden 1815  hengessä tai varhaisemmasta Westfalenin rauhan (1648) hengestä.  Kissingerin ”World Order” muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan tasapainosta. Putinin moninapaisessa ajattelussa on jotain kissingeriläistä, joskin olisi arveluttavaa vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, sillä Putinista ei voi sanoa,  että hän olisi noudattanut valtiollisen suvereniteetin periaatteita.

Tähän ketjuun Jaltan sopimus liittyy saumattomasti. Kysymys on,  ei enemmästä eikä vähemmästä kuin vanhan maailman jakamisesta suurvaltojen kesken. Kun tultiin 1990-luvulle ei Jaltasta ollut paljon mitään jäljellä. Länsi ikään kuin teeskenteli, että mitään jakoa ei ole tapahtunut, mutta osoitti kaikilla elkeillään että ”me” olemme  voittaneet. Tämä ei ole jäänyt Venäjällä tai Kiinassa vaille huomiota: ne ovat kokeneet olevansa altavastaajina maailmanhistoriallisessa taistelussa. Niin ne ainakin suuruudenhulluudessaan kuvittelevat. Useimpien läntisten arvioijien mielestä Venäjällä ei ole enää suurvallan statusta, muutoin kuin sotilaallisessa mielessä. Kiinan tilanne voi olla toinen: se on realistisesti matkalla jostakin sitä tyydyttämättömästä asemasta toiseen parempaan asemaan.

Kaikkiin em. historian rauhoihin liittyy jonkin vanhan (järjestyksen) ”palauttaminen”:  paluu menneeseen suuruuteen, entisiin rajoihin, paluu johonkin vanhaan suurta mullistusta edeltäneeseen olotilaan jne. Niin saattaa käydä tulevaisuudessakin (vrt. ”Neuvostoliiton hajoaminen on 1900- luvun suurin geopoliittinen katastrofi”).

Haetaanko siis uutta maailmanjärjestystä vanhasta jo mielikuvissa kuopatusta maailmasta vai ymmärretäänkö maailman muuttuminen joksikin aivan muuksi kuin Westfalenin, Wienin ja Jaltan päätösten World Orderiksi. Lännessä on kuviteltu, että uusi uljas digitaalinen maailma on irtautunut menneestä suurvaltojen valtataistelujen maailmasta. Ja toden totta, sen todisteena voitaneen pitää,  että maailmassa oleva uudentyyppinen innovaatioihin perustuva hajautunut tiedon valta  on jakautunut tasaisemmin kuin koskaan aiemmin (Japani, Etelä-Korea, Taiwan….. varauksin Intia ja monet muut uudet talouden tiikerit).

Nyt siis tuntuu siltä, että Putinin World Order alkaa yhä enemmän muistuttaa vanhaa valtapoliittista etupiirijakoa, jossa suurvallat jakavat maailman keskenään. Ei vaikuta erityisen lohdulliselta maailmankuvalta. Samalla Putin myöntää käytännössä häviönsä taistelussa uudenlaisesta tiedon valtaan perustuvasta maailmanjärjestyksestä. Onko siis palattava vanhaan suurvaltablokkien määrittämään pakotettuun maailmankuvaan?

Onko vanhalla Putinin degeneroituneeksi leimaamalla Euroopalla jakoa tulevissa ”rauhoissa”? Puuhataanko Moskovassa pohjaa ikivanhoihin perinteisiin nojaavalle ”Moskovan rauhalle”?

Maailma huutaa: valitse puolesi tai olet tuomittu moraalittomuuteen. Käsitteet liittoutumattomuus ja varsinkin puolueettomuus ovat suorastaan arveluttavia…..

::::::::::::::::::::::::::::::::

Myöskään läntinen liberaalidemokratia ei ole saanut osakseen yksituumaista tunnustusta. Länttä repivät monet ristiriidat ja eripura. Esimerkiksi voisi ottaa johtavan läntisen suurvallan, Yhdysvallat. Polarisoitunut amerikkalainen yhteiskunta ei voi toimia uskottavana mallina muille. On kammottavaa huomioida tuoreen mielipidekyselyn tulos, jossa 52 prosenttia republikaaneista (42 prosenttia demokraateista) uskoo,  että heidän elinaikanaan Yhdysvalloissa käynnistyy sisällissota. Vaikka näin ei kävisikään,  on tulos polarisaatiokehityksen uusi lakipiste. Vai onko kysymys vielä syvemmästä yhteiskuntarakenteen pirstoutumisesta? Yli puolet amerikkalaisista näkee maan tulevaisuudenkuvan synkkänä.

Kysymys ei ole vähemmästä kuin liberaalin demokratian ja yleensä demokratian kohtalosta. Näinä aikoina Yhdysvalloilla ei pitäisi olla varaa leikitellä maan tulevaisuudella. Äärioikeisto on jo saanut otteen Yhdysvaltojen (korkeimman) oikeuden vallankäytöstä.

Vanha kunnon Hillary Clinton tuomitsee äärioikeiston ”satumaailman”, jossa erilaisilla uskomuksilla on vallitseva asema. Lausunnosta huokuu aito huoli amerikkalaisen demokratian kohtalosta. Muutos vääjäämättömän huonosta kehityksestä paremmaksi pitäisi saada aikaan vaaleilla, mutta nyt näyttää siltä, että äänestämistä vaikeutetaan oikeiston taholta.  Polarisaation toinen osapuoli äärivasemmisto aiheuttaa sekin vastakkainasettelua ”moderneilla” äärimielipiteillään.

:::::::::::::::::::::::::::

Johdon asema on kaikissa johtavissa suurvalloissa perustaltaan vahva. Bidenin, Xin ja Putinin asema on kiveen hakattu. Mutta säröjäkin on havaittavissa. Xin asema on vankin ainakin lyhyellä aikavälillä. Putin on edelleen vahvoilla,  vaikka läntinen propaganda vyöryttää/vuodattaa päinvastaista viestiä. Vetoa Putinin vallassa säilymisen puolesta en kuitenkaan lähtisi lyömään. Yhdysvalloissa on ensisijaisesti kysymys yhteiskunnan jakautumisesta,  joka heijastuu presidentin toimiin monin tavoin. Kysymys ei ole välttämättä Bidenista,  vaan demokratian kriisistä, joka heijastuu presidentin toimintakykyyn.

Hulluuden laajamittainen puhkeaminen näissä oloissa  on täysin mahdollinen tulevaisuudenkuva. Ja raunioilla vannotaan ikuisen rauhan nimiin….

 

 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Demokraattinen kapitalismi vs. autoritaarinen kapitalismi

 


 Taloushistorian emeritusprofessori Sakari Heikkinen muotoilee maailman taloushistorian isoa kuvaa pääpiirteittäin HS:n vieraskynäpalstalla 4.6.2022 artikkelillaan  ”Talousjärjestelmien taistelussa on edessä toinen näytös”. Tällä hän tarkoittaa, että ensimmäinen taistelu, taistelu  itäisen sosialismin ja läntisen kapitalismin välillä,  päättyi viime vuosisadan lopulla lännen murskaavaan voittoon. Sosialismi suurimmaksi osaksi  pyyhkiytyi pois valittavana olevista vaihtoehdoista. Uusi taistelu käydään kahden kapitalismin,  läntisen ja itäisen, demokraattisen ja autoritaarisen välillä.

Tarkasteluun voidaan ottaa myös pidempi aikaväli. Ennen ensimmäistä maailmansotaa  - muutamien kymmenien vuosien aikana 1900-luvun vaihteen molemmin puolin - ensimmäinen globalisaatiokausi näytti etenevän voitosta voittoon ilman suurten ideologioiden välistä valtataistelua. Tämä kausi perustui hämmentäviin keksintöihin ja fossiilisten polttoaineiden käyttöönottoon kaikilla elämänalueilla. Suotuisa kehitys pysähtyi ensimmäiseen maailmansotaan. Ei onnistuttu sopimuksin järjestämään suurvalojen keskinäisiä suhteita rauhanomaisin keinoin vaan turvauduttiin väkivaltaan voimasuhteiden muuttamiseksi. Toista maailmansotaa voidaan pitää ensimmäisen jatkeena. Voimatasapainoa ei saatu aikaiseksi vaan jouduttiin uudelleen väkivaltakierteeseen.

Heikkinen korostaa Neuvostoliiton kiistämättömiä edistysaskelia toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostojärjestelmä vaikutti systemaattisuudessaan rakentavan läntistä kapitalsimia menestyksekkäämmän vaihtoehdon. Avaruusohjelman edistysaskelet olivat tästä näkyvin esimerkki:  Sputnik, Gagarin, ensimmäinen avaruuskävely, ensimmäinen nainen avaruudessa kaikki näyttivät Neuvostoliiton todellisilta menestystarinoilta. Useaat tiedemiehet lännessä allekirjoittivat kehityksen suunnan. Monet tiedemiehet ja esimerkiksi Nikita Hrustsev esittivät arvioita,  miten nopeasti sosialistinen talousjärjestelmä ohittaisi lännen kapitalismin, mutta erehtyivät pahan kerran. Jäi kuitenkin huomioimatta, että   monet arkiset asiat Neuvostoliitossa eivät edenneet:  kulutushyödykkeiden tuotanto esimerkiksi oli lännessä paljon tehokkaampaa kuin idässä.

Maailma pyrittiin jakamaan kahteen erilliseen maailmaan, joiden välillä vallitsi kuilu asevarustelua myöten. Yhdysvalloissa Neuvostoliiton menestys aiheutti aluksi  sokkivaikutuksen: näytti siltä, että maailman parhaana pidetty läntinen järjestelmä oli haavoittuvainen. Kilpavarusteluun ohjattiin yhä enemmän resursseja. Talouden tuottavuus oli kutenkin lännessä ylivoimainen ja Neuvostoliitto taittoi itseltään niskat asevarusteluun uhrattujen varojen ylittäessä neuvostotalouden voimavarat. Talousjärjestelmien ”ensimmäinen näytös” päättyi läntisen kapitalismin voittoon

Kiina siirtyi ”kommunistisen puolueen johtamaan kapitalismiin”, kuten Heikkinen sen toteaa. Nyt sosialismi vaikuttaa pitkältä kiertotieltä ”kapitalismista kapitalismiin”. Toisaalta sosiaalista markkinatalousmallia hyväksikäyttäen monet Länsi-Euroopan valtiot saavuttivat ennen kuulumattoman elintason ja torjuivat sen avulla sosialismin. Läntinen malli pyrki yhdistämään tehokkaan tuotannon ja kansalaisten hyvinvoinnin onnistuen siinä vähintään kohtuullisesti.

Globalisaatio osoittautui ratkaisevaksi kapitalismin menestystekijäksi tässä talousjärjestelmien toisessa näytöksessä Kiinan päästessä Yhdysvaltain ohella kuskin paikalle massiivisessa kulutus- ja  teollisuustavaratuotannossa. Kiina pyrkii pitämään kansalaisensa tyytyväisinä kommunistisen puolueen ylhäältä päin ohjaaman autoritaarisen järjestelmän avulla ilman lännestä tuttua demokraattista päätöksentekoa.

Heikkinen määrittää globalisaation nousukierteen pysäyttäjiksi finanssikriisin, koronaviruspandemian  ja Ukrainan sodan. Ainakin osittain tämä pitää paikkansa, vaikka arviossa tullaankin kiinni aivan nykypäivään ja näkymä eteenpäin on sumuinen. Venäjän kohtalo – siitä itsestään johtuen – on murheellinen. Jos Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainan kimppuun, olisi sillä  ollut ihan kohtuullinen asema osana globalisaatiota ainakin fossiilisten polttoaineiden tuottajana. Ukrainaan hyökkäys muistuttaa tilannetta,  jossa kaikki pistetään yhden kortin varaan ja pysäytetään orastava tappio globaalissa talouskilpailussa. Venäjän vanhan imperiumin hajoaminen on osoittautunut jättimäiseksi arvovaltakysymykseksi.

Demokratia/autoritaarisuusmittarilla mitattuna maailma on jakautunut vauraaseen joukkoon kehittyneitä demokraattisia valtioita USA:n johdolla ja autoritaariseen Kiina-johtoiseen  joukkoon melko köyhiä ”kehittyviä” valtiota, joihin Venäjäkin asemoituu lähinnä sotilaallisen kyvykkyyden  johdosta.

Jotenkin nykyinen maailma vaikuttaa hahmottomammalta kuin se ideologioiden muovaama bipolaarinen maailma,  joka ennen vallitsi. Yhdysvallatkaan ei ole enää omilla jaloillaan seisova itseriittoinen jättiläinen, vaan muihin tukeutuva demokratiavaurioinen liittovaltio.

Lopputulema näyttää olevan Heikkisen mainitsema kahden kapitalismin, autoritaarisen ja  demokraattisen valta-asema,  joka syrjäytti sosialistisen ja kapitalistisen järjestelemän välisen kilpailun.

 

 

 

torstai 16. kesäkuuta 2022

Kun toukokuun odotus päättyy, alkaa haaveilu elokuusta

 


Mikä on paras vuodenaika? Jokaisella on siitä oma vankka käsityksensä. Itse olen ratkaisut kantani jo kymmeniä vuosia sitten. Se on tietenkin kevät. Tärkeintä ovat kuitenkin selvästi toisistaan erottuvat vuodenajat, joista jokainen voi valita mieleisensä tai vaikkapa kaikki.

Joka tapauksessa luonnon herääminen lumen alta on hienoimpia kokemuksia. Kuluvana keväänä jouduimme tosin lumitöihin viimeisellä mökkitien pätkällä, joka hetkeksi vaimensi keväästä johtuvaa innostusta.

On jännittävää havaita, kuinka sääkarttojen mukaan lumet ovat hävinneet aika päiviä sitten, mutta mökkitiellä puiden siimeksessä jää tai lumi pysyy kauan paikoillaan pälvien lomassa.

Kevään ajankohta määrittää ensimmäisen mökillä käynnin. Vuodet, eivätkä keväät,  ole veljeksiä keskenään. Aikatauluhaitari on ulottunut maaliskuun puolesta välistä toukokuun alkuun. Välillä näytti, että kevät aikaistuu vallan lineaarisesti, mutta kuluva kevät osoitti, että kevät voi olla myös myöhässä.

Jään väri oli sinisen musta, kun tällä kertaa saavuimme paikalle. Jäälle ei ollut asiaa. Siellä se laituri taas odotti nuoralla yhteen sidottuna jäiden puristuksessa……

Kevääseen liitetään myös kova puurtaminen varsinkin, jos sattuu omistamaan kesämökin. Moni on ratkaissut asian vuokraamalla talvi- ja/tai kesämökin. Selviääpähän vähemmällä raatamisella. Niin raataminen. Mitä tuo sana oikein tarkoittaa? Ei kai sitä ihminen omasta vapaasta tahdostaan raada, jos asia tuntuu vastenmieliseltä. Ja eihän se sitä olekaan. Puuhatessa nimittäin näkee omien käsiensä töiden jäljen, vaikka ei olisikaan ihan kätevimmästä päästä.

Kevääseen kuuluvat myös yllätykset. Harva kevät on sellainen, että kaikki toteutuu odotetusti, ja yleensä ne yllätykset ovat ikävänpuoleisia. Nytkin - kuluvan keväänä - painevesi ei tullut nikottelematta kylpyhuoneen suihkusekoittajasta.

Kompostoiva puucee on mainio keksintö. Sen tyhjennys on kevään ensitoimia. Valmista lannoitetta syntyy kevään istutuksiin ja pensaille. Samalla vältetään sisä-WC:n ”raskaiden vesien” viemäröinti. Harmaiden vesien kanssa kyllä pärjää.

:::::::::::::::::::::::::

Joutsenten mekkala täyttää ilman sepelkyyhkyn etäiseen huhuiluun sekoittuen. Onneksi joutsenen ääni kuuluu viereiseltä lahdelta metsän vaimentama.  Joutsenet joutuvat seisoskelemaan jään päällä toisiaan viihdyttäen. Oheinen kuva kertoo näkymän klo 5 eräänä toukokuun alun aamuna sumun vasta pikkuhiljaa hälvetessä.

……. joutsenten kuva…….

Huhti-toukokuussa itikat eivätkä hirvikärpäset vaivaa. Joillekin ne ovat todella kiusallisia seuralaisia. Seuraamme lintujen pesintää. Taistelu on joskus kova puolella tusinalla lintupöntöllämme. Erityisen aggressiivinen on kirjosieppo joka tulee ilmeisesti hieman myöhemmin kuin sen kilpailijat ja joskus taistelu pöntöstä on kova. Tänä vuonna on paha myyrävuosi, joten piha on myllätty, kuten joskus pahimmillaan. Ei kun sammaleen torjuntaan kalkitsemalla nurmikko. Kevään toistuvat työt tuntuvat joskus turhauttavilta, mutta lopputulos palkitsee….. Joskus sitä miettii, miten jälkeemme tuleva sukupolvi suhtautuu tähän kaikkeen. Ajat muuttuvat ja ihmisten mieltymykset niiden mukana. Kun omat varhaiset juuret ovat 1950- ja 1960-luvun mökkikulttuurissa, on helppoa sisäistää kesämökin rutiinit. Meidän jälkeemme jäävät ja tulevat saattavat asettaa elämän tärkeysjärjestyksen aivan uusiksi…..

Mökki tarjoaa mahdollisuuden muisteluihin, sillä järven toisella puolella oli isovanhempieni maatila. Vanhan isännän – papan – kaksi poikaa rakensivat mökit täsmälleen vastakkaiselle puolelle järveä. Omituinen ajatus käväisee mielessä: olen nyt siinä iässä, jossa pidin kahta veljestä jo ikääntyneinä. Itsestä tuntuu, että olen aina poikavekara.

Veden kirkkaus on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Laiturin päässä näkymä on helposti 6-7 metriä viistosti eteenpäin. Ehkä joskus on ollut vielä paremmin, iäkäs enoni väittää, että 70 vuotta sitten kaikki rannat olivat vapaat järviruo´osta.

Mökillä tapahtuu odottamattomia asioita. Siellä – tätä kirjoittaessani – muutun erityisen luontorakkaaksi. Niinpä yksi kevään urotöistä on sisälle eksyneiden kimalaisten pyydystäminen kertakäyttömukiin ja kiikuttaminen ulos. Hyvässä lykyssä voipunut kimalainen pelastuu. Niin luontorakas en ole, että olisin tottunut itikoihin tai punkkeihin. Punkkien kanssa saa olla varovainen. Niin, muuten tämä on se joka kolmas vuosi, jolloin pitää ottaa punkkirokote, järjestyksessä kolmas minun punkkihistoriassani.

Mökin kevääseen kuluu erottamattomasti – koivuvaltaisen pihan takia – lehtien haravointi. Olemme helpottaneet urakkaa kasaamalla suuren osan lehdistä jo edellisenä syksynä. Silti voimainponnistus tuntuu hetken näännyttävältä. Sitten helpottaa: se on luultavasti haravoinnin siisti jälki, joka saa joka kevät uurastamaan pihapiirissä. Työ tekijäänsä kiittää!

Mökin tekniikka tuo mukanaan omat toimenpiteensä, joissa joskus tarvitsen mökkitalkkarin apua. Sähköt ja vesi, siinäpä kaksi elämän eliksiirin lähdettä, joita ilman en enää tulisi toimeen. Mutta ihan silloin alussa, 40 vuotta sitten, oli aivan luonnollista sytyttää öljylamppu ja tihrustaa luettavan parissa. Sitten tuli sähköyhtiön mainos: annettiin ymmärtää, että ilman sähköä ei tule toimeen. Ja ”jos haluat tunnelmaa, sytytä kynttilä”, kuten yhtiön slogan kuului.

Mökkiin kuuluu itsestään selvänä asiana mökkipäiväkirja, jota on pidetty yli 40 vuotta. Sen tarkat merkinnät välittävät tunnelmat, uurastuksen ja ylpeydentunteen aikaansaannoksista. Joskus joku voi lukea mökkipäiväkirjaa osana tapauskohtaista historiaa. Kirjoja on kertynyt nyt kymmenisen kappaletta, ja ne ovat arvokas ”muistilista” sattumuksista, mutta myös määräaikaistehtävistä ja hankinnoista. Ilman mökkikirjan tarkkoja merkintöjä olisimme pulassa. Mökkikirja välittää kolmen – ellei peräti neljän - sukupolven käden jäljet tuleville polville. Muutos on suuri: on tunne, että mökkeily ei välttämättä ole läheskään niin tärkeä asia nykyajan ihmisille kuin se on minun sukupolvelleni. En aio kuitenkaan surkutella: aika aikaansa kutakin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Voiko kevään kokemusta mökillä peitota mikään? No, lämmin, pimeä elokuu pihavalojen kajossa tarjoaa hyvän vastuksen! Elokuun pimeissä mökki-illoissa on oma viehätyksensä. Pehmeä, tuuleton ilma saa minut usein viivähtämään ulkona pidempään kuin ajattelinkaan. Sytytän pihavalot – vastarannallekin syttyvät valot. Jättimäinen kuu paistaa hetken pilvien välistä järven yli. Ei ihme, että kuunsilta on niin vetoava aihe elokuvissa.

Kävelen pilkkopimeässä laituria pitkin sen päähän saakka. Kävelyn epävarmuus saa horjahtamisvaaran tuntumaan todelliselta. Vastarannalla loistaa lopulta yhdeksän valoa – osa niistä on pihavaloja. Se tuntuu jotenkin uskomattomalta – ei tästä ole kauaa, kun sähköä ei ollut vedetty mökeille. Ehkä naapurit vastarannalla – sillanpääläisittäin -  miettivät, mitä tällä puolella puuhataan.


Tuntuu siltä kuin olisin siirtynyt kymmeniä vuosia historiassa taaksepäin vastarannan kylän tavallisen maatalon – isovanhempieni tilan - normaaliin illan viettoon. Saunailta heinänteon päätteeksi….. ei se ehkä silloin kuulostanut romanttiselta, sillä työ oli kovaa. Tosin emme valittaneetkaan – ei kuulunut tapoihin. Maatalon rytmi oli erilainen kuin tämän päivän ihmisellä, mentiin varhain nukkumaan, sillä emäntää odotti aamulypsy. Yökyöpelit tulivat naapuritalosta katsomaan meneillään olevaa TV-sarjaa, ehkä Bat Mastersonia. Joskus vieraat poistuivat viimeisinä tuvasta – ovet olivat auki yötä päivää.

Maatilamiljöö muodosti oman pienoismaailmansa. Maailma sen ulkopuolella tuntui pienenevän, etääntyvän. Maalaistalo aittoineen ”kärrliitereineen” ja ”riihaittoineen” - enoni valtakunta - sai paikan tuntumaan suuremmalta kuin se olikaan. Nyt siitä ei ole oikeastaan mitään jäljellä. Talon yläkerran makuuboksissa, hämärässä päätyikkunavalossa, Pekka Lipposten kanssa vietetyt illat ovat muisto vain. Kylä on pienentynyt aivan olemattoman kokoiseksi. Koko kunta on liitetty naapurin ”suurkaupunkiin”. Silloin 1960-luvun vaihteessa väkimäärä oli moninkertainen nykyiseen verrattuna. Maatalouteen sisältyi  jokin erityinen hohto. Hetken mietiskelyn jälkeen päädyn siihen, että maatalousmiljööseen kuului siihen aikaan vaurauden tuntu. Nykyajan kapistukset telkkareineen hankittiin varhemmin maalle kuin kotipaikkakuntani kirkonkylälle.

Posti tuotiin ja haettiin juuri tuosta maalaistalosta, paitsi viikonloppuna, jolloin posti tuli viereiselle maitolaiturille. Kylän ukot kokoontuivat turisemaan jonninjoutavia menneistä ja tulevista. Kuuntelin loitonpana tarkasti mitä puhuttiin, moni asia selvisi näissä juttutuokioissa.

Tuo ympäristö on linnuntietä vain 2 kilometrin päässä mökiltä järven takana nousevan mäen päällä, mutta maantietä pitkin – järvi kiertäen - 15 kilometrin päässä. Muistot tuovat tuon ajan lähelle, mutta mennyt aika – koko sen ajan elämänpiiri – on iäisyyden päässä takanapäin.

Olen vähitellen lakannut muistelemasta  – aika aikaansa kutakin, mutta silti….

Tajuan, että nuo asiat tulivat mieleeni, koska nykyajan mökkiolosuhteet vertautuvat noiden päivien olosuhteisiin. Tee se itse -kulttuuri on vielä tänä päivänä meissä mökkeilijöissä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Kuulen pimeyden keskellä vaimeita puheääniä laiturinpäähän. Ne kuuluvat naapurimökiltä. Terästän kuuloani, mutta en erota yksittäisiä sanoja. Ehkä siellä juuri saunotaan, vaikka kello on jo yli 11 illalla…


Huomio kiintyy moniin pimeyden ja valon risteyskohtiin. Uskomaton tunnelma. Päätämme vielä valvoa hetken poikani kanssa. Tämän momentumin yritän tallentaa valokuviin – niin vaikeaa kuin hetken tunnelman siirtäminen kuviin onkin.


 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Suurlähettiläs Heikki Talvitien Venäjä-teesit arvioinnin kohteena

 

Suomen entinen Moskovan-suurlähettiläs Heikki Talvitie (s.1939) on antanut haastattelun espanjalaiselle La Vanguardia -lehdelle sekä yhdysvaltalaiselle Fox5-kanavalle. Merkittäviksi haastattelut tekee se,  että niissä selkein sanoin arvostellaan Suomen Nato-ratkaisua. Seuraavassa referoin ja arvioin haastattelulausuntoja Ylen niistä tehdyn uutisoinnin (9.6.2022) perusteella.

Aika vähän on kuultu kriittisiä näkemyksiä Nato-hakuprosessin käynnistämisestä sen jälkeen, kun vyöry myönteisen Nato-ratkaisun puolesta löi läpi.

On tietenkin syytä panna merkille, että Talvitie on entinen Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja. Hänen mielipiteitään tulee lukea ja ymmärtää tätä taustaa vasten.

Monissa suomalaisissa lausunnoissa on vähätelty Natoa Venäjän todellisena vihollisena. Putinin on katsottu löytäneen Natosta yhden tekosyyn vallansokaisemalle interventiolleen. On jopa sanottu syiden löytyvän aivan muualta. Talvitie ei sivuuta Natoa näin keveästi, päinvastoin. Hänen asiantuntemustaan ei ole syytä aliarvioida, siksi merkittävä ura ja kokemus hänellä on takanaan. Olen toki pannut merkille joskus tietyn itsetietoisuuden  hänen mielipiteissään, joka on saattanut ärsyttää muitakin kuin minua.

Nytkin hän herättänee arvostelua, koska pyrkii näkemään Ukrainan tapahtumat  Venäjän kannalta hyväksymättä sinänsä Venäjän menettelyjä. Selväksi tulee Talvitien kantana, että Venäjä ei ole - eikä ole ollut – liittoumattomalle Suomelle uhka. Rajalla ei ole ollut Suomea uhkaavia joukkoja. Venäjän johtajien puheet suurvaltaideologiasta hän sivuuttaa.

Samalla hän tulee myötäilleeksi Vladimir Putinia, joka totesi presidentti Niinistölle puhelimitse – Nato-haun realisoiduttua  - että ”teitä ei uhannut mikään”, ja että Nato-haku oli virhe. Näin ajateltuna - Nato-haun myötä -  Venäjän aiheuttama uhka lankeaa liittoutumaan pyrkivän Suomen kontolle, joka muutoin olisi jäänyt realisoitumatta.

Oleellisen tiedon äärellä ollaan, kun Talvitie toteaa, että Suomen ja Ukrainan vertaaminen on hänen mielestään ”hölynpölyä”. Toisin sanoen hän torjuu ns. München 1938 -syndrooman nykyiseen tilanteeseen siirrettynä, jonka mukaan ensin viedään käsi sitten koko…  Ylivoimainen enemmistö suomalaisista ja myös kansainvälisesti ajattelee asiaa München 1938 -hengessä. Talvitie on kuitenkin vakaa mielipiteessään, että uhkaa ei ole, eikä ole  ollut Suomen pysyessä liittoutumattomana.

Itsekin kiinnitin huomiota eduskunnan hyväksymään turvallisuusselontekoon, joka myötäili vahvasti Natoon liittymistä  arvioissaan. Se ei siis ollut aspekteissaan riittävän erittelevä.  Erityisesti Talvitietä kiusaa Ukrainan tapahtumien historiaton tarkastelu. Kaikki dramaattinen  tuntuu alkaneen 24.2.2022. Mihin on jäänyt viimeisten 70-80 vuoden aikainen tapahtumien kulun tarkastelu?  Tavallisten matti meikäläisten historianäkemysten puutteellisuus saattaa selittää nopean mielipideilmaston muutoksen 24.2.2022 jälkeen, mutta asiantuntijoiden piti olla paremmin informoituja.

Talvitie on hämmästynyt sdp-johtoisen hallituksen nopeasta Nato-kannan muutoksesta. Lyödäänkö nyt vetoa tulevan hallituskokoonpanon pohjasta – kaikki kynnelle kykenevät haluavat olla valtavirrassa mukana - eikä haluta jäädä ihmettelemään sivusta, mitä tapahtuu?

Talvitie antaa tunnustusta presidentille hänen tilannetajunsa  takia, mutta itse jäin aprikoimaan Niinistön hyvin varovaisen ja perustellun liittoutumattomuuskannan lopulta melko nopeaa muutosta Nato-liittoutumisen hyväksi. Presidenttiin kohdistuvan paineen on täytynyt olla valtava. Kun sanon näin, vertaan rivipoliitikon muutoksille altista mielipiteenmuodostusta presidentin kaiken kattavaan vastuuseen.

Oma pohdiskeluni median (ml. sosiaalinen media) massiivisesta johdattelusta Naton hyväksi vastaa Talvitien kantaa (vrt. esim. Helsingin Sanomat). Median roolia kannan muodostuksessa on syytä tutkia tarkemmin, kun pöly on laskeutunut.

Talvitie kiinnittää huomiota Ukrainan vanhastaan kiistanalaisiin rajoihin. Ei ole ihme, että ensin syttyi konflikteja ja sitten laajamittainen sota. Talvitien mielestä Putin ei ole mielenvikainen vaan hänen käytöstään leimaa uskollisuus Venäjää kohtaan. Uskollisuudella on kutenkin jättimäinen hinta. Talvitie arvioi Putinin nyt erityisen vaaralliseksi, koska ”Putin on häviämässä”.

Putinilla on vimmainen halu laajentaa etupiiriään Venäjän reuna-alueilla. Hänessä on minun käsitykseni mukaan suuruudenhulluja piirteitä. Talvitie päätyy kahteen pääväittämään: (1) mitä enemmän Putin on häviöllä,  sitä enemmän hän harkitsee ydinaseiden käyttöä. Ja edelleen (2) mitä enemmän Putin on häviöllä, sitä enemmän hän haluaa kytkeä amerikkalaiset mukaan sotaan.

Vaikka en olekaan läheskään kaikissa asioissa Heikki Talvitien kannalla, on hänen mielipiteensä huomiota herättävä ja osin hätkähdyttävä jo sen takia,  että hän opponoi ”virallista” -  ja valtaenemmistön - kantaa vastaan.

En pysty olemaan yhtä varma nykytilanteen arvioista kuin Talvitie. Vasta tulevaisuus näyttää suunnan, johon edetään. Kaiken kattava jälkiviisaus – puhumattakaan vahingonilosta – toivottavasti ei määritä tulevaisuudenkuvaa.

torstai 9. kesäkuuta 2022

Antavatko kannatuskyselyt vihjeen seuraavan hallituksen pohjasta?

 

Kotimaan poliittista kehitystä aprikoitaessa pohjan tarjoavat eduskuntavaalit 2019. Silloin sosiaalidemokraatit voittivat niukasti vaaleissa, joissa mikään puolue ei ollut lähelläkään 20 prosentin kannatusta. Ensimmäistä kertaa muuten eduskuntavaalien historiassa kaikki puolueet jäivät alle 20 prosentin. Tulokseksi  äärimmäisen tasaisissa vaaleissa muodostui seuraava järjestys: sdp 17,7 %, perussuomalaiset 17,5 %, kokoomus 17,0 % ja keskusta 13,8 %. Viimeisimmässä  Ylen Taloustutkimuksella teettämässä mielipidetiedustelussa, toukokuussa 2022, kokoomus oli ylivoimainen 25,9 prosentin kannatuksella. Mielenkiintoista on,  että sdp vielä reilut kolme vuotta vaalien jälkeen saa prosenttiyksikön verran enemmän kannatusta kuin viime vaaleissa (2019 vaalit: 17,7 %  - toukokuu 2022 18,7 %). Tästä ansio langennee pääosin pääministerille, jonka henkilökohtainen kannatus kannattelee puoluetta, vaikka sdp on päähallituspuolue. Minusta tuntuu,  että Marin tavoittelee myös asemia maailmanpolitiikassa, joka voi heijastua sdp:n suosioon. Mutta kumpaan suuntaan?

Isot kannatusmuutokset ovat vielä mahdollisia,  onhan seuraaviin vaaleihin vielä aikaa 10 kuukautta. Viimeisimmässä gallupissa perussuomaisten kannatuksen lasku (14, 9 %/ + 0,3 %) näyttäisi pysähtyneen, mutta hallituspuolue keskustan kannatus laahaa edelleen alamaissa 12,1 prosentissa (-1,4 %). Vihreät on vihdoin piristymässä 9,4 prosentin kannatuksella (+0,6) ja ohitti vasemmistoliiton.

Viime aikojen kannatusmuutokset ovat kokoomusta ja osin keskustaa lukuun ottamatta maltillisia. Keskustankin osalta suurin muutos alaspäin tapahtui 2015-2018. Onko tämä yllätys ottaen huomioon viimeisten kolmen vuoden aikana tapahtuneet järistykset? Koronapandemia ja sotilaallisen liittoutumisen kannatuksen dramaattinen nousu eivät ole hievauttaneet puolueiden kannatusta tuntuvasti kokoomusta lukuun ottamatta. Kokoomus on  voimistunut vahvasti 16-17 prosentista (2019) nykyiseen yli 25 prosenttiin. Muutosta voidaan selittää sillä, että kokoomus on pitkän aikaa ollut ”Nato-puolue”. Kansalaisten äkillinen kannatusmuutos sotilaallisen liittoutumisen hyväksi ovat satanut kokoomuksen laariin.  Mutta onko kokoomuksen nousu tämän yhden asian varassa?  Se nähdään vasta jonkun ajan kuluttua,  kun enin Naton uutuuden viehätyksestä on ohi. Tietenkin kokoomuksella on myös johtavan oppositiopuolueen kannatuspotentiaali puolellaan.

Kannatusluvut tasaantunevat eri puolueiden välillä,  kun vaalit lähestyvät. Perussuomalaisten pääsy hallitukseen edellyttänee selvästi suurempia kannatuslukuja kuin mitä viime gallupeissa on nähty.

Marko Junkkari spekuloi kommentissaan 3.6.2022 ”Kannatuskysely näyttää povaavan sinipunaa”, että hallitus todennäköisimmin perustettaisiin kokoomuksen ja sdp:n varaan. Tosin Junkkari kiireesti lisää, että sdp ei ole suosittu kokoomuksen potentiaalisten hallituskumppanien joukossa. Hänen mielestään käytännön  seikat, kuten keskustan matala kannatus on johtamassa porvarihallituksen sijasta  sinipunaan. Onkin mahdollista, että keskusta jää oppositioon nuolemaan haavojaan, jos sen kannatuksessa ei tapahdu äkkiä piristystä.  Kaiken kaikkiaan taitaa olla aivan liian aikaista spekuloida vuoden 2023 vaalien jälkeistä hallituspohjaa.

Kuinka suosittu nykyinen hallitus on edeltäviin hallituksiin nähden viimeisen neljännesvuosisadan aikana? Yle on eritellyt hallitusten suosiolukuja. Lipposen molemmat hallitukset peittoavat muut hallitukset kirkkaasti. Ne voitaneen nimetä lamasta toipumishallituksiksi.  Tasoissa nykyinen hallitus on verrattaessa sitä Vanhasen hallitusten suosiolukuihin,  mutta lyö helposti Sipilän ja Kataisen hallitukset.

Kaiken kaikkiaan nykyinen hallitus on selvinnyt varsin kohtuullisesti ottaen huomioon hallituskauden aikaiset dramaattiset käänteet.

Hesarissa oli myös vertailu,  miten puolueiden kannatukset ovat muuttuneet viimeisten 30 vuoden aikana. Ne vahvistavat silmämääräisen suunnan. Suurimpien puolueiden (kok, sdp, perussuomalaiset) käyrät heittelevät useiden prosenttiyksiköiden tasolla. Eniten poukkoilee perussuomalaisten kannatus puolueen luonteesta johtuen. Keskustan alamäki on selkeä fakta. Se on liikkunut 2000-luvulla suurten puolueiden ryhmästä kohti keskisuurten puolueiden ryhmää,  jolle tasolle kannatus on jämähtänyt. Kokoomus on noussut aivan viime aikoina reippaasti yli 20 prosentin puolueeksi edellä mainituista sysitä. Demareiden rautainen 25 prosentin kannatus on muuttunut   rautaiseksi 20 prosentiksi. Vihreiden aluksi tasaisena pysyvä, sen jälkeen nouseva  ja sitten laskeva kierre näkyy selvästi kannatuskäyrältä.  Vakiintuneimmat kannatukset ovat puoluekentän pienillä puolueilla.

Muutokset poliittisessa kentässä kielivät – kaikesta tapahtuneesta huolimatta - rauhallisista ajoista verrattuna monien muiden maiden vastaaviin järjestelmiin. Näin onkin kauempaa (korkeammalta) katsottuna:  Suomen edustuksellinen demokratia on ollut harvinaisen vakaa järjestelmä.