Ukrainan sodan ratkaisu - liian monta muuttujaa?

 

 

Kun on seurannut Ukrainan sodan kulkua joltisellakin  tarkkuudella, on käynyt ilmi, että rauha  on vielä kaukainen unelma. Olisi tärkeää määrittää osapuolien tavoitteet eritellysti. Yhteistä on yksi tavoite, ja se on rauhan tavoittelu. Kiistaa syntyy rauhan ehdoista. Näin voitaneen sanoa yleisellä tasolla. Mutta on välttämätöntä määrittää osapuolien tavoitteet konkreettisesti.  Piru piilee tässäkin asiassa yksityiskohdissa.

Konfliktin kokonaiskuvaan kuuluu, että Donald Trump  pyrkii rakentamaan rauhan Vladimir Putinin kanssa saadakseen sulan hattuun rauhan tekijänä ja yhtä lailla Vladimir Putin pyrkii sopuun Donald Trumpin kanssa yli ja ohi Ukrainan. Molemmille Ukraina on välttämätön kiusa ja este rauhaan, joka  haluttaisiin sanella suurvaltojen välillä Ukrainan mielipiteet sivuuttaen.

Minulle Ukrainan sodan rauhan  rakentamisesta  on  avautunut seuraava kuva: Venäjä pyrkii jo aselepovaiheessa näkemään horisontissa häämöttävän lopputuloksen. Toisin sanoen jo aseleposuunnitelmien alustavassa  vaiheessa olisi nähtävä pitkäjänteinen kaari kohti rauhaa. Venäjä on hakannut kiveen jo sodan alkuvaiheessa tavoitteensa ja pitää niistä näkyvästi kiinni. Venäjälle ei siis käy lyhyen aselepovaiheen luoma ”hengähdystauko”. Venäjä näkee vihollisen hengähdystauossa taka-ajatuksia, jotka tähtäävät nykytilan venyttämiseen ja varustautumiseen tulevia taisteluja varten. Samalla kehitettäisiin strategisia ja taktisia tavoitteita omien vahvuuksien edelleen vahvistamiseksi ja heikkouksien korjaamiseksi.

Länsivallat näkevät asian toisin. Silmiinpistävää on varauksellinen optimistisuus, joka vallistee ainakin Länsi-Euroopan poliittisissa piireissä. Sota haluttaisiin voittaa vanhalla EU-keinolla eli kokoustamalla. Kerta toisensa jälkeen sovitaan uusista uljaista suunnitelmista, jotka sitten uhkaavat jäädä vaiheeseen, kun yksimielisyyttä ei saavuteta.

Entä mikä taho on sodan uhri? Ukraina? Tietenkin! Mutta sitten tehtävä vaikeutuu, sillä herkkäuskoinen ja naiivi Donald Trump voidaan myös lukea Putinin pelin uhriksi. Tässä vaiheessa voidaan sanoa, että Putin on lukenut Trumpinsa hyvin, ainakin paremmin kuin päinvastoin.

Venäjän tavoitteet ovat lyhyesti seuraavat: 1) Alueliitosten tunnustaminen, so. Venäjän miehittämien alueiden eli Luhanskin, Donetskin, Hersonin ja Zaporizhzhian  palauttaminen kiinteäksi osaksi Venäjää (alun perin kansantasavalloiksi Venäjän sateenvarjon alle). Myös Krimin niemimaan  liittäminen Ukrainaan Nikita Hrustsevin  toimesta 1950-luvun alussa halutaan peruuttaa ja liittää se suoraan  Venäjän yhteyteen.  2) Naton palauttaminen  vuoden 1997  tilanteeseen, ts. tilaan ennen Naton laajentumista. 3) Demilitarisaation (aseistariisumisen) toteuttaminen  Ukrainassa. 4) Denatsifikaation (natsimielisten puhdistaminen) toteuttaminen. 5) Liittoutumattomuuden vahvistaminen).  6) Väitetyn venäläisenemmistön kulttuurisen ja poliittisen  sortamisen  lopettaminen.

Vastaavasti Ukrainan tavoitteena on itsenäisyyden ja suvereniteetin säilyttäminen ilman alueluovutuksia ja turvatakuineen sekä Natoon liittyminen.  

Venäjän sotaa voi luonnehtia sodaksi vihan sokaisemana. Venäjä on jo varhain asettanut tavoitteeksi Ukrainan saattamisen äiti-Venäjän huomaan. Välineeksi käyvät millaiset raakuudet tahansa (vrt. Venäjän hyökkäyssodan alussa tapahtunut siviiliväestön silmitön tappaminen ja häpäisemien).

Monia on järkyttänyt Donald Trumpin ”toisinajattelu”, hän kun on ylenkatsonut länteen päin ja näyttänyt asettuvan Vladimir Putinin  näkemysten kannalle Ukrainan sodassa. Seurauksena moni on ollut ymmällä, kun länsiliittoutuneiden ykköstukipilari, presidentti Trump näyttäisi siirtyvän sodassa ”väärälle puolelle”. Ajattelulla on kuitenkin laajempaa kantopintaa. Median kautta on tuotu  julkisuuteen asiakirjoja, joilla näyttäisi olevan todellisuusperää. Asiakirjojen mukaan Yhdysvallat suhtautuu aiempaa hyväksyvämmin Venäjän väitteisiin sodan syistä, eli että sota syttyi Naton laajenemisen seurauksena ja Ukrainan  venäjänkielisten  ”vähemmistön” syrjimisestä (on syytä muistaa, että enemmistö miehitettyjen alueiden väestöstä on venäjänkielistä).

Kaikki viittaa siihen, että historioitsijat joutuvat vielä pohtimaan syyllisyyskysymystä. Välillä tuntuu siltä, että Ukraina-yhtälössä on liian paljon muuttujia. Ei taida hevillä löytyä jonglööriä, joka saisi pidettyä kaikki pallot ilmassa samaan aikaan.

Aselevon saaminen aikaiseksi on haaste sinänsä, mutta vielä paljon suurempi haaste on pitää aselepoa yllä kestävästi ja kaikkein suuri haaste on saada aselepo johtamaan rauhaan. Päivänselvänä pidän sitä, että jos aselepo saadaan aikaiseksi, sitä tullaan  rikkomaan  tiheään tahtiin. Venäjän epäluulo esimerkiksi näyttää estävän Venäjää luottamasta siihen, että rauhanturvaajien aseet osoittavat oikeaan suuntaan. Kuka siis valvoo aselepoa uskottavasti?

Oma lukunsa on Donald Trump, jonka vauhti puheissa  on niin kova, että laatu kärsii pahasti. Trumpin tavoitteena on olla suuri mestari suurvaltasuhteissa. Ukraina ilman USA:n ja Venäjän vastavoimaa voi tässä hurjassa vyörytyksessä syrjäytyä sivuraiteelle, joka koetaan hyvin monilla tahoilla epäoikeudenmukaiseksi.

Sitten ovat vielä suomalaiset asiantuntijat, joilla on hyvin naiivin optimistinen käsitys ja usko ihmisen sanaan. Eräillä muilla tahoilla sanat ovat vain väline siirtyä asiasta toiseen tai sitten heittoja tai koepalloja ilman tositarkoitusta. Siksi oli virkistävää kuulla Ulkopoliittisen instituutin Matti Pesun kypsiä ja kylmän realistisia järkeilyjä Ukrainan tilanteesta A-studiossa13.3.2025.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Liitän ohessa taustaksi amerikkalaisen Ukrainan sodan toisinajattelijan John Mearsheimerin käsityksiä Ukrainan sodan syistä. Voimme havaita, että ne ajatukset, jotka juuri nyt esitetään valtavirrasta poiketen ovat olleet useilla tahoilla esillä jo monta vuotta sitten. Näistä toisinajattelijoista fokukseen valitsen juuri Mearsheimerin.

John Mearsheimer  (77 vuotta) on yksi Yhdysvaltain johtavista politologeista. Hän on johtava ns. realistisen koulukunnan edustaja. Tämä Chicagon yliopiston professori on tullut tunnetuksi Yhdysvaltojen toimenpiteiden kovana arvostelijana koskien Ukrainan sotaa. Hän on syyttänyt Yhdysvaltoja epäonnistumisesta konfliktin ja sitä edeltäneiden vaiheiden ratkaisemisessa.

Pääsyytös on, että työntäessään tieltään Natoa itään,  ja rakentaessaan suhteita Ukrainaan, Yhdysvallat on kasvattanut sodan mahdollisuutta USA:n ja Venäjän välillä ja luonut perustan Vladimir Putinin aggressiivisille toimille Ukrainassa. Oheinen kirjoitus perustuu Mearsheimerin puheenvuoroon, joka on otsikoitu  ”Ukrainen war & the solution” 5.4.2022.

On selvää, että Mearsheimeriin on kohdistunut ankaraa arvostelua, mutta tässä kirjoituksessa pyrin ensisijassa  valottamaan hänen näkemystensä perusteita, en niinkään kritisoimaan hänen mielipiteitään.

Mearsheimer lähtee liikkeelle kriisin alkusyistä ja siitä,  mihin lännessä on pyritty. Syyllinen lännen mielestä on Vladimir Putin: ”on hyviä poikia lännessä  ja on pahoja poikia idässä (venäläiset)”. Tässä on siis kysymys sodan juurisyille pureutumisesta, ei venäläisten vertahyytävistä sodanaikaisista julmuuksista. Venäjän syyttelyn Mearsheimer tyrmää: Yhdysvallat itse yhdessä länsiliittoutuneiden kanssa on syyllinen konfliktiin(!).

Mearsheimerin näkemyksen mukaan Yhdysvallat on vuodesta 2008 lähtien pyrkinyt kääntämään Ukrainaa länteen.

Lännen tärkein strategia on ollut Naton levittäytyminen länteen mukaan lukien Ukraina. Toinen strateginen elementti on ollut EU:n laajentuminen itään. Kolmas osa strategiaa on ollut lännen ja länsimielisten tukema ”värivallankumous” (Ukrainassa oranssi vallankumous). Viimekätisenä tavoitteena on ollut saada voimaan liberaali demokratia yhteiskuntajärjestelmänä, eikä pelkästään se, vaan saada liberaali demokratia kukoistamaan Venäjän rajalle.

Länsi on omaksunut liberaalin demokratian perinnön, josta se ei voi antaa periksi, kun vastassa on autoritaarinen järjestelmä. Mearsheimer tuntuu koettelevan rajaa,  miten pitkälle autoritaarisen järjestelmän kampeamisessa kyetään  menemään varsinkin,  kun  kysymys on vastapuolen (Putinin Venäjän) elintärkeäksi kokemasta intressistä eli Venäjän rajalla sijaitsevan lännen etuvartion – Ukrainan - torjumisesta.

Kysymys on siis siitä valitaanko periaatteellinen kiveen hakattu kanta liberaalin demokratian puolesta vai  joustaminen rauhan säilyttämiseksi? Mearsheimer taipuu käsittääkseni jälkimmäisen kannalle. Mutta…. mutta sodan julmuuksien tultua julki hyvin moni asettui Mearsheimerin näkemystä vastaan.

John Mearsheimerin kannanottoja voi verrata Yhdysvaltain omaksumaan linjaan Ukrainan sodassa. Yhtymäkohtia löytyy. Suuressa kuvassa on vaikeaa syyllistää yhtä tahoa. Toisaalta syyllistäminen  voidaan nähdä populistisena yksinkertaistuksena siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu. Voidaanko sanoa, että mikä konkretiassa kuulostaa päivänselvältä (Venäjän syyllisyys) on selittämättömällä tavalla asetettavissa  epäilyksen kohteeksi. 

 

 

Hirmumyrskyn silmässä on tyyntä…..

 

Kansainvälisen politiikan tyrskyt maailmalla näyttävät juuri nyt suuremmilta kuin pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Erityisesti tämä näyttää pitävän paikkansa, kun ajatellaan Yhdysvaltoja ja Venäjää.

Vasta nyt alkaa paljastua Putinin maailmanjärjestyksen ydin, asia, josta olen kirjoittanut lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa. Putin ei ole keksinyt itse asiassa mitään uutta. Jaltassa 1945 suurvaltojen kesken sovittu silloinen maailmanjärjestys on tästä tunnettu esimerkki. Tietenkin maailmanjärjestys ei silloinkaan ulottunut joka kolkkaan maapallollamme, mutta tunnettuun maailmaan kuitenkin.

Maailmanjärjestyksen jako kahteen toteutui vuosien 1945 ja 1990 väillä, jolloin kylmä sota jakoi maailman kahteen tosilleen vihamieliseen leiriin. Yhdysvallat omaksui kapitalistisen talousmallin ohjenuorakseen ja Neuvostoliitto yritti vyöryttää sosialistisen järjestelmän koko tunnetun maailman kattavaksi. Neuvostoliiton ja sosialismin sortuminen 1990-luvun alussa romahdutti samalla  kaksinapaisen maailmanjärjestyksen. Jäljelle jäi vain yksi suurvalta, Yhdysvallat. Tai ainakin niin luultiin. Valtatyhjiö pyrkii täyttymään, sanovat viisaat. Niin kävi nytkin, kun Kiina aloitti oman nousunsa kehittyneiden ydinaseiden ja avaruusteknologian johdattelemana. Sen parina, muuta maailmaa ylivoimaisempana oli Yhdysvallat, jonka voi sanoa muodostaneen oman maailmanjärjestyksensä. Pian kuitenkin taantunut Venäjä ryhtyi kokoamaan voimavaroja luodakseen upouuden maailman. Käynnistyi  putinilaisen maailmanjärjestyksen muotoutuminen. Kolmen suurvallan keskinäisessä nokittelussa Venäjä näytti jäävän aluksi sivuosaan. Asia korjautui, kun venäläinen imperialismilla kuorrutettu nationalismi  alkoi nostaa päätään ja löysi oman uoman etenemiselle 2000-luvun alusta lähtien.  Pian Vladimir Putin taustavoiminen oli valmis julistamaan uuden maailmanjärjestyksen, jonka avulla Venäjä haki oman paikkansa suurvaltojen hierarkiassa. Se pyrki ns. BRICS -maiden tuella pönkittämään saavuttamaansa jalansijaa. Venäjä ei ainoastaan murtautunut eristäytyneisyydestä, vaan pystyi vaikuttamaan maailmanpolitiikkaan aivan uudella tavalla varsinkin sen jälkeen, kun sotatapahtumat Ukrainassa kääntyivät sille edullisemmiksi.

Venäjän laajentumisen lähikohteeksi sopi Ukraina senkin takia, että Ukraina  -  venäläisten käsityksen mukaan ”länsi- ja fasismisuuntautuneena” – muodostui vaaraksi koko Venäjälle. Ukraina luetaan kaiken  lisäksi myös slaavilaisuuden ja ortodoksisuuden alkukodiksi. Tätä pyhää sanomaa julistettiin kovaäänisesti propagandalla.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että Venäjä ei hevillä luovu saavuttamistaan asemista Ukrainassa, mutta toisaalta osapuolet ovat vähitellen taipumassa etsimään aselepomahdollisuuksia. Tästä ollaan kuitenkin vielä kaukana. Trump näyttää jatkavan kiristyslinjalla sekoittaen poliittista pakkaa monilla eri tavoilla. Kiristyksen avulla tapahtuva politikointi on tullut Trumpin tuliaisina nykypolitikkaan liberaalidemokraattisten hyvien  tapojen vastaisesti.

Sivuutan tässä sota- ja rintamatilanteiden läpikäymisen. Eräänlainen ristiriidassa olevien etujen kulminaatiopiste saavutettiin, kun presidentit Trump ja Zelenski sekä Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance ottivat yhteen ”kolmineuvottelussa” Valkoisen talon Oval Officessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2025. Seurasi ennenkuulumatonta päälle puhumista ja raivokasta riitelyä, vaikka neuvottelujen alkupuoli oli hyvin seesteistä ja kohteliasta. Riistäytyikö tilanne käsistä? Ei ollut tasoittavaa voimaa eikä puheenjohtajaa jakamassa puheenvuoroja. Neuvottelujen alun rauhallista vaihetta on näytetty kovin valikoivasti ja säästeliäästi suurelle yleisölle. Tuossa osassa keskustelu oli juohevaa ja rakentavaa, johon monet jälkeenpäin ovat toivorikkaina kiinnittäneet huomiota. Lopputuloksena oli kuitenkin välirikko, joka Trumpin mukaan ”tarjosi hyvää TV-viihdettä”. Harvinaislaatuinen riitely jää diplomatian historiaan eräänlaisena pohjanoteerauksena ja toisaalta johtamistaidon koulutuscasena siitä, miten asiat voivat mennä solmuun.

Nyt kun pöly on hiukan laskeutunut, ulkoministeri Marco Rubio on avannut amerikkalaisten näkökulmasta rauhan mahdollisuuksia  ja todennut hiukan omahyväisesti, etteivät sen enempää Joe Biden kuin eurooppalaiset onnistuneet houkuttelemaan Putinia neuvottelupöytään. Toista on nyt, vai onko?  Putinia nimittäin yrittää suostutella Donald Trump. Totta kai rauhan asia on kaikkien huulilla, mutta ongelma on siinä, että esimerkiksi Sergei Lavrov on tyrmännyt kaikki lännen aloitteet Venäjän etujen vastaisina (Ukraina Natoon: EI käy, eurooppalaisia rauhanturvajoukkoja Ukrainaan: EI käy, ja niin edelleen loputtomasti).

Yhtä tylynä on ollut Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth todetessaan, että Ukrainasta ei pidä tulla Naton jäsentä, eivätkä alueluovutukset nykytila huomioiden ole realismia. Hegseth ei ole myöskään antamassa Ukraínalle turvatakuita.

Rakentavatko Länsi-Euroopan johtajat pilvilinnoja Ukraina-avusta omantunnon rauhoittamiseksi? Mitä edellä kuvatusta episodista jää käteen? Ehkä selvimmin se, että todennäköisesti Trump ja Vance olivat laatineet tragikoomisen näytelmän juonen etukäteen ja raivoisasti yrittivät leimata Zelenskin erilaisin tekosyin - aina hänen pukeutumistaan ja anteeksipyyntövaatimuksia myöten -  koko näytelmän syntipukiksi.

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Ukraina nyljetään siinä määrin kuin Venäjä haluaa. Miksi se jättäisi käyttämättä hyväkseen tilaisuuden, jossa likaisen työn teki Donald Trump. Ikävimmässä vaihtoehdossa Ukrainalta viedään maat ja käynnistetään puhdistus, joka tuo lisäkatkeruutta murhenäytelmään. Donald Trumpille tämä harjoitus oli bisnesviritelmä, ei mitään muuta. Länsi-Euroopan maat olivat juuri niin lammasmaisia kuin saattoi odottaa. Ne käyttäytyivät tosi paikan tullen samalla  tavalla kuin kollegansa 1930-luvulla. Venäjä, joka vielä 10 vuotta sitten oli hylkiö kansakuntien joukossa, on nyt voimiensa kukkuloilla. Se ei pahimmassa tapauksessa ole sitoutunut mihinkään vastaantuloon. Perästä kuuluu.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Natoa sotilasliittona on testattu kovissa paikoissa varsin harvahkosti  sen olemassa olon aikana. Se ei muodosta käytännössä kiinteää liittoa vaan eräänlaisen turvakehikon, joka voisi toimia parhaimmillaan sotilaallisen pelotteen mahdollistajana.

Kaiken kaikkiaan länsi on liian hajanainen ja erimielinen, jotta Naton viidenteen artiklaan - esimerkkinä Suomi - voitaisiin täydellä luottamuksella nojautua. Suomen varmana pidettävä voimavara on Euroopan kärkipäätä edustava joukkojen rekrytointivalmius ja varustelutaso. Taustalla kummittelee kevään 1940 tilanne, jossa länsivaltojen ensisijaisena intressinä - kovista Suomea tukevista puheista huolimatta -  oli Kiirunan malmivarat. Taitaa nytkin Suomen osalta oma apu olla paras apu!

Nytkin taustalla vaikuttavat Itä-Ukrainan mineraalivarat, joista taloudellista hyötyä hakevat samanaikaisesti USA, Venäjä ja Ukraina itse. Edellä mainittu välirikko kärjistyi sattumalta (vai sittenkin tarkoituksella?) ajankohtaan, jossa piti sopia Donetskin ja Luhanskin  mineraalivaroista. Itse kolmineuvottelu on kerrottu tiedotusvälineissä perin pohjin, joten tähän poimin vain muutaman oman ajatukseni siitä, miten riita eskaloitui. Riitelyhän alkoi vasta kun neuvottelua oli käyty yli puolenvälin. Aggressiivisuudesta vastasi vahvasti amerikkalainen osapuoli. Tuli mieleen oliko hyökkäyksen askelmerkit sovittu yhteisesti Trumpin ja Vancen kesken. Joka tapauksessa Trumpin kanssa voitaneen neuvotella vasta sitten, kun herkkähipiäinen presidentti on saanut jonkinlaisen ”voiton” vastapuolesta. Zelenskillä jäi vaikea tehtävä sekä hävitä näennäisesti että voittaa tosiasiassa neuvottelu. Tälle tielle hän ei lähtenyt, vaan käynnisti vastahyökkäyksen terrierimäisesti. Olisihan hän voinut valita diplomaattisemman linjan  kunnianaran isäntänsä takia ja antaa Trumpille hiukan liekaa taktisista syistä, mutta nyt on muistettava, että Zelenskillä oli puolustettavanaan oman maansa suvereniteetti.

Neuvottelu käytiin tietysti englanniksi, joka käänsi edun natiivienglanninkielisille Vancelle ja Trumpille. Kokemuksesta tiedän, että syntyperäinen ei-englanninkielinen joutuu pelkistämään sanomaansa pysyäkseen keskustelun rytmissä mukana. Juuri tämän ongelman eteen Zelenski joutui.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Quo vadis, Europa?

Mutta missä on varsinainen pihvi erilaisten yksityiskohtien luettelemisen sijaan? Mielestäni on tullut riittävän selkeästi todistetuksi, että Yhdysvaltain  oikeistokonservatiivinen falangi ja Putinin Venäjä ovat  ylätasolla löytäneet toisensa.

 J.D. Vance on tämän ajattelun vakavasti otettava lipunkantaja ja ideologi Trumpin hataran ja hyppelehtivän ajattelun sijaan. Minä, kuten monet muutkin kiinnittivät Valkoisen talon ovaalitoimiston neuvottelussa huomiota siihen, kuinka Vance johti hyökkäystä Zelenskiä vastaan. Taustalla vaikuttaa todella merkittävä asia eli laajennettu etupiiriajattelu. Itse asiassa tullaan hyvin lähelle Putinin uutta maailmanjärjestystä, jossa pelissä ovat paljon suuremmat geopoliittiset argumentit kuin Ukraina. Tältä pohjalta löytyvät myös perustelut Venäjän ahneeseen ja ahdistelevaan suhtautumiseen koskien Euroopan maita riippumatta siitä kuuluvatko maat Natoon vai eivät. Kysymys ei ole vain Ukrainasta vaan koko Euroopan kohtalosta.

Inhorealistisesti on pakko todeta, että ”maailmanrauhan” valttikortit ovat Yhdysvaltain ja Venäjän käsissä. Kysymys ei olekaan enää pelkästään Putinin maailmanjärjestyksestä vaan suurvaltojen keskenään sopimasta Pax  Eurooppa-  tai Pax  Euraasia- maailmanjärjestyksestä, jossa (suuri) osa maista pyritään pakottamaan  vanhoillisten tahojen sopimaan ”rauhaan”. Voidaan hyvin nähdä suuren kehikon sisällä Venäjän pyrkimys lähellä olevien maiden alistamisesta Valko-Venäjän kaltaiseen rajatun suvereniteetin tilaan.

Lähestytäänkö nyt Wienin kongressin 1814-1815 henkeä, jossa Napoleonin sodista voittajina selvinneet taantumukselliset voimat ottivat tehtäväkseen vallan haltuunoton tyrkäten liberaalit voimat syrjään? Nytkin kirjoitetaan voittajavaltioiden historiaa.

Jo nyt on ilmennyt Yhdysvaltain pyrkimys keskeyttää  amerikkalaisten aseiden vienti Ukrainalle siihen asti, kunnes Ukraina suostuu amerikkalaisten  (yhdessä Venäjän kanssa?) - asettamiin rauhanehtoihin. Tämä on jo selvää kiristystä.

Kiihkeä yritys päästä eteenpäin rauhan tavoittelussa jatkuu. Pakko kysyä, kenen rauhasta on kysymys. Missä piilottelee Venäjä? Kiinnitin huomiota siihen, että Venäjästä ei paljoa ole puhuttu viime päivinä. Jää kuva, että Vladimir Putinille katetaan pöytää.

Edellä esitetty on toki vain yksi tulevaisuuden skenaario.

Ehkä tämän kaiken kakofoniamyrskyn silmässä on tyyni kohta, johon kaikki puheissa hakeutuvat tai ainakin pyrkivät?

 

 

Uuden kylmän sodan kynnyksellä /Osa 2

 

 

Münchenin vuosittain järjestettävä turvallisuuskonferenssi pidettiin tänä vuonna 14.-16.2 2025 muuttuneissa olosuhteissa verrattuna vuoteen 2007. Menemättä yksityiskohtiin totean, että suurin konkreettinen muutos Euroopassa on tietenkin Ukrainan tilanteen dramaattinen muuttuminen. Vuonna 2007 ei ollut vielä sotaa, joka  vuoteen 2025 mennessä on riehunut valtoimenaan jo lähes kolme vuotta.

Monet ovat pitäneet Putinin puhetta vuoden 2007 konferenssissa tulevan sodan julistuksena, jota se perustellusti olikin.

Ukrainan rauha ei riitä pysyvän rauhan takeeksi, vaan tarvitaan laajempi konsensus eri voimaryhmittymien välille. Sitoutuuko Putin tähän ilman asettamiaan ehtoja (vrt. rauhantakuut Ukrainaa ja Eurooppaa koskien)?

Konferenssin alla pitämässään puheessa Yhdysvaltain varapresidentti J. D. Vance ilmoitti, että Yhdysvallat ja Venäjä ovat sitoutuneet rauhan arkkitehtuuriin ja siveelliseen, kristilliseen normistoon. On huomattava, että tässä myötäillään Putinin ja Lavrovin esillä pitämiä teemoja kristillisestä perinnöstä,  jonka lipunkantajana Venäjä toimii, ja jonka perusrakenteen  - Putinin ja Lavrovin mukaan - länsi väitetyllä moniarvoisuudellaan on tuhonnut.

Münchenissä 2025  Vance yllätti vastaanottajat kovalla hyökkäyksellä Euroopan suuressa arvossa pitämiä arvoja vastaan. Vance nosti tikun nokkaan sananvapauden laiminlyönnin ja toimimattoman   demokratian antaen ymmärtää, että monet autoritääriset valtiot ovat näissä ohittaneet Euroopan. Miten tämä voidaan tulkita muutoin kuin riidan haastamisena? Vai onko tämä kaikki vain taktikointia

Ilmeisesti Trump haluaa koetella eurooppalaisia kumppaneitaan kovakouraisemmin kuin vastustajiaan. Onko nyt siis kysymys uudesta maailmanjärjestyksestä, jonka ajamisenTrump on ottanut tehtäväkseen  vai sammuuko muutostahti omaan mahdottomuuteensa. Epäilen, että jälkimmäinen on lähempänä toteutumista.

Vanhat maailmankirjat ovat sekaisin, koska esimerkiksi Naton eurooppalaiset jäsenmaat keskenään ja Eurooppa ja Yhdysvallat keskenään ovat ajautuneet ristiriitoihin. Olemme tilanteessa, jossa Yhdysvallat on hiljalleen irtautumassa Euroopan puolustuksesta. Samalla ne perusteet, joiden vuoksi Suomi katsoi parhaaksi liittyä Natoon (Nato + DCA) ovat haurastuneet. Suomi osallistunee Euroopan yhteiseen puolustukseen, jos siihen päädytään.

Kilpailevien maailmanjärjestysten syntymistä kylmän sodan tapaan on ehkä liian aikaista ennustaa, mutta Putinin ekspansiouho ja Trumpin ahneus Yhdysvaltain alueen laajentamiseksi (Grönlanti, Panama, Kanada, Gaza) ovat tulevan osviittoja. Joka tapauksessa se maailmanjärjestys, joka rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen ei ole enää ennallaan.

Epäilemättä kummankin ilmiselvä henkilökohtainen kunnianhimo ohjaa heidän toimiaan laajemman ajattelun ohessa. Trumpista voidaan erikseen todeta, että hän on hyvin poikkeuksellinen valtionpäämies. Koleerinen luonteenlaatu johtaa nopeisiin kuohahtamisiin ja mielijohteesta käynnistyviin peliliikkeisiin, jotka eivät tahdo kestää arkirealismia. Tulee tunne, että kun hän puhuu, siirtyy vastuu kuulijalle. Entä jos kysymys on vain poliittisesta taktikoinnista, jonka nimiin jotkut tahot vannovat? Tuskinpa kuitenkaan, vaikka jälkikäteen se kelpaa kyllä selitykseksi epäonnistumisille.

::::::::::::::::::::::::::

Kauppapolitiikassa Trumpia tuntuu ohjaavan spontaani suurellisuus ja improvisointi. Yhtenä hetkenä hän tuntuu tekevän aloitteen, joka vaikuttaa ympäröivien tahojen kannalta hämmentävältä, jonain toisena hän esittää jälleen jotain uutta spontaanin tuntuista avausta. Sitä paitsi ei olisi ensimmäinen kerta, jos Trump perääntyy saatuaan jonkin näyttävän, mutta tosiasiassa mitättömän ”voiton”. Nyt hän on innostunut tullipolitiikasta, jolla hän uskoo kostavansa – mielestään -  väärin menetelleille kauppakumppaneilleen. Perustelun hän on hakenut historiasta,1900-luvun vaihteen presidentti William McKinleyltä, joka otti rumpujen päristessä tullit käyttöön, mutta veti toimenpiteen pois pian, kun havaitsi sen vaikutusten epätarkkuuden ja osumisen usein omaan nilkkaan: Yhdysvalloissa hinnat alkoivat nousta tullipolitiikan seurauksena. Epäonnistumiseen päätynee myös Trumpin pyrintö. Eurooppalaiset eivät jätä ostamatta amerikkalaisia tuotteita kiusanteon takia vaan sen takia, että niiden laatu ei välttämättä pärjää kilpailluilla markkinoilla Euroopassa, sen enempää kuin Aasiassakaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Putin ei ollut Münchenissä 2025, mutta hänen suunnitelmiaan vuonna 2007 (München 2007) voidaan verrata tilanteeseen vuonna 2025. Päädyin seuraaviin johtopäätöksiin:

(Yksi) Moni muukin kuin minä on kiinnittänyt huomiota Putinin sitkeään kestävyyteen sodan keskellä. Toistuvasti epäillään hänen ja Venäjän kestokykyä, mutta ”München 2007” on edelleen voimassa. Putinilaisen tulkinnan mukaan sota syttyi, koska Putinin (ja Venäjän) ei annettu nousta ansaitsemaansa asemaan maailman valtiaiden ja -valtojen joukossa.

(Kaksi) Putinilaiseen ”World orderiin 2007” kuului uusi turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen, jossa Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin ei puheessaan Münchenissä 2007 tosin maininnut) ja moninapaisuus. Erityisenä huolena Putinilla oli Naton leviäminen Venäjän rajoille.

Tähän tavoitteeseen on vielä matkaa, joskin sotaan liittyvistä tappioista huolimatta Putin on päässyt ”kasvamaan ”– ristiriitaista kyllä – eräänlaiseksi vertauskuvalliseksi tuhon enkeliksi.               Nyt hän ainakin pääsee muiden suurvaltojen kanssa samoihin pöytiin.

(Kolme) Venäjän ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta on jäänyt Kiinan ja BRIC(S) maiden kontolle, joiden kanssa Venäjä on hakeutunut tiiviiseen yhteistyöhön.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten tähän umpikujamaiseen turvallisuusvajetilanteeseen jouduttiin? Käynnistävänä voimana oli Neuvostoliiton sortumisen jäljiltä Venäjän vaikutusvaltavaje, jota se yritti korjata kiinteyttämällä aluksi suhteita vanhoihin neuvosto-osavaltioihin.

Kylmän sodan voittaja, länsiliittoutuneet (myöh. Nato ja sen jäsenvaltiot), tunsivat tilaisuutensa koittaneen ja laajenivat Itä-Euroopan maihin, niiden itsensä sitä halutessa ja Venäjän sitä pystymättä estämään. Tämä katkeroitti Venäjän ja niin pian kuin se toipui kylmästä sodasta, se pyrki – lyhyen demokratiavaiheen jälkeen -  saamaan hyvityksen tappioilleen. Ensimmäiseksi uhriksi valikoitui Ukraina - joka oli yksi Neuvostoliiton jäljiltä jäänyt jakojäännös – jota puolestaan Nato ryhtyi tukemaan asetoimituksin.

Ongelmat ketjuuntuivat ja vanhan mantereen turvallisuusvajeongelmat paljastuivat kaikille ilman, että tarpeellista yksituumaisuutta saatiin aikaiseksi Euroopan puolustamiseksi. Yhdysvallat kyllästyi tukemaan Länsi-Eurooppaa tehtyään sitä 80 vuotta Marshall-avusta lähtien. Paine Euroopan puolustusmenojen lisäämiseksi kasvoi. Samaan aikaan suurvaltakenttä järjestäytyi uudella tavalla Kiinan päätettyä ryhtyä tukemaan Venäjää ja Yhdysvaltain ryhdyttyä Trumpin kaudella tekemään diilejä Venäjän kanssa muiden toimijoiden pään yli.

Ollaan tilanteessa, jossa Venäjä pyrkii sitkeästi pitämään hallussaan valtaamansa Ukrainan alueet. Jää nähtäväksi jatkuuko suurvaltojen (erityisesti Yhdysvallat - Venäjä) yhteistyö epäortodoksisen mallin mukaan, kuten nyt näyttää, ja onnistuuko yhteistyön käynnistäminen Euroopan valtioiden kesken puolustuksen tehostamiseksi. Nämä ovat isoja turvallisuuspolitiikan ja maailmanrauhan säilyttämisen avainkysymyksiä, joista vallitsee syviä erimielisyyksiä.

Eletään uudelleen käynnistyneen kylmän sodan sumussa, jossa on vaikea löytää selkeitä ulospääsyteitä. Ajattelu liittyy oleellisesti Yhdysvaltain investointeihin Eurooppaan, joiden osalta vallitsi otollinen ilmapiiri, kun Marshall-apua tarjottiin Eurooppaan. Totta kai Yhdysvallat  loi sen avulla itsekkäästi  markkinoita amerikkalaisille tuotteille, mutta samalla taisteltiin kommunismia vastaan ja autettiin Eurooppaa nousemaan käydyn sodan aiheuttamasta tuhosta. Kun kylmä sota vaimeni 1990-luvulta alkaen, on sen sijalle tullut vähitellen – kuin huomaamatta - yhdysvaltalainen eristyneisyys, Monroe-opin uusi versio. Trendi on voimistunut aivan viime vuosina. Tämä tapahtuu pahaan aikaan, kun uudelleen käynnistyneen kylmän sodan haasteet nostavat päätään ja tarvittaisiin taas panostuksia infrastruktuuriin, asetuotantoon ja tuottavuutta lisääviin investointeihin sekä ennen kaikkea sodan perspektiivissä Venäjän tarjoamaan haasteeseen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä on kylmä sota tänään?

Määrittelen sen suurvaltojen ja niiden liittolaisten väliseksi konfliktiksi, jota käydään pääosin (ydin)asevarustelun keinoin, useimmiten karkean sotilaallisen tasapainon vallitessa osapuolien välillä. Kylmässä sodassa kilpaillaan talous- ja ideologisten järjestelmien paremmuudesta usein - ja tulevaisuudessa yhä useammin – kyber- ja/tai hybridisodankäynnin välinein. Kylmälle sodalle luonteenomaista on rauhan- ja sodanomaisten tilanteiden häilyvyys.

 

Trumpin siviilijuntan vallankaappaus/ osa 2

 

”EU on perustettu pettämään Yhdysvaltoja”, toteaa Trump kuin muina miehinä Yhdysvaltain hallituksen kokouksen rutiineissa, mutta ei malta olla jatkamatta tokaisten, että ”rakastan kaikkia Euroopan maita”. Ihanko totta? Tärkeää on, miten hän sanoittaa ajatuksenjuoksuaan. Ajatus näyttää muodostuvan sattumanvaraisesti syntyvistä mielleyhtymistä, joita hän rytmittää tiheään tahtiin toistuvilla ”pikauusinnoilla”, sanojen toistamisella. Toistoja hän käyttänee tosiasiassa seuraavan sanomisensa miettimiseen.

Ja niin kokous jatkuu…. Ministerit joko uskovat Trumpia tai sitten yrittävät pidätellä nauruaan. Naurunpurskahdusten herkkyyttä hillitsee herkästi loukkaantuvan Trumpin iso ego. Mukanaolijat ovat saaneet paikkansa Trumpin kaveruuden tai armeliaisuuden perusteella, ei muodollisen eikä käytännöllisen pätevyyden perusteella. Luottamus voidaan pettää vain kerran…. Muutoinkin Trumpin tulo estradille on johtanut hämmentäviin  tilanteisiin. Talk show -isännät valittavat, että Trump kerää irtopisteet pelkästään olemalla oma itsensä kokopäiväisesti ja syömällä heidän leipäänsä. Miksi tyytyä toisen käden versioon, kun aito on paljon parempi: ”Vitsi koko mies”.

Useimmat Euroopan valtiot ovat hyväksyneet: puolustusvoimien määrärahojen kasvattamisen  osin Trumpin painostuksesta, ja koska Yhdysvaltojen taakka koetaan väitetysti liian suureksi. Tällä päätelmällä on puolustajansa, mutta useiden maiden puolustusbudjetin suuruus suhteessa bruttokansantuotteeseen on merkittävä (Puola, Baltia…).

Useimpien Euroopan valtioiden puolustusbudjettien suhteellinen vaatimattomuus johtuu siitä, että on luotettu venäläisittäin sanottuna ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon”. Erityisesti Nikita Hrustsevin viljelemä käsite on päässyt unohtumaan vanhentuneena, mutta edelleenkin se on – jos olen oikein käsittänyt - Venäjän perustuslaissa. Käsite on  relevantti ja olisi sovellettavissa modernisoituna tähänkin päivään.

Oma lukunsa ovat tullit, joita Trump ajaa  asiantuntijoiden varoituksista huolimatta. Osittain pyrkimyksenä on lisätä Yhdysvaltain omien yritysten sijoituksia omaan maahan, ja osittain  pyrkimyksenä on siirtää muiden maiden tuotantoa Yhdysvaltoihin. Keskeisin väite, joka pitänee paikkansa,  on, että tullit nostavat teollisuuden (alumiini, teräs) lopputuotteiden hintoja ja aiheuttavat siten vahingon Yhdysvaltojen omalle taloudelle. Yhdysvaltojen korkea palkkataso on tehokas este tehtaiden synnylle tai siirtymiselle Yhdysvaltoihin. Tuotteiden hinnat yksinkertaisesti karkaavat käsistä. 

Kuten edellä on käynyt ilmi, ovat hallituksen jäsenten ja muiden johtavissa asemissa olevien  mielipiteet mahdollisimman pitkälle yhdenmukaistettu. Ministerien tietotaito ei kestä useissa tapauksissa tarkempaa syyniä. Tuttuus Trumpin uran jossakin käänteessä on useiden ministerien nimittämisperuste. Osa on toki ammattipäteviä, kuten ulkoministeri Marco Rubio.

Ministerit ovat harvoin taustaltaan alan miehiä ja naisia, mutta Trumpin siviilijuntan kokoonpano on jopa harvinaisen  heterogeeninen osaamistaustaltaan: rokotetaikauskoa, salaliittopaljastuksia, vainoharhaisuutta, soturikulttuurilegendoja….

Trumpilla on saavutuksia ja ”saavutuksia”vaikka toisille jakaa pelkästään viimeisten kahden kuukauden ajalta. Hän on oikonut/vinouttanut  USA:n ja Venäjän suhteita, luonut särön USA:n ja Euroopan suhteisiin (Nato ym.), värkännyt vihattuja hankkeita (Kanada, Panama), suunnitellut toteuttavansa Gazan mistään  välittämättömän kiinteistöbisneksen, pystyttänyt tullimuureja peittääkseen amerikkalaisten tuotteiden kilpailukyvyttömyyden, ottanut suuren riskin pakolaisten karkottamiseksi Yhdysvalloista, pelannut yhteen Venäjän kanssa Ukrainan tappioksi.

 

Trumpin siviilijuntan vallankaappaus/osa 1

 

 

Donald Trump on hätkähdyttänyt lievästi sanottuna epäsovinnaisella käytöksellään presidentin tehtävissä. Hän on pyrkinyt tietoisesti autoritaariseen hallintoon demokratian kyseenalaistamiseksi. Ei ole ihme, että niin monet näkevät hänen politiikassaan diktatorisia pyrkimyksiä. Hänellä on salainen toive päästä kuninkaan asemaan. Tämän kaiken taustalla lienee pyrkimys sivuuttaa perustuslain määrittämät  presidenttikausien rajoitukset. Epäilen, että Trumpin – vanhan miehen - henkiset voimavarat joutuvat ennen diktatuuripyrkimysten  toteutumista liiankovalle koetukselle.

Päästäkseen itsevaltaisiin tavoitteisiinsa Trump antaa kuvan, että USA on henkisesti ja taloudellisesti hyväksikäytetty valtio, jonka suvereniteettia uhataan. Näin hän ikään kuin altavastaajan asemasta joutuu taisteleman itse määrittämänsä ”demokratian” puolesta. Kansanvaltaista vastaliikettä eli demokraattista ”vastavallankumousta” ei ole odotettavissa, sillä kongressi on odottamattoman heikko ja saamaton. Trumpilla on osin Yhdysvaltain presidentin suurien  valtaoikeuksien avulla mahdollisuus saada yliote vallankahvasta. Juuri nyt näyttää siltä, että kongressi seuraa voimattomana Trumpin vallankaappausta.  

Ihmeellistä tässä kaikessa kuohunnassa on se, miten helpon tuntuisesti aloite on riistetty  Euroopan valtioiden käsistä. Aikaansaamatonta loputonta kokoustamista suositaan. Onko tämä merkki vanhan mantereen degeneroitumisesta?  Eurooppa on menettänyt kasvua luovat tekijänsä ja sitä kautta mahdollisuuden kilpailla Yhdysvaltoja ja sen vallanhimoista presidenttiä vastaan. Viimeisenä keinona yritetään selvitä molemmin puolin tullimuurien avulla. Toivotonta. Jos Eurooppa epäonnistuu, on sillä - niin  kuin nyt näyttää - ehkä vain muutama vuosi saada aikaan EU yhteistoimintakykyiseksi, ellei sitten peräti liittovaltioksi. Isoisten kamppailussa Eurooppa tuntuu liian jähmeältä ja riitaisalta.

Toinen vakava ajan merkki on Yhdysvaltain kongressin alistuminen kahden miehen, Trumpin ja Elon Muskin, pompoteltavaksi ja nöyryytettäväksi.

Demokraatit tuntuvat - Trumpin ja heidän äänestäjiensä pelossa – hiljenneen tyystin ja vielä hämmästyttävämpää on, että republikaaninen puolue on joutunut Trumpin mitätöimäksi.

On aika muistuttaa jälleen kerran Euroopan valtioiden paikalleen juuttumisesta, ja niiden uusiutumiskyvyttömyydestä.

Trump on valinnut hallintonsa käsikassaraksi Elon Muskin. Kysymys kuuluu, kuinka paljon Musk pystyy ohjailemaan Trumpia omien mielijohteidensa kautta mielikuvituksellisiin hallinnollisiin  päämääriin.

Trumpin sekavan improvisoiva johtamistyyli on aiheuttanut merkillisen tilanteen esimerkiksi Naton sisälle. Monien mielestä Trump on irtautumassa Natosta osin  johtuen siitä, että monet Euroopan johtavat valtiot eivät maksa riittävää osuutta mantereen puolustamisesta. Ehkä Trump on omaksunut  itsekkyytensä yhdeksi osa-alueeksi kirjaimellisesti amerikkalaisen Manifest Destinyn (kohtalonuskon) perinnön samoin kuin siihen oleellisesti liittyvän – ja jo menetetyksi luullun - kansakunnan ekseptionalismin, ainutlaatuisuuden MAGA-iskulauseen siivittämänä. Amerikan Yhdysvalloilla on todellakin Trumpin suuruudenhulluudessa erityinen paikka maailman kansojen joukossa.

Trumpin epäjohdonmukaisuuden myrskytuulet ja selvä valehtelu ulottavat aallokot suomalaiseenkin keskusteluun, joten sitä on syytä hiukan perata. Voidaan  aidosti asettaa kysymys, olisiko Suomi liittynyt Natoon, jos olisi tiedetty, miten pirstoutunut Trumpin ajattelu on ollut hänen ensimmäisen presidenttikautensa, ja varsinkin niiden parin kuukauden aikana,  jotka hän on toisella kaudellaan ehtinyt olla presidenttinä. Todennäköisesti vastaus on kaikesta huolimatta kyllä, joskaan en itse jaa tuota varmuutta syvällä omassa mielessäni. Joka tapauksessa on edetty, kun nyt asetetaan kyseenalaiseksi Nato-sopimuksen sokea yksituumaisuus, eli naiivi pelastusrengasmainen apu Natolta.

On myös vaadittu Suomen tuoreen puolustusselonteon sisällön uudelleenarviointia. Professori Tuomas Forsbergin lausunto poikkeaa vahvasti vallitsevasta puolustuspoliittisesta linjauksesta ja on  tärkeä keskustelunvirittäjä esimerkiksi koskien Naton viidennen artiklan pitävyyttä sanokoon ministeri mitä tahansa. Forsbergin lausunnosta voi vetää johtopäätöksen, että Naton uskottavuus on rapautunut. Niinpä niiden lupausten todistusvoima, joita leviteltiin  Natoon liittymisen aikoihin on syytä asettaa kritiikin kohteeksi.

Olen havainnut liittolaisten ja vastustajien suhtautumisessa Trumpiin erilaisia strategioita, jotka ovat seuranneet alun ymmällä oloa. Yksi tapa on ollut teeskennellä, että tämän valtiomiehen politiikassa on jokin punainen lanka. Tällaiset tahot epäilevät, että Trump vain näyttelee ja pyrkii omalla karismallaan johtamaan ympärillä olevia tahoja haluamaansa tavoitteeseen.

Toinen tapa  on ollut valita  miellyttämisen tai imartelun linja, jonka varaan rakennetaan neuvotteluissa menestyminen. Suuri vaara tässä on sortua itsepetokseen, sillä Trump käyttää keinoja, joihin sivistysmaissa yleensä suhtaudutaan vastenmielisesti. Seurattuani  Macronin  ja Trumpin, ”kättelyä” tuli omituinen tunne, miten lipevästi molemmat käyttäytyivät. Tärkeintä oli hipelöidä toista osapuolta käsin. Kun kumpikaan ei hevillä luopunut ”otteestaan”, saimme seurata hupinäytelmää, jonka vaikutusta itse neuvotteluun voidaan vain arvailla. Jatkuu.....

Hyödyllisiä idiootteja…

 

 Seuraavassa yritän tajunnanvirtojen avulla saavuttaa kosketuksen tämän päivän kansainvälisen politiikan punaisen langan pätkiin niin vaikeaa kuin se onkin. Toivotan lukijalle onnea!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ketkä olivatkaan hyödyllisiä idiootteja 1920-1930-luvulla? No, länsieurooppalaiset kuuluisat kirjailijat, kuten näytelmäkirjailija George Bernard Shaw (Pygmalion/My Fair Lady),joka on BoB Dylanin lisäksi ainoa, joka on voittanut sekä Oscarin että Nobelin. Hän kävi aikoinaan hakemassa ajatuksenkukkasia ja uskonvahvistusta itse Stalinilta, ja kas kummaa: Seeing  is believing! Shaw raportoi uskollisesti mielikuvia kotona Englannissa neuvostoliittolaisesta ihanneyhteiskunnasta.

Tämä on se sama Shaw, jonka likipitäen päätuote oli ironissävyiset mietelauseet. Minäkin niistä monille olen hihitellyt. Yksi tulee erityisen lähelle minua ja opintojani: ”Historiasta opimme, että historiasta ei opita mitään”. Minullekin tuppaa jäämään päälle aina silloin tällöin tuo  Shawn lausahdus.

Esimerkkejä löytyy lähempääkin. Hyödyllisiä idioottejahan ovat ihmiset, jotka ovat poliittisesti ja/tai  ideologisesti hyväuskoisia ja naiiveja, ja jotka tiedostamattaan edistävät propagandaa, mitä eivät itsekään ymmärrä. Ensimmäisenä tulee mieleen erään suurvallan presidentti….

Aikaansa seuraava kansalainen ymmärtää kyllä, että puhumme fiksuista idiooteista. Shawn taustalta löytyvät 30-luvun hyväuskoiset rauhan aatteen kannattajat. Erityisesti juuri 1930-luvulla vaikutti 1800-luvun neron John Stuart Millin (1806-1873) vaikutus, jonka mukaan ”kansainvälinen kauppa tekee nopeasti sodasta vanhentuneen, ja toimii rauhan pääasiallisena takeena”. Milliä on pidetty viimeisenä yleisnerona, eikä minulla ainakaan ole kanttia haastaa häntä. Silti on sanottava, että hän arvioi katalaa maailmaa aivan  liian optimistisesti: kilpailu kaupan valtavirroista aiheuttaa sotia siinä kuin poliittiset erimielisyydetkin. Näen kuitenkin selkeän eron Millin analyyttisen ajattelun ja Stalinin hyödyllisten idioottien naiiviuden  välillä. Sen sijaan tarkka havainnoija on pannut merkille, että Millin ajatusta kansainvälisen kaupan rauhaa ylläpitävästä vaikutuksesta on pyritty seuraamaan toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 2000-luvulla.

Jos ajatellaan tätä päivää, niin Saksa on helppo tuomita tuudittautumisesta Venäjän kaupan rauhaa ylläpitävään idealismiin niiden vuosikymmenien aikana, jotka edelsivät nykyisiä sotaisia vuosia. Kuitenkin arvioin ymmärettävästi saksalaisen ajattelun huomattavasti lähemmäksi tervettä milliläistä rationalismia kuin uskonvaraista ideologiaa.

::::::::::::::::::::::::

Venäjä on terävöittänyt toimiaan. Se on aiheuttanut suurelta osin - ovelaa kyllä  -eripuraisuuden Euroopan ja Yhdysvaltain välille ja siten toteuttanut uutta maailmanjärjestystään.

Vihdoinkin 25.2.2025 pääkirjoituksessa Helsingin Sanomat käsittelee Donald Trumpia tosiasiat tunnustaen.  Keisarilla - jos milloin niin nyt - ei ole vaatteita. Yhdysvaltain presidentti on viimeistään näinä aikoina paljastunut harkintakyvyttömäksi ihmiseksi, kuten myös hänen vastinparinsa Elon Musk. Vaikka olen näissä blogikirjoituksissa käyttänyt inhorealistisia ilmauksia Trumpista, on myönnettävä, että viime päivinä hän on höyrypäisyydessä ylittänyt itsensä. Mutta milloin äänestäjien enemmistö ymmärtää tämän? Milloin ihmiset lakkaavat pelkäämästä Trumpin epäoikeudenmukaisia huitaisutuomioita milloin kenestäkin? Ennen kaikkea republikaanien järkevimmän osan tulisi käsittää, miten alas presidentti on vajonnut.  

Olen aikoinani laatinut myös kartan Putinin maailmanjärjestyksestä, jossa erittelen hänen maailmankuvansa sisältöä. Mielestäni edelleen voidaan puhua maailmanjärjestysten välisestä taistelusta, jossa Putin on hämmentävästi asettunut aggressiiviseksi osapuoleksi ja Trump Putinin nosteessa jonkun mielestä hyödylliseksi idiootiksi. Trump ja Putin ovat kuin kaksintaistelijat, joista Putin on ottanut aloitteen haltuunsa ja painostaa Trumpia  irrottamaan Itä-Euroopan valtiot Natosta. Hän myös ilmoittaa järjestävänsä voitonjuhlat saavuttamiensa ”voittojen” johdosta. Oma lukunsa ovat Putinin syytökset Zelenskiä kohtaan, josta uskomaton esimerkki on Zelenskin kannatuksen valehteleminen kymmenesosaksi todellisesta ja vastuun siirtäminen sodan aloittamisesta Ukrainalle. Vastaanottavaisissa tahoissa sanoma menee helposti perille. Zelenski ei ole pyhimys, mutta ei myöskään Trumpin mainitsema diktaattori, joksi kuningas Trump sen sijaan  itse pyrkii.

Tuskin kukaan osasi nähdä ennen nykyistä vaihetta Venäjää Yhdysvaltain liittolaisena, miltä tilanne nyt  alkaa vaikuttaa. Tätä palvelee Trumpin älytön hyökkäys Zelenskin asemaa vastaan. Yksittäisen ihmisen vääristynyt kunnianhimo voi saada todella paljon tuhoa aikaiseksi. Aivan hyvin voi olla niin, että Trump haluaa Nobelin rauhanpalkinnon maksoi mitä maksoi.

Se, mikä muutama vuosi olisi tuntunut täysin mahdottomalta on nyt toteutumassa, ehkä täysimääräisesti. Tarkoitan niiden tavoitteiden toteuttamista,  jotka on esitetty Putinin maailmanjärjestyksessä. Venäläinen alemmuuskompleksi väistyy uuden uljaan Venäjän tieltä ja etupiirit Jaltan malliin pyritään asettamaan voimaan uuden maailmanjärjestyksen vahvistamiseksi.   

Vaikuttaa siltä, että Ukraina saa katastrofin kustannukset  vastuulleen.  Sitä osoittaa Putinin halu syyllistää Zelenskin Ukrainaa kaikesta tapahtuneesta.

Natosta, EU:sta ja Euroopan maista yleensä on sanottava, että tämä viimeisin testi osoittaa, että vanhan mantereen yhteistyö on liian suurten haasteiden edessä. Ihme pitäisi tapahtua. Ratkaisu saattaisi tosin olla melko yksinkertainen, jos faktat myönnettäisiin. Euroopan täytyy pystyä toimimaan yhdessä muutoin se vaipuu omaan degeneroituneeseen surkeuteensa. Kansallisvaltioiden pohjalta sen liberaalit demokratiat  eivät kykene pitämään puoliaan autoritaarisia voimia vastaan.

Tähän mennessä on tapahtunut niin monta sotaisaa rauhanolojen ylikävelyä, että ihmisten surmaaminen – joukossa paljon lapsia  –  ei tule unohtumaan ihmisten mielistä vuosienkaan päästä.  Tästä lähtökohdasta ukrainalaisten taistelutahto ansaitsee suurimman mahdollisen kiitoksen.

 

 

Uuden kylmän sodan kynnyksellä / Osa 1

 

 Münchenissä järjestetään vuosittain suurta huomiota herättävä turvallisuuskonferenssi.  Seuraavissa kahdessa blogikirjoituksessa käsittelen vuosien 2007 ja 2025 turvallisuuskonferensseja. Lähtökohtana kirjoituksissa on Vladimir Putinin kuuluisa puhe vuonna 2007.

Kurkistetaan ensin, mitä Münchenissä vuonna 2007 tapahtui:

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2.2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Käyn seuraavassa referoiden läpi puheen avainkohdat kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi. Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.

Putin totesi puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän totesi, että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esitti toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)!  Puheen eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan - kuten hän sanoo -  ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä lailla kaikille”. Hän viittasi Franklin Rooseveltin sanoihin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu kaikkien rauha”. Putin tiedosti, että hänen puheensa myötä ollaan kansainvälisten suhteiden vedenjakajalla.

Putin aloitti varsinaisen puheensa toteamalla, että vain kahta sukupolvea aiemmin maailma oli ideologisesti ja taloudellisesti jakautunut. Kahden suurvallan potentiaali (ja kauhun tasapaino) varmisti maailman turvallisuuden. Putin viittasi kylmän sodan loppumiseen, jonka jälkeen tyrkyllä oli yksinapainen USA-johtoinen maailmanjärjestys, joka sekään ei toteutunut Putinin mukaan. Hän ennusti yksinapaisuuteen pyrkiville – siis sekä yksinvaltiaille että yksivaltiuden piirissä toimiville – kurjaa loppua. Putin totesi, että yksinapaisuudella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa. Hän väitti, että demokratiaa on opetettu Venäjälle sellaisten valtioiden taholta, jotka eivät itsekään noudata kansanvallan periaatteita.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mitä Putin todella halusi viestittää?

Putinin puhe alkaa joiltakin osin yhteistyöhenkisesti käsitellen turvallisuusyhteistyötä moninapaisuutta korostaen. Huumoriakin väläytellään. Putin nostaa erilleen muista tavoitteista uuden turvallisuusarkkitehtuurin rakentamisen. Turvallisuuden rinnalle hän nostaa tasapuolisuuden ja korostaa ns. BRIC-maiden osuutta. Demokraattiset arvot nousevat – ainakin Putinin sanoissa - tuon tuostakin tavoitteeksi. Tulkitsen niin, että vielä tuolloin vuonna 2007 (ja koko vuosikymmenellä) Putin tuki ainakin sanoissa demokratiakehitystä. Demokratiaperiaatteiden alamäki alkoi 2010-luvulla.

Puhe ei ole niin hyökkäävä kuin pintapuolisesti saattaisi kuvitella. Sen alkuosa on suorastaan yhteisiä arvoja korostava. Sitten hän siirtyy kokemiinsa epätasa-arvoisuuksiin  ja lopulta puheessa nousee esille katkeria sävyjä Venäjän syrjäyttämisestä kansainvälisestä yhteisöstä.  Putinin termein Venäjän arvostuksen nostaminen on hänen ykkösteemansa, joka vuoden 2007 jälkeen korostui lähes kaikissa yhteyksissä.

Otan esille kolme seikkaa, jotka ohjasivat Putinin strategiaa Münchenin konferenssissa vuonna   2007: 1) Neuvostoliiton hajoaminen (”1900-luvun suurin geopoliittinen tragedia” = supervallan mureneminen) 2) Putinilaisen World orderin toteuttaminen (uusi turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen) tulevaisuuteen suuntautuen, jossa Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin ei puheessaan tosin erikseen mainitse)  ja moninapaisuus, 3) Venäjän ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta.

Putinin tavoitteiden toteuttamista Venäjällä tuki autoritaarisuuden kulttuurin vieminen läpi koko yhteiskunnan. Putinista heijastui puheen kautta tietty kärsimättömyys, joka kohdistui hänen asettamiensa tavoitteiden toteuttamiseen.

Ei voitane suorasukaisesti  vetää johtopäätöstä, että Putin tiesi jo tuolloin askelmerkit kohti Ukrainan sotaa. Ajan kuluessa täydentyivät puuttuvat palikat, jotka sitten voitiin liittää kokonaisuuteen. Tuloksena oli brutaali hyökkäys suvereenin valtion kimppuun.

On vielä ehkä liian aikaista lausua arviota länsimaiden vastuusta Ukrainassa, mutta esimerkiksi Chicagon yliopiston toisinajatteleva professori John Mearsheimer on ilmoittanut suorasukaisesti,  että Ukrainan sota on ”Yhdysvaltain sota”. Hän perustelee kantaansa sillä, että Ukrainan haluttiin kuuluvan länteen, vaikka Mearsheimerin mielestä Ukrainan olisi pitänyt kehittyä  puolueettomaksi puskurivaltioksi (joka siitä voi nyt tullakin!)  lännen ja idän välissä. Jotkut allekirjoittavat tämän, jotkut eivät, mutta voitaneen kysyä, mitä Yhdysvallat ja länsi olisivat voineet tehdä enemmän sodan välttämiseksi.

Putinin puheessa esittämät ylevät  maailmankuvaa rakentavat puheet  vesittyvät, koska nyt ne voidaan nähdä Ukrainan sotaa vasten. Jäljelle jää vain suurvalta-aikojen haikailu ja pettymys länttä kohtaan samalla, kun hänen omien lupaustensa onttoudet jäävät kaikumaan kuulijan korviin.

Kun on katsonut ja kuunnellut Vladimir Putinin Münchenin puheen, tulee kysyneeksi, onko vuoden 2007 kova, mutta ongelmia erittelevä Putin se sama Putin,  joka nyt tekee julmia humaaneja arvoja pilkkaavia päätöksiä Ukrainassa?