torstai 2. joulukuuta 2021

Olli-Pekka Kallasvuo: päivä jälkeen Nokian toimitusjohtajuuden

 

Olli-Pekka Kallasvuo: ”Ensimmäinen päivä Nokian jälkeistä elämää oli tiistai 21.9.2010. Mitään suunnitelmaa en ollut tälle päivälle tehnyt…. Oli outo olo. Oli arkipäivä, eikä ollut  sinä päivänä enää mitään kalenteriin merkittyä työmenoa….”

Eikä ollut seuraavinakaan päivinä….Vapaus tuntui Olli-Pekka Kallasvuolta miellyttävältä. Hän oli siirtynyt eläkkeelle. Mutta viimeinen päivä Nokialla oli ollut kiireinen: hän oli tehnyt tunnollisesti töitä – tyypillistä kyllä - yömyöhään…. Kuin muistutuksena työnarkomaanin päivistä hän ei ollut päästä ulos Nokia-talosta jätettyään kulkuavaimen työpöydälleen….

::::::::::::::::::::::::::

Nokian toimitusjohtaja  (2005-2010) Olli-Pekka Kallasvuo on kirjoittanut muistelmateoksen ”Puhelin soi öisin. Mitä opin globaalina yritysjohtajana” (Otava, 2021). Otsakkeella viitataan aikaeroon maapallon eri osien välillä. Kallasvuo sai tottua siihen,  että soitot tulivat Suomen työajasta poikkeavina aikoina.  Minulle jää käsitys, että aina hän vastasi soittoihin.



Kirjan koostajana toimi Juhana Rossi, joka kertoo omassa puheenvuorossaan,  että hän teki kirjaa etänä videopuheluina.  Kaikkiaan puheluita kertyi seitsemänkymmentäviisi. Rossi haastatteli ja Kallasvuo kertoi mietteitään urastaan ja elämästään. Kertynyttä aineistoa tekijät kävivät yhdessä läpi työstäen kirjan.

Faktojen tarkastuksessa on ollut iso työ, sillä päähenkilön muisti näyttää uskomattoman hyvältä ja enemmän tai vähemmän tärkeitä nimiä virtaa kirjan läpi satoja. Teos on huolellisesti oikoluettu, en havainnut yhtään virhettä.

Kuten teoksen otsakkeessa todetaan,  kirja on eräänlainen oppimis- tai matkakertomus. Se on täynnä pikamuotokuvia henkilöistä, jotka ovat jättäneet muistijäljen Kallasvuon mieleen missä päin tahansa maailmalla. Kallasvuolla täytyy olla valokuvamainen muisti, niin yksityiskohtaisesti hän kertoo tapaamistaan ihmisistä ja näihin liittyvistä anekdooteista missä vain liikkuukin.

Vielä sanoisin,  että kirjaa voi lukea myös eräänlaisena bisneksenteko-oppaana. Nokialle Kallasvuo oli työhevonen.

Kirjassa Kallasvuo kiertää maapallon ympäri lukuisia kertoja  ja jokaisesta kohteesta (ja siellä useista paikosta) riittää kerrottavaa - pienistä ja isoista asioista. Jää kuva työteliäästä ja äärimmäisen  tunnollisesti työhönsä suhtautuvasta ihmisestä.  Kirja on todellakin opintomatka bisnesmaailmaan ja siellä vaikuttaneisiin ihmistyyppeihin.  Kallasvuosta itsestään jää kuva ihmisenä,  joka, suhtautuu nöyrästi haasteisiinsa. Hänellä täytyy olla lehmän hermot,  sillä kirjasta ei välity juurikaan suuttumusta tai äreyttä ympärillä oleviin ihmisiin. Kallasvuo on ”sellainen kuin on” kirjan sivuilla.

Keskityn tässä niihin tuntoihin,  jotka paljastuvat,  kun Nokian toimitusjohtaja joutuu jättämään tehtävänsä ennen aikojaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

”Juristi ei sovi teknologiayhtiön toimitusjohtajaksi”, tämän lausahduksen Olli-Pekka Kallasvuo kuuli vahingossa eräältä pankkiirilta, joka ei sanomisensa hetkellä tiennyt,  että keskustelee juristi-toimitusjohtaja  Kallasvuon kanssa. Minusta tuntuu, että tämä ”ristiriita” on vaivannut minua, kuten monia muitakin. Kallasvuohan oli urallaan varsinainen sopimusten rustaaja,   mutta juuri matkapuhelintekniikan tuntija hän ei ollut. Oliko tästä haittaa? Kuka tietää. Taustalla kummittelee päälle lyöty leima, että toimitusjohtajan on tiedettävä,  mitä hän alaisiltaan vaatii. Kallasvuo itse toteaa,  että hän joutui kansainvälisten keskustelukumppaniensa teknisten ominaisuuksien tietämyksen sijasta käyttämään yleisemmällä tasolla pysyviä puheenvuoroja.

Muitakin haasteita oli: Kallasvuo ei ollut mikään vapautunut puhuja tai esiintyjä,  jonka hän kirjassa auliisti myöntää. Hän antoi jopa muiden Nokian johtajien käyttää puheenvuoroja puolestaan.

Muistelu Nokia-päivistä on hyvin tyypillistä kiihkotonta Kallasvuota. Matkapuhelinmarkkina oli kypsynyt vuosituhannen vaihteessa. Nokia oli uudessa tilanteessa. Se joutui puolustamaan asemiaan kilpailun kiristyessä. Kallasvuo rohkaistui ottamaan vastuun toimitusjohtajan tehtävistä. Yleensä työssään hyvin viihtynyt Kallasvuo toteaa toimitusjohtajapäivistään,  että ne eivät olleet kaikkein palkitsevimpia, joskin muutoin hyvää aikaa. On jotenkin Kallasvuolle ominaista,  kun hän toteaa miltei ohimennen: ”Sitten tuli toimitusjohtajakauteni, joka päättyi erottamiseeni”.

Kallasvuo ylistää nokialaista työnantajakulttuuria ja kehui sitä nähtävästi aivan aidosti myös henkilöstölle. Johtaminen oli ”epähierarkkista ja mutkatonta”, taitotaso oli korkealla tasolla. Myös Facebookin entisten työntekijöiden ”muisteluryhmä” välittää tätä samaa tunnelmaa.

Uutena toimitusjohtajana Kallasvuo horjui kahden ajatuksen välillä: Nokialla oli mahdollisuus menestyä jatkossakin loistavasti, mutta samalla tuntui ihmeeltä, jos se realisoituisi. Niin kovalta maailma tuntui. Mikä yhteys tällä usvaisella epäuskolla oli nokialaiseen todellisuuteen?

Kallasvuo tunnistaa nokialaisen puhelimen tähtihetken ja kipupisteen. Se oli ääni. Niin kauan,  kun viestintä perustui ääneen, Nokia menestyi. Kilpailu koveni vähän ennen kuin Kallasvuo astui tehtäväänsä toimitusjohtajana. Kallasvuo toteaa tilanteen: liikevaihto ja nettotulos eivät kasvaneet vuosina 2001-2004.  Vaikka oli juostu kovaa,  pysyttiin paikallaan!

Vuonna 2005 tilanne kuitenkin parani, markkinoille tulivat uudet älypuhelimet ja Nokia oli kisassa mukana. Internet astui kuvaan mukaan. Nokian piti muuttua internet-yhtiöksi, jonka keskiössä ovat ohjelmat. Vaikutti siltä, että Nokia ei ole muita jäljessä eikä edellä, mutta kuitenkin kilpailukykyinen.

Nokian työntekijöiden osaaminen oli hardwaressa. Nyt piti muuttua softwareyritykseksi. Tämä oli iso haaste, josta Nokia ei  selvinnyt kastumatta: puhuttiin kyllä lahjakkaasti ”internet-kieltä”, mutta tosiasiassa elettiin edelleen hardware-maailmassa. Nokia loi vielä yhden mestariteoksen, puhelimen nimeltä N95, siinä oli kaikki, mitä tarvittiin. Muistan puhelimeen liittyneen oman hypetykseni. Nokia oli vahvoilla! Mikään ei tuntunut uhkaavan sitä.

Sitten tapahtui jotain mullistavaa: Apple toi markkinoille vuonna 2007 kosketusnäytöllisen puhelimen noin vuosi N95:n jälkeen, joka sinällään ehti menestyä erinomaisesti. Vuonna 2008 markkinoille tuli Googlen Android-käyttöjärjestelmällä toiminut puhelin. Nokialta puuttui kosketusnäyttö. Kosketusnäyttöhypetys ja Nokian juuttuminen vanhentuneeseen ja monimutkaiseen Symbian-käyttöjärjestelmään taittoi Nokian menestykseltä niskan. Vanhentuneen järjestelmän päivitys tuotti paljon vaivaa ja vei aikaa. Vielä vuodet 2008-2009 Nokia menestyi vanhalla eliksiirillään, mutta sitten alkoi alamäki. Kallasvuo kertoo muistelmissaan,  kuinka hän näki ihmisten Pariisissa siirtävän  lyhyen aikavälin kuluessa puhelimen  korvaltaan katsekontaktiin.

Kallasvuon kuvaa kirvelevää muutosta Nokian tappioksi vain muutamilla sivuilla (kirjassa on 342 tekstisivua). Ahdistava kokemus toki näkyy tässä.  Tapahtunut teknologinen muutos oli Nokian tiedostama, mutta reagointi vei aivan liian paljon aikaa.  Olisiko pitänyt aloittaa siirtyminen Androidiin vuoden 2008 aikoihin? Sitä Kallasvuo ei pohdi, mutta myöntää,  että tuona vuonna pidetty palaveri,  johon osallistui  Kallasvuon lisäksi mm. Googlen Sergei Brin nosti tukan kauhusta pystyyn: Brin: tulevaisuudessa puhelimet ovat pelkkää rautaa,  jotka avaavat ikkunan Googlen tarjoamiin internet-palveluihin.

Kallasvuo myöntää, että Nokia jäi Googlen ja Applen jalkoihin.  Hän toteaa, että Nokia kaatui kyvyttömyyteen rakentaa toimiva ohjelma-alusta. Yritystä kyllä oli: yhdessä Intelin kanssa kehitetyn MeeGo-käyttöjärjestelmän piti tarjota kilpailukykyinen vaihtoehto Androidille ja Applelle.  Yritykset jäivät yrityksiksi. Resursseja oli, mutta ajoitus ei osunut kohdalleen.

Kallasvuo ei lähde repostelemaan pitempään Nokian virhevalintoja,  saati riitelemään niistä Jorma Ollilan ja Risto Siilasmaan tavoin, pikemminkin hän näkee kehityskaaren luonnollisena: Nokialla oli loiston kaudet, mutta myös niitä seuranneet tappioiden päivät - melkein kuin luonnonlakimaisesti ajateltuna. Mutta silti……

Minulle jää kuva, että Olli-Pekka Kallasvuo oli parhaimmillaan maailmaa kiertävänä sopimusten tekijänä. Oliko hän liian ”smooth” toimitusjohtajaksi, olisiko tarvittu teknologisesti kouluttautunut johtaja siihen teknologiseen murrokseen, joka tapahtui  vuosina 2007-2008? Sitä on mahdotonta sanoa.

Lopputulokseksi jää kuitenkin,  että Nokia oli ja on pienen maan ihme, käsittämättömän loistelias osa Suomen yritys- ja teollisuushistoriaa. Kallasvuo on kiveen hakattu osa tätä tarinaa.

maanantai 29. marraskuuta 2021

Seitsemänkymmentäluku - pimeä vuosikymmen?

 


 Poliittisen historian dosentti Ville Pernaa on kirjoittanut nykyhistoriaa käsittelevän teoksen ”Pimeä vuosikymmen. Suomi 1968-1981” (Siltala, 2021). Kirjoittaja tarkoittaa otsakkeella,  että opiskellessaan 1990-luvulla,  tuntui 1970-luku kulttuurisesti,  henkisesti,  poliittisesti ja yhteiskunnallisesti  paria kymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan verrattuna kaukaiselta, siksi pimeältä. Seitsemänkymmentäluvulla tehtiin ”pimeitä juttuja”.  ”Pimeä” tarkoittaa tässä myös vaikeasti ymmärrettävää.

Kun itse opiskelin 1970-luvulla ei vuosikymmen tuntunut niin pimeältä,  kuin mitä Pernaa nyt väittää. Sen sijaan näen seitsemänkymmentäluvun vähenevän optimismin vuosikymmenenä  energiakriiseineen verrattuna 1960-lukuun, jota sävytti paremman  tulevaisuuden odotus. Näin ne näkökulmat vaihtuvat sukupolvien ja eletyn elämän näkökulmasta!   Pernaa käsittelee kirjassaan yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita lähes laidasta laitaan, mutta painopiste on kuitenkin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa.

Yritän seuraavassa kuitenkin eläytyä ”pimeyden näkökulmaan” ja mieleen tulee Pernaan esille nostamista teemoista tapaus Aleksei Beljakov, jonka toistuminen 1990-luvulla näytti mahdottomalta, olihan Eurooppa vapautumassa kylmän sodan vastakkainasetteluista  - niin kuin silloin tuntui.  Tilalle näytti tulevan liberaalin demokratian riemuvoiton vuosikymmenet. Se,  mitä sitten tapahtui onkin kokonaan toinen juttu.

Aleksei Beljakov oli Neuvostoliiton suurlähettiläs vajaan vuoden ajan 1970-luvun alussa. Mutta minkä myllerryksen hän ehtikään saada aikaan! Se, että NKP yritti ohjata veljespuoluettaan SKP:tä ei ollut uutta, mutta että Neuvostoliitto yritti tarttua  Suomen puolueisiin niskalenkillä, oli harvinaista, joskaan ei ihan ennen  kuulumatonta.

Mitä tapahtui?

Neuvostoliitto yritti ottaa holhoavaa otetta Suomen sisäpolitiikasta erityisesti kommunistien avulla. Se, että Suomeen ei annettu syntyä ”neuvostovastaista” hallitusta on tuttua jo yöpakkaskriisistä, mutta nyt sekaannuttiin hallituksen sisällä esillä oleviin asioihin. Tässä on kysymys monissa eri yhteyksissä analysoidusta tapahtumaketjusta, jossa Suomen katsottiin olevan esivallankumouksellisessa tilassa. Käytännössä operaatioista Suomessa vastasi  Aleksei Beljakov, joka varmasti oli saanut koepallon suoritettavakseen esimiehiltään, mutta kun vastaan asettui lähes koko suomalainen kansanvaltainen järjestelmä, veti Neuvostoliiton johto KGB:n avustuksella nopeasti tukensa pois Beljakovilta ja mies sai lähteä Suomesta. Kekkonen toimi kyllä suoraselkäisesti tapaus Beljakovin yhteydessä, mutta kritisoisin ”hidasta sytytystä”. Beljakov sai mellastaa Suomessa puolisen vuotta ennen kuin hänelle ja Brezneville annettiin palautetta.

Suomen puolelta tapahtumakulun keskeisenä henkilönä Pernaa pitää Ville Pessiä,  joka oli monella tapaa Neuvostoliiton asialla vuosikymmenien ajan. Suomen kommunistit jakautuivat kahdeksi kilpailevaksi ryhmittymäksi Tšekkoslovakian 1968 miehityksen seurauksena. Uudistusmieliset – jos näin voidaan sanoa – eli enemmistöläiset tuomitsivat miehityksen,  kun taas vähemmistöläiset puolsivat Neuvostoliiton toimia.

Tämä osapuolijaon aikoihin Aleksei Beljakov, joka oli NKP:n pohjoismaista vastaava johtaja,  asettui Suomeen ja alkoi rakentaa erityissuhteita suomalaisiin kommunisteihin. Beljakovin suurlähettilääksi nimittäminen tapahtui kesällä 1970. Näin hän pääsi käytännössä soveltamaan teorioitaan ja oppejaan. Mikä oli viime kädessä  Beljakovin tehtävä Suomessa? Kimmo Rentola,  joka on tutkinut asiaa pisimmälle ei asetu varauksettomasti tukemaan ensi sijaisena tavoitteena Beljakovin vallankumoustehtävää.

Kekkoselle Aleksei Beljakovin valinta oli hankala paikka,  koska hän oli itse saanut ehdottaa (!) suurlähettilääksi soveliasta henkilöä ja päätyi Beljakoviin. Beljakov valmistautui huolella tehtäväänsä suurlähettiläänä kumousajatukset mielessään. Neuvostoliitto koki suurimmaksi ongelmaksi SKP:n demokratisoitumisen,  jota pidettiin Tšekkoslovakian valitsemana varottavana tienä.

Samaan aikaan Beljakovin Suomeen siirtymisen aikaan kivenä NKP:n kengässä hiersi suomalaisosapuolen puolueyhtenäisyyden rapautuminen, jolle Neuvostoliito ei tuntunut mahtavan mitään.  Edes Breznev ja Suslov eivät saaneet riitapukareita sopimaan. Beljakov oli ideologisesti suuntautunut, hän ei  siis ajanut normaaleja valtiollisia YYA-suhteita ensisijaisesti. Aluksi Beljakov esiintyi,  kuten muutkin neuvostoliittolaiset,  maltillisesti. Rauhanomainen siirtyminen sosialismiin riitti!

Myös Supo seurasi aktiivisesti Beljakovin liikkeitä. Neuvostoliitto noudatti yöpakkasstrategiaa,  jossa hallitukseen piti saada edistyksellisinä pidetyt voimat ja tämä hallitus piti pitää koossa. Muussa tapauksessa – Beljakovin sanoin - luvattiin ulkopoliittisia  vaikeuksia. Enemmistölaisten mielestä vähemmistö taas hajotti kommunistirintamaa ja siitä valitettiin jopa Moskovaan.

Beljakov jatkoi valitsemallaan tiellä ja tunkeutui syvälle hallituksen sisäiseen päätöksentekoon ja työmarkkinaneuvotteluihin. Tarkoitus oli myös puhdistaa Supo.

Suurlähettiläällä oli  kuitenkin vielä yksi tehtävä,  joka ei ole saanut historiankirjoituksessa ansaitsemaansa huomiota osakseen: Beljakov  oli presidentintekijä. Käsitettiin,  että vuoden 1968 vaalit olivat Kekkosen  viimeiset:  hänelle piti saada seuraaja. Suurlähettiläs ajoi paikalle Väinö Leskistä.  Hänellä oli kuitenkin suurlähetystössä mahtava, vastustaja KGB:n  Helsingin päällikkö Viktor Vladimirov, joka ajoi presidentiksi Ahti Karjalaista.

Asiat näyttivät lutviutuvan, kun virkamieshallituksen jälkeen nimitettiin Ahti Karjalaisen hallitus heinäkuussa 1970. Ulkoministeriksi tuli eduskunnasta pudonnut Väinö Leskinen. Kilpailevat suurlähetystöpomot saivat molemmat ehdokkaansa merkittäville paikoille. Myös rauhanomainen siirtyminen sosialismiin näytti uuden hallituksen valossa mahdolliselta neuvostonäkökulmasta.

Osapuolijako kuitenkin pysyi ja syveni ja sitä edesauttoi Beljakov asettuessaan kiistoissa kommunistien vähemmistön puolelle. Vladimirov näki tilanteen jatkumisen mahdottomuutena ja rupesi savustamaan muodollista esimiestään,  suurlähettilästä ulos tehtävistään.

Neuvostoliiton strategia, joka näytti etäämmältä yhtenäiseltä  Kremlin ääneltä oli varsin herkkä voimasuhteiden muutoksille. Breznevin asettuminen Vladimirovin edustamalle kannalle ratkaisi pelin. Suomi ei ollut esivallankumouksellisessa tilassa, kaukana siitä. Breznev pani asialle monissa liemissä keitetyn ”sotkujen selvittäjän”  ulkoministeriön kakkosmiehen V.V.Kuznetsovin, jonka johdolla asiat rupesivat oikenemaan. Beljakovin viinanhuuruiset pyrkimykset parantaa välejään suomalaisiin epäonnistuivat ja heinäkuussa 1971 Beljakov sai lähteä Moskovaan.

Neuvostoliitto oli luonteeltaan voimapolitikkaan sitoutunut konservatiivinen valtio. Sille vakauden säilyttäminen oli tärkeämpää kuin ideologiset kokeilut.

Monet eri tahot ovat ottaneet kantaa 1970-luvun alun ”vaaran vuosiin”. Esimerkiksi Kalevi Sorsa piti vaaraa todellisena. Pernaa edustaa kantaa,  jonka mukaan kumouksellisten  voimavarat eivät olleet riittävät. Olen samaa mieltä. Tosiasiassa vain vähemmistökommunistit olivat kumouksen kannalla.

Neuvostoliiton lähestymistapa ei ollut painotetusti ideologinen muutoin kuin retoriikassa. Sen sijaan sotilaallisten voimasuhteiden osalta tilanne oli erilainen. Siksi Neuvostoliitto pian Beljakovin epäonnistumisen jälkeen lähestyi Suomea yhteinen puolustus mielessään. Selvitystä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi kahden armeijan yhteistyöllä jatkettiin  koko 1970-luvun alkupuolen ajan,  mutta suomalaisten vastarinta piti (olen tätä vaihetta käsitellyt useissa blogikirjoituksissa).

Beljakovin sisäpoliittisten pyrkimysten ”ulkopoliittinen vastine” suurlähettiläs Vladimir Stepanov yritti väkisin Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinov tukenaan pakottaa suomalaiset sotaharjoitusyhteistyöhön vuonna 1978, mutta jälleen lähinnä puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan uutteran vastarinnan takia hanke ajoi karille. Silti Neuvostoliitto yritti lämmitellä ajatusta vielä 1980-luvun alussa. Stepanoville kävi,  kuten Beljakoville, hän sai lähteä vähäarvoisempiin tehtäviin.

::::::::::::::::::::::::::::

Oliko siis 1970-luku ”vierasta kulttuuria 1990-luvun alkupuolen silmin” ja vielä senkin jälkeen, kuten Pernaa toteaa kirjansa johdannossa? Miksi Pernaa synnyttää kuvan 1970-luvun pimeydestä? Mietitäänpä….  Yksin Neuvostoliiton mahdin sulaminen 1970-luvun ja 1990-luvun välillä  mahdollistaa  puhumisen kulttuurimuutoksesta. Monilta osin 1970-luvun asioista puhuminen (vrt. tapaus Beljakov)  ja niiden vertaaminen nykyaikaan merkitsee vertailupohjaa, jota ei nyky-ymmärryksen valossa voi edes tajuta. Silloin elettiin erilaisessa maailmassa.

Ainakin Beljakovin ideologisten pyrkimysten osalta 1970-luku näyttää pimeältä.

Mutta ovatko  - nykyaikaan suhteutettuna  - ajat muuttuneet todella? Monien mielestä kylmä sota on palannut, samoin suurvaltojen välinen jännitys. Se,  mikä on muuttunut ovat monet nykyaikaan liittyvät ilmiöt: ilmastokatastrofi, kyber- ja hybridikonfliktit ja koko tietoverkkojen välillä käytävä taistelu. Seitsemänkymmentäluku on tähän päivään tultaessa modernisoitunut, mutta perusvastakkainasetelmat ovat samantyyppiset.

Entä Venäjä? Se ei suurvaltastatukseltaan ole juuri muuttunut 1970-luvulta. Ajanjakso 1990-luvun alusta 2000-luvun vaihteeseeen oli yhdistelmä Venäjälle aika ajoin ominaista heikkouden aikaan ja liberaalidemokraattista pyrähdystä, mutta sen jälkeen 2010-luvulle tultaessa Venäjä on palannut suurvaltapolitikkaan ja sen myötä voimapolitiikan linjoille.

Voisiko Beljakovin ajan ”pimeys” palata vielä? Ei siinä muodossa kuin 1970-luvulla, mutta silloiset tapahtumat korvautuvat vastaavilla muilla järjestelmien välisillä taisteluilla.

 

perjantai 26. marraskuuta 2021

Hallitus taktikoinnin välikappaleena

 

Pitkään on ollut nähtävissä,  kuinka Suomen keskusta on pyrkinyt löytämään poliittiselle ”loukkaantumiselleen” syitä hallituksen kaatamiseksi.  Hallituskumppaneita pyritään syyllistämään milloin mistäkin aiheesta. Ongelmana on,  että todellisia aiheita hallituskriisiin  on vaikea keksiä. Rehellisesti voidaan sanoa,  että riittävän merkittäviä syitä kaataa hallitus ei ole ilmennyt.

Demokratian (ja hallituksen) sisällä voidaan tietysti harjoittaa minkälaista poliittista peliä tahansa, mutta olen niin vanhanaikainen, etten suostu ymmärtämään tarkoitushakuista hallituksen kaatamisyritystä ilman vahvasti perusteltua syytä. Lähtökohta on tietenkin se,  että monipuoluehallitukseen mentäessä mielipidekirjo on sisäänrakennettu  ja vastaavasti aitoa kompromissihalukkuutta tarvitaan. Fakta lienee, että Suomessa,  jossa vähemmistöhallitus on harvinaisuus,  joudutaan aina - millä pohjalla tahansa - puolueiden väliseen sovitteluun ennen hallituksen muodostamista. 

Sellaisiakin aikoja on Suomen historiassa eletty,  että hallitukset istuivat vain keskimäärin vuoden ja sitä aikaa ei muistella kaiholla. Pikemminkin nähtiin niin, että poliittinen peli oli päällä koko hallituksen lyhyen eliniän ajan. Olosuhteet olivat toki toisenlaiset muutamia vuosikymmeniä sitten. Jouduttiin esimerkiksi ottamaan huomioon ulkopuolisena vaikuttajana Neuvostoliitto. Mutta kyllä silloin pystyttiin hallituksen kaatuminen saamaan aikaiseksi kotimaisinkin voimin.

Nyt vain tuntuu siltä, että demokratiaa kohdellaan kaltoin,  jos luovutaan 1980-luvulta lähtien noudatetusta käytännöstä että hallitus istuu  (toki yksittäinen ministeri saattoi vaihtua, tai puoluekin) koko nelivuotiskauden. Joskus tätä 40 vuoden ajan noudatettua käytäntöä on pidetty demokratian kypsymisen merkkinä, mitä se tietenkin onkin. Banaanitasavallat vallankaappauksineen ovat sitten asia erikseen.

Mutta ajat, ne muuttuvat…

Nyt tuntuu siltä, että hallituksen kaataminen on pääasia tai itsetarkoitus, mutta kaatamiselle pitäisi vielä löytää syy. Ja löytyyhän niitä useampikin, esimerkiksi talous, velanotto tai jokin riitainen uudistus. ”Syy” kyllä voidaan löytää.

Erikseen on sitten median rooli: on paljon lehtiä ja muita aviiseja, joista näkyy, että nykyinen hallitus – vaikka toimisi miten virheettömästi – halutaan kaataa. Mediatoimijat ovat monessa kohtaa valinneet puolensa. Journalisti-lehdessä oikein tutkittiinkin millaisia valintoja johtavat kommentaattorit ovat kolumneissaan tehneet. Esimerkiksi Iltasanomien Timo Haapala oli kyennyt kirjoittamaan lähes 30 hallitukseen negatiivisesti asennoitunutta kirjoitusta verrattuna saman kirjoittajan hallitukseen positiivisesti asennoituviin kirjoituksiin, joiden määrä on ympyriäinen nolla. Kuitenkin hallitus saa mielipidetiedusteluissa myönteisiä puoltoja toiminnalleen yli 50 prosentilta kansalaisista. Mutta eihän lehden kommentaattorin tarvitse toistaa kansalaisten mielipidejakaumia. Eihän?

Helsingin sanomien ”sitoutumattomuus” herättää paljon epäilyjä, joiden takana on halu osallistua politiikkaan. Nykyinen hallitus on Hesarin liipaisimella esimerkiksi pääkirjoituksissa.

Lukijan tehtäväksi jää asenteellisuuden määrän arvioiminen. 

Hallituksen sisällä kummastusta on herättänyt, että osaa puolueista halutaan syyllistää jo etukäteen: mitään hallitusohjelman rikkomiseen viittaavaa ei ole tapahtunut.

Ahdistavan riitakuvion taustalla on se tosiasia, että puoluekartta on muuttunut. ”Uusi”, nyt jo vanha tulokas, perussuomalaiset on muuttanut voimasuhteita. Samalla ideologisoituminen on voittanut alaa. Tässäkin on nähtävissä vastakkainasettelun terävöitymistä.

Toki hallituksen sisälle on tullut kahtiajakoja,  kuten keskusta/vihreät (jossa vihreiden ehdottomuus on yksi hallituksen keskeisistä ongelmista)  ja osin sdp/keskusta,  mutta riittävää syytä hallituskriisiin on silti vaikea löytää. Merkitseväksi  syyksi ongelmiin jää Suomen keskustan odotuksiin nähden alhainen gallupkannatus. Kannatuksen jääminen mielipidetiedusteluissa kerta toisensa jälkeen 12 prosentin tienoille olisi istuvien kansanedustajien näkökulmasta pelottava lopputulos. Mutta ovatko keinot oikeita,  joilla keskusta yrittää korjata asemiaan. Ihmiset eivät pidä riitelystä ja tarkoitushakuisista hallituksen kaatamisyrityksistä. Epäilen,  että pää tulee vetävän käteen... Vain piinkovat peruskannattajat saadaan näillä toimenpiteillä asettumaan…..

Hallituksen suurimmaksi ongelmaksi jää riitakysymysten käsitteleminen julkisuudessa. Tietenkin kaikki tämä kielii hallituksen kitkaisesta hengestä tai ainakin siitä,  että poliittista profiilia halutaan terävöittää aluevaalien alla.

Edellä esitetty ei tietenkään koske vain istuvaa hallitusta. Demokratiaa vaivaa tauti, jonka diagnosoiminen vaatii muun muassa nykyisen tiedonvälitysympäristön ymmärrystä. Some on selvästi lisännyt vastakkainasettelun mahdollisuuksia. Kärsimättömyys on lisääntynyt samoin turhautumiset.

Oikeastaan kaikki hallitukset (Jäätteenmäki, Vanhanen, Kiviniemi, Katainen , Stubb, Sipilä, Rinne….) ovat olleet tikun nokassa tällä vuosituhannella niiden enemmistöluonteesta huolimatta. Edustuksellisen demokratian ympäristön on täytynyt muuttua. Kansanvaltaisen hallinnon sisäinen  riitely on ollut osasyynä autoritaaristen hallintojen syntyyn eri puolilla maailmaa.

 

tiistai 23. marraskuuta 2021

Salaliitto, jota ei ollut

 

Hesarissa oli Jutta Sarhimaan pitkä artikkeli John F. Kennedyn murhasta tai oikeastaan murhasalaliitoista nimellä ”Liian avoin tapaus” (20.11.2021).  Sarhimaan artikkelin otsakkeessa viitataan Oliver Stonen ohjaamaan elokuvaan ”JFK – avoin tapaus” (1991), jonka olen itsekin nähnyt. Harvoin olen katsonut elokuvaa niin epäuskoisesti ja kriittisesti kuin tätä elokuva. Olin kauan sitten luopunut salaliittoteorioista koskien Kennedyn murhaa.  Sitä pidettiin avoimena tapauksena,  koska se salli salaliittoteorioiden mellastuksen ilman,  että pystyttiin esittämään ainoatakaan kunnollista faktaa salaliiton puolesta.

Olen itse kirjoittanut puolen tusinaa blogikirjoitusta aiheesta ja minua kiinnostaa enemmänkin salaliittoteorioiden syntymekanismit ja se,  miksi niitä pidetään yllä. Seuraavassa viittaan ilman sitaatteja omiin kirjoituksiini ja uusiin lähestymistapoihin,  joita on tullut aikamatkan varrella vastaan.

Miksi asia on nyt taas esillä?  Ensinnäkin Stone jatkaa aiheeseen liittyvien elokuvasepitteiden alalla ja toiseksi meneillään oleva ”trumpismin aika” on täynnä salaliittoja tihkuvia kuvitelmia.

Missä olit, kun John F. Kennedy murhattiin 22.11.1963? Kuuluisa kysymys, johon minun ei tarvitse miettiä kauan vastausta. Muistan elävästi olleeni tuona iltana kotona kuuntelemassa radiota. Kuulin tyrmistyttävän tiedon tuoreeltaan. Äitini tuli myöhään töistä ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli suunnaton, olihan Kennedy äitini suosikkivaltiomies.

Lee Harvey Oswaldin syyllisyyttä murhaan on käsitelty lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Warrenin komissio aikanaan (1964) totesi hänet yksin syylliseksi murhaan. Epäilyt salaliiton olemassaolosta virisivät jo komission istuessa. Raportin julkaisun jälkeen virallinen selitys on asetettu jopa pilkkapuheiden maalitauluksi.

Korkeimman oikeuden puheenjohtaja Earl Warren ei ollut mikään hupsu mies,  joka otti tehtävän vastaan presidentiltä henkselit paukkuen. Päinvastoin hän epäili,  että tutkimuselin (erilliskomissio) on väärä ja pisti hanttiin kovimman kautta. Hänen mielestään asian tutkiminen olisi pitänyt hoitaa normaalitietä FBI:n kautta.  Presidentti käytti kovinta asettaan: ”Minä olen sinun presidenttisi ja sinä ryhdyt tähän!” Lyndon B. Johnson ei uskonut poliisin riippumattomuuteen ja Warren epäili roskaläjän kaatuvat komissionsa päälle - ja oli oikeassa.

Lee Harvey Oswald on herkullinen esimerkki siitä, miten mies omalla käyttäytymisellään ja olemuksellaan voi tehdä itsestään ”syyllisen” salaliittoon. Hän oli ollut Neuvostoliitossa 1959-1962. Mennessään sinne (Helsingin kautta!) neuvostoliittolaiset epäilivät häntä CIA:n agentiksi ja tullessaan sieltä pois häntä epäiltiin Yhdysvalloissa KGB:n agentiksi. Molemmat luopuivat nopeasti epäilyistään. Oswald oli aivan liian häilyväinen itsemurhayrityksineen - tai epäilyttävä, jos niin halutaan sanoa - toimiakseen luotettavana agenttina.

Tultuaan Yhdysvaltoihin hän liittyi Fair Play For Cuba -järjestöön (Castro-myönteinen järjestö) saaden epäilyt myöhemmästä murhasta kallistumaan kohti Castroa. Kerta kaikkiaan järisyttävä esimerkki, miten henkilö itse luo eväät salaliittoteorioille otolliseksi!

Pyrkiminen Kuubaan vähän ennen murhaa Neuvostoliiton Meksikon suurlähetystön kautta lisäsi epäilyä jostain suuresta juonesta. Tosiasiassa Oswald heitettiin ulos suurlähetystöstä, kuten Kuubankin suurlähetystöstä. Neuvostoliittoa eikä Kuubaa ole pystytty osoittamaan syylliseksi murhaan, vaikka erityisesti Fidel Castrolla olisi ollut syytä kaunaan, yrittihän CIA tappaa hänet useaan otteeseen käyttäen bulvaanina mm. Mafiaa.

Oswaldin liikkuminen New Orleansin hämärämaailman liepeillä kesällä 1963 liitti hänet Mafiaan. ”Mafia connection” onkin yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista. Suurimmat epäilyt kohdistuivat New Orleansin vaikutusvaltaiseen mafiapomoon Carlos Marcelloon, Kuuba-yhteyksistään tunnettuun Santo(s) Trafficanteen ja ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaan. Kaikilla oli henkilökohtaisia syitä inhota Kennedyä tämän taistellessa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kukaan ei ole todistanut tätä tutkimuslinjaa oikeaksi.

Sitten on epämääräinen joukko muita salaliittokuvitelmia, joissa syyllinen on milloin varapresidentti Lyndon B. Johnson(!), milloin Kennedyä kuljettaneen auton kuljettaja (!), milloin peräti Jacqueline Kennedy(!) vain muutaman mainitakseni. Vakiosyyllisiä ovat tietenkin Castron lisäksi FBI, CIA ja Neuvostoliitto.

Mikä mies Oswald oikein oli ? Minulle on jäänyt kuva ihmisestä, joka oli epäonnistunut kaikissa omissa tavoitteissaan, ja joka korvasi puutteensa kuvittelemalla itselleen suuren roolin. Onko sattumaa, että sekä Oswald , Norjan joukkosurmaaja Breivik että James Earl Ray, Martin Luther Kingin murhaaja, olivat kaikki elämässään epäonnistuneita luusereita. Heillä kaikilla oli mielessään jokin suuri historiallinen rooli: paha piti saada kitkettyä pois yhteiskunnasta. Paha oli kuitenkin heidän sisällään. Ainakin Raylla ja Breivikillä oli kuvitelma jonkinlaisesta sankaruudesta. He ikään kuin toimivat jonkin suuren tahdon toimeksiannosta.

Oswald ei lähtenyt syyhyttä sotaan. Hän yritti tappaa italialaisella kiväärillään äärioikeistolaisen kenraalin Edwin Walkerin keväällä 1963. Kenraali selvisi murhayrityksestä hiuksen hienosti. Tällä teollaan – joka selvisi vasta Kennedyn murhan jälkeen – Oswald osoitti, että hän pystyy tappamaan ihmisen. Hänellä oli pakkomielle tehdä ”jotain merkittävää”.

On epäilty, että Oswaldilla ei ollut edellytyksiä selvitä ottamastaan tehtävästä. Lukemattomien teorioiden joukossa on mm. maininta Oswaldin heikosta ampumataidosta. Hän ei tämän mukaan mitenkään olisi pystynyt osumaan Kennedyyn (ampumamatka oli ammunnan kestäessä max 82 metriä). Se ei pidä paikkaansa. Hän oli armeijassa parhaimmillaan tavallisten varusmiesten kärkeä (212 pistettä/sharpshooter = 210-219 pistettä). On myös väitetty, että laukaukset ammuttiin 6 sekunnissa, joka on kova saavutus hyvällekin ampujalle. Tosiasiassa myöhempi tutkimus on osoittanut, että kolmen luodin (ensimmäisestä viimeiseen) aikaväli oli 8,4-8,8 sekuntia. Analyysi on tehty tilanteessa kuvatun Abraham Zapruderin kaitafilmipätkän perusteella.

Häviäjän rooli on ratkaiseva elementti mietittäessä salaliittoteorioita. William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies) ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys) vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy? Ei mitenkään! Niinpä Oswaldin puolelle on ollut pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin Kennedyn arvoinen ”tasapaino” aikaiseksi.

Yhdeksi salaliittoteorian kantavaksi ajatukseksi nousi Dallasin Dealey Plazalla ammuttujen laukausten ja ampujien määrä. Laukaukset aiheuttivat kaikuefektin (Warrenin komission raportissa on tarkka analyysi). Siitä huolimatta ylivoimainen enemmistö Dealey Plazalla kuuli kolme laukausta. Asian varmisti kirjavaraston (ampumispaikka) viidennessä kerroksessa työskennellyt miesparivaljakko. He olivat suoraan ampumispaikan alapuolella ja vannoivat laukausten määräksi kolme.

Myöhemmin syntyi ns. magic bullet -teoria, jonka mukaan keskimmäisen luodin piti vikurrella uskomattomalla tavalla, jotta kolmen luodin teoria olisi totta. Koska luoti ei voi tehdä tällaisia liikkeitä, oli laukausten määrän oltava vähintään neljä. Tämä taas olisi merkinnyt vuorenvarmasti sitä, että ampujia olisi pitänyt olla enemmän kuin yksi, koska laukaustiheys olisi noussut liian korkeaksi, jotta yksi mies olisi siitä selvinnyt. Ja tämä taas olisi merkinnyt salaliittoa. Tosiasiassa luoti ei tehnyt siksakkia, vaan eteni suoraan lävistäen ensin Kennedyn yläselän ja sitten kuvernööri Connallyn. Tämä on pystytty osoittamaan tietokonegrafiikalla ja -animaatiolla erittäin luotettavasti, siis tekniikalla, jota ei ollut vuonna 1963-64 käytössä.

Youtubesta kuka tahansa voi todeta henkilöiden sijainnin autossa.  Connally ja Kennedy eivät istuneet täsmälleen peräkkäin, vaan viistosti toisiinsa nähden. Lisäksi Kennedyn istuin oli muutaman tuuman korkeammalla kuin Connallyn istuin. Luoti eteni täysin suoraviivaisesti. Oliver Stone rakensi elokuvan ”JFK” virheellisen istuma-asennon varaan. Syntyi perusteeton salaliittoelokuva.

Tosiasiassa luoteja siis ammuttiin kolme, ei enempää eikä vähempää. Ensimmäinen luoti meni ohi, kun puun oksisto peitti hetkeksi auton Oswaldin kiikaritähtäimen näkymästä, toinen luoti käyttäytyi edellä kuvatulla tavalla ja kolmas tappava luoti osui presidenttiä päähän. Kivääri löytyi kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja siinä oli Oswaldin sormenjäljet. Kivääri oli Oswaldin, sillä hän oli esitellyt sitä vaimolleen ja otattanut siitä ja itsestään valokuvan. Lattialta löytyi kolme hylsyä ja ne olivat niiden luotien hylsyjä (yhtä luotia ei löydetty, koska ohi mennyt laukaus otti kimmokkeen katukiveyksestä), jotka löydettiin autosta. Kolme luotia ei ole teoria, se on fakta. Pakomatkallaan Oswald tappoi poliisikersantti Tippetin pistoolilla. Pistooli löydettiin häneltä, kun hän yritti piiloutua elokuvateatteriin.

Vuosien varrella on synnytetty uusia teorioita murhasalaliitosta. Tunnetuin näistä on New Orleansin piirisyyttäjän Jim Garrisonin todisteluketju liikemies Clay Shawta vastaan, joka kuitenkin osoittautui kestämättömäksi oikeudenkäynnissä. Käynnistetiin myös uusi tutkimus, kun joku oli löytänyt moottoripyöräpoliisin vahingossa auki olleesta radiosta neljän laukauksen ääneen. Tämäkin osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa vääräksi tiedoksi.

Murhaan liitettyjen hämärämiesten hämärät kuolemat ovat yksi ihmettelyn aihe. Asia lienee kuitenkin niin, että hämärämiesten kuolleisuus on aivan muista syistä korkeampi kuin tavallisten kadun tallaajien kuolemat keskimäärin.

Kuten tunnettua striptease-klubin omistaja Jack Ruby (alun perin Rubinstein) murhasi Lee Harvey Oswaldin, kun häntä oltiin siirtämässä vankilasta toiseen. Hänet kutsuttiin Warrenin komission kuultavaksi. Jack Ruby nautti saadessaan olla huomion keskipiste. Hänellä oli ”tärkeää” asiaa, mutta hän voisi kertoa sen vain kasvotusten Yhdysvaltain presidentille!  Ruby loihti komission edessä suurisuuntaisen salaliiton, jonka tarkoituksena oli tappaa Yhdysvaltain juutalaiset. Kennedyn murha oli vasta alkua. Ruby sai sanojensa mukaan pelätä myös oman henkensä puolesta.

Jack Ruby on loistava esimerkki ihmisestä, joka keksii päästään suurisuuntaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön linssilude, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin isäntä.

Kehen Rubya voisi verrata? Minulle tulee heti yksi henkilö mieleen,  ja se on Lee Harvey Oswald. Miesten luonteenlaadussa oli toki eroa, sillä Ruby oli suupaltti ja Oswald niukkasanainen yksinolija, mutta muuten täsmää: molemmat olivat psyykeltään epävakaita. Avainasian sanoi varmaan Lee Harvey Oswaldin edesmennyt veli, järkimies Robert L. Oswald, joka totesi veljestään: ”Ei ollut mitään salaliittoa. Salaliitto oli Lee Oswaldin päässä”. Koko tässä saagassa oli mielestäni kaksi ”salaliittoa”: toinen oli Oswaldin päässä ja toinen Rubyn päässä.

::::::::::::::::::::

Miten vaikeaa onkaan hyväksyä sattuman oikkua! Sokeaa kohtaloa ei sulateta, vaan pitää olla suuri tarkoitus, miksi raivata joku merkkihenkilö pois tieltä . Samalla kasvaa suurmiehen legenda. Molempia puolia – sekä murhaajan että murhattavan puolta - on tarve paisuttaa. Ihmiset haluavat loppumattoman tarinan: on jännittävää spekuloida ikuisia aikoja murhasalaliitolla. Monille olisi suuri pettymys, jos löytyisi ”lopullinen” totuus.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopullista totuutta ei löydy tulevaisuudesta, se on jo löytynyt!  Miksi nimenomaan amerikkalaiset ovat herkkiä salaliittoteorioille (vrt.  esimerkiksi WTC-tornit)? Mielestäni yksi perussyy on, että luottamusyhteiskunta ei ole kehittynyt yhtä hyvin kuin esim. Skandinavian maissa. Jos FBI selvittää rikosta, kääntyy se helposti FBI:n omien väitettyjen rötösten väitetyksi peittelyksi.

Merkitsevin asia Kennedyyn liittyvissä salaliittoteorioissa on niiden antama kuva amerikkalaisesta yhteiskunnasta: tarkoitus on leimata liittovaltio jotenkin epäilyttäväksi. Mahtava valtio toimii yksilöä vastaan,  jolla on totuus halussaan. Oliver Stone yrittää – myöntäessään elokuvansa fiktioluonteen  -  luoda elokuvassaan ”syvemmän totuuden amerikkalaisesta yhteiskunnasta”. Jos näin olisi,  elokuvalle voitaisiin antaa anteeksi tosiasioiden kääntyminen fiktioksi. Mutta eikö tässä ole enemmänkin kysymys pienen valheen korvaamisesta suurella valheella?

Epäilyjä salaliiton olemassaolosta ei voida koskaan poistaa lopullisesti. Aina on murhaan liittyviä teorioita. Yli puolet amerikkalaisista uskoo vieläkin salaliittoon Kennedyn murhan yhteydessä. Esitetyt  todisteet eivät kuitenkaan tue konspiraatioväitettä. Jos tällainen todisteaineisto esitetään vakuuttavasti, olen valmis harkitsemaan kantaani.

 

lauantai 20. marraskuuta 2021

Venäjä-suhteet - panikoimalla tulee sutta?

 

Suomen ulkoministeriö teetti juuri maakuvatutkimuksen venäläisellä Levada-tutkimuslaitoksella. Mielipidetiedustelulla kartoitettiin venäläisten mielikuvia Suomesta monesta näkökulmasta. Tutkimuksia on tehty joka toinen vuosi vuodesta 2017 lähtien. Tulos osoitti jälleen, että venäläisillä on Suomesta positiivinen kuva.

Suurin osa venäläisitä – 68 prosenttia - suhtautuu suomalaisiin hyvin myönteisesti. Kielteisesti suhtautuvia on vain 5 prosenttia! Totta on,  että kun länsimaiden suhteet Venäjään ovat olleet aallonpohjassa hyvin tunnetuista syistä, niin Suomi on presidentin johdolla pyrkinyt säilyttämään suhteet vähintään neutraalina, kuitenkin niin, että pakotteiden osalta Suomi on säilynyt lännen rintamassa.

Vastavuoroisuudesta ei voida puhua, sillä suomalaisista vain 34 prosenttia suhtautuu venäläisiin myönteisesti ja 45 prosenttia kielteisesti (lähde: Eva, lokakuu 2021). Epäsuhta on melkoinen. Monet tunnistavat helposti syytkin moiseen, mutta tarkastellaan ensin suhdetta tarkemmin.

Lähes kolmasosa vastaajista näkee Suomen Natoon liittymisen heikentävän suhteita eniten.

Eniten suomalaisista pidetään lähialueilla, erityisesti Leningradin ja Murmanskin alueella. Luvut liikkuvat 90 prosentin vaiheilla.  Myös venäläisten maahanmuuttohalukkuus on lisääntynyt selvästi Vuoden 2017 jälkeen (kasvua 12 prosentista 18 prosenttiin). Venäläiset arvostavat Suomessa demokratiaa,  korkeaa elintasoa ja kehittynyttä yhteiskuntaa sekä luontoarvoja. Tulos perustuu suurelta osin henkilökohtaisiin kokemuksiin,  sillä varsinkin Pietarin seudulta käydään paljon vierailuilla Suomessa. Tietolähteinä ovat myös Suomessa asuvat venäläiset.

Martti Kiuru käsittelee 18.11.2021 HS:n kolumnissaan ”Malttia Venäjä-hysteriaan” eritellen Suomen ja Venäjän suhteita. Hän ottaa rohkeasti kantaa päinvastaisesta näkökulmasta, kuin miten Suomen mediassa ja somessa yleensä puhutaan Venäjästä. Yksi Kiurun esille ottamista asioista koskee mahdollista pakolaisvyöryä Venäjän rajan yli Suomeen. Ratkaisuna ongelmaan on esitetty mm.  turvapaikkahakemusten käsittelystä luopumista määräajaksi tai aidan rakentamista Suomen ja Venäjän rajalle. Kiuru puuttuu kahteen asiaan: pakolaisvyöryn todennäköisyyteen ja hybridivaikuttamiseen. Kun Venäjä on pysäyttänyt omatoimisesti Suomen rajan yli pyrkiviä, on se sopinut huonosti ennakolta synnytettyyn kuvaan painostamisesta rajanylityksiin. Venäjä päinvastoin estää rajanylityksiä. Syntyy kuva ikään kuin käänteisestä hybridivaikuttamisesta: ”väärin sammutettu”, kuuluu Kiurun johtopäätös.

Se, mitä Kiuru haluaa nähdäkseni tuoda esille  on,  että paniikinomaisessa lausuntoviidakossa eri tahot maalaavat  jo etukäteen pirun seinälle spekulaatioissa toteutuvasta uhkakuvista, siis Venäjän ikävistä meihin kohdistuvista  toimenpiteistä. Halutaan rientää kertomaan ”paha asia niin kuin se on”, ettei jälkikäteen tarvitse selitellä. Asia menettää tehonsa,  kun kaikki selittävät tietävänsä,  mitä tapahtuu seuraavaksi.

Entä sitten hybridivaikuttaminen? Kiurun mielestä sitä käytetään nykyisin melkein minkä tahansa ulkosuhteiden ongelman selittämisen mallina. Kun ei tiedetä,  miten asiat ovat, niin kysymys on ”hybridivaikuttamisesta”.

Kiuru ottaa esille myös venäläisten lomakylä- ym.  rakentamisen, jota ”mediaspekulanttien” mukaan voidaan käyttää Suomeen kohdistuviin sotilasoperaatioihin helikopterikenttineen (vrt.  tapaus Airiston helmi, Puumala). Kysymys on vaikea myös minulle, sen myönnän. Kiuru ottaa kannan,  jonka mukaan kysymys on jälleen kerran hätävarjelun liioittelusta. Venäjän naapurien taholta Venäjän pyrkimyksiin on sisäänrakennettu huolestuminen ja hätä. Se oli Nikolai I,  joka paheksui sitä,  että venäläiset kansallismieliset halusivat ahdistella Suomea, sitä Venäjän naapurivaltiota, joka Nikolain mielestä tuotti vähiten ongelmia Venäjälle.

Kiuru asettaa temppelin harjalle kysymyksen tarkoituksenmukaisuudesta. Miksi Venäjä ehdoin tahdoin asettaisi Suomen seinää vasten?  Suomihan voisi liittyä Natoon, siis yhteyteen,  jota venäläiset  - sekä johto että kansalaiset – vähiten haluaisivat. Kiuru viittaa myös taloussuhteisiin (esim. ydinvoimakysymykset),  jotka sitovat molempia  maita rauhanomaiseen kanssakäymiseen.

PS

Ylen Aamu-TV:ssä 19.11.2021 Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith  lähestyi edellä kuvattuja asioita  juuri päinvastaisesta näkökulmasta, uhkia korostaen: varuillaan pitää olla, kuului hänen viestinsä! Ehkäpä hänen sanomansa on luettava työnkuvaan kuuluvaksi. Näin mielipiderinki sulkeutuu kahden lähes vastakkaisen näkökulman osalta.

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Hätäisiä johtopäätöksiä puolueiden kannatusmittauksista?

 

Nykyisin puoluekannatusmittauksia tehdään useiden toimeksiantajien toimesta jopa kerran kuussa. Ennen riitti, kun niitä tehtiin neljännes- tai puolivuosittain, jos niinkään usein. Ymmärrän niin, että media haluaa olla muutostekijöiden valtimolla. mutta toinen puoli asiasta on,  että muutokset kuukausittain ovat useimmiten todella vähäisiä ja sopivat kirkkaasti virhemarginaaliin. Myös koko hallituksen kannatus on vakiintunut hitaasti muuttuvalle noin 53-54 prosentin tasolle.

Miltei päivittäin kommentoivien toimittajien muisti tuntuu karrikoiden ulottuvat edellisestä illasta seuraavana aamuun. Tiheä kantaa ottaminen kaikilla tasoilla kuuluu ilmeisesti tähän sykkivään nykyrytmiin.

Nyt on julkaistu kannatusnumeroiden lisäksi mittaus puolueiden imagosta ja politiikasta (Kantar TNS:n mittaus kuuden eduskuntapuolueen toimeksiannosta). Edellinen imagotutkimus on kahdeksan kuukauden takaa. Tässä on jo jonkinlaista aikaväliä. Mutta, mutta…. nyt on käynyt niin,  että imagotutkimus sotketaan kannatusmittaukseen (HS 17.11.2021/Kantar TNS) ja tästä yhdistelmästä vedetään pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Viime kuukausina on hoettu kuinka vihreät ovat alamäessä,  ja että imagomatalapaine on iskenyt. Saman suuntaista viestiä on levitelty sdp:stä. Juuri kun näitä johtopäätöksiä on julkaistu, ilmestyi  yllä mainittu Hesarin tilaama kannatusmittaus, joka todistaa päinvastaista kehitystä eli siis, että sdp ja vihreät ovat nousussa.

Tässä on näyttöä johtopäätösten hätäisyydestä.  Pidemmällä aikavälillä voitaneen korkeintaan todeta, että hallituspuolueilla vastuunkantajan rooli painaa, kun taas oppositiossa olevien kannatus hiukan lihoo. Mutta muutokset näinkin ajatellen ovat olleet todella pieniä nykyhallituksen aikana eikä niistä kannata vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.

Mielenkiintoinen muutos pidemmällä aikavälillä on räikeän kielenkäytön lisääntyminen päivänpolitiikassa. ”Some-keskusteluja” on kyllästyttävää lukea. Niissä voi olla ja onkin myös paljon tilaustyötä puolueiden vannoutuneilta kannattajilta.  Osoittavatko gallupit,  että kielenkäytön räyhäävyys olisi vaikuttanut puolueiden kannatukseen.  Jos onkin vaikuttanut,  ollaan todella pienissä marginaaleissa. Sitä paitsi kovaa lyöminen saattaa osua omaan nilkkaan. Kansalaisista jokin osuus siirtyy kannattamaan lyötyä.

Oma lukunsa ovat pääministerien kohtalo. En olisi ihan vähällä uskonut,  että pääministerien kohteleminen on mennyt näin alatyyliseksi. Kirjoituksissa on tendenssimäistä pyrkimystä leimata pääministeri suorastaan kelvottomaksi (sama koskee edeltäjiä). Kukaan ei ole näistä asenteellisuuksista rankaisemassa. Päinvastoin median keskinäinen  taistelu johtaa kiihtyvään haukkumiskilpailuun. Juuri niin, haukkumisesta on kysymys! Tarkoitushakuisuus on ilmeinen, mutta onko tässäkin ”vaara”,  että myötätunto siirtyy lyödyn puolelle, kun ihmiset havaitsevat tendenssimäisyyden.

Onneksi ”kyllä kansa tietää” pitää aika pitkälle paikkansa, ts. ihmiset osaavat irrottaa kielenkäytön  lyömäaseet ja alaspainamiset (vrt.  ”boomer”) asiakysymyksistä.

Joitakin kehityskulkuja voidaan kuitenkin vetää. Suomen keskustan alamäki ja kannatuksen juuttuminen 12 prosentin vaiheille on pitkäaikaisen trendin tulos (yli 20 prosentin kannatuksia mitattiin 2015-2017, yli 15 prosentin kannatuksia 2018-2019). Nyt Hesarin mittaus osoitti  12 prosentin kannatusta, joka on melko vakiintunut. Keittiöfilosofi sanoisi tässä kohtaa, että pitäisikö keskustan lopettaa toinen jalka hallituksessa, toinen jalka oppositiossa  -politiikka. Kokoaikainen haastaminen ja riidan hakeminen johtaa kannatuksen jäätymiseen.  Eivät  keskivertoäänestäjät pidä ensisijaisesti riitelystä vaan sovinnon hakemisesta.  Some-porukka on sitten asia erikseen. Toinen asia on  riitelyjen vetäminen julkisuuteen, johon osallistuu useampi puolue.

Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä,  että tiukasta ja rääväsuisesta julkisesta keskustelusta huolimatta puolueiden kannatus on pysynyt melko vakiona sekä oppositiossa että hallituksessa . Onko tähän totuttu?  Ei ole tullut romahduksia tai yhtäkkisiä nousuja keskustaa lukuun ottamatta.

Mitkä seikat painavat puoluevalinnoissa? Kantarin tutkimusjohtaja Sakari Nurmela toteaa varsin uskottavasti, että ”kyllä  se kuitenkin on niin, että kannatukseen vaikuttaa ihmisiä lähellä olevat asiat. Ne asiat,  jotka vaikuttavat omaan hyvinvointiin”. Iltapäivälehtien sensaatiotavoitteiden läpi nähdään: tarkoitus on myydä lehteä ja toisaalta tuoda omaa ideologista näkemystä esille. Omistajatahot määräävät pitkälle mediavälineen linjakysymykset.

Kantarin imagotutkimuksesta voidaan vetää joitakin yleisiä johtopäätöksiä,  siis piirteitä, jotka ovat luonteenomaisia tai suoranaisia vahvistuksia  (tai heikkouksia) kullekin puolueelle. Niinpä kokoomus saa kreditiä luottamusargumenteista ja muutoshalusta, toisaalta sitä ei pidetä ”ihmiskeskeisenä” ja epäily ylimielisyydestä on säilynyt pitkään.  Sdp tunnistetaan vetovoimaisesta  johtajasta, ihmiskeskeisyydestä ja koko maan edun ajamisesta. Pyyhkeitä tulee  linjan selkeyden puutteesta.  

Perusuomalaisiin liitetään epiteetti ”tavoitteiden rehellisyys”. Toisaalta se herättää voimakasta torjuntaa kansalaisten keskuudessa.

Keskustan puutteiksi ja alentuneen kannatuksen syyksi arvellaan uudistushaluttomuutta ja puutteita tavoitteiden rehellisyydessä.

Vasemmistoliitto nojaa vetovoimaiseen johtajaan, mutta moitteita tulee uudistushaluttomuudesta.

Vihreisiin liitetään jopa käsite taitamattomuus,  vaikka myönnetäänkin  puolueen yhteiskuntaa uudistava aspekti.

::::::::::::::::::::::::::::::

Jotenkin imagokyselyistä tulee mieleen, että puolueiden saamat arvosanat mielikuvakysymyksissä ovat varsin pysyviä (arvojen pysyvyys?). Puolueen vaihtaminen on kynnyksen takana. Tulee ymmärrettäväksi,  miksi merkittävää muutosta minkä tahansa puolueen kuvassa on vaikea saada aikaan. Sen sijaan menneisyys kulkee mukana liiankin kanssa.

Tiheään toistuvat mielipidetiedustelut ovat tukena, kun arvioidaan  pitkäjänteisesti eri puolueiden menestystä. Ruotsissa, jossa mielipidetiedusteluja on verrattomasti enemmän kuin meillä,  harrastetaan tiedustelujen yhteen koostamista, jolloin saadaan keskimääräinen tulos.

 

 

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Miten Ronald Reaganista tuli Reagan?

 


 Yle areenan Historiasarjassa on nähtävillä amerikkalainen neliosainen dokumenttisarja Ronald Reaganista: ”Historia: Ronald Reaganin Amerikka”, jonka ensimmäinen osa on nimeltään ”Hollywoodin kasvatti” (”The Hollywood Myth Macine”).

Dokumentin alkuperäinen nimi, ”The Reagans”,  on oireellinen: Reaganeita oli kaksi,  Nancy ja Ronald, jotka molemmat osallistuivat tulevan presidentin uran rakentamiseen. Nancy Reagan olikin  melkoinen kannustaja  ja miehensä uran taustavaikuttaja. Hän pysyi näennäisesti taustalla, mutta ohjaili kulisseista  käsin miestään päätöksenteossa. Hän oli yksi tärkeistä Reaganin uran luovijoista.

On haastavaa  arvioida Ronald Reagania (1911-2004) itsenäisenä päätöksentekijänä. Hän toimi niin usein muiden laatiman käsikirjoituksen mukaan.  Reaganin vakuuttavin puoli oli hänen ulkoinen esiintymiskykynsä.  Ehkä odotukseni Reaganin kaltaisen poliitikon osalta olivat liian korkealla tasolla. Kuulun siis niihin, joiden on vaikea hahmottaa Reagania totutuin mittarein. Eniten kritisoin aikanaan Reagania asiahallinnan puutteista. Hän oli suuresti riippuvainen avustajiensa  ohjailusta. Myönnän toki liioittelun vaaran.  

Mitä odotin Reaganilta? Ehkä sitä,  että hänellä olisi merkittävää itsenäistä ajattelua, ”omaa politiikkaa”, ”omaa kehityskykyä”. Tätä piirrettä en Reaganissa havainnut. Sen sijaan olen nähnyt hänessä ehkä stereotyyppisesti poliitikon,  jolle joku on kirjoittanut ”käsikirjoituksen”, ja kun se on valmis kutsutaan ”näyttelijä” Ronald Reagan paikalle. Hän esiintyy sujuvasti, hän näyttele erinomaisesti ja tekee kaiken muunkin näyttelijän näkökulmasta oikein. Reagan suunnitteli alun perin – syystäkin -  elokuvanäyttelijän uraa, mutta hänestä ei tullut suurta elokuvamaailman staraa. Olen päätellyt,  että häneltä puuttui tarmokkuutta kehittää omaa uraansa.

Joku dokumentissa haastatelluista  kuvaa Reagania amerikkalaisuuden karrikatyyrinä. Tästä voisi päätellä,  että dokumentissa on kriittinen ote Reaganiin. Kaikkea muuta!  Haastateltavat silittävät myötäkarvaan päähenkilöä - myös silloin,  kun rohkenevat sanoa jotain poikkipuolista sankaristaan. Ajatuksellisesti tahdin dokumentissa määrää Reaganin  oma poika, Ron, joka silloinkin, kun leukailee Reaganin toilailuille tai muille osaamattomuuksille, muistaa höräyttää naurun päälle: pieniähän nämä asiat ovat. 

Dokumentti alkaa hyvin luonteenomaisella kohtauksella, jossa Reagan on jo ilmeisesti presidentti. Hänen ympärillään hyörivät lukuisat avustajat, jotka valmistavat presidenttiä pitämään rennon,  mutta  saavutetuista suurteoista kertovan puheen. Kaikki näyttää valmiiksi pureskellulta, puheen sisältö, painotukset ym.  Puhe  tulee kuin apteekin hyllyltä. Reagan selviytyy tilanteesta rautaisella rutiinilla. Näyttelijäkokemus paistaa kaikesta läpi.

Koko dokumentti on rakennettu niin, että Reaganin ympärillä olleet ihmiset muovailevat kuvaa presidentistä ja vartioivat hänen integriteettiään, ”eheyttään”.

Dokumenttisarjan  ensimmäisessä osassa kerrataan Reaganin matka lapsuudesta Kalifornian kuvernööriksi. Tähän Reaganin elämänvaiheeseen keskityn tässä kirjoituksessa.

Tulevan presidentin juuret ovat New Dealin aikaisessa Amerikassa. Elämisen ehdot olivat niukat.  Kysymys oli selviytymisestä ja Franklin Rooseveltin ohjelma tarjosi Reaganeille selviytymiskeinon. Isä oli alkoholisti ja kavensi perheen elämisen mahdollisuuksia. Isän kohtaloita ei peitellä dokumentissa, joskin niihin sisältyy osin legendaa, epätosia tarinoita. Tässä kaikessa on aineksia amerikkalaiseen myyttiin: vaikeuksien kautta voittoon. Dokumentissa annetaan ymmärtää, että Reagan kätki  tarinan taakse todellisen minänsä. Kysymys oli suojautumiskeinosta.

Armeijaan häntä ei hyväksytty  toisen maailmansodan aattona näkökyvyn ongelmien takia. Ilmeisesti tämä jäi vaivaaman nuorta Reagania: annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut olla James Stewartin kaltainen sotasankari. Hän teki sodan aikana elokuvamoguli Jack Warnerin alaisuudessa propagandafilmejä ja myi sotaobligaatioita,  kuten niin moni muukin näyttelijä tuohon aikaan.

Reagan pärjäsi mainosalalla, kun elokuvaura jäi keskinkertaiseksi. Reagania avitti se,  että hän tapasi oikeat henkilöt (esimerkiksi tähtientekijä Louella Parsonsin) oikeaan aikaan ja pystyi luomaan pitkäkestoisia ystävyyssuhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin.

Reaganin suhdepääoma kasvoi, kun hän nai näyttelijä Jane Wymanin. Tässäkin oli taustalla Louella Parsons, joka ”käsikirjoitti” Reaganina elämää eteenpäin. Tuleva presidentti yritti monenlaista, hän mm. pyrki jalkapallotähdeksi, mutta ei menestynyt. Sen sijaan hän pääsi jalkapallotähdeksi elokuvaan.

Sodan jälkeen Reagan havaitsi, että ”jotain oli tekeillä”. Se ”jotain” oli, että sodanaikaiset liittolaiset USA ja Neuvostoliitto kääntyivät kylmässä sodassa toisiaan vastaan ja todellinen tai keksitty vainoharhainen epäily toisen pahoista aikeista valtasi mielet. Dokumentissa nähtävässä vanhassa haastattelussa Reagan antaa ymmärtää, että FBI otti häneen yhteyttä kommunistien vastaisessa taistelussa. Reagan oli näyttelijäliiton puheenjohtaja ja tarttui innolla uuteen haasteeseen. Reagan toteaa,  että hänen haluttiin toimivan yhteyshenkilönä kommunistien vastaisessa taistelussa. Tehtävä oli vähintäänkin arveluttava, sillä hän toimi näyttelijäkollegoitaan vastaan usein huhutietojen varassa.  Toinen asia oli sitten se, että ”kommunistiksi” pääsi tuonaikaisessa Amerikassa hyvin vähillä ”näytöillä”. Sodanaikainen liittolaisuus Neuvostoliiton kanssa (jossa työssä moni oli mukana vilpittömästi) kääntyi nyt itseään vastaan. Moni näyttämötyön huippuammattilainen joutui luopumaan  urastaan kommunistiksi leimaamisen takia.

Eniten ihmetyttää, miten heikkona amerikkalaista kaikkivoipaa demokratiaa ja kapitalismia oikein pidettiin,  kun muutaman tuhannen kommunistiksi epäillyn uskottiin uhkaavan amerikkalaista elämänmuotoa.  Reagan luovi tilanteesta irti leimautumatta pahimpiin kollegojensa syöjiin lukeutuvaksi.

On vaikeaa sanoa,  miten syvälle Reagan sukelsi viisikymmentäluvun mccarthyismiin, koska aihetta ei käsitellä dokumentissa syvällisemmin.

Reaganin osalta kommunistivainoihin osallistuminen merkitsi myös siirtymistä politiikan pariin  niin kokonaisvaltaisesti, että Jane Wyman pakkasi kapsäkkinsä ilmoittaen syyksi Reaganin ajankäytön: ei ollut kotielämää. Wymanin ura kääntyi samalla nousuun, kun taas Reaganin elokuvaura ei oiennut vaan lasku syveni.

Tähän aallonpohjaan osui avioituminen Nancyn kanssa, mikä sitoutuminen ei Reaganin taholta tapahtunut aivan kivutta. Reaganin uran kannalta se oli kuitenkin onnenpotku, niin täydellisesti vaimo osallistui miehensä uran luontiin. Nancy ajoi miestään eteenpäin urallaan.

Reaganin siirtyminen amerikkalaisittain vasemmalta oikealle kuvataan dokumentissa tapahtuneeksi  Nancyn äidin varakkaan (ääri)oikeistolaisen aviopuolison vaikutuksesta.

Elokuvauran sijasta Reagan menestyi TV-juontajana ja General Electricin mainosmiehenä. GE lahjoitti Reaganille ”täysin sähköistetyn GE-talon”, joten talousmurheet väistyivät. Dokumentissa on pitkä pätkä molempien Reaganeiden yhteisestä talomainoksesta.

GE:n kautta Reagan siis lavensi uraansa yritysmaailman eläväksi mainokseksi. Hänen arvioitiin mainoskampanjoissa puhuneen 200 000 ihmiselle, joista varmaankin suuri osa oli hänen tulevia äänestäjiään. Samalla konservatiivinen maailmankuva edelleen vahvistui. GE:n mukana  hän omaksui sloganin, että ammattiliittoja ei tarvittu!  Siis juuri sitä työtä,  mitä hän oli pitkään tehnyt. Kuitenkin vuonna 1962 hän sai GE:ltä potkut monopolitutkinnan yhteydessä. Tutkimukset juontuvat Robert Kennedyyn ja oikeusministeriöön. Vasta tässä yhteydessä Reagan -  demokraatteihin suuttuneena - siirtyi virallisesti republikaanien kannattajaksi.

Kuusikymmentäluvun yhteiskunnallinen liikehdintä vahvisti konservatismia Reaganissa. Ideologinen katsanto oli selvä: Reaganin demokraateista luopuminen tapahtui, koska demokraatit eivät suostuneet olemaan valkoisten amerikkalaisten puolue. Vuoden 1964 presidentinvaaleissa Reagan asettui luonnollisesti Barry Goldwaterin kannattajaksi. Kysymys ei ollut mistään päiväperhoeleestä, vaan voimakkaasta ideologisesta tuesta äärioikeistolaiselle ehdokkaalle. Goldwater jatkoi vaalikampanjansa loppuun saakka kovalla oikeistolaisella linjalla ilmeisen tietoisena lopputuloksesta. Sekä Goldwater että Reagan olivat sitä vastaan, että ”valtiovalta toimii kansalaisten puolesta”. Heidän mielestään ”valtion piti palvella suurpääomaa”, kuten eräs haastateltava sanoo.

Dokumentin hämäävä Reagan-hymistely tulee räikeästi esille,  kun siinä todetaan,   että republikaanit olivat Goldwaterin myötä nousussa. Tosiasiassa republikaanit ja Goldwater kärsivät maanvyörymätappion vuoden 1964 vaaleissa,  joka sivuutetaan ohimennen dokumentissa. Vuosia myöhemmin Goldwatwer koki jonkinlaisen uudistusmielisen heräämisen ja jopa radikalisoitumisen,  joilla hän nousi vanhaa konservatiivi-Goldwateria vastaan. Reaganin kohdalla sellaista ei  tarvinnut pelätä. Voidaan vain arvailla, miten esim. kansalaisoikeusliikkeelle olisi käynyt,  jos oikeiston nousu olisi ajoittunut 60-luvun alkuun.

Ronald Reaganin tähti nousi laajaan kansalliseen näkyvyyteen, kun hän piti vuoden 1964 presidentinvaalitaistelun tiimellyksessä kuuluisan puheensa ”A Time for Choosing”, jolle uskollisimmat kannattajat antoivat kunnianimen ”The Speech”. Koko puheen punaisena lankana oli valtion roolin pienentäminen. Puhe nousi yhteiskunnallisen saarnan asemaan oikeistopiireissä. Tästä puheesta oikeastaan käynnistyi myöhempi konservatiivisuuntaus Yhdysvaltain politiikassa.

Oikeistopiireissä Reaganista innostuttiin ”The Speechin” aktivoimana.  Seurauksena Reaganin ympärille kerääntyi varakkaita sponsoreita hänen poliittisen uransa tukemiseksi.

Tavoitteeksi asetettiin Kalifornian kuvernöörinvaali vuonna 1966. Nancy Reagan oli miehensä uskollinen tuki kaikissa vaalikampanjoissa, niin tässäkin. Monet dokumentissa haastatellut uskovat,  että ilman vaimoaan häntä ei olisi valittu tehtäviinsä.

Osavaltiovaalien yhteydessä Reaganin tukijat keksivät uuden sloganin ”kansalaispoliitikko”, jolla kai lähinnä tavoiteltiin koko kansan poliitikon asemaa ilman poliitikko/puoluekytkentää. Tottuneena imagonrakentajana hän onnistui vaikuttamaan ihmisiin.

Reagan luotti myyttiseen uskoon, joka kohdistui  tavalliseen kansalaisen voimaantumiseen ja tietenkin hän  uskoi kansakunnan perustajaisiin. Hän halusi olla myyttinen ”kansalaissankari”. Siihen tarvittiin varakkaiden kansalaisten tuki,  jotka pitivät huolen, että Reagan kannatti ”oikeita asioita”.

Dokumentin ensimmäinen osa päättyy Kalifornian kuvernöörin vaalien voittoon.  Kuvernöörinä Reagan palveli kaksi kautta (1967-1975). Sen jälkeen hän alkoi valmistautua vielä suurempiin tehtäviin…