torstai 11. elokuuta 2022

Mitä saa sanoa, mitä ei

 

Helsingin sanomat avaa parissa artikkelissaan (”Teitä tarkkaillaan”, 7.8.2022 ja ”Niinistö torjuu arviot, että Venäjä-puheita olisi varottu viime vuosina”,  8.8. 2022) ulkopoliittisia saloja.  Syntyneen keskustelun keskiössä on Turvallisuuskomitean vanha raportti vuodelta 2017, johon nyt hieman jälkijättöisesti palataan.

On väitetty, että tutkijoiden puheita Venäjään liittyvistä uhkakuvista on yritetty rajoittaa tai sensuroida. Kysymys on ikään kuin jälkisuomettuneesta ilmapiiristä.

Olen itsekin kirjoittanut blogikirjoituksen aiheesta nimellä ”Sisäiset trollit ja ulkoiset trollit” 31.10.2017, jossa ihmettelen, että turvallisuuspolitiikkaan  otetaan niin voimakkaasti kantaa, vaikka lähestymässä olivat vuonna 2018 yhdet kaikkein rauhallisimmista presidentinvaaleista.

Helsingin Sanomat otsikoi 28.10.2017 ”Suomi varautuu Venäjän vaalivaikuttamiseen”. Kirjoituksessa käydään läpi edellä mainitun Valtiollisen turvallisuuskomitean muistiota koskien niitä keinoja, joilla Venäjä voi vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin. Turvallisuuskomitea toimii puolustusministeriön yhteydessä, joten sillä lienee ollut puolustusministeri Niinistön hyväksyminen. Muistio perustuu komitean käyttämän asiantuntijaverkoston mielipiteiden koosteeseen.

Maan suurimman sanomalehden rooli on tässä kummastuksen kohteena. Kysymys on pelottelulistasta, jonka luettelemat uhkatekijät ulottuvat ”presidentinvaalien voittajan avustamisesta” ”salamurhaan tai terrori-iskuun”.  Suomihan mielletään tässä ikään kuin kehittymättömäksi ei-demokraattiseksi ja korruptoituneeksi valtioksi, jossa vaalit voidaan sabotoida muutamalla yksinkertaisella keinolla. Heikoilla on luottamus demokratiaan, jos vaikutus on näin helposti tapahtuvaa!

Presidentti  Niinistö tuomitsi ylimitoitetut uhkakuvat edesvastuuttomina,  ja toistaa edelleen kantansa vuonna 2022.

Niinistö kiinnitti myös huomiota siihen,  että Venäjän tavoitteeksi nostettiin Niinistö tukeminen.  Edellä mainitut ja muut ylimitoitetut hybridivaikuttamisen keinot kompromettoivat  osaltaan komitean asiantuntijatyötä. Jää vaikutelma että raportin tekijät ajattelevat,  että ainakaan näiden mainittujen yli vaikuttamiskeinot eivät voi yltää.

Komitean asiantuntijat aliarvioivat Suomen kansalaisten tietomäärää ja kykyä ymmärtää potentiaalisia uhkia. Kyllä kansalaiset osaavat ajatella ihan omilla aivoillaan. Kun sanon näin, en tietenkään kiellä, etteikö vaaleihin voitaisi vaikuttaa jollain tavoilla. Minulle ei ole vain selvinnyt, mitä vaikuttamisella aiotaan saada aikaan. Sekasortoa? Epäjärjestystä? Miten tämä palvelee Venäjän intressejä? Kenen puolelle Venäjä kävisi tilanteessa, jossa vaaleissa on vain yksi suosikki?

Hesarissa julistetaan, että komitean mukaan tärkein Venäjän vaikuttamiskeino on ”nostaa Kremlin suosima ehdokas Suomen presidentiksi”. Entä jos Suomen kansa ja ”Venäjä” ovat samaa mieltä siitä, kuka pitäisi valita presidentiksi?

Joskus tulee mieleen, kumpi aiheuttaa enemmän ongelmia, ulkoiset trollit vai meidän oma turvallisuuskomiteamme. Presidentti Niinistö kehotti hybridiuhkien osaamiskeskuksen avajaisissa kylmäpäisyyteen ja varoitti suoranaisesta alarmismista eli Venäjään liittyvien uhkien liioittelemisesta: ”Joskus lietsomme informaatiosotaa niiden puolesta, joita vastaan olemme sen alun perin tarkoittaneet”, totesi Niinistö.

On syytä panna merkille,  että ulkopolitiikkaa tehdään ajassa. Vuonna 2017 ei ollut niitä vaaroja nähtävissä, jotka ovat nostaneet päätään 24.2.2022 jälkeen.

Miltei joka vaaleissa viimeisten parin kymmenen vuoden aikana on nostettu esille – vaaleihin uhkakuvina  liittyen – hybridiuhkia. Sen enempää turvallisuusviranomaiset kuin vaaliviranomaiset eivät ole havainneet mitään vaikutuskeinoja käytetyn. Tilanne voi muuttua, kun Venäjän toimet Natoa vastaan lisääntyvät.

Jussi Niinistö kuuluu niihin,  jotka ovat korostaneet Venäjän vaikutusmahdollisuuksien suoraa käyttöä. Ilmeistä on,  että presidentti on tukistanut puolustusministeriä, kun tämä on nähnyt Venäjän puuttumisen todellisuutta laajempana. Presidentti on torjunut väitteet, että Venäjä-puheista olisi varoitettu poliitikkoja ja virkamiehiä. Jussi Niinistön itsensä mielestä avain asia on uhkista puhuminen. Vanhempi poliitikkosukupolvi  ei ole tottunut puhumaan uhkista julkisesti.

Itse näkisin,  että asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä on yhä yleisempää. Silti hyvät tavat vaativat pidättymistä provosoivasta uhkakuvien maalailusta. Presidentti Niinistö on näyttänyt mallia asiallisella, mutta suoralla vuoropuhelulla. Osa suomalaisista politiikoista haluaisi haastaa presidentin linjaa.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että kanssakäyminen on saanut vakiintuneita  piirteitä, eikä edellä kuvattua Turvallisuuskomitean tyyppistä räyhäretoriikkaa tarvitse käyttää.

Suomettumisen vetäminen näissä yhteyksissä esille on lähinnä poliittisen pelin pelaamista: kilpaillaan siitä,  kuka uskaltaa sanoa ”itsenäisimmin”.

 

maanantai 8. elokuuta 2022

Ulkopolitiikan on oltava jatkuvan arvioinnin kohteena

 


Varatuomari Matti Rintala käyttää virkistävän toisinajattelijan puheenvuoron ulkopolitiikastamme Helsingin Sanomien yleisönosastossa 3.8.2022. Kirjoituksen otsake on ”Suomen ulkopolitikka vaatii arviointia”.

Rintala lähtee liikkeelle toisen maailmansodan jälkeen omaksutusta ”Paasikiven-Kekkosen linjasta”. Sen ydinsisällön muodostaa tapa,  jolla suhteet Neuvostoliittoon järjestetään. Tämä oli ymmärrettävää, koska Neuvostoliitto oli bipolaarisessa maailmassa toinen suurvalta. Eri asia on sitten voidaanko politiikka määrittää juuri niin kuin Rintala sen nimeää. Itse kuulun niihin,  joka puhuu mieluummin Paasikiven linjasta ja Kekkosen linjasta erikseen. Kekkosen nimi liitettiin Paasikiven nimeen 1950-luvulla palvelemaan Kekkosen nousua politiikan huipulle. Sen jälkeen yhdistelmä pyrittiin kiveen hakkaamalla määrittämään   Suomen ainoaksi oikeaksi linjaksi. Neuvostoliitto lähti mieluusti mukaan  itselleen edullisen suuntauksen kannattajaksi.

Paasikivi pyrki pitämään etäisyyttä ”hirmuiseksi” kokemaansa itäisen naapuriin. Hän ei koskaan alistunut Neuvostoliiton käsikassaraksi. Paasikivi oli sekä peloissaan että varuillaan koko presidenttikautensa ajan. Olipa toisen maailmansodan jälkeen omaksutun linjan nimi mikä tahansa,  se pyrki ottamaan huomioon Suomen geopoliittisen aseman suhteessa Neuvostoliittoon. Vähitellen linja omaksuttiin niin perusteellisesti, että sen hyväksymisaste kansalaisten keskuudessa nousi lähelle 90 prosenttia. Suhdetta symboloi YYA-sopimus pysyvän oloisena suhteiden järjestelynä.

 Rintala mainitsee joidenkin suomalaisten leimanneen koko toisen maailmansodan jälkeisen aikakauden suomettumisen ajaksi. Sen yksioikoiseen negatiivissävyiseen leimaan hän itse suhtautuu kriittisesti. Koko käsite suomettuminen ympäripyöreydessään ansaitsee tarkemman ja erittelevämmän käsittelyn. Kun koko aikakausi nimetään suomettumisen ajaksi ollaan tietenkin väärillä jäljillä. Ensinnäkin suljen Paasikiven tämä ajattelun ulkopuolelle. Kekkosen ajasta lasken suomettumisen ajaksi suomalaisten tavan käyttää neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan sekä räikeimmät osallistumiset Neuvostoliiton etujen ajamiseen. Monien suomalaisten suopeus (ja tämä on oleellista) tätä politiikkaa kohtaan on siis osa suomettumista. Muilta osin en puhuisi suomettumisesta lainkaan, vaan suurvaltojen perinteisestä tavasta painostaa vastentahtoisia pieniä valtoja mielensä mukaiseen politiikkaan.

Mutta nyt eletään uuden ulkopolitiikan aikaa. Sen Rintala nimeää Niinistön-Marinin linjaksi. Se käy minulle työnimeksi uudelle linjalle. Tämä linja vie Suomea Natoon. Tulkitsen presidentin suhtautuneen Natoon liittymiseen alun perin hyvin varovasti, kun monet muut jo riensivät kiinnittämään Suomen läntiseen sotilasliittoon. Presidentti kypsyi - vastuuntuntoisesti ajatellessaan - liittymiseen vähitellen. Marin sen sijaan otti valmiuden liittyä Natoon suopeasti vastaan huomattavasti ennen Niinistöä.

Tulkitsen niin, että Niinistön kanta muotoutui hitaasti vakiintuen kansalaisten suuren enemmistön tahdissa. Jotkut sanovat,  että Niinistö odotutti ensin muiden päättävien tahojen kannan vahvistumista.

Rintala kiinnittää huomiota Naton strategiseen päätökseen,  jolla Venäjä nimetään Naton viholliseksi, jonka seurauksena Suomi siirtyy sotilasliiton kautta myös selkeästi Venäjän viholliseksi. Rintala toteaa tämän johtaneen Suomen ”lisääntyneeseen aseelliseen varustautumiseen ja koko yhteiskunnan militarisoitumiseen”. Komppaan Rintalaa: media tuntuu tänä päivänä olevan täynnä toinen toistaan hienompien aseiden esittelyä.

Suomen Venäjä-politiikka on siis kääntynyt ympäri. Rintala näkee viitteitä  Suomen joutumisesta suurvaltojen pelinappulaksi. Hän suhtautuu skeptisesti Naton suomaan yksiselitteiseen turvaan ja arvioi myös päinvastaisen kehityksen mahdolliseksi. Johtopäätös on , että ulkopoliittisen linjan arvioinnin  on oltava aidosti jatkuvaa, mitä se tietenkin pyrkii olemaankin, mutta linjan muuttaminen nykyisestä lienee pelkästään akateemista pohdintaa.

Rintala pelkää Suomen taantuvan Naton köyhäksi rajamaaksi. Katteeton uhkakuva? Ei sittenkään. Vanhan sanonnan mukaan Suomella on historiassa mennyt taloudellisesti hyvin,  kun Venäjällä on mennyt hyvin pitänee edelleen paikkansa. Jos Venäjän taloudessa alkaa alamäki on sitä hankalaa kuroa umpeen länsikaupalla. Joka tapauksessa Venäjä on normaalioloissa luonteva kauppakumppani mille tahansa Suomen asemassa olevalle maalle.  Suomessa suhtaudutaan Venäjään alentuvasti. Sitä ei nähdä potentiaalisena kauppakumppanina, vaan uhkan ja länsikaupan varaventtiilin  sekoituksena. On vaikea uskoa, että Suomi selviää pitkällä aikavälilläkään kolhuitta Venäjän kaupan anemiasta. Monien mielestä näin on hyvä, sitoutumista pitääkin välttää!

Nykyinen politiikka viittaa siihen, että Venäjä-suhteet kompromettoidaan, niitä ei ole tai jos on,  niin vain henkilötasolla.

Mutta mikä olisi vaihtoehto nykyiselle politiikan ja talouden kriisille? Niin kauan,  kun Venäjä hyökkää Ukrainassa, ei Suomen ja Venäjän kaupan ja keskinäisten suhteiden takalukkoa pystytä avaamaan. Sitä paitsi sodalla on pitkät jäljet laajentumismahdollisuuksineen. Ja jäljet ulottuvat näkyvissä olevan tulevaisuuden tuolle puolelle. Vain spekuloinnin tasolla voidaan ”avata” mahdollisuuksia. Rintala ei esitä vaihtoehtoja, miten tästä tilanteesta päästäisiin eteenpäin. En usko, että Suomi ensimmäisten joukossa on luopumassa Ukrainan tukemisisesta. Jäljelle tuntuu jäävän vain traumaattinen tunne kaiken tarkoituksettomuudesta savuavine raunioineen.

Kaupan kehyksiä ei kuitenkaan kannata ajaa alas. Toipuminen nykyisestä alavireestä saattaa viedä vuosia, joidenkin mukaan vuosikymmeniä. Sota ei näytä olevan sellaisessa vaiheessa, että aselepoa tai rauhanneuvotteluja kannattaa harkita.

Nyt ollaan tilanteessa,  jossa Naton kannatus hipoo YYA-sopimuksen kannatusta. Suomalaiset haluavat  heittäytyä valittuun linjaan pohjiaan myöten. Mikään ”linja” ei ole kuitenkaan suora, siinä on kuoppia ja mutkia,  joita kannattaa jatkuvasti arvioida kriittisesti.

Oma lukunsa on Suomen ulkosuhteiden kirjo viimeisten sadan vuoden aikana. Suhteet sekä länteen että itään ovat vaihdelleet äärestä ääreen. Suomi on kuitenkin hyvän onnen ja omien ponnistelujen avulla selvinnyt maavertailussa verrattomasti keskimääräistä paremmin.

 

 

torstai 4. elokuuta 2022

Miten asiat oikein olivat

 



Kun kirjoitan näitä blogikirjoituksia,  yritän olla mahdollisimman tarkka tosiasioiden suhteen. Epätarkkuuksia kirjoituksiin (tähän mennessä 1933 kappaletta) silti sisältyy. Onneksi on lukijapalaute, joka pitää kurissa ja nuhteessa.

Historiantutkimuksen metodeihin en ole juurikaan kajonnut,  vaikka kirjoituksieni aihemaailma sillä suunnalla liikkuukin.

Nyt yritän.

Muun muassa näitä asioita käsittelee Jorma Kalela kirjassaan ”Historiantutkimus ja historia” (Gaudeamus, 2020). Teos avaa uusia näkemyksiä ja vanhojen näkemysten päivityksiä historiatiedon käsittelyyn. Referoin kirjaa harvakseltaan seuraavassa. Kirjan tulkinnoissa  otan suuria vapauksia omiin kirjoituksiini suhteutettuna.

Olen rohjennut asettaa kirjoittamiseni tavoitteeksi totuudessa pysymisen mahdollisimman suuressa määrin, vaikka kirjoituksissa ei täytykään tieteellisen lähestymistavan kriteerit. Olen joskus ilmaissut tämän siten,  että pyrin mahdollisimman lähelle objektiivista totuutta. Komeaa!

Niin, mitä on totuus? Jorma Kalela lähtee liikkeelle maallikon näkemyksestä määrittäessään  tutkijan totuutta.  Hän määrittää sen näin: ”On historiantutkijan asia selvittää, ovatko historiasta esitetyt väitteet tosia vai eivät”. Tässä historiantutkija on ennen  kaikkea historian asiantuntija. Milloin John F. Kennedy kuoli? On helppoa vastata maallikon odotuksiin tällaisten kysymysten kohdalla. Mutta jos kysytään Kalelan kirjan esimerkin mukaisesti,  ”Oliko kylmän sodan ajan Suomi suomettunut?”,  on kysymys jo hankalampi.

Viljo Rasila määrittää tutkijan totuuden seuraavasti: se on se, mikä  on historiallisessa kehityksessä ollut merkitsevintä, ratkaisevinta tai olennaisinta. On pidettävä mielessä, että maallikko ja tutkija eivät välttämättä ymmärrä historian totuutta samalla tavalla.

Jorma Kalelan mielestä ”historiantutkijoiden tulisi nimenomaan pohtia omaa näkemystään tiedosta ja totuudesta (koska ehdotonta totuutta ei ole)”.

Historiantutkijat itse rajaavat aiheensa käsittelyn.  Rajauksesta  päättäminen on tutkimuspoliittisten valintojen tekemistä. Tehdyistä valinnoista vain  ei usein kerrota. Näin tutkimustuloksiin liittyvät varaukset jäävät usein esittämättä. Annetaanko siis tutkijoiden taholta ymmärtää, että ”historiantutkijat esittävät `objektiivisen´ kuvauksen tutkimistaan asioista” (kuten itsekin väitän blogini tavoitteissa!)?  Vai voidaanko spekuloida,  että kysymys on tarkoituksenmukaisen osatotuuden esittämisestä?

Kalela pelkää, että historiantutkijat aliarvioivat maallikkolukijansa ymmärryksen ja esittävät, että ”maailma on helpompi ymmärtää kuin se oikeastaan onkaan”. Historiantutkijoiden ylimitoitetut käsitykset omista mahdollisuuksistaan ovat synnyttäneet arvostelun vanhanaikaisena pidettyä historiatutkimusta vastaan: itsevarmasti esitetään, että totuuden löytyminen lähdeaineistosta , on 1800-luvun modernistien näkemys eikä sillä ole paikkaa nykyaikaisessa historiankirjoituksessa. Käsitän  niin, että tällä ajattelulla pesuveden mukana hylätään monia arvokkaita ”vanhan” historiantutkimuksen metodeja. Kritiikkiä perinteisiä historiantutkijoita kohtaan voidaan esittää aiheellisesti, mutta se ei silti edellytä postmodernia lähestymistapaa, jonka mukaan historiantutkijat ”antavat kiinnostuksensa kohteille merkityksiä omien moraalisten, poliittisten ja esteettisten näkemystensä mukaisesti”.

Postmoderni historiantutkimuksen näkökulma on ongelmallinen, koska se ”voimistaa tiedollista epävarmuutta maailmasta, jonka ymmärtäminen on kenelle tahansa työlästä”. Johtaako tämä siihen, että lopulta ”kaikki” tutkimus on (postmodernia) tulkintaa? Kalelan mielestä haasteeseen on vastattava perustelemalla maallikolle ”totuuden moniulotteisuus”.

On väitetty,  että historiantutkimus on faktojen palvontaa. Tästä voi johtaa näkemyksen, että luulemme lukemamme historian perustuvan  tosiasioille, mutta tosiasiassa se ei lainkaan sisällä tosiasioita vaan sarjan hyväksyttyjä mielipiteitä. Tässä on perää: lähteet ovat ”mykkiä”. Tieto saadaan päätelmistä, joita lähteiden tiedoista vedetään. Kalela lainaa brittiläisiä historiantutkijoita, joiden mukaan ”historiantutkijan työ on jatkuvaa tosiasioiden sovittamista tulkintaan ja tulkinnan sovittamista faktoihin”.

Useimmat historiantutkimuksen metodiesitykset puoltavat totuuden ns. yhteensopivuus- eli koherenssiteoriaa. Kalela: ”sen mukaan väite on tosi silloin,  kun se on sopusoinnussa muiden tietojemme kanssa”. Ei siis painoteta irrallisia tietoja. Kuitenkaan ei ole syytä asettaa vastakkain historiantutkijan esityksen yksityiskohtia  ja hänen kokonaistulkintaansa siten,  kuin ”postmodernistit” tekevät.

Historiantutkija joutuu koko ajan testitilanteeseen. Hänen faktansa eivät voi poiketa yleisesti hyväksytyistä faktoista eivätkä juurikaan toisten tutkijoiden luotettavista tuloksista. Nämä historiatieteen tekemisessä huomioitavat seikat korvaavat eksaktiuden puutteet muihin tieteisiin verrattuna.

Vielä on muistettava, että historiantutkijalla ei ole yksinoikeutta tutkimukseen. Hänen kanssaan voivat tehdä yhteistyötä tai kilpailla esimerkiksi historiasuuntautuneet kirjailijat, kuten Väinö Linna, jotka voivat osallistua aktiivisesti historiasta käytävään keskusteluun.

Väinö Linnaa voidaan käyttää aasinsiltana käsiteltäessä  ”objektivisteja”,  joka käsite juontaa juurensa Leopold von Ranken objektiivisen historiantutkimuksen  klassisesta määritelmästä ”wie es eigentlich gewesen ist”, ja ”osallistujia”, kuten Linnaa itseään, jolla ei ollut muodollista historiantutkijan koulutusta, mutta joka perehtyi  syvällisesti historiaan.

”Objektivistit” ovat tutkijoiden valtavirtaa ja ”osallistujat” sellaisia tahoja, jotka haluavat ainakin osin kyseenalaistaa perinteisen tutkimuksen metodit. Osallistujat väittävät, että puolueeton tutkimus (johon objektivistit pyrkivät) on mahdottomuus. Asetelma saattaa olla jopa sellainen, että monet historiantutkijat ovat ylivarovaisia: ”varotaan tekemästä sellaista tutkimusta, joka saattaisi tukea maallikkoyleisön jonkin osan pyrkimyksiä”.

Historiantutkimus on näkemysten viidakossa jännittävää, vaikkei sortuisikaan Donald Trumpin neuvonantajan Kellyanne Conwayn yritykseen lanseerata kuuluisa ”vaihtoehtoinen totuus”.

 

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Putinin pakkomielteiden jäljillä

 

Kerrattaessa Vladimir Putin henkilöhistoriaa ja hänen ajattelunsa kehittymistä nousevat muutamat keskeiset piirteet esille historiataustasta. Ainakin omissa pohdinnoissani Putinin ajattelun muodonmuutos on hätkähdyttävä. Jälkiviisaat tosin ovat muistaneet mainita,  että kyllähän Putin näytti karvansa jo varhaisessa vaiheessa – ehkä ihan alusta pitäen, kun hän pääsi valtaan. En juutu tähän.

Putinin yhteydessä mainitaan usein Aleksander Geljevits Dugin eräänlaisena Putinin ideologisena isänä. Dugin on Moskovan yliopiston professori. Hyvin monet varsinkin lännessä kyseenalaistavat hänen roolinsa Putinin oppi-isänä. Se ei ehkä ole tässä olennaista, mutta joka tapauksessa hän toistaa puheissaan monia niistä asioista,  joita Putin on pitänyt tärkeinä. Ohessa keskityn käymään läpi keskeisiä sisältöjä Putinin/Duginin ajattelussa.

Ensin kuitenkin sidon Putinin tavoitteet joihinkin aikamääriin – meni oikein tai väärin.

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Putin totesi puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän totesi,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)! Kovinpa oli Putin ujo ja arka tuodessaan mielipiteensä esille!

Olemme nyt jälkikäteen päättäneet, että Ukraina (2014) on ketjureaktion yksi väistämätön lenkki. Muita ovat Georgia, Tšetšenia ja Krimin niemimaa + Luhansk ja Donetsk. Krimin röyhkeä ja onnistunut kaappaus saattoi toimia laukaisijana hyökkäävälle politiikalle.  Ja jos Venäjä saa päättää – jos sen annetaan päättää – jatkoa on luvassa, näin sanotaan. Tullaan väitetysti tilanteeseen, jossa Venäjän etelärajalla tapahtuneet anastukset viitoittavat tulevan kehityksen. 

Tässä ei ole tarkoitus käydä historiaa tarkemmin läpi, mutta Putinin  muodonmuutos jossain määrin liberaalista, länsisuuntautuneesta poliitikosta aggressiivisesti kimppuun käyväksi diktaattoriksi tapahtui joskus edellä kuvattujen aikamäärien sisällä. Kysymys oli käsittääkseni joka tapauksessa hitaasta prosessista, jossa toimenpiteiden järjestys selkeni ajan kanssa.

Dugin - nuoruudessaan - toi esille hämmentävän selkeästi natsi-ideologiaan viittaavia tavoitteita (kansallisbolsevismi, venäläinen fasismi). Tällä pohja-ajatuksella hän ei enää menestyisi. Nykyisellään hän kannattaa hämärää ”neljättä poliittista teoriaa”, jolla hän tekee pesäeroa liberalismiin, sosialismiin ja fasismiin.  

Parhaiten Duginin ajattelua kuvaa mielestäni  professori emeritus Timo Vihavainen blogikirjoituksissaan. Joitakin hänen huomioitaan lainaan ohessa. Vihavainen mainitsee erään kohtalonyhteyden Hitlerin ja Putinin välillä: Molemmat ovat olleet Time-lehden ”kansikuvapoikia”, Hitler vuonna 1937 ja Putin vuonna 2008. Silloin heidän ajateltiin toimivan edes jossain määrin järkiperäisesti. Itse asiassa,  jos historia pysäytettäisiin noihin ajankohtiin asianomaisten jälkimaine olisi aivan oleellisesti sittemmin toteutunutta terveempi.

Alun perin Putin lienee ollut liian liberaali vanhoillisille piireille, mutta Krimin kaappauksen aikoihin Putin tuli hyväksytyksi. Kehitys kehittyi suuntaan,  jota ei osattu arvioida. Äärikonservatiiveja pidettiin Venäjälläkin alun perin sekopäinä, joita aina mahtuu suureen valtioon. Virallinen Venäjä tuskin lähtisi ääriainesten kelkkaan – näin luultiin.

Dugin hahmotti Venäjän tulevan luonteen kirjassaan Geopolitika Rossii (2014). Duginin logiikan mukaan Neuvostoliiton hajoaminen poiki ”valtioita”, jotka  hänen väitteensä mukaan olivat lähinnä ”valtiokyhäelmiä”. Jos mitään ei tehdä, ne luisuisivat vähitellen  läntiseen vaikutuspiiriin.

Vladimir Putin pysäytti tuon kehityksen,  mutta ei heti ajautunut täydelliseen ristiriitaan lännen kanssa vaan säilytti aluksi liikkumavaran. Joidenkin äärikonservatiivien mielestä hän oli jopa lännen talutusnuorassa. Lopputulema oli kuitenkin vääjäämätön. Krim oli  nivelkohta,  josta lännen vastaisuus käynnistyi ja Putin siirtyi yhteisrintamaan ääriainesten kanssa. Alkoi suuren Venäjän (Neuvostoliiton) palauttamisen aika.

Kuvitteliko Putin lännen sopeutuvan uuteen worldorderiin? Siihen ei ollut mahdollisuutta,  sillä Venäjä asettui vastustamaan länttä jyrkästi äärikonservatiivien oppien mukaisesti sekä ideologisesti että poliittisesti.

Dugin johtaa ristiriidan Bysanttiin ja Rooman jakoon saakka,  itäiseen ja läntiseen maailmaan. Venäjän sivilisaatio kuuluu itään. Siihen ei kuulu kapitalismi, joka on protestanttisen uskon aikaansaannos. Dugin tekee eron rahakeskeisen lännen ja idän ”aidon” kristinuskon välille. Uskontokeskeisyys onkin yksi selvä ero maallistuneen lännen ja ”oikeauskoisen” idän välillä:  ”Jumala on meidän puolellamme!”

Duginille on ominaista sodan näkeminen oikeutettuna välikappaleena tavoitteen saavuttamiseksi, tässä tapauksessa suuren Venäjän saavuttamiseksi.

Oleellinen on myös ajatus salaliitosta yksinapaisen maailman puolesta. Siihen kuuluu Putinin suistaminen vallasta. Vihavaisella ei tosin ole turhia illuusioita amerikkalaisista tarkoitusperistä. Amerikkalaisilla on omat valtapyrkimyksensä,  joiden tavoitteena on ollut Yhdysvallat-keskeisen maailman säilyttäminen.  Joka tapauksessa Duginin ”filosofiaan” kuuluvat taikauskoiset käsitykset maailman ohjailuista, joista jotkut hän on jättänyt taakseen sitä mukaa kuin hänen oppi-isämäinen roolinsa on saanut painoarvoa.

Dugin työntää vaihtoehtoja sisältävän epäröinnin syrjään ja asettaa tavoitteeksi putinilaisen patriotismin, johon kuuluvat mm. Novorossija, Donbass sekä Venäjän ja Euraasian liitto. Ajattelusta huokuu henkinen tasapainottomuus ja suuruuden ideologian sokaisema maailmankuva.

Edellä Putinia ja Duginia on tarkasteltu yhdessä ikään kuin saman ideologian jakajina. Oikeutettua tai ei, mutta samaan suuntaan miesten ajatusten marssi on edennyt. Tavoitteena on moninapainen maailma, johon halutaan tukijoiksi läntisiä kriittisiä voimia, kuten Italia ja Ranska.  

 

 

torstai 28. heinäkuuta 2022

Umpisolmu auki – kolmas puolue Yhdysvaltoihin?

 


Yhdysvaltain puoluejako demokraatteihin ja republikaaneihin periytyy 1860-luvulta. Sisällissodassa jakoperuste perustui suhtautumiseen afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksiin. Sisällissodassa demokraatit kannattivat orjuutta ja Abraham Lincolnin republikaanit orjuudesta luopumista. Kun orjuus lakkasi,  rotuerottelu säilyi. Orjuuden loppumista seuranneiden sadan vuoden aikana demokraateista kehittyi  mustan väestönosan puolustajia ja konservatiivisista republikaaneista yksinkertaistetusti sanottuna valkoisen vallan kannattajia. Periaatteet siis kääntyivät ympäri sadan vuoden aikana.

Yhdysvalloissa on historiallisen kehityksen seurauksena  kaksipuoluejärjestelmä. Kolmannet puolueet eivät ole vaalijärjestelmästä johtuen menestyneet. Yrittäjiä on kyllä riittänyt. Usein ne ovat olleet yhden asian puolueita (kieltolaki, marihuana), mutta myös yleispuolueita, kuten  libertaarit tai vihreät.

Nyt suuren veden takaa kuuluu kummia, sillä selvästi vakavalla mielellä on perustettu yleispuolue nimeltä ”Forward”. Nimi viittaa siihen,  että ei haluta sen enempää oikealle kuin vasemmalle vaan suoraan ”eteenpäin”. Puolue asemoituu poliittiseen keskustaan, jonka ”omistuksesta” republikaanit ja demokraatit ovat taistelleet vaaleista toiseen. Oman arvioni mukaan erityisesti republikaanienemmistö on  Donald Trump -liikkeen seurauksena ajautunut pitkälle oikealle ja ote keskustasta on tästä syystä hieman hervonnut. Demokraatit ovat vastareaktiona republikaanien kehitykselle liikkuneet selvästi vasemmalle, joskin keskustademokraatit ovat edelleen vaikuttava voima Yhdysvaltain politiikassa.

Yhdysvaltoihin on 1990-luvulla alkaneiden poliittisten kamppailujen (teekutsuliike ym.) seurauksena  syntynyt jyrkkäreunainen poliittinen polarisaatio, jota nyt ilmeisesti pyritään purkamaan. Joka tapauksessa uudessa poliittisessa liikkeessä vaikuttaa voimia,  jotka ovat pettyneet kaksipuoluejärjestelmään. Ei ole yllättävää, että poliittinen keskusta kapinoi. Trumpilaiset eivät anna periksi keskustan maltillisille poliittisille tavoitteille, vaan yrittävät hamuta siltä kannatusta ilman poliittista hintaa.

Jotain oli pakko tehdä. Kysymys ei ole mistään pikkuliikkeestä, vaan massiivisesta nykypolitiikan kyseenalaistamisesta. Ainakin uusi puolue käynnistyy sovinnollisissa merkeissä: puheenjohtajuus jaetaan Andrew Yangin (sit.) ja Christine Todd Whitmanin (rep.) kesken. Uudella puolueella on tutkimusten mukaan huomattava kannatus kansalaisten keskuudessa.

Puolueen tavoitteet ovat niin yleisellä tasolla toistaiseksi, että niistä on vaikeaa päätellä mitään konkreettista. Etäämpää katsottuna tavoitteiden pitää olla luottamusta kasvattavia poliittista järjestelmää kohtaan. Kolmannet puolueet -  silloin, kun ne ovat pieniä – ovat kiusallisia suurten puolueiden kannalta, koska ne voivat muodostua vaa´ankieliksi vaaleissa. Nyt halutaan enemmän.  Kriittinen massa pitäisi saada kokoon vuosien 2023 ja 2024 aikana.

Kysymys on koko demokraattisen järjestelmän vahvistamisesta. Vaikutukset ulottuvat muuallekin läntiseen maailmaan. On tärkeää,  että käynnistetään liberaalin demokratian aneemisuuden torjunta juuri nyt autoritaaristen  voimien lamaannuttamiseksi. Kapitolin kukkulan tapahtumat toissa loppiaisena olivat polarisaatiovaaran hälytysmerkki kaikille muillekin: kysymys ei ole vain uhasta vaan konkreettisesta kumousyrityksestä, vaikka vaaraa on helppo vähätellä.

Kaksipuoluejärjestelmien kolmansien puolueiden tie on kaita ja mutkikas. Ei ole itsestään selvää, että demokratiatie tasoittuu,  vaan huonoimmassa tapauksessa koetaan takapakkia.

Rakenteeltaan uusi puolue herättää luottamusta: se muodostuu kolmesta osasta Forward Party, Renew America Movement (RAM) ja Serve America Movement (SAM). Yhteensitova avainkäsite on ”Forward”. Tällaista kombinaatiota ei saada aikaiseksi extempore vaan sitä on täytynyt valmistella pidemmän aikaa. Nyt ollaan varojen keräämisvaiheessa.

Julkilausumatasolla uutta liikettä markkinoidaan innovatiivisuudella, yhteistyöllä ja yhteisymmärryksellä. Näiden pitäisi toteutua ”vapaiden ihmisten”, ”kukoistavien yhteisöjen” ja ”elämää sykkivän demokratian” avulla. Halutaan tukea henkilökohtaisia valintoja, erilaisuutta,  vihan torjumista ja raja-aitojen murtamista. Kaunista!

Onko kultainen keskitie oikea valinta amerikkalaiselle demokratialle? Löytyykö nykyisten ideologioiden keskeltä tarpeeksi kiehtova malli tulevaisuuden suunnaksi? Uutta valitseva joutuu kuitenkin pääsääntöisesti valitsemaan siitä vaihtoehtojen valikoimasta,  joka on esillä. Päteäkseen uudella liikkeellä on oltava kuitenkin myös oma vaihtoehtoinen ratkaisu  Yhdysvaltojen haasteisiin.

Voiko järjestelmään turhautuneiden yhteinen tahtotila ratkaista edes osan Yhdysvaltojen ongelmista?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Putinin uusi ihminen

 

 

Vladimir Putinin julkilausutut tavoitteet saavat uusia muotoja lähes päivittäin. Kysymys on ikään kuin täydentyvästä maailmankuvasta.

Tähän saakka on puhuttu uudesta maailmanjärjestyksestä  (Putinin New order). Alkuvaiheessa sillä tarkoitettiin lännen vaikutusvallan leviämisen ehkäisemistä Venäjän etupiirin alueelle, johon luettiin kuuluvaksi paitsi entisen Neuvostoliiton osavaltiot niin myös Venäjän lähialueen muita maita.  Tavoite konkretisoitiin Naton leviämisen ehkäisemäksi, jolle vaadittiin sopimuksiin perustuvat  takuut. Nämä väitteet ja pyrkimykset luonnollisesti torjuttiin lännessä. Alkuperäinen tavoite ei ole hävinnyt mihinkään. Eikä ole myöskään ”ideologinen taustafilosofia”, josta lisää seuraavassa. Kääntämällä historian lehtiä taaksepäin 2000-luvun alkuun voidaan havaita, että puheet,  joita ei otettu lännessä riittävän  vakavasti rupesivat realisoitumaan. Kysymys ei ollutkaan uhosta vaan konkretisoituvasta vallan ja oikeassa olemisen opista.

Samaan aikaan julkilausuttujen tavoitteiden kanssa käynnistettiin hyökkäys Ukrainaan (ensin Krimin niemimaa, sitten Itä-Ukraina). Sen tavoitteena ilmiselvästi oli konkretisoida tavoitteet osoittamalla, että puheiden aika oli ohi.

Seuraavassa vaiheessa  pyrittiin osoittamaan, että lännen liberaalit arvot häviävät Venäjän asettamille konservatiivisille arvoille.  Venäjän tavoitteiden julkituonti on tuottanut vaihtelevia tuloksia. Täysin ilman kaikupohjaa nämä tavoitteet eivät ole jääneet. Lännen ”rintamasta ” löytyy aina rikkureita, koska kaikkien edut eivät käy yksiin ja lainauksia Venäjän ideologiasta voidaan käyttää hyväksi länsivaltojen sisäpoliittisissa väännöissä.

Juuri tähän Putinin strategia perustuu: jatkuvien halkeamien aiheuttaminen lännen puolustusmuuriin (tai vaihtoehtoisesti lännen hyökkäyskiilojen torpedointi). Putinin ja hänen taustajoukkojensa odotukset tuntuvat olevan korkealla läntisen liberalismin perusteiden sorruttamispyrkimyksissä. Venäjän henkinen yliote voisi tämän ajattelun mukaan olla mahdollinen.  Lännen  ikään kuin odotetaan väsähtävän arvopohjansa puolustamisessa. Syntyisi ”hyvän lännen” Venäjän vaikutuksille altis läntinen maailma. Tätä ajatusta Venäjä edistää luomalla riippuvuuksia esimerkiksi energiakytkösten avulla.

Joidenkin arvioiden mukaan ”hyvä länsi” oli jo voimassa hetken aikaa 2000-luvun alussa. Länsi antoi periksi esimerkiksi Valko-Venäjän osalta. Venäjä on onnistunut luomaan vaikutuskanavia myös suurten EU-maiden (Ranska, Italia) selustaan. On saattanut syntyä vaikutelma,  että länsieurooppalaisuuden ytimen puolustaminen on jäänyt pienten eurooppalaisten maiden kontolle.

Ajattelevat länsimaalaiset (realisteiksi luokiteltavat) ovat pahassa raossa, sillä toisaalta heitä painostetaan tiivistämään rintamaa Venäjän ekspansiota vastaan ja toisaalta hakeutumaan valikoivaan yhteistyöhön Venäjän kanssa siinä määrin kuin se on mahdollista.

Onko Venäjä-vetoinen ”hyvä länsi ” mahdollinen? Lopulta kysymys on taloudellisista uhrauksista, jotka länsi joutuu ottamaan säilyttääkseen yhteiskuntajärjestelmänsä betoniin valetut peruspilarit. Jos nämä pettävät voivat seuraukset olla arvaamattomat. Venäjä pyrkii luomaan sillanpääasemia ”hyvälle lännelle”.

Ehkä vaarallisin Putinin aikeista on Venäjän uuden nuorisoliikkeen synnyttäminen. Tavoitteena on yhdenmukainen kasvatus ”perinteisten arvojen  mukaan”. Miksi tämä on  niin vaarallinen ajatus? Siksi,  että nykyinen aikuisväestö on -  jos mahdollista – liian kriittinen Putinia kohtaan,  vaikka onkin vain kohtalainen kooltaan.

Tavoitteena uudessa nuorisoideologiassa on esimerkiksi internetin haittavaikutusten torjuminen. Mielenkiintoista nuorisojärjestön perustamisideassa on sen yhteydet natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon. Viime mainitun yhteyden uuteen nuorisoliikkeeseen Putin kieltää, mutta yhteys vaikuttaa selvältä. Itse asiassa  tämä nuorison aivopesu yhdistää lukemattomia diktatuureja historiassa. Venäjän suunnitelmissa näkyy  kaipuu neuvostoaikuiseen nuorisoliikkeeseen. Uuden nuorisoliikkeen kohderyhmä on 6-18-vuotiaat lapset ja nuoret.

Tärkeää on,  että ”Hallitsija” (Putin) itse asettuu nuorisoliikkeen johtoon ikään kuin malliesimerkkinä.  Indoktrinaation yhdenmukaisuus varmistetaan luomalla nuorison valtakunnallinen jättiorganisaatio. Historiankirjoitus yhdenmukaistetaan uuden opin mukaiseksi isänmaalliskorostuneeksi ideologiseksi kokonaisuudeksi, jolla ei ole välttämättä mitään yhteyttä todellisuuteen.

Tavoitteena on kasvattaa ”uusi ihminen”, joka omaksuu kaikki diktatuurin keskeiset piirteet. Selvää on,  että uusi liike on konservatiivis-vanhoillinen isänmaallinen liike, jota markkinoidaan jonkin uuden luomisena.

Näin tullaan suureen ajatusten rajapintaan,  jossa itäinen (pakottava yksimielisyys) kohtaa läntisen (mahdollistavan erimielisyyden) järjestelmätasolla.

World orderien kamppailussa Yhdysvallat edustaa vanhaa haurastuvaa maailmanjärjestystä, kiinalainen maailmanjärjestys uutta imperialismia ja Venäjä ”uutta” Neuvostoliittoa ideologioineen.

torstai 21. heinäkuuta 2022

Perinteikäs yleisurheilu säilyttää asemansa urheilulajien joukossa

 

 

Eugenessa  Yhdysvalloissa on meneillään yleisurheilun MM-kisat 2022. Ne ovat tätä kirjoitettaessa päättymässä. On siis syytä luoda katsaus kisoihin,  ja erityisesti Suomen menestykseen.

Yllättävää kyllä kysymyksessä ovat vasta ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat USA:ssa. Pienessä Suomessa kisat ovat olleet peräti kahdesti. Se osoittaa,  että perinteikkään ”rata ja kenttäurheilun” (track and field) kysyntä ei ole kovin korkealla uudella mantereella. Olympiakisat ovat sitten asia erikseen. Silloin katsomot täyttyvät Yhdysvalloissakin, mutta paljolti silloinkin juuri yleisurheilun ansiosta. Eugenen kisat Oregonissa eivät pääse kehumaan suurilla yleisömäärillä senkin takia,  että Eugene on pieni paikkakunta. Kaupungista kuitenkin sanotaan,  että se on amerikkalaisen yleisurheilun pääkaupunki, jonka asiantunteva yleisö osaa antaa oikeassa mittasuhteessa suosiota kilpailijoille.

Hienoa on täysien katsomojen lämminhenkinen tunnelma ja amerikkalaisten villi tapa kannustaa varsinkin omia edustusurheilijoita. Muutkin saavat ilonpidosta osansa.

Seuraavassa joitakin hajahavaintoja Eugenen kisoista.

Maailmanmestaruuskilpailuissa ei enää juhlita uusia maailmanennätyksiä, sillä ennätykset tehdään nykyisin ihanteellisissa olosuhteissa yhden kisan kilpailuissa, juoksuissa usein ns. jänisjuoksuissa ja heittolajeissa ihanteellisissa tuuliolosuhteissa. Afrikkalaiset ovat viime aikoihin asti puhdistaneet palkintopöydän esimerkiksi Timanttiliigan kisoissa, mutta jotain mahdollisesta muutoksesta kertoo miesten 1500 metrin kilpailu Eugenessa, jossa paras afrikkalainen oli kuudentena.

Ratojen ja piikkareiden parantuminen ovat usein tehtyjen ennätysten takana. Kehitys kehittyy!

Jotenkin kiusallisena koen afrikkalaisten – usein kenialaisten - siirtymisen arabimaiden tai entisen Neuvostoliiton maiden edustajiksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä suuren  rahatukun avulla. Ostourheilijoita on näkynyt viime aikoina eri maiden edustajina,  joskaan mitään villitystä siitä ei ole tullut.

TV-lähetysten ohjaaja suosi amerikkalaisia urheilijoita, mutta se ei liene mikään yllätys. Ehkä sekin lisää yleisurheilun suosiota Yhdysvalloissa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yleisurheilu on säilyttänyt suosionsa Suomessa huomiota herättävällä tavalla. Sekä Yle että Hesari uhraavat aiheelle kiitettävästi aikaa ja palstatilaa. Esimerkiksi Hesarissa on helpostikin sivun tai kahden, jopa kolmen  verran kilpailuseurantaa ja kommentteja päivittäin. Samoin Ylen lähetysajat ovat tuntuvia ja Ylen Areena huomioiden jopa ruhtinaallisia. Mutta muutoin yleisurheilun seuranta hiipuu. Eihän Hesarissa uhrata kovin paljon tilaa Timanttiliigan seurannalle. Ja nykyisin Hesari ei lähetä toimittajaa paikalle edes kansallisiin huippukisoihin. Niinpä olympiakisojen ja MM-kisojen saama näkyvyys lämmittää vanhan yleisurheilun seuraajan mieltä.

Roberto L. Quercetani kirjoitti aikoinaan ”Kilpakenttien kuninkaissa” (1965), kuinka veltostuttavat olosuhteet ovat heikentäneet amerikkalaisten menestysmahdollisuuksia yleisurheilussa ja sama ilmiö on levinnyt  myös Suomeen ja Ruotsiin. Mitenkään pysyvästä ilmiöstä ei ollut kysymys,  sillä amerikkalaiset ovat alkaneet menestyä lajeissa,  joissa heitä ei aiemmin juuri nähty (esim. kestävyysjuoksut). Kestävyyslajeista on tullut jopa muoti-ilmiö. Vielä tuntuvampi on ollut muutosilmiö Skandinavian maissa (Ingebrigtsenin veljekset , Daniel Ståhl ja Karsten Warholm) vain muutaman mainitakseni. Ihan tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

Venäjän poissaolo sattuneesta syystä on tehnyt tilaa rehellisemmälle urheilulle ja levittänyt yleisurheilun menestymismahdollisuuksia maantieteellisesti yhä laajemmille alueille. Naiivi ei kannata kuitenkaan olla, kyllä dopingia esiintyy, se vain tulee ilmi pidemmällä aikavälillä,  kun tuloksia osataan analysoida tarkemmin.

Suomalaisten odotukset ovat aina suurten kisojen alla hellyttävän korkealla tasolla. Arvioidaan helposti,  että suurten kisojen tuloksissa toistuvat paljon pienempien kisojen saavutukset. Eugeneen lähetettiin jättikokoinen joukkue, jonka menestymismahdollisuudet eivät etukäteenkään laskien olleet mitenkään kaksiset. Kilpailu on koventunut, niinhän sitä aiheellisesti sanotaan. Paavo Nurmen aikoina yleisurheilu oli vasta nousussa maailmalla. Nyt mukana ovat kaikkien maiden huippu-urheilijat kaikista maanosista.

Parhaat hetket urheilussa osuvat niiden urheilijoiden suorituksiin, jotka ylittävät itsensä tai ainakin saavuttavat henkilökohtaiset ennätyksensä. Mikäpä on mieluisampaa kuin yhtyä onnistuneista suorituksista kumpuaviin  onnen hetkiin.

Valitettavasti onnen hetket suomalaisen yleisurheilun osalta ovat kiven alla nykyisin. Mitalit jäävät Suomen miehiltä ja naisilta kohtuuttoman kauaksi. Ne korvautuvat vaatimattomimmilla pistesijoituksilla.  

Yleisurheilu säilyy urheilulajien perusmuotona, joka toteutuu ilmauksessa  ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”. Yleisurheilun asemaa eivät horjuta sen tuoreet haastajat,  eivätkä vanhat lajit.

::::::::::::::::::::::::

Niin siinä jälleen kävi!  Puoliuneliaasti aloitettu kisojen seuranta päättyi kihelmöiviin tunnelmiin,  kun lajit kehittyivät finaalivaiheeseen.

Pakko tähän loppuun on kaavailla myös ”PS”:  jos vaikka sittenkin mitali? Mutta eipä nuolaista….

PS 25.7.2022

Kisat saavuttivat oikeaoppisesti kliimaksin viimeisenä päivänä. Ikimuistoiset kisat. Maailmanennätys sekä lyhyissä että pitkissä aidoissa ja kisojen viimeisessä lajissa, seiväshypyssä.  Duplantis oli niin suvereeni, että kukaan ei voi olla kateellinen ruotsalaisille. Aliarvioin tekstissä mahdollisuuksia tehdä maailmanennätyksiä suurkisoissa.Ja tulihan kisoista lopulta "skandinaaviset", joskaan ei suomalaiset. USA oli mitalirohmu (33mitalia), mutta eurooppalaisen yleisurheilun seuraajat saivat  paljon mietittävää.