lauantai 6. maaliskuuta 2021

Kansanvallasta suuryhtiövaltaan

 

Areenassa on nähtävillä kanadalainen dokumentti   ”The Corporate Coup d´Etat”,  jossa kuvataan suuryritysten väitettyä ”vallankaappausta” erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös globaalisti. Suuryritykset ja suuromistajat pyrkivät jakamaan dokumentin mukaan vallan maailmassa ja sivuuttamaan kansanvaltaiset järjestelmät.

Aivan oleellista on panna merkille, että dokumentti on valmistunut vuonna 2018. Aika-akseli ei  siis ulotu nykyhetkeen saakka.  Niinpä Trumpin kauden pari viimeistä vuotta jäävät käsittelyn ulkopuolelle. Tarina jää ikään kuin kesken. Silti monine puutteineenkin dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan amerikkalaiseen todellisuuteen. Tekijät sivuavat vahvasti Donald Trumpin ajatusmaailmaa,  jossa korporatismi  on hyväksyttävä tavoite yhteiskunnassa.

Korporatismilla tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää,  jossa parlamentaarisen  järjestelmän sijasta työnantajien ja työntekijöiden muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot  käyttävät lainsäädäntövaltaa. Trump tuntui olevan kohtuullisesti perillä korporatismin yhteydestä Mussolinin Italiaan ja Francon Espanjaan ja on ilmaissut kannatuksensa korporatismille.

Asiaa käsitellään dokumentissa toispuoleisesti,  sillä dokumentti keskittyy vain  työnantajien ja omistajien vallankäyttöön eikä muutoinkaan syvennä korporatismin teemaa. Työntekijät ovat tässä dokumentissa kärsijöinä jaettaessa valtaa epätasaisesti.

Lähtökohtana on Yhdysvaltain kahden kaupungin, itärannikon Camdenin (New Yersey) ja  keskilännen Youngstownin (Ohio) köyhtymiskierre, johon ne ovat joutuneet  terästeollisuuden kannattavuuskriisin takia. Molemmat kaupungit ovat olleet vauraita teollisuuspaikkakuntia.  Syyttävä sormi osoittaa poliitikkoihin, suuryhtiöihin ja globalisaatioon. Youngstown kuuluu ruostevyöhykkeeseen,  joka on kärsinyt tavattomasti US Steelin  romahduksen (suuryhtiön työntekijämäärä putosi vuoden 1943  340 000 työntekijästä nykyiseen noin 50 000 työntekijään) seurauksena.  Youngstownin  asukasluku putosi pahimmillaan 60 prosentilla vuodesta 1959.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi,  kysymys on pitkäaikaisemmasta teollisuustyöpaikkojen alenevasta trendistä kuin aivan viime vuosina tapahtuneesta romahduksesta. Dokumentista saa käsityksen että Youngstownin ja Camdenin alamäki olisi aivan tuore ilmiö. Kaiken lisäksi Youngstown on ilmeisesti kokenut melkoisen piristymisen kulttuurilaitosten perustamisen ja modernin teknologian nousun johdosta. Ruostevyöhykkeen kaupungit eivät ole siis kuihtumiseen tuomittuja.

Haastateltavat  ihmiset olivat arponeet vuoden 2016 presidentinvaaleissa  Bernie Sandersin, Hillary Clintonin ja Donald Trumpin välillä. Vaihtoehdot ovat ideologisesti niin kaukana toisistaan, että ihmisten hädän täytyy olla todellista, koska he etsivät pelastajaa. Monet mukaan valikoituneista haastatelluista olivat lopulta kääntyneet Trumpin kannalle, joskin mielipiteissä heijastui tyytymättömyys kaikkiin vaihtoehtoihin. Voidaan ajatella,  että monet niistä,  jotka turvautuivat vuonna 2016 Trumpiin,  siirtyivät vuoden 2020 vaaleissa Joe Bidenin kannalle. Jotenkin jäi sellainen kuva,  että kannatus vaihtelee sen mukaan,  kuka tarjoaa eniten.  Todelliset syy- ja seuraussuhteet jäävät ainakin osin selvittämättä.

Ihmiset ovat hyvin pitkälle konkretiassa kiinni. Dokumentista kävi mm. selville,  että Trumpin veronkevennykset olivat merkinneet eräälle haastateltavalle  20 dollaria aiempaa suurempaa tuloa. Silti hän vaikutti tyytyväiseltä. Ilmasto-  ja ympäristökysymykset eivät tämän rinnalla painaneet mitään. Kontrasti on melkoinen,   kun Hillary Clinton kävi ennen vuoden 2016 vaaleja julistamassa ruostevyöhykkeellä,  että teollisuuspaikkoja ei pelasteta.

Dokumentin sanoma oli selvä:  teollisuuslaitokset ”vietiin” Meksikoon. Katkeruus oli ilmeistä. Clinton ei osannut valita sanojaan oikein puhuessaan lyhyen aikavälin teollisuustyöpaikkojen menetyksistä ja pidemmän aikavälin tavoitteista,  joilla oli tarkoitus korvata taantuvien  teollisuusalojen duunit.  Kuitenkin Youngstownin esimerkki kertoo, että toimialamuutokset ovat täysin mahdollisia, mutta ehkä kysymys olikin perimmältään siitä,  että vanha teollisuustyöntekijäsukupolvi ei enää taivu moderneimpiin palvelualan ammatteihin. Kun sosiaaliturva on suhteellisen vaatimattomalla tasolla jäävät ihmiset jostakin paremmasta paitsi,  jolloin mielen täyttää viha ja katkeruus. Vanhojen teollisuustyöpaikkojen pystyssä pitämisessä tekohengityksellä taas ei ole mitään järkeä.

Trump  huijasi ihmisiä lupailemalla teollisuustyöpaikkoja takaisin. Yksi haastateltavista sanoi suoraan,  että yksi asia,  mikä on varma on se, että toimintansa päättänyt  1500 työpaikan tehdas ei tule enää takaisin.

Edellä kuvattu kokonaisuus on monimutkainen syiden ja seurausten vyyhti, jota on vaikeaa ratkaista.

Dokumentin johtopäätös haasteesta  tuntui olevan kumuloituvan pääoman omistajien  ja poliittisten tahojen yhteenliittymän syyttely tapahtuneesta, jossa tietenkin on vinha perä,  mutta joka ei ole hedelmällinen tapa ratkaista ongelmia eikä kanna pitkälle.

Ehkä yksi selitysmalli on se,  että vanhentuneen kapitalistisen ajattelun kannattelemana on  liian kauan pidetty yllä vanhaa loppuun saakka käytettyä tehdasympäristöä ja aiheutettu vaihtoehtojen puutteen takia korvaamatonta vahinkoa. Toteutunutta vanhan säilyttämistä on kannatettu  kaikkien osapuolien taholta, kunnes seurauksena on vanhan totaalinen purku.

Toisena selitysmallina  voisi olla kuva vauraasta 1950- ja 1960 luvusta, jossa edellinen ja sitä edellinen sukupolvi elivät. Menestyksen eväät olisi kuitenkin   pitänyt luoda jo aiemmin uudelleen, jottei  olisi syntynyt  kestämätöntä taakkaa yhden sukupolven – 1980-luvulta lähtien  työelämässä olleiden -  kannettavaksi. Epätasaisesti jakautuneet tulot heikensivät  vähitellen seuraavien työntekijäsukupolvien taloudellista asemaa. Vanha ”New Deal -tulonjakomalli”  haihtui savuavien  raunioiden myötä ilmaan.

Uusi teollisuus - tietoteollisuus - otti ripeitä askelia aivan omaan suuntaansa ja jätti vanhan taakseen sivuille vilkuilematta.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Nostan vielä esille tämän dokumentin tinkimättömiä avainteemoja. Fokus on suuryritysten  liian suuressa vallassa kansalaisten kustannuksella. Tähän liittyen suuryritykset pyrkivät hyötymään halvan työvoiman markkinoista ja ovat tähän päästäkseen valmiit lopettamaan tehtaita kotimaassa ja siirtämään toiminnan esimerkiksi Meksikoon. Kehitys mahdollistaa teollisuustyöläisten luokan ”tuhoamisen”.

Tulevaisuus kuvataan paluuna menneisyyteen,  jossa yhteiskuntarakenteet ovat jähmeitä (patriarkaalinen yhteiskunta, jossa jokainen tietää paikkansa, kuten ennen demokratian läpimurtoa). Kysymys on muun muassa ”miehen arvon palauttamisesta”.  Kapitalismi, patriarkaatti ja valkoinen ylivalta liitetään yhteen. Kehitys nähdään mustan väestönosan ”saartamisena”.

Suuryritykset ohjailevat ihmisten elämää. Kansanvaltaistumisprosessissa demokratian  nähdään toimivan katalysaattorina omistajien menettäessä valtansa. Torjuakseen tämän suuryritykset muodostavat yhteenliittymän,  jonka rinnalla  demokratia osoittautuu voimattomaksi. Tämän ”hitaan vallankumouksen” tunnusmerkkinä liberaali demokratia on alkanut myötäillä demokratiavastaisen eliitin teemoja. Ajankohtakin määritetään: näin on tapahtunut  1990-luvun puolivälistä lähtien.

Jos osapuolet nähdään toistensa vastaisina rintamina,  voidaan ajatella, että  kansanvaltaiset valtiot ryhmittyvät viime kädessä autoritaarisuuden taakse. Seuraus tästä kaikesta on, että kansalaiset kokevat itsensä ulkopuolisiksi ja siksi tulevat yhä vihaisemmiksi. Nuoret esitetään tulevaisuuden voimana,  joka ainoana ihmisryhmänä pystyy asettumaan rahan valtaa vastaan.

Nykyisen tilanteen ei tarvitse olla pysyvä. Kehitys kohti parempaa  yhteiskuntaa on hidasta. Sitä symboloidakseen eräs kommentoija vertaa prosessia perhosten muuttoliikkeeseen Pohjois-Amerikasta Meksikoon. Muutto kestää kolme perhossukupolvea!

 

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Liian laaja oikeisto

 

Äärioikeiston menestys on venyttänyt ja laajentanut oikeistopuolueiden kannatushaitaria. Näin on tapahtunut Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Miksipä ei siis Suomessakin. YYA-aikaan virallinen kokoomus oli kompakti kokonaisuus, joskaan ei silloinkaan täysin yhtenäinen. Harri  Holkeri ja  Ilkka Suominen pitivät kokoomuksen kurissa ja nuhteessa ja heidän jälkeensä puolueen fraktiot  ovat pysyneet pieninä näihin aikoihin asti.

Laitaoikeiston muodostivat  Suomen politiikassa mm. Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth ja Kullero Rainio. Nämä olivat reilusti oikeistolaisia puoluekannasta riippumatta ja samalla Kekkos-  ja YYA-Suomi -vastaisia. Joka tapauksessa kysymys oli yksittäistä oikeistopoliitikoista (ei ryhmästä),  jotka joutuivat valtavirtaoikeistosta sivuraiteelle. Eri asia on sitten,  että noiden aikojen  ilmapiirissä oikeistolaisiksi kutsuttuja ei tänään  luokiteltaisi äärioikeistoon.  Leimakirves toimi tehokkaasti.

Kysymys oli ehkä enemmän siitä, että vanhoina hyvinä aikoina puolueiden ”reunat” pitivät paremmin mölyt mahassaan kuin nyt, jolloin some-keskustelu houkuttelee  ihmiset paitsi riehaantumaan niin myös loukkaamaan vastustajia.

Monet asiat poliittisessa kentässä ovat muuttuneet viime aikoina. Merkittävin muutos on ollut perussuomalaisten kasvanut suosio. Ajoittain suurimmaksi puolueeksi noussut perussuomalaiset on heiluttanut vuoronperään  sdp:n, keskustan ja kokoomuksen kannatusta. Samaan aikaan puolue on siirtynyt poliittisessa kentässä oikeistokonservatismin lipunkantajaksi.

Kokoomuksen oikeistokonservatiivisten fraktioiden syntyyn on vaikuttanut paitsi yleiseurooppalainen oikeistopuhurin vaikutus niin myös  perussuomalaisten kasvu. Kokoomuksessa ei ole haluttu jäädä syrjään konservatiivivirtauksista ja vanha liberaali kokoomus on ollut hätää kärsimässä. Kokoomuksen havaittava tempoilu eri suuntien ristiaallokossa on heikentänyt puolueen uskottavuutta.

Kokoomus yrittää siis hallita koko oikeistolaista kenttää, mutta se  lienee mahdoton tehtävä,  koska liberaalissa päässä olevat eivät tule toimeen oikeassa reunassa olevien konservatiivien kanssa. Kokoomuksesta on puhuttu väliinputoajana,  koska se ei ole päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen,  mitä väylää se etenee.

Kaiken mielipideilmaston takana on käynnissä oleva nettikeskustelu, joka on omiaan repimään puoluetta hajalle. Luontevalta tuntuisi, että kokoomus säilyttäisi liberaalin valtalinjan ja jättäisi perussuomalaiset omaksi konservatiivipopulistiskeksi saarekkeeksi. Mutta uskalletaanko niin tehdä?

Politiikanteko on tänä päivänä todella hankalaa. Mielipiteet sinkoilevat ympäriinsä ja kaikkein kovimmilla ovat puolueiden johtohahmot. Pahinta on,  että demokratia ja demokraattinen päätöksenteko kärsivät vallitsevasta hämmennyksestä.

Autoritaarinen malli ei ole kuitenkaan  länsimaissa todellinen vaihtoehto.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (1.3.2021) summataan  kehitys siten,  että oltaisiin liikkumassa kohti blokkeja,  joista toinen muodostuisi  vasemmalle ja toinen oikealle. Tällaista ei ennusteta ihan ensimmäistä kertaa. Itse en usko,  että puoluekentän jako muuttuu oleellisesti suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kaksipuoluejärjestelmissä tuntuu tapahtuvan  pirstoutumista.

 

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Kilpahiihdon dramatiikkaa

 

On taas se aika,  jolloin kilpaillaan ”suomalaislajin” maailmanmestaruustitteleistä. Meneillään ovat hiihdon maailmanmestaruuskilpailut (viralliselta nimeltään Pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailut). Tarkemmin sanottuna ollaan puolivälissä kisoja. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki mukana olevat  maat janoavat menestystä  omalle kansakunnalleen. Onneksi suurin henkilökohtainen  penkkiurheilijan palo on meikäläisen osalta jo vaimentunut. Jäljellä on ymmärtävän hyväksyvä asenne: kilpailu on käynyt niin tiukaksi,  että tie huipulle on  millä mittarilla tahansa mitattuna kova ja kivinen. Menestystoiveet ovat usein hentoisen toiveen varassa.

Urheilumenestystä on menneinä vuosina ja vuosikymmeninä tullut roppakaupalla. Vai onko? Tarkemmassa katsannossa Suomi on lähes aina ollut tilanteessa,  jossa kansainväliselle huipulle päässeiden osuus muodostaa  hyvin ohuen kerroksen parhaimmistostamme.  Usein menestys on ollut lajikohtaisesti yhdestä urheilijasta kiinni.  Sivuutan tässä tietoisesti 1920-luvun ja 30-luvun loiston päivät.

Esimerkiksi hiihdossa meillä on ollut viime aikoina huipulla tai sen välittömässä tuntumassa yksi nainen, Krista Pärmäkoski ja yksi mies, Iivo Niskanen. Jos he eivät ole iskussa,  ovat menestymisen mahdollisuudet olleet melko vaatimattomat.

Seurasin miesten yhdistelmähiihtoa Obertsdorfin maailmanmestaruuskisoista. Kumpikaan edellä mainituista suomalaisista huipuista ei näytä olevan ihan parhaassa iskussa. Mutta itse kilpailu oli varsinainen jännitysnäytelmä. Oli kiehtovaa seurata,  miten Aleksander Bolshunov oli peräti viiden norjalaisen jahdattavana suuren osan kilpailua. Se,  että ”Bolshu” voitti toi mieleen Lasse Virenin suorituksen Montrealin olympiakisojen 5000 metrin juoksussa. Jahdattava kukisti jollain yli-inhimillisellä ponnistuksella nälkäiset vastustajat ja sai kirkkaimman mitalin.

Kun Iivo Niskanen voitti yhdistelmäkisan Suomen mestaruuden pari viikkoa ennen MM-kisoja ylivoimaisesti,  ajattelin,  että hänen täytyy olla  kansainvälisellä huipulla. Luulo ei ole tiedon väärti. MM-kisoissa kävi ilmi,  että muut ovat vielä paljon hurjemmassa iskussa. Kovalla perinteisen hiihtotavan rutistuksella hänen piti kypsyttää pelottavat vastustajat, mutta tosiasiassa hän väsyttikin itsensä. Ja jos Iivo Niskanen ei onnistu, niin meillä ei ole toista, kolmatta, neljättä tai viidettä suomalaista korjaamassa aukkoa. Tällä  kertaa viimeisenä  nauroi itänaapurin äärimmäisen kilpailuhenkinen mies,  Aleksander Bolshunov, joka osoittautui hyväksi voittajaksi. Hävitessään sama mies on osoittautunut huonoksi häviäjäksi. Bolshunovista on sanottava,  että hän on varustettu aivan ennen näkemättömillä kestävyysnopeusominaisuuksilla.

Kisat ovat kuitenkin kesken. Käytäntö on osoittanut,  että voimasuhteet heilahtelevat voimakkaastikin,  kun joudutaan lyhyen ajan sisällä puristamaan kolmesta viiteen hiihtomatkaa suorituskyvyn äärirajoilla. Tämä nähtiin, kun miesten parisprintissä täysin yllättäen Ristomatti Hakola  ja Joni Mäki syrjäyttivät palkintopallilta heitä paljon paremmin  menestyneitä  urheilijoita. Nyt  oli Bolshunovin vuoro pettyä,  sen verran alakuloiset hän otti vastaan pronssimitalin. Miesten parisprintti oli urheilun dramatiikkaa parhaimmillaan. Kilpailu sisälsi kaikki jännitysnäytelmän elementit, vaipumisen pettymykseen  ja toipumisen loistosuoritukseen.

Ja juuri kun ehdin ajatella,  että Suomi ei menesty viesteissä (eikä parisprinteissä). Vanha juttu: mitä tahansa voi tapahtua. Suomelta on  tulossa huippuluokan nuoria,  heidän vuoronsa tulee lähitulevaisuudessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Norja on kerännyt kateuden sekaista ihailua osakseen käsittämättömällä menestyksellä. Se on pantu MM-kisoissa koko muuta maailmaa vastaan ja menestyy tasapäisesti!  Silti norjalaisten pettymys voi olla suomalaisten vastaavaa  suurempi:  miesten pienen mäen kilpailussa norjalaiset jäivät palkintopallisijojen ulkopuolelle selvästä ennakkosuosikin asemasta huolimatta.

MM-kisojen  suuri suomalainen sankari on ollut parisprintin sankareiden ohella  Ilkka Herola,  joka ylitti itsensä  valtavalla yhtäjaksoisella vedolla taistelussa yhdistetyn kirkkaimmista mitaleista. Venymiskyky palkittiin hopeamitalilla.

Suomalaisia urheilijoita on kovalla kädellä opetettu  käsittelemään tappioita. Menetelmiä on useita:  jotkut purevat hammasta ja yrittävät uudelleen, jotkut purskahtavat itkuun, jotkut sisuuntuvat ja jotkut lamaantuvat. Usein kysymys on näiden yhdistelmästä, todellisesta  tunteiden vuoristoradasta. Silti hiljainen tyytyminen lopputulokseen ja suorituksen erittely ovat tyypillisiä suomalaisten tapoja käsitellä epäonnistumista tai odotuksia vaisumpaa menestystä. Vastaavasti odottamattomat menestykset on otettu vastaan riehakkuudella,  jolle saa hakea vertoa.

Urheilun kansallistunteen  kohottamismerkitys on vähentynyt, mutta piristystä elämiseen ja olemiseen se tuo varsinkin näin pandemia-aikana.

::::::::::::::::::::::::::::

Hiihdon luonne on muuttunut, on tullut luisteluhiihto ja matkoja lisää sprinttihiihtoineen. Potentiaalisia  mitalimahdollisuuksia siis piisaa. Muutama kymmenen vuotta sitten miesten matkat  olivat 15, 30 ja 50 kilometrin hiihdot ja viesti. Nyt joskus tuntuu, että eri hiihtomatkoja tehtaillaan kisoihin.

Hiihtoon kuten moniin muihin (talvi)lajeihin pätee toteamus, että vaikka mukana olevien maiden määrä on melko alhainen,  huippu on kivikova. Siksikin on aihetta iloita onnistumisista.

lauantai 27. helmikuuta 2021

Yksilölajit vs. joukkuelajit

 

Monen mielestä yksilölajeja ja joukkuelajeja ei ole syytä asettaa vastatusten. Katsoin jokin aika sitten televisiosta kahta  erilaista suoritusta ja totesin pitäväni molemmista. Kysymys oli  naisten jalkapallomaajoukkueen peliesityksestä Portugalia vastaan ja Lotta Kemppisen suorituksesta SM-kisojen 60 metrin sprintissä.

Minusta Suomen jalkapallojoukkueen peliesitys toisella puoliajalla Portugalia vastaan oli positiivisessa mielessä  hämmentävä. Suomi oli edellä fyysisyyden (kovuuden) lisäksi juoksunopeudessa eikä hävinnyt taitavalle vastustajalle myöskään pelinopeudessa. Myös pelirohkeus ansaitsee kiitoksen. Suomi pystyi painostamaan pitkiä jaksoja toisen puoliajan peliajasta. Joku voi sanoa,  että Suomi sopeutui paremmin helmikuun kylmyyteen ja Portugali hyytyi  pakkaseen, mutta turha jossitella: olimme parempia.

Lotta Kemppinen on sekä fyysisiltä ominaisuuksiltaan että elämänasenteeltaan varsinainen ilopilleri, joka levittää hyväntuulisuutta ympärilleen. Hän on hyvä tyyppi. Juoksun päättymisen jälkeen tuntui,  että kaikki finaalijuoksijat osallistuivat voittajan ilonpitoon joukkueurheilijamaisesti.  Kemppisen huippuaika liitetään briljanttina välähdyksenä suomalaisen pikajuoksun historiaan. Kestäisipä sprintteri ehjänä!

Sitten synkemmät näköalat. Kun viikonloppuisin katselee Norjan menestytä talvilajeissa (ja miksei myös kesälajeissa) laidasta laitaan, huomaa järkytyksekseen, että Norja saattaa yhden viikonlopun aikana saavuttaa menestystä,  johon Suomi tarvitsee vuoden – ei, vaan jopa vuosia. Ihan kaikkea ei voi selittää öljyn voitelemalla koneistolla.

Monesti tulee miettineeksi,  miksi kilpaurheilussa yksilölajeissa menestyminen on hiipunut. Pienet ikäluokat?  Kyllä,  mutta eivät ne ole suuret Norjalla ja Ruotsillakaan. Lajikirjo on monipuolistunut? Kyllä,  huippuja ei riitä kaikkiin,  ja varsinkaan ei perinteisiin lajeihin. Jotkut lajit putoavat muodista? Kyllä, mutta trendeille  on vaikeaa mahtaa mitään.  Yhteisöllisyyden houkuttelevuus on kasvanut? Kyllä, kukapa sitä jaksaisi yksin puurtaa. Sanotaan vaikkapa niin, että myötätuntoni on yksilölajien puolella,  koska ne ovat altavastaajina yksilö- ja joukkuelajien väännössä.

Asiaa voi pohtia omien harrastusten kautta. On tunnustettava, että olen yksilölajien mies. Harrastuksena  ovat muun muassa kuntosali, laskettelu ja golf.  Mitään noista lajeista en harrasta yksin. Mitä olisi laskettelu ilman kaveria. Laskettelu on sekä yksilölaji että kumppanilaji!

:::::::::::::::::::::::::::

Joukkueurheilulajien suosio on kiistatta lisääntynyt viime vuosien aikana. Kaupungistuminen on lisännyt jalkapallon, koripallon ja salibandyn suosiota. Vastaavasti yleisurheilu, hiihto, painonosto ja paini ovat olleet agraarikulttuurista nousseita lajeja ja kadottaneet vetovoimaansa maaseudun paikka paikoin hiljennyttyä.

Vuonna 2017 tehdyssä selvityksessä lunastettuja pelipasseja/kilpailulisenssejä oli jalkapallossa 140 000, jääkiekossa 76 000 salibandyssa 65 100 ja yleisurheilussa 31 000. Tällä mittarilla yleisurheilu oli suositumpaa kuin koripallo (19 000) tai lentopallo (12 200). Suosiojakaumaan joukkuelajien hyväksi ovat vaikuttaneet tutkimusten mukaan kanssakilpailijoiden tuki, se ettei ole tarvinnut harrastaa yksin  ja joukkuelajien usein yksilölajeja ammattimaisempi toiminta.

Toisaalta  joukkuelajienkaan menestys kansainvälisesti ei ole ollut mitenkään itsestään selvää tai lineaarisesti kasvavaa. Pikemminkin menestys on vuosien varrella aaltoillut.

Viime vuosina yleisurheilun harrastaminen on vaatinut uhrautumista,  koska raha ei liiku lajissa. On ollut järkyttävää havaita, miten niukoilla resursseilla yleisurheilijat joutuvat pärjäämään.

:::::::::::::::::::::::::

Käytän seuraavassa yleisurheilijoita yksilölajien edustajina pohtiessani sitä,  miksi yksilölajeissa menestyksen saavuttaminen on osoittautunut niin työlääksi. Toisaalta pohdin myös sitä,  miten vähästä saisi irti enemmän.

Seurasin yleisurheilua jo 1960-luvun alussa, eikä vanhalle rakkaudelle voi mitään eikä tarvitse voidakaan. Myös jääkiekko on kuulunut suosikkeihini ainakin Tampereen vuoden 1965 MM-kisoista lähtien. Olen nähnyt yleisurheilun nousut ja laskut. Pienet ikäluokat olivat varmaankin osasyynä yleisurheilun 1960-luvun jälkipuoliskon taantumiseen ja vastaavasti  suuret ikäluokat olivat parhaimmassa urheilun harjoittamisiässä 1970-luvulla. Harrastaneisuutta riitti. Silloin ei pahemmin tarvinnut valitella menestyksen puutetta – ei radalla eikä kentällä.  Noiden aikojen jälkeen tulostahti ja menestyminen arvokisoissa on pikkuhiljaa hiipunut.

Paras keino nostaa yleisurheilun tasoa on  keskinäisen hyvähenkisen kilvoittelun lisääminen Tästä esimerkkinä ovat pika-aiturit Neziri, Korte, Hurske ja Harala. He ovat yhdessä paljon enemmän kuin yksilöiden summa, vaikka yksilölajista onkin kysymys. Keskinäinen kilpailu on parantanut tuloksia ja lisännyt potentiaalisesti yleisön kiinnostusta. Niinpä yleisurheilukilpailuja on voitu seurata pitkälti em. kolmikon keskinäisen kilvoittelun kautta. Suuri yleisö on löytänyt heidät. Loppujen lopuksi kovin monta uutta huippua ei tarvitse löytyä, kun yleisönkin kiinnostus herää. Kysymys on enemmänkin siitä, miten myönteinen tilanne saadaan kestämään väistämättömien vaikeiden aikojen yli. Loukkaantumisia sattuu ja on hyvin vaikea arvioida koettelevatko loukkaantumiset enemmän meidän kuin muiden maiden yleisurheilijoita. Urheilija ei tervettä päivää näe, aina jotakin paikkaa kolottaa  silloin,  kun tavoitellaan huipputasoa.

Muutamia urheilijoita koskien on kysymys siitä, saavatko he kehittyäkseen riittävän kovan vastuksen kotimaisilta kilpakumppaneilta. On helppoa sanoa, että Topi Raitanen ei saa riittävästi kovan kilpailun tuottamaa kovuutta kotimaasta. Tavanomaiset jänisjuoksut kotimaisin voimin eivät ole kylliksi. Mieshän hallitsisi halutessaan kaikkia matkoja 800 metristä (!) 10 000 metriin kotimaan markkinoilla, jos hän panostaisi jokaiseen niistä erikseen.

Samanlainen tapaus on Elmo Lakka pika-aidoissa. Hän tarvitsisi ehdottomasti kovempia kotimaisia kilpakumppaneita. Muita yksittäisiä ja yksinäisiä huippuja edustavat Sara Kuivisto keskimatkoilla, Simo Lipsanen kolmiloikassa sekä Ella Junnila korkeushypyssä.

Ainakaan vielä Raitanen ja Lakka, sen enempää kuin Kuivisto ja Lipsanenkaan eivät ole saaneet imua aikaiseksi kanssakilpailijoiden saamiseksi huipulle, eikä tällaista ole odotettavissa aivan tuota pikaa.

Olen useissa yhteyksissä valitellut sitä,  että yhteishengen tietynlainen ilmentyminen yleisurheilussa - maajoukkuekulttuuri - on katoavaa perinnettä. Ruotsi-ottelu on jonkinlainen reliikki ja sekin on menettänyt dramaattisesti katsojalukuja.  Vuosikymmenten ajan maaottelut ovat olleet yleisurheilun suola. Erilaiset gp-kisat ovat syöneet niiden vetovoiman. Timanttiliigan kisoissa huippuyksilöiden rooli korostuu joukkueyleisurheilun kustannuksella. Vain kovimmat huiput saavat isoja palkintorahoja. Tälle tasolle murtautuminen on äärimmäistä uhrautumista vaativaa. Ennakoin joskus 1970-luvulla,  että kun suuri raha tunkeutuu yleisurheiluun,  Suomi on häviäjä, koska raha houkuttelee kehittyvien  maiden urheilijoita  parempaan elämään. Meillä on toimittu innostuksen ja kansallisen ylpeyden kannustamina.

On murheellista katsoa,  kun yleisurheilukentät rappeutuvat vähän joka puolella Suomea käytön ja ylläpidon puutteessa.  Ihan vielä ei olla mäkihypyn alennustilan tasolla, mutta vaara väijyy lajin yllä. Minäkin kävin etsimässä syntymäkotikuntani vanhan hyppyrimäen perustuksia umpikorven keskeltä!

Doping-kulttuuria ei voi tässä  yhteydessä sivuuttaa.  Voitaneen sanoa, että Lahden vuoden 2001 doping-skandaalin jäljet eivät ole vieläkään haihtuneet. Tapahtunut on johtanut Suomessa erittäin tiukkaan suhtautumiseen dopingiin, ehkä jopa maailman tiukimpaan. Niin pitääkin olla, mutta muualla ei olla välttämättä  yhtä puhdasoppisia.

Lahjakkuuksien kokoaminen yhteen ei ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista. Siitä on hyviä esimerkkejä. ”Yksilöt yhdessä” voisi olla panostuksen arvoinen asia vielä nykyistä enemmän. Myös joukkuetyyppisen ajattelun sisällyttäminen yleisurheiluun nykyistä laajemmin ja mielikuvitusrikkaammin on suositeltavaa. Hyvä esimerkki oli sisäratojen SM-kilpailuihin mukaan ympätyt seurojen väliset 4 x 200 metrin viestit.

 

 

 

 

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Amerikka tänään - vihan ja verilöylyn lähteillä

 

Areenassa on nähtävillä amerikkalainen Michael Kirkin tuottama ja ohjaama dokumentti ”Trump ja vihan kausi”, alkuperäisnimeltään pykälää vavahduttavammin ”Trump´s  American Carnage” (Trumpin amerikkalainen verilöyly). Siinä pyritään tuoreeltaan määrittämään ne tapahtumakulut ja tapahtumien syyt,  jotka nyt on nähtävillä Trumpin presidenttikaudesta sen lopputulemasta käsin.

Dokumentin yksi punaisista langoista on,  että koko Trumpin presidenttikausi oli vihaa ja väkivaltaa ennakoiva. Voisin vaikka allekirjoittaa tämän. 

Vuonna 2016 Trump ei ollut muun republikaanijohdon suosiossa. Trump raivasi tiensä presidenttiyteen solvaamalla muita ehdokkaita ja tarttumalla propagandistisin  iskulausein sellaisten ihmisten kannatuspotentiaaliin, jotka eivät kelvanneet muille. Jo tuolloin republikaaniset kilpailijat syyttivät Trumpia huijariksi ja patologiseksi  valehtelijaksi. Eräs haastateltava vertasi Trumpin hyökkäävyyttä pitbulliin.

”Yhdysvaltain verilöyly loppuu tässä ja nyt”, julisti Trump heti kautensa alussa. Tosiasiassa silloin se vasta alkoi.

Jo tilaisuuksissa,  jossa taisteltiin republikaanien presidenttiehdokkuudesta  Trump kehotti väkivaltaan ei-valkoisia kutsumattomia vieraita kohtaan: ”Hakatkaa hänet! Hakatkaa. Maksan oikeudenkäyntikulunne”  

Heti dokumentin alussa joku haastateltavista toteaa,  että Trump oli suurempi kuin republikaaninen puolue. Trump murskasi oman puolueensa vastustavat tahot ja suoritti puolueen vihamielisen valtauksen.  Republikaanit nimenomaan menettivät puolueen Trumpille. Se tapahtui yllättävän kätevästi  valitsemalla Mike Pence puolueen establishmentista varapresidentiksi. Johto nieli nöyryyttävän tappionsa.

Trumpin kannattajiin lukeutui valkoisen ylivallan, uusnatsien  ja klaanilaisten ryhmiä, joiden yhtymäkohtia presidentin tavoitteisiin dokumentin tekijät erittelevät parhaansa mukaan. Mielenkiintoista on tietenkin,  miten lähelle Trump tuli näitä tahoja neljän vuoden aikana. Trump ei missään vaiheessa irtisanoutunut ääriryhmien tuesta.

::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumentti on tarina siitä,  kuinka Trump ohjasi lähes puolet kansasta puolelleen vaatimuksellaan ”America First”.

Steve Bannon on todennut, että  Trumpia ei valittu presidentiksi,  sillä perusteella, että hän yhdistäisi kansan vaan sen takia, että hänen avullaan peitottiin  Washingtonin  eliitti. Trump hyökkäsi Washingtonin kellokkaita vastaan vähän väliä: ”Washingtonin valheet riittävät” tai ”Meitä johtavat todella tyhmät ihmiset”.

Trump ei ollut kiinnostunut lainsäädännön kehittämisestä vaan siitä, että lopputulos miellytti häntä itseään.

Dokumentissa käytiin läpi Trumpin kauden tunnetuimmat  päätökset. Ohessa kooste päätöksistä:

Kauden alussa hyväksytty maahantulokielto tietyistä muslimimaista aiheutti väkivaltaisia mielenosoituksia: ”Ei kieltoja . Ei muuria!”, huusivat vastustajat.  Teema sai jatkoa,  kun Trump ajoi läpi lain,  jolla lasten erottaminen vanhemmistaan mahdollistui. Trumpin innokkaimmat kannattajat jopa menivät Meksikon rajalle estämään maahanmuuttoa.

Obamacaren kumoaminen oli yksi Trumpin merkittävimmistä lupauksista. Oman puolueen kuolemansairas John McCain asettui poikkiteloin eikä Mike Pencen käännyttämisyritykset onnistuneet. Äänestystilanteessa McCain käänsi teatraalisesti peukalon alaspäin. Republikaanit hävisivät kaksintaistelun. Pettymys oli Trumpin joukoissa suuri. Trump hyökkäsi – tuloksen selvittyä – kongressin republikaanijohtajan Mitch  McConnellin kimppuun. McConnell oli vaatinut Obamacaren kumoamista seitsemän  vuotta. Tyypillisesti Trump kohdisti turhautumisensa kaikkein vähiten syylliseen tahoon.

Charlottesvillessa elokuussa 2017 valkoiset äärinationalistit osoittivat mieltään mm. juutalaisia vastaan. Soihtukulkue muistutti natsi-Saksan ajoista. Varsinainen protestin aihe oli sisällissodan kenraalin Robert E. Leen patsaan poisto, jota oikeistolaiset mielenosoittajat vastustivat . Äärioikeistolaiset ja vasemmistolaiset vastamielenosoittajat ottivat väkivaltaisesti yhteen.  Sitten tapahtui kauheita: henkilöauto ajoi tahallaan vastamielenosoittajista  koostuneeseen väkijoukkoon: yksi kuoli ja 19 loukkaantui. Trump syyllisti tapahtuneesta äärivasemmistoa. Presidentti  ei halunnut tosiasiassa pysäyttää väkivaltaa, vaan hoki,  että kummallakin puolella oli kunnon ihmisiä. Valkoinen ylivalta sai tosiasiassa presidentiltä tuen ja rasismin hyväksyttävyys lisäbuustin.

Tyypillistä Trumpille oli hyökätä niiden  (useimmissa tapauksissa republikaanien)  kimppuun, jotka vastustivat hänen aikomuksiaan  ja päätöksiään.  Monen poliitikon ura päättyi Trumpin kaunaan heitä kohtaan. Syntyi pelkoreaktio, joka johti ylivarovaisuuteen ja matelevaan nöyrtymiseen Trumpin edessä.

Verolakiuudistus oli yksi suosituimmista lainsäädännöllisistä uudistuksista republikaanien keskuudessa: ”Trump ei vallannut puoluetta,  vaan puolue antautui hänelle”.

Ukrainan presidentille Trump soitti,  kun hän halusi  kollegansa antavan Joe Bidenin pojasta Hunterista  kompromettoivan lausunnon tämän liiketoimista Ukrainassa. Teko aiheutti viraltapanosyytteen, joka kaatui niukasti, kun presidentti sai 52 senaattorin äänet. Samalla annettiin Trumpille ”lupa” jatkaa valitsemallaan tiellä. Republikaanien tuki Trumpille vahvistui.

Trump syytti demokraatteja koronan avulla politikoinnista, vaikka itse ei tehnyt juuri mitään pandemian pysäyttämiseksi. Trump lietsoi kapinaa osavaltiotasolla painostaen kuvernöörejä olemaan pystyttämättä sulkuja taudin leviämiselle, joka johti mm. Michiganin parlamenttitalon miehittämiseen. Tähän liittyy Trumpin taisteluhuuto:  ”Proud Boys, olkaa valmiina”. Trump viritti kapinakoneistoa ja tarvitsi likaisen työn tekijöitä.

Trumpin kauden lopun mahalasku on luonnollisesti mukana dokumentissa. Trump lanseerasi käsitteet ”vaalien varastaminen” ja ”vaalipetos”. Kummassakaan syytöksessä ei ollut mitään perää.  Sen sijaan hän itse yritti niitä. Trumpin  kiihkeät kannattajat pyrkivät estämään vaalien tuloksen vahvistamisen  6.1.2021 tunnetulla tavalla valtaamalla kongressirakennuksen. Trump yllytti kapinoitsijoita ja kaiken päälle valehteli puheessaan ja twitterissä:  ”Olen mukananne”.  Trump toi verilöylyn kongressitaloon, mutta itse katseli televisiosta tapahtumia.

Ehkä lähimpänä oikeaa tulkintaa tapahtuneesta oli eräs dokumentin haastateltava,  kun hän sanoi,  että Trump ei ollut huono häviäjä, vaan hän pyrki luomaan rinnakkaistodellisuuden. Valheet ja väitetyt salaliitot seurasivat  toinen toistaan. Järkyttävää asiassa oli, että tunnetut republikaanit lähtivät Trumpin kelkkaan ja toistivat hänen valheitaan. Republikaani Bob Corker huudahtaa dokumentissa ”miten haavoittuva demokratia onkaan!”, ja oli oikeassa. Väkivaltaa uhkuvat väkijoukot,  kongressin eteen ripustettu hirttosilmukka, valtauksen viisi kuolonuhria…. kaikki kuuluivat sekasortoisten tuntien  hyvin dokumentoituun tapahtumavyöryyn.  

Trumpin nauhoitettu tunnin pituinen puhelinsoitto Georgian osavaltion johtavalle virkamiehelle, Brad Raffenspergerille, jossa Trump vaati toistuvasti itselleen 11 780 ääntä lisää (jolla hän olisi voittanut Georgian osavaltiovaalin yhdellä äänellä) kertoo kaiken amerikkalaisen  demokratian pohjanoteerauksesta.  Ja vielä pohditaan sortuiko Trump rikokseen painostussoitoissaan useille vaalivirkailijoille(!).   Juristeria voi siis toimia näinkin!

Tunkeutuessaan kongressitaloon valtaajat etsivät ensimmäisenä kahta republikaania,  Mitch McConnellia ja varsinkin varapresidentti Mike Penceä (”Hirttäkää Mike Pence”), jotka  olivat ”pettäneet” kapinoitsijat, kun eivät asettunet tukemaan valtaajien tavoitteita. Valtaajat ihan oikeasti etsivät todisteita  vaalipetoksesta papereiden sinkoillessa pitkin istuntosalia.

Jottei totuus unohtuisi,  niin 147(!)  republikaania äänesti – sitten,  kun äänestys lopulta voitiin suorittaa – presidentinvaalien äänestystuloksen kumoamisen puolesta. Kylmäävää.

Lopuksi eräs dokumentin haastateltavista totesi lohduttomasti: ”Hyökkäys demokratiaa vastaan tulee jatkumaan”.

:::::::::::::::::::::::::::::

Tätä kirjoitettaessa tuli  Yhdysvalloista viranomaistaholta tutkittua tietoa siitä,  mistä tässä kaikessa oli kysymys kapinoijien puolelta. Vastaus:  sotaan valmistautumisesta. Terve.

Demokratiasta vieraantumiseen täytyy olla reaalisia  syitä.  Trumpin kannattajissa on paljon sellaisia,  jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä syistä,  joita olen useissa blogikirjoituksissa yksityiskohtaisesti käsitellyt. Olen keskittynyt, keskiluokan asemaan , syrjäytymiseen, vaihtoehtojen puutteeseen, muukalaisvihaan,  valkoisen rodun väitettyyn  suhteellisen aseman heikkenemiseen sekä amerikkalaisen yhteiskunnan luonteeseen, jossa hyvinvoinnin takaamisesta puuttuvat tehokkaat perälaudat. 

Vaikutusmahdollisuuksien puute on johtanut siihen,  että pienehkö sopeutumattomien ihmisten ryhmä,  joka on vaikutteille altis, ja joka on herkkä uskomaan auktoriteetteja on ottanut vallan kapinoivien tahojen etulinjassa. On paljon ihmisiä, joilla samat ominaisuudet ovat miedompina. He ovat seuraajia.

Vastuu lankeaa kriittisesti ajatteleville ihmisille. Heidän suhtautumisessaan  on vallinnut tiettyä hyväuskoisuutta. On leikitty tulella ja odotettu kaiken järjestyvän luonnostaan. Yhteiskunnan ohjaava ote on höltynyt. Pitkään kytenyt nykyrasismi, sosiaalisen liikkuvuuden heikkeneminen , valkoisen keskiluokan  ja köyhien terveen itsetunnon puute ja epäterveet yhteiskunnalliset käyttäytymismuodot ovat päässeet vallalle. Vaikutusmahdollisuuksien etsimiseen sopeutumattomat ihmiset ovat tunkeutuneet protestoijien eturintamaan ja kaapanneet vaikutusvallan maltillisemmilta.

Vähintäänkin piiloviestinä kuultaa läpi inho eliittiä (rikkaat, poliittisesti vaikutusvaltaiset ihmiset) kohtaan. Liian suurten tuloerojen merkitystä ei haluta kuitenkaan tunnustaa (vrt. Trumpin verouudistus).

Uusoikeisto yrittää pitää repeilevän kansakunnan epätoivoisesti yhtenäisenä (mitä se sitten tarkoittaakin).  Vääjäämättömästä epäonnistumisesta aiheutuva turhautuminen purkautuu silmittömänä raivona establishmenttia  vastaan.

Liian vähän on kiinnitetty huomiota siihen vakavaan kysymykseen,  ovatko Trumpin toimet olleet juuri lainkaan amerikkalaista  yhteiskuntaa vahvistavia. Huomio koskee sekä sisä- että ulkopolitiikkaa. Yrityksen johtaminen ja  valtion johtaminen on syytä pitää erillään toisistaan. Entä, jos Trumpin ohjelma (jos sitä sillä nimellä voi kutsua) on toiminut itseään vastaan: Let´s Make America Weak for the First Time in Modern History?

 

 

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Valheella on lyhyet jäljet – paitsi jos totuus koostuu valheista

 

Voima-lehden numerossa 1/2021 artikkelissa ”Media kylvää kauhua” pohditaan median vaikutusta kaikkialla Yhdysvalloissa näkyvissä olevaan vihailmiöön. Artikkelin on kirjoittanut Ilona Iida Simes ja siinä lainataan amerikkalaista toimittajaa ja kirjailijaa Larry Siemsia. Voima-lehden artikkelia täydentää Maria Annalan juuri ilmestynyt raportti ”Trump´s Attack on American Democracy”. Molemmissa tarkastelukulmana on trumpilaisen hulluuden seuraamukset läntisessä maailmassa. Osapäätelmiä voidaan tehdä nyt,  kun pöly Trumpin kaatumisesta on laskeutumassa. Tämä ei tarkoita, että mediahulluus olisi ohi. Jostakin syystä osa ihmisistä on antautunut valheellisen ja vääristävän median vietäväksi, joka on mahdollistanut polarisoivan ilmiön yhteiskuntaan. Myös Trump yrittää paluuta politiikkaan tavalla tai toisella.

Tapahtuneelle on kehitetty monenlaisia yhteiskunnallisia syitä, joita olen itsekin koonnut kirjoituksiini. Dosentti Markku Ruotsilan selitysmalliin olen viitannut,  kun olen kirjoittanut , kuinka ”jälkiteollisten yhteiskuntien ihmiset kaipaavat elämäänsä tarkoituksen tunnetta ja varmuutta siitä, että joku välittää heistä ja kuuntelee heitä”. Ruotsilan mukaan kaikesta tästä voi päätellä, että kansalaisten  enemmistö on ajattelultaan konservatiivista ja pohjaa vakaumuksensa  ”juutalais-kristilliseen perintöön”. Demokraatit eivät Ruotsilan mielestä menesty vaaleissa,  jos he eivät omaksu oikeanlaista ”moraalikäsitysten koodistoa”. Hänen mielestään vasemmistoon taipuvaisten demokraattien taival on kivinen äänestäjien vanhoillisuus huomioiden.

Ruotsila on vakuuttunut siitä, että vuoden 2016 vaalikampanjan  yhteydessä Hillary Clinton lähestyi  sydänmaiden väkeä väärin perustein tarjoten heille heidän inhoamiaan etuisuusohjelmia ja  tulonsiirtoja,  kun olisi  pitänyt  tarjota nationalismia (ml. tuontirajoitukset, epäsuotuisten kauppasopimusten vaihtaminen parempiin ja suhtautuminen kriittisesti ympäristönsuojelumääräyksiin) sekä kulttuurista ja arvokonservatismia, kuten Trump omien keskilännen vierailujensa yhteydessä. 

Ruotsila viittaa Amerikan sydänmaiden kansalaisiin hakiessaan syytä trumpilaisten menestykseen.  Näillä kansalaisilla Ruotsila tarkoittaa mm.  kristillisiä konservatiiveja, libertaareja,  paleoita ja jopa erilaisia äärioikeistolaisia ryhmittymiä. Ruotsilan mukaan sydänmaalaiset, jotka ovat koulutukseltaan korkeintaan  high school -tasoa, ovat maahanmuuttokielteisiä,  ideologialtaan oikeistolaisia ja tietenkin Trumpilaisia.   Poliittisena ykkösvastustajanaan nämä ryhmät pitivät 2010-luvulle tultaessa Barack Obamaa liberaaleine tavoitteineen.

Edellä mainittuja luonnehdintoja voisi  pitää republikaanisena selityksenä ihmisten käyttäytymiselle. Se ei kuitenkaan läheskään selitä sitä mielipuolisuuden määrää,  joka salaliittoteorioihin,  vainoharhaisuuteen  ja vihapuheisiin sisältyy.

Voiman artikkelissa pyritään löytämään medialähtöisiä syitä tapahtuneelle. Larry Siems selittää,  kuinka kaupunkeihin muuttanut liberaali nuorempi sukupolvi alkoi ihmetellä maalla asuvien konservatiivisesti ajattelevien vanhempien uutismakua, kun näillä oli aamusta iltaan päällekäyvä oikeistolainen Fox-kanava päällä. Demokraatit katsoivat ABC-, CBS- ja CNN-kanavia, jotka noudattavat pitkälle perinteisiä journalismin periaatteita. Vastaavasti sanomalehdistön levikki on pudonnut romahdusmaisesti. Tiedonvälityksen väylät kapenivat.

Mistään sattumasta ei ollut kysymys. Aina viime aikoihin saakka sekä demokraatit että republikaanit pysyivät loitolla äärioikeistolaisista ilmiöistä. Tilanne muuttui, kun republikaanien kannatus kärsi tästä konsensuksesta ja he rupesivat ajattelemaan, että selvempi kahtiajako voisi hyödyttää heitä. Fox-kanavalla tajuttiin asetelma samaan aikaan ja lisättiin kierroksia aggressiolle. Kätevästi tämä tapahtui tukemalla Trumpia vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Polarisaatio oli molempien etu. Foxilla ymmärrettiin, että pelottelu innostaa yleisöä enemmän kuin neutraali raportoiminen puhumattakaan ratkaisujen etsimisestä. Tätä voisi kutsua mediahistorialliseksi selitykseksi polarisaatiolle.

Siemsin muutosprosessin analyysi näyttää kyllä oikeansuuntaiselta,  mutta kuitenkin yksinkertaistetulta tapahtumakuvaukselta. Olen itse nähnyt muutoksen tässä suhteessa pidempiaikaisena muutosprosessina. Republikaaninen radikalismi käynnistyi jo vuoden 1964 presidentinvaaleista, joissa Barry Goldwater esiintyi oikean laidan airuena. Tästä edettiin Ronald Reaganin kautta 1990-luvun vastakkainasetteluun,  jossa tahtipuikkoa heilutti vastikään edesmennyt  Newt Gingrich. Seuraava vaihe oli 2000-luvun alussa oikeistoradikaalin teekutsuliikkeen läpimurto,  josta taas ei ollut pitkä matka Trumpin ”vaihtoehtoiseen totuuteen” ja vihapuheisiin. Pitkä matka on siis kuljettu ennen kuin on päädytty nykyiseen repivään vastakkainasetteluun.

Siems toteaa, että toisaalta Yhdysvalloissa on aina ollut sekopäälahkoja,  jotka ensimmäisenä epäilevät hallitusta huijaamisesta (vuonna 2019 Yhdysvalloissa oli erään arvion mukaan 940 järjestäytynyttä viharyhmää). Mikä on muuttunut vuosikymmenien kuluessa? Ehkä eniten se,  että nyt viharyhmät ovat äänekkäämpiä kuin ennen.

Historian logiikka ja oikeistoradikalisoituminen lomittuivat aikojen kuluessa ja median tarkoitushakuiselle polarisoitumiselle jää tässä saagassa osapuolisyytösten ajaminen välirikon tasolle.

Professori Timothy Snyder väittää Yhdysvaltain liukuvan kohti fasismia. Totta onkin, että jos nykyinen kehitys jatkuu lineaarisesti, menettää demokratia vähitellen vetovoimansa. Totaaliseen demokratian mahalaskuun en itse kuitenkaan usko. Tähänastinen maksimi demokratian rapautumisessa  nähtiin 6.1.2021 Capitolin kukkulalla. Fasismiin kuuluu todellisuuden ja valheen sekoittaminen sekä väärien asioiden toistot niin monta kerta ja niin kauan,  että valhe muuttuu todeksi ainakin osan ihmisistä mielessä.

”Vaihtoehtoisen totuuden” markkinoiminen toisena ”totuutena” alkoi oikeastaan historiallisesti tarkkana ajankohtana, kun Trump ja hänen koneistonsa valehtelivat vuoden 2016 virkaanastujaisten yleisömäärän ja jäivät siitä kiinni. Totuuden manipulointi jäi päälle. Siems vetää tästä johtopäätöksen, että Trump ja Trumpin kanslia ryhtyivät päättämään,  mikä on totuus! Faktantarkistajille tuli töitä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole villakoiran ydin totuuden tavoittelussa,  koska faktantarkistajiin uskoivat vain ne, jotka muutoinkin olivat kriittisiä totuuden suhteen. Ne,  jotka jäivät Trumpin  johdateltaviksi eivät jatkossakaan välittäneet totuudesta. Turhaan Hillary Clinton muistutti aikoinaan, että ”lukekaa kotisivujeni faktantarkistajaa!” Trumpilaiset elivät jossain muussa maailmassa.

Eikä tässä kaikki: valheisiin oli kätkeytynyt useaan kertaan uhkailuja, joita käytetään kyllä autoritaarisesti johdetuissa maissa, mutta jotka ovat vieraita demokratiassa (Trump uhkaili  tuen  menetyksellä Ukrainaa, jos se ei löydä langettavaa Joe Bidenin pojan Ukrainan liiketoimista,  äänet oli laskettava Georgian osavaltiossa niin,  että Trump voittaisi yhdellä äänellä jne.).

Trumpin suurin valhe oli itse asiassa hänen presidenttikautensa kollektiivinen valhe, joka sisälsi  - Washington Postin mukaan – 30573 valhetta. Sille lyö vertoja vain yksi suuri valhe, nimittäin se, kun Trump väitti voittaneensa presidentinvaalit. Katalinta viimeksi mainitussa on,  että hän sai niin monet uskomaan petokseensa, siihen samaan petokseen,  mistä hän katteettomasti syytti vastapuolta.

Voittiko demokratia kaiken jälkeen? Vastaisin varmuuden vuoksi,  että kysymys oli osavoitosta.

 

 

torstai 18. helmikuuta 2021

Oppia ikä kaikki - kun oppikoulu kuntaan tuli….

 


 

Selasin päivänä muutamana syntymäkotikuntani Savitaipaleen oppikoulun historiaa käsittelevää teosta. Olin  joskus lukaissut vuonna 2001  julkaistun historiikin kursorisesti. Nyt perehdyin tekstiin perusteellisesti ja havaitsin sen kiinnostavammaksi kuin muistinkaan.



Markku Tanin kirjoittamassa historiikissa ”Oppikoululaitos Savitaipaleella 1951 -2001” kiinnostaa erityisesti oppikoululaitoksen varhaishistoria. Alaotsake ”Koulu honkien keskellä” viittaa paitsi koulun ympäristöön kauniissa männikössä niin myös ensimmäisen rehtorin nimeen,  Jorma Hongistoon. Hetken aikaa 1960-luvulla ilmestyneen koululehden nimi taas oli ”Hongiston varjossa”.

Historiikista käy ilmi,  että pari topakkaa naista, Alina Jukkara ja Kerttu Kivisalo olivat uuden opinahjon käynnistämisen aloitteentekijöitä.  Hankkeen varsinaisena moottorina toimi Kaihtulan kansakoulun opettaja Ilkka Rahkonen. Tavoitteena oli perustaa kunnallinen keskikoulu heti alussa, mutta se ei toteutunut vielä tuolloin,  jolloin vaihtoehdoksi jäi kannatusyhdistyksen varainen yksityinen koulu.

Jo ennen keskikoulun aloittamista opetusta järjestettiin valmentavalla kurssilla neljäkymmentäluvun lopulla kirkonkylän kansakoululla, jolla itsekin aloitin opintieni. Pian siirryttiin nykyiselle koulunmäelle, kun valtiolta ostettiin sodanaikainen armeijan parakki.

Savitaipaleen keskikoulu  sai virallisen toimiluvan 5.4.1951. Aikojen saatossa nimi on muuttunut: keskikouluna koulu toimi 1951-1964 muuttuen yhteiskouluksi 1964-1971. Oppikoulun yhteydessä toimi lukio,  jonka nimi vuosina 1971-85 oli Savitaipaleen  yhteislukio ja vuodesta 1985 Savitaipaleen lukio.

Koulunkäynti mullistui hallinnollisesti 1970-luvun alussa, kun valtiolta saatiin lupa (19.5.1971) Savitaipaleen, Lemin, Suomenniemen ja Taipalsaaren kuntien yhteisen kunnallisen keskikoulun perustamiselle. Siitä edettiin nopeaan tahtiin peruskoulun yläasteen muodostamiseen lukuvuoden 1973-74 alusta. 

Se vuosiluvuista tällä erää.

Rahasta oli koulun alkutaipalella jatkuvasti pulaa. Myös yhteiskunta kitsasteli koulurakentamisen rahoittamisessa. Siispä käännyttiin oppilaiden puoleen, jotka perustivat rakennusrahaston! Useana vuonna esitettiin pääsymaksullisia näytelmiä, joiden avulla kerättiin roposia koulurakentamista varten. Toki sponsoreita oli monia muitakin, hanke käsitettiin yhteiseksi pyrinnöksi.

Kun vauhtiin päästiin tapahtui nopeasti ja paljon. Kiihdytetty koulurakennusten  pystytystahti käsitti vuodet  1957-1964.  Oli pakko, koska oppikouluihin suorastaan tulvi oppilaita: lukuvuonna 1965-66 ylitettiin 300 oppilaan raja.

::::::::::::::::::::::::::

Opillisen sivistyksen lyötyä läpi Suomessa 1900-luvulla harva tulee ajatelleeksi,  etteivät läheskään kaikki olleet innostuneita oppikoulun perustamisesta. Kansa-  ja kansalaiskoulu olisivat riittäneet!  Entä Savitaipaleella ? Otettiinko uusi koulumuoto innolla vastaan,  kuten saattaisi olettaa? Kyllä ja ei.  Mielipiteitä oli moneen lähtöön. Todettiin muun muassa, ettei koulua ole tarvittu ennenkään,  ja silti on pärjätty. Tämä vanhempien ikäluokkien  mielipide tuli esille erityisesti viljelijäväestön keskuudessa.  Ei otettu huomioon,  että myös maanviljelytyössä tulevaisuuteen suuntautuen tarvittiin oppikoulutietoja ja sitä kautta väylä muihin opintoihin.  Pientiloilla oli sitä paitsi tilanne,  jossa pystyttiin tarjoamaan elanto vain yhdelle jälkeläiselle ja tämän perheelle. Oli siis oltava jokin muu väylä edetä elämässä ja sen tarjosi oppikoulu. Savitaipaleen maatilat olivat niin pieniä, ettei niistä ollut jaettavaksi järkiperäisesti ajatellen koko viljelijäperheen katraalle.

Oma lukunsa ovat ne lapset ja nuoret,  joiden kapasiteetti olisi  riittänyt,  vaikka kuinka pitkälle opintiellä, mutta edellä kuvattu ajattelutapa saattoi muodostaa tulpan.  Oli niitäkin joiden mielestä  koulu loitonsi lapsen kotoa.

Toki pitkät koulumatkat ja vaikeudet järjestää kuljetuksia sivukyliltä keskustan kouluihin muodostivat oppikouluun menolle ainakin haitan,   jos ei estettä. Monilla pitkämatkalaisilla olikin kortteeri keskustassa.

Keskikoulun vastustajat olivat kuitenkin pieni vähemmistö ja koulun puolustajat voittivat selvästi. Keskikoulu kehittyi ”jokamiehen koulun”  suuntaisesti jo ennen peruskoulun käynnistymistä eikä ollut enää  kuviteltu ”herrojen kasvattamo”, jos oli koskaan sellainen ollutkaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Tuon aikaista hallinnon tiukkaa otetta kouluista kuvaa, että kouluhallitus tarkasti Savitaipaleen keskikoulun lähes joka vuosi 1950-luvulla! Tarkastuksissa käytiin läpi koulun kehittymiseen liittyvät oleelliset asiat (opetustilojen soveltuvuus, johdon toiminta, oppilasmäärän kasvu, koulurakentaminen, opettajien pätevyystaso), mutta myös yksityiskohtia, kuten ”rangaistuskirjan” merkinnät ja opetusvälineluettelot. Tarkastukset kestivät useita päiviä.

Tarkastusten tiheys hämmentää nykyhetken näkökulmasta, mutta toisaalta nykyisen koulun todellisuuden  kannalta voisi tiheasti toistuva syyni olla paikallaan!

Puutteita oli alkuaikoina aivan koulun ydinpalveluissa. Kuvaavaa alkuaikojen haasteille oli,  että vesijohdon puuttumisen takia jouduttiin pesuvesi hakemaan läheisestä Paakkolammesta ja juomaveden lähteeksi vuokrattiin naapurin kaivoa. Oppilaat huolehtivat  veden kuskauksesta. No,  nämäkin ongelmat väistyivät ajan myötä.

Koulunkäynti ei ollut helppoa ainakaan pitkämatkalaisille. Miten helpolla meikäläinen kirkonkyläläinen selviytyikään koulumatkoista  sekä kansakouluun että oppikouluun!  Historiikissa on oppilaiden kokemusten avulla kuvattu tuon ajan koulumatkahankaluuksia. Mitään tavatonta ei ollut kulkea kouluun 15 kilometriä polkupyörällä.  Kortteerissa asuneet toivat viikon ruoat tulleessa,  koska kouluruokailua ei ollut järjestetty, niinpä leivän kannikat saattoivat olla korppumaisen kovia loppuviikosta. Maidon säilymisen osalta oli hiukan ongelmia….. Tuli mieleen omat opiskeluajat,  kun maitoa säilytettiin vuokrakämpässä ikkunoiden välissä.  Koulukyydeissä luovuus kukki: kouluun saattoi tulla hiihtämällä pitkienkin matkojen päästä ja hevoskyytiinkin jouduttiin  joskus turvautumaan.

Tulee mieleen, että aikansa kutakin…. Valittaminen  oli vähäistä ongelmien mittaluokkaan suhteutettuna. Sivistystahto oli niin voimakas,  että mentiin läpi vaikka harmaasta kivestä.

Nyt haasteet ovat päinvastaisia. Oppilastulva on paikka paikoin kääntynyt oppilaspulaksi ja opetuksen järjestämisen vaikeus ei ole niinkään tiloissa kuin pedagogisten haasteiden toteuttamisessa.

Keskikoulu on kaiken kaikkiaan ollut siunauksellinen sivistystahdon pyrinnöissä. Juuri se avasi mahdollisuuden sille polulle, jota myöten saatettiin edetä korkeakouluopintoihin. Meikäläinen voi olla vain kiitollinen korkeatasoisesta opetuksesta niille opettajille, jotka saattoivat minut opinpolulla eteenpäin. Tulkoon tässä lausutuksi vilpitön, mutta myöhäinen arvonanto!