keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Monen tahkon Lauri Pihkala

 

Kalle Virtapohja on kirjoittanut elämäkerran Tahko Pihkalasta: ”Lauri Pihkala. Koko kansan Tahko” (Docendo, 2022).



Lauri Pihkalan (1888-1981)  elämä osui isolta osin suomalaisen urheilun nousun aikaan. Eikä tässä kaikki: hän oli osa tuota itsenäistyvän tai itsenäisen valtion nousuhuumaa. Hänen aktiivisuutensa on hämmentävää rönsyillen monin osin urheilun ulkopuolelle. Sanankäyttäjänä – sekä kirjoitetun että puhutun sanan käyttäjänä -  hän oli ilmiö. Lempinimensä ”Tahko”hän  sai urheiluvaikuttaja Kustaa Levälahdelta, kun Lauri oli kumartunut solmimaan kengännauhojaan ja hänen pyöreä selkänsä toi mieleen tahkon.

Olen sitä ikäpolvea,  joka tutustui ikääntyvän Tahkon ajatuksiin nuorella iällä. Minulle on jäänyt kuva hyvin originellista, jopa eksentrisestä  ihmisestä, joka oli hiukan eri paria kuin se aika, jota elimme. Tahkon ajatuksille hymyiltiin hyväntahtoisesti ymmärtäen: no se oli Tahkoa se.

Kirjassa aivan oikein painotetaan,  että Tahko oli juuri niin vahva kuin hänen ympärilleen kerääntyneet vaikuttajat olivat. Kumppaniensa avulla Pihkala sai ajatuksiaan läpi. Nykyaikaisesti sanottuna Tahko oli superverkostoituja.

Tahkoon tekivät suuren vaikutuksen hänen nuorella iällä tehdyt Amerikan matkansa. Uudessa maailmassa vaikuttivat eurooppalaisille uudet lajit, kuten esimerkiksi baseball, jonka merkityksen oikean laidan Tahko  – ensin vähäteltyään lajia – tajusi, kun hänelle kerrottiin, että Yhdysvaltain yleisurheilun menestys johtui baseballin vahvasta kasvatusalustasta. Baseballin periaatteet ja säännöt olivat helppotajuiset. Yhdysvalloissa ”pesäpalloa” lyötiin vaakaheitosta. Pelissä oli kolme pesää ja kolmen lyöntiyrityksen aikana lyöjän piti päästä kentälle, muuten hän ”paloi”. Kolmen kuoleman jälkeen joukkueiden lyöntivuoro vaihtui.  Enemmän juoksuja (kolme pesää kiertäen) yhdeksän vuoroparin aikana saanut joukkue  voitti ottelun. Yhtymäkohdat Tahkon kehittelemään myöhempään pesäpalloon oli helppo nähdä. Tahkon tavoitteena oli alusta pitäen kansallispelin luominen aivan kuten monilla muillakin kansakunnilla oli omansa. Ne heijastivat kansallisia tunnusmerkkejä, siksi niistä tuli suosittuja.

Kun muut merkkihenkilömme halusivat saada kansakunnan lukemaan ja laskemaan, halusi Tahko saada koko kansan liikkumaan. Ennen pitkää pesäpallo syrjäytti kilpailijansa ”pitkäpallon”.  Pesäpallon Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1922.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Tahkon opinnot kulkivat pitkän kaavan kautta, mutta lopulta hänestä tuli maisteri pääaineenaan kansantalous. Tutkinto osoittaa pikemminkin taipumusta laajentaa yleissivistystä kuin vetoa syventyä tieteelliseen työhön. Tai sitten koko Tahkon elämä oli tutkiskelua, urheiluelämän selitystä. Lukemattomat olivat ne oppaat,  jotka Tahko teki erityisesti nuorten innostamiseksi urheiluun.

Tahkon nuoruudessa johtava urheilulaji Suomessa oli voimistelu, mutta Pihkala taisteli yleisurheilun puolesta onnistuen tekemään siitä suomalaisten menestyslajin – toki monien muiden suosiollisella avustuksella. Urheilulla oli valtava välinearvo Suomen  tiellä kohti irtautumista Venäjästä.

Kirjaa lukiessa jää kuva, että Pihkala oli omapäinen ihminen, jolla oman käsityksen pitäminen oli oleellista. Kiinnittyy huomio työpaikkojen tiheään vaihtumiseen. Johtuiko tämä luonteen särmikkyydestä? Mihinkään aivan supermerkittäviin tehtäviin hän ei yltänyt, tokko pyrkikään. Voidaan sanoa, että hänen koko uransa oli merkkiteos. Silti läheiset kumppanit olivat tärkeitä lukemattomien ideoiden toteuttamisen takia.

Lauri Pihkala syntyi Gummeruksen pappissukuun (muutti nimen myöhemmin Pihkalaksi). Uskonnollista hänestä ei tullut, sen sijaan hänestä kasvoi ”urheiluun uskovainen”. Mieluisin harrastus oli alun pitäen hiihto. Jotain hänessä kuvaa ylipitkät hiihtourakat,  joita hän alkoi harrastaa. Pisimillään hän hiihti  108 kilometrin päivämatkan Pihtiputaalta Äänekoskelle 1900-luvun aluissa. Hän oli tavallaan extremeurheilun edelläkävijä! Siinä sivussa hän keksi verryttelyn vetreyttävän vaikutuksen rankkaan suoritukseen. Tämä oli hänen ensimmäisiä urheiluoivalluksiaan.

Suomen nuori urheilu kävi kaksikamppailua yksilö- ja joukkuelajien kesken, mutta myös kilpaurheiluun erikoistumisen ja tasapuolisen kehon ja henkisen kehittämisen kesken. Olympiakisat pönkittivät kilpaurheilua ja erikoistumista. Yksiköt nousivat Suomessa joukkueurheilun edelle. ”Kaikenpuolisuus-  vaiko erikoisalaurheilu”, Tahko kysyi. Lauri Pihkala oli käytännössä yleisurheilun monipuolisuusmies, joka pärjäsi sekä juoksuradalla että kenttälajeissa, varsinkin hypyissä. Voidaan sanoa, että hän kuitenkin pyrki erikoistumiseen lahjojensa puitteissa. Viimeinen silaus eli keskittyminen yhteen tai kahteen lajiin jäi tekemättä. Samasta syystä epäilen,  että häneltä jäi aivan huippu saavuttamatta. Lontoon olympiakisoissa 1908 Pihkala edusti Suomea seiväs- ja korkeushypyssä. Hän joutui maksamaan itse matkansa! Tässäkin yhteydessä Tahko löysi kehitettävää: urheilun kieli oli englanti. Miksi meillä suosittiin saksaa, ruotsia ja venäjää? Tahkomaiseen ehdottomaan tyyliin hän myös vaati kurin ylläpitoa Lontoon joukkueen johtajilta.

Pihkala keskittyi Lontoon jälkeen yhä enemmän juoksuihin, ja niistä pikajuoksuihin.  Ennätyksiksi kirjattiin aktiivikauden päättyessä seuraavat: 200 metriä 23,4, 400 metriä 51,5 ja 800 metriä 1.58,1. Vuosina 1911 ja 1912 hän voitti Suomen mestaruudet 200 metrillä, 400 metrillä ja 800 metrillä! Kansallisella tasolla Lauri Pihkala oli kova tekijä. Tukholman olympiakisoihin Tahko lähti suurin toivein, mutta joutui keskeyttämään 800 metrin juoksun jo erissä.  Vauhti oli liikaa.

Pihkalan maine kasvoi toisen Amerikan matkan (1912) seurauksena. Hänestä oli pikku hiljaa kehittymässä oman aikansa ”hätkäyttäjä” asiantuntijamielipiteillään. Amerikan mallin mukaan hän levitti urheilun ilosanomaa ympäri Suomea. Hänestä kehkeytyi urheilijoiden keskuudessa henkinen johtaja, joka taisteli amatöörihengessä ruskeita kirjeitä ja piiloammattilaisuutta vastaan.

Aina vähän väliä Tahko ilahdutti myös keksinnöillään. Näitä olivat varhaisessa vaiheessa mm. suksiside ja konekirjoitusteline. Leipäpuun tarjosi mm. SVUL, jonka palveluksessa Tahko toimi urheilukonsulenttina

:::::::::::::::::::::::::::::

Kansalaissodassa  Pihkala oli valkoisten puolella osallistuen kahteen taisteluun. Näihin liittyy paljon ristiriitaista tietoa. Häntä on epäilty teloituksiin osallistumisesta (ns. Harmoisten verilöyly) ja jopa siitä, että hän olisi johtanut verilöylyä. Jotkut tutkijat tukevat väitettä, kun taas Kalle Virtapohja suhtautuu niihin kriittisesti pystymättä kuitenkaan omien lähteidensä perusteella täysin kumoamaan väitteitä. Kaiken kaikkiaan Pihkalan sotaretki ei ollut onnistunut kokemus. Syytöksiä kohdistuu myös Tahkon väitettyyn  rodunjalostusaatteen edistämisen. Virtapohja yrittää asettaa kyseenalaiseksi myös nämä pyrinnöt tarkoitushakuisina, joskaan lopullista selvyyttä asioihin on vaikea saada. Yhteenvetona voisi todeta, että kirjoittaja suhtautuu Pihkalaan puolustelevasti painottaen,  että kysymys on varmistamattomista tiedoista. Mene ja tiedä, epäilyn siemen jää.

Suojeluskuntatyö oli lähellä Tahkon sydäntä. Muutoinkin hän panosti maanpuolustustyöhön, olihan urheilun kautta saatu kunto yksi keskeisistä maanpuolustuksen pilareista. Suojeluskuntaurheilun kautta moni laji sai vahvistusta joukkoihinsa. Pihkalassa vahvistui kommunistien ja sosiaalidemokraattien vastaisuus. Vastaavasti Saksan ihailu ja erityisesti Saksan panostus liikuntaan ja urheiluun oli Pihkalan mieleen.

Vuonna 1921 Tahko esitteli monivaiheisen kehittelyn tuloksena pesäpallon, josta tuli kansallispeli. Minulle on jäänyt pesäpallosta mielikuva, että tahko näki siinäkin - monien tärkeämpien asioiden rinnalla - käsikranaatin heittosimuloinnin.

Suojeluskunnat lakkautettiin sodan jälkeen, kuten saatettiin odottaa. Tahko menetti tärkeän työnantajan. Samalla hänen pääteesinsä ”urheilu valmistaa kansakuntaa sotaan” vanhentui auttamattomasti. Tahko oli tuolloin 56-vuotias eikä osallistunut enää työelämään. Miten hän tuli toimeen? Virtapohja paljastaa asian kirjassaan: hän sai everstiluutnantin eläkkeen.

Viisikymmentäluvulla Tahkon aktiivisuus osin laantui, mutta puheet ja kirjoitukset seurasivat toisiaan. Filmatuissa uutiskatsauksissa hän näkyi edelleen kaikelle kansalle.

Moniin asioihin Pihkala innostui ja monia asioita hän sai aikaan. Suunnistus muodostui pitkäaikaiseksi suosikkilajiksi. Suojeluskuntien ja Tahkon työn tuloksena urheilukenttäverkosto laajeni voimakkaasti. Tahko tarttui lukuisiin asioihin kumppaniensa kanssa tai yksin: hiihtosuunnistus, Salpauselän kisat, murtomaahiihto tasamaan sijasta (maanpuolustus!), suksien lyheneminen lähes kolmesta metristä, hiihtoloma, Suomen Latu ja kansanhiihto (joskin Tahko piti hiihdettäviä matkoja liian lyhyinä), Pirkan hiihto, Suomen urheilulehden päätoimittajuus, Maaottelumarssi 1941, maastopyöräily, idea Urheiluopistosta, seiväspatentti, pituussuuntaisten hyppyjen mittauslaite, kotivoimistelun hyödyllisyyden tähdentäminen, kansanterveyden edistämistyö….

Jääkiekosta Tahko innostui jo 1930-luvulla!

Ruotsalaiset kommunistit leimasivat hänet ”fanaattiseksi ryssävihaajaksi ja taantumukselliseksi”, kun hänet kutsuttiin vierailuille Ruotsiin. Osasi hän olla särmikäs kotimaassaankin: Paavo Nurmen kanssa (joka ei ollut ihan helppo ihminen hänkään) hän riitaantui maaottelussa juostavista matkoista. Urho Kekkonen oli Tahkon yhteistyökumppani sotien välissä, mutta Kekkosen kääntäessä takkia jatkosodan aikana ei Tahko pysynyt mukana. Pihkala yritti syrjäyttää Kekkosen Urheiluliiton johdosta. Välit eivät palautuneet entiselle tasolle.

Naisurheilun suhteen Tahkon kanta vaihteli sen mukaan, mistä urheilulajista puhuttiin: voimistelu, tanssi ja kaunoluistelu kävivät, mutta yleisurheilu ei.

:::::::::::::::::::::::::::

Virtapohja käyttää kommenttipuheenvuorojen esittäjinä kymmenkuntaa asiantuntijaa teemoittain kirjassaan, joka on poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen ratkaisu.

::::::::::::::::::::::

Kirja on kirjoitettu ”Tahkon hengessä”. Jää vaikutelma, että sinänsä seikkaperäinen teos on laadittu ensi sijassa kunnioittavassa tarkoituksessa, ei niinkään kriittisellä otteella. Mutta eipähän ole ensimmäinen elämäkerta,  joka on työstetty keskushenkilön halutun omakuvan näköiseksi.

Tahkosta on kirjoitettu ties kuinka monta elämäkertaa, eikä tämä häpeä joukossa. Mutta löytyykö enää uutta kirjoitettavaa?

 

 

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Rauhanliikkeillä on puheenvuoro

 

 

Taannoin käytiin kamppailua siitä tarjoaako sotilaallinen liittoutuminen turvaa vai ei. Nyt ylivoimainen enemmistö on kallistunut kannalle,  että kyllä tarjoaa. Mutta mitä ajattelevat ne yhteisöt,  jotka nimenomaisesti ovat ottaneet rauhan säilyttämisen tavoitteekseen ja tehtäväkseen?

Ylen Aamu-TV:ssä 11.5. 2022 annettiin puheenvuoro rauhanaatteen edustajille ja edistäjille. Keskustelijoina toimivat Sadankomitean pääsihteeri Jarmo Pykälä ja Rauhanliiton puheenjohtaja, rauhantutkija Tarja Cronberg. Rauhasta puhuminen ei todellakaan ole iltapäivälehtien lööppien suosikkiaiheita näinä aikoina. Poimin ohessa joitakin esiinnousseita teemoja Aamu-TV:n haastatteluista ja kommentoin myös omalta osaltani puheenvuoroja.

Huomasin yhtymäkohtia omaan ajatteluuni keskustelijoiden näkemyksissä  nykyisessä sodan sumun tilanteessa. Cronberg totesi vallitsevan tilanteen ankeuden: diplomatialle ei ole tilaa eikä mitään rauhanneuvotteluja ole meneillään Ukrainan sodan osapuolien kesken.  Päinvastoin valmistaudutaan pitkäaikaiseen sotaan. Sotatilanteen seurausvaikutuksena taloudelliset ongelmat ovat paisuneet ja köyhyys on lisääntynyt puhumattakaan sotilasmenojen lisääntymisestä.

”Ei koskaan enää sotaa” on jäänyt hurskaaksi toiveeksi myös Euroopassa. Entä sitten Suomen mahdollisuudet rauhanvälitystehtäviin? Jarmo Pykälä piti tärkeänä Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukemista.  Molemmat pitivät tärkeänä Helsinki-prosessin jatkamista. Cronberg otti esille toimimisensa Pohjois-Karjalan maakuntajohtajana kuuden vuoden ajan. Rakennettiin yhteistyötä rajan yli kolmen Suomen maakunnan ja Venäjän puolelta Karjalan tasavallan kanssa Suomen, Venäjän ja EU:n rahoituksella. Nyt ollaan murheellisessa tilanteessa: tehty työ on valunut käsittääkseni täysin hukkaan ja esimerkiksi kanssakäyminen henkilötasolla on päättynyt aidan rakentamiseen valtioiden välillä. Yliopistot ovat lopettaneet myös yhteistyön.   Syynä on tietenkin Putinin käynnistämä sota, Ukrainan sota. Aita ikään kuin symboloi kaiken arkisen kanssakäymisen loppumista kahden maan kansalaisten välillä. Jää tunne, että yhteistyön päättymisessä on lopullisuuden tuntua: rakennetaan pitkäaikaista vihollisuutta eikä yhteistyön jatkamisessa nähdä enää mitään järkeä.

Yhdeksänkymmentälukulainen ”Eurooppa ilman jakolinjoja”  loistaa poissaolollaan, toteaa Cronberg. Ei saa edes tavata!

::::::::::::::::::::::::

Sadankomitean johtoajatus on ollut liittoutumattomuus ja näin ollen  Nato ei ole oikea tie, rauhan tie, toteaa Jarmo Pykälä. Cronberg kiinnittää huomiota  ydinasepelotteeseen, jonka nimiin  Naton puitteissa vannotaan. Cronberg näkee ydinasekysymyksessä ”kaksipuoleisuuden”, toisaalta ydinaseista pitää päästä eroon, koska ne tuhoavat maailman ja toisaalta mainitun – olemassa olevan – ydinasepelotteen katsotaan suojaavan  maailmanpalon syttymiseltä.

Nato on ydinaseliitto. Ydinaseet luovat vastaiskuperiaatteen. Turvatakuut ydinaseisiin liittyen  luovat väärän turvallisuuden tunteen. Turvatakuita ei ole koskaan testattu. Cronberg vie ydinaseiskujen ”vastavuoroisuuden”  periaatteen todella pitkälle. Cronberg suhtautuu skeptisesti  siihen, että Yhdysvallat asettaa oman maansa asutuskeskukset vaaranalaisiksi käyttämällä ydinaseita  Euroopassa, jos Venäjä hyökkää jonkun eurooppalaisen  Nato-maan kimppuun ensin. 

Kun Ukraina siirsi ydinaseensa Venäjälle vuonna 1994, niin  se sai turvatakuut USA:lta, Venäjältä ja Britannialta siitä,  että Ukrainan rajat säilyvät. Krimiä ei kuitenkaan mikään taho suojannut,  kun Venäjä otti sen haltuunsa. USA ja Britannia sanoivat , että niiden itsensä antamat turvatakuut eivät olleet juridisesti pitäviä. Oliko pukki (Venäjä) kaalimaan vartijana?  Kuten tiedetään, aina löytyy syyt jonkin alueen valtaukseen,  kun kaivaudutaan riittävän syvälle historiaan.

Suomessa on voimassa vahva luottamusyhteiskunta, ehkä luotamme joskus naiiviuteen saakka toisiin ihmisiin ja valtioihin. Täytyy toivoa, että nyt annettavien turvatakuiden  suhteen ei tarvitse pettyä.

Jarmo Pykälä kaipasi enemmän keskustelua ”kyllä, ei, ehkä, mutta” -pohjalta. Tarvitaan siis enemmän sävyjä debattiin. Pykälän mielestä löytyy liian vähän asiantuntijoita,  jotka kertovat Natosta sekä hyvät että huonot puolet. Voisin olla vaikka samaa mieltä. Ylellä olisi ollut mahdollisuus laajentaa keskustelun skaalaa, mutta se ei ole pitänyt sitä tarpeellisena. Nyt Pykälän toive on jo menneen talven lumia.

Juuri nyt ilma on täynnä erilaisia julkilausumia, tuen osoituksia, turvalausekkeita ja myötätunnon osoituksia, mutta myös uhmakkaita voimapoliittisia lausahduksia. Toivottavasti yksityiskohtien viidakossa päättäjät säilyttävät kokonaisnäkemyksen ja maltillisuuden ja ylilyönneiltä vältytään.  

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Edellä on referoitu Aamu-TV:ssä käytyä virkistävää keskustelua kansainvälisen politiikan tilasta rauhanliikkeiden näkökulmasta. Tällainen keskustelu olisi pitänyt voida käydä jo viikkoja tai kuukausia aiemmin. Keskustelun lopussa todettiin, että Venäjän, Naton ja Ukrainan hallitessa keskusteluavaruutta jäävät paitsioon esimerkiksi ilmastokysymykset,  joiden ratkaisuun Nato ei luonteensa mukaisesti osallistu. Ehkä oikeampaa olisi ollut todeta, että ilmastokysymyksistä vallitsee selkeitä erimielisyyksiä Naton jäsenvaltioiden kesken. Kaiken kaikkiaan sodan sumu  haittaa näkyvyyttä tärkeisiin kysymyksiin (ilmastokysymysten ohella talous, elintarvikehuolto, maailmankaupan ongelmat ym.). Elämme samanaikaisesti  pakottavien yksimielisyyspaineiden ja vastakkainasettelun  aikoja.

Voimasuhdekamppailun lopputulokseksi näyttäisi muodostuvan,  että liittoutumattomuus vahvistettuna valikoiduilla valtioiden välisillä  syvenevän yhteistyön muodoilla kärsi tappion: sekä Suomi että Ruotsi valitsivat Naton. Presidentti Niinistö käytti peilivertausta kuvatessaan Suomen (ja Venäjän) ratkaisun perusteita. Mikä ettei! Sen olisi voinut sanoa toisinkin: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Venäjän suhtautumista omien pakkomielteenomaisten toimiensa seuraamuksiin voisi kuvata välinpitämättömäksi suurpiirteisyydeksi. Halutaan niin kovaa yhtä (Ukraina) että menetetään toisaalla (Ruotsin ja Suomen liittoutumattomuus). Lopputulos voi olla, että käteen ei jäänyt mitään ja heikennettiin Venäjää historiallisella tavalla.

 

 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

K.M. Wallenius - surullisen hahmon kenraali

 

En ole kirjannut ylös, kuinka monesta toisen maailmansodan suomalaisesta kenraalista on kirjoitettu elämäkerta viimeisten 40 vuoden aikana, mutta paljon niitä on. Kohta kai jokainen on saanut oman kirjansa. Yksi näistä on viime vuonna ilmestynyt elämäkerta kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksesta (1893-1984). FT Lasse Laaksosen kirjoittaman lähes 500-sivuisen teoksen nimi on ”Kynän ja miekan kenraali Wallenius” (Docendo, 2021). Värikkään kenraalin henkilöhistoriassa korostuvat myös muut näkökulmat – ja varsinkin muut näkökulmat - kuin sota-ajan tapahtumat. Wallenius oli myös kynämiehiä, siis kirjailija. Näin tämä elämäkerta poikkeaa muista kenraalielämäkerroista selvästi.


En käy teoksen aihepiirejä yksityiskohtaisesti läpi,  vaan keskityn Walleniuksen uran ”kohokohtiin”, joista monet eivät toki ole kenraalille suotuisia. Oma näkökulmani on vaihtoehdottoman kansanvaltaisen järjestelmän vankkumattoman kannattajan näkökulma ja olen ehkä kriittisempi itse päähenkilöä kohtaan kuin kirjoittaja.

Walleniuksen uran historiaan jääneistä tapahtumista monet liittyvät nuoren demokratian kasvukipuihin. Walleniuksella oli rooli 1920-luvun jääkäreiden ja venäjänupseerien (”ryssänkenraalien”) välisessä taistelussa, presidentti Ståhlbergin  kyydityksessä ja Lapuan  liikkeen voimanpäivien vastakkainasetteluissa,  talvisodan rintamakenraalina ja seesteisimpinä kausina kohtuullisen menestyksekkäänä kirjailijana.

Lasse Laaksonen asettaa kirjansa muita kenraalielämäkertoja ja historiakirjoja vasten ja arvostelee alkusanoissa muiden teoksia varsin avoimesti kritiikittömyydestä. Hän moittii muita historioitsijoita ”nykypäivänäkökulmasta”, siis jälkiviisauden valossa nähdyistä elämänurien kuvitelluista ”suoraviivaisista kertomuksellisuuksista”, joita todellinen elämä ei noudatellut. Wallenius on tietysti tästä näkökulmasta kaikkine virheineen ja onnistumisineen hedelmällinen muistelemisen lähtökohta, sillä elämänuran tasaisuus loistaa poissaolollaan. Kenraalista ei voi kirjoittaa hypellen yli pahimpien epäonnistumisten, ne ovat osa hänen elämäänsä.  Laaksonen kyllä kritisoi päähenkilöä, mutta minun makuuni hän silloittelee myötätuntoisesti pahimpia Walleniuksen ylilyöntejä mennessään syvälle yksityiskohtiin. Walleniuksella sankaruus ja antisankaruus sekoittuvat niin pitkälle, että häntä voisi pitää surullisen hahmon ritarina, mutta toisaalta itse hän vaikeutensa aiheutti.

Kaksikymmentäluvulla Suomen armeija haki Venäjän vallan jäljiltä itsenäistä mallia. Seurasi paljon sekavuutta, jonka yhtenä osana oli Venäjän kouluttumien suomalaisten upseerien ja jääkäreistä upseereiksi nousseiden monimutkainen ristiriitatilanne. Pidemmällä aikavälillä venäjänupseerit joutuivat väistymään. Sekavat johtosuhteet koituivat K.M. Walleniuksen eduksi. Hän pystyi luomana sotilasuralleen nousevan kierteen. Wallenius sai yllättäen tilaisuuden nousta armeijan hierarkiassa, kun yleisesikunnan päällikön paikka piti täyttää Erik Heinrichsin jäljiltä.  Heinrichs esitti siihen Walleniusta, joka nimitettiinkin tehtävään vähäisellä kokemuksella vuonna 1925. Wallenius osallistui aktiivisesti yleisesikunnan organisoimiseen ja kansainvälisten yhteyksien luomiseen.

Koko kaksikymmentäluku oli armeijan johtosuhteiden osalta jatkuvasti jännitteinen ja Wallenius oli väännöissä osapuolena. Jos oli kaksikymmentäluku värikästä aikaa,  niin kolmekymmentäluvun alku oli Walleniuksen kannalta suorastaan sekasortoinen.

K.J. Ståhlbergin kyyditystilanne syksyllä 1930 syntyi Sortavalassa annetusta toimintakäskystä. Mutta kuka antoi käskyn? Joka tapauksessa Suomen armeijan esikuntapäällikkö (ja tuolloin virkaa tekevä sotaväen päällikkö) Kurt Martti Wallenius oli tarkastusmatkalla Sortavalan varuskunnassa.  Päivällä tarkastettiin  varuskuntaa ja illalla ryypättiin. Epäselvissä olosuhteissa Wallenius antoi ohimennen ja tulkinnanvaraisesti luvan lapualaisten piirissä vihatun entisen presidentin Ståhlbergin kyyditykseen. Käskyn toimeenpanijana oli tarkastuksessa mukana ollut humalainen everstiluutnantti Eero Kuussaari.  Mutta oliko toimeksianto annettu vakavalla mielellä vai vain retorisessa mielessä? Asiaa selvitettiin kaikissa oikeusasteissa. Alemmissa tuomioistuimissa  Walleniukselle annetut tuomiot sulivat matkan varrella ja viimeistään,  kun asiaa käsiteltiin korkeimmassa oikeudessa. Wallenius selvisi pälkähästä, mutta menetti asemansa armeijassa  ja joutui taistelemaan perheensä elannosta epätyydyttävissä olosuhteissa.

Mäntsälän kapinaan Wallenius tuli mukaan ikään kuin sivusta haettuaan Lapuan liikkeen sihteerin tehtäviä Ståhlbergin kyydityksen  jälkeisen   ajan työttömyyskurimuksessa, mutta joutui tai ajautui vastuuseen kapinan johtamisesta,  kun Vihtorit Kosola ja Herttua ryyppäsivät itsensä sivuraiteelle päätöksenteosta. Kosola ja knit osoittautuivat kyvyttömiksi viemään kapina loppuun. Oliko alkoholi syynä epäonnistumiseen?  Itse edustan kantaa,  jonka mukaan kapinajohdon organisointikyvyn puute, osaamattomuus ja epävarmuus tehtävistä toimenpiteistä johti turhautumiseen ja turvautumiseen viinapulloon. Viinan kanssa läträäminen ei ollut syy epäonnistumiseen vaan seuraus. Kuitenkin nuori suomalainen demokratia joutui koetukselle, kun Wallenius piti ajoittain pilkkanaan kansanvallan pelisääntöjä.

Mäntsälän kapina paljasti,  kuinka hauras liberaali demokratia meillä tuolloin oli.  Wallenius oli niiden joukossa, jotka olivat horjuttamassa kansanvaltaista järjestelmää. Käsittääkseni Wallenius pelasi kaksilla korteilla, yritti luoda autoritaarista järjestelmää, mutta jätti takaportiksi hyväksynnän voimassa olevalle järjestelmälle.  Kumppaneitaan taitavampana hän liukasteli läpi kapinan pahemmin kastumatta.  Lopputulos oli kuitenkin vääjäämätön: johto tuomittiin,  joskin tuomiot jäivät vaatimattomiksi, joka kuvaa silloisen kansanvallan kyvyttömyyttä paineen alla. Lasse Laaksonen tuomitsee tietenkin kumousyrityksen, mutta jossain määrin peesaa Walleniuksen roolia kapinassa. Laaksosen ”tasapuolisuus” johtaa siihen samaan, mistä hän syyttää muita historioitsijoita: hän asettuu päähenkilönsä  asemaan ja tavallaan toteaa – joskaan ei hyväksy - yksityiskohtien kautta paljastuvan toimintalinjan. Onko tässä tarpeetonta myötätuntoa demokratian kyseenalaistavaa päähenkilöä kohtaan? Mielestäni Laaksosen tuomio kumousyrityksen kokonaisuus huomioiden jää varovaiseksi.

Kapina erehdytti monet muutkin autoritaariselle tielle: Mannerheim apulaisensa kenraali Hannes Ignatiuksen avulla haikaili suuren yksinvaltaisen johtajan asemasta kapinan seurauksena. Yksi este tälle oli se, että Wallenius ja Mannerheim sietivät huonosti toisiaan.

Talvisodan Lapin rintamakomentajan tehtävistä Wallenius suoriutui Mannerheimin mukaan hyvin,  mutta ei loistokkaasti. Arvio on tarkoituksellisen neutraali,  jollei peräti viileä. Kenraalin halu päästä toissijaisesta pohjoisen rintamasta etelään Karjalankannakselle toteutui aivan talvisodan lopulla. Wallenius epäonnistui Viipurinlahdella. Viinanhuuruinen puolustustaistelu ei onnistunut ja ylipäällikkö erotti Walleniuksen. Jotkut ovat olleet sitä mieltä,  että Mannerheim pani kenraalin tarkoituksella  paikkaan,  josta hän (tai kukaan) ei voinut selviytyä. Tiedossa on,  että Mannerheim ei pitänyt Walleniuksesta monestakin syytä. Oma arvioni on,  ettei Mannerheim ollut antanut anteeksi Walleniukselle sitä,  että hän ei raivannut Mäntsälän kapinan aikaan valkoiselle kenraalille tilaa päästä valtaan Lapuanliikkeen pohjatyön jälkeen.

Liiallisella alkoholin käytöllä oli oma osuuteensa ainakin kolmessa Walleniuksen henkilökohtaisessa kriisissä,  Mäntsälän kapinassa 1932, Ståhlbergin kaappauksessa 1930  ja Viipurinlahden  taisteluissa 1940.

K.M. Walleniuksen esikoisteos 1930-luvulta ”Ihmismetsästäjiä ja eränkävijöitä” sai hyvän vastaanoton. Sodan alla ja sodan käynnistyessä Wallenius ihaili Japanin ja Saksan sotilaallista potentiaalia.

Sodan jälkeen Wallenius purki sodan kokemisen – ja kokematta jäämisten -  aiheuttamia turhautumia (jatkosodan rintamille häntä ei enää päästetty) kirjoittamalla sodasta. Päätyökseen hän kaavaili jatkosodan aikaista teosta ”Petsamon historia”. Välirauha tuli esteeksi lähes valmiin kirjan julkaisemiselle. Seuraavan kerran hän pääsi kirjoittamisen makuun vasta 1950-luvulla, joka edusti hänen kirjailijauransa huippua. Teemat Wallenius poimi luonnosta, joiden käsittelyyn hän liitti filosofisia ja uskonnollista aiheita. Oliko hän onnellinen? Tuskin, hän oli perusluonteeltaan ja viehtymykseltään ”solttu”, kauas ei kuitenkaan jää taiteilijantyö. Ainakin sen kautta saattoi purkaa elämäntuskaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Wallenius jakoi ihmisiä vahvasti: hänellä oli vahvat kannattajat, mutta myös voimakkaat vastustajat. Vastustus kumpusi Walleniuksen omasta käytöksestä. Hän osasi olla hankala ja autoritaarinen. Wallenius terästäytyi varsinkin tilanteissa,  joissa hän oli epäonnistunut ja puolusti sitten kantaansa aggressiivisesti ketä tahansa vastaan. Walleniuksessa oli paljonkin populistin vikaa. Hän tarttui kannattajiensa tarjoamaan apuun hanakasti ja käytti sitä oman asemansa turvaamiseen.

Lasse Laaksosen teos vaikuttaa K.M. Walleniuksen uran viimeiseltä sanalta, niin perusteellinen sen tutkijanote on. Se avaa näkymän hauraan demokratian alkuvuosiin ja kertoo Keski- ja Itä-Euroopan tyyppisten diktatuurien uhkista vapautuvan kansakunnan demokratian ja vapauden kaipuusta.

 

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Syksy 1939 - sodan ja rauhan äärellä

 

 

Yksi Suomen TV-historian mielenkiintoisimmista töistä on vuonna 1978 valmistunut ”Sodan ja rauhan miehet”, joka on nyt nähtävissä Ylen Areenassa (Yle TV2, teatteritoimitus). Se kertoo talvisotaan ja jatkosotaan valmistautumisen hermostuneen jännittyneistä tunnelmista arkistolähteisiin perustuen. Seurasin aikanaan tuoreeltaan 10-osaista näyteltyä dokumenttia herpaantumattomalla mielenkiinnolla ja niin seurasi moni muukin. Katsoin tätä kirjoitusta varten kaikki jaksot uudelleen. ”Sodan ja rauhan miehet” on  TV2:n teatteritoimituksen ikimuistettava tuotanto.

Sarja on uusi monelle alle 60-vuotiaalle, joten on aika palauttaa mieliin sarjan herättämät muistot. Sarja on ennen kaikkea ohjaaja, käsikirjoittaja Matti Tapion urotyö, ”yhden miehen sota”, kuten on sanottu. Hän aloitti historiadokumentin suunnittelun jo 1970-luvun alussa. Päälähteinä hän käytti Paasikiven ja Tannerin muistelmia. Tapio sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan. Hän itse menehtyi sarjan ensimmäisen osan esittämisen jälkeen joulukuussa 1978.

Sarja oli aikanaan hiukan arkaluontoinen. Naapurin suurlähettiläs Vladimir Stepanov ärtyi näkemästään ja suomalaistenkin mielipiteet jakautuivat sarjan sisällön osalta. Tyypillisiä ensi-ilmauksia olivat kuitenkin ”dramaattinen”, ”kuohuva”.

Alunperinkin huomiota herättivät eri tehtäviin valitut näyttelijät eikä käsitys uudelleen katsomalla nyt yli 40 vuoden jälkeen ole muuttunut. Maskeeraus on onnistunut,  sillä näyttelijöihin on saatu esikuviensa näköä. Se on tärkeää oikean tyyppisten mielikuvien herättämiseksi. Yhtä tärkeää on, että näyttelijöiksi on valittu sen ajan huippukaartia. Monien näyttelijätyö oli ikimuistettava.

Ketkä olivat sitten nuo näyttelijät, jotka valittiin mukaan. Tässä luettelen vain kaikkein merkittävimmät ja mieleenpainuvimmat roolisuoritukset: Keijo Komppa (Paasikivi), Risto Mäkelä (Molotov), Mikko Niskanen (Stalin), Leif Wager (Ryti), Rolf Labbart (Mannerheim).

Selkeäsanaisina asiantuntijoina käytettiin mm. Osmo Jussilaa, Keijo Korhosta, Helge Seppälää, L.A. Puntilaa ja Ohto Mannista. Merkittävään asiantuntijarooliin näytellyssä dokumentissa nousee itsekin neuvotteluissa mukana ollut terävänäköinen havainnoija, suomalaisvaltuuskunnan sihteerinä toiminut Johan Nykopp, joskin hänen myhäilevää  olemustaan – aiheen vakavuus  huomioiden - myös kritisoitiin.

”Sodan ja rauhan miehet” ei ole vanhentunut millään tavalla tänäkään päivänä. Itse mietin, että tällainen järkäle on kuin muistomerkki, jonka ohi  historia kulkee kohdellen muistomerkkiä hellävaroen. Historiahan nähdään aina siitä näkökulmasta, jota eletään. ”Sodan ja rauhan miehet” oli ja on dokumentti, josta  jokaisella historiasta kiinnostuneella on mielipide.

Nyt arvioiden painotukset voisivat joiltakin osin olla toisenlaiset, mutta väitän, että ”Sodan ja rauhan miehet” kestävät erinomaisesti aikaa. Sarja ikään kuin paranee vanhetessaan. Se on jälkikeskustelujen aarreaitta.

Yhteenvetona itse neuvotteluprosessista myöhäissyksyllä 1939 totean, että tuolloin käytiin erittäin intensiiviset neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joiden kliimaksina oli kolme tapaamista Kremlissä yhteensä seitsemässä kokouksessa. Neuvostoliitto haki itselleen turvallisuusratkaisua,  joka sisälsi Suomeen kohdistuneita aluevaatimuksia.

Muistan kuinka kiistelimme työpaikallani dokumentin totuudellisuudesta, esimerkiksi talvisodan välttämättömyydestä, ”Erkon sodasta” ja Paasikiven ja Mannerheimin muuta johtoa suuremmasta myöntyväisyydestä.

 :::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta palataanpa noihin lokakuun 1939 neuvotteluihin. En käy niitä yksityiskohtaisesti läpi vaan keskityn tuntemuksiin,  joita  minulla syntyi seuratessani ”Sodan ja rauhan miehien” luomaa narratiivia. Käytän ohessa dokumenttinäytelmän  rinnakkaislähteenä Pekka Visurin ja Eino Murtorinteen yhdessä kirjoittamaa teosta ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019).  Kirjan alaotsakkeessa tarkennetaan: ”Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä”. Kirjassa luodataan sodan ja sodan aatonaikaista historiaa hiukan uudesta näkökulmasta. Teoksen esipuheessa annetaan ymmärtää, että noiden aikojen historiankirjoitus on kiteytymässä ”mytologiaksi”. Sillä luultavasti tarkoitetaan ”muuttumattomaksi” vakiintunutta tapaa arvioida talvisodan historiaa, jota nyt uudessa kirjassa avataan uusien lähteiden pohjalta.

Talvisotaa edeltäneet neuvottelut tunnetaan yksityiskohtia myöten.  On yksi asia, jota olen ihmetellyt, mutta jolle on vaikea saada kannatusta, ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Ribbentrop-sopimuksella Stalinille oli annettu vapaat kädet. Tekosyitä hyökkäykselle olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Edellä mainitun kirjan kirjoittajaparivaljakosta sodan syttymisen syitä käsittelee Pekka Visuri, joten viittaan jatkossa teokseen liittyen nimenomaan häneen. Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Neuvostoliiton vaatimukset koskivat karkeasti ottaen Hankoniemeä (aluksi) ja sen edustalla olevia saaria, Suomenlahden pohjukassa olevia saaria sekä rajamuutosta Karjalan kannaksella. Neuvottelujen kuluessa kombinaatiot vaihtelivat.

Hyppään neuvottelujen keskelle, tarkemmin sanottuna keskustelujen kolmannen tapaamisen aattoon. Sitä ennen oli käyty kaksi neuvottelukierrosta, jotka eivät johtaneet tulokseen. Neuvottelijat olivat junassa matkalla kolmanteen tapaamiseen, kun tuli tieto Molotovin pitämästä puheesta, jossa Neuvostoliito julkisti vaatimuksensa. Syntyi uusi tilanne, joka vaati valtiojohdon kiireellisiä neuvotteluja, sillä Molotovin asettamat ehdot näyttivät lieventyneen (mutta julkaisemalla ehdot ne lukittiin samalla!). Pitikö neuvottelijoiden siis palata vielä Helsinkiin? Kiireellisesti Helsingin kanssa käydyn neuvonpidon jälkeen neuvottelijat saivat ohjeen jatkaa matkaansa ”harkintansa mukaan” ilman lisäohjeita. Varsinkin Väinö Tanner ihmetteli, miksi hallitus siirsi vastuun neuvottelijoille. Jälkeenpäin Tanner totesi matkan jatkamisen olleen virhe: olisi pitänyt kääntyä takaisin lisäohjeiden saamiseksi. Olisiko ohjeistus muuttunut, jää arvoitukseksi, mutta tuolla hetkellä tehdyt päätökset osoittautuivat kohtalokkaiksi syttyvän sodan kannalta.

Kesken kolmansia neuvotteluja Helsingistä pyydetyt uudet ohjeet eivät johtaneet mihinkään. Ainakin Paasikivi ja Tanner turhautuivat Helsingin peräänantamattomuuteen. Samaan aikaan Saksasta, Hermann Göringiltä, tuli Helsingin johdolle kehotus luopua Hangosta (tosiasiassa Stalin oli valmis vaihtamaan senkin pikkusaariin Hangon edustalla). Viesti saavutti sekä Mannerheimin että Kallion. Mikään ei kääntänyt Helsingin hallituksen päätä, ei, vaikka Mannerheim realistina oli valmis tinkimään siviilien ehdottomuudesta.

Oikeastaan ratkaiseva sanailu tuli Stalinin suusta kolmannen neuvottelun loppupuolella: ”Ei tästä tule mitään”. Balttien kanssa Stalin ei edes mennyt neuvotteluihin. Siihen nähden Stalinin mukanaolo Suomi-neuvotteluissa (kolmen kierroksen seitsemästä neuvottelusta hän oli kuudessa paikalla) herättää huomiota. Suomi ei ollut samalla viivalla Baltian maiden kanssa (vaan arvostuksessa paremmin sijoittuneena), sen maantieteellinen asema ei ollut niin kriittinen kuin Baltian maiden.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta linjasta poikkesivat Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa. Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomea tilannetta verrataan muiden suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia 1930-luvun lopulla.

Visuri ei jatka analyysia neuvottelutuloksesta talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan ankaria.

Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet asiantuntijat pitivät ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Sijaiskärsijänä oli Suomi.

Visuri korostaa Neuvostoliiton ehtojen lievenemistä (rajansiirto kannaksella lieveni, avunantosopimuksesta luovuttiin heti kättelyssä, Hankoa korvaava tukikohta hyväksyttiin, Ahvenanmaan kysymystä ei otettu edes esille) neuvotteluprosessin kuluessa. Kaiken kaikkiaan Suomi joutui tilanteeseen, jossa sen periksiantamatonta asennetta tukivat moraaliset ja lailliset periaatteet ja sitä vastaan olivat tuolle ajalle niin tyypilliset strategiset edut.

Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puoltavat Suomen virallisen kannan oikeutusta, siis ettei neuvotteluissa anneta periksi. Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät, ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut seikat.

Parhaiten informoituja syksyn 1939 tilanteesta - oman aktiivisuutensa takia - olivat Paasikivi ja Mannerheim. Molemmat olivat kyynisen rehellisiä ja inhorealistisia. Kummankaan mielipiteitä ei otettu riittävän vakavasti: heitä, vanhoja miehiä, pidettiin arkoina ja säikkyinä.

::::::::::::::::::::::

Miten ”Sodan ja rauhan miehet” selviytyy neuvotteluprosessin dialogin haasteista? En ollut kärpäsenä katossa, mutta vaikutelma on,  että näytelmän päähenkilöt heijastavat neuvotteluilmapiirin jännittyneisyyttä todentuntuisesti.

Sarja ihastuttaa ajankuvallaan,  yksityiskohtien tarkkuudella tulkkeja myöten ja monipuolisella henkilögalleriallaan (lähes 80 näyteltyä henkilöhahmoa!). Mieleen jäivät Molotov tiukkailmeisenä ja tinkimättömänä asioihin perehtyjänä, Stalin asioiden ytimeen menevänä, Ryti hienostuneen tarkkana artikulaatiostaan ja Paasikivi toisaalta  järkähtämättömän rauhallisena,  mutta toisaalta kärsimättömän kuohahtelevana.

Lähes kaikki nytkin (2022) esillä olevat kansainvälisen tilanteen epäluulot olivat tuolloinkin (1939-40) esillä: Pietarin uhanalaisuus, Ahvenanmaan kysymys,   sotilaallinen liittoutumattomuus (puolueettomuus) Pohjolan vakauden takeena, puolustusliitto Ruotsin kanssa valtioliittoon saakka ja kaikkien näiden yllä vallinnut epäily toisten aikeista. Lisäksi puntaroitiin kokoaikaisesti Suomen asemaa suurvaltojen etupiirien pelinappulana.

 

 

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Häpeän polut


 

Stanley Kubrickin ”Kunnian polut” (Paths of Glory) on amerikkalainen vuonna 1957 ensi-iltansa saanut elokuva. Se perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin. Elokuva on saanut lukuisia tunnustuksia sekä sotaelokuvien genressä että yleensäkin elokuvana. Katsoin sen pitkästä aikaa  Yle Teeman näyttäessä filmin 30.4.2022. En käy juonta läpi kovinkaan tarkasti, vaan keskityn elokuvan välittämiin tunnelmiin jälkipolville  taustana ensimmäisen maailmansodan sodankäyntitavat.

Elokuvan keskeisissä rooleissa ovat:

Kirk Douglas (eversti Dax)

Adolphe Menjou (kenraalimajuri Georges Broulard)

George Macready (prikaatikenraali Paul Mireau)

Ensimmäisen maailmansodan taistelut  käytiin armeijoiden välillä. Totaalinen sota tunnusmerkkeineen toteutui sitten toisessa maailmansodassa (historiallista) hetkeä myöhemmin.

Olen käsittänyt niin, että ensimmäiseen maailmansotaan lähdettiin iloisesti marssien. Vasta mutakuopissa rypiessään joukot tajusivat, mihin olivat joutuneet. Toiseen maailmansotaan lähdettiin huomattavasti synkemmissä mielialoissa. Jostakin syystä muutaman vuosikymmenen tauko tappamisessa haihduttaa enimmät sodan kauheuksien pelot ja ihmiskunta ajautuu yhä uudelleen taistelujen pyörryttävään maailmaan.

Paths of Glory perustuu todella tapahtuneeseen omien sotilaiden tappamiseen ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kunnian polut on ensitarkastelussa ylempien upseerien häpeällistä käytöstä kuvaava elokuva. Ensimmäinen maailmansota on jäänyt mieleen käsittämättömänä tavallisten sotilaiden järjettömänä uhraamisena. Rintamat juuttuivat paikoilleen ja tykit ja konetuliaseet lakaisivat tieltään juoksuhaudoista kerta toisensa jälkeen hyökkäyksiin nousevat joukot. Sota oli asemasotaa ja kulutussotaa hulluimmassa mahdollisessa mielessä. Viholliselta pyrittiin voittamaan maa-alaa ja jo muutamien kymmenien tai satojen metrien voitettu liejuinen eteneminen oli huomattava saavutus. Historiasta muistamme, että Verdunin taistelun uhrien määrä laskettiin sadoissa tuhansissa.

Kun kenraalit elokuvassa suunnittelevat hyökkäystä he jo paperilla joukko-osastoja siirrellessään laskevat kunkin vaiheen tappioiden prosenttiosuudet hyökkäävien joukkojen kokonaismääristä . Tärkeintä on,  että omat joukot pidemmällä ajanjaksolla kuluvat vähemmän kuin vihollisen joukot. Joka tapauksessa rintamilla tuupertuneiden määrä oli valtava sellaisella sodankäyntitavalla,  mitä noudatettiin ensimmäisessä maailmansodassa.

Paljon moraalittomampaa on,  että kunniamerkkejä ja ylennyksiä metsästäessään kenraalit sortuivat jo etukäteenkin laskien epäonnistuviin hyökkäyksiin. Riskit tarjosivat vain häviävän pienen mahdollisuuden onnistua. Katsottiin,  että menetykset kuuluivat sodan luonteeseen.

Yksi elokuvan teemoista on ”urhoollisuuden mielettömyyden” paljastaminen: joukkojen alipäällystölle markkinoitiin sotaa välttämättömänä kunnianpalautuksena menneisyydessä kärsityistä  tappiosta. Kunnian polut oli tahrittu verellä ja epärealistisilla odotuksilla.

Kenraalien prosenttipeli oli elokuvassa muunnettu juoksuhaudoissa taistelevien joukkojen selviytymistarinoiksi aselajeittain: jos teen näin tai näin kuolen tällä ja tällä todennäköisyydellä.

Elokuvassa kenraali George Broulard kannustaa alaistaan kenraali Mireauta valtaamaan saksalaisten asemat samalla luvaten ylennystä, jos hyökkäys onnistuu. Mireau käskee eversti Daxia johtamaan hyökkäystä. Dax kokeneena rintamavastaavana ei usko hyökkäyksen onnistuvan ja on oikeassa: tehtävä osoittautuu mahdottomaksi.

Oleellista elokuvassa on syyllisten etsintä epäonnistuneen hyökkäysyrityksen seurauksena. Tapahtuu sellaista,  mikä ”sodan sumussa” on toistuva tapahtuma: joukko-osastot joutuvat erilleen toisistaan, osa vetäytyy, osa etenee ja osa jää lähes paikoilleen asemiin tulen alle uskaltamatta osallistua kenraalien taistelun pelinappuloiksi.

Epäonnistumisesta raivostunut kenraali Mireau käskee alaistaan  kapteenia tulittaman omia,  asemiinsa  jääneitä sotilaita. Kapteeni kieltäytyy vaatien käskyn antamista kirjallisena. Tämä johtaa kenraalin raivonpurkaukseen: syyllinen on löydyttävä! Syyllisten etsiminen  johtaa lopulta Mireaun vaatimukseen ammuttaa 100 sotilasta pelkuruudesta, johon esimies Broulard ei suostu. Lopulta ”syyllisiksi” valikoituu sattumanvaraisesti kolme sotilasta.

Eversti Dax paljastaa Broulardille  Mireun käskyn tulittaa omiaan ja tarjoaa kenraaliylennystä: Broulard  ajattelee nimetä Daxin  Mireaun paikalle, johon Dax reagoi ainakin aluksi aggressiivisen kielteisesti havaittuaan, miten epäeettisessä toiminnassa hän on mukana. Elokuvassa jää auki,  miten Dax suhtautuu lopulta kenraaliylennystarjoukseen. Kolme pelkuruudesta tuomittua miestä joka tapauksessa teloitetaan. Irvokkaasti kenraalit kehuvat  teloitettujen kuolemien jaloutta.

Elokuva päättyy hieman irrallisesti rintamalta napatun saksalaisen naisen lauluun, joka pakotetaan viihdyttämään runsaslukuista ranskalaista joukko-osastoa. Sotilaat liikuttuvat syvästi ehkä sen taksia, että juuri sillä hetkellä ei tunneta minkäänlaista vihaa sodan toista osapuolta kohtaan. Sattumalta kuuloetäisyydelle osunut Dax siirtää joukkojen rintamalle komentamista pari minuuttia antaen tilaisuuden tuoda hetken verran inhimillisyyttä sodan kauheuksien keskelle.

::::::::::::::::::::::::

Elokuvan ainoa sankaruutta tavoitteleva henkilöhahmo on Daxin eversti, jolla on silmää rivimiesten asemalle sotakoneistossa, mutta ei hänkään pysty estämään ”malliksi” tuomittujen miesten teloituksia. Hän on kenraalien ja rivimiesten ammottavan suuressa välissä.

Stanley Kubrickin elokuvaohjaukset ovat toisinajattelijan puheenvuoroja, kuten tiedämme hänen muista, myöhemmistä  tuotannoistaan. Elokuva on eräänlainen kyyninen sodanjohdon kritiikin muistomerkki.

Onko muita tämän lajityypin helposti tunnistettavia elokuvia?

Lähin hengeltään samantyyppinen varhainen elokuva,  joka tulee mieleeni on Robert Aldrichin mitään kaunistelematon ”Helvetti 1944” (”Attack”, 1956). Rooleissa nähdään mm. Jack Palance ja Lee Marvin  (ennen suurta kuuluisuutta). Se oli ensimmäisiä toista maailmansotaa kyynisesti ilman sankaruutta käsitteleviä elokuvia. Näin sen ensimmäisen kerran ollessani jotain 15-20-vuotias. Sanoisin,  että olin valmistautumaton kohtaamaan elokuvan rankkuuden, siksi se vaikutti niin voimakkaasti. Sehän kertoo toisen  maailmansodan  kehykseen sijoitettuna upseerien heikkoudesta keskellä akuuttia sotatilannetta.

 

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Mitä tapahtuu, kun sodan sumu on hälventynyt maailmantilanteen yltä?

 

 

Maailmalla tapahtuu niin paljon paheksuttavia asioita , ettei ole ollut aikaa miettiä,  mitä tapahtuu kaiken tämän vertahyytävän tragedian jälkeen, jota sanomme Ukrainan sodaksi. Emme tiedä,  miten sota päättyy, joten arvuuttelu tuntuu toisaalta hyödyttömältä. Sitä voidaan kuitenkin harjoittaa  ja sitä harjoitetaan. Suomenkin piti toisen maailmansodan taistelujen jälkeen herätä sodan jälkeiseen maailmaan. Ja mitä näimme? Näimme – kaiken jälkeen - Paasikiven ja Kekkosen hierovan sopua hirviö-Stalinin kanssa. Eikä tähän kulunut kauan aikaa. Oli järjestettävä elämä niin pragmaattisella tavalla kuin suinkin oli mahdollista. Ei ollut syytä jäädä harjoittamaan ikuisia aikoja suru- tai vihatyötä. Oli jatkettava elämää.

Luin juuri tuoreen Ilkka-Pohjalaisen pääkirjoituksen, jossa otetaan kantaa siihen, mitä tapahtuu – Suomea koskien - geopolitiikassa nykyisen vaiheen jälkeen: ”Muutaman viikon päästä Suomi lopultakin katkaisee napanuoran itänaapuriinsa. Se on viimeinen askel liittymisessä siihen yhteisöön, johon Suomi kuuluu. Itsenäinen valtio tekee itsenäisen päätöksen ja elää haluamallaan tavalla”. Jotenkin hätkähdin. Nytkö kaikki yhteydet itäiseen naapuriin voidaan ja pitäisi katkaista määräämättömäksi ajaksi? Julistetaanko siis ikuinen välirikko? ”Vihdoinkin” saamme elää täysin itsenäisesti länteen kuuluen. Pois ovat epäilyt harmaaseen vyöhykkeeseen kuulumisesta tai halpamaisesta nöyristelystä itäisen naapurin vaikutuspiirissä!

Ei ehkä ihan näin. Kyllä meidän piti tulla toimeen Yhdysvaltain kanssa teki (tekee) Donald Trump mitä tahansa. Me emme voi hirttäytyä yhden hirviön – tällä kerta Vladimir Putinin – laajennettuun katastrofiin. Putin on loitontanut itsensä niin perusteellisesti kaikesta tuloksia tuottavasta yhteistyöstä, ettei sovi ihmetellä häneen kohdistuvaa perusteltua antipatiaa. Silti ”Venäjän idean” etsintää täytyy jatkaa kaiken koetun jälkeen. Sen määrittää jo maantiedekin.

Mutta entä,  jos suhteet Venäjään jäätyvät Ilkka-Pohjalaisen määrittämälle tasolle? Tulee tunne, että olemme joskus – joidenkin tahojen määrittämänä – eläneet tällaista aikaa. Tulee ensimmäisenä mieleen aikansa radikaalin, Elmo Kailan ”Vihan Veljet”. Vihan Veljet oli nuoressa itsenäisessä valtiossa toiminut suppea ryhmä, jonka vaikutusvalta oli kokoansa huomattavasti suurempi. Se heijasteli yhdeltä osalta koko 1920-1930-luvun henkeä radikaalilla tavalla, pyrkien eräänlaiseksi idästä tulevan pahan leimaamisen johtotähdeksi.

Mutta miten Kailasta tuli ”Vihan Veli”? Wikipedia kertoo tiivistetysti,  mistä oli kysymys:

”Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Elmo Kaila toimi jääkäriliikkeessä värvärinä.

Syksyllä 1917 Kailan verkoston kautta alettiin perustaa ja kouluttaa suojeluskuntia ympäri Suomea. Kaila toivoi, että myös työväestö olisi tullut mukaan suojeluskuntiin samalla tavoin kuin aikanaan jääkärikoulutukseen,  mutta tämä ei toteutunut. 1918 sisällissodan puhjettua Kaila jatkoi verkostonsa johtamista Helsingistä käsin.

Talvella 1919−1920 Kaila alkoi hahmotella uutta toimintaohjelmaa, jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan

Kaila toimi 1920-luvulla Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajana 1923−1927 sekä 1928−1930 ja painotti myös täällä kansan yhdistämistä ja ryssävihan korostamista. Kailan tavoitteisiin sitoutuneet AKS:n jäsenet muodostivat Vihan Veljet -nimisen sisäpiirin. Kaila ei hyväksynyt AKS:n aitosuomalaisuutta,  koska se hänen mielestään rikkoi tavoitteena olleen kansan yhdistämisen asettaessaan suomea ja ruotsia puhuvat vastakkain”.

Kun siis Ilkka-Pohjalainen toteaa, että ”Muutaman viikon päästä Suomi lopultakin katkaisee napanuoran itänaapuriinsa. Se on viimeinen askel liittymisessä siihen yhteisöön, johon Suomi kuuluu”, niin se kuulostaa lopulliselta, ”elmokailamaisen” päämäärän saavuttamiselta.

Perimmältään  kysymys on siitä,  että Suomi (tai ainakin huomattava osa suomalaisista) näyttää tarvitsevan koko ajan henkistä vahvistusta voidakseen sanoa olevansa länsimaa. Länsimaaksi pääseminen näyttää vaativan koko ajan apukäsitteitä,  kuten nyt esimerkiksi ”Naton”. Kysymys on rinnakkaisilmiöstä Viron kanssa. Viro vannoo Naton viidennen artiklan nimiin,  mutta kuitenkin kansakunnan itsetunto horjuu. Tarvitaan yhä uusia todisteita ja uskonvahvistusta,  että maa voisi sanoa olevansa riittävän turvassa. Isoveli Suomen katsotaan olevan osa tätä uskonvahvistusta.

Pahoin pelkään, että Natokaan ei tarjoa Suomen lännettymistahtotilaan kuin ensiavun. Ehkä oloa voitaisiin helpottaa sillä,  että asema idän ja lännen välillä – kun aikaa kuluu – ei olekaan niin paheksuttava kuin miltä se nyt näyttää.

Erittäin länsimieliseksi tunnustautuva Alexander Stubb kirjoittaa Helsingin Sanomissa Vieraskynäpalstalla ”Venäjän aggressio muutti Suomen, Euroopan ja maailman” 29.4.2022,  että kansainvälisen järjestelmän rakenteet ovat muutoksessa ja kertoo esimerkin, kuinka YK:n äänestyksessä Venäjän sotatoimien tuomitsemisesta 35 jäsenvaltiota painoi tyhjää (toki 141 maata tuomitsi Venäjän sotatoimet). Tyhjää äänestäneet edustavat yli puolta maailman väestöstä (Intia, Kiina, Etelä-Afrikka….). Venäjä - vaikka Putin hylättäisiin laskennasta - edustaa tätä toista maailmaa, On siis ymmärrettävä, että väestöenemmistö maailman maista ei  hyväksy lännen johtamaa maailmanjärjestystä. Tulevaisuudessa länteen kuulumisen lisäksi tarvitaan tuntosarvien ojentamista kohti ”jäljelle jäävää” enemmistöä, myös silloin,  kun olemme eri mieltä maailman suunnasta.

En yhdy läheskään kaikkiin Aleksander Stubbin johtopäätöksiin, mutta on merkille pantavaa, että Stubbin kirjoituksen mukaisesti monet maailman valtiot  suhtautuvat länteen vähintään varovaisen kriittisesti, vaikka soisimme heidän olevan yhteisessä lännen rintamassa  Ukrainassa.

 

 

torstai 28. huhtikuuta 2022

Ranskan suuren vallankumouksen hukattu perintö

 

 

VTM Jorma Turunen on kirjoittanut teoksen ”Ranskan vasemmiston tarina. Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen” (Into, 2019). Keskityn tässä vasemmistoliikkeen syntyhetkiin Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä ja seurauksena. Referoin Turusen kirjan ao. kohtia ja kommentoin niitä soveltuvin osin.

Ranskan vasemmisto on voinut pitkään huonosti. Ikään kuin ideologia olisi pyyhkäisty pois Ranskan kartalta. Muutokset ovat tapahtuneet aivan viime vuosina. Francois Holland saavutti jättimäisen voiton vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Jorma Turunen osoittaa kirjassaan, että vasemmiston (Ranskassa sosiaalidemokratia ei ole koskaan ollut vaikuttava voima) voitot Ranskan vaalien historiassa ovat pyyhkiytyneet pois kerta toisensa jälkeen. Niin tapahtui nytkin. Jo vuonna 2015 sosialistinen puolue hävisi vaalit ja  äärioikeistolainen Kansallinen rintama (Front national) saavutti maanvyörymävoiton. Vuonna 2016 Hollande vetäytyi presidentinvaalikampanjasta. Presidentin kannatus oli pudonnut gallupien mukaan neljään prosenttiin!  Kannatuksen menetyksen viimeinen vaihe tapahtui hämmentävän nopeasti. Hollanden johtopäätös olla pyrkimättä toiselle kaudelle  sotki koko vasemmiston pakan. Kansalliskokousvaaleissa 2017 sosialistien paikkamäärä putosi 284 paikasta 30 paikkaan. Katkeruutta lisäsi, että  valtaan nousi Emmanuel Macron, joka oli toiminut Hollanden aikana valtiovarainministerinä.

Onko kysymys siitä, että sosialistipuolue kuihtuu samalla tavalla kuin aiemmin Ranskan kommunistit?

Miksi kävi näin? Lukemattomia kysymyksiä risteilee ilmassa. Onko kysymys ihmisten uudenlaisesta suhtautumisesta politiikkaan, jossa kantaa vaihdetaan lennosta? Toisaalta silloin kannatustaan menettäneillä on myös mahdollisuus palauttaa suosiotaan.

Kehitys on hämmentävä,  kun muistetaan, että alun perin sana vasemmisto on peräisin Ranskasta. Samalla on sanottava,  että Ranskassa ei ole - kuten ei muuallakaan - yhtä vasemmistoa, vaan useita, joita en kuitenkaan tässä ryhdy erittelemään. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kukaan ei kiistä sitä, että Ranskan vuoden 1789 vallankumous on historian merkkitapaus. Sen seurauksena porvaristo nousi valtaan syrjäyttäen absoluuttisen monarkian, feodaaliyhteiskunnan ja säätyvallan. Turunen toteaa: ”Ranskalaiset eivät enää olleet alamaisia, heistä tuli kansalaisia”. Samassa yhteydessä katolinen kirkko menetti valtionuskonnon aseman.

”Vasemmisto” ja ”oikeisto” -käsitteet ovat saaneet nimensä siten, että perustuslakia säätävän kokouksen puheenjohtajan vasemmalla puolella istuneet olivat radikaaleja uudistajia ja oikealla puolella istuneet ”säilyttäjiä”, joka tapauksessa uudistuksia vastustavia. Jo vallankumouksen vuosina muodostui jatkuvasti muuttuvia fraktioita: oikeisto, keskustaoikeisto, keskustavasemmisto ja äärivasemmisto. Äärivasemmistoon kuului Raivopäät-ryhmä (samanniminen ryhmä toimi vuoden 1968 kumouksessa radikaaleimpana ryhmänä), joka vaati jyrkkään sävyyn  uudistuksia. Se asettui maltillisia eli jakobiineja ja girondisteja vastaan.

Vaikka perustuslakia säätävän kokouksen istumajärjestystä on pidetty ideologisen jaon pohjana, käsitteitä vasemmisto ja oikeisto  ryhdyttiin käyttämään laajemmin vasta kolmannen tasavallan alusta eli 1870-luvulta lähtien. Sitä ennen puhuttiin liberaaleista ja konservatiiveista.

Ranskan historiassa vasemmistolaisina  on pidetty ensin tasavaltalaisia, sen  jälkeen radikaaleja tasavaltalaisia ja vasta näiden jälkeen sosialisteja ja kommunisteja.

Olen itse nähnyt Ranskan vallankumouksen tarinan malliesimerkkinä siitä,  kuinka välttämättömiä uudistuksia vitkuteltiin vuosikymmeniä paineen kasvaessa lopulta liian suureksi:  kumous tappoi vanhan yhteiskunnan. Yhteiskunta porvarillistui vaivihkaa mm. elinkeinojen muutoksen takia. Kuitenkin ”menneen hallinnon” kuolinkamppailu oli pitkä, kestäen koko 1800-luvun ja pidempäänkin.

Mitkä konkreettiset syyt aiheuttivat vallankumouksen? Kysymys oli tyytymättömyydestä Louis XVI:n  (minulle opetettiin aikoinaan, että nimi kirjoitetaan  ”Ludvig”) itsevaltiutta kohtaan: varallisuus oli epätasaisesti jakautunut, papistolla ja aatelilla oli erioikeuksia. Myös valistuksen opit löivät tuolloin läpi. Versailles´n ylisuuri,  tuhlaileva hovi ärsytti suunnattomasti ihmisiä. Epäoikeudenmukainen verotus kaatoi kansalaisten  kupin lopullisesti.  Omilta opiskeluajoiltani muistan, kuinka professori Aira Kemiläinen opetti minulle Jyväskylän yliopistossa, että kansalaisten nälkä johti kiukustumiseen ja väkivallantekoihin.

Pelättiin kuninkaan yrittävän vallankaappausta. Kansalaiset ryhtyivät avoimeen kapinaan. Opiskeluaikoinani kadulle rynnänneestä väestä käytettiin mielenkiintoista nimeä ”roskajoukko”. Kuningas erotettiin ja monarkia purettiin. Kansalliskokouksessa hyväksyttiin suuret uudistukset, jotka voidaan sälyttää sloganin ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” sisälle. Näitä olivat henkilökohtaiset vapaudet,  ihmis- ja kansalaisoikeudet, omistusoikeus ja turvallisuus. Jos kehitys olisi jatkunut rauhallisena tästä eteenpäin olisi vallankumous muistettu myös suurena voittona ihmisen kyvylle siirtyä rauhanomaisesti uuteen aikaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kilpailevista ryhmistä radikalisoitunut jakobiinit (vallassa 1793-94) pääsi voitolle ryhtyen ajamaan äärijyrkkiä tavoitteita. Jakobiinit työnsivät syrjään girondistit, vasemmiston maltilliset. Valta keskittyi Maximilien Robespierrelle, joka käynnisti kymmeniä tuhansia uhreja vaatineen terrorin.

Mielenkiintoista on todeta, että maaseudun konservatiivit asettuivat radikalismia vastaan, joka johti sisällissotaluonteiseen tapahtumaketjuun. Ranskan vasemmisto jakautui tuolloin kahtia, maltillisiin uudistajiin ja jakobiinien terroriin

Tasavallan ja kuningasvallan taistelu jatkui lähes koko 1800-luvun ajan. Vallankumoukset koettiin vielä vuosina 1830, 1848 ja 1871. Turunen: ”Ranskan vasemmiston henkinen perintö syntyi ja vahvistui näissä kumouksissa ja kuvasti niiden luomia arvoja”.

Nykypäivän kannalta tärkeää on, että vallankumouksesta voidaan johtaa nykydemokratian kullankalliit arvot, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet.

Vuosi 1789 on myös tarjonnut mallin joukkojen käyttäytymiselle kaduilla. Hämmentävää on millä herkkyydellä kadun laki astuu voimaan.

Ranskan vasemmiston historia alkaa suuresta vallankumouksesta, vaikka se olikin lopputulokseltaan porvariston voitoksi kääntynyt kumous. Vallankumous oli ja on myös vasemmiston nykyisten ja tulevien ongelmien lähde,  sillä niin monella tapaa kumousta on tulkittu. Joka tapauksessa Ranskan vasemmistolaisessa retoriikassa viitataan jatkuvasti – positiivisessa mielessä – vallankumouksen velvoittavaan perintöön.

:::::::::::::::::::::::::

Turunen toteaa, että Ranskan vasemmisto on tällä hetkellä historiansa pahimmassa kriisissä. Kommunistit ovat heikentyneet olemattomiin jo kauan sitten. Lopputuloksena maltillinen vasemmisto on jakautunut useisiin fraktioihin ja osa on siirtynyt Emmanuel Macronin taakse.

Turunen toteaa aivan oikein, että globalisaatio on siirtänyt päätöksentekoa kansallisvaltion ulkopuolelle. Kansallisvaltiokeskeisyys on muutoinkin vahvistunut. Puoluekenttä on pirstoutunut ja populistit ovat laajentaneet kannatustaan sosialistien kustannuksella. Kansainvälisyyteen luontevasti suhtautuvan vasemmiston on ollut vaikeaa omaksua umpikansallisia näkökohtia, jotka ovat mahdollistaneet populistien kansallismielisen politiikan. Puolueista on tullut vaaliorganisaatioita, ideologiat ovat korvautuneet yksilölähtöisillä tavoitteilla ilman solidaarisuuspainotusta. Vasemmiston enemmistö on edelleen painotetusti vakautta tavoitteleva joukkoliike. Nykyinen häilyvä puoluesitoutuminen ei ole ominta vasemmistolaisuudessa.

Ehkä yksi vasemmiston kannatuksen tulpista on tosiasia, että jo 1800-luvulla (1847) arviolta 4,5 miljoonaa ranskalaista toimi vasemmistolle vähemmän herkän pienteollisuuden piirissä  ja suurteollisuuden piirissä toimi vain 1,2 miljoonaa ihmistä.

Onko Ranskan vasemmiston ongelma sen vahvassa sitoutumisessa historiaan?  ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on komea julistuksenomainen iskulause,  jolle nykyihmiset eivät kuitenkaan anna muuta kuin periaatteellista arvostusta. Potentiaaliset vasemmiston kannattajat ovat irtaantuneet yksilökeskeisiin ja yksilöpsykologisiin tavoitteisiin.  Ja kun juuri nyt olisi sosiaalinen tilaus yhteisvastuulle.

Ranskan vallankumouksen kymmenet tai sadat tuhannet uhrit syntyivät  taistelussa tavallisen tehdastyöläisen, tavallisen maataloustyöläisen, tavallisen porvarin puolesta. Nyt heitä ei muistella kuin korkeintaan historian itsetutkisteluissa.

Mutta historia jatkuu….

Juuri käydyissä presidentinvaaleissa Emmanuel Macron voitti ja jatkaa sinänsä harvinaisella toisella kaudella presidenttiyttä. Monin tavoin muokkautunut vasemmisto nousi ällistyttävästi Jean-Luc Mélenchonin johdolla aivan ratkaisevan toisen kierroksen tuntumaan. Onko vasemmisto nousemassa tulevien parlamenttivaalien  myötä uudelleen vaikuttavaksi tekijäksi Ranskan politiikassa? Ehkä vallankumouksen perintöä ei olekaan hukattu, vaan se jalostuu haastamaan uusin tavoittein nykyajan ongelmia.