Maailmanpolitiikan arkipäivää vuonna 2024

 

 

Maailmanpolitiikan epäjärjestys jatkuu, kuten on jatkunut siitä lähtien,  kun Venäjä valtasi Krimin. Suuri osa kansakunnista tuudittautui kylmän sodan jälkeiseen vain ajoittain säröilevään rauhantilaan, Sitä rikkoivat toki ajoittaiset kriisit ja niihin liittyvät konfliktit. Tähän voisi tietenkin lisätä vastaväitteenä, että WTC-tornien tuhoutuminen vuonna 2001oli kaikkea muuta kuin odotuksissa ollut vastoinkäyminen rauhan tyyssijassa. Muutos oli tuleva 2010-luvulla. Etniset vastakkainasettelut  ja eri ryhmien  keskinäiset konfliktit ovat rikkoneet kokonaiskuvaa mitä syvällisimmällä tavalla.  

Maailmankyläajatus näytti vihdoinkin olevan täällä 1990-luvulta lähtien. Uudet kommunikointikeinot ovat tehneet pitkistäkin välimatkoista merkityksettömiä. Mutta toisaalta se kanssakäymisen ihanuus, mistä internetin synnyn aikoihin haaveiltiin ei toteutunut läheskään niin lupaavana kuin kuviteltiin. Myös maailmanpahuus saavutti meidät sekunneissa netin avulla.

Yksi nykyajan turhautuneimmista hetkistä koetiin, kun Donald Trump vieraili liberaalidemokratian pahasti vaurioituneella rikospaikalla Capitolin kukkuloilla Washingtonissa. Hän kysyi, ”mitä hyötyä siitä olisi,  jos Ukraina voittaisi”. Tässä Trump osoitti kyynisen mielenlaatuunsa täysimääräisesti. Hän voisi myydä vaikka isoäitinsä,  jos hinnasta sovitaan.

Mikään ei siis ole pyhää.

Trump heittelee irrationaalisia mielipiteitään, kuten: ”Venäjälle pitäisi antaa ´vapaat kädet`, jos Naton jäsenmaat eivät hoida omaa osuuttaan (puolustuksestaan)”. Vaikka Trumpin lausunnoissa olisi ripaus totuutta, on poliittisesti epäviisasta tarjota syöttöpaloja pahalle kilpailijalle. Hän samaistuu näillä puheillaan tsaari Putinin retoriikkaan.

Tuleva Yhdysvaltain presidentti (?) on saanut vankkaa tukea juuri valitulta Trumpin varapresidentiltä J.D.  Vancelta, joka vaikuttaa tosi kovaksikeitetyltä oikean laidan myyrältä. Trumpin vanhat tavoitteet, Natosta eroamisuhkailu, vannominen USA:n suuruuden nimiin ja kilpailijaan kohdistuvat vaalipetossyytökset ovat avoimessa hyllykössä valmiina vedettäväksi esiin milloin tahansa tulta tappuraa olevien kannattajien iloksi.

Äärioikeiston (kuka keksi tämän käsitteen laitaoikeisto?)  pyhä lehmä, maahanmuuttoteema on edelleen voimissan ja joiltakin osin vahvistunut. Toinen suuri teema, ilmastonmuutos (ml.  luonnon ennallistaminen) on osin kesytetty  oikeiston rumputulessa sekä lännessä että idässä. On selvää, että uusien liberaalien vaihtohyödykkeiden markkinat ovat nyt poliittisen pelin välineinä.

On selvää, että Trump on valmis käymään kauppaa Ukrainasta Ukrainan itsensä kustannuksella, mutta myös muiden maiden kustannuksella. Entiset ja nykyiset liittolaiset eivät ole suojassa, jos panokset kasvavat riittävän suuriksi. Toki kysymys voi olla myös suuresta pelistä, jossa kortit katsotaan loppuun saakka. Putin on jo osoittanut olevansa valmis suuriin riskeihin. Seuraako Trump häntä näissä pyrinnöissä?

Trumpin lausunnot löytävät varmaankin vastinparin läntisten ”asiantuntijoiden” lausunnoista, joiden mukaan Natolla on vain pari kolme vuotta aikaa valmistautua suureen yhteenottoon. Putinin tappoheitosta on otettu koppi. Varmaankin joku näistä arvausluontoista ennusteista löytää totuuden jyvän tai ainakin jotain  vähän sinne päin. Näiden arvioiden mukaan Venäjä testaa Naton viidettä artiklaa ennen pitkää.

Suomi on tehnyt ratkaisunsa ja jättänyt kohtalonsa USA:n käsiin (DCA,  esikuntayhteistyö, tukikohdat, joukkojen sijoittelu jne.). Sotaisa retoriikka on Suomessakin suosittua rohkeimpien upseerien ja poliitikkojen puheissa. En jaksa uskoa, että puhe tehoaa vastapuoleen. Minulla on omat epäilyni USA:n valmiuksista  tulla apuun tiukan paikan tullen riittävillä resursseilla varsinkin, jos ”suojelijan” peräsimessä on Trumpin kaltainen hahmo. On jo käynyt ilmi, että USA ei vastaa Venäjän  hybridi (ja kyber) toimiin, jotka kohdistuvat länteen. Sen sijaan Venäjällä on tunnistettu kriittiset kyberkohteet esim. Suomessa (vesi, sähkö, tietoliikenne).  Suomen suojaustoimet on suunniteltu rauhanajan poikkeusoloja varten.

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

Olen hämmentyneenä seurannut sotaisan ajattelun leviämistä. Ikään kuin haluttaisiin unohtaa kaikki se murhe, ja kaikki ne rauniot,  jotka sota tuo tullessaan.

Tulisi kiinnittää huomiota, mihin toimiin suojauksessa pitäisi kohdistaa lännen  yhteiskoordinaatio. Mutta riittääkö yhteinen tahto kattamaan nämä vaatimukset.

Euroopassa on jo näkemyksiä, että vanhan mantereen pitäisi ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Huomiota kiinnittää, mikä on ollut yhteistyön pitävyys tai sitovuus viime vuosina tai menneinä vuosikymmeninä. Levottomuuteen on syytä. Puolustuksen vuotokohtia voi nytkin ennakoida.

On kysyttävä, onko luottamus sillä tasolla, minkä USA ansaitsee. Suhteiden taso ei ole välttämättä stabiili, vaikka haluaisimme hyväuskoisina niin kuvitella. Se vaihtelee kumppanien henkilömuutosten seurauksena. Tehtiinkö Nato-ratkaisu oikea-aikaisesti ? Olisiko sille ollut vaihtoehtoa? Esitän (ja olen esittänyt) ehtimiseen näitä kysymyksiä itselleni.

Spekulaatioita on maailma pullollaan. Yhden mukaan ne valtiot, jotka täyttävät Naton kahden prosentin puolustusmenojen osuuden pääsevät yhteisen puolustusvelvoitteen piiriin ja muut asettuvat  järjestykseen alenevilla tuilla. Ehdot eivät siis ole kiveen hakattuja vaan vaihtelevat aikojen muuttuessa.

Moniin asioihin liittyy historiatulkinta. Näin on laita esimerkiksi piskuisen Itä-Karjalan osalta. Rajakysymykset näyttävät liittyvän yleensä naapuruussuhteiden tilaan. Niistähän olemme nähneet esimerkkejä viimeisen vuoden ajalta, kuten käännytyslain käsittely osoittaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Lännen ja idän suurvaltojen välillä vallitsi pitkään tietynasteinen konsensus. Noudatettiin kohtuullisesti yhteisiä pelisääntöjä. Tämä oli osa globalisaation aikakautta. Nyt tilanne on muuttunut. Johtotähtinä ovat Etlan tuoreen selvityksen mukaan suurvaltojen blokit (Etla: ”Geopolitiikka muuttaa maailmantaloutta”). Nämä blokit kilpailevat geotalouden keinoin. Geotalouden keinoja on käyttänyt erityisesti Kiina. Geopolitiikka  on myös ulkopolitiikan väline.

Suurvaltojen konsensus – jos siitä voitiin puhua aiemminkaan – on tipotiessään. Taistelua käydään kilpailuedun  saamisesta monialaisesti. Erityisen kovaa taistelu on, sanokaamme sähköautoissa. Suurvaltojen kilpailussa on mahdollista, että pienet joutuvat - pahimman tapahtuessa - tyytymään murusiin, mutta rehellisesti sanottuna kyllä nekin palaselle pääsevät. Esimerkiksi Suomi tarjoaa kansainväliseen kauppaan ja tuotekehitykseen osaamisen alueita, joita se voi hyödyntää  geotaloudessa. Suomen osaamiselle on kysyntää kapeilla tuote-  ja innovaatioalueilla ja uusilla sektoreilla (esim. vihreä siirtymä).

Euroopan sisällä ongelmaksi ovat muodostuneet kilpailu tukien avulla, joka vääristää kilpailua. Ja kyllähän Kiinan käymässä kaupassa valtiontuet ovat vertansa vailla. Silti maat tarvitsevat toisiaan ja kauppasuhteet ovat mittavat em. valtioiden välillä: kilpaillaan ja tehdään yhteistyötä.

Kiinan tie huipulle on käynyt Japanin jalanjäljillä. Japanilaisetkin ”imitoivat” 1970-luvulla länsimaisia tuotantomenetelmiä.

::::::::::::::::::::::::::::

Suvi Turtiaisen (HS:n   artikkeli 27.5.2024: ”Euroopassa riittää sympatiaa Venäjälle”) kierroksella vanhalla mantereella  kävi ilmi, että Eurooppa on täynnä Venäjä-mielisiä! Suvi Turtiainen muotoilee asian siten, että Euroopassa riittää Venäjälle paljon enemmän sympatiaa kuin Suomessa ymmärretään. Turtiaisen arvion mukaan erityisen paljon Venäjää ymmärtäviä on Slovakiassa, Unkarissa ja entisen Itä-Saksan  alueella. Puola ja Baltia ovat taas suhtautumisessa Venäjään Suomen linjoilla.

Berliiniläisessä museossa (”Antautumismuseo”, per. 1967) käy ilmi, kuinka Neuvostoliittoa pidettiin vapauttajana natsivallasta toisessa maailmansodassa.  Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus selitettiin siten , että Neuvostoliitto tarvitsi turvatakuut.

Turtiainen kertoo myös muista huomattavista Neuvostoliiton muistamisesta kertovista kohteista (puistot).

Edellä kuvatussa katsannossa saattaa piillä herkän tasapainon kriittinen piste: kansakuntien toisiin kansakuntiin kohdistuvat empatia- ja sympatiapisteet ratkeavat osana blokkipolitiikkaa, geotaloutta ja geopolitiikkaa.

 

Kaksintaistelu aitaviidakossa

 

Urheilussa minua kiinnostaa kilpailujännitys,  joka  parhaassa tapauksessa tapahtuu kaksintaistelun muodossa. Puhumme nyt yksilölajeista, tarkemmin sanottuna yleisurheilusta (amerikkalaisittain track and field). On paljon muitakin näkökohtia,  joiden takia seuraan yleisurheilukisoja. Yhdessä vaiheessa päähuomioni kiinnittyi tilastointiin. Olin noin 9-10-vuotias, kun menin kirjastoon ja luin Helsingin Sanomien urheilua käsittelevät tulossivut, jotka siihen aikaan oli kiitettävän runsaita. Liu’utin  sormea pitkin tuloslistaa  ja poimin ulkomuistista kunkin lajin 10 parhaan joukkoon mahtuvat urheilijat koko maailmassa. Hipsin kotiin (koska hävetti näyttää kavereille, mitä siellä kirjastossa oikein puuhailin) ja tyhjensin muistini ruutupaperille lyijykynällä ja kumilla!

Ehkä kaikkein kiinnostavin lähestymistapa yleisurheilukisoihin on kilpailijoiden keskinäinen  dramatiikka ja keskinäiset otatukset riippumatta osanottajien määrästä. Tarvitaanhan yllättäjiäkin.

Viimeksi seurasin heinäkuun puolessa välissä Joensuun GP-kisoja ja niissä erityisesti yhtä lajia, naisten 100 metrin aitajuoksua. Se oli minun ja monen muun  mielestä koko Joensuun kisan keskeinen tapahtuma.

Lähtötilanne: Suomessa on vallinnut varsinainen satasen aitojen huippukeskittymä. Ensin löi läpi Nooralotta Neziri (s.1992), sitten tuli Annimari Korte (s. 1988), sitten Reetta Hurske (s. 1995) ja nyt viimeksi Lotta Harala (s. 1992).  Kukin heistä on ollut vuorollaan ykkösaituri, mutta kuitenkin niin, että kunkin ura kattaa kilpasisarien aktiiviajan. Näin kova keskinäinen kilpa on kirittänyt aitureita.

Laskelmieni mukaan tämä nelikkö on kattanut huipputuloksilla lajihistorian viimeiset 15 vuotta.

Joensuussa starttasivat suurina suosikkeina Hurske ja Harala haastajinaan nousevat (?) tähdet, mutta erittäin kehityskelpoiset  Saara Keskitalo ja Vilma Mäki, molemmat viimeksi mainitut aiemmin hiukan yli 13 sekuntia juosseina.

Taso aidoissa niin kova, että lähes joka juoksu, jossa parhaat ovat mukana on ennätysyritys. Tällä kaudella Hurske aloitti ennätysrikkojaiset ajalla 12,68, jonka Harala alitti juostessaan Sveitsissä 12,65. Hurske ja Harala ovat voittaneet toisiaan ristiin.

Ja nyt Joensuun GP:hen valmistautumiseen ja lähtöviivalle niin kuin minä sen näin.:

Siinä he ovat silmieni edessä:  Vilma Mäki (rata 2) juuri ja juuri hymyillen lähtöviivalla, Saara Keskitalo (3) äsken  ennätyksensä tehneenä, hyppelehtimässä lähtöviivan takana, sitten hymyilevänä, mutta ujona lähtöviivalla,  Lotta Harala (4) vakavana, täysin itseensä keskittyneenä, itsevarman  oloisena, ja sitten Reetta Hurske (6). huokuen tulkintani mukaan hermostuneisuutta. Hurskeen huulet tapailevat lähdön hetkellä jotain… kasvoilla hymy viivähtää vain tuokion. Tämä on kova paikka.

PAUKKU – ja syöksytään ensimmäistä aitaa kohden…..

Kaikki selviävät takaisinkutsupelotteesta kuivin jaloin. Liki ihanteellinen myötätuuli (1,6 m/sek) juoksijoiden takana tuuppaa suorituksia, joita viileä sää taas latistaa. Haralan kiihdytys on vaikuttava. Kuitenkin Saara Keskitalo pysyy ällistyttävästi parhaiden mukana ja unohtaa ujoutensa hetkeksi. Keskitalon vilkaisu viereisen radan Haralaan maaliviivalla vahvistaa sen, miltä on tuntunut: hän on tullut lopun Hurskeen ja Haralan veroisesti, vaikka kaataa viimeisen aidan. Sitten hän näkee tulokset…. Briljantti suoritus.

Hurske ei sen sijaan onnistu: ensimmäiset askeleet ja kiihdytys eivät vakuuta. Lähdön reaktiokaan  ei ole hurskemaisen  sähäkkä. Lopun hän tulee kyllä viime aikojen tapaan vahvasti.

Kaikesta näki juoksun jälkeen, että pettymyksestä johtunut järkytys oli suuri. Hurskeen silmät kyyneltyvät, vaikka hän muuten onnistuu pitämään  itsensä koossa. Sisukkaasti  hän yrittää varmasti päästä timmiin kuntoon jäljelle jäävällä ajalla olympiakisoja varten.

Tulokset: 1) Lotta Harala 12,79, 2) Saara Keskitalo 12,84, Reetta Hurske 21,91.

Hurskeen ja Haralan kaltaisten kaksinkamppailujen luonteella on ollut taipumus muodostua  henkien taisteluksi.  ”Nuoren”  haastajan Haralan (hän on 32 -vuotias!) nähdään kohtaavan ”vanhan fading starin” Hurskeen (hän on 29-vuotias!).

Onko pika-aitojen valta vaihtumassa tai vaihtunut, kuten on tapahtunut ”aiturityttöjen” välillä niin monta kertaa viime vuosina? Itse veikkaisin,  että kilpailu saattaa kiristyä entisestään, jos juoksijat pysyvät terveinä. Pika-aitabuumi on päällä ja jatkuu.

 

 

Phantom Finn rakensi Helsinkiä

 

 Historioitsija Kalle Virtapohja perehdyttää meidät Paavo Nurmen välityksellä Helsingin rakentamisen historiaan teoksessaan ”Tuntematon Paavo Nurmi” (2024). Tarkentavaa alaotsaketta ei ole. Miksi? Arvoitus selviää jo varhain kirjaa lukiessa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin. Virtapohja  kantaa huolta - syystäkin - sitä, että pääkaupungin rakentaminen on jäänyt muiden Helsinkiä käsittelevien teemojen varjoon. Hän tarkoittanee huolellaan  Helsingin rakentamisen historiaa kattavana ”yleisesityksenä”. Rakentamisen erikoisaihealueita on toki käsitelty laajastikin.

Paavo Nurmen ikuisesti elävä maine perustuu hänen loistaviin urheilusaavutuksiinsa. Sivuutan ne kuitenkin tätä kirjaa arvioidessani lähes kokonaan. On sinänsä saavutus olla huipulla kahdessa eri ”lajissa”, asuinkerrostalorakentamisessa ja kestävyysjuoksussa. Paavo osoitti suuruutensa panostamalla yhtä intensiivisesti rakentamiseen kuin juoksu-uran kehittämiseen.

Olihan Nurmi toki paljon muutakin, kuten kestävyysjuoksijoiden valmentaja, taiteenkerääjä, Suomen epävirallinen ”suurlähettiläs”, patriootti vailla vertaa…  Nurmen päätyöstä kestävyysjuoksun mestarina on kirjoitettu tuhansia artikkeleita,  ja koko joukko kirjojakin. Useimmiten hän oli saavutustensa ansiosta  kilpatovereihinsa verrattuna - ehkä Ville Ritolaa lukuun ottamatta  - ”yli-inhimillinen Phantom Finn”. Tosiasia on kuitenkin, että Nurmi jos kuka realistina tunnisti omat rajansa.

Virtapohjan  teemojen käsittelytapa on yllätyksellinen, jopa hämmentävä. Hän lähtee toki liikkeelle rakentamisen historiasta ja aivan oikein korostaa Carl Ludvig Engelin ja Johan Albrecht Ehrenströmin merkitystä, mutta toisaalta nämä suuret rakentamisen mestarit olivat toki kaukana Nurmen pääosin käytännön rakentamistoimintaa koskevasta osaamisesta. Nurmi oli grynderi sana varsinaisessa merkityksessä.

Virtapohjalle ei kuitenkaan riitä pelkästään  rakentamisen teeman keskeinen rooli kirjassa. Tuon tuostakin hän hypähtää yllättäville sivupoluille. Niin, minulle jää jopa kuva, että sivupolut eivät usein edes sivua Nurmen rakentajan minää

Tässä runsaudensarvessa hyppelehtivässä aiheenkäsittelyssä tulee tuon tuostakin vilkaistua, mikä sen kirjan nimi nyt taas olikaan!

Nurmi tunnettiin vaiteliaana miehenä, joka harvoin avasi sisintään muille ihmisille. Hän ei myöskään ollut mikään helppo ihminen, vaikka pienessä seurassa saattoi irrotella muiden hämmästykseksi. Nurmi oli toisaalta maineensa vanki. Pitikö hänen ylläpitää tarkoituksella umpimielisen kuvaa, johon hän viittasi eräässä puhtilaisuudessa: ”nyt minun taitaa olla parasta lopetella, jotta voin viedä hautaan maineeni”?  Moni luonnehti häntä Kekkosen tavoin  sulkeutuneeksi , epäluuloiseksi ja yksinäiseksi. Kekkosen tapaan jäin pohtimaan leimasiko hän itsensä sfinksin kaltaiseksi, vai oliko se hänen luonteensa, joka jätti niin voimakkaan jäljen  Nurmen olemukseen.

:::::::::::::::::::::

Paavo Nurmi juoksee näköispatsaaksi muotoiltuna edelleen keskuudessamme, mutta Virtapohja kääntää ajanratasta aina1800-luvun alkuun. Tämä on tyypillistä Virtapohjan analyysiä. Joskus hän loittonee niin kauas juoksijoiden kuninkaan aikakaudesta tai asiayhteydestä, ettei enää saavutakaan yhteyttä  sankariinsa. Juuri silloin tulee vilkaisseeksi kirjan kanteen, nähdäkseen, mikä  tämän kirjan nimi olikaan.

Tällaisia sivupolkuja ovat kirjassa mm. voimistelu ja ammunta, joihin liittyy seuratoiminnan perustaminen. Kaikkiin näihin  liittyy piilomerkityksessä itsenäisyyden tavoittelu pidemmällä aikajänteellä. Voihan näissä teemoissa nähdä kautta rantain katsottuna yhteyden Nurmen itsenäisyyden kaipuuseen.

Sankaruuden tavoittelussa nähdään yhtäläisyksiä norjalaiseen tutkimusmatkailijaan Roald Amundseniin ja jopa Disneyn Mikki -hiireen, samoin 1920-luvulla virinneeseen Egypti-tutkimukseen. Varhainen ilmailun historia rohkaisi tekemään vertailuja kestävyysurheiluun ja siis Nurmeen. Niin ikään tupakkamarkkinoinnissa (!) nähdään yhtymäkohtia Nurmen aikakauteen, miksiköhän? Eri teemojen yhteys Nurmeen on  monissa tapauksissa melko etäinen.

Tulee tunne, että kirjaa olisi voitu sivumääräisesti supistaa runsaastikin sisällön siitä kärsimättä. Kalle Virtapohja tekee aihevalintoja, joita ei aina voi pitää kovin onnistuneina. Teoksen nimen olisi voinut muuttaa tekstisisältöä vastaavaksi. Miten olisi ”Paavo Nurmi Helsinkiä rakentamassa”.

Vielä on syytä mainita Nurmen menestys vuoden 1936 Berlinin olympiakisoihin valmistautuvien urheilijoiden valmentajana. Tulosten olisi voinut kuvitella siivittävän Nurmen uran uusiin aluevaltauksiin, uusilla elämänalueilla.

:::::::::::::::::::::::::

Nurmi ei jäänyt Turkuun grynderiksi vaan muutti Helsinkiin. Hän jäi itse asumaan  rakentamaansa taloon Töölöntorinkatu 7:ään. Se oli Nurmen ensimmäinen talo.  Rakentamisessa auttoivat hyvät suhteet vaikuttajaihmisiin. Paavo Nurmen ja Risto Rytin ystävyydestä liikkui paljon huhuja, mutta pitäviä todisteita Nurmen ykkösluokan neuvonantajasta ei ole jäänyt. Seuraavaksi Nurmi päätti rakentaa talon Lauttasaareen, joka oli saaren ensimmäinen kerrostalo.

Sota keskeytti Nurmen rakennustoiminnan, mutta sitä jatkettiin heti, kun sota päästi otteestaan. Nurmi kokeili siipiään myös laivanvarusteluliiketoiminnassa, mutta epäonnistui pahasti. Hän vetäytyi takaisin talonrakentamiseen.

Nurmi jatkoi businesta luotettujen yhteistyökumppaneiden kanssa. Nurmi oli tarkka isännöitsijänä ja valvoi rakennustoimintaa pikkutarkasti, keräten jopa nauloja rakennusten työmaalta säästösyistä.

Rentoutumista Nurmi haki Kallvikin mökiltä. Tuskinpa on vaatimattomamman oloista mökkiä kuin tuo saunarakennus – ainakin ottaen  huomioon Nurmen tulo ja varallisuustason.

:::::::::::::::::::::::

Kalle Virtapohjan teoksen pääteema on oikeutetusti rakentaminen. Siitä Virtapohja pitää kiinni, mutta muilta osin hän tulkitsee väljästi valitsemiaan teemoja, joiden relevanttiudesta pääaiheen näkökulmasta ei aina voi vakuuttua. No,  ainakin taustatiedot palvelevat lukijan yleistietotarpeita.

Nurmi oli pedantti mies aina yksityiskohtia myöten. Joskus häneltä keitti yli, kun hän arvioi yhteistyökumppaneitaan, mutta useimmiten hän havaitsi itse olevansa turhan tarkka vaatimuksissaan.

Nurmi rakensi talon kerrallaan pitäen isännöitsijänä rakentamisen langat tiukasti käsissään ja noudattaen siten luonteenlaatunsa tunnusomaisia piirteitä.

Mutta teräsmiehetkin väsyvät. Nurmea saattoivat hänen viimeisellä matkallaan lukuisat huippu-urheilijat Lasse Vireniä myöten.

Pysyvän jäljen Nurmi jätti luovuttaessaan huomattavan osan elämätyönsä ansioista nimeään kantavalle säätiölle, joka on keskittynyt tukemaan sydän- ja verisuonitautien tutkimusta.

Ainakin osin arvoitukseksi jää Nurmen vieroksuva suhtautuminen omaan huippu-urheilijauraansa. Hän ei varmaan ymmärtänyt saavuttamiensa tulosten ja ennätysten arvoa sanoen niiden merkitsevän  vähemmän kuin mädäntynen puolukan. Todellista pysyvää arvoa merkitsivät hänen taidekokoelmansa työt. Näin kategorisen jyrkkää tuomiota ei voi mitenkään nähdä objektiivisena, jälkimaailma on sen todistanut.

 

Mökkikirjan kertomaa

 

Meillä on perheen käytössä mökkipäiväkirja, itse asiassa montakin, sillä koko vapaa-ajan asunnon historia  - yli 40 vuotta -  on talletettu käsin tehdyillä muistiinpanoilla lähes 20 päiväkirjaan. Nuo kirjat muodostavat ”muistojen keltaisen kansion”, jota on mukava aina silloin tällöin selailla.

Alun perin yritettiin mökin valmistuttua käynnistää vieraskirjakäytäntöä, mutta pian se osoittautui turhauttavaksi. Liian moni lähti jättämättä  jälkeä käynnistään. Niinpä omaksuttiin tapa, jossa mökkikirjaan merkittiin kaikentyyppiset mökkitapahtumat. Sinne kirjasivat toki useimmat vieraatkin tervehdyksensä. Mutta sinne pistettiin myös kotitalouskoneen tai vaikkapa moottorisahan hankinta yhtä lailla kuin puolukka- ja sienisaalit. 

Alun perin 1980-luvun vaihteessa rakennettu mökki oli KESÄMÖKKI. Vähitellen hirsimökki muuttui talviasuttavaksi. Talvikäytössä täytyy varautua moniin asioihin, tiet pitää mm. aurata, jotta mökille asettautuminen onnistuu.

Enoni ja muut lähisukulaiset  rakensivat mökin jo meitä ennen. Silloin alkoi varhainen mökkibuumi, jotka sitten ovat toistuneet aika ajoin. Nyt vapaa-ajan asuntoja arvioidaan olevan noin 600 000 eripuolilla Suomea, mutta tarkkaa määrää ei tiedä kukaan.

Sittemmin meitä itseämme mökin kautta toteuttavia ihmisiä on kasvamassa sukupolvittain,  joskin kaikki eivät ole yhtä mieltä mökkikulttuurin autuaalliseksi tekevästä vaikutuksesta.

Työleirikäsite on niin vanha puujalkavitsi, että sivuutan sen tässä vain ohimennen huomioituna. On totta, että pahimmillaan työ mustuttaa raatamista ja illalla sänkyyn kaatumista, mutta kukapa sitä tekisi töitä itseään kiusatakseen. Enemmänkin puhuisin vaihtoehtoisesta elämäntavasta ja mainitusta  itsensä toteuttamisesta mökkipuuhastelun kautta. Niinpä olen toteuttanut mieliharrastuksiani mökillä laidasta laitaan. Valokuvaus ja nimenomaan luontovalokuvaus on ollut mieliharrastukseni useita kymmeniä vuosia.

Mikä sitten on paras vuodenaika tai peräti kuukausi mökillä? Omasta mielestäni muiden yläpuolelle nousevat toukokuu ja elokuu. Edellinen, koska luonto herää ja pitkän talven jälkeinen kevään ja kesän odotus päättyy. Silloin eivät myöskään itikat kiusaa. Ja kukapa ei odottaisi elokuun pimeitä ja lämpimän pehmeitä myöhäisiltoja kesän päättymisen merkkinä ja seuraavan kevään odotuksessa.

Aikojen kuluessa mökin käyttö ja käyttökulttuuri on muuttunut. Vedet jaksettiin kantaa sisään järvestä aikanaan, mutta mukavuudenhalu on kasvanut ajan myötä ja nyt käyttövesi tuotetaan porakaivosta jostain 80 metriin syvyydestä pumpattuna. Samalla otettiin käyttöön lämmin vesi ja sähkölämmitys. Takka on lähinnä apulämmitystä ja tunnelmanluontia varten.

Taantuvia perinteitä edustaa marjojen poiminta. 1980-luvulla puolukoita ja mustikoita poimittiin  ämpäritolkulla lisäravinnon saamiseksi. Nyt marjat haetaan osin kaupasta tai tiloilta suoraan. Epäilen myös, että metsä on tänä päivänä vieraampi ja varovaisuuteen kannustavampi kuin vanhaan hyvään aikaan. Johtuuko se osaltaan yleistyneistä punkeista ja hirvikärpäsistä ja lisääntyneestä yleisestä tottumattomuudesta luonnossa liikkumiseen?

Mökin modernisoinnista käytiin aikanaan melkoinen vääntö: osa halusi mökin säilyvän kesämökkinä. Yritin perustella omaa tavoitettani sähköyhtiön sähkövaloa puoltavaa mainoslauseella: ”Kun haluat tunnelmaa, sytytä kynttilä ja sammuta valot”. Jotain perinteistä on kuiteinkin säilynyt ajan saatossa. Sauna lämmitetään edelleen puilla eikä vakavasti ole harkittu sähkösaunaa. Puulämmitteinen sauna kuuluu mökkikulttuuriin!

Koska olen vain harrastelija ”kirvesmiehenä”, oli kaikki metsään ja puihin liittyvä työ opeteltava  kantapään kautta. No apua on saatu mm. kaikkitaitavalta mökkitalkkarilta, joka on toiminut perälautana kaikelle teknistä osaamista vaativalle. Matala ranta tuo esimerkiksi haasteita laiturin rakentamiselle (ja purkamiselle). Viisikymmentä metriä pitkä pukkilaituri on vaihtunut kolmekymmentä metriä pitkäksi tolppalaituriksi.

Oma lukunsa ovat tietokoneet. Etätyö aloitettiin mökillä kauan ennen nykyistä etätyövillitystä. Keskustelu onnistui  - tietyin rajoituksin – koko maailman kanssa. Tänä päivänä juuri kukaan ei aseta ehtoja mökin hyödyntämiselle kakkostyöpaikkana – tai  kuten minulla nyt – eläkeläisen tieto-, viihtymis- ja osaamislähteenä.

Mökillä huomaa myös vanhenemisen  mukanaan tuoman aiempaa hitaamman etenemisen ylläpitotehtävissä. Kummasti sitä ennen jaksoi, nyt aika ei tahdo riittää  mihinkään. 

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mökkiin liittyy tavaton määrä tarinoita, jotka on talletettu mökkikirjaan. Kuvittelen joidenkin joskus lukevan niitä…

Seuraavassa on katkelmia anonyymien kertomuksista mökiltä  40 vuoden ajalta:

 

Mökkikirjan kertomaa 12.8.1981:

(Joku kertoo, että) ”olemme siivonneet ympäristöä ja polttaneet roskat pihalta. Muurahaiset saimme pois mökiltä. Valopetroli (suihkutettuna) muurahaisten reitille kuulemma pitää ne loitolla. Myrkky ei ole erityisen tehokasta. Muurahaisten tulosuunnan näet pihalla olevista hiekkavalleista. Jätimme nuotion paikan. Siinä voi polttaa vielä risuja ennen kuin multaa kannattaa tuoda paikalle.”

 

Mökkikirjan kertomaa 5.6.1986:

”Ensimmäistä kertaa mökillä tänä kesänä. Erilaisten sattumusten takia meni näin myöhään. Hiukan ankealta näyttää, kun ruoho on parikymmensenttistä ja muutenkin paikka on luonnontilassa. Pari koivua on kaatunut! Harmi! Viime aikoina on ollut yllättävän paljon myrskyjä. Mustikoita ja puolukoita näyttää tulevan.”

 

Mökkikirjan kertomaa 31.8.1997:

”Tänä aamuna saimme radiosta kuulla , että prinsessa Diana on aamulla kuollut liikenneonnettomuudessa. Kaamea uutinen. Mökkitunnelma lopahti järkyttävän uutisen myötä leppoisasta hiljaiseksi mietiskelyksi.”

 

Mökkikirjan kertomaa 16.7.2009:

”Lähdettiin kolmistaan moottoriveneellä kohti Kiesilän Kievaria. Otimme myös Mollan mukaan. Menomatkalla kävi voimakas vastatuuli ja aallokko. Kastuimme läpimäriksi. Onneksi perillä paistoi aurinko ja pystyimme kuivattelemaan.”

 Mökkikirjan kertomaa 9.8 2021:

”Ulkona oli jo kylmempää, joten pysyttelin pääasiassa sisällä. Tein gruusialaista kaalilaatikkoa ja lettuja. Aloin timanttityötä, joka on eteisen pöydällä odottamassa jatkoa”.

 

PS

4.7.2024:

Tänä päivänä sitten mökki sai nähdäkseen sähköauton.

 

 

 

Kännykkälapsuuden paradoksit

 

 Helsingin Sanomien toimittaja Juha-Pekka Raeste on haastatellut nuorten kännykänkäyttöä koskevilla tutkimuksilla kuuluisuuteen noussutta New Yorkin yliopiston  professoria Jonathan Haidtia 1.7.2024  -lehteen. Kysymys on Heidtin mielestä siitä, että lapset ja nuoret ovat altistuneet riippuvuutta aiheuttaville älylaitteille. Pelko on, että vaikutus on haitallinen.

Toinen teema, josta Haidt on tullut tunnetuksi on onnellisuushypoteesi. Tätä aihetta hän on tutkinut jo 1990-luvun lopulta lähtien. Näkisin niin, että nämä kaksi tutkimusaihetta kytkeytyvät saumattomasti yhteen Haidtin tuotannossa, josta tuorein kirja on mainio esimerkki: ”Ahdistunut sukupolvi – Kuinka älypuhelimeen  perustuva lapsuus on aiheuttanut mielenterveyden häiriöiden epidemian”.

Haidt kiinnittää huomiota nuorten naisten mielenterveysongelmien kasvuun rinnakkaisilmiönä vuodesta 2010 tapahtuneelle älypuhelimen ja sosiaalisen median käytön lisääntymiselle.

Haidtin mukaan aiemmin pidettiin selvänä, että ihminen on onnellisimmillaan 20-vuotiaana. Siitä onnellisuus laski työn täyttäminä laajan keski-iän vuosina, kunnes se nousi jälleen niin, että 60-vuotiaana ihminen oli jälleen yhtä onnellinen kuin kaksikymppisenä.

Nyt 20-vuotiaina ei olla enää onnellisia. Tämän trendin olemassaoloa vahvistavat onnellisuustutkimukset, joissa Suomi on menestynyt niin loistavasti.  Näissä tutkimuksissa alle 30-vuotaiden tyytyväisyys  on heikentynyt jyrkästi kehittyneissä maissa . Tämä näkyy erityisen  selvästi  Yhdysvaltain (sija 62 kolmekymppisissä!) ja Saksan tuloksissa, mutta näkyy myös esim. Suomen arvosanassa (sija 7 alle kolmekymppisissä). Vastaavasti yli kuusikymppisten tulokset ovat kauttaaltaan parempia kuin kaikkien ikäluokkien keskiarvot.

Haidt toteaa : nyt nuorimmat ovat vähiten onnellisia ihmisiä. Haidtin johtopäätös on yllättävän suorasukainen: 1980-luvun loppu  aloitti siirtymän ”leikkiin perustuvasta lapsuudesta puhelimeen perustuvaan lapsuuteen”.  Haidt jatkaa: erityisesti Z-sukupolvelle älypuhelimen aiheuttama riippuvuus    on aiheuttanut merkittävää vahinkoa sosiaalisten kykyjen muodostamisessa, tarkkaavaisuuden pirstoutumisessa ja univajeena”. Tyttöihin nuo vahingot iskevät voimakkaammin kuin poikiin. Tytöt purkavat itseään juoruamalla toisista ikätovereista, ei niinkään käyttäytymällä aggressiiviisesti. Lapset itse toteavat sukupolven ahdistuksen johtuvan älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta.  

Haidt näkee älypuhelimien vaikutuksen kaikenkattavana syynä ahdistukseen. Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessani näin asian monitahoisempana ja monimutkaisempana: ”Nuorten huolestuttavat luvut kertovat asiantuntijoiden mielestä mm. yhteiskunnallisesta vastakkainasettelusta, talouden epävarmuudesta ja somen negatiivisuudesta”.  Oma arvioni oli, että nykyajan nuoret kokevat maailman monissa suhteissa ahdistavana paikkana elää, paitsi edellä mainituista syistä, niin myös vallitsevasta maailman rauhattomuudesta tai peräti sodanuhasta johtuen.

Rinnakkaisilmiönä ns. suuret ikäluokat (Yhdysvalloissa 1946-1964 -syntyneet ja heidän suorat jälkeläisensä) ovat rakentaneet hyvinvointinsa ja vaurautensa suotuisissa olosuhteissa (bkt:n nopea nousu sodan jälkeen irtiottona nuorempiin ikäluokkiin, joiden olosuhteet ovat suhteellisesti heikentyneet). Yhdysvaltain kehitys näkyy – tosin huomattavasti lievempänä – myös esimerkiksi Skandinavian maissa. Kirjoitukseni lopussa totean: ”Ehkä se on niin , että nuoren ihmisen aika-avaruus täyttyy ulottuvuudella, jossa toisessa päässä on ahdistava mitääntekemättömyys ja toisessa päässä tapahtumien taivaanranta avautuu tukkoisena tietoähkynä.

Minun nuoruudessani koulutusputki oli paljon selkeämpi kuin omien lasteni kohdalla. Polku oli valmiiksi tallatumpi. Elinkeinorakenteen muutos loi toki haasteita, mutta vielä paljon enemmän mahdollisuuksia.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Haidt jakaa tulevaisuuden toimet jyrkkiin toimenpide-ehdotuksiin kännykkäkieltoineen ja ikäsidonnaisine käytön rajoittamisineen. Itse taistelisin sen käytännön puolesta, että kännykkä alistettaisiin mahdollisuuksien mukaan kouluissa vain pedagogiikan välineeksi ja vain siihen. Täyskiellot tuovat mieleen höyrykoneiden särkemisen. Entä jos muutosvaihe on vain normaalikehityksen pullonkaula  ja vie oman aikansa, kunhan ei hätiköidä johtopäätösten kanssa.

Suurimmaksi ongelmaksi Haidt kokee ehkä sen,  että henkilökohtainen kanssakäyminen ja välittömät ihmissuhteet jäävät liian vähäisiksi ja pelkästään netin kautta pidetyt yhteydet ovat liian kattavia ja vallitsevia. Tässä on jotain aiheellista pohdittavaa. Kysyn itseltäni,  onko whatsapp-ryhmän kautta yhteydenpito haitta vai kommunikoinnin edistäjä?

Kenraalin yhden miehen sota

 

 Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun  24.2.2022 herätti kansalaisissa  kiinnostuksen potentiaalisia kenraalipoliitikkoja kohtaan jopa niin, että osa sotilaista oli eduskuntavaaleissa äänikuninkaita. Vastaavasti myös kenraalit onnistuivat läpäisemään äänestäjien valintakriteerit, vaikka meillä pari kenraalia asettui vastustamaan entisten puolustusvoimien komentajien asettumisen politiikan edusmiehiksi. Menestys on jatkunut myös eurovaaleissa.

Sinänsä tässä ei ole mitään aivan uutta ja mullistavaa, sillä aiemminkin kenraalit ovat toimineet kansanedustajina.

Kohua nostatti, kun evp. kenraalimajuri ja pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö Pekka Toveri antoi lausunnon, jonka mukana Suomi käy jo sotaa Venäjän kanssa.

Kun kenraalin katsottiin ylittäneen terveen arvostelukyvyn rajat, hän ”väänsi rautalangasta”, missä kulkee sodaksi sanottavan tilan raja, ja milloin se ylittyy. Tietenkin voidaan sanoa, että sodan käsite kehittyy uusien vihollisuuksissa käytettävien välineiden ja menetelmien myötä (vaikkapa  droonit, miehittämättömyys, hybridivaikuttamiset ja kyberuhat), mutta mielestäni kenraali antaa tässä kauluslaattojen viedä ja harkinnan väistyvän sanomisen halun tieltä. Kenraali ei ollut kiinnostunut valaisemaan asiallisesti kantaansa vaan  puki sen ylimielisesti pilkalliseen rautalankasävyyn: ettekö te tyhmät vieläkään tajua….

Olin joskus valtio-opin laudaturseminaarissa,  jossa oli mukana eräs evp. majuri, joka oli kyllästynyt toteuttamaan – kuten hän sanoi - itseään tyhmempien esimiesten määräyksiä,  ja päätti siksi lähteä opiskelemaan. Itsevarma majuri antoi seminaarissa ymmärtää, että hän tietää kyllä, missä kohtaa sota alkaa ja missä kohtaa ei. Tulipahan vain mieleen….

Oma tulkintani on, että työ/virka/asema lyö leiman ihmisen ajatteluun ja asenteeseen ja niin käy myös armeijan esikuntatyössä,  jossa joudutaan valmistautumaan sodan olosuhteisiin.

Kenraali Toverilla on taatusti sotilaallista kokemusta riittävästi, mutta onko hänellä poliittista harkintaa tarpeeksi?  Toveri viittaa sodalla  sabotaasitoimintaan, mitä Venäjä parhaillaan tekee. En usko, että kansalaisten enemmistö pitää tapahtunutta osana sodankäyntiä. Eri asia on sitten Suomen politiikan linjan vaikutus Natoon liittymisineen ja yleensä sotaisine länteen kytkeytymisineen, joka ärsyttää Venäjää saaden sen tuottamaan kyber-  ym. vahinkoja. Suomessa vesilaitoksiin tunkeutumisia  – jos Venäjä on niiden takana – on pidetty pelotteluna eikä sotana. Miksi pelotellaan? Olisiko kysymys siitä, että Venäjä haluaa osoittaa,  mitä seuraa (miten vahingollinen sota on), jos sota syttyy. Varmaa on, että Venäjä käyttää – jos sota uhkaa - kaikkia keinoja vahingoittaakseen Suomen herkkää infrastruktuuria.

Toveri viittaa Putinin lausuntoihin, joiden mukaan länsi on vihamielinen taho ja hyökkää meitä (Venäjää) vastaan. Tätä hän pitää yhtenä osoituksena siitä, että välillämme vallitsee sotatila. Eiköhän kysymys ole propagandasta, johon meistä kukaan ei oikein usko. Jos sota oikeasti syttyisi,  tietäisimme pian kaikki, mitä se on.

Eniten mietin em. asioiden yhteydessä,  miten sota tuodaan yhä lähemmäksi meitä,  aluksi sanoilla, sitten militaristisilla puheilla,  ja lopulta lisääntyvien sodanuhkien kierteellä. Ahdistavalta tuntuu, kun militarismista puhuminen  arkipäiväistyy.

Entä mitä tarkoittaa, että on sota? Kaikkitietävän Wikipedian varsin osuvan määritelmän mukaan ”sota on järjestäytyneiden yhteisöjen välinen aseellinen konflikti”.

 Dag Hammarskjöld haki YK:lle johtavaa asemaa kylmän sodan kehyksessä

 Suurlähettiläs Rene Nybergin kirjoittamassa tuoreessa  Kanava-lehden artikkelissa 3/2024 ”Dag Hammarskjöld:  pyhimys vai petturi”  annetaan aiempaa monivivahteisempi kuva ruotsalaisesta YK:n pääsihteeristä Dag Hammarskjöldistä (1905 - 1961). Minun kouluaikoinani  Hammarskjöldin yllä leijui melkeinpä pyhimyskehä, joka johtui osin hänen marttyyrikuolemastaan Kongon viidakoissa (po. Sambiassa) epäselvissä olosuhteissa.

Dag Hammarskjöld näyttäytyy nykykuvauksissa selkeästi profiloituna hahmona aikansa viitekehyksessä. Vahva ja  vielä vahvemmaksi pyrkivä pääsihteeri joutui tästä syystä myös kriittisten  arvioiden kohteeksi.

Nyberg tarkastelee artikkelissaan Hammarskjöldiä hänestä juuri ilmestyneen kirjan avulla. Kysymys on Staffan Carlssonin  teoksesta ”Helgon och maktspelare. Dag Hammarskjöld som politiker”. Carlssonin kirjassa luonnehditaan Hammarskjöldiä henkilöksi, joka ei ainoastaan pyrkinyt johonkin (asemaan) vaan, jolla oli tarve saavuttaa jotakin kouriintuntuvaa.

Voimakastahtoista pääsihteeriä kuvaavat luonnehdinnat ovat myös teräväpiirteisiä: on jopa sanottu, että hän maksoi hengellään lentoturmassa suurvaltojen vastustamisesta.

Max Jakobssonin pyrkiminen YK:n pääsihteeriksi 1970-luvun vaihteessa saa uutta valaistusta tai vahvistaa vanhoja näkökulmasta riippuen.  Dag Hammarskjöldin näkövinkkelistä nousee merkitykselliseksi asiaksi hänen ajautumisensa täydelliseen välirikkoon Nikita Hruštševin kassa. Tällä on yleisempää merkitystä, koska Neuvostoliitto ei halunnut YK:n  pääsihteerin pääsevän rauhantekijäksi lukuisissa  kylmän sodan kriisipesäkkeissä. Koska YK:n pääsihteerille  ei haluttu vaikutusvaltaista asemaa kansainvälisissä kysymyksissä,  estyi myös Max Jakobssonin pääsy pääsihteeriksi liian vahvana kandidaattina. Syy ei siis ollut hänen juutalaistaustassaan.

Hammarskjöldillä oli vankka poliittinen ja virkamiestausta ennen nimitystään YK:n pääsihteeriksi. Ruotsin pääministerin Tage Erlanderin tavoitteena oli tallata polkua valmiiksi Hammarskjöldille länsisuuntautumista painottaen, mutta ilman sotilaspoliittista liittoutumista. Ehkä siis jo tässä vaiheessa ratkaistiin Hammarskjöldin myöhemminkin ilmeinen länsisuuntautuneisuus. Hammarskjöldin vastapeluri oli ulkoministeri Östen Unden, joka halusi säilyttää suhteet Neuvostoliittoon.

Hammarskjöldistä tuli kasvot Ruotsin länsiorientaatiolle neuvotellen kaikki tärkeät sopimukset. Yksi johtopäätös on, että Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle noina aikoina perustui ajatukseen, että Suomi kykeni säilyttämään hauraan liittoutumattomuutensa, jonka Neuvostoliittokin oli valmis hyväksymään.

Hammarskjöld nimitettiin YK:n pääsihteeriksi vuonna 1953. Suurvallat suhtautuivat uuteen pääsihteeriin eri tavoin, Neuvostoliitto epäillen tai vihamielisesti,  britit ja Yhdysvallat suurvalta-asemaansa luottaen pystyäkseen säilyttämään Hammarskjöldin myötämielisen suhteen itseensä. Ranska suhtautui Neuvostoliiton tapaan epäillen pääsihteeriin,  jonka katsottiin pyrkivän lisäämään Yhdysvaltain vaikutusvaltaa.

Hammarskjöldin pyrkimys tehdä YK:sta maailmanpolitiikan voimatekijä huipentui Hammarskjöldin panokseen vapauttaa Korean sodan aikaiset  amerikkalaiset vangit, Suezin ksiisiin hoitoon, jossa hän edisti rauhaan pääsyä länsivaltojen keskinäisten riitaisuuksien keskellä  ja amerikkalaisten anti-imperialistiseen (Ranskan ja Englannin vastaiseen) asenteeseen tukeutuen (joka herätti paheksuntaa brittien ja ranskalaisten keskuudessa) sekä yrityksiin ratkaista Kongon kriisi. Hammarskjöldin asema olikin vahvimmillaan vuosien 1957 Ja 1958 paikkeilla.

Vuonna 1959 Hammarskjöld vieraili Neuvostoliitossa. Vierailu alkoi onnettomissa merkeissä, sillä Hammarskjöld otti esille ”Tohtori Zivagon” yrittäen erottaa politiikan ja kirjallisuuden toisistaan. Jos Hammarskjöld ajatteli, että tarttuu härkää sarvista, niin tulos oli yhtä tyhjän kanssa. Hammarskjöldin ja Hruštševin välit eivät palautuneet enää pääsihteerin loppukauden aikana.

Gromyko, Mikojan ja muut Neuvostoliiton johtajat vain vahvistivat Hrustsevin sanomaa: Neuvostoliitto ei hyväksynyt YK:ta kriisien ratkaisijaksi. Itse asiassa Gromyko totesi, että pääsihteeriä ei olisi pitänyt päästää maahan: hän oli lännen agentti!  Neuvostoliitolle ei ole olemassa ”pääsihteeriä” ja YK ei ole puolueeton instituutio.

Agentti? Tuota ilmaisua siis käytettiin jo 1950-luvulla epämiellyttävistä ihmisistä. Mikä on oikeastaan  muuttunut tähän päivään tultaessa?

Myöskään omanarvontuntoinen Ranska ei antanut tukea pääsihteerille. De Gaulle: YK yrittää keskittää vallan YK:lle Hammarskjöldin  johdolla.

Sama ajattelun eriävyys jatkui Kongon kriisinä tunnetussa selkkauksessa 1960-luvun vaihteessa. De Gaulle halusi pitää kriisin ratkaisun suurvaltojen keskeisenä, kun taas kunnianhimoinen Hammarskjöld halusi avata kriisin selvittämisen laaja-alaisemmaksi, koko YK:n jäsenistöä koskevaksi. Suurvaltapolitiikka näytteli siis jälleen huomattavaa osaa. Ranska (pyrkien hitaaseen vetäytymiseen Afrikasta)  ja Neuvostoliitto (pyrkien uusiin avauksiin) halusivat pitää kiinni Afrikasta. Yhdysvallat ja Englanti halusivat torpata moiset pyrkimykset.

Näytti siltä, että Hammarskjöldillä oli  arvovaltansa pelissä, jonka avulla hän  halusi torjua suurvaltapolitiikan Kongossa ja korvata sen YK:n jäsenmaiden mandaatilla. Hammarskjöld tuntui saavan retorisen voiton,  mutta kärsi toisaalta poliittisen tappion, kun menetti rippeetkin Neuvostoliiton luottamuksesta.

USA asettui tukemaan pääsihteeriä, mutta silloin kohtalo puuttui peliin Hammarskjöldin menehtyessä lentoturmassa.  

::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan kolonialismin kuolinkamppailussa elettiin 1960-luvun vaihteessa viimeisiä aikoja. Kaikkea edellä kuvattua kehysti kylmän sodan suurvaltasuhteet, jotka jakoivat maailmaa kahteen toisilleen vihamieliseen napaan, mutta jakaen länttä myös sisäisesti.

Tässä yhtälössä Hammarskjöld yritti luoda YK:sta johtavaa rauhantekijä etukäteen arvattavin seurauksin.  Vain idealistit saattoivat uskoa YK:n mahtiasemaan.

 

PS

Blogini kävijämäärä ylitti 500 000 kävijän rajan juhannuksena 2024.