lauantai 18. syyskuuta 2021

Minun Yleisradioni

 


 Yleisradio täytti juuri 95 vuotta, joka on aivan aiheesta katsottu juhlinnan arvoiseksi saavutukseksi.  Se on epäortodoksinen tapa viettää ”tasaluvun” merkkipäivää, mutta hyvä oivallus sinänsä. Onhan se  vihje siitä, että kohta on oikea tasaluku täynnä. On siis syytä ruveta henkisesti valmistautumaan vielä suurempaan juhlaan. Yleisradio on yksi suomalaisen demokratian varhainen edistyksen merkki, perustettiinhan BBC:kin  vain pari vuotta aikaisemmin, vuonna 1922.

Omaa ensikosketustani radioon en muista, koska radio on ollut kodeissa jo 1950-luvulla eli ”aina”. Muistan päivän iskelmien radiosoiton, joka ei ollut ihan tavanomaista, sillä Yleisradio 1950-luvulla ei todellakaan palvellut kevyen musiikin tarpeita. Jos sanon yhden kappaleen,  joka minua viehätti varhaisina aikoina pikkupoikana,  niin se oli Tuula-Anneli Rantasen ensilevy ”Kaunis pesijätär” (1956). Vaikea selittää jälkikäteen, miksi juuri tuo. Eihän sitä pystynyt kuulemaankaan radion kautta kuin satunnaisesti.

TV tuli mukaan maailmaani isovanhempien maatilalla kesälomilla  koululaisrenkinä ollessani. Ensimmäiset muistikuvat ovat vuoden 1960 Rooman olympiakisoista. TV järkytti perheen yhdessäolon perusteellisesti. Olihan televisio pistettävä  päälle jo virityskuvan aikana. Sitä sitten katseltiin tovi, ennen kuin varsinainen ohjelma alkoi. TV on tänään itsestäänselvyys, mutta alkuajat olivat muistorikkaita. Tulihan koko maailma olohuoneisiin, syntyi kollektiivinen kokemus.

En pyri tällä kirjoituksellani mihinkään systemaattiseen TV-kauden arviointiin vaan pikemminkin sieltä täältä muistikuviin,  jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Jo heti 60-luvun alussa intensiivisen TV-seurannan kohteina olivat amerikkalaiset sarjafilmit. Niitä olen muistellut erillisessä  blogikirjoituksessa (”Kun televisio oli nuori: Alastomasta satamasta Hämärän rajamaille”)  13.6.2013.

Kas näin:

Muistan kuinka isovanhempieni maatilalle hankittiin Telefunken-merkkinen televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Naapuritkin kerääntyivät tupaan katsomaan näköradiota. Aamulypsyn takia levolle vähän aikaisemmin lähtenyt  talon emäntä vain yöpuulle lähtiessään muistutti,  että ”sulkekaahan TV sitten, kun lähdette”.

Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat:  kuusikymmentäluku oli sarjafilmien kulta-aikaa. 

Lopetin käytännössä TV-sarjojen katselun jo 1970-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli  vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies,  joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit.  McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen,  kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.

Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams, Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia. Tätä sarjaa esitettiin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa.

Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikkeuksellisen hyvin mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jännitys. Tällaisia olivat Alaston kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla: ”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”. Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla (The Twilight Zone, Yhdysvalloissa 1958-1964). Mikä nimi! Ensin mainitun muistan hyvin realistisen tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella tarttui minuun.

On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan. Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten poliisien työtä.”

Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa 1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö, 1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.

:::::::::::::::::::::::::::::

Koska Mainos-TV esitti ohjelmaa Yleisradion kanavilla, vallitsi televisiotoiminnassa käytännössä Yleisradion monopoli. Suuri osa viihteestä ja erityisesti amerikkalaisista sarjafilmeistä oli Mainos-TV:n esittämiä.

Yleisradion miellän erityisesti uutis- ja ajankohtaisohjelmien kanavaksi ja TV-2:n osalta urheilukanavaksi. Paljon keskustellaan ohjelmien tasapuolisuudesta. Pidän kilpailijoiden yrityksiä kaventaa Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ja toimintamahdollisuuksia vähintään liioiteltuina,  mutta pahimmillaan jopa kiusaamisena.

Myös ajatus,  että Yleisradion mahdollisuuksia esittää viihdeohjelmia rajattaisiin on epäkelpo. On tärkeää,  että mukana on viihdettä,  jotta Yleisradio kokonaisuudessaan pärjää. Se tarvitsee viihteellisiä kilpailutekijäpalveluita.

Mediaympäristö on erittäin haasteellinen. On tärkeää, että Yleisradiossa huomioidaan kokonaisuus. Lehti- ja mediatalot ovat porvarilinnoituksia. Yleisradion tasapuoliselle ja -tasapainoiselle ohjelmatuotannolle tämä tilanne asettaa erityisvaatimuksen.

Ylen Areena on loistava innovaatio, jonka kaltaisia toivon lisää,  jotta Yleisradio pysyy innovaatioissa ja teknologisessa osaamisessa kehityksen kärjessä.

Vaikka tässä olen sivuuttanut radion palvelut lähes kokonaan, olen viime aikoina lisännyt radion kuunteluani. Esimerkiksi monet dokumenttisarjat koukuttavat juuri sen takia,  että kuuntelija voi itse loihtia mielikuvia aiheesta.

::::::::::::::::::::::::::

Yleen liittyy paljon odotusta, siis toiveita, että se täyttää tasapuolisuuden vaatimuksen,  jonka jokainen katsoja ja kuuntelija on asettanut kuitenkin itse!  Niinpä tasapuolisuus toteutuu harvoin ja harvoille täysimääräisenä. Mutta eivät ihmiset odotakaan täydellistä onnistumista, riittää,  kun päästään liki. Ns. Reporadion aikana kokeiltiin rajaa,  kuinka pitkälle ”informatiivisessa ohjelmapolitiikassa” tai toiselta nimeltään radikaalissa ohjelmapolitiikassa voitiin mennä. Rajat tulivat vastaan,  eivätkä niitä rajoja asettaneet ketkään muut kuin suomalaisten TV-katsojien ja radiokuuntelijoiden enemmistö. Keskimääräinen TV:n katsoja lienee  konservatiivinen eikä hyväksy sovinnaisuuden rajojen yli hyppimistä. Silti sanon, että Revon aikana toteutetut ohjelmakokeilut ja -ideat olivat mielestäni arvokkaita, mutta niihin ympätty radikaali sanoma ärsytti suurta osaa tavallisista TV-katsojista. Kaikki tämä liittyi tuolloin vallinneeseen yhteiskunnalliseen suuntaukseen.

Kriitikoiden mielestä Ylen synti on olla julkisin varoin  -  nykyisin veroeuroin -  kustannettu yhtiö. Oikeistossa paine Yleä vastaan johtuu juuri tästä syystä:  sen ei saisi olla julkisin varoin ylläpidetty, vaan perustua esimerkiksi maksukanavatyyppiseen ratkaisuun. Näen asian niin, että vain valtio voi suojata riittävän laadukkaan, monipuolisen ja tasapuolisen ohjelmatuotannon jatkuvuuden. Ideologisen akselin toisessa päässä oli Reporadio ja  toisessa päässä on etnis-nationalistien radikaali ohjelmatoiminnan vaatimus, joka voitaisiin pukea seuraavan kaltaiseen iskulauseeseen:  oikein tai väärin – minun maani!

Kaiken kaikkiaan Yle saa erittäin positiiviset arviot suomalaisilta. Se ensinnäkin tavoittaa  tutkimusten mukaan 96 prosenttia ihmisistä, ja on arvostetuin mediabrändi Suomessa. Lähes 80 prosenttia suomalaisista kokee saavansa Yle-verolla melko tai erittäin hyvää vastinetta. 

 

 

 

 

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot

 

Seuraava kirjoitukseni on julkaistu tasan 10 vuotta sitten 12.9.2011:

 

Vanhassa Urheilun Kuva-aitassa (6/1965) nyrkkeilyn raskaan sarjan entinen maailmanmestari Ingemar Johansson haastattelee silloista maailmanmestaria Cassius Clayta (joka on omaksumassa uutta nimeään Muhammad Ali). Mutta Johansson käyttää edelleen ”orjanimeä” Cassius Clay.

Clay toteaa: ”Kun taskussani on puolitoista miljoonaa dollaria vetäydyn syrjään”. Huomautuksella ei ole juurikaan merkitystä. Päästihän Clay suustaan kaikenlaisia sammakoita uransa alusta lähtien. Huomionarvoinen on kuitenkin Johanssonin toteamus jutun lukijalle. Hän nimittäin toteaa, että ”kuinka tuo summa tulee kokoon, siinä onkin laskemista. Amerikan verokarhu ei paljon haukottele, kun vetää joka ottelusta päältä pois 90 prosenttia Clayn palkkiosta. Hänen pitää siis bruttosummana hankkia kokoon noin 15 milj. dollaria ollakseen päämäärässään”. Itse asia oli hyvinkin tuttu Johanssonille, olihan hän omissa mestaruusotteluissaan kokenut verokarhun vastaavan syleilyn. Tämän päivän näkökulmasta moinen verotus tuntuu uskomattomalta, varsinkin kun se tapahtui Amerikan mantereella. Totta se kuitenkin on. Yhdysvalloissa oli vuodesta 1950 aina vuoteen 1964 saakka ylin marginaalivero 91-92 prosenttia. Tämä riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani. Veroprosentti ”kesti” demokraatti Trumanin, republikaani Eisenhowerin ja demokraatti Kennedyn. Ei tietokaan siitä vastakkainasettelusta, mikä tänä päivänä vallitsee pääpuolueiden välillä.

Mistä moinen johtui ? Yhdysvaltain nykyajan historiaa tutkiessa tulee väistämättä vastaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun (aina 1930- luvulle saakka) laissez-faire kausi. Talouden sääntely oli vähäistä. Keskuspankki kuitenkin perustettiin vuonna 1913. Veroprosentit olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa erittäin alhaiset, mutta nousivat sodan myötä korkealle. Ylin marginaalivero oli vuodesta 1917 aina vuoteen 1921 saakka 60-70 prosentin vaiheilla. Sitten alkoi pudotus, joka johti ennätysalhaisiin ylimmän veroasteen tasoihin. Vuosina 1925-1929 ylin marginaalivero oli ainoastaan 24-25 prosenttia. Aiheellisesti monet ekonomistit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että pörssikupla kehittyi juuri noina vuosina. Samoin on kiinnitetty huomiota siihen, että tuo ajankohta muistuttaa erehdyttävästi tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä. Paul Krugman ja Robert Reich ovat muistuttaneet, että noina vuosina myös tuloerot revähtivät ennätyssuuriksi.

Lama ja toinen maailmansota johtivat verotuksen kiristymiseen. Tultaessa 1950-luvulle veroprosentit juuttuivat sodan aikaiselle tasolle ja jopa kiristyivät siitä. Tätä on selitetty sillä,  että republikaanien ja demokraattien välillä jatkui suuri konsensus keynesiläisestä talouspolitiikasta riippumatta siitä, miten ahdistavia kokemuksia muualla yhteiskunnassa koettiin. Tilanne jatkui ennallaan 1960-luvulla, vaikka kansakuntaa ravistivat Vietnamin sota ja kansalaisoikeustaistelut. Vuonna 1964 Lyndon B. Johnson laski ylintä marginaaliveroa 70 prosenttiin, mutta joka tapauksessa prosentti pysyi nykytilanteeseen verrattua korkealla.

Yhteisymmärryksestä johtavien puolueiden välillä kertoo sekin, että Richard Nixon säilytti 1970-luvulla verotason ennallaan. Selitystä tälle voidaan etsiä keynesiläisen talouspolitiikan perustavaa laatua olevasta läpimurrosta ja Yhdysvaltain erittäin vahvasta kilpailukyvystä maailmansodan jälkeen. Kun tulot nousivat kohisten,  jäi siitä verokarhullekin aimo siivu. Samalla valkoisen väestön enemmistölle tarjottiin valtavasti työtilaisuuksia ja sosiaaliturvakin oli riittävä. Tietenkään värillisille ja köyhille ei silloinkaan riittänyt kuin rippeitä yhteisestä kakusta.

Öljykriisi herätti uusliberaalit taisteluun alemman veroasteen puolesta ja samaan aikaan osui Keynesiläisen kauden alamäki. Tilanne muuttui radikaalisti kuitenkin vasta 1980-luvun vaihteessa,  kun Ronald Reaganista tuli presidentti. Jo 1970-luvulla oli verokapinoita, mutta vasta Reagan puuttui verotukseen kovalla kädellä. Ylintä marginaaliveroprosenttia pudotettiin 70:stä 28:aan. Tästä huolimatta ei liittovaltion tuloista kannettu huolta. Ajattelu perustui supply-side economicsiin, jossa kasvavan käteen jäävän tulon piti luoda dynamiikkaa talouteen ja hävittää alijäämät kasvavien verotulojen avulla. Verotulot jäivät kuitenkin pysyvästi laahaamaan menojen alle. Sosiaaliturvasta ja muista menoista ei leikattu muutoin kuin retoriikassa. Puolustusmenojen kasvattaminen oli viimeinen niitti pysyväluontoisille alijäämille.

Bill Clinton yritti tasapainottaa talousarviot nostamalla veroja. Esim. ylin marginaalivero nostettiin 28 prosentista 39 prosenttiin. Clinton onnistuikin luomaan muutaman ylijäämäisen talousarvion 2000-luvun vaihteeseen. Bushin tullessa valtaan alijäämät muuttuivat taas pysyväksi osaksi liittovaltion taloutta. Eikä ihme, sillä Bush alensi jälleen veroja. Rajussa poliittisessa väännössä 2000-luvun alussa ja uudelleen vuonna 2010 republikaanit onnistuivat pudottamaan ja pitämään ylimmän marginaaliveron 35 prosentissa, jossa se on tälläkin hetkellä. Amerikkalaisille hyvin tyypillisen väliaikaisen ratkaisun seurauksena asiaan palataan vuonna 2013. Samalla varmistettiin räikeä budjettialijäämä vuosiksi eteenpäin. Liittovaltion tulot ovat vuonna 2011 noin 2500 miljardia dollaria ja menot 4000 miljardia dollaria. Ei ole nähtävissä milloin palataan tasapainoisiin talousarvioihin. Mitä johtopäätöksiä tästä kehityskulusta voidaan vetää ? Republikaanit näyttävät pitävän tänä päivänä (2011) demokraatteja panttivankeinaan. Johtuuko tämä republikaanien vahvuudesta ? Tuskinpa. Republikaanit ovat eripuraisia useista asioista, mutta heitä yhdistää yksi seikka: verojen vastaisuus. Aina ei ole ollut näin. Hämmästyttävästi 1940-luvulta aina 1970-luvulle saakka puolueiden välillä valitsi talouspoliittinen yksituumaisuus. Ja tämä siitä huolimatta, että puolueet ottivat rajustikin yhteen yhteiskunnallisissa asioissa (esim. Watergate-skandaali). Ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että rotujen väliset ristiriidat, jotka välillä näyttivät poispyyhkäistyilta ovat saaneet uudelleen jalansijaa. White backlash näyttää osuvan erityisesti Barack Obamaan. Obamasta on tehty monen vastenmielisen ilmiön symboli talouden surkeasta tilasta lähtien. Kohtelu ei ole ollut oikeudenmukaista, vaikka jotkut elvytystoimet ovatkin olleet vähemmän onnistuneita. Vieläkään ei ole käsitetty, miten syvällisiin ongelmiin Yhdysvaltain talous on ajautunut uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena. Varsinkin asuntokuplasta käynnistyneen finanssikriisin historiallisia syitä ei ole käsitetty. Järkyttävintä on, että monet talouden ammattilaiset (esim. Arthur Laffer) eivät halua muuttaa käsityksiään noudatetun politiikan tuhoisuudesta huolimatta. Tämä viittaa syvälle juurtuneeseen dogmaattiseen ideologiaan, jonka kannattajat ovat yhtä sitoutuneita ideologiaansa kuin konsanaan neuvostososialistit.

Ehkä silmiinpistävin muutos muutamien viime vuosikymmenien ajattelutavassa on itsekkyyden ja omahyväisyyden lisääntyminen. Siitä kielivät häpeämättömän korkeat palkkiot erilaisissa rahamarkkinasektorin työtehtävissä. Olemme edenneet todella kauaksi poliorokotteen keksijän Jonas Salkin kuuluisasta kommentista, kun häneltä kysyttiin miksi hän ei ole patentoinut poliorokotetta: ”Kuka omistaa poliorokotteen ? Ihmiset. Voiko auringon patentoida ?”

 

lauantai 11. syyskuuta 2021

Kymmenen vuoden jälkeen

 

 

Päivämäärällä 12.9.2021 tuli kuluneeksi tasan 10 vuotta,  kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni nimellä ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”. Kirjoitus paljastaa yhden kirjoitusteni suosikkiteemoista, urheilun. Kuitenkin tässäkin esseessä taustalta nousee esille yhteiskunnallinen ja taloudellinen näkökulma,  jota valaisen kahden nyrkkeilijän kohtaamisen näkökulmasta. Kohtaaminen ei tapahdu paidattomana kehässä vaan rennosti T-paitaan pukeutuneena Cassiuksen (myöhemmin Muhammad Ali) esitellessä suurieleisesti Johanssonille antamassaan haastattelussa syntymäkotikaupunkiaan Louisvilleä. Esittely tapahtuu istuen (tai seisoen) avoautosta käsin.

Kertomuksen ydinviesti oli, että Yhdysvaltojen korkein marginaaliveroprosentti oli haastatteluhetkellä 1964 yli 90 prosenttia.

Clay toteaa: ”Kun taskussani on puolitoista miljoonaa dollaria vetäydyn syrjään”. Huomautuksella ei ole juurikaan merkitystä, päästihän Clay suustaan kaikenlaisia sammakoita uransa alusta lähtien. Huomionarvoinen on kuitenkin Johanssonin toteamus jutun lukijalle. Hän nimittäin toteaa, että ”kuinka tuo summa tulee kokoon, siinä onkin laskemista. Amerikan verokarhu ei paljon haukottele, kun vetää joka ottelusta päältä pois 90 prosenttia Clayn palkkiosta. Hänen pitää siis bruttosummana hankkia kokoon noin 15 milj. dollaria ollakseen päämäärässään”. Tämän jälkeen käyn tuolloisessa kirjoituksessani läpi Yhdysvaltain henkilöverotuksen muutoksia viime vuosikymmeninä.

::::::::::::::::::::::::::::

Tekstejä olen julkaissut 1828 kappaletta eli kymmenen vuoden ajan keskimäärin  joka toinen päivä. Onhan siinä tullut naputeltua läppäriä, mutta mitäpä sitä ei tekisi henkisen vireyden ylläpitämiseksi. Kaikki kirjoitukset on  laadittu eläkkeelle siirtymiseni jälkeen. Voidaan sanoa, että kysymys on esseistä, mutta ehkä mieluiten käytän sanaa ”aine”, jolla tarkoitan,  että kullakin tekstilläni on alku, keskikohta ja loppu! 

Opiskeluhistoriani on vaikuttanut aihevalintoihin erityisesti talousteemojen osalta.  Poliittiset ja ideologiset aiheet esiintyvät tiheään kirjoituksissani.

Poliittinen historia on teemoistani  kaikkein yleisin. Herkeämätön kiinnostus erityisesti lähimenneisyyden tapahtumiin on nähtävissä kirjoitusten runsaslukuisuudessa. Yksittäisistä aiheista demokratia ja sen läpivalaisu on ollut suosiossani – sattuneesta syystä. Siitä puhe, mistä puute.

Satunnaisesti olen kirjoittanut myös musiikin historiasta, kotikunnan asioista ja mökkimuistoista ja onhan niitä muitakin.

Töissä omaksuttu tapa piirtää erilaisia prosessi- ja tapahtumakaavioita on nähtävissä varsinkin varhaisissa töissä. Syy- ja seuraussuhteiden pohdinnan ja totutun kyseenalaistamisen  olen yrittänyt pitää kirkkaana mielessäni.

Seuraava julkaisuni on tuo 10 vuoden takainen ensimmäinen kirjoitukseni  kahden maailmanmestarin kohtaamisesta. Se on blogikirjoitus numero 1829.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Tapahtuipa kerran Etelä-Pohjamaalla – Kyllikki Saaren murhamysteeri

 

 Teemu Keskisarja on tunnetuimpia ja suosituimpia historioitsijoitamme. Olen arvioinut useita hänen kirjoittamiaan kirjoja. Niille on ominaista valtavirrasta poikkeava lähestymistapa aiheeseen.  Eloisa kieli ja kielikuvat kuuluvat värikkääseen kokonaisuuteen,  samoin intensiivinen askarointi lähteiden parissa.

Keskisarja on perustanut yrityksen työntekijöineen avustamaan aihepiirien työstämisessä. Käytännössä esimerkiksi aikalaisten haastattelut teetetään palkatuilla avustajilla. Ammattimainen lähestymistapa on johtanut tuotteliaisuuteen, johon harva elävistä historioitsijoistamme pystyy.

Silmiinpistävänä painopisteenä Keskisarjan töissä on mikrohistoria ja tarkemmin rikoshistoria, mitä kummallisempi tapaus,  sitä varmemmin se on kirjoittajan aiheena. Samalla yksittäinen historian oikku tai tahaton tai tahallinen sattumus liitetään osaksi historian valtavirtaa,  siihen luontevasti sulauttaen.

Uusimmassa kirjassaan hän perehtyy varsin kaluttuun, mutta myös suuria arvoituksia sisältävään aiheeseen, Kyllikki Saaren murhaan. Teoksen nimi on ”Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia” (WSOY, 2021). Kirjassa voi nähdä halun tirkistelyyn tai sitten historian haavan aukirepimisen. Miten vaan,  mutta yritän ohittaa tällaiset näkökulmat ja perehtyä Keskisarjan kiistämättä originelliin lähestymistapaan  aiheeseen. Lähteiden käytössä vaaditaan tarkkaa logiikkaa, koska tapahtumajärjestys tällaisessa tosielämän dekkarissa on aivan oleellinen asia. Tutkimuksen luotettavuutta puntaroitaessa on tärkeää, että lähdeviitteet ovat kullakin sivulla heti nähtävissä.

Yhtä tärkeää kuin lähdekritiikki on henkilöiden taustojen selvitys. Pääepäillyt ja monet muut asiaan liittyvät henkilöt esitellään tarkemmin, sotakokemuksia myöten, olihan sodasta kulunut vasta karkeasti 10 vuotta.

En aio käydä läpi teoksen ”juonta”, koska se on tuttu useimmille aikakauslehtiä  seuraaville ainakin pintapuolisesti. Keskisarja porautuu syvälle ajan henkeen, siis 1950-luvun alku- ja keskivaiheiden elämänmenoon tavallisella maalaispaikkakunnalla. Omat tuon aikaiset muistikuvani ovat pikkupojan silmin nähtyjä. Sekoitan varmaan seuraavassa omia muistivälähdyksiäni Keskisarjan antamaan kuvaan eletyistä hetkistä.

Kyllikki Saari,  17-vuotias tyttö murhattiin raa’asti kotipaikkakunnallaan Isojoella, pienessä pohjanmaalaisessa maaseutukunnassa. Kysymys kirjassa on yhtä paljon ajankuvasta kuin murhamysteerin selvittämistyöstä. Itseäni kiinnostaa kirjassa eniten juuri murhatyön sitominen elettyyn elämään.

Niin tärkeäksi murha koetaan, että se mainitaan kunnan kotisivuilla kuuluisia isojokisia esiteltäessä: ”Kyllikki Saari (1935-1953), 17-vuotias murhattu tyttö. Suomen kuuluisimpia selvittämättömiä henkirikoksia”.

Ajankuvassa on enemmän sodanjälkeisen ajan aneemista kehitysvaihetta  kuin vielä syntymätöntä modernia yhteiskuntaa teollisuuslaitoksineen  ja palveluineen. Suuri osa ruumiillisesta työstä koostui metsänhoidon ja maatalouden aputöistä.  Muistan  tuon ilmapiirin omissa kokemuksissani isoisäni maatilalla Suomenniemen kunnassa, Etelä-Karjalassa. Jotenkin kuitenkin jää kuva, että Isojoella elettiin alkutuotannon varhaisempaa vaihetta kuin maan- ja metsänomistukseen perustuvassa Suomenniemen kunnassa,  jossa oli vauraita maatiloja. Vai muistanko väärin?

Monia niistä töistä,  joita tuolloin tehtiin ei enää ole olemassa, kuten ojankaivuuta lapiotyönä. Ne palvelivat infran rakentamista, mutta samalla myös työllisyystöinä ilman,  että sitä erityisesti korostettiin.  Isojoki vuonna 1953 on kuin Matti Kassilan  elokuva ”Hilman päivät” iloineen ja suruineen. Kaikki oli selvää, apteekkeineen,  nimismiehenkonttoreineen, pappiloineen, sekatavarakauppoineen.  Tähän kaikkeen sulautuivat sekatyömiehet, pontikankeittäjät ja perhekunnat isäntineen, emäntineen ja runsaine lapsimäärineen. Ja tietenkin juorut täyttivät monta aukkokohtaa sivistyksessä: asiat eivät jääneet ”meidän keskeisiksi”.

Isojoen kunta tänään?  Se on kuihtunut alle 2000 asukkaan kunnaksi, kun siellä vuonna 1950 oli lähes 7000 asukasta. Miten tässä näin pääsi käymään!

Yksi aiemmin sivuutettu teema tässä saagassa on tukahdutettu seksuaalisuus pienehkössä asuinyhteisössä. Keskisarja ei sivuuta tätä liikkeellepanevaa voimaa,  vaan nostaa sen keskiöön. Minkäpä ihminen mahtaa omille tarpeilleen. Eri asia on, että tarpeen tyydyttämisen purkaminen tai purkamisen vaje voi ilmetä hyvinkin kohtalokkaalla tavalla – monessakin mielessä.

Keskisarjan esittelemä henkilögalleria on todella monivivahteinen. Kunkin esiteltävän henkilön persoona linkittyy tapahtumiin jollakin oleellisella tavalla.  Tarina isojokisten avainhenkilöiden mielentilasta herättää huomiota siinä kuin fiktiivisissä rikostarinoissa: esillä on mielenmaiseman koko kirjo tilapäisistä mielenjärkkymisistä kroonisiin sairauksiin, vähintäänkin useita  henkilöitä leimaa eksentrisyys.  Ja tietenkin kuningas alkoholi näyttelee merkittävää osaa tapahtumien kuluissa. Onko kysymys laitapuolen kulkijoiden lukuisuudesta vai onko kysymys siitä, että hahmot heitä käsiteltäessä nousevat esille korostetusti? Ehkä kuitenkin jälkimmäisestä. Joidenkin kohdalla ”tavallisuuden” ja toisaalta henkisen epävakauden välillä on vain veteen piirretty viiva.

Tarina on täynnä juonen sivuhaaroja, jotka Keskisarja uutterasti kirjaa pyrkien pitämään lukijan ajan tasalla. Kirjoittaja selvittää tapausta eri johtolankoja pitkin niin pitkälle,  että puuttuu vain lopullinen johtopäätös, jonka avulla tapaus Kyllikki Saaren mysteeri  rupeaisi selviämään. Keskisarjan työ palvelee hyödyllisenä,  laveana  pohjustuksena murhatyön ratkaisemiseksi. Käsitän,  että teoksen työstöä avustaneessa työryhmässä oli henkilöitä,  joilla olisi ollut valmius edetä johtopäätösten teossa pidemmälle kuin mitä vastuukirjoittaja halusi. Voitaneen sanoa, että tämän päivän rikostutkinnan menetelmillä rikos olisi ratkennut tuomioihin saakka.

Olen yhtä voimaton kuin muutkin määrittämään sitä,  miksi Kyllikki Saaren tapaus on noussut kymmenien vuosien ajaksi siihen merkitykselliseen asemaan kuin mikä on tapahtunut. Kysymys oli kuitenkin tuiki tavallisesta, ujosta ja kiltistä nuoresta naisesta, jonka tulevaisuuden haaveet eivät poikenneet tuhansien nuorten naisten  toiveista. Ehkä salaisuuden avain on juuri tässä: hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä. Siksi samaistuminen on ollut niin voimakasta.

Eräänlainen summaus kaikista poliisien virallisista tutkimuksista esitetään kirjan viimeisillä sivuilla: ”Kyllähän me mysteerin ratkaisimme, näyttö vain ei riittänyt syytteeseen ja sitä on turha esitellä nyt,  kun melko varmat syylliset ovat kuolleet”.

Kaiken jälkeen Keskisarja uskoo tietävänsä Kyllikki Saaren murhasta enemmän kuin kukaan toinen. Teos edustaa niitä mikrohistorian kuiviin puristettuja tarinoita,  joita lukija ajattelee aluksi vain lehteilevänsä (”minähän en näitä myyttejä pureskele”),  mutta,  joka koukuttaa lukemaan koko teoksen aikalaisten sydämenlyöntien tahdissa.

Keskisarjan kirjoitustyyli ja kielikuvat voivat tuntua vieraalta dokumentaarisempaan tyyliin tottuneelta. Myös minua rento, letkeä ja monipolvinen puhetyylimäinen kirjotustapa on ajoittain häirinnyt,  mutta  sen kanssa on tultu toimeen.

Kirjoitukseni otsake on lainattu kirjan työnimestä. Sen Keskisarja mainitsee kuuluneen ”Tapahtuipa kerran Etelä-Pohjanmaalla”.

 

 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Finnkampen

 


 Valmistauduin kohtuullisen perehtyneenä seuraamaan ja kirjoittamaan tämän vuoden Ruotsi-maaottelusta (yleisurheilussa, tietty). Sitä suurempi oli pettymys,  kun hyvän kesäkauden jälkeen monet urheilijamme kokivat mahalaskun. Näin ainakin tuntui ensimmäisen päivän jälkeen. Toisena päivänä suoritukset paranivat.

Miksi yleensäkään annan arvoa tälle maaottelureliikille? Eihän yleisurheilumaaotteluja nykyisin oikeastaan enää käydä. On vain tämä yksi,  jolla on valtavat historialliset perinteet. Maaotteluita on käyty vuodesta 1925 lähtien kohta sadan vuoden  ajan. Mikä tässä ei tänään enää täsmää? Ehkä se,  että maaotteluun sälytetty ennakkohehkutus ei vastaa enää sen urheilullista tai yhteiskunnallista merkitystä. Yleisurheilu on kärsinyt julkisuustappioita, joiden merkitystä voidaan vain arvailla. Silti meillä on tusinan verran huippuja,  jotka keräävät otsakkeet ja hyvä niin. Viime kesä näytti lupaavalta yleisurheilun maineen palautuksen kannalta.

Näyttää siltä,  että monet parhaista urheilijoistamme ovat henkisesti ja fyysisesti väsähtäneet (tai kärsineet loukkaantumisista) koronan supistaman kauden jälkeen. Olympiakisat,  vaikka eivät olleetkaan useimpien ylimpänä prioriteettina,  veivät tilaa maaotteluun keskittymiseltä. On kehitetty termikin sellaisille,  jotka pääsivät kisoihin, mutta eivät siellä mainittavammin menestyneet. He ovat ”olympiaurheilijoita”. Silti joudun kysymään,  miksi ruotsalaiset urheilijat keskittyvät tähän maaotteluun intensiivisemmin kuin mitä meillä tehdään.  Ja kuitenkin ruotsalaiset penkkiurheilijat keskimäärin eivät anna maaottelulle niin suurta arvoa kuin me suomalaiset.

Helsingin Sanomien maaottelu-uutisoinnissa näen painopisteen siirtymän yksilölajeista joukkuelajeihin: Suomen voittaessa Kazakstanin kotikentällään  Finnkampenin avauspäivänä,  jalkapallo sai huomiota koko aukeaman verran, kun taas Ruotsi-ottelu sai tyytyä kolmeen (täyteen) palstaan. Huomiota herättää, että HS tyytyi yleisurheilun osalta STT:n uutisointiin. Omaa toimittajaa  ei liiennyt Tukholmaan paikan päälle. Terve.   

Kun Suomi voitti Tampereella samana päivänä (yleisurheilumaaottelun ensimmäisenä päivänä) Espanjan lentopallossa 3-0, niin lentsikka sai tilaa HS:stä melkein koko sivun verran.  Vielä räikeämpi kuva syntyy,  kun samaisessa Hesarissa amerikkalaisen jalkapallon pelaajan Niko Kuikan henkilöesittely valtasi tilaa neljän (täyden) palstan verran. Onnittelut palstatilan voittajille!  Joukkuelajit voittivat 3-0. En ole pahoilla mielin, mutta kuitenkin….. Mutta niinhän se on,  että voittajat saavat huomion ja tappioon sisältyy jokin alistunut nolouden tunne.

:::::::::::::::::::::::::::

Yritän seuraavassa kammertautua ylös syvimmistä kellareista päivänvaloon ja löytyyhän maaottelusta iloisempiakin uutisia. Sprintteri Samuel Purola kepitti kaikki ruotsalaiset sekä erikoismatkoilla (100 ja 200 metriä) että viestiankkurina, jotka saavutukset ovat  kiistämättömiä meriittejä oululaiselle ”Pipo-Purolalle”. Hienoa!  Elmo Lakka voitti suvereenisti lyhyet aidat. Mette Baas oli harvoja venyjiä voittaessa ratakierroksen juoksun sadasosilla Moa Hjelmeriä vastaan. Tätä HS ei edes huomioinut

Oli muitakin. Lotta Kemppinen nujersi vastustajansa satasella. Wilma Murto petti, mutta Elina Lampela piti pintansa. Keihäässä Sanne Erkkola piti tasonsa. Simo Lipsanen täytti tehtävänsä kolmiloikassa,  joskin melko vaatimattomalla tuloksella kuntoonsa nähden. Sivulajissaan pituushypyssä Lipsanen suoriutui myös moitteettomasti.

 Miesten seiväshypyssä Suomen kolmikko peittosi heikot  ruotsalaiset mennen tullen. Armand Duplantis seurasi kisaa katsomosta.

Huoli Topi Raitasen alavireestä voidaan heittää sivuun, siksi ylivoimainen hän oli esteissä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta sitten tullaan tappiosarakkeeseen. Sieltä löytyvät naisten joukkueen kapteeni Wilma Murto, joka pudotti kolme kertaa avauskorkeudesta 434 (tuore ennätys 472), Joonas Rinne,  joka romahti - kuntonsa johonkin hukanneena -  kasisatasen viimeiseksi ja keihäsmiehet,  jotka – taistellen kyllä – menettivät pelin Kim Ambille. No, Kim Ambilla on taipumus yllättää ja hän noudatti vain perinteitä. Sara Kuivistolta odotettiin paljon kesän jäljiltä,  ja kyllä hän hyvin juoksikin,  mutta hävisi maailmanluokan puolimailerille,  Lovisa Lindhille. Harmittihan se, kun meidän oma Saramme taipui aavistuksen verran ruotsalaiselle.  Sunnuntaina Kuivisto sitten kuittasi tappionsa suvereenilla esityksellä 1500 metrillä. Ja kyllähän Joonas Rinnekin palautui sunnuntaina 1500 metrille aivan kelvollisesti. Osataan meillä sisuuntua!

Se mikä jäi puuttumaan suomalaisilta oli venyminen. Baasin ohella tätä kullanarvoista taipumusta osoitti vain Senja Mäkitörmä kuulantyönnössä. Baasilla on hyvät mahdollisuudet kehittyä EM-kisojen finalistiksi.

Ruotsin voittopisteiden  keräys noudatti piste sieltä toinen täältä -periaatetta. Ja sehän riittää. Venyjien ykkönen löytyy naapurin puolelta. Andreas Almgren on päässyt loistavaan syyskuntoon. Tämä entinen 800 metrin juoksija on löytänyt aarrearkun,  mistä ammentaa, keski- ja pitkät matkat. Valitettavasti selostajat olivat aivan pihalla ja tekivät Almgrenin alle 13.30 tuloksesta vitosella jättiyllätyksen, vaikka samainen herra pari viikkoa sitten Suomen, Lahdessa (!) juoksi kolme  tonnia 7.40:n pintaan, nopeammin kuin kukaan suomalainen koskaan. Hän ei tarvitse kuin hiukan loppunopeutta ja on kova tekijä ensi vuoden EM-kisoissa.  

Ruotsalaisista on nostettava esille myös pituushyppääjä Thobias  Montler erinomaisella tuloksella 824. Montler kuuluu Ruotsin valtteihin ensi kesän EM- ja MM-kisoissa. Mitalisuosikki!

Kiekonheitossa Daniel Ståhl osoitti mahtavaa kestokuntoa heittämällä 69.09. Suomalaista mainitsen tässä yhteydessä Frantz Krugerin , joka 46 vuotiaana heitti maaottelussa miltei 60 metrin kaaren. Lienee jonkinlainen lohtu suomalaisen kiekonheiton alennustilan takia.

Molempien joukkueiden taso oli huippulajeissakin vaatimaton, esimerkiksi Ruotsissa seiväshypyssä Duplantisin jälkeen tai kiekonheitossa Ståhlin ja Pettersonin jälkeen, samoin pituushypyssä Montlerin jälkeen. Suomi pärjäsi aikoinaan tasolla Ruotsi vastaan. Nyt sitä etua ei enää ole. Siksi jokin 100 metrin aitojen kärkijuoksijoiden taso Suomessa on niin ilahduttavaa.

::::::::::::::::::::::::::

TV-ohjaus oli muuten todella heikko. Lienevätkö parhaimmat ammattilaiset olleet lomilla, mutta nyt tuli kyllä ohjauksen pomppelehtimisessa pohjanoteeraus.

Yleisurheilun ulkoista habitusta on pyritty nostaman uusilla laji- ja suoritusjärjestyskeksinnöillä. Jotkut niistä ovat olleet onnistuneita, mutta pääosin on menty metsään. Ruotsi-otteluun oli keksitty sekä miehille että naisille kolmiottelu,  eräänlainen minikymmenottelu tai miniseitsenottelu. Antaa ajan kulua,  ehkä nämä jäävät käytännöksi. Ainakin moniottelijoiden statusta tällä pystytään nostamaan.

Lievästä synkistelystä huolimatta jaksan uskoa suomalaiseen yleisurheiluun. Lopulta tappiot maaottelussakin jäivät toisen päivän piristymisen seurauksena siedettäviksi. Ensi vuonna näytetään Helsingin uudenveroiseksi korjatulla  stadionilla taivaan merkit ruotsalaisille!

 

torstai 2. syyskuuta 2021

Tie Afganistaniin – ja pois sieltä

 

 

Tämän kirjoituksen avainkäsitteitä ovat kutsumuskohtalo (Manifest Destiny) ja kansakunnan ainutlaatuisuus (”ekseptionalismi”).

Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa ja sitä lähellä olevaa käsitettä ”ekseptionalismi” näissä blogikirjoituksissani useassa yhteydessä. Viime mainitun mainitsi Yhdysvaltain historia käsittelevässä teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” Alexis de Tocqueville jo 1800-luvulla . Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain äärioikeiston piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asemaa pidetään aivan poikkeuksellisena, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi,  hän saa kuulla kunniansa.

Varsinainen kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi syvästi halveksuen Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi. Mutta ovatko äärioikeisto tai ”uuden” Venäjän nationalismi tänä päivänä kovin kaukana ekseptionalistisesta ajattelusta?

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon käsitteet tiukasti yhteen: vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.

Monien ihanteiden valheellisuus paljastui 1800-luvun vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja mustat. Tästä testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole mahdollisuutta mennä yksityiskohtiin, mutta karkealla pensselillä vetäen syntyy kuva intiaanien ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen valkoisen väestön tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen valtaväestöön. Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen, mutta rotusorron jatkumiseen sisällissodasta 100 vuoden päähän. Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.

Maan nälän himossa kulminoitui raadollinen ”kutsumuskohtalo”. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan). Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti huolta, että vastustajat nujerrettiin kättelyssä. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.

Vuosisadan lopulla Yhdysvaltain ulkopuoliset alueet täyttivät mahdollisen manifestaatiovajeen. Kuuba ja Filippiinit (+ Havaiji ja Puerto Rico) ) olivat Yhdysvaltain imperialismin kohteina. Alkuasetelma sekä Kuubassa että Filippiineillä oli sama: Espanjan sumeilemattoman raaka siirtomaapolitiikka. Yhdysvallat tuli mukaan maiden kohtaloihin, kun kantaväestö molemmissa maissa ryhtyi kapinaan siirtomaaherroja vastaan. Yhdysvallat tuli väliin jalo vapauttamisen manifestaatio mielessä. Kuitenkin, kun espanjalaiset saatiin väistymään alkuasukkaiden ja amerikkalaisten yhteisin ponnistuksin, suuntasivat amerikkalaiset aseensa kantaväestöä vastaan ja vieläpä yhtä brutaalisti kuin espanjalaiset. Alkuperäisväestöä vastaan käytettiin kidutusta ja väestöä suljettiin keskitysleireihin.

Sen verran kutsumuskohtalosta oli jäljellä, että Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden siirtomaapolitiikasta. Erityisen vastenmielinen oli brittiläinen kolonialismi. Yhdysvallat ei pyrkinyt  täydelliseen alistamiseen, vaan perustettiin protektoraatteja ja sotilastukikohtia. Valloitussodat olivat siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi kuitenkin vähäiseksi.

Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston.  Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Uusi amerikkalainen imperialismi, jonka piti pitää sisällään sivistäminen sekä lain ja järjestyksen ylläpito jäi maailmanpoliittisen valtapoliittisen strategian varjoon, vaikka toki sivistystehtävääkin vietiin eteenpäin.

Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen tapahtumien (Kuuba, Filippiinit) kulussa kansakunnan omanatuntona ja huomattavan taustavaikuttajana. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan valloitti”.

Kuten edellä on tuotu esille jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallanhimolle. Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle.

Yhdysvalatlainen tukikohtaimperialismi saavutti täyteytensä toisen maailmasodan jälkeen. Puhuttiin kaksinapaisesta maailmankuvasta, mutta USA oli rikkauksiensa takia aina monta askelta edellä muita. Afganistan on vain yksi etappi pitkässä amerikkalaisen imperialismin juoksussa. Venäläisten tavoin Yhdysvallat yritti muokata Afganistania ideologiansa  mukaiseksi. 

Yhdysvallat ei säästynyt 1960-luvulla vasemmistohenkisiltä imperialismisyytöksiltä. Keskeinen vaikutuin tähän oli Vietnamin sota,  jossa surmattiin 58 000 amerikkalaista.

::::::::::::::::::::::::::::::

Afganistanin sekava ja ristiriitainen (lähi)historia on niin monitahoinen, että blogisti välttää työntämästä siihen näppejään kovin syvälle. Viittaan tässä siihen vain imperialismiteeman yhtenä esimerkkinä. Mielenkiintoista on,  että Neuvostoliitto 1970-luvulla ja edelleen 1980-luvulla pyrki Afganistanin sivistämiseen monin sellaisin tavoin kuin Yhdysvallat nyt viimeksi 2000-luvulla: lukutaitokampanjat, tasa-arvo miesten ja naisten välillä , huntupakon poistaminen jne. Kaikki suurvallat ovat epäonnistuneet vuorollaan Afganistanissa: britit, venäläiset, amerikkalaiset.

Eivät islamistitkaan ole mikään homogeeninen ryhmä vaan jakautuvat ääriuskonnollisiin ja äärivanhoillisiin tahoihin sekä länsimaita ainakin jossain määrin seuraaviin tahoihin. Voimakkain suuntaus voi ohjata kehitystä haluttuun päämäärään.

Kommunismi ei kelvannut uskonnollisille tahoille. Liioin ei amerikkalainen sivistystehtävämanifesti kelvannut kantaväestölle. Tahtomattaankin amerikkalainen (venäläinen) ekseptionalismi paljasti epätoivotut piirteet,  vaikka näitä kuinka yritettiin peitellä hyväntahtoista apua tarjoten.

Aina näyttää käyvän samalla tavalla: vanhoillinen maaseutuideologia voittaa kaupungin modernisaation houkutukset. Voitto ei ole kuitenkaan täydellinen. Vuosien 2001-2021 välisenä aikana monet yhteiskunnan modernisointikampanjat onnistuivat kohtuullisesti (naisten työssäkäynti, lukutaidon edistyminen). Tämä luo toivoa länsimaisille pyrinnöille modernisoida maata. Talibanin toimet tästä eteenpäin ratkaisevat lopputuloksen. Melko lopullinen kantani on,  että lopulta ääriuskonnolliset tahot joutuvat antamaan periksi modernin muutoksen trendeille, mutta siihen kuluu aikaa.

Yhdysvallat kärsi sotilaallisen ja arvovaltatappion Vietnamissa ja Afganistan  on nähty samanlaisena katastrofina, vaikkei se sitä olekaan. Vietnamissa konkreettisesti Yhdysvallat torjui dominoteorian mukaisesti kommunismin leviämistä.  Afganistanissa  pääargumentti oli terrorismin vastainen taistelu.  Tarkoitus oli toimia molemmilla sotatoimialueilla Yhdysvaltain edun mukaisesti. Onnistuttiinko siinä? Ei onnistuttu. Pikemminkin johtopäätös on,  että sekaantuminen epävakaiden maiden sisäisiin asioihin on erittäin rikialtista.

Onko Yhdysvallat valinnut Afganistanin jälkeen strategiakseen vetäytymisen länsimaisesta ”sivistystehtävästä” tai valtapoliittisista pyrinnöistä erityisesti kehittyvissä maissa? Mitään varmuutta tästä ei ole, mutta suurvaltalogiikka eli Kiinan eteneminen maailmanvalloituksessaan saattaa ratkaista asian USA:n puolesta. Yhdysvallat on pakotettu taantuvaan rooliin maailmanpolitiikassa. Kiina on toistaiseksi noudattanut säällistä linjaa suhteessa kohdemaihin (mm. niiden satamien omistamiseen), mutta se voi voiman kasvaessa muuttua röyhkeämmäksi.

maanantai 30. elokuuta 2021

Yhdysvallat: maailmanpoliisi vai liberaalin demokratian lähettiläs

 

Tulevaa on tunnetusti vaikeaa ennustaa. Kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, voidaan suorittaa tarkistuksia ja ne eivät yleensä suosi ennustajaa. Yleensä maine nousee, kun ennustaja saa jonkin yksityiskohdan oikein, mutta seuraavien ennustusten osumatarkkuudesta sitten yleensä vaietaan….. Yritän seuraavassa valaista Yhdysvaltain ulkopolitiikan mutkia toisen maailmansodan päättymisestä Afganistanin  sotaan ja edelleen lähitulevaisuuteen.

Aloitan kylmän sodan alkuvuosista.

George F. Kennan toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947.

Tarkastelen seuraavassa Kennanin ennustuksia sodan (2. ms.) jälkeisestä ajasta. Kennan tuntui edustavan opiskeluaikoinani varsin ortodoksisia näkemyksiä (lue: Kylmän sodan konna oli Neuvostoliitto) länsi vastaan itä -asetelmassa. Vuosien varrella Kennanin maine objektiivisena pohdiskelijana on kasvanut.

Kennanin viesteihin sisältyi politiikkaehdotus, jolla tuli olemaan kauaskantoinen merkitys Yhdysvaltain noudattamaan strategiaan.  Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Asia ei ollut kuitenkaan tällä selvä. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Containmentia sovellettaessa.

Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 loppuraportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Tämä ajattelu ohjasi amerikkalaisten strategista ajattelua  pitkälle 1960-luvulle ja vielä senkin jälkeen,  osin nykypäivään saakka.

Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin sotilaallisen voiman kaksinapaisesta kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa. Tämä suosi sotateollisuuskompleksia, Military Industrial Complexia, jolle riitti rahaa tuhlattavaksi saakka.

Yhdysvallat loi modernin version kolonialismista (se vastusti vanhaa ranskalaista, englantilaista, espanjalaista ja portugalilaista kolonialismia),  eräänlaisen tukikohtaimperialismin, jolla se valvoi etujaan kaikkialla maailmassa ilman, että alisti alueita siirtomaiksi. Tukikohtia on ainakin 750.

Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon perustuva mccarthylainen kampanja.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Helsingin Sanomissa oli 23.8.2021 Pekka Mykkäsen artikeli  ”USA lopetti maailmanpoliisin roolinsa, hetkeksi”, jossa  hän tarkastelee pitkällä aikajänteellä Yhdysvaltain ulkopolitiikan vaihteluja tarkastelunäkökulmana  aika Afganistanin nykytilanteesta taaksepäin. Pyrin seuraavassa käsittelemään Mykkäsen kanssa samaa asiakokonaisuutta, mutta hieman eri lähtökohdista.

Otsakkeella viitataan siihen, että Yhdysvallat pyrki ja pääsi toisen maailmansodan jälkeen maailman johtavaksi valtioksi kahdella tapaa,  valtapoliittisessa mielessä ja tavassa puolustaa demokratiaa. Sen nykyinen vastapeluri  Kiina taas pyrkii johtoon myös valtapoliittisessa mielessä, mutta sen sijaan se ei välitä,  millainen yhteiskuntajärjestelmä  vallankäytön kohteessa vallitsee.

Autoritaarisesti johdetut  maat ovat vastustaneet Yhdysvaltain vientituotetta nimeltä liberaali demokratia. Diktatuurin korvaaminen demokratialla on äärimmäisen vaikea tehtävä niin kuin on nähty Irakissa, Afganistanissa, Libyassa ja monissa muissa maissa. Sen sijaan, että olisi onnistuttu viemään amerikkalaisia arvoja ja ihanteita, tuotettiin tosiasiassa epäonnistuneita valtioita ja terrorismia. Samalla Yhdysvallat sitoutui (tai sidottiin vastentahtoisesti) suojelemaan kehittyvien maiden usein epäsuosittuja hallituksia kaikkialla maailmassa. Tämä merkitsi lisää turvallisuustakeita epädemokraattisesti johdetuille valtioille. Niitä jouduttiin antamaan, jotta asetetut tavoitteet Yhdysvaltain etujen puolustamiseksi toteutuisivat. Suojellut maat eivät tunteneet kiitollisuudenvelkaa Yhdysvalloille, vaan päinvastoin käyttäytyivät auttajiaan kohtaan itsekkäästi omia etujaan ajaen.

Yhdysvaltain kannalta viheliäinen tilanne, kertakaikkiaan.

Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai vastenmielistä - demokratiaansa tuputtaen! Jotkut, kuten George F. Kennan,  oivalsivat  tämän, mutta hän oli väärä ihminen olemaan oikeassa.

Demokratian  voinee juurruttaa vain pitkäjänteisellä työllä, jossa maan aineelliset ja henkiset rakenteet ovat valmiit vastaanottamaan uutta kansanvaltaista ajattelua.

Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Kennan oli epäilemättä amerikkalainen patriootti, mutta hänen ajattelunsa  oli liian rakenteellista - sanoisin liian viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.

Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan (1904-2005) rullatuolissa 100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan nykyjohtajille, voitiin ne tietenkin sivuuttaa (kuten George Bush nuorempi sivuuttikin), mutta niiden viiltävää realistisuuden tajua ei voida sivuuttaa.

Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi miedompi.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Pekka Mykkäsen pitkässä artikkelissa juostaan kokoon USA:n ulkopolitiikan vaihtelut  koko sen itsenäisyyden ajalta. Itse näkisin lähtöpisteenä  tarkastelulle mieluummin toisen maailmansodan jälkeisen ajan, kuten edellä käy ilmi. Kysymys on ajallisen yhteyden lisäksi sodan jälkeisistä poliittisista voimasuhteista.

Yhdysvallat on omaksumassa periaatteen,  jossa se ei enää pyri muuttamaan Afganistania demokratiaksi. Bidenin johdolla Yhdysvallat kiinnittää jatkossa enemmän huomiota terrorismin torjuntaan ja suurvaltakilpailijoihinsa Kiinaan ja Venäjään. Onko ajattelulla pidempiaikaisempaa kantopintaa jää nähtäväksi. USA:n liberaalin demokratian lähetystehtävä on näkynyt lähihistoriassa selkeimmin George Bush nuoremman politiikassa.  Hän lausui käymänsä Irakin sodan perusteluina suurin piirtein, että ”meidän pojat hoitavat tehtävänsä (Irakissa), panevat demokratian pystyyn ja poistuvat maasta”. Arvioin jo noiden sanojen lausumisen aikaan Bushin retoriikan naiiviksi.

Mitä tulee Afganistaniin, niin vuosien 2000-2020 välisenä aikana suoritettu sivistystyö – ryhtyminen ”valtionrakentajaksi” - johti kohtuulliseen tulokseen. Koulunkäynti yleistyi, samoin naisten työssäkäynti. Epäonnistuminen ei ollut totaalista, mutta viime aikojen tapahtumat uhkaavat mitätöidä saavutetut tulokset.

George F. Kennanin mukaan sodassa vihollista vastaan kannattaa kokeilla ihmisten sydämien ja mielten voittamista tarjoamalla ylivoimaisen esimerkin omalla toiminnallaan. 

Jotkut ovat todenneet, että Joe Biden noudattaa Donald Trumpin politiikkaa vetäytyessään vastuusta, mutta näin ei ole: ei Afganistanista vetäytyminen ole merkki, että Yhdysvallat vetäytyisi vastuistaan koskien läntisiä liittolaisia. Trump puolestaan oli hyvin epäluotettava kumppani länsiliittoutuneiden kannalta.

Tavallaan kennanilaisen patoamispolitiikan periaate  ei ole hävinnyt mihinkään, vastustaja vain on vaihtunut. Nyt ei padota Neuvostoliiton ekspansiota vaan nyt sitä sovelletaan terrorismiin ja nousevaan suurvaltaan, Kiinaan.

Myös eisenhowerilaista dominoteoriaa voidaan soveltaa kommunismin leviämisen patoamisen sijasta  terrorismin vastaiseen taisteluun. Terrorismi on aggressiivisesti laajenemishakuista, jolla on taipumus edetä maasta toiseen.

Ja jottei totuus unohtuisi…… Liberaaleissa demokratioissa Yhdysvaltain asema on muuttunut: se ei itsekään ole niin liberaali ja niin demokraattinen kuin minä sitä on totuttu pitämään lähihistoriassa. Se oli itsekin autoritaarisuuden tartuntavaarassa Trumpin aikaan, eikä se ole vieläkään selvittänyt välejään oikeistoradikalismiin.