Kenen joukoissa seisottiin 1970-luvun opiskelijaliikkeissä?

 

 

Kanava-lehden nro 2/2026 artikkelissa ”Breznevismin kuolemanjälkeinen elämä” professori Tapio Bergholm kertaa 1970-luvun opiskeluaikojen äärivasemmistoliikkeen  historiaa. Mikä oli laitavasemmiston menestyksen todellinen laajuus ja laatu?

Minua  kiinnostaa aihe, koska olin opiskelijana Jyväskylän yliopistossa noina kiihkeinä politisoitumisen vuosina 1970-luvun vaihteessa.  Itse olin kiinnostunut politiikasta, mutta en aktiivisesti osallistuvana toimijana.

Tapio Bergholm ei ole noiden aikojen arvioijana ainoa laatuaan, pikemminkin  päinvastoin, luettavaa muistelujen kautta on piisannut. Olen siis lukenut paljon tuon aikuista historiaa ja kirjallisuutta omat elämänkokemukseni taustaksi liittäen. En kuitenkaan tässä  yhteydessä käy lukemiani teoksia esittelemään.  Bergholmin kirjoituksesta ei käy ilmi onko artikkelin laadinnalle juuri nyt jokin erityinen syy. Jää vaikutelma, että Bergholmia vaivaa taistolaisliikkeessä mukana olleiden muistumat noilta ajoilta yleensäkin. Erityisesti Bergholmia kiusaa taistolaisliikkeen vaikutuksien liioittelu.

Omana opiskeluaikanani  minulla oli runsaasti taistolaisia tuttuja ja ystäviä. Suhtauduin heihin omasta mielestäni suhteellisen neutraalisti. Eräältä heistä kysyin kerran, miten hän pärjäilee erään porvariopiskelijan kanssa,  joka vieraili yhteisessä kämpässämme tuon tuostakin. Vastaus oli varsin mallikas: ”Me emme juttele niistä asioista”.

:::::::::::::::::::::::::::

Suurimmillaankin kommunistien vähemmistöryhmä sai eduskuntavaaleissa alle 5 prosentin ääniosuuden. Mistään vallankumouksellisuudesta ei voida puhua. Onko kärpäsestä tehty härkänen, kuten Bergholm aprikoi? Nyt jo edesmennyt Heikki Mäki-Kulmala, taistolaisuuden omakohtaisesti läpikäynyt aikalaiskriitikko, totesi aikoinaan, että taistolaiset olivat ”maailman suurin kääpiö”, viitatessaan taistolaisten äänekkyyteen verrattuna heidän todelliseen vaikutukseensa.

Bergholm käy läpi taistolaisuuden historiaa ja toteaa lähtökohtana olleet tapahtumat vuosina 1966-67. Kommunistien vähemmistö  irtautui enemmistöstä. Kotimaan erimielisyyksien (tulopolitiikka, enemmistön pyrkimys ammattiyhdistysliikkeen eheyttämiseen) lisäksi tiet ajautuivat erilleen suhtautumisessa Tšekkoslovakian  miehitykseen. Aluksi kommunistit yhteistuumin tuomitsivat miehityksen, mutta kun erimielisyydet enemmistön ja vähemmistön välillä kasvoivat katkeamispisteeseen,  tiet Tšekkoslovakian miehitystäkin  koskien ajautuivat  täysin eri urille ja vähemmistö ryhtyi puolustamaan Neuvostoliiton toimenpiteitä.

Enemmistö voidaan nimetä vaikkapa perinteiseksi kommunistiuskovaisuudeksi. Rohkeasti se ryhtyi vastustamaan Tsekkoslovakian miehitystä.

Opiskelijanuorison keskuudessa kommunistit jakautuivat eri tavalla. Vähemmistö muodosti enemmistön. Se keräsi tuekseen mm. runsaasti opiskelijoita ja kulttuurikommunisteja.

Yksi huomattavimmista vähemmistökommunistien hallitsemista instituutioista oli Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL), joka ryhtyi oikeaoppisuuden julistajaksi. Se pyrki nähdäkseni kommunistiliikkeen hegemoniseksi voimaksi ja johtotähdeksi liikkeen sisällä. Se muodosti taistolaisliikkeen ytimen.

SOL oli milteipä NKP:n kumileimasin, joka sanatarkasti toteutti suuren naapuripuolueen teesejä, julkilausumia ja politiikkaa. Vähitellen SOL alistui SKP:n vähemmistön apulaiseksi ja neuvostomyönteisyys muuttui Neuvostoliiton kommunistien palvonnaksi. Bergholm totea kylmästi, että SOLin aatteelliseksi johtotähdeksi muodostui O.V. Kuusisen  hallituksen politiikka talvisodan alla. Lopputulos oli odotetusti, että Suomen nuorison suuri enemmistö ei ollut valmis seuraamaan Kuusista.

Länsi oli imperialististen sotien äärellä hätää kärsimässä 1960- ja 70-luvulla. Muistan, kuinka Yhdysvallat leimattiin imperialistiseksi paholaiseksi juuri noina aikoina. Pääkriitikkoina toimivat  valistuneet nuoret. Vietnamin sotaa käytiin 1970-luvun puoleen väliin saakka. Muistan hyvin, kuinka TV-uutisten äänimaailmaa leimaava piirre oli helikoptereiden roottoreiden läpätys. Hävitty sota maksoi  58 000  kaatuneen amerikkalaisen  hengen. Vietnamilaisten uhrien määrä laskettiin miljoonissa.

Haasteita riitti Neuvostoliitollakin. Imperialistinen järjestelmä jatkoi purkautumistaan 1960-luvulla ja osin vielä 1970-luvulla.Maailmanvallankumous kiihotti sen tavoittelijoita ja ajoi nuorisoa  mielenosoituksiin kaduille.

:::::::::::::::::::::::::::

Kuusikymmentäluvun ylioppilasteatterissa vaikuttaneet voimat Kaj Chydeniuksesta Aulikki Oksaseen uskoivat yhteistyöhön työläisten kanssa. Panin merkille jo  tuolloin, että työntekijöitä kiihotti ammattiyhdistysten kautta saatavat palkkaedut enemmän kuin ideologinen yhteistyö nuorison ja tehdastyöläisten välillä. Korkealentoisia odotuksia ei palkittu vaan nuorison kulttuurilähettiläät joutuivat tyytymään toimimiseen ”piskuisen taistolaislahkon viihdytysjoukkoina”, kuten Bergholm asian ilmaisee….

Tämän päivän nostalgiset noiden aikojen muistot ja muistelot taitavat olla  suuremmassa suosiossa kuin aktiivitoimijoiden saavutukset 70 vuotta siten.

Taistolaisliikkeen joltisestakin menestyksestä huolimatta Bergholm päätyy arviossaan lopputulokseen, että taistolaiset joutuivat tunnustamaan tappionsa ja eristäytymään vähänkin laajemmassa katsannossa.

Oliko menestystä kuitenkin riittävässä määrin herättämään huolta , josta on annettu viitteitä historiakatsannossa. Bergholm käy läpi (nuoriso)vaalien tuloksia ja panee merkille, että niissäkin on ollut taipumusta menestyksen liioitteluun. Saatettiin sanoa, että ”kaikki nuoret ja opiskelijat olivat 1970-luvulla taistolaisia”. Ei toki näin, mutta väitän, että koko puoluekenttä oli kallellaan vasemmalle noina vuosina. Nuorien taistolaisten maailma  käpertyi vähitellen yhä näköalattomammaksi, vaikkei siitä aikoinaan puhuttukaan tähän sävyyn. Muodostui sarja  poliittisia tappioita, joista päällimmäisenä EEC- vapaakauppasopimuksen kohtalo: Tiedonantaja valitti alituiseen neuvostovastaisuudesta ja oikeistovaaran noususta vaaleissa.

Opiskelijavaaleissa SOL:n jäsenjärjestöjen ehdokkaat saivat vain kerran yli 17 prosentin kannatuksen. Kokoomuslaisen Tuhatkunnan ääniosuus oli  koko ajan yli 30 prosenttia ja parhaimmillaan yli 34 prosenttia. Taistolaisen nuorison poliittinen alamäki alkoi kouluneuvostovaaleista  vuonna 1973. Kokoomus voitti vaalit ylivoimaisesti.

Kun taistolaisten  kannatus putosi, luvattiin vaaleissa yhä mahtavampia etuja (opintotuen korottaminen 1000 markkaan kuukaudessa!). Sille irvailtiin. Bergström: ”Tonni käteen - känni toteen!”

Oma tarinansa on väitetty taistolaisten poikkeuksellinen lahjakkuus vallan haalinnassa. Oppia ja ideologian menestystä  perusteltiin erityisellä taistolaisella etevyydellä. Ja parhailla bileillä.

Joskus taistolaista liikettä on verrattu Akateemisen Karjala-Seuran menestykseen 1930-luvulla. Bergström tyrmää vertailun: AKS pystyi valtaamaan kaikki suomenkieliset osakunnat ja ylioppilaskunnan päinvastoin kuin taistolaiset.

Jostakin vaikeasti määriteltävästä syystä keskieurooppalainen terrorismi ei saanut jalansijaa opiskelijaliikkeessä Pohjolassa (ml. Suomi). Oma arvioni on, että skandinaavinen edustuksellinen demokratia oli jo niin syvälle juurtunut, että terrorismille tai sen sukuisille liikkeille ei jäänyt tilaa. Sellainenkin väite on esitetty, että saksalainen kuolemanvakava politikointi hyödytti terrorismia ja aiheutti suurvahingon, kun taas pohjoismainen huumoripitoisempi politiikka vapautti ilmapiiriä.

 Taistolainen liike kasvoi kuitenkin kaikesta huolimatta ”hurmoksellisesti 1970-73”. Tuosta ajasta henkilökohtainen  opiskeluaikani ulottui koko mainitulle ajalle. Ehdin nähdä ylioppilasvaaleja edeltäneen yleisömäärän suunnattoman kasvun yliopiston juhlasalissa sekä romahduksen heti perään.

Konservatiivin omatunto

 

 Palaan aikaan ennen Natoa ja kaikkea sitä poliittista ja sotaisaa sekamelskaa, mikä on niin tyypillistä maailmanpolitiikassa tänä päivänä. En yritä löytää totuutta, vaan valaisua aikojen muutoksessa  konservatiivisen ja liberaalin  ajattelun välillä. Lähtökohdaksi otan Suomi-konservatismin isän ja Grand Old Manin, Timo Vihavaisen ajattelun. En ole lainkaan muuttanut vanhan blogikirjoitukseni (vuodelta 2014) sisältöä.

Eläydytään siis vuoteen 2014. Menneen reflektointi alkaa….

 

Timo Vihavaisen uusin kirja käsittelee Venäjää, kuinkas muuten. Teoksen nimi on ”Vanhan Venäjän paluu” (Otava, 2014). Ajatuksen clue on ehkä siinä, että palaamassa ei ole niinkään Neuvostoliitto, vaan sitä edeltänyt Venäjän imperiumi. Kirja pohjautuu hänen minullekin hyvin tuttuihin blogikirjoituksiinsa ja Kanava-lehteen kirjoittamiinsa ”Jälkisanoihin”. Lisäksi osa esseistä on laadittu tätä kirjaa varten.

Vihavainen on parhaita Venäjä-asiantuntijoita maassamme. Samalla hän kuitenkin herättää paljon vastaväitteitä ajatuksillaan. Keskustelun herättäminen lienee hänen tarkoituksensakin. Kirjan lauseet sisältävät täyteen ahdettuja ajatuksia, niin että lukijan on koko ajan pidettävä hoksottimet kirkkaina, jotta pysyy Vihavaisen ajatuksenjuoksussa kiinni. Lyhyehköt turbolauseet ovat kuitenkin parempi vaihtoehto kuin Vihavaisen aiempi polveileva tyyli.

En keskity itse pääaiheeseen eli vanhan Venäjän imperiumin ja ajattelutavan comebackiin, vaan kiinnitän enemmän huomiota kirjan lukuisiin sivupolkuihin. Jaan Vihavaisen käsityksen Suomen liittoutumattomuuden tärkeydestä. Samoin on helppo yhtyä median hysteerisen pelottelukampanjan arvosteluun (Venäjä-pelkojen ylläpito, pakeneminen Natoon). Näistä olen itsekin kirjoittanut lukuisia kertoja Vihavaisen sävyyn. Hän toteaa: ”Nato ei ole sama kuin Eurooppa tai edes Länsi-Eurooppa. Kaikkein vähiten se on samaa kuin se Pohjois-Eurooppa, johon me kuulumme”. Hän erottaa kulttuurisesti atlanttiset Tanskan ja Norjan siitä yhteydestä, johon me kuulumme Ruotsin kanssa. Tämä perustelu on siis suunnattu niille, jotka kuvittelevat, että meidän on liityttävä Natoon todistaaksemme olevamme osa länttä.

Hysterian ja panikoitumisen leviämisestä Vihavainen kirjoittaa sarkastisesti: ”Jos Jumalaa ei ole tai hänen apunsa on epävarma, on Nato ilmeisesti monille ainoana oljenkortena, joka voi pelastaa orjuudelta, eli siis kuolemaakin pahemmalta kohtalolta, joka lienee tarjolla niin meille kuin muille”.

Tässä hän tulee aiheeseen, joka minuakin kiusaa: ”meidän paikkamme on, (näin) sanotaan lännen syvässä ytimessä, meidän on jaettava eurooppalaiset arvot ja eurooppalainen historia. Olisi hirvittävä arvonalennus ja nolaus, jos jäisimme jonkinlaiseen erikoisasemaan, ehkä peräti harmaalle vyöhykkeelle.” Vihavainen protestoi pakkomielteenomaista lännen näkemistä ehdottomana totuutena.

Puuttuu enää yksi askel länsimarssissa, liittyminen Natoon, ”joka on demokraattisten maiden yhteinen puolustusorganisaatio eikä uhkaa ketään”, hän lisää ironisesti. Mutta onko läntinen osa Eurooppaa niin homogeeninen ja ylivertainen kuin kuvittelemme?

Euroopalla ei ole todellakaan historiallisessa katsannossa pelkästään ylpeilyn aiheita, vaan sillä on kannettavanaan myös totalitarismin ja raakuuden taakka. Entä juuri nyt? Tänä päivänä ”liberaalin demokratian” Eurooppaan ja Natoon kuuluvat sellaiset autoritääriset ja korruptoituneet maat kuin Romania, Bulgaria, Unkari, Turkki…..). Putinia sympatisoiva Marine Le Penin ”Kansallinen rintama” voitti EU-parlamenttivaalit Ranskassa….

Meidän ei Suomessa tarvitse pönkittämällä pönkittää itsetuntoamme, olemmehan olleet aivan kärjessä lukemattomissa kansainvälisissä hyvinvointimittareissa. Onnellisuusmittauksissa olemme Tanskan ja Hollannin jälkeen aivan kärjessä sijoilla 3-4, esimerkiksi upporikasta Norjaa edellä. Kun tämän lisäksi olemme säilyttäneet vahvan turvallisuusympäristön liittoutumattomuudella, niin huonomminkin olisi voinut käydä. Miksi siis tarvitsemme ”kättä pidempää” lännestä tai idästä osoittaaksemme itsellemme olevamme kelpo kansakunta?

Liittoutumiskritiikin ohella haluaisin kiinnittää huomiota kirjassa esille tulevaan Vihavaisen suhtautumiseen konservatismiin. Vihavaisen ajattelun ytimeen liittyy hänen taipumukseensa perustella konservatiivista ajatteluaan älyllisesti. Hän näkee perussuomaisessa kahvilafilosofiassa syviä projisointeja yhteiskuntaan, jotka hän haluaisi älyllistää eli tehdä niistä kritiikin kestäviä. Sanalla sanoen hän haluaisi olla kuppilakonservatismin intellektuelli. Hän ei ole suinkaan tässä maailmassa läheskään ensimmäinen kansan syvistä riveistä tulleiden ajatusten tulkki ja intellektualisoija. Ei uusliberalismi ollut 1950-luvulla kuin pienen änkyräjoukon ideologia. Älyllistäjät tekivät siitä myöhemmin hovikelpoisen.

Vihavainen toteaa: ”Ehkäpä nationalismi, konservatismi ja traditionalismi ovatkin ihan kunniallisia ideologisia viitekehyksiä”, vaikka ovatkin ristiriidassa ”virallisen ideologian” (EU, maahanmuuttomyönteisyys ym.) kanssa. Vihavainen toteaa, että ”Pari vuotta sitten nostettiin Suomessa hirmuinen hysteria siitä, että virallisen ideologian vastustajat olivat saaneet äänensä kuuluville demokraattisissa vaaleissa”, viitaten perussuomalaiseen jytkyyn.

Hän kuvaa maahanmuuttajia konkreettisesti seuraavasti: ”….kaiken kukkuraksi maahan saapui suuri määrä ulkomaalaisia, joilla ei täällä oikeastaan ollut mitään tekemistä”. EU-kritiikittömyys vuosien varrella (varsinkin EU:n alkutaipaleella) saa Vihavaisen tuomion. Suomi edusti ennen EU:ta impivaaralaisuutta Eurooppa-intoilijoiden mielestä. Samojen tahojen mielestä maahanmuuttajat ovat tärkeitä, jos eivät muutoin niin eläkkeelle poistuvan työvoiman korvaajana.

Edelläkävijä-älymystö saa kyytiä Vihavaiselta. Vuoden 1968 sukupolvi uudistusajatuksineen ja maailmanmuutosmanifesteineen saa Vihavaiselta torjuvan vastaanoton. Vihavaisen mielestä on verraten helppoa osoittaa, että ”uudistajat” ovat lopulta saaneet paljon pahaa aikaiseksi yli-idealistisine ideologioineen. Puheesta kuultaa läpi Vihavaisen peitellyn ihaileva suhtautuminen nationalistiseen, konservatiiviseen ja pikkuporvarilliseen ajatteluun. Niillä on hänen mielestään suotuisat puolensa.

Vihavainen suhtautuu Ruotsin edelläkävijyyteen suurella skeptisyydellä, ikään kuin odottaen, että johtoasema ennen pitkää katoaa tai jopa romahtaa: ”Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on Ruotsissa tuottanut huomattavan määrän kulttuurista pahoinvointia, mistä hätkähdyttävät rikostilastot ja lehtiuutiset yhä uudelleen todistavat”. Vihavainen sanoo arvostavansa Ruotsia, joten edellä esitetty on myötätuntoista murehtimista Ruotsin puolesta: mihin maa oikein joutuukaan maahanmuuttajineen ja sivuuttaessaan oman identiteettinsä! Ehkä jopa alas Yhdysvaltain tasolle! Voitolle jää Vihavaisen kanta, jossa Ruotsi on varoittava esimerkki mellakoineen, pahoinpitelyineen ja omaisuuksien särkemisineen.

Sitten hän panee hiukan kummastuneena merkille, että kansakunnat, jotka suhtautuvat vapaamielisesti maahanmuuttajiin ovat onnellisuustilastojen kärjessä. Pitäisikö meidän sittenkin seurata Ruotsin ja Tanskan perässä? Kylläpä asiat ovat monitulkintaisia! Juuri monitulkintaisuuden avulla Vihavainen hankkii alibin sille vaihtoehdolle, että hän onkin väärässä (tai vähemmän oikeassa). Hän pyrkii varmistamaan selustansa, jos kaikki ei menekään, niin kuin hän hahmottelee. Onko tämä kaiken älyllistäjän oireyhtymä? Vai varoittaako hän vain Suomen muodostumisesta kulttuurien taistelukentäksi, ”jota viime kädessä pitää koossa vain väkivalta ja sen uhka”.

En kuvittele, että olisin edellä pystynyt käsittelemään Vihavaisen konservatismia kovin seikkaperäisesti. Sen jätän kirjan lukijan tehtäväksi. Jäljelle tästä kaikesta kuitenkin jää – vaikka esim. perussuomalaisissa onkin jonkin verran korkeasti koulutettuja vaikuttajia – Vihavaisen tietoinen pyrkimys toimia jonkinlaisena nykykonservatismin - ainakin näennäisesti moukkakonservatismin - älyllisenä tulkkina, konservatismin omanatuntona. Tällä konservatismilla ei ole suoraa yhteyttä klassiseen konservatismiin ideologiana. Vihavaisen konservatismi on käytännön läheistä.

Meille, jotka ajattelemme liberaalimmin, Vihavainen avaa portteja toisinajatteluun, jota on hyvä kuunnella, vaikkei sitä sulattaisikaan.

Voidaanko Vihavaisen konservatismi (jota en kannata) ja hänen Nato-vastaisuutensa (jota kannatan) sulauttaa yhdeksi ajattelumalliksi? Pohdinta on minulle hiukan kiusallista, koska en näe niitä yhden ja saman asian eri puolina. Nykytilanteen säilyttäminen (liittoutumattomuus) voidaan tietysti tulkita konservatismiksi, mutta ajattelen niin, että jos jokin asia tässä hullunmyllymaailmassa on vakio, niin olkoon se sitten turvallisuuspolitiikka.

 

Polarisaatio demokratian uhkana ja tappajana

 

 

Me jotka olemme olleet huolestuneita demokratialle varsinkin 2000-luvulla esitetyistä haasteista, varmasti kiinnostuivat, jos ja kun lukivat Mari Mannisen tekemän professori Kevin Durrheimin haastattelun,  joka ilmestyi Hesarissa 27.2.2026.

Etenen kirjoituksessani haastattelun tahdissa, mutta painottaen omia tulkintojani. Kaiken kaikkiaan Durrheimin teesit ovat keskustelua raikastavaa ja rikastuttavaa, joten siitä hänelle kiitokset.

Erityisesti Durrheim painottaa kaikkialle tunkevaa polarisaatiota demokratiaa murentavana voimana. Kahtiajako syntyy ja ilmenee erityisesti sosiaalisen  median keskusteluissa. Olen myös itse kohdistanut koko joukon kirjoituksia polarisaation käsittelyyn näissä blogikirjoituksissa. Durrheim kaipaa erona nykyiseen nettitempoiluun keskustelukeskeisempää kulttuuria, jossa suvaitsevaisuus  oli helpommin saavutettavissa tai ainakin maltillisemmin hallittavissa. Nyt  ajan henki suosii netissä riitelemistä ja sanaharkkaa…. ja mielipide-erot kukoistavat.  Onko sitten kysymys pelkästään  yksinkertaistavasta kahtiajaosta vai useamman eri suuntauksen kirjosta, niin päädyn itse faktana ensisijaisesti jälkimmäiseen, mutta aiheen käsittely  pystyy paremmin koossa suurpiirteisemmässä kahtiajakoasetelmassa.

Durrheim painottaa läpi koko haastattelun kasvokkain tapahtuvan keskustelun ja vuorovaikutteisuuden merkitystä. Keskustelu pehmeyttää kanssakäymistä. Toisaalta en ole voinut olla panematta merkille, että nettimäinen propagandaote, ”toisen huomioonottamattomuus”, on levinnyt kirjoituksista puhuttuun sanaan.

Mistä kahtiajako juontaa juurensa? Durrheim määrittää synnyn mielipideleirien kahtiajakoon. Viime kädessä kysymys  on kulttuurisesta jakautumisesta. Polarisaation käyttö yhtenäiskulttuurin tai yhteiskuntarauhan muutoksen perimmäisenä selittäjänä on levinnyt niin laajalle, että sen kumoaminen ei enää onnistu. Ja mikäpä siinä, polarisaatio on elävää elämää vaikkapa Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa, jossa jakauma  kulkee konservatiivisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston välissä unohtamatta MAGA-äärimmäisyyksiä. Muita ajureita  ovat mm. muuttoliike etelästä vs. valkoisten pelko asemansa heikkenemisestä, mustien ja valkoisten keskinäiset jännitteet ja köyhien ja rikkaiden väliset järisyttäviksi kasvaneet  erot.

Mitä seuraa koventuneesta mielipideilmastosta? Durrheimin toteamus, että se johtaa välinpitämättömyyteen toista ihmistä  kohtaan on helppo allekirjoittaa.

Eräs selvästi havaittavissa oleva trendi korostaa, kuinka rivijäsenet seuraavat  johtavia influenssereitä riippumatta siitä miten  perusteltuja johtajien kannat ne ovat .  

Polarisaation hyväksyjien kohdalla Durrheim puhuu ”heimosta”. Oman heimon totuus on usein ehdoton, jopa järjellisen ajattelun vastainen. Polarisaation ytimessä on myös verkkokeskustelu, jota käydään johtohahmojen toimiessa suunnannäyttäjinä.

Uhriutuminen on kuvatussa maailmassa trendikästä. Etuoikeutetut esittävät itsensä oikeassa olevina uhreina, joka merkitsee heille  vaatimusta ymmärtää muita yli kohtuuden rajojen. Tulee mieleen siirtomaakauden ”valkoisen miehen taakka”, joka väitteen mukaan merkitsi uhrautumista kehittyvien maiden kansalaisten sivistämiseksi. Mutta ovatko he todellisia uhreja?

Näihin päiviin saakka oikeistolainen aktivismi on johtanut netin käyttöä etulinjan ideologisissa taisteluissa, koska kyseiset henkilöt potevat vaikutusvajetta edustuksellisessa demokratiassa. Olisiko nyt liberaalien  ja vasemmiston aika nousta netin barrikadeille?

Olemme pitkän aikaa  kokeneet keskustelukulttuurin tukevan toisen maailmansodan jälkeistä sääntöpohjaista maailmaa (ja päinvastoin), joka nyt on uhan alla. Mikä taho sitä uhkaisi? Sitä uhkaa netti, joka on rikkonut perinteisen keskustelukulttuurin, johon ehdimme jo tottua sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä.

Maailman hullut vuodet

 

 Nyt meneillään oleva geopoliittinen turbulenssi on sekoittanut maailman poliittista ja ideologista tilannetta  perusteellisesti. Se on johtanut valtioiden turvallisuuspoliittisten ratkaisujen vahvistamiseen. Mitä kaikkea tästä on  seurannut,  ja mitä voisi olettaa tapahtuvan lähitulevaisuudessa? Yksi parhaista vastaajista tähän kysymykseen on Saksan johtava turvallisuuspolitiikan asiantuntija Claudia Major.

HS:n Suvi Turtiainen on haastatellut Majoria (”Pohjoismaiden oma ydinase olisi huono idea”, 28.1.2026) viime kuukausien tapahtumista, jotka kietoutuvat varsinkin Donald Trumpin ympärille. Näitä ovat Grönlannin omistamisesta käyty kiista, jota ei ole vielä ratkaistu, Trumpin tullien asettamiset ja Ukrainan sota, joka on kestoaihe muiden konfliktien keskellä.

Uskomattomia asioita on tapahtunut: Yhdysvallat uhkaa esimerkiksi Nato-liitolaista Tanskaa sodalla.  Trumpin harhaan johtavat päätökset ja suoranainen valehtelu ovat median ykkösaiheita täydennettynä lipevien  valtiomiesten Trumpiin kohdistamilla mielistelyillä. Tuntuu kuin valtiomiesten asioiden hallitsemisen taso olisi  pudonnut monta pykälää alemmalle tasolle muutamassa vuodessa. Naton pääsihteeri Rutten johdolla on käynnistetty  ”isukkistrategia”, jossa alennetaan eurooppalaisten valtiomiesten käytös mateluksi Trumpin edessä.

Turtiainen esittää Majorille  kysymyksen Natosta ja sen viidennen artiklan uskottavuudesta. Vastauksessaan Major korostaa liittolaisten uskon, valmiuksien ja viime kädessä päättäväisyyden  tärkeyttä. Vastaus on siis ehdollisen myönteinen. Kysymys on myös siitä, uskooko Venäjä, että Nato on yhtenäinen päätöksissään. Naton jäsenvaltioiden on luotettava viidennen artiklan tarjoamaan pelotteeseen ja Yhdysvaltain asenteen on vastattava liittolaisuuden vaatimuksiin täysimääräisesti.

Suomen osalta on käytettävissä tuore mielipidekartoitus suomalaisten luottamuksesta viidenteen artiklaan: Elinkeinoelämän valtuuskunta Evan vuonna 2025 laatima  arvo- ja asennetutkimus kertoo suomalaisten luottamuksen Naton turvatakuisiin heikentyneen selvästi. Tulokset perustuvat yli 2000 ihmisen vastauksiin.  Vastaukset  kerättiin maalisuussa 2025. Ei ole sattuma, että tällainen tulos tulee julki  Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana, sen verran kaoottista on Trumpilainen ”maailmanjärjestys” tarjonnut. On seurannut uskomattomia äkkikäännöksiä kerta toisensa perään. Ei ihme, että Suomessakin on reagoitu epäillen Yhdysvaltain kykyyn taata turvallisuus. Trumpin toilailuilla on suora yhteys viidennen artiklan uskottavuuteen ja Yhdysvaltain johdon käyttäytymiseen.

Suomen ja Pohjoismaiden turvallisuuden kaksi pilaria ovat Nato ja Yhdysvaltain kanssa tehty kahdenkeskinen DCA-sopimus. Monien mielestä DCA on rakennettu Naton aukkojen (heikkouksien) korjaamiseksi.  Juuri nyt Evan tuore raportti kertoo, että luottamus Natoon on heikompi kuin koskaan sitten jäsenyyden hakemisen.

Major on käyttänyt termiä ”pelotekuilu” kuvatessaan Yhdysvaltain pelotteen sitovuutta eli hän pitää selvänä uhkana Yhdysvaltain vetäytymistä vanhalta mantereelta. Eurooppa ei yksin tarjoa riittävää pelotetta. Viidennen artiklan merkitys paljastuu vasta, kun sen laukeaa käytännössä, jos laukeaa. Yhdysvaltain sitoutumisen aste meneillään olevalla presidenttikaudella ratkeaa Donald Trumpin kulloinkin omaksuman linjan  perusteella.

Poliitikot eivät näytä uskaltavan sanoa, mitä ajattelevat Trumpista, vaan ovat mielin kielin  ja samalla pidättyvät tuomitsemasta häntä mistään.

::::::::::::::::::::::::::::

On käyty keskustelua tarvitseeko Pohjola oman ydinaseen. Itse uskon, että nykyinen ydinaseiden   kattavuus on niin kiveen hakattu periaate, että ”omine lupineen” niiden hankkiminen on mahdotonta. Ydinasetasapaino ei myöskään ole järkkynyt siinä määrin, että tasapainoa pistäisi muuttaa. Tällä ajattelulla on vahvat perinteet Pohjoismaiden historiassa, vaikka joskus onkin spekuloitu Ruotsin ydinaseella.

Major kuitenkin lähtee haastattelussa spekuloimaan erilaisilla vaihtoehdoilla, joita en itse koe mielekkäiksi. Jätän tämän problematiikan armeijoiden esikuntien arvioitavaksi. Lopullinen  päätös on kuitenkin poliitikoilla. Tilanne ydinaseettomuuden suhteen saattaa toki muuttua,  jos tai kun ryhdytään taistelemaan tosissaan tulevasta maailmanjärjestyksestä.                                                    

Siihen aikaan, kun villi länsi oli vielä oikeasti villi

 

Minun seikkailupitoinen villi länteni alkoi jo 1960-luvun vaihteessa sarjakuvien lukuelämysten myötä. Lännen tarinoita ei silloin juuri kausitilauksina hankittu, vaan irtonumerot noudettiin kirkonkylän kioskista. Minun ikäiseni eläkeläiset muistavat lapsuudesta nuo sarjakuvien sankarit: Kit Carson, Buffalo Bill, Davy Crockett, Tex Willer, Pecos Bill ja lukuisat muut. Osallistuin noiden ympäri maailmaa kiertävien tarinoiden seuraamiseen lukemiskokemuksen kautta. Erityisesti kesäiltaisin heinätöiden keskellä, vinttikamarin hämärässä, perehdyin villiin länteen. 

Lainaan tähän omaa kirjoitustanui vuodelta 2023.

Vasta 1960-luvulla muun tiedostamisen ohessa alettiin nähdä lännen  valloituksessa uusia – ei niin kunniakkaita - piirteitä. Poisoppiminen taruista ja myyteistä vei oman aikansa.  

Muistan, kuinka myötätuntoisesti – ajan hengen vastaisesti - asetuin intiaanisodissa maan alkuperäisväestön  puolelle. Se oli vaistomainen tunne, olin siis  alkuperäisväestön puolella ennen kuin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä! Mielipidemuokkaus ei siis aina onnistunut. Eipä siinä kuitenkaan paljon  mietitty alkuperäiskansojen kohtelua syvällisemmässä mielessä.

Paljon tärkeämpää oli hankkia lehtien yksittäisiä numeroita tai (joskus) lehtien vuosikertoja. Lännen valloitusta käsittelevät sarjakuvalehdet olivat yksi keräysvimmani kohteista. Erityinen huomioni kiinnittyi ns. ”kapeisiin lehtiin”, joiden ilmestyminen alkoi jo 1950-luvun alkupuolella. Itse ostin ensimmäisen kapean lehteni vuonna 1961. Se oli Tex Willerin numero 13. Se on edelleen tallessa. Erityisen arvokkaita ovat ja olivat 1950-luvun puolenvälin ja jälkipuoliskon lehdet. Kaikkiaan  minulla on jäljellä vajaat sata kapeata lehteä. Se on ihme: sen verran kova trafiikki on lehtien kulutuksessa ollut. Silti harmittaa, paljon parempaan menneisyyden säilyttämiseen olisi pitänyt päästä.

Texin rinnalla ilmestyi aikanaan myös toinen kapea lehti, "Villi länsi”, jota myös keräsin innolla, mutta ne ovat kadonneet maailman turuilla ja toreilla.

Suurenna kuvat napauttamalla kuvaa!

Niin, ei kulunut kauaakaan, kun lehdistä tuli vaihdannan välineitä koulun välitunneilla, vähän samalla tavalla kuin purkkapakkausten jääkiekkoilijoiden kuvista. Oli hyviä lehtinumeroita ja vähemmän hyviä. Mitä enemmän tulitaisteluja, sen parempi, ja sitä kalliimpi tuote. Vaihtokauppaa harjoitettiin päikseen tai vaikkapa niiden arvon suhteessa. Edelleen vaihdannan väline saattoi olla viikkorahoista säästetty lehden hinta. Jossakin vaiheessa opettajat kiinnittivät huomiota ”vaihtokauppaan”  ja selvästi pelkäsivät (syystäkin), että käytämme suuriakin rahasummia trokaamiseen. Meitä vahdittiin! Ja me oppilaat pidimme visusti salaisuuden piirissä hinnat, joita käytettiin. Ei ollut harvinaista, että hinnaksi/lehti muodostui esimerkiksi 30 tai 50 silloista markkaa. Toisaalta harvinaisesta purkkapakkauksen jääkiekkosankarin figuurista saatettiin maksaa selvästi enemmän. Siinä jo sormet tutisivat meikäläiselläkin.

Wikipediassa kapeiden  lehtien alkuperäiseksi julkaisumaaksi todetaan Italia. Lehden syntymä juontaa juurensa aina vuoteen 1948. Yritin määrittää hallussani olevien lehtien perusteella Suomi-painosten   alkamisvuoden. Yhdessä lehdessä vuosi 1961 mainitaan 9. vuosikerraksi. Lähtövuosi olisi siten ollut vuosi 1953. Wikipedia varmistaa asian: ”Suomessa Tex Willer alkoi ilmestyä tammikuussa 1953 nimellä Tex. Lehti ilmestyi Suomessa piccolo-muodossa (”kapeat lehdet”) vuoteen 1965 saakka keskimäärin 26 numeron vuosivauhdilla”.

Wikipedia kertoo edelleen, että ”sankarihahmon alkuperäinen nimi oli Tex Killer (=tappaja). Nimi oli liian provosoiva ja jouduttiin siksi vaihtamaan. Tex Willeriä luetaan eniten Italiassa, seuraavaksi eniten Suomessa. Myös Norjassa lehti on suosittu”.

Lehden koko vaihteli aikojen kuluessa muuttuen 1960-luvun lopulla liuskamuotoisesta paksuksi pokkariksi. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo muut kujeet mielessä.

Varsinkin liuskamaisten muotoiset lehdet ovat olleet antikvariaattien suosiossa. Liuskamaisten 1950- ja 1960-luvuilla julkaistujen Tex Willerien kunto on säilynyt suhteellisen hyvänä verrattuna 1970-luvun Tex Willereihin, mikä johtuu niiden kestävästä painotavasta; lehtinen on kiinni niitillä selkämyksestään (pitää paikkansa!). Näiden lehtisten hintataso liikkuu antikvariaateissa muutamista euroista aina useampaan kymppiin parhaiden keräily-yksilöiden kohdalla. 1970-luvun Tex Willerien ongelmana on niiden painotekninen ratkaisu: kirjanen on liimasidottu selkämyksestä, jolloin huonon liiman kuivuessa sivut irtoavat avattaessa.

Olivatko villin lännen hahmot oikeasti revolverisankareita? Vähemmässä määrin,  kertoo ”Frontier” – dokumentti. Aseita ei pidetty normaalisti näkyvillä, esimerkiksi vyöllä. Wild Bill Hickok taisi lännen sankareista olla ainoa, joka oli tappajan maineessa, mutta hänkin liioitteli roimasti virantoimituksessa (mm. sheriffinä) syntyneiden uhriensa määrää. Hänelle kävi köpelösti, kun pokerissa tappiolle jäänyt lurjus ampui juopottelevan Hurja-Billin takaapäin. Hickok istui poikkeuksellisesti  selkä saluunan ulko-oveen päin ja kohtasi loppunsa raukkamaisen kostajan toimesta. Suomeksi en tiedä hänestä ilmestyneen nimikkosarjakuvaa, mutta mies muistetaan toisesta syystä: Hickokilla oli kuollessaan kädessään sittemmin historiaan jäänyt ”kuolleen miehen käsi”.

Villin lännen suosio levisi koko tunnettuun maailman. Intiaanit olivat verenhimoisia ja valkoihoisia väijyviä villejä. Käytännössä asia saattoi olla päin vastoin. Sarjakuvien maailma oli suunnattu ensisijaisesti valkoihoisille pojille. Suosion puolesta ja sarjakuvalehtien juonikuvioissa tämän saattoi panna merkille. Vasta kun Arthur Pennin ”Pieni suuri mies” (Little Big Man, 1970) valloitti yleisönsä elokuvateattereissa, alkoivat asenteet muuttua. Paras intiaani ei ollutkaan enää kuollut intiaani.

Cortinasta Cortinaan 1956-2026

 

 

Tätä kirjoitettaessa Milano Cortina  2026 -olympiakisat ovat juuri päättyneet. Kokonaisarvo on tehtävissä niin haluttaessa. En sitä kuitenkaan tee, vaan keskityn kisojen luonteen erittelyyn penkkiurheilijan näkökulmasta. Historia tarjoaa tässäkin kirjoituksessa parhaan taustan. Puntaroin asiaa Cortinan kaksien kisojen 1956 ja 2026 avulla.

::::::::::::::::::

Wikipediassa talviolympialaiset määritetään yksinkertaisesti seuraavasti:  ”talviolympialaiset ovat lumella ja jäällä suoritettavissa talviurheilulajeissa käytävät olympiakisat, jotka järjestetään neljän vuoden välein”. Nyt meneillään olevat kisat ovat kolmannet Italiassa järjestetyt talviolympialaiset ja ensimmäiset, jotka on järjestetty virallisesti kahden kaupungin välillä.

Tuskinpa Cortinan talviurheilukeskus olisi selvinnytkään yksin kisoista.  Olympiakisat ovat paisuneet vuosikymmenien varrella valtavasti kuten kesäkisatkin. Suurkaupunki Milanon mukana olo on lisännyt hohtoa kisoihin.

Mitä paisumiseen tulee, niin mietitäänpä lajia, kuten ”vuorihiihto”, joka nyt on Cortinassa mukana ensimmäisenkerran. Ja heti kättelyssä sekä miehille että naisille. Ja sprinttinä myös! Enää ei taida puuttua kuin pyllymäki, rattikelkkailu toki on jo.

Keskityn ohessa perinteisten olympialajien ja moderniempien lajien välisen sopusointuun ja ristiriitaan. Kiinnostuksen kohteena on myös modernin olympialiikkeen ja kisojen tradition välinen konfrontaatio.

Ensimmäiset Cortinan kisat järjestettiin vuonna 1956, silloin käsittääkseni isäntäpaikkakunnan omin voimin. Tarkoitus lienee ollut järjestää pienimuotoiset kisat, mutta uusi aika kolkutti kantapäillä. Jo ennen ensimmäisiä olympiakisoja Chamonixissa 1924, kisat yritettiin varmistaa suurkaupunkiyhteistyöllä. Chamonixin tapauksessa yhteistyökumppani oli Pariisi. Vuonna 1956 ohjelmassa oli 22 kilpailutapahtumaa kahdeksassa urheilulajissa. Osallistuneita maita oli 32 ja urheilijoita 821. Nyt järjestettävät kisat ovat vielä hiukan kesken tätä kirjoitettaessa, mutta suuntaviivat ovat selvät : Hiihdon nykyinen suurmaa Norja on voittamassa mitalitaulukon yli 30 mitalilla. Yhdysvallat on hyvä kakkonen noin 30 mitalilla ja isäntämaa Italia sinnittelee kolmantena Yhdysvaltain luokkaa olevalla mitalimäärällä. Maailmanpoliittinen tilanne on mitätöinyt Venäjän potentiaalisen mitalisadon nollaksi.

Cortinan talviolympiakisat 1956 järjestettiin Cortina d´Ampezzossa. Ne olivat  ensimmäiset televisioidut talvikisat. Neuvostoliito osallistui ensimmäisen kerran talvikisoihin ja voitti heti mitalitaulukon. Saksat osallistuivat yhteisellä joukkueella ja mitaleja kertyi kaksi kappaletta! Suomen menestys oli erinomainen: seitsemän mitalia, joista kolme kultaista, kolme hopeista ja yksi pronssinen. Mitalitilaston ikähaitari ulottui  pikaluistelija Juhani Järvisestä (20 v.) hiihtäjä Eero Kolehmaiseen (37 v.). Mitalitaulukossa Suomi sijoittui peräti kolmanneksi! Sitä vasten voidaan asettaa tämän vuoden Cortinan kisat, jotka  tarjosivat Suomelle viisi kappaletta himmeämpiä mitaleja.

Suomalaisittain ensimmäiset Cortinan kisat muistetaan erityisesti Veikko Hakulisen läpimurtovuotena. Hakulisen (kultaa 30 kilometrillä ja hopeaa 50 kilometrillä) lisäksi kultamitalivoittajia olivat mäkihyppääjä Antti Hyvärinen ja naisten viestijoukkue Siiri Rantasen johdolla. Nuorena poikana minua inspiroi myös joukkueeseen kuulunut kotipaikkakunnaltani   Savitaipaleelta kotoisin oleva  Mirja Hietamies (Eteläpää).

:::::::::::::::::

Tavataan sanoa, että kaikkinainen kilpailu on  kiristynyt ja hiihtokin meinaa hukkua lajirunsauteen.  Mutta onhan siinä se etu, että kasvaneet mitalimäärät jakautuvat monelle urheilijalle ja maalle. Niin, paitsi jos kysymys on norjalaisesta hirmuhiihtäjästä, kaikkien matkojen erikoisosaajasta Johannes Kläbusta, joka rohmusi melkein kaiken ja on 11 kertainen olympiavoittaja ja 15 kertainen maailmanmestari. Jostakin syystä logiikka toimii myös niin päin, että kiristynyt kilpailu luo yhä suurempia ja ylivoimaisempia tähtiä urheilun maailmankartalle.

Pohjoismaalaisille olympiakisat merkitsivät ensi sijassa maastohiihtoihin osallistumista, vaikka lajikirjo onkin vuosien varrella monipuolistunut. Vuoden 1956 lajivalikoima kalpenee nykypäivän rinnalla. Ei ollut takaa-ajoa, ei sprinttikisoja, jotka nyt ovat koko kisojen suola. Muistan, kuinka sprinttikisoja vierastettiin niiden alkuvaiheessa. Nyt sprinttikisat sähäkkyydessään ja värikkyydessään  ovat yleisön suuria suursuosikkeja. Lisäksi ne merkitsivät uusien hiihtotrendien kertakaikkista läpilyöntiä varsinkin Keski-Euroopan maissa.

Cortinassa ja pitkään sen jälkeen  lajivalikoimaan kuului 15 km hiihto, joka korvasi aiemmin hiihdetyn 18 km pikamatkan. 15 km säilyi vakiopikamatkana vuoteen 1988 saakka. Muina matkoina olivat  perinteiset 30 km ja 50 km  ”hiihtomaraton” sekä 4x10 km viesti. Nekin ovat viime vuosina kokeneet isoja järistyksiä.

:::::::::::::::::::: 

Olympialiike on  monien ristiriitojen runtelema, mutta aina se nousee uudelleen parrasvaloihin, jos ei  muuten niin ainakin kerran neljässä vuodessa. Ongelmat olympiakisojen osalta ovat suoraan yhteydessä niiden kokoon ja eri suuntaan vetävien tahojen erilaisiin intresseihin. Näyttää siltä, että ainakin kesäkisat voidaan järjestää enää vain kaikkein rikkaimmissa maissa. Niistä monet ovat autoritaarisesti hallittuja maita, joissa ihmisoikeuksia laiminlyödään. Ei puhettakaan ihmisoikeuksista universaaleina oikeuksina.

On monia muitakin olympialiikkeen haasteita, joista mainittakoon tässä muutama:

-ilmastonmuutoksen aiheuttamat paineet talviolympiakisojen järjestelyille ja olosuhteille.

-poliittisten ja ideologistenkysymysten aiheuttamat  turvallisuus- ym. ongelmat.

-dopingin käytön valvonnan vaikeus. positiivista: nyt pystytään saamaan kiinni käyttäjät jopa Rio De Janeiron (2016) kisojen aikaisesta käytöstä pakastenäytteiden avulla, kunhan näytteen säilyvyys on varmistettu.

-Kerta toisensa jälkeen kisojen kustannukset ylittävät isäntämaan budjetit. On paljon mahdollista  - tai peräti todennäköistä -  että kustannusarviot laaditaan tahallisesti optimistisesti.

TV-yhtiöt ja muu tiedotusvälineet käyttävät mahtavaa (rahan)valtaa pyörittäessään koko mediaorkesteria.

PS

Olen seurannut intensiivisesti 17 talviolympiakisat siitä lähtien, kun aloitin ”urakkani” Innsbruckin Seefeldistä 1964. Minulla on vain hämärä muistikuva Squw Valleyn vuoden 1960 tapahtumista. Monia ilon ja surun hetkiä on koettu Cortinankin 2026 olympiamatkalla.

Jotenkin tällä kertaa eroaminen olympialaisista tunnelmista oli erityisen haikea. Se johtui varmaan kuvasta, joka jäi viipyillen verkkokalvolle nähdessäni Iivo Niskasen liikuttuneena ja apeana jättämässä hyvästit (?) aivan kovimmalle huipulle ennen kuin Iiron päämatka 50 kilometrin hiihto oli kerennyt edes kunnolla alkaa. Menestyksen edellytykset tuhosi jatkuva sairastelu, jonka torjunta on osoittautunut erityisen haasteelliseksi.

Ensi tuntuma on, että Suomi on jäänyt menestyksen kaikkein kirkkaimpien valojen katveeseen varsinkin 2000-luvun, mutta tarkempi syynäys osoittaa, että kohtuullinen  menestys on seurannut Suomea läpi koko 2000-luvun. Kun nyt irtaannuin Cortinan taikapiiristä, joka tällä kertaa tuotti kuusi kultaa himmeämpää mitalia (ihan hyvä saavutus!), mietin tapahtuiko vahdinvaihto Suomen maastohiihdon lipunkantajana Arsi Ruuskasen (26 vuotta) ja Iivo Niskasen (34 vuotta) välillä juuri näissä kisoissa.

Historia on jatkunut, sillä  järjestelmä on tuottanut tähän saakka lahjakkuuksia ainakin kohtuullisesti. Miksei tästä eteenkinpäin?                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                       

 

 

 

Ajat, ne muuttuvat - mutta sodat jäävät

 

Yksi nuoruuteni suosikkibändeistä oli Ten Years After. Heidän alun perin vain kohtuulliselle huomiolle jäänyt kappaleensa I’d love to change the world” on tänään aikaansa seuraavan  mainiota kuuntelumusiikkia. Paljastuu, miksi maailman muuttaminen on niin vaikeaa: väestö jatkaa kasvuaan, väkivalta synnyttää väkivaltaa, veren vuodattaminen yltyy, saasteiden leviämistä ei pysäytä mikään…  Kappale on ikään kuin jälkiwoodstockilaisen aikakauden muistomerkki, jolloin maailmaa yritettiin parantaa nuorisovallankumouksella, mutta tulos ei ansaitse ylistystä. Pikemminkin menneiden aikojen perintönä sotien uhka ja itse sodat toistuvat vääjäämättä toistuvin, mutta epätasaisin väliajoin.

Mitä juuri nyt tarvittaisiin tähdellisimmin? Laulussa peräänkuulutetaan tervettä järkeä: where is sanity?

Ja tuon kaiken jälkeen on tapahtunut vielä paljon hullumpia asioita. Olemme jälleen tilanteessa, jossa suursodan uhka leijuu yllämme, mutta mitään peruuttamatonta ei onneksi ole vielä tapahtunut. Alakulo on kuitenkin vallitseva mielentila, koska mitään tosiasiallista edistystä rauhan tavoittelussa ei ole saatu aikaan. Pikemminkin uusia maailman)palon alkuja on nähtävissä siellä täällä: Gaza edelleen, Thaimaa, Venezuela….

Niin, terveen järjen puute tuntuu rasittavan kaikkia, poliittisen johdon korkeinta tasoa myöten. En ole ihan vähään aikaan nähnyt kansainvälisessä politiikassa näin sumuista aikaa, jolloin tulevaisuus olisi ollut nykyistä näköalattomampi.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi tarkastelee kolumnissaan 22.12.2025 ”Suomen tuki ja turva ajaa valkoisten valtaa” maailman menoa kolmen eri ulottuvuuden kautta. Ne ovat: rasismi, turvallisuuspoliittinen strategiatyö ja maahanmuutto. Mikä tuki ja turva? No, Trumpin  Yhdysvaltojen tarjoama tietenkin. Jos joku kuvitteli, että Trump ei kaikkien viisastelujensa jälkeen ehdi paneutua keskeneräiseen Grönlannin kaappaukseen, niin erehtyi. Erikoissuurlähettiläs on jo palkattu likaisen työn tekijäksi.

Ehtivä tuo Trump! Hän on nimennyt  Somalian ”shitholeksi” ja kertonut iloitsemisen aiheena   Eurooppaan syntymässä oleva patrioottisten äärioikeistotahojen akselista. Jos Trumpille lankeaisi kolmas kausi presidenttinä, ties vaikka Eurooppa ja Yhdysvallat ajautuisivat  sodan partaalle.

Vaikka Trump onkin hyvin eksentrinen, tuskin kukaan odotti koko läntisen maailman  liittoutumisjärjestelmän horjuvan ja Trumpin hakeutuvan taktiseen  yhteistyöhön Venäjän kanssa. Nykyiset kumppanuusjärjestelmät näytetään rakennettavan lyhytkestoisiksi tai joka tapauksessa määrämittaisiksi. Suurvaltojen yhteistyö jossakin teemassa  vaihtuu samojen suurvaltojen kilpailutilanteeksi jossakin toisessa teemassa. Esimerkiksi Kiina ja USA harjoittavat tosiasiallista aihekohtaista talousyhteistyötä, mutta tuskinpa Kiina suhtautuu myönteisesti USA:n puuhiin Venezuelassa.

USA:n käyttäytyminen Trumpin törkeyksien johdolla poikkeaa vahvasti Joe Bidenin vastaavasta. Mihin on kadonnut normaalidiplomatia? Eurooppa on nyt monikulttuurisuudessaan monessakin suhteessa vastenmielinen kumppani Yhdysvalloille. Ja Suomelle USA tarjosi ylitsevuotavan ystävällisen kumppanuuden ja liittolaisuuden Nato-neuvottelujen yhteydessä, jonka tarjoama lämpimäksi koettu suhde suomalaisten silmissä on tuntuvasti viilentynyt. Trumpin sumean Venäjä-ystävyyden ja Suomelle DCA-liittolaisuuden myötä tarjottavan sotilaallisen tuen välille saattaa avautua ammottava kuilu. Onko luokan kiltein oppilas myös naiivein ja herkkäuskoisin? Puuttuuko selustan varmistus Venäjä-suhteista? Entä missä kulkee Suomen nyky-Yhdysvaltoihin kohdistaman  myötäilyn raja?

Naureskeluille koskien Venäjä-suhteiden ystävyysklausuuleja saattaa tulla vielä tilaus, mutta missä kulkee asiallisten suhteiden palauttamisen raja, jota ei mahdollisesti pystytä enää ennallistamaan. Nyt raja-alueen maastossa seisoo esteaita symboloimassa nykysuhteiden tilaa.

Yhdysvaltain tuore kansallinen turvallisuusstrategia  (National Security Strategy) piirtää USA:n kokemat vaaranmomentit turvallisuudelleen. Oli odotettavissa, että tuloksena on järkyttävä paperi muun maailman kannalta. Ja sitä saatiin. Strategiaa on kriitikoiden taholta kuvattu mm. ylimieliseksi, vaaralliseksi Euroopalle, maailmanpolitiikan painopisteen siirtymäsuunnitelmaksi, maahanmuuttajien pelkoindeksin realisoijaksi, suurvaltojen pelikentän muuttajaksi…

Siihen on tahallisesti sisäänrakennettu hätkähdyttämiselementtejä mm. Euroopan päänmenoksi: ”eurooppalainen sivilisaatio tuhoutuu”.

Vähemmästäkin ymmärtää, että Trump aitoon rasistihenkeen haluaa kansakunnan kunnollisen valkopesun eikä mitään väestöllistä sulatusuunikakkosta. Eli hän sanoo EI etnisten väriläikkien täplittämälle kansakunnalle.  Eurooppalaiset ovat jo sotkeneet asiansa monikulttuurisuudella. Sitä samaa ei haluta Yhdysvalloille. Lääkkeeksi suositellaan ”epävakautta aiheuttavien” väestövirtojen pysäyttämistä. Yhdysvaltojen suurlähetystöille on annettu määräys ”opastavasta” raportoinnista, jos hallitukset ovat liian kannustavia maahanmuuttajia kohtaan. Kyllä Setä Samuli pitää huolen porukoistaan!

Suomi on kiilannut edellä kuvatun kaltaisen maaryppään kylkeen liittymällä ”läntiseen arvoyhteisöön” ja sen ytimeen, Natoon ja enemmänkin: se on käsistä ja jaloista sidottu liittoumien väliseen mahdolliseen konfliktiin. Miehemme maailmalla eli Alexander  Stubb on ryhtynyt paljon presidentin tehtäviään laajemmin ottamaan vastuuta maailman tapahtumista. Onko harkintakyky pettänyt?

Tapana on määrittää eri  aikakausia enemmän tai vähemmän sattuvin luonnehdinnoin. HS:n esseessä 10.1.2025 Suvi Turtiainen nimittää sattuvasti meneillään olevaa ajanjaksoa ”öykkärivallan” aikakaudeksi. Tätä voi perustella esimerkiksi sillä, että sekä länsi että itä hämmentävät omalla poliittisella, ideologisella ja militaristisella kilpailullaan maailman kaoottista tilaa.