Polarisaatio demokratian uhkana ja tappajana

 

 

Me jotka olemme olleet huolestuneita demokratialle varsinkin 2000-luvulla esitetyistä haasteista, varmasti kiinnostuivat, jos ja kun lukivat Mari Mannisen tekemän professori Kevin Durrheimin haastattelun,  joka ilmestyi Hesarissa 27.2.2026.

Etenen kirjoituksessani haastattelun tahdissa, mutta painottaen omia tulkintojani. Kaiken kaikkiaan Durrheimin teesit ovat keskustelua raikastavaa ja rikastuttavaa, joten siitä hänelle kiitokset.

Erityisesti Durrheim painottaa kaikkialle tunkevaa polarisaatiota demokratiaa murentavana voimana. Kahtiajako syntyy ja ilmenee erityisesti sosiaalisen  median keskusteluissa. Olen myös itse kohdistanut koko joukon kirjoituksia polarisaation käsittelyyn näissä blogikirjoituksissa. Durrheim kaipaa erona nykyiseen nettitempoiluun keskustelukeskeisempää kulttuuria, jossa suvaitsevaisuus  oli helpommin saavutettavissa tai ainakin maltillisemmin hallittavissa. Nyt  ajan henki suosii netissä riitelemistä ja sanaharkkaa…. ja mielipide-erot kukoistavat.  Onko sitten kysymys pelkästään  yksinkertaistavasta kahtiajaosta vai useamman eri suuntauksen kirjosta, niin päädyn itse faktana ensisijaisesti jälkimmäiseen, mutta aiheen käsittely  pystyy paremmin koossa suurpiirteisemmässä kahtiajakoasetelmassa.

Durrheim painottaa läpi koko haastattelun kasvokkain tapahtuvan keskustelun ja vuorovaikutteisuuden merkitystä. Keskustelu pehmeyttää kanssakäymistä. Toisaalta en ole voinut olla panematta merkille, että nettimäinen propagandaote, ”toisen huomioonottamattomuus”, on levinnyt kirjoituksista puhuttuun sanaan.

Mistä kahtiajako juontaa juurensa? Durrheim määrittää synnyn mielipideleirien kahtiajakoon. Viime kädessä kysymys  on kulttuurisesta jakautumisesta. Polarisaation käyttö yhtenäiskulttuurin tai yhteiskuntarauhan muutoksen perimmäisenä selittäjänä on levinnyt niin laajalle, että sen kumoaminen ei enää onnistu. Ja mikäpä siinä, polarisaatio on elävää elämää vaikkapa Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa, jossa jakauma  kulkee konservatiivisen oikeiston ja maltillisen vasemmiston välissä unohtamatta MAGA-äärimmäisyyksiä. Muita ajureita  ovat mm. muuttoliike etelästä vs. valkoisten pelko asemansa heikkenemisestä, mustien ja valkoisten keskinäiset jännitteet ja köyhien ja rikkaiden väliset järisyttäviksi kasvaneet  erot.

Mitä seuraa koventuneesta mielipideilmastosta? Durrheimin toteamus, että se johtaa välinpitämättömyyteen toista ihmistä  kohtaan on helppo allekirjoittaa.

Eräs selvästi havaittavissa oleva trendi korostaa, kuinka rivijäsenet seuraavat  johtavia influenssereitä riippumatta siitä miten  perusteltuja johtajien kannat ne ovat .  

Polarisaation hyväksyjien kohdalla Durrheim puhuu ”heimosta”. Oman heimon totuus on usein ehdoton, jopa järjellisen ajattelun vastainen. Polarisaation ytimessä on myös verkkokeskustelu, jota käydään johtohahmojen toimiessa suunnannäyttäjinä.

Uhriutuminen on kuvatussa maailmassa trendikästä. Etuoikeutetut esittävät itsensä oikeassa olevina uhreina, joka merkitsee heille  vaatimusta ymmärtää muita yli kohtuuden rajojen. Tulee mieleen siirtomaakauden ”valkoisen miehen taakka”, joka väitteen mukaan merkitsi uhrautumista kehittyvien maiden kansalaisten sivistämiseksi. Mutta ovatko he todellisia uhreja?

Näihin päiviin saakka oikeistolainen aktivismi on johtanut netin käyttöä etulinjan ideologisissa taisteluissa, koska kyseiset henkilöt potevat vaikutusvajetta edustuksellisessa demokratiassa. Olisiko nyt liberaalien  ja vasemmiston aika nousta netin barrikadeille?

Olemme pitkän aikaa  kokeneet keskustelukulttuurin tukevan toisen maailmansodan jälkeistä sääntöpohjaista maailmaa (ja päinvastoin), joka nyt on uhan alla. Mikä taho sitä uhkaisi? Sitä uhkaa netti, joka on rikkonut perinteisen keskustelukulttuurin, johon ehdimme jo tottua sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä.

Maailman hullut vuodet

 

 Nyt meneillään oleva geopoliittinen turbulenssi on sekoittanut maailman poliittista ja ideologista tilannetta  perusteellisesti. Se on johtanut valtioiden turvallisuuspoliittisten ratkaisujen vahvistamiseen. Mitä kaikkea tästä on  seurannut,  ja mitä voisi olettaa tapahtuvan lähitulevaisuudessa? Yksi parhaista vastaajista tähän kysymykseen on Saksan johtava turvallisuuspolitiikan asiantuntija Claudia Major.

HS:n Suvi Turtiainen on haastatellut Majoria (”Pohjoismaiden oma ydinase olisi huono idea”, 28.1.2026) viime kuukausien tapahtumista, jotka kietoutuvat varsinkin Donald Trumpin ympärille. Näitä ovat Grönlannin omistamisesta käyty kiista, jota ei ole vielä ratkaistu, Trumpin tullien asettamiset ja Ukrainan sota, joka on kestoaihe muiden konfliktien keskellä.

Uskomattomia asioita on tapahtunut: Yhdysvallat uhkaa esimerkiksi Nato-liitolaista Tanskaa sodalla.  Trumpin harhaan johtavat päätökset ja suoranainen valehtelu ovat median ykkösaiheita täydennettynä lipevien  valtiomiesten Trumpiin kohdistamilla mielistelyillä. Tuntuu kuin valtiomiesten asioiden hallitsemisen taso olisi  pudonnut monta pykälää alemmalle tasolle muutamassa vuodessa. Naton pääsihteeri Rutten johdolla on käynnistetty  ”isukkistrategia”, jossa alennetaan eurooppalaisten valtiomiesten käytös mateluksi Trumpin edessä.

Turtiainen esittää Majorille  kysymyksen Natosta ja sen viidennen artiklan uskottavuudesta. Vastauksessaan Major korostaa liittolaisten uskon, valmiuksien ja viime kädessä päättäväisyyden  tärkeyttä. Vastaus on siis ehdollisen myönteinen. Kysymys on myös siitä, uskooko Venäjä, että Nato on yhtenäinen päätöksissään. Naton jäsenvaltioiden on luotettava viidennen artiklan tarjoamaan pelotteeseen ja Yhdysvaltain asenteen on vastattava liittolaisuuden vaatimuksiin täysimääräisesti.

Suomen osalta on käytettävissä tuore mielipidekartoitus suomalaisten luottamuksesta viidenteen artiklaan: Elinkeinoelämän valtuuskunta Evan vuonna 2025 laatima  arvo- ja asennetutkimus kertoo suomalaisten luottamuksen Naton turvatakuisiin heikentyneen selvästi. Tulokset perustuvat yli 2000 ihmisen vastauksiin.  Vastaukset  kerättiin maalisuussa 2025. Ei ole sattuma, että tällainen tulos tulee julki  Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana, sen verran kaoottista on Trumpilainen ”maailmanjärjestys” tarjonnut. On seurannut uskomattomia äkkikäännöksiä kerta toisensa perään. Ei ihme, että Suomessakin on reagoitu epäillen Yhdysvaltain kykyyn taata turvallisuus. Trumpin toilailuilla on suora yhteys viidennen artiklan uskottavuuteen ja Yhdysvaltain johdon käyttäytymiseen.

Suomen ja Pohjoismaiden turvallisuuden kaksi pilaria ovat Nato ja Yhdysvaltain kanssa tehty kahdenkeskinen DCA-sopimus. Monien mielestä DCA on rakennettu Naton aukkojen (heikkouksien) korjaamiseksi.  Juuri nyt Evan tuore raportti kertoo, että luottamus Natoon on heikompi kuin koskaan sitten jäsenyyden hakemisen.

Major on käyttänyt termiä ”pelotekuilu” kuvatessaan Yhdysvaltain pelotteen sitovuutta eli hän pitää selvänä uhkana Yhdysvaltain vetäytymistä vanhalta mantereelta. Eurooppa ei yksin tarjoa riittävää pelotetta. Viidennen artiklan merkitys paljastuu vasta, kun sen laukeaa käytännössä, jos laukeaa. Yhdysvaltain sitoutumisen aste meneillään olevalla presidenttikaudella ratkeaa Donald Trumpin kulloinkin omaksuman linjan  perusteella.

Poliitikot eivät näytä uskaltavan sanoa, mitä ajattelevat Trumpista, vaan ovat mielin kielin  ja samalla pidättyvät tuomitsemasta häntä mistään.

::::::::::::::::::::::::::::

On käyty keskustelua tarvitseeko Pohjola oman ydinaseen. Itse uskon, että nykyinen ydinaseiden   kattavuus on niin kiveen hakattu periaate, että ”omine lupineen” niiden hankkiminen on mahdotonta. Ydinasetasapaino ei myöskään ole järkkynyt siinä määrin, että tasapainoa pistäisi muuttaa. Tällä ajattelulla on vahvat perinteet Pohjoismaiden historiassa, vaikka joskus onkin spekuloitu Ruotsin ydinaseella.

Major kuitenkin lähtee haastattelussa spekuloimaan erilaisilla vaihtoehdoilla, joita en itse koe mielekkäiksi. Jätän tämän problematiikan armeijoiden esikuntien arvioitavaksi. Lopullinen  päätös on kuitenkin poliitikoilla. Tilanne ydinaseettomuuden suhteen saattaa toki muuttua,  jos tai kun ryhdytään taistelemaan tosissaan tulevasta maailmanjärjestyksestä.                                                    

Siihen aikaan, kun villi länsi oli vielä oikeasti villi

 

Minun seikkailupitoinen villi länteni alkoi jo 1960-luvun vaihteessa sarjakuvien lukuelämysten myötä. Lännen tarinoita ei silloin juuri kausitilauksina hankittu, vaan irtonumerot noudettiin kirkonkylän kioskista. Minun ikäiseni eläkeläiset muistavat lapsuudesta nuo sarjakuvien sankarit: Kit Carson, Buffalo Bill, Davy Crockett, Tex Willer, Pecos Bill ja lukuisat muut. Osallistuin noiden ympäri maailmaa kiertävien tarinoiden seuraamiseen lukemiskokemuksen kautta. Erityisesti kesäiltaisin heinätöiden keskellä, vinttikamarin hämärässä, perehdyin villiin länteen. 

Lainaan tähän omaa kirjoitustanui vuodelta 2023.

Vasta 1960-luvulla muun tiedostamisen ohessa alettiin nähdä lännen  valloituksessa uusia – ei niin kunniakkaita - piirteitä. Poisoppiminen taruista ja myyteistä vei oman aikansa.  

Muistan, kuinka myötätuntoisesti – ajan hengen vastaisesti - asetuin intiaanisodissa maan alkuperäisväestön  puolelle. Se oli vaistomainen tunne, olin siis  alkuperäisväestön puolella ennen kuin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä! Mielipidemuokkaus ei siis aina onnistunut. Eipä siinä kuitenkaan paljon  mietitty alkuperäiskansojen kohtelua syvällisemmässä mielessä.

Paljon tärkeämpää oli hankkia lehtien yksittäisiä numeroita tai (joskus) lehtien vuosikertoja. Lännen valloitusta käsittelevät sarjakuvalehdet olivat yksi keräysvimmani kohteista. Erityinen huomioni kiinnittyi ns. ”kapeisiin lehtiin”, joiden ilmestyminen alkoi jo 1950-luvun alkupuolella. Itse ostin ensimmäisen kapean lehteni vuonna 1961. Se oli Tex Willerin numero 13. Se on edelleen tallessa. Erityisen arvokkaita ovat ja olivat 1950-luvun puolenvälin ja jälkipuoliskon lehdet. Kaikkiaan  minulla on jäljellä vajaat sata kapeata lehteä. Se on ihme: sen verran kova trafiikki on lehtien kulutuksessa ollut. Silti harmittaa, paljon parempaan menneisyyden säilyttämiseen olisi pitänyt päästä.

Texin rinnalla ilmestyi aikanaan myös toinen kapea lehti, "Villi länsi”, jota myös keräsin innolla, mutta ne ovat kadonneet maailman turuilla ja toreilla.

Suurenna kuvat napauttamalla kuvaa!

Niin, ei kulunut kauaakaan, kun lehdistä tuli vaihdannan välineitä koulun välitunneilla, vähän samalla tavalla kuin purkkapakkausten jääkiekkoilijoiden kuvista. Oli hyviä lehtinumeroita ja vähemmän hyviä. Mitä enemmän tulitaisteluja, sen parempi, ja sitä kalliimpi tuote. Vaihtokauppaa harjoitettiin päikseen tai vaikkapa niiden arvon suhteessa. Edelleen vaihdannan väline saattoi olla viikkorahoista säästetty lehden hinta. Jossakin vaiheessa opettajat kiinnittivät huomiota ”vaihtokauppaan”  ja selvästi pelkäsivät (syystäkin), että käytämme suuriakin rahasummia trokaamiseen. Meitä vahdittiin! Ja me oppilaat pidimme visusti salaisuuden piirissä hinnat, joita käytettiin. Ei ollut harvinaista, että hinnaksi/lehti muodostui esimerkiksi 30 tai 50 silloista markkaa. Toisaalta harvinaisesta purkkapakkauksen jääkiekkosankarin figuurista saatettiin maksaa selvästi enemmän. Siinä jo sormet tutisivat meikäläiselläkin.

Wikipediassa kapeiden  lehtien alkuperäiseksi julkaisumaaksi todetaan Italia. Lehden syntymä juontaa juurensa aina vuoteen 1948. Yritin määrittää hallussani olevien lehtien perusteella Suomi-painosten   alkamisvuoden. Yhdessä lehdessä vuosi 1961 mainitaan 9. vuosikerraksi. Lähtövuosi olisi siten ollut vuosi 1953. Wikipedia varmistaa asian: ”Suomessa Tex Willer alkoi ilmestyä tammikuussa 1953 nimellä Tex. Lehti ilmestyi Suomessa piccolo-muodossa (”kapeat lehdet”) vuoteen 1965 saakka keskimäärin 26 numeron vuosivauhdilla”.

Wikipedia kertoo edelleen, että ”sankarihahmon alkuperäinen nimi oli Tex Killer (=tappaja). Nimi oli liian provosoiva ja jouduttiin siksi vaihtamaan. Tex Willeriä luetaan eniten Italiassa, seuraavaksi eniten Suomessa. Myös Norjassa lehti on suosittu”.

Lehden koko vaihteli aikojen kuluessa muuttuen 1960-luvun lopulla liuskamuotoisesta paksuksi pokkariksi. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo muut kujeet mielessä.

Varsinkin liuskamaisten muotoiset lehdet ovat olleet antikvariaattien suosiossa. Liuskamaisten 1950- ja 1960-luvuilla julkaistujen Tex Willerien kunto on säilynyt suhteellisen hyvänä verrattuna 1970-luvun Tex Willereihin, mikä johtuu niiden kestävästä painotavasta; lehtinen on kiinni niitillä selkämyksestään (pitää paikkansa!). Näiden lehtisten hintataso liikkuu antikvariaateissa muutamista euroista aina useampaan kymppiin parhaiden keräily-yksilöiden kohdalla. 1970-luvun Tex Willerien ongelmana on niiden painotekninen ratkaisu: kirjanen on liimasidottu selkämyksestä, jolloin huonon liiman kuivuessa sivut irtoavat avattaessa.

Olivatko villin lännen hahmot oikeasti revolverisankareita? Vähemmässä määrin,  kertoo ”Frontier” – dokumentti. Aseita ei pidetty normaalisti näkyvillä, esimerkiksi vyöllä. Wild Bill Hickok taisi lännen sankareista olla ainoa, joka oli tappajan maineessa, mutta hänkin liioitteli roimasti virantoimituksessa (mm. sheriffinä) syntyneiden uhriensa määrää. Hänelle kävi köpelösti, kun pokerissa tappiolle jäänyt lurjus ampui juopottelevan Hurja-Billin takaapäin. Hickok istui poikkeuksellisesti  selkä saluunan ulko-oveen päin ja kohtasi loppunsa raukkamaisen kostajan toimesta. Suomeksi en tiedä hänestä ilmestyneen nimikkosarjakuvaa, mutta mies muistetaan toisesta syystä: Hickokilla oli kuollessaan kädessään sittemmin historiaan jäänyt ”kuolleen miehen käsi”.

Villin lännen suosio levisi koko tunnettuun maailman. Intiaanit olivat verenhimoisia ja valkoihoisia väijyviä villejä. Käytännössä asia saattoi olla päin vastoin. Sarjakuvien maailma oli suunnattu ensisijaisesti valkoihoisille pojille. Suosion puolesta ja sarjakuvalehtien juonikuvioissa tämän saattoi panna merkille. Vasta kun Arthur Pennin ”Pieni suuri mies” (Little Big Man, 1970) valloitti yleisönsä elokuvateattereissa, alkoivat asenteet muuttua. Paras intiaani ei ollutkaan enää kuollut intiaani.

Cortinasta Cortinaan 1956-2026

 

 

Tätä kirjoitettaessa Milano Cortina  2026 -olympiakisat ovat juuri päättyneet. Kokonaisarvo on tehtävissä niin haluttaessa. En sitä kuitenkaan tee, vaan keskityn kisojen luonteen erittelyyn penkkiurheilijan näkökulmasta. Historia tarjoaa tässäkin kirjoituksessa parhaan taustan. Puntaroin asiaa Cortinan kaksien kisojen 1956 ja 2026 avulla.

::::::::::::::::::

Wikipediassa talviolympialaiset määritetään yksinkertaisesti seuraavasti:  ”talviolympialaiset ovat lumella ja jäällä suoritettavissa talviurheilulajeissa käytävät olympiakisat, jotka järjestetään neljän vuoden välein”. Nyt meneillään olevat kisat ovat kolmannet Italiassa järjestetyt talviolympialaiset ja ensimmäiset, jotka on järjestetty virallisesti kahden kaupungin välillä.

Tuskinpa Cortinan talviurheilukeskus olisi selvinnytkään yksin kisoista.  Olympiakisat ovat paisuneet vuosikymmenien varrella valtavasti kuten kesäkisatkin. Suurkaupunki Milanon mukana olo on lisännyt hohtoa kisoihin.

Mitä paisumiseen tulee, niin mietitäänpä lajia, kuten ”vuorihiihto”, joka nyt on Cortinassa mukana ensimmäisenkerran. Ja heti kättelyssä sekä miehille että naisille. Ja sprinttinä myös! Enää ei taida puuttua kuin pyllymäki, rattikelkkailu toki on jo.

Keskityn ohessa perinteisten olympialajien ja moderniempien lajien välisen sopusointuun ja ristiriitaan. Kiinnostuksen kohteena on myös modernin olympialiikkeen ja kisojen tradition välinen konfrontaatio.

Ensimmäiset Cortinan kisat järjestettiin vuonna 1956, silloin käsittääkseni isäntäpaikkakunnan omin voimin. Tarkoitus lienee ollut järjestää pienimuotoiset kisat, mutta uusi aika kolkutti kantapäillä. Jo ennen ensimmäisiä olympiakisoja Chamonixissa 1924, kisat yritettiin varmistaa suurkaupunkiyhteistyöllä. Chamonixin tapauksessa yhteistyökumppani oli Pariisi. Vuonna 1956 ohjelmassa oli 22 kilpailutapahtumaa kahdeksassa urheilulajissa. Osallistuneita maita oli 32 ja urheilijoita 821. Nyt järjestettävät kisat ovat vielä hiukan kesken tätä kirjoitettaessa, mutta suuntaviivat ovat selvät : Hiihdon nykyinen suurmaa Norja on voittamassa mitalitaulukon yli 30 mitalilla. Yhdysvallat on hyvä kakkonen noin 30 mitalilla ja isäntämaa Italia sinnittelee kolmantena Yhdysvaltain luokkaa olevalla mitalimäärällä. Maailmanpoliittinen tilanne on mitätöinyt Venäjän potentiaalisen mitalisadon nollaksi.

Cortinan talviolympiakisat 1956 järjestettiin Cortina d´Ampezzossa. Ne olivat  ensimmäiset televisioidut talvikisat. Neuvostoliito osallistui ensimmäisen kerran talvikisoihin ja voitti heti mitalitaulukon. Saksat osallistuivat yhteisellä joukkueella ja mitaleja kertyi kaksi kappaletta! Suomen menestys oli erinomainen: seitsemän mitalia, joista kolme kultaista, kolme hopeista ja yksi pronssinen. Mitalitilaston ikähaitari ulottui  pikaluistelija Juhani Järvisestä (20 v.) hiihtäjä Eero Kolehmaiseen (37 v.). Mitalitaulukossa Suomi sijoittui peräti kolmanneksi! Sitä vasten voidaan asettaa tämän vuoden Cortinan kisat, jotka  tarjosivat Suomelle viisi kappaletta himmeämpiä mitaleja.

Suomalaisittain ensimmäiset Cortinan kisat muistetaan erityisesti Veikko Hakulisen läpimurtovuotena. Hakulisen (kultaa 30 kilometrillä ja hopeaa 50 kilometrillä) lisäksi kultamitalivoittajia olivat mäkihyppääjä Antti Hyvärinen ja naisten viestijoukkue Siiri Rantasen johdolla. Nuorena poikana minua inspiroi myös joukkueeseen kuulunut kotipaikkakunnaltani   Savitaipaleelta kotoisin oleva  Mirja Hietamies (Eteläpää).

:::::::::::::::::

Tavataan sanoa, että kaikkinainen kilpailu on  kiristynyt ja hiihtokin meinaa hukkua lajirunsauteen.  Mutta onhan siinä se etu, että kasvaneet mitalimäärät jakautuvat monelle urheilijalle ja maalle. Niin, paitsi jos kysymys on norjalaisesta hirmuhiihtäjästä, kaikkien matkojen erikoisosaajasta Johannes Kläbusta, joka rohmusi melkein kaiken ja on 11 kertainen olympiavoittaja ja 15 kertainen maailmanmestari. Jostakin syystä logiikka toimii myös niin päin, että kiristynyt kilpailu luo yhä suurempia ja ylivoimaisempia tähtiä urheilun maailmankartalle.

Pohjoismaalaisille olympiakisat merkitsivät ensi sijassa maastohiihtoihin osallistumista, vaikka lajikirjo onkin vuosien varrella monipuolistunut. Vuoden 1956 lajivalikoima kalpenee nykypäivän rinnalla. Ei ollut takaa-ajoa, ei sprinttikisoja, jotka nyt ovat koko kisojen suola. Muistan, kuinka sprinttikisoja vierastettiin niiden alkuvaiheessa. Nyt sprinttikisat sähäkkyydessään ja värikkyydessään  ovat yleisön suuria suursuosikkeja. Lisäksi ne merkitsivät uusien hiihtotrendien kertakaikkista läpilyöntiä varsinkin Keski-Euroopan maissa.

Cortinassa ja pitkään sen jälkeen  lajivalikoimaan kuului 15 km hiihto, joka korvasi aiemmin hiihdetyn 18 km pikamatkan. 15 km säilyi vakiopikamatkana vuoteen 1988 saakka. Muina matkoina olivat  perinteiset 30 km ja 50 km  ”hiihtomaraton” sekä 4x10 km viesti. Nekin ovat viime vuosina kokeneet isoja järistyksiä.

:::::::::::::::::::: 

Olympialiike on  monien ristiriitojen runtelema, mutta aina se nousee uudelleen parrasvaloihin, jos ei  muuten niin ainakin kerran neljässä vuodessa. Ongelmat olympiakisojen osalta ovat suoraan yhteydessä niiden kokoon ja eri suuntaan vetävien tahojen erilaisiin intresseihin. Näyttää siltä, että ainakin kesäkisat voidaan järjestää enää vain kaikkein rikkaimmissa maissa. Niistä monet ovat autoritaarisesti hallittuja maita, joissa ihmisoikeuksia laiminlyödään. Ei puhettakaan ihmisoikeuksista universaaleina oikeuksina.

On monia muitakin olympialiikkeen haasteita, joista mainittakoon tässä muutama:

-ilmastonmuutoksen aiheuttamat paineet talviolympiakisojen järjestelyille ja olosuhteille.

-poliittisten ja ideologistenkysymysten aiheuttamat  turvallisuus- ym. ongelmat.

-dopingin käytön valvonnan vaikeus. positiivista: nyt pystytään saamaan kiinni käyttäjät jopa Rio De Janeiron (2016) kisojen aikaisesta käytöstä pakastenäytteiden avulla, kunhan näytteen säilyvyys on varmistettu.

-Kerta toisensa jälkeen kisojen kustannukset ylittävät isäntämaan budjetit. On paljon mahdollista  - tai peräti todennäköistä -  että kustannusarviot laaditaan tahallisesti optimistisesti.

TV-yhtiöt ja muu tiedotusvälineet käyttävät mahtavaa (rahan)valtaa pyörittäessään koko mediaorkesteria.

PS

Olen seurannut intensiivisesti 17 talviolympiakisat siitä lähtien, kun aloitin ”urakkani” Innsbruckin Seefeldistä 1964. Minulla on vain hämärä muistikuva Squw Valleyn vuoden 1960 tapahtumista. Monia ilon ja surun hetkiä on koettu Cortinankin 2026 olympiamatkalla.

Jotenkin tällä kertaa eroaminen olympialaisista tunnelmista oli erityisen haikea. Se johtui varmaan kuvasta, joka jäi viipyillen verkkokalvolle nähdessäni Iivo Niskasen liikuttuneena ja apeana jättämässä hyvästit (?) aivan kovimmalle huipulle ennen kuin Iiron päämatka 50 kilometrin hiihto oli kerennyt edes kunnolla alkaa. Menestyksen edellytykset tuhosi jatkuva sairastelu, jonka torjunta on osoittautunut erityisen haasteelliseksi.

Ensi tuntuma on, että Suomi on jäänyt menestyksen kaikkein kirkkaimpien valojen katveeseen varsinkin 2000-luvun, mutta tarkempi syynäys osoittaa, että kohtuullinen  menestys on seurannut Suomea läpi koko 2000-luvun. Kun nyt irtaannuin Cortinan taikapiiristä, joka tällä kertaa tuotti kuusi kultaa himmeämpää mitalia (ihan hyvä saavutus!), mietin tapahtuiko vahdinvaihto Suomen maastohiihdon lipunkantajana Arsi Ruuskasen (26 vuotta) ja Iivo Niskasen (34 vuotta) välillä juuri näissä kisoissa.

Historia on jatkunut, sillä  järjestelmä on tuottanut tähän saakka lahjakkuuksia ainakin kohtuullisesti. Miksei tästä eteenkinpäin?                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                       

 

 

 

Ajat, ne muuttuvat - mutta sodat jäävät

 

Yksi nuoruuteni suosikkibändeistä oli Ten Years After. Heidän alun perin vain kohtuulliselle huomiolle jäänyt kappaleensa I’d love to change the world” on tänään aikaansa seuraavan  mainiota kuuntelumusiikkia. Paljastuu, miksi maailman muuttaminen on niin vaikeaa: väestö jatkaa kasvuaan, väkivalta synnyttää väkivaltaa, veren vuodattaminen yltyy, saasteiden leviämistä ei pysäytä mikään…  Kappale on ikään kuin jälkiwoodstockilaisen aikakauden muistomerkki, jolloin maailmaa yritettiin parantaa nuorisovallankumouksella, mutta tulos ei ansaitse ylistystä. Pikemminkin menneiden aikojen perintönä sotien uhka ja itse sodat toistuvat vääjäämättä toistuvin, mutta epätasaisin väliajoin.

Mitä juuri nyt tarvittaisiin tähdellisimmin? Laulussa peräänkuulutetaan tervettä järkeä: where is sanity?

Ja tuon kaiken jälkeen on tapahtunut vielä paljon hullumpia asioita. Olemme jälleen tilanteessa, jossa suursodan uhka leijuu yllämme, mutta mitään peruuttamatonta ei onneksi ole vielä tapahtunut. Alakulo on kuitenkin vallitseva mielentila, koska mitään tosiasiallista edistystä rauhan tavoittelussa ei ole saatu aikaan. Pikemminkin uusia maailman)palon alkuja on nähtävissä siellä täällä: Gaza edelleen, Thaimaa, Venezuela….

Niin, terveen järjen puute tuntuu rasittavan kaikkia, poliittisen johdon korkeinta tasoa myöten. En ole ihan vähään aikaan nähnyt kansainvälisessä politiikassa näin sumuista aikaa, jolloin tulevaisuus olisi ollut nykyistä näköalattomampi.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi tarkastelee kolumnissaan 22.12.2025 ”Suomen tuki ja turva ajaa valkoisten valtaa” maailman menoa kolmen eri ulottuvuuden kautta. Ne ovat: rasismi, turvallisuuspoliittinen strategiatyö ja maahanmuutto. Mikä tuki ja turva? No, Trumpin  Yhdysvaltojen tarjoama tietenkin. Jos joku kuvitteli, että Trump ei kaikkien viisastelujensa jälkeen ehdi paneutua keskeneräiseen Grönlannin kaappaukseen, niin erehtyi. Erikoissuurlähettiläs on jo palkattu likaisen työn tekijäksi.

Ehtivä tuo Trump! Hän on nimennyt  Somalian ”shitholeksi” ja kertonut iloitsemisen aiheena   Eurooppaan syntymässä oleva patrioottisten äärioikeistotahojen akselista. Jos Trumpille lankeaisi kolmas kausi presidenttinä, ties vaikka Eurooppa ja Yhdysvallat ajautuisivat  sodan partaalle.

Vaikka Trump onkin hyvin eksentrinen, tuskin kukaan odotti koko läntisen maailman  liittoutumisjärjestelmän horjuvan ja Trumpin hakeutuvan taktiseen  yhteistyöhön Venäjän kanssa. Nykyiset kumppanuusjärjestelmät näytetään rakennettavan lyhytkestoisiksi tai joka tapauksessa määrämittaisiksi. Suurvaltojen yhteistyö jossakin teemassa  vaihtuu samojen suurvaltojen kilpailutilanteeksi jossakin toisessa teemassa. Esimerkiksi Kiina ja USA harjoittavat tosiasiallista aihekohtaista talousyhteistyötä, mutta tuskinpa Kiina suhtautuu myönteisesti USA:n puuhiin Venezuelassa.

USA:n käyttäytyminen Trumpin törkeyksien johdolla poikkeaa vahvasti Joe Bidenin vastaavasta. Mihin on kadonnut normaalidiplomatia? Eurooppa on nyt monikulttuurisuudessaan monessakin suhteessa vastenmielinen kumppani Yhdysvalloille. Ja Suomelle USA tarjosi ylitsevuotavan ystävällisen kumppanuuden ja liittolaisuuden Nato-neuvottelujen yhteydessä, jonka tarjoama lämpimäksi koettu suhde suomalaisten silmissä on tuntuvasti viilentynyt. Trumpin sumean Venäjä-ystävyyden ja Suomelle DCA-liittolaisuuden myötä tarjottavan sotilaallisen tuen välille saattaa avautua ammottava kuilu. Onko luokan kiltein oppilas myös naiivein ja herkkäuskoisin? Puuttuuko selustan varmistus Venäjä-suhteista? Entä missä kulkee Suomen nyky-Yhdysvaltoihin kohdistaman  myötäilyn raja?

Naureskeluille koskien Venäjä-suhteiden ystävyysklausuuleja saattaa tulla vielä tilaus, mutta missä kulkee asiallisten suhteiden palauttamisen raja, jota ei mahdollisesti pystytä enää ennallistamaan. Nyt raja-alueen maastossa seisoo esteaita symboloimassa nykysuhteiden tilaa.

Yhdysvaltain tuore kansallinen turvallisuusstrategia  (National Security Strategy) piirtää USA:n kokemat vaaranmomentit turvallisuudelleen. Oli odotettavissa, että tuloksena on järkyttävä paperi muun maailman kannalta. Ja sitä saatiin. Strategiaa on kriitikoiden taholta kuvattu mm. ylimieliseksi, vaaralliseksi Euroopalle, maailmanpolitiikan painopisteen siirtymäsuunnitelmaksi, maahanmuuttajien pelkoindeksin realisoijaksi, suurvaltojen pelikentän muuttajaksi…

Siihen on tahallisesti sisäänrakennettu hätkähdyttämiselementtejä mm. Euroopan päänmenoksi: ”eurooppalainen sivilisaatio tuhoutuu”.

Vähemmästäkin ymmärtää, että Trump aitoon rasistihenkeen haluaa kansakunnan kunnollisen valkopesun eikä mitään väestöllistä sulatusuunikakkosta. Eli hän sanoo EI etnisten väriläikkien täplittämälle kansakunnalle.  Eurooppalaiset ovat jo sotkeneet asiansa monikulttuurisuudella. Sitä samaa ei haluta Yhdysvalloille. Lääkkeeksi suositellaan ”epävakautta aiheuttavien” väestövirtojen pysäyttämistä. Yhdysvaltojen suurlähetystöille on annettu määräys ”opastavasta” raportoinnista, jos hallitukset ovat liian kannustavia maahanmuuttajia kohtaan. Kyllä Setä Samuli pitää huolen porukoistaan!

Suomi on kiilannut edellä kuvatun kaltaisen maaryppään kylkeen liittymällä ”läntiseen arvoyhteisöön” ja sen ytimeen, Natoon ja enemmänkin: se on käsistä ja jaloista sidottu liittoumien väliseen mahdolliseen konfliktiin. Miehemme maailmalla eli Alexander  Stubb on ryhtynyt paljon presidentin tehtäviään laajemmin ottamaan vastuuta maailman tapahtumista. Onko harkintakyky pettänyt?

Tapana on määrittää eri  aikakausia enemmän tai vähemmän sattuvin luonnehdinnoin. HS:n esseessä 10.1.2025 Suvi Turtiainen nimittää sattuvasti meneillään olevaa ajanjaksoa ”öykkärivallan” aikakaudeksi. Tätä voi perustella esimerkiksi sillä, että sekä länsi että itä hämmentävät omalla poliittisella, ideologisella ja militaristisella kilpailullaan maailman kaoottista tilaa.       

 

Eurooppa sodan jälkeen: kaksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen

 

Euroopassa puhutaan jälleen sodasta. On aika palauttaa mieleen, kuinka tuskallisen kalliiksi sota – mikä tahansa sota - käy.

Toinen maailmansota koetteli Euroopan kansakuntien voimavaroja raskaimman kautta. Kovimman vastuu kantajat velkaantuivat pahasti ja joutuivat osin velkojiensa vangeiksi. Vain oikeastaan Yhdysvallat saattoi rakentaa teollisuustuotannon  ja asevarustelun varaan tukien jopa silloista liittolaistaan Neuvostoliittoa pahimpien aikojen yli.

Englanti joutui toteamaan, että sodan sankarikansakunta ja natsien pysäyttäjä joutui tilanteeseen, josta se ei selvinnyt yksin.

:::::::::::::::::::::::::

Historiaa tutkitaan ja luetaan aina kustakin ajankohdasta käsin. On hyvin tyypillistä että historian henkilön asema muuttuu kaiken sen perusteella, mitä on tapahtunut nykyhetken ja ko. henkilön elossa oloajan/aktiiviajan välillä. Teemaan liittyen otan esimerkiksi Clement Attleen. Attlee toimi Ison-Britannian pääministerinä vuodesta 1945 vuoteen 1951. Kun Attleeta on arvioitu hänen ominaisuuksiensa perusteella, oli aikalaisten arvio, että hän on epätodennäköistä (improbable) pääministeriainesta. Ulkonaisesti vaatimaton pikkumies (”vanha kunnon Clem”) ei ollut läheskään Churchillin kaltainen mahtihahmo.

Voi olla, että kansakunnan valiot valikoituvat sota-aikana johtoon, koska kansa tarvitsee heitä. Mutta entä sodasta toipuminen? Ehkä silloinkin on tarve valjastaa käyttöön kansakunnan parhaimmat inhimilliset voimavarat. Joka tapauksessa Attlee valittiin vielä vuonna 2010 Englannin sodanjälkeisistä pääministereistä parhaimmaksi mm. Churchillin ohi. Terve.

Winston Churchill aliarvioi Attleeta aikanaan, joskin syynä oli varmaan myös se, että sodan suuri sankari Churchill hävisi katkerasti ja yllätyksellisesti parlamenttivaalit 1945 Attleelle.

Attleen vallankäyttöä kuvataan monin ristiriitaisin sanoin. Hän oli ujo ja arvaamaton päätöksissään, mutta samalla rohkea riskinotossa. Johtamissaan kokouksissa hän oli pääosan ajasta hiljaa, mutta otti ohjat käsiinsä, kun oli yhteenvedon aika. Silloin hän ohjasi päätöksiä haluamaansa suuntaan.

Ensimmäinen koettelemus, mikä Attleeta pääministerinä koetteli vuonna 1945, ei ollut vähempää kuin Britanniaa uhkaava vararikon vaara. Britannian sankarillinen taistelu maailmansodassa oli käynyt kalliiksi saarivaltiolle. Silti Attlee ei luopunut kunnianhimoisista yhteiskunnallisista tavoitteista.

Attlee lähetti maineikkaan John Maynard Keynesin hakemaan taloudellista tukea Washingtonista. Rahaa tulikin, mutta pettymykseksi vain lainana. Entinen mahtivaluutta punta sidottiin dollarin arvoon vuonna 1945, kuten muutkin valuutat. Köyhtyneelle Britannialle tämä tiesi haastavia aikoja.

::::::::::::::::::::::

Britannia kelvannee verrokiksi sille, mitä monet muutkin kansakunnat joutuivat kestämään selvitäkseen vaikeuksien yli. Samaan aikaan USA -  silloin vielä suunnattomine voimavaroineen -käynnisti Marshall-avun nimellä tunnetun avustusohjelman Euroopan valtioille. Eikä sinä kaikki: rinnatusten avustusohjelman kanssa se käynnisti taistelun sodanaikaista kumppaniaan, Neuvostoliittoa  vastaan.  Se yhdisti nämä kaksi päämäärää: USA taisteli kommunismin leviämisen ehkäisemiseksi (Policy of Containment) ja rahoitti Euroopan jälleenrakennusohjelmaa. Suomi ei saanut Marshall-apua sekä Neuvostoliiton että USA:n kielteisen asenteen takia. Suomioli tuolloin oikeasti harmaalla vyöhykkeellä vähitellen vakiintuvan puolueettomuuden sijasta.

Marshall-ohjelma käynnistyi 3. huhtikuuta vuonna 1948, jolloin presidentti Harry Truman allekirjoitti The Economic Recovery Actin, ja kaikkiaan ohjelman kautta tuettiin neljän vuoden aikana 16:ta Euroopan maata noin 150 miljardia nykydollaria vastaavalla summalla. Rahat käytettiin kaupunkien, infrastruktuurin ja teollisuuden jälleenrakentamiseen ja nykyaikaistamiseen. Avustusohjelman nimi tulee USA:n ulkoministerin George C. Marshallin nimen mukaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ajat muuttuvat. Nyt amerikkalaiset (tai Donald Trump) katsovat, että Euroopan  tukeminen on rasite ja siksi Euroopan pitäisi kasvattaa puolustusmenojaan. Tulkintani mukaan Yhdysvallat ei suinkaan toisen  maailmansodan jälkeen vastenmielisesti tukenut  Eurooppaa, vaan vanha mantere yhdessä Yhdysvaltain kanssa muodosti lännen etuvartion kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan. Kylmää sotaa ja kaupankäyntiä käytiin yhteisin voimavaroin. Yhdysvaltain pyyteettömyys on moderni illuusio.

Kyynisesti voisi ajatella, että mitä kauempana venäläiset ja kiinalaiset ovat Yhdysvaltain rannikosta  sitä suuremmassa turvassa amerikkalaiset ovat. Tulkintani mukaan Yhdysvaltojen pitäisi kiittää Länsi-Eurooppaa osallistumisesta kommunismin leviämisen ehkäisemiseen kuluneina vuosikymmeninä voimassa olleen ja nyt jo väistymässä olevan maailmanjärjestyksen puitteissa.  Donald Trumpin Euroopan syyllistäminen on siis vähintäänkin liioiteltua. Jälleen yksi ketunhäntä Trumpin kainalossa.

Marshall-apu on ollut omiaan synnyttämään Naton ja muita mantereiden  yhteistyöelimiä.

Eri asia on sitten, että vähitellen Euroopan valtiot, keskittyessään - mukavuudenhaluun tuudittautuen - hyvinvointivaltion rakentamiseen  heittäytyivät sotilaallisesti liiaksi USA:n varaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Geopoliittinen muutos on meneillään parhaillaan. Tulevan maailmanjärjestyksen palaset ovat loksahtamassa uuteen asentoon, vaikka lopputulos onkin hämärän peitossa. Tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaa liittosuhteisiin, joista selvimpänä esimerkkinä ovat  Naton sisäiset skismat ja Trumpin horjahteleva liehakointi Vladimir Putinin kanssa. Eurooppa on jälleen turbulenssin keskiössä.

Toinen maailmansota synnytti bipolaarisen maailmankäsityksen sosialismeineen ja kapitalismeineen, ja maapallon jakautumisen itään ja länteen. Väliin jäivät puolueettomat valtiot, joille joku hävytön keksi nimeksi ”harmaa vyöhyke” saadakseen sen kuulostamaan jotenkin  vastenmieliseltä tai päättämättömältä. Amerikoissa John Foster Dulles käytti puolueettomista maista (poislukien sitoutumattomien maiden ryhmä) yhtä vastenmielistä mielikuvaa ”moraaliton”. Oli valittava puolensa ollako vapaa ja sivistynyt vai tuhruinen tumman harmaa läiskä kartalla.

2000-luvulta lähtien moninapainen  maailmanjärjestys (vai pitäisikö käyttää nimeä oligopolinen maailmanjärjestys) voitti alaa kattaen USA:n ja Venäjän lisäksi Kiinan ja varauksin Intian sekä lisäksi heterogeenisen, mutta potentiaalia omaavan (Länsi-) Euroopan. Edellytyksenä on kuitenkin, että manner ottaa käyttöön  yhteen nivotut voimavaransa ja yhteen hiileen puhaltamisen. Yksittäisiä voimatekijöitä ovat Kaakkois-Aasian maat kollektiivina sekä Etelä-Korea. Afrikassa on potentiaalisia nousijoita, mutta ne realisoituvat myöhemmin. Arabimaissa ei näytä olevan uskonnon ulkopuolista idearikasta kasvupohjaa, vaan vain öljyyn perustuvia rikkauksia. On muistettava, että jokainen voimakeskus sisältää etupiirin isännän tukena.

Monroe-oppi ennen ja nyt

 

Nykyajan poliitikot ihailevat Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisien ponnisteluja nuoren valtion itsemääräämisoikeuksien puolesta. Annetaan ikään kuin kuva, että kansakunnan varhaiset presidentit muodostivat  ”kansakunnan isät”-nimisen yhteen hiileen puhaltavan ryhmän kansakunnan johdossa. Tosiasiassa ”Founding Fathersien” jäseniksi laskettavat poliitikot riitelivät kansakunnan asioista siinä kuin nykyiset poliitikot konsanaan. Tapahtumien näyttämönä olivat historialliset puitteet 1800-luvun vaihteen molemmin puolin.

Presidentit edustivatkin  nuoren kansakunnan terävintä päätä. Muun muassa Washington, Jefferson, Adams ja muodostivat uraa uurtavat pelisäännöt kansakunnan synnylle unohtamatta valtiovarainministerinä toiminutta modernin valtion peruspiirteitä hahmottanutta  Alexander Hamiltonia.

Ryhmään kuului viimeisimpänä myös James Monroe (1758-1831, presidenttinä 1817-1825). Monroe oli Yhdysvaltain viides presidentti. Hän julkaisi vuonna 1823 doktriinin, joka määritteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan peruspiirteet kauaskantoisesti. Monroen oppi (jonka laati tosiasiassa Monroen ulkoministeri John Quincy Adams) antoi käsitteelle ”etupiiri” sisällön, jossa julistetiin läntisen pallonpuoliskon olevan Yhdysvaltain etupiiriä. Diktaatilla kiellettiin eurooppalaisia valtioita perustamasta uusia siirtokuntia Amerikkaan. Vastaavasti USA lupasi olla sekaantumatta Euroopan asioihin. Suuntautuminen merkitsi  konkreettisesti isolationismia, eristäytymistä.

Aluksi (jo ennen doktriinin julistamista) noudatettu politiikka merkitsi iskulausetta ”Amerikka Yhdysvalloille”, jolla torjuttiin eurooppalaisia valtiota saamasta käsiinsä uudelleen kerran jo menettämiään siirtokuntia.

Yhdysvallat osallistui Napoleonin sotiin, joka merkitsi nuoren valtion sotimista Englantia vastaan. USA:n saavuttamien menestysten kannustamana hankittiin Florida espanjalaisilta viidellä miljoonalla dollarilla. Kehitys johti vähitellen Latinalaisen Amerikan valtioiden itsenäistymiseen.

Tässä vaiheessa historiaa astuivat voimaan Monroe-opin kolme keskeistä kohtaa, jotka olivat hieman yksinkertaistettuna seuraavat:

1)      Eurooppalaisten valtioiden vallan patoaminen uudella mantereella ml. Latinalainen Amerikka.

2)      Vanhoja siirtokuntia vastaan ei toimita, mikäli ne eivät muodosta uhkaa Yhdysvaltoja kohtaan.

3)      Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin.

 Monroen opissa maapallo jaetaan itäiseen ja läntiseen pallonpuoliskoon. Jako johdetaan ikiaikaisista  kartografioista. Yhdysvalloissa uskottiin molempien Amerikkojen päätyvän lopulta Yhdysvaltain haltuun.

Miksi Yhdysvallat piti kiinni puuttumattomuuden politiikasta?  Yksi pääsyistä oli Wienin kongressin (1814-15) sanelema patavanhoillinen politiikka, josta amerikkalaiset halusivat pysytellä erossa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Monroe opin mukaisesti Yhdysvallat pidättäytyi pitkään sekaantumasta maailmansotiin Euroopassa.  Pallonpuoliskoajattelu pysyi voimassa. Lopulta kutenkin tästä tingittiin radikaalisti (Pearl Harbor, maihinnousu Eurooppaan). Monroen opista tingittiin selkeästi kylmän sodan aikana. Maailma kaksinapaistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ympärille 1945 -1990 suurimmaksi osaksi  ideologisten periaatteiden mukaisesti. Sitoutumattomien maiden liike ei muodostunut mahtitekijäksi missään vaiheessa.

Monroe-opin siipien suojassa Yhdysvaltojen vaikutusvalta laajeni kylmän sodan aikana. Vanha oppi alkoi muuntua jähmeäksi etupiiripolitiikaksi ja sen avulla ryhdyttiin patoamaan kommunismin leviämistä. Kuin varkain Monroe oppi – se, mitä siitä oli jäljellä – muotoutui etupiiripolitiikan synonyymiksi -  kuten akatemiatutkija Timo Miettinen HS:n esseessään 1.2. 2026 toteaa.

Paradoksaalisesti Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry julisti vuonna 2013 Yhdysvaltain hylkäävän Monroe-opin, juuri kun Yhdysvallat oli sitoutumassa uudelleen oppiin Donald Trumpin presidenttikausien aattona.

Luopuminen opista tapahtui samaan aikaan, kun luultiin liberaalidemokratian voittavan alaa ideologioiden joukossa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, mutta tosiasiassa uusi kylmä sota 2000-luvulla teki tyhjäksi muutospyrkimykset.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Monroe opista ”Donroe oppiin”

Tulevan historian kulkua on vaikea ennustaa etukäteen, mutta jos tänä päivänä ennakoidaan Monroe- opin paluuta, voidaan olla jossain määrin pitävällä pohjalla. Mutta onko kysymyksessä pitkän aikavälin paradigman muutos, vai vain lyhyt Trumpiin liittyvä pyrähdys, siitä en olisi kovin varma. Tosin ensikäden faktat koskien etupiirejä ja Monroe opin paluuta ovat ilmeisiä. Miten muuten on käsitettävä tapaukset Grönlanti, Venezuela, Panama, Kuuba, Iran……

Myös Putinin ”uusi” maailmanjärjestys perustuu menetetyn palauttamiseen.

Pohtiessaan alkaako nyt uusi aikakausi vai onko kysymys vanhaan palaamisesta, päätyy Miettinen siis perustellusti jälkimmäiseen eli vanhaan maailmaan imperialistisine etupiireineen. Trumpilla kierrokset vanhaan palaamisessa lisääntyvät myös, mutta kykeneekö Trump rakentamaan uutta? Johtopäätös on, että halutaan palata ”normaaliin” eli  aiemmin koettuun. Juuri tätä tendenssiä korostaa imperialistisen ajattelun  voimistuminen vanhojen maailmanjakojen mukaisesti. Mitä tulee Trumpiin, niin hänen paluunsa menneeseen, ”Amerikka  ensin” -politiikkaan ei saa kovinkaan hääppöistä tunnustusta asiantuntijatahoilta. Pikemminkin hänen politiikkansa voimistaa Kiinaa ja heikentää Yhdysvaltoja.

Uusia merkittäviä ideoita ei näytä syntyvän 1800-luvun suurten kertomusten (liberalismi, sosialismi, nationalismi) tapaan. Ehkä suuret kertomukset edustavat mennyttä maailmaa, postmodernille maailmalle vieraita filosofioita ja käytänteitä, joiden perään on turhaa haahuilla. Joka tapauksessa uusien aatteiden – jos niistä on läpimurron tekijöiksi -  tulee niveltyä ”yhteisöjen jatkuvuuteen yli sukupolvien”, kuten Miettinen toteaa. Niiden tulee kytkeytyä demografiaan, syntyvyyteen, muuttoliikkeeseen ja ikärakenteeseen”, jatkaa Miettinen.

Tulevien maailmanjärjestysten menestymisen edellytyksenä on niiden kiinnittyminen ongelmalähtöisesti ympäröivään maailmaan.