Minkälaiseen hyvinvointivaltioon meillä on varaa?

 

 

Suomessa pohditaan juuri nyt otsikoksi asetettua kysymystä. Ei kuitenkaan ehkä niin intensiivisesti kuin Saksassa. Suomessa on kuitenkin totuttu ajattelemaan niin, että me oikeastaan yhtenä harvoista valtioista olemme itse sotkeneet asiamme. Eihän asia tietenkään niin ole.

Ehkä yksinkertaisin tapa, mitata talouden kasvua on bkt -vertailu suhteutettuna aika-akseliin. Jos tarkastellaan aikaväliä 1976-2023, niin havaitaan kolme noin 10 vuotta kestänyttä nousupyrähdystä (nopean kasvu vaihetta) ja nämä ovat (1) 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle, (2) 1994-2007 ja viimeisenä (3) 2010-luvun vaihteesta 2020-luvun alkuun. Näistä kaksi ensin mainittua ovat  todellisia  dynaamisen kasvun vaiheita, mutta kolmas särkyy jo diagrammipylväsrivistön pätkiksi: välillä on ollut orastavaa kasvua, välillä ei. Juuri nyt eletään vaatimattoman kasvun aikaa. Viimeisen kymmenvuotiskauden ”nousutrendi”  on ollut pätkittäistä nousua  ja aneemista vaihetta  vuorotellen . Moni ei laske 2010-luvun (3) nousuvaihetta nousuksi lainkaan, ja hyvästä syystä. Jäljelle jäi vain odotus alkavasta kasvusta. Samalla kun surkutellaan omaa kohtaloa, on syytä muistaa , ettei helppoa ole ollut muuallakaan. Euroopasta on puuttunut se sama dynamiikka, joka johtanut esimerkiksi Kaukoidän menestystarinoihin.

Aiemmin, ennen 1990-lukua, Suomen talouden pelastivat viime kädessä devalvaatiot! Yhteisvaluuttaan siirtymisen jälkeen devalvaatioetu ei ollut enää käytettävissä. Suomen kannusti uhmakkaaseen nousuun Nokian hurja draivi. On helppoa sanoa, että Suomen talouden kantavana perusargumenttina ovat olleet kasvun käynnistymiseen löytyneet innovaatiot. Tällä hetkellä kasvun vetureita on vähemmän kuin aikaisemmin, eivätkä ne ole olleet niin voimakaita kuin menneinä vuosikymmeninä.

Suvi Turtiainen lainaa Hesarin kolumnissaan (13.10.2023) tulevaisuudentutkija Florence Gaubia, joka on todennut Saksan tuudittautuneen ”vanhaan tulevaisuuteen”, eli että kaikki menee kuten ennenkin ja talouden alavirettä seuraa väistämätön nousu. Tarvittaisiin ”uuteen tulevaisuuteen” herääminen, jossa otetaan huomion tapahtuneet muutokset. On helppo sanoa, että Suomen tauti on sukua saksantaudille, siis sille, että takana on loistava tulevaisuus. Ajatukseen sisältyy hopeareunus tumman pilven ympärillä: kyllä tästäkin selvitään, kun on selvitty aiemminkin.

Tällainen laiskansitkeys, joka liitetään usein hyvinvointiin on aika yksipuolinen näkemys hyvinvointivaltiosta, koska hyvinvointiin aidosti liitettävä sivistysvaltio on myös edellytyksiä luova.

Kaukoidän nousu on yksi syy, miksi takaiskuja taloudessa on kärsitty. Ensin Japani, sitten Korea ja Taiwan ja nyt viimeksi Kiina ja Intia ovat näyttäneet tietä parempaan. Niiden menestys, uudet tekniset ja kaupalliset innovaatiot plus korkea tuottavuus ovat syöneet vanhan mantereen kasvun edellytyksiä ja kilpailukykyä. Ei voi olla näkemättä yhtymäkohtia Suomen ja muiden Euroopan maiden välillä. Ne ovat väsähtäneet ja etsivät ratkaisua ylisuureksi paisuneen  hyvinvointiyhteiskunnan  kankeuksista.  Mutta syy-yhteydet taitavat olla paljon  syvemmällä eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Mukavuudenhalu ja kyvyttömyys luoda dynamiikkaa yhteiskunnalliseen ja yritystoimintaan ovat jääneet  mukavuusalueiden varjoon. Sanalla sanoen on onnistuttu kovan työn avulla luomaan korkea elintaso ja ollaan siihen tyytyväisiä.

”Ikuiseen” rauhaan tuudittautumisella ja kaupankäynnillä valtioiden välillä on pyritty ehkäisemään kriisien ja sotien puhkeamista kansakuntien välillä. Tiettyyn rajaan saakka tämä ajattelu toimii, mutta ei loputtomiin, kuten Ukrainan sota osoittaa.

Kun tutkitaan Suomen tilastoja niin voimistuu käsitys, että paradigman muutos taloudessa tapahtui finanssikriisin (2007-2009)  seurauksena. Vuoden 2008 paikkeilla bkt:n kasvu /asukas käytännössä pysähtyi Suomessa. Pitkään plussalla pysynyt vaihtotaseen ylijäämä kääntyi miinusmerkkiseksi samoihin aikoihin, kuten myös työn tuottavuuden vuosimuutos. Samaan syssyyn valtionvelka kääntyi jyrkähköön kasvuun finanssikriisin aikoihin. Tämä kaikki kaatui päälle samaan aikaan, kun toteutui metsäteollisuuden suuri rakennemuutos ja Nokian romahdus.

Jos ensimmäinen öljykriisi 1973 oli varoitus  kehittyvien talouksien tulevista häiriötiloista, niin finanssikriisi oli rajumyrskyn merkki.

Finanssikriisi liittyy satojen vuosien ketjuun, jossa rahamarkkinat joutuvat aika ajoin häiriötilaan ja jossa kadotetaan luottamus rahamarkkinatoimijoiden välillä. Finanssikriisi käynnistyi Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden ylikuumenemisen seurauksena ja levisi kaikkialle maailmaan. Pankkimaailmaan pesiytynyt varjopankkijärjestelmä toimi pankkijärjestelmän säätelyn ulkopuolella.

Finanssikriisin pitkä käsi seurausvaikutuksineen ulottui paljon noita vuosia myöhemmälle ajalle.

Kaksi suurta talouden kriisiä 1990-luvun alun lama ja finanssikriisi ovat muuttaneet sitä kuvaa dramaattisesti, joka meillä 1960-luvun nuorilla oli. Silloin ajateltiin, että pelkkä elintason nousu ei riitä, vaan tarvitaan myös elämänlaadun parantamista. Kaikki näytti etenevän odotettuun suuntaan, mutta ensimmäinen öljykriisi 1973 murskasi edellisen vuosikymmenen optimistiset odotukset. Elämänlaadun  asteittainen, mutta jatkuvasti tapahtuva paraneminen ei ollut itsestään selvä, vaikka saatoimme kuvitella niin 1960-luvulla, jolloin edistys oli kaiken huulilla..

:::::::::::::::::::::::::::::::

Pääministeriltä hyvinvointivaltion pelastamistehtävän saaneen Risto Murron (pj) inhorealistinen arvio on että nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio on jo menetetty. Hyvinvointivaltiota ei toki olla ensimmäistä kertaa lopettamassa. Pikemminkin jokainen syvä taantuma  poikii väitteitä lopullisesta hyvinvoinnin menettämisestä. Etenkin 1990-luvun alun lama tuotti paljon tämän kaltaisia ennusteita. Hyvinvointivaltion vahvuus ja sitkeys on sinä, että sitä ei puheilla eikä edes toimenpiteillä saada loppumaan. Väitteet hyvinvoinnin kumoutumista ovat lähtöisin niiltä, jotka pitävät joka tapauksessa – periaatteellisista syistä - julkisen sektorin kokoa liian suurena.

Hyvinvoinnin ylläpitoon tarkoitettu lainsäädäntö on jokaisen takaiskun jälkeen palautunut jokseenkin entisen kaltaiseksi. Hyvinvointivaltio on historiallinen saavutus, jonka merkitystä ei pystytä  ratkaisevasti murtamaan puhumattakaan, että se voitaisiin mitätöidä. 

On aivan eri asia, että modernin valtion kehitys aiheuttaa monien yhteiskunnallisten rakenteiden murenemisen ja silloin tullaan kysymykseen vastaako nykyinen hyvinvointivalio olemassa olevia tarpeita vai vanheneeko se käsiin itsepintaisen ”entisen ” säilyttämisen takia. Tarvittaisiin uusi ”Pekka Kuusi” haastamaan nykyisen kaltaista järjestelmää, mutta ei hävitysvimman takia vaan vanhan korvaamiseksi osittain uudella. Luontevasti tehtävä lankeaisi sdp:lle – nykyisen järjestelmän isälle - mutta irtoaako siltä rohkea ja hyvin valmisteltu aloite?

Ensimmäisenä haastaisin sen ajatuksen, että hyvinvointivaltio on ensisijaisesti ”turvaverkko”. Se on -  ja sen tulisi olla yhä suuremmassa määrin - ensisijaisesti kehittymisalusta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämän päivän arvio perimmäisestä syystä pitkän aneemisen kasvun aiheuttajana on tuottavuuden surkea kehitys . Tuottavuuden parantumisen tärkeyttä talouden toipumisen ensimmäisenä ja viimekätisenä keinona hokevat kaikki. Tuottavuuden kasvun heikko kehitys on erityisesti kehittyneiden maiden ongelma, ei pelkästään Suomen riesa.

Käytännössä ongelma nähdään siten, että julkinen sektori saattaa joutua vetäytymään hyvinvointivaltion keskeisistä rakentamistehtävistä. Murtokin  pitää mahdollisena, että hyvinvointivaltio joudutaan määrittelemään uudelleen

Hyvinvointivaltiossa seuraavan sukupolven elintaso on ollut aina korkeammalla tasolla kuin edellisen sukupolven elintaso. Nyt meillä on - ja varsinkin on tulossa – sukupolvia, jotka eivät Yhdysvaltain malliin  pysty tähän. Seurauksena voi käydä niin, että Suomi liukuu alas skandinaavisesta elintason ja palvelumarkkinoiden tasosta.

Vastakkaisiakin mielipiteitä on esitetty.  Esimerkiksi monista asiantuntijoista poiketen Mika Maliranta edustaa toiveikasta poikkeamaa muiden alan miesten ja naisten  näkemästä synkkyydestä.

 

 

 

 

Demokraatit ja republikaanit – vaihda paikkaa!

 

 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa arvuutellaan  – tosissaan tai spekuloiden  – Yhdysvaltain presidentinvaalien vaaliasetelmalla, jossa entinen työväenpuolue (demokraatit) ja entinen varakkaan väestönosan kannatuksen saanut puolue (republikaanit) vaihtavat paikkaa. Lähtökohdaksi on otettu fakta, että Kamala Harrisin kampanja on kerännyt vaalimainontaa varten tänä vuonna yli miljardi dollaria, kun taas Trumpin keruun tulos on noin 700 miljoonaa dollaria. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Saattaa käydä niin, että republikaanit valtaavat sijaa aiemmin demokraattien vahvoilta kannatusryhmiltä  ja  demokraatit vastaavasti republikaanien  vahvoilta kannatusryhmiltä. Katsotaanpa.

Hesarin pääkirjoitus on otsikoitu räväkästi ”Vanha vasemmistopuolue on USA:ssa rikkaiden suosikki”. Klikkiotsikkoliioittelu on näköjään levinnyt jo Hesarin pääkirjoituksiin.

Joitain yhtymäkohtia historiaan voi löytyä. Tässä voi ainakin osittain tunnistaa vanhan déjà-vu -ilmiön (tämä on koettu ennenkin). Nimittäin,  ei olisi ensimmäinen kerta, kun puolueet Yhdysvalloissa vaihtavat paikkaa jonkin teeman kannattelemana.

Olen kirjoittanut – aihetta sivuten - tästä historianvaiheesta ennenkin. Blogikirjoituksessa ”Minne menet Amerikka” (23.11.2020) viittaan joidenkin kirjeenvaihtajien spekulointiin koskien republikaanisen puolueen tulevaisuuskuvaa. Esillä blogikirjoituksessa oli kolme vaihtoehtoista ennustetta: 1) Republikaanit jatkavat Trumpin viholliskuvia korostavalla linjalla ilman Trumpia, 2)  Puolue palaa takaisin perinteiseksi pientä valtionvelkaa kannattavaksi konservatiivioikeistoksi, 3) Puolueet vaihtavat paikkoja ja republikaaneista tulee aito työväenpuolue, joka kerää ääniä myös työväenluokkaisilta latinoilta ja muilta etnisiltä ryhmiltä.

Oikaisen jatkokäsittelyssä suoraan kohtaan kolme, jossa kuvataan puolueiden ”paikanvaihtamisen” juuria: Historiallisena lähtökohtana 1800-luvun puolessa välissä demokraatit kannattivat orjuutta ja republikaanit Lincolnin johdolla orjuuden lakkauttamista. Republikaanit nousivat pohjoisen suurimmaksi puolueeksi vuoteen 1860 mennessä. Orjuuden lakkauttaminen sinetöitiin sisällissodassa 1860-65, mutta rotusorto ei päättynyt. Tilanne muuttui vasta 100 vuotta myöhemmin 1960-luvun puolessa välissä, kun demokraatti Lyndon B. Johnson ajoi läpi oman Great Society -ohjelman kansalaisoikeuslakeineen. Johnson totesikin inhorealistisesti, että ”taidettiin menettää etelä”. Ja niinhän siinä kävi: demokraatit voittivat sodan rotusortoa vastaan, mutta menettivät etelävaltioiden väestön enemmistön kannatuksen. Samaan aikaan republikaanit ovat säilyttäneet vanhoillisten etelävaltioiden ja keskilännen enemmistöjen kannatuksen.

Hesari toteaa em. pääkirjoituksessa, että  ”vaihda paikkaa” ei ole luonteva lopputulos näinä aikoina. Rikkaudet eivät kerro läheskään samaa arvopohjasta kuin aiemmin. Otetaan esimerkki: muutama vuosi sitten upporikas Warren Buffett valitti, että hänen sihteerinsä veroprosentti oli korkeampi kuin konsanaan hänen itsensä, mitä hän ei suostunut ymmärtämään. Buffett edustaa ajattelultaan suhteellisen liberaalia omistajatahoa.

Moderneissa yrityksissä ja yhteisöissä Yhdysvalloissa omistajatahojen äänestyskäyttäytymistä on yhä vaikeampi arvioida. Kamala Harrisin keräämä isompi vaalirahoituspotti kertoo toki jotain vallitsevasta tilanteesta, mutta ei sitä, että suuret lahjoitukset menisivät säännönmukaisesti Harrisin laariin ja Trumpin (ja republikaanien) kampanjan taas saadessa tyytyä säännönmukaisesti vähäisempiin panostuksiin.

On muistettava, että Trump on hyvin eksentrinen hahmo presidenttiehdokkaiden joukossa. Häntä vierastetaan monilla tahoilla, eivätkä vanhat rahasuvut välttämättä enää hyväksy Trumpin toilailuja.

Nuoret, latinot ja Itä- Aasiasta tulleet samoin kuin mustat käyttäytyvät ryhminä äänestystilanteessa arvaamattomalla tavalla. Vanha jako  rikkaat äänestäjät - köyhät äänestäjät ei pidä enää paikkaansa. Äänestyspäätökset menevät ristiin ja äänestäjäryhmien järjestys vaihtuu. Pakka mene sekaisin.

Edellä mainitusta syistä ei ole lainkaan selvää, että napaisuus vaihtuu näissä tai seuraavissa vaaleissa. Aivan kuten polarisoitumista tapahtuu keskiluokkaan kuuluvien äänestäjien keskuudessa,  tapahtuu myös eliitin jakautumista.

 

 

Mäntsälää flaneeraten: muuttuuko Mäntsälä kaupungiksi, onko kunta tuomittu kasvuun?

 

Olen seuraavassa kirjoituksessa pyrkinyt löytämään kotikuntani  Mäntsälän menestymisen  edellytykset erillisten teemojen ja yksittäisten havainnollistavien kuvien avulla. Ja Mäntsälähän on menestystarina, eikö totta? Mäntsälä on ollut luonteeltaan kylien kunta. Nyt se on matkalla kaupungiksi orastavine kaupunkimaisine palveluineen ja työpaikkoineen. Mutta muutos ei tule olemaan helppo. Se on haastava.

Tavoitteena on löytää ydinkeskustasta otettuihin kuviin perustuva selitys ennustettavissa olevalle tulevaisuudelle.

Tämä kuva- ja tekstikimara on luotu improvisoden rapsodisen otteen säilyttämiseksi.

Kuvien suurentamiseksi näpäytä kuvaa. Käytä ESCiä poistuaksesi suurennustilasta.

 Tulevaisuutta ennakoiva maisema

                                                  

                                                     

  

Mäntsälän katuverkostoa on reunustettu runsailla puiden ja pensaiden istutuksilla. Ydinkeskustan halkaisevaa ”Mäntsälän suoraa” on pehmennetty ymppäämällä siihen mutkitteleva luonnonkiviaihe, joka yhdistää esteettisen näkymän ja tehokkuuden saumattomalla tavalla. 

Puistokatuja on keskustassa kiitettävästi, josta kertoo oheinen kuva Veteraanitieltä.

Kaupungistuminen

 

 

Mitä tulee kaupungistumiseen, on Mäntsälä kokenut kasvukipuja, kuten muutkin nopeasti kasvaneet kunnat. Mäntsälä on ensisijaisesti omakotitalorakentamiseen perustuva asumiskunta, jossa uuden rakentaminen on keskittynyt keskustaajaman reuna-alueille. Pidemmällä aikavälillä Mäntsälästä on lupa odottaa – asumiskunnan ohessa -  työssäkäyntikuntaa, jonka seurauksena kaupungistuminen vauhdittuu.

Kulttuuri

 

                                        

Mäntsälä on elinvoimainen kulttuuripitäjä. Lähihistoria on asettanut riman korkealle yhdistyspohjaisesti synnytettyjen kulttuuripyrintöjen seurauksena sekä kylissä että keskustassa. Uudet ajat ovat mahdollistaneet kulttuurin tuomisen nykyaikaan. Tästä osoituksena ovat elokuvateatteri Cinen hulppeat puitteet  samoin kuin kulttuurimeijerin kiinteistön aktiivinen käyttö. Koko alue on mainio esimerkki  historiallisten  rakennusten saattamisesta moderniin käyttöön.

Ympäristö

 

 

Joskus tuntuu, että mäntsäläläiset eivät osaa antaa arvoa saavutetulle ympäristöhoidolliselle työlle. Katujen varsien istutukset, puut ja pensaat käyvät parhaimmillaan malliksi muille. 

Laaja kirsikkapuisto joenvarsiympäristöineen on kaikkien aikojen  ympäristöponnistus Mäntsälässä. Alue täyttää vaativimpienkin tarpeet.

Urheilu

 

  

Väljä urheilupuiston alue on tyylikäs kokonaisuus sisältäen mm. kuntosalin, jäähallit, tenniskentät, jääkiekkokaukalot,  tekonurmipohjaisen jalkapallokentän perinteistä urheilukenttää (yleisurheilu). unohtamatta.

Hallinnon juuret

Hallinnon rakentamisesn ketju ulottuu 1935 valmistuneesta vanhasta kunnantalosta 1990-luvun alussa valmistuneesen "uuteen kunnantaloon". Vanha kunnantalo on peruskorjattu pieteetillä kansalaisopiston tiloiksi museoviraston valvonnassa. Molempien kunnantalojen ympäristö viheralueineen ja istutuksineen tarjoaa silmänruokaa.

Koulut ja muut oppilaitokset

 

 

 

  

Ala- ja yläkoulut + lukio ja ammattiopisto sijaitsevat pääosin luonnonkauniilla ja historiallisella ”koulunmäellä” ydinkeskustan välittömässä tuntumassa. Epäonniset vanhat koulurakennukset (kosteus- ja homeongelmat) on ajan myötä saatettu nykyiseen moderniin asuun. Myös vapaata sivistystyötä edustava kansalaisopisto pieteetillä peruskorjattuna sijaitsee koulunmäen välittömässä tuntumassa.  

 Kauppa ja rakentaminen

 

 

                                         

 

Kaupallinen keskusta on vielä kehitysvaiheessa kivijalkamyymälöineen. Nykyisin, kun tavaraa tilataan netin kautta, kaupoilla (lukuun ottamatta elintarvikealan  ja tavaratalojen suuria yksiköitä) on kova haaste säilyttää tarjonta vaateliaan kuluttajan tarpeiden tasolla. Nykyinen kaupan taso asettaa isoja haasteita tarjonnalle ja kysynnälle, jota säätelee kunnan ja sen keskustan väkiluku ja ostopotentiaali.

Kaupan tarjonta on riittävää vasta Keski-Uudenmaan väestöpohjatasolla.

Viime ajat ovat kuitenkin osoittaneet, että keskustaan rakennetaan merkittäviä kaupan yksiköitä esim. rautakauppa-alalle. 

 

Suomen täytyy onnistua turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa

 

 

Ulko/suurvaltapolitiikasta käytävä keskustelu  alkaa vasta nyt kaksi vuotta Natoon liittymisen jälkeen saada realistisia sävyjä. Näihin aikoihin saakka ovat poliitikot ja tavalliset kansalaiset vannoneet Naton nimiin Suomen turvallisuuspolitiikan takuutahona. Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus kumota em. ajatusta, vaan kartoittaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia sortumatta naiiviuteen. Koska nyt on ollut vallalla Nato-euforia, on ehkä syytä painottaa sen kanssa kilpailevia argumentteja ja kriittisiä näkemyksiä.

Puhutaan Ukrainan voitosta Venäjästä tai Venäjän voitosta Ukrainasta ikään kuin nämä olisivat ainoat mahdolliset lopputulokset. Tosiasiassa kompromissi Ukrainassa saattaa sisältää sellaisia elementtejä, ettemme pysty niitä edes hahmottaman tällä hetkellä.

:::::::::::::::::::::::

Meillä oli vanha ulkopoliittinen linja,  jota toteutettiin sodan jälkeen hyvällä menestyksellä, vaikka se johtikin liberaalin demokratian parhaista käytännöistä periksi antamiseen. Se perustui puolueettomuuspolitiikkaan, jota täydennettiin YYA-sopimuksella. Kysymys periksi antamisesta ei tarkoittanut kuitenkaan kansallisen olemassaolon vaarantamista, vaikka itsekin olen jyrkästi arvostellut suomettumisen pohjanoteerauksia. Sodanjälkeinen aika voidaan jakaa Paasikiven linjaan ja Kekkosen linjaan, ei kuitenkaan Paasikiven-Kekkosen linjaan, kuten mm. koulussa opetettiin. Paasikiven linja oli suunnannäyttäjänsä kuohahtelevasta luonteen laadusta huolimatta vakaa ja tiukasti itsemääräämisoikeudesta kiinni pitävä. Kekkosen aikana presidentti yhdisti oman menestyksensä (oman etunsa) ja ulkopoliittisen liikkumatilan saumattomasti toisiinsa.

Mauno Koivisto itse määritti oman linjansa ”selviytymiseksi”, tarkoittaen sillä, että  ”Suomen idea on selvitä hengissä”. Puhuisin itse selviytymisen taiteesta, joskaan käsittääkseni Suomen itsemääräämisoikeutta ei yritetty tosissaan murtaa Koiviston aikana.

Presidentti Niinistö määritti oman linjansa vakauden linjaksi (aktiivinen vakauspolitiikka) tähdäten lopputulokseen, jossa Suomi - säilyttäen läntisen arvopohjan -  toteutti vakauspolitiikkaansa, josta välittyy läpi Niinistölle luontainen  varovaisuus. Venäjä säilyy Niinistöllä potentiaalisena yhteistyötahona. Kollektiiviset, monenkeskiset  suhteet ovat yhteistyön primäärina pohjana.

Stubbille ei riittänyt  koivistolainen selviytymisen slogan, vaan hän haluaa aktiivisesti osallistua maailmanpolitiikkaan arvopohjaisella realismillaan. Hänen suhderulettinsa  pyörii valtionjohtajien kanssa kovilla kierroksilla.  Stubbilaisen Suomen rooli on olla kokoaan suurempi toimija maailmanpolitiikassa. Rinta rottingilla -julistus kuuluu: enää emme kumartele venäläisille. Olemme valmiit vastaanottamaan vihamieliset purkaukset idästä. Sitä paitsi olemme nyt lopullisen valintamme tehneet  (siis liittyneet Natoon) ja sen kautta olemme osa maantieteellistä länttä, osa läntistä taloudellista yhteisöä ja – mikä tärkeintä – osa sotilasliitto Natoa. Myös ajatteluttavaltamme olemme muuttuneet, emme ole enää osa ”harmaata” vyöhykettä eli osa epämääräistä teeskentelevää puolueettomuutta.

Suomen ulkopoliittisessa linjassa tapahtunutta muutosta voidaan pitää paradigman muutoksena. Puolueettomuutta tuskin kukaan enää kaipaa tai ainakin puoltajat vetävät matalaa profiilia.  Nato-luottamus on maksimoitu hyväuskoisuuden rajoille. Vasta aivan viime aikoina kriittiset äänet ovat heränneet. Tarkoitukseni on perata tässä kirjoituksessa toisinajattelevia ääniä, niitäkin edellä esitetystä huolimatta nimittäin on.

::::::::::::::::::::::::::::::

Tasapainoisesti ja kriittisesti vaihtoehtoja punnitseva Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu arvioi Ulkopolitiikka-lehden artikkelissa ”Suomen vankka selkänoja voi pettää” vaihtoehtoisia kehityspolkuja. Helsingin Sanomat lainaa  30.9. 2024 ”Muut lehdet”-palstalla Pesun kirjoitusta.

Naton myötä itsevarmuus on lisääntynyt, toteaa Pesu, ja jatkaa, että sille on katetta. Palikoiden uudelleenasettelu maailmanpolitiikassa on kesken,  ja miltei kaikki oleellinen  on hämärän peitossa. Pesu hakee tasapainottavia argumentteja Suomen ulkopolitiikan selkänojaksi Venäjää vastaan. Tilanteet saattavat muuttua nopeastikin, länttä haastetaan nyt avoimemmin kuin pitkään aikaan. Suomen selkänoja heikkenee, jos ”länsi ei kestä autoritaarisesti johdettujen maiden painetta”, toteaa Pesu. Tällöin voidaan joutua tilanteeseen, jossa joudutaan miettimään Koiviston ydinajatteluun sisältynyttä hengissä selviytymisen strategiaa.

Globaalit painopistealueet ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Mikä on Itä-Aasian todellinen rooli? Miten se haastaa Yhdysvallat jatkossa? Yhdysvaltain resursseja tarvitaan muualla kuin Euroopassa. Miten käy Suomelle annettujen lupausten. Naton 5. artiklaa ei ole testattu todellisessa konfliktissa.

Läntisen liberaalidemokratian rakenne on osin rapautunut. Pesu mainitsee kolme syytä tapahtuneelle kehitykselle: sisäinen hajanaisuus, puutteellinen johtajuus ja ulkoisen paineen luoma haaste. Pesu puhuu jopa valtapoliittisesta tyhjiöstä.

Pienet valtiot voivat joutua paineen alla taipumaan, kuten tapahtui kylmän sodan aikana. Kiinan ja Venäjän ekspansion jatkuessa voi Suomen liikkumatila kaventua. Pesu kärjistää: selkänojasta ei jäisi jäljelle kuin rippeet.

Nato-hypetyksen jatkuessa presidentin johdolla saattaa ”informaatiopuolustus”  jäädä varjoon. Onko psykologisen vastarinnan ratkaisut jääneet heitteille populaarempien aiheiden tieltä?

Menisin vieläkin pidemmälle: Suomen riippumattomuus on uhattuna muussakin mielessä kuin länteen integroitumisen johdosta.

Olen hämmästellyt presidentin intoilevia puheenvuoroja stubbilaisen aktivismin ja jopa militarismin hengessä. Kun puolueettomuudesta ei ole kilpailijaksi  politiikan elintilasta, on lännettynyt ilmapiiri ylikorostanut. Onko Suomella varaa omahyväisiin hegemonisiin puheenvuoroihin, joilla pyritään muka pitämään Kiina ja Venäjä kurissa?

:::::::::::::::::::::::::::::

Olen koonnut seuraavaan normiajattelusta poikkeavia kantoja näkemyksieni tueksi, joiden vastaisesti Venäjä-suhteet nähdään menetettynä, ja jossa viholliskuva hyväksytään annettuna tosiasiana.

Jotta huomioitaisiin vihollissuhde molemminpuolisena otan esille aluksi Venäjää kritisoivan tutkija/kansalaismielipiteen: Venäjällä on omaksuttu kanta ilman objektiivisuustarkastelua, että suomalaiset ovat syyllistyneet kansanmurhaan jatkosodan aikana 1941-44.

Venäjä-osaamisemme uhkaa  rapautua lopullisesti, kun yhteydet katkeavat.

Alexander Stubb: ”Meidän pitää nyt vain tottua siihen, että meillä on sota rajoillamme”. Ei pidä tottua! Ja jos sota syttyy, ei se jää ”rajoillemme”.

Stubb: ”Suomi ei enää määritä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa pelkästään Venäjän kautta”.  Eikä ole sitä tehnyt näin kategorisesti tähänkään asti. Mutta vaihtaa Venäjän nyt Yhdysvaltoihin (ja länteen)!

Suomi ei suostu toimimaan enää” harmaalla alueella”.  Eikä ole tehnyt niin tähänkään asti! Puolueettomuudessa ei ole mitään harmaata.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 26.8.2024: Stubbilta odotetaan suoraa puhetta Venäjästä”. No, sitä ei sillä kertaa tullut – onneksi.

Trumpin maailmassa suhteet hoidetaan väitetysti kahdenvälisesti. Jostakin syystä tätä diili-ajattelua tyrkytetään politiikkaan, vaikka monenkeskisyys on sitä tehokkaampi keino hoitaa suhteita.

Presidentillä tulee olla viisautta pysytellä pidättyvällä linjalla. Terveiset menevät tässä Stubbille.

:::::::::::::::::::::::::::::

Jos joskus  ajaudutaan konfliktin partaalle tai konfliktiin, on syytä tiedostaa minkälaista on nykyajan sota. Se ei ole pelkästään rintamaasotaa tai pelkästään sissisotaa vaan  myös esimerkiksi ”miehittämätöntä etäsotaa”, jossa kohteena ovat siviilit. Kohteena ovat myös infrastruktuuri (vesi, sähkö, tietoliikenne).

Kolmannen miehen taika

 

 

 Minulla on tapana katsoa tietyin välein elokuvaklassikoita. Yksi näistä on Carol Reedin ”Kolmas mies”, joka on arvostettu kaikkien aikojen listoilla elokuvataiteen kärkipäähän. En ryhdy tässä rankkaamisen epäkiitolliseen puuhaan arvioidakseni Kolmannen miehen sijoitusta jollakin listalla. Yksi syy, miksi pidän tästä elokuvasta johtuu siitä, että se palauttaa mieleen poliittiseen historian tärkeän ajankohdan 1940-luvun. Elokuvaa kuvattiin vielä, kun sodan rauniot olivat osin näkyvissä. Itävalta oli jaettu suurvaltojen toimesta miehitysvyöhykkeisiin muistutuksena sodasta, joka oli tuolloin vielä vain eilispäivän takana. Toimintaympäristössä oli näkyvissä aivan yleisesti rauniot ja mustanpörssinkauppa, kun kaikesta oli pulaa.

Elokuvan muistavat useimmat, jos ei muusta niin tunnusmelodiasta, Anton Karasin sitrakappaleesta. Elokuva on vuodelta 1949 ja sen on ohjannut Carol Reed. Pääosassa on vanha suosikkini, vähäeleinen Joseph Cotten, italialaisnäyttelijä Alida Valli, maailman pöyhijä ja älyttäjä Orson Welles ja perienglantilaisen hyveellisyyden edustaja Trevor Howard.

Tunnusmelodia rytmittää mainiosti elokuvaa, korostaa musiikkia taukopaikoissa ja odotettaessa jotain dramaattista ja vetäytyy sitten taustalle odottaakseen vuoroa astua ”pääosaan”.

Kerron elokuvan juonen vain kursorisesti, mutta kiinnitän erityistä huomiota arviointiin eli miten hyvin elokuva onnistuu tavoitteissaan. Elokuva käynnistyy amerikkalaisen kirjailija Holly Martinsin (Joseph  Cotten ) vierailulla Wienissä vanhan ystävänsä Harry Limen (Orson Welles)kutsumana. Heti alussa tulee ongelmia, kun vastassa ei ole lupauksista huolimatta itse Lime. Limen kotiosoitteessa asuva vanhus ilmoittaa, että tulija myöhästyi 10 minuuttia . Syy vavahduttaa:  herra Lime oli jäänyt auton alle ja kuoli välittömästi.

Tästä alkaa Holy Martinsin selvitystyö, kun hän yrittää päästä totuuden jäljille ja saada selkoa, mitä Limelle oli oikein tapahtunut. Heti alussa kiinnittyy huomio siihen, että ihmisten kertomukset vaihtelevat ja muuttavat muotoaan ja se, että  monista asioista vaietaan.

Limen siunaustilaisuus kertoo oleellisen: melkein kaikki  Limen kuolemaan tavalla tai toisella liittyvät henkilöt ovat paikalla. Myös Martins heittää kevyet mullat vainajan haudalla. Brittien miehitysvyöhykkeen upseeri Calloway tarjoaa ryypyt masentuneelle Martinsille. Callowaylta hän kuulee myös, että ihaileva kuva, joka Martinsilla oli Limesta oli väärä. Hän oli salakauppias.

Martins saa sattuman kauppana kutsun luennoimaan kirjallisuusmatineaan, joka kohentaa kirjailijan mielialaa. Muita hahmoja, joita Martins kohtaa heti saapumisensa jälkeen ovat  ne, jotka kantoivat kolarissa kuolleen Limen ruumin pois onnettomuuspaikalta. Eräs paroni Kurtz on erityisen kiinnostava. Käy ilmi, että sekä Limen että paronin liiketoimiin kuuluu salakauppa. Juuri Kurtz opasti Martinsin onnettomuuspaikan tapahtumiin. Muihin henkilöihin, jotka liittyivät Limen kuolemaan kuuluivat mm. romanialainen linnanherra Popescu ja sairaalatyöntekijä Joseph Harbin. Tässä tärkeimmät olivatkin, kun joukkoon lisätään vielä tohtori Winkel,  joka elvytti Limea onnettomuuspaikalla ja salaperäinen Anna Schmidt, josta käytän jatkossa vain etunimeä.

Annan Martins tapaa teatteriesityksen yhteydessä, jossa  Anna on mukana näyttelijä-laulajana. Anna kieltää  aluksi, että hänellä oli suhde Limeen, mutta asian oikea laita paljastuu nopeasti.

Martins ihmettelee, miten paljon satunnaisia kohtaamisia ja Limen tunteneita ihmisiä kohtaa lähes samaan aikaan. Anna kysyykin retorisesti, oliko Limen kuolema onnettomuus,  joka viimeistään hätkähdyttää muutoin viilipyttymäistä Martinsia.

Tapaamisten yhteydessä selviää, että Limen ruumista kantoi kolme henkilöä Kurtz, Popescu ja  henkilö, jonka nimeä ei tiedetty tai hänen nimeään ei kerrottu. Poliisille ei kerrottu läheskään kaikkea, eivätkä tapahtumista tietäneet kertoneet, eivät ainakaan kaikki .

Mutta kuka oli koko elokuvan avainhenkilö,  kolmas mies? Tiukoille joutuu  Anna, jolta otetaan henkilöpaperit talteen, joita ilman Wienissä on mahdotonta liikkua. Oliko kolmas mies Joseph Harbin, joka työskenteli sairaalassa avustajana…..?

Alussa mainittu kirjallisuusmatinea saadaan järjestetyksi, mutta tilaisuus epäonnistuu, koska seikkailukirjailija  Holly Martinsilta puuttuvat edellytykset vastata yleisön esittämiin korkeakirjallisiin kysymyksiin.

 Holly Martinsin aika Wienissä on päättymässä, mutta tapahtumat kaupungissa alkavat vyöryä eteenpäin kiihtyvällä tahdilla eikä lähdöstä tule vähään aikaan mitään.  Callowaylta Martins saa kuulla että Harry Lime oli mukana laimennetun penisilliinin kaupassa. Väärennettyä penisilliiniä annettiin  mm. aivokalvontulehduspotilaille, joista monet kuolivat lääkitykseen. Martins puolustaa ystäväänsä Limea ärhäkkäästi Callowayta vastaan, mutta jää lopulta heikkoine argumentteineen tappiolle. Hänen on myönnettävä, että kuva Limesta oli väärä. Väärennettyä penisilliiniä salakuljetettiin ulos sairaalasta, jossa Limen kumppanina oli Rudolph Harbin, kuten myös Kurtz, jota odotti pidättäminen. Samoin odotti Harbinia, jos hän oli elossa.

Martins haluaa jättää jäähyväiset Annalle kukkakimpun kera. Sekä Anna että Holly tukeutuvat brittiupseereihin, joihin heillä on ollut kiinteä yhteys. Asia on vain niin, että viranomainen joutuu kaatamaan kuvia, kuten vaikkapa Limen kaltaisia tyyppejä, jolloin  jälki voi olla ruma.

Kolmannen miehen ohjaaja ja käsikirjoittajat (joista yksi on Orson Welles!) piilottelevat Harry Limea elokuvassa tunnin päähän sen alusta lukien ilmeisesti luodakseen loppujännitettä, ja siinä he onnistuvat hyvin. Aluksi Limesta näytetään varjoisella kujalla vain kengänkärjet, toisella kertaa vähän enemmän ja vasta kolmannella kertaa mies koko komeudessaan.

Suuressa osassa elokuvaa liikutaan pimeässä tai katulamppujen kelmeässä valossa varjojen ja valojen kilvoitellessa huomiosta, jonka elokuvantekijät niille suovat. Pimeys kiihottaa aisteja. Autio, pimeä katu sulkee sisäänsä uhkan tunnun. Kun Harry Lime/Orson Welles astuu sisälle tähän ilmapiiriin, hän hallitsee näyttämöä ja pyrkii ohjailemaan tajunnanvirtoja haluamaansa suuntaan.  

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vallitsee sodan ja rauhan välitila. Ollaan päästy irti sodasta, mutta ei olla vielä täydessä rauhassa, jota tämä elokuvakin todistaa. Yhteiskuntarauha ei ole kokonaan palannut ja röyhkeimmän etu toteutuu. Valojen ja varjojen keskellä – hyödynnettyään ensin sodan mahdollisimman täysimääräisesti - Harry Lime yrittää vielä päästä palaselle uudesta uljaasta maailmasta, mutta ennuste ei ole hyvä.

Martins ja Anna märehtivät – samaan aikaan, kun Lime punoo juoniaan - tehtyjä virheitä lämpimissä sisätiloissa ja surkuttelevat sitä, että ovat antaneet Limen johtaa heitä harhaan vuosien ajan. Martins ihan tosissaan kuvittelee Annan ja hänen välillään orastavan rakkauden. Turhaan. Annan sydämessä paikka on varattu Harrylle.   

Martins vaeltaa kaduilla  päämäärättömänä ja turhautuneena…… Yhtäkkiä kaikki aistit teroittuvat, kun kadulle ilmestyy  ilkikurisen ja kaikkitietävän näköinen Harry Lime,  jota Martins  yrittää viekoitella puheyhteyteen.

Harhakuvia? Ainakaan mistään todellisesta ei löydy näyttöä, toteavat poliisit.

Seuraavana päivänä arkku nostetaan haudasta - juuri se sama arkku, joka elokuvan alussa hautaan laskettiin -  ja siellä on Joseph Harbinin ruumis, joka teki töitä Harry Limelle varastamalla penisilliiniä sairaalasta.

:::::::::::::::::::::::::::::

Harry Lime ja  Holly Martins sopivat tapaamisesta Wienin maailmanpyörän juurelle: monessakin mielessä uhkarohkea teko. Tapaaminen osoittautuu kuitenkin turvalliseksi molemmin puolin. Kummallekin maailmanpyöräkyyti taisi olla -  lapsuudenkokemusten jälkeen -  ensimmäinen kerta. Martins aloittaa keskustelun räväkästi. ”Olin hautajaisissasi”. Lime: ”Eikö ollutkin ovelaa?”

Lime näyttelee rakastettavaa jokamiestä, mutta pitää varansa. Ilmoititko poliisille? hän kysyy muina miehinä, mutta samalla näytellen välinpitämätöntä esimerkiksi koskien Annaa. Lime ilmoittaa, ettei halua näytellä sankaria, kummankaan heistä ei pidä näytellä. Lime on  rauhallinen, koska tietää olevansa turvassa venäläisten vyöhykkeellä.

Keskustelu muuttuu ärtyisäksi, sillä Martins tuntee itsensä Limen pettämäksi, mutta Lime ei välitä:

”Älä käy tunteelliseksi”. Samalla alas katsoen tämä rakastettava ihmisjulmuri toteaa:”Tuntisitko sääliä, jos jokin noista pisteistä ei liikkuisi enää ikinä?” ja jatkaa: ”Entä jos antaisin 20 000 puntaa jokaisesta pysähtyvästä, se on verotonta puhtaana käteen?”. Tähän julmaan ”hinnoitteluun” palaamme vielä, sillä elokuva  Kolmas mies on juonikäänteitä tulvillaan.

 

Yhtälailla Kolmas mies on täynnä elokuvahistorian suuria oivalluksia. Yksi näistä on Wienin maailmanpyörässä näytelty loppukohtaus hyväntahtoisen, mutta fiksun hölmön Holly Martinsin ja  häikäilemättömän ja kyynisen  oman edun tavoittelijan, Harry Limen välillä. Martins testaa Limen jumalakokemusta. Turhaan, Lime toteaa, että Jumalalla  on kyllä lupa olla olemassa, mutta eipä juuri muuta. Tapaamisen kruunaa  yksipuolinen  sananvaihto miesten poistuessa maailmanpyörästä

Epäonnistuneen Martinsin rekrytointiyrityksen(!) jälkeen (Lime todella yrittää palkata Martinsin apulaisekseen) Lime kuittaa tapaamisen seuraavasti: ”Kun Borgian suku hallitsi Italiaa, he tekivät hirmutekoja, mutta heillä oli myös Michelangelo, da Vinci ja renessanssi. Sveitsissä vallitsi rakkaus, demokratia ja rauha 500 vuotta. Mitä siitä oli tuloksena? Käkikello. So long, Holly”.

 

Liittoutuneiden päämajassa Martinsin hiostus jatkuu. Hänet haluttiin houkutuslinnuksi Limelle johonkin kuppilaan, jossa pidätys sitten suoritettaisiin. Mutta juuri tästähän Lime oli varoittanut: Poliiseja ei paikalle! Martins vetäytyy tehtävästä. Hänen omaatuntoa jää kuitenkin kalvamaan poliisien esittämä mahdollisuus. Asia saa jälleen uuden käänteen, kun venäläinen upseeri vaatii briteiltä Annan luovutusta. Tämä muuttaa Martinsin ajattelua, nyt oli asetettu selvä tehtävä: Annan pelastaminen venäläisten kynsistä. Martins muistaa Limen sanat ihmisen hinnasta maailmanpyörässä, jonka seurauksena pyörtää kantansa. Martins: ”MInkä hinnan maksaisitte?”, Calloway: ”Sanokaa te!” Vain kauppa merkitsee ihmiskohtaloissa, kunhan hinnasta sovitaan! Hyveellisen tuntuiset britit, samoin kuin amerikkalainen kirjailija, ovat vietävissä kyynisessä maailmassa.

 

Mutta pieleen menee tämäkin yritys, osin hölösuu-Martinsin takia. Hän tunnustautuu Annalle, että tarkoitus on napata Lime ja hän  - Martins - on juonessa mukana. Anna raivostuu suunnattomasti, kun hänelle selviää, että Lime on tarkoitus raivata tieltä. Ja hän itse on osa kauppaa.

 

Ankarissa tunnonvaivoissa ollut Martins kääntää vielä kerran takkinsa ja suostuu houkutuslinnuksi Limen nappaamiseksi, ja vieläpä alkuperäisen kahvila-ansan avulla. Öisessä kaupungissa Lime on  varovainen, mutta ei tarpeeksi varovainen. Aina utelias Anna tulee vahingossa paljastaneeksi kahvilan, tapaamispaikan. Seuraa hurja takaa-ajo Wienin katakombeissa. Loppu on elokuvan tähtihetkiä. Lime pyrkii ylös ja ulos viemäriritilää työntäen, mutta epäonnistuu. Ikuisiksi ajoiksi elävän kuvan historiaan  jäävät  Limen harottavat sormet viemärinkannen ristikon läpi. Vapaus on sananmukaisesti sormien ulottuvilla. Vai onko? Limen kaltaisen yli-ihmisen ja desperadon elämä todennäköisesti päättyisi ennen aikojaan joka tapauksessa.  Callowayn ampuman  luodin haavoittama  Lime makaa viemäriportailla lopen uupuneena ja puolustuskyvyttömänä.  Martinsille annetaan lupa ampua armonlaukaus.

 

Vielä yksi briljantti tähtihetki voidaan liittää elokuvan huippukohtausten kunniagalleriaan. Anna ja Martins ”kohtaavat” kaiken jälkeen vielä kerran autiolla puistokadulla. Martins nojaa hevosvetoisiin kärryihin  ja Anne lähestyy rivakasti astellen kohti Martinsia, mutta Annalla ei ole aikomustakaan pysähtyä. Hän  ei edes vilkaise Hollyyn päin. Pää pystyssä hän kävelee ohi.

 

 

Retrospektiivi: Paavolainen vs. Siippainen - kahden miehen sota

 

 Ville Laamanen ja H.K.Riikonen ovat kirjoittaneet tunnetut teoksensa ”Heräsin vasta aamuyöstä” (H.K.R.) ja ”Volga virtaa nyt Moskovaan” (toim. V.L., H.K.R:) Olavi Paavolaisesta.  Olen ne molemmat lukenut. Eräänlaisena ”oheistuotteena” on syntynyt Laamasen ja Riikosen toimittama kirja Paavolaisen esseistä ja kriitikon kirjoituksista. Kirjan nimi on ”Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922-1950” (Teos, 2019). Laajaan yli 600-sivuiseseen teokseen  on koottu Paavolaisen tekstejä,  joita hän kirjoitti hyvin moniin eri lehtiin. Ne saavat nyt arvoisensa sijan kirjallisuuden historiassa.

Keskityn tässä vain yhteen kirjan teksteistä, nimittäin  Paavolaisen vastineeseen  kirjailija Olavi Siippaisen tunnettuun ”Synkän yksinpuhelun” teilaukseen Suomen kuvalehdessä.  Siippainen ei ollut ainoa,  joka arvosteli Paavolaisen kirjaa sen melko vapaasta tosiasioiden tulkinnasta. Erityistä merkitystä on sillä,  että Siippainen palveli jatkosodan aikana tiedotuskomppaniassa (TK), kuten Paavolainenkin. He tunsivat toisensa ennestään ja Siippaisella oli mahdollisuus nähdä Paavolaisen tekstit sota-ajan kokemuksia vasten.

Olen lukenut  vuonna 1946 kirjoitetun ”Synkän yksinpuhelun” kahteenkin kertaan, koska sen sisältämä ajattelu kiehtoo minua. Olavi Paavolaisen ura on nähty usein kaarena,  joka alkoi nuoruuden vimmasta 1920- ja 1930-luvulla, ja joka sai viinahuuruisen päätöksensä 1950- ja 1960-luvulla. En aivan yhdy näihin ”elämänkaarisulkeisiin”.  Paavolaisen työ Radioteatterin johtajana vuodesta 1946 eteenpäin oli  aikalaisten kuvaamana parhaimmillaan hyvin idearikasta ja innostavaa aikaa samalla tavalla kuin aiempi toiminta nuorten kirjailijoiden henkisenä mesenaattina.

Synkkää yksinpuhelua voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Sehän kertoo päiväkirjamaisesti Paavolaisen sotakokemuksista. Sen luotettavuus on asetettu monesti kyseenlaiseksi. Nimenomaan päiväkohtaisten merkintöjen autenttisuutta on epäilty. Pikemminkin kysymys oli sota-ajan muistiinpanoista, joista hän sitten jälkikäteen (1946) kokosi päiväkirjan. Tämä tietenkin mahdollistaa tapahtumien aukkokohtien täyttämisen jälkiviisaudella.

Joka tapauksessa Synkkä yksinpuhelu kiehtoo Paavolaisen sisäisen kamppailun kuvauksena. Hän on tarkkanäköinen ympäristön (sekä ihmisten että luonnon) kuvaaja. Paavolaisella on taipumus maalailuun, mutta hän tekee sen hyvällä maulla. Tietenkin monet aikalaiset ovat ärsyyntyneet, kun he esiintyvät omalla nimellä kirjassa. Tätä taustaa vasten nimenomaan Paavolaisen tunteneet rintamamiestoverit ovat esittäneet kritiikkiä häntä ja hänen rehellisyyttään kohtaan.

Kirja on paljolti sen sisäisen maailman erittelyä, mitä Paavolainen koki toimiessaan tiedotuskomppaniamiehenä sodan aikana. Ehtimiseen hän vertaa itseään ja omia kokemuksiaan taisteluihin osallistuneiden miesten koettelemuksiin. Kysymys voisi olla eräänlaisesta sankaruusmyytin kaipuusta: kun rintamajermut taistelun jälkeisessä saunassa kertoilevat toisilleen aiemmin saamistaan vammoista, jää taisteluihin osallistumaton Paavolainen ikään kuin ulkopuoliseksi.

::::::::::::::::::

Synkkä yksinpuhelu ei ole sotapäiväkirja vaan kuten teoksen alaotsakkeessa sanotaan ”Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944”. Jo nimestä käy ilmi, että systemaattinen kronologia puuttuu.

Siippaisen kirjoituksessa Suomen kuvalehdessä 5/1947  asetetaan kyseenalaiseksi Paavolaisen päiväkirjojen aitous koskien sotatapahtumia 1941-1944.  Paavolainen vastaa Siippaisen kirjoitukseen pitäen sitä ”häväistyskirjoituksena”. Hän ottaa esimerkiksi  Siippaisen paheksunnan,  kun viimeksi mainittu arvostelee, että teoksen lähteissä ei ole mainintaa kirjan kannen Rodinin Ajattelija-patsaan tekijästä ja patsaan nimeä. Paavolainen vastaa ärtyneenä,  että Siippainen panee tämän  rutiininomaisen asian  (kuvan kaikkien tuntemasta patsaasta)  symboloimaan koko kirjan luotettavuutta!

Siippainen teilaa Paavolaisen sotakokemukset leimaten ne mitättömiksi unohtaen, että kirjan nimessä  ei edes mainita käsitettä ”sotapäiväkirja”. Paavolaisen mielestä Siippainen sijoittaa kirjaa arvioidessaan sinne lauseita, joita siellä ei ole. Kysymys on sota-aikaan osallistumisen henkilökohtaisesta intensiteetistä. Paavolainen ei käsitykseni mukaan yritä luoda käsitystä,  että hän TK-miehenä olisi osallistunut sotatoimiin,   tai että hän olisi peräti väistynyt, kun vihollinen ryhtyi jollakin rintamalohkolla aktiiviseksi.

Yksi kaikkein yleisimmin esitetty väite Synkästä yksinpuhelusta on, että jatkosodan alussa Paavolainen hyväksyi sodan päämäärät, so. aseveljeyden saksalaisten kanssa. Tästä Siippainen saa aiheen moittia Paavolaista takinkäännöstä, hän kun sodan loppuvaiheessa ja varsinkin sodan jälkeen  omaksui laitavasemmiston kantoja.  Paavolainen puolustautuu,  ettei hänellä Synkässä yksinpuhelussa ollut jatko-sotaan ”oikein-väärin”-kantaa ja väittää vain epäilleensä sodanpäämäärien järkevyyttä. Ei Paavolainen minunkaan mielestäni Synkässä yksinpuhelussa ota selviä kantoja natsi-Saksan kanssa sotimisen puolesta (joskaan ei asetu vastahankaankaan), mutta muista lähteistä olen saanut käsityksen,  että hän ei protestoinut hyökkäysvaiheessa 1941 silloin vallassa ollutta Saksa-myönteistä suuntausta vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän oli Saksan kanssasotija siinä kuin monet muutkin. Paavolaisessa voi nähdä sodan kussakin vaiheessa  perin inhimillisen piirteen: hän pyrki olemaan voittajan puolella.

Virheeksi Siippainen katsoo, että Paavolainen ei kerro jatkosodan hiljaisista vaiheista rintamilla,  joista hän itse toteaa, ”ettei rintamillamme vuosikausiin tapahtunut paljoakaan maininnan arvoista”. Paavolainen toteaa, että Synkän yksinpuhelun toinen osa on lähes kokonaisuudessaan rintaman asemasotavaiheen ”tapahtumattomuuden” kuvausta.

Siippainen puuttuu  myös lottakysymykseen ja väittää,  että Paavolainen ”vainoaa lottia”. Muistan Synkästä yksinpuhelusta lottakysymystä koskevat kohdat hyvin: Paavolainen ei hyökkää yksittäisten lottien kimppuun. Sen sijaan hän moittii ankarastikin lottajärjestön tekopyhyyttä: sotaa käytiin ”lottakenraali” Fanny Luukkosen hengessä!

Lopuksi Paavolainen moittii Siippaista taktikoinnista eli hyökkäyksestä yhden miehen (Paavolainen) kimppuun sen sijaan,  että keskittyisi kirjan niihin kohtiin,  jossa kritisoidaan laajemmassa mielessä kansakunnan virheitä sodan aikana.

:::::::::::::::::::::::::::

Siippaisen kritiikki,  vaikka onkin osin helposti torjuttavissa,  tunkeutuu syvälle Paavolaisen suojauksen läpi.  Meillä on Paavolaisen huonon omantunnon kuvauksen vakuutena vain hänen oma Synkän yksinpuhelunsa itsekriittinen teksti, jossa hän pohtii henkilökohtaisia kipukohtiaan. Ne hän kyllä paljastaa lukijalleen yllättävän avoimesti.  Synkässä yksinpuhelussa Paavolaisen mieltä kalvaa ”sodan henkilökohtainen elämättä jääminen.....sillä sota  o n  ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”. Edelleen hän ruoskii itseään toteamalla, että ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoomillinen korvike”.

Ehkä avainlause Synkän yksinpuhelun tekstissä on, että vain sota voisi antaa ”oikeuden olla kapinallinen”. Paavolaisesta suorastaan huokuu sanomisen halu, mutta häntä kaivertaa, ettei hän voi antaa sanallisen arsenaalinsa järisyttää ympäristöä ilman henkilökohtaista rintamakokemusta. Talvisodan Mikkelissä koettu haavoittuminen ilmapommituksessa ei ole mitään.

Tähän pitää lisätä, että kyllä Paavolainen osoittaa Synkässä yksinpuhelussa ”sanomisen iloa”, jopa niin, että arvostelu kirjan ilmestymisen jälkeen nujersi – näin väitetään – hänet. Yksi osa tätä Paavolaisen sisuksien myllertämistä on asetoveri Siippaisen pisteliäät huomautukset, olkoonkin,  että ne ovat vain reunahuomauksen tuntuisia ulkopuolisen näkökulmasta. Synkän yksinpuhelun ilmestymisestä suhteessa sodan päättymiseen oli kulunut liian vähän aikaa: näin ei saanut puhua!

 

 

 

Lasse Lehtisen ristiretki totuuden puolesta

 

 Olen seurannut Lasse Lehtisen (s.1947) uraa politiikan parissa eri tehtävissä lähes 45 vuotta. Häntä ei voi syyttää ainakaan vaatimattomuudesta. Romaaneja on ilmestynyt  ainakin tusinan verran. Muita yleistieto-  tai poliittisia kirjoja saman verran. Lisäksi tulevat lukuisat käännöstyöt. Juoheva esiintyminen tuo jatkuvasti esiintymistilaisuuksia.

Lehtinen  on poliitikkona menestystarina, joka kahlasi läpi eduskunnan ja europarlamentin kunnallisia luottamustehtäviä unohtamatta.

En edes yritä kartoittaa hänen kirjallisia tai   dokumenttiaineistoihin perustuvia TV-sarjoja Suomen historian eri vaiheista. Voiko tällaisella tuotantotahdilla pitää yllä tasaista laatua? Siinäpä kysymys, johon en suoralta kädeltä pysty vastaamaan. Jonkinlaisen kuvat hänen työteliäisyydestään saa, kun huomautan, että hänen hyvissä ajoin kirjoitetut muistelmansa (joilla, on lehtismäinen nimi: ”Luotettavat muistelmat 1 ja 2”), uppoavat laajaan kirjalliseen tuotantoon muiden mukana, kun moni poliitikko saa juuri ja juuri kasaan omaelämäkerran.

Joku voisi sanoa, että suhtaudun  Lehtisen tuotantoon viha-rakkaussuhteella paitsi,  että en löydä juuri syytä kumpaankaan. 1980-luvulla elettiin vielä aikaa, jolloin poliittisia elämäkertoja ym. poliittisia kirjoja myytiin runsaasti. Osansa menestyksestä sai myös Lasse Lehtinen. Muistan kyllä hyvin ensimmäisen teoksen Lehtiseltä, johon perehdyin  innostuksen vallassa kolmekymppisenä. Siihen mennessä olin jo lukenut lukemattomia teoksia lähinnä poliittisen historian ja yhteiskuntatieteiden aihealueilta. Kysymyksessä oli teos nimeltä ”Virolainen – tasavallan isäntärenki” (1980) . Jo tässä kirjassa Lehtinen paljastii sujuvan letkeän tyylinsä. Tyyli saattoi harhauttaa. Kysymys oli kyllä ihan noteerattavasta populaarista ja viihdyttävästä poliittisesta historiasta. Hän pyrki ja onnistui saamaan kirjan kansien väliin venkoilevan Virolaisen, paitsi niiltä osin, kun Virolainen halusi säästää parhaat paljastukset omiin muistelmiinsa erityisesti Kekkosta koskien, josta Lehtinen taisi närkästyä. Tunnustuksensa mukaan Lehtinen kirjoitti virolaiskirjansa muutamassa viikossa. Minusta se oli tulevaa ennakoiva mallisuoritus hiukan myöhemmin ilmestyneen ”Tamminiemen pesänjakajien” tyylistä: herkullisia juttuja ei säästelty vaan tuotiin kansan ihmeteltäväksi.

Kirjoittava Lehtinen  on elänyt julkisuuden kautta lähes koko uransa ajan. Hänen tohtorin väitöskirjansa laatu asetettiin kyseenalaiseksi nimenomaan väitöskirjalle asetettujen kriteerien valossa. Ehkä se oli liian yleistietousmainen ja liian vähän tutkimusluontoinen hanke. Hyväksyttiin se kuitenkin. Joudun tässä käsittelemään  muilta osin Lehtisen elämänuraa vain viittauksenomaisesti, koska laajempi versio söisi fokukseksi asettamaani tavoitetta liiaksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Kanava-lehden nro 6/2024 artikkelissa ”Koulukiusattu Kekkostutkija”  Lehtinen haluaa vielä kerran (tai taas kerran) palata erääksi suomettumisen ajan jälkeiseksi umpisolmuksi  miellettyyn caseen, nimittäin taisteluun NKP:n arkistojen kiistellyistä tietosisällöistä. Repivän välienselvittelyn avainhenkilöt o(li)vat Juhani Suomi, joka puolusti Kekkosta kaikin käytettävissä olevin keinoin negatiivissävyisiä suomettumissyytöksiä vastaan ja historioitsija Hannu Rautkallio, jota Lasse Lehtinen asettuu puolustamaan käytettävissään olevien argumenttien avulla hiukan jälkijättöisesti  (onhan taistelun kuumista vuosista aikaa jo vuosia tai vuosikymmeniä), mutta kokien historian oikaisun olevan välttämätöntä riittävän monipuolisen historian kirjoituksen kaivamiseksi esiin.

 

Historian kiistellyksi aukkokohdaksi paljastui maailmanhistoriallisessa myllerryksessä – Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteessa tapahtuneen kaatumisen seurauksena – sellaisten arkistolähteiden avaaminen,  jota ei voinut ajatellakaan vanhan Neuvostoliiton aikana. Arkistolähteiden avoimena ollut julkisuusikkuna kesti tosin vain lyhyen aikaa. Hannu Rautkallio ehti kopioida suuren määrän raportteja, jotka sitten käännettiin Helsingissä. Putinilaisten päästyä valtaan arkiston käyttö loppui tykkänään.

Vuosien varrella nousi taistelujen villakoiran ytimeksi mielestäni suomettumisen ja lännettymisen kaksintaistelu toisen näistä - eli lännettymisen  - saadessa yhä vahvemman otteen. Hiipuva suomettuminen oli perästä katsovien historiankertausta. Juhani Suomi ja hänen hengenheimolaisensa olivat taipuvaisia ymmärtämään Neuvostoliiton tarkoitusperiä selvästi paremmin ja laaja-alaisemmin  kuin muut historioitsijat. Heihin suomettumisella oli pitkäaikainen vaikutus.  Juuri viimeksi mainituilta Rautkallio ja Lehtinen saivat osakseen arvostelua.

Merkille pantavaa oli, että suomalainen tiedeyhteisö vaikeni muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uusista tutkimuksen näköaloista.  Monille uudet tiedot saattoivat olla vaarallisia uralla etenemisen näkökulmasta. Monille taas kävi niin, että aiemmat tieteelliset – ja totuudeksi luullut - tulokset saattoivat Rautkallion arkistojen kaivamisen takia totuusarvoltaan vaarantua.  Taktikointiako siltä varalta, että tuuli kääntyy uudelleen käyväksi idän suunnalta?  Tuskinpa kuitenkaan. Kysymys oli vaikeudesta irrottautua jo vakiintuneista (suomettumisen sävyttämistä) käsityskannoista. Monille tutkijoille - Juhani Suomi kärjessä  - tutkimuksen periaatteet olivat kiveen hakattuja.

 Tämän vanhan polven historioitsijoiden kaltoin kohtelun uhriksi näytti joutuvan erityisesti Rautkallio. Olisi pitänyt hypätä monilta osin uusiin tulkintoihin ja niiden vastustus oli kova tiedepiireissäkin. Toki Rautkalliolla oli ja on puolustajansa, kuten Lehtinen osoittaa. Näitä olivat mm. professori Heikki Ylikangas ja dosentti Martti Häikiö.

Juhani Suomen argumentoinnissa Kekkonen oli liki kaiken arvostelun yläpuolella, joka selvästi ärsytti ja ärsyttää sekä  Rautkalliota että varsinkin Lehtistä. Taisipa Lehtinen sanoa jossakin kirjassaan, että Kekkosvaalien tuloksista juuri mikään ei olisi ollut toteutuneen kaltainen (poikkeuksena ehkä vuoden 1968 vaalit), jos vaalit olisi pidetty ilman Neuvostoliiton ja Kekkosen yhteispeliä.

Juopa kahden em. suuntauksen välillä kasvoi aikojen kuluessa. Muutosvastarintaa johti Juhani Suomi,  jonka taakse totutut faktat säilyttävien joukkovoima asettui. Suomi jopa vaati ”tuotevastuulakia” Rautkalliota varten ja vieläkin pahempaa: sulkemista tiedeyhteisön ulkopuolelle.

Rautkallion vastustajat asettivat kyseenalaiseksi hänen käyttämiensä lähteiden arvon tietolähteinä. Olisiko esimerkiksi minulla syytä epäillä Rautkallion tietolähteiden paikkansapitävyyttä? Tämä on tietenkin arvailujen varassa, mutta on toki mahdollista, että neuvostoagentit (ml. ns. ”kotíryssät”) – miellyttääkseen esimiehiään - maalasivat todellisuutta  paremman kuvan savutuksistaan tietojen urkkijoina ja  vakoilijoina (näin uskon ainakin Stasin agenttien menetelleen). En tietenkään väitä, että tämä on läheskään koko kuva.

Esimerkkejä suomettumisen ajan Neuvostoliiton ja suomalaisten yhteispelistä:

1)      Vuorenvarmana voidaan pitää esimerkiksi sitä, että Vieno  Sukselaisen vastustajat kääntyivät Leonid Breznevin  puoleen estääkseen Sukselaisen valinnan maalaisliiton puheenjohtajaksi 1960-luvun vaihteessa. Breznev myös toteutti toiveen (lähteenä professori Timo Vihavainen ja edelleen arkistot).

2)      Lehtinen ottaa esimerkiksi Arvo Korsimon pyynnön saada Neuvostoliitolta 10 miljoonan Suomen markan lisäapu pääosin vaalien synnyttämään velkojen maksuun. Raha myönnettiin. Tämä siis Rautkallion arkistotyön yhtenä tuloksena. Juhani Suomi on kyllin naiivi ilmoittaakseen, että  tieto on epäluotettava, koska siitä ei ole mainintaa Kekkosen päiväkirjoissa! Että kuitit unohtuivat lähettää päiväkirjan liitteiksi. Terve. Näin toimi Moskova-  ja Helsinki-lähtöinen opportunismi saumattomasti yhteen.

Suomalaiset puolueet ryhmittyivät lännen ja idän tuen suhteen  systemaattisesti etunäkökohtien mukaisesti. Sdp sai tukea CIA:lta ja kommunistit ja maalaisliitto  Moskovalta. Varsinkin porvarillisen maalaisliiton sitoutumista idän sosialistiseen suurvaltaan Lehtinen ihmettelee. Eiköhän tässäkin tarkoitus pyhittänyt0 keinot.

Monille ihmisille Kekkosen peli Moskovan kanssa johti turhautumiseen, koska Kekkosta pidettiin   patrioottina, mitä hän tietenkin olikin, mutta vain valikoivin osin, koska hän ajoi  lisukkeena myös omaa etuaan Rautkallion paljastaman ulkoisen tuen avulla . Suomalaisilla on tapana asettaa sankarinsa – esimerkiksi Kekkosen - historiallisen arvioinnin yläpuolelle, kuten Lehtinen asian toteaa.

Juhani Suomen huolellinen faktaorientoitunut kirjoitustyyli tuotti mielestäni paljon yksityiskohdissa paikkansapitävää tietoa, mutta johti suuressa kuvassa subjektiiviseen ja asenteelliseen henkilöarviointiin (esimerkiksi silmiinpistävä lipevä Koivisto, rehti Kekkonen -ajattelu).

Oma lukunsa on Leninin ”kansallisuuspoliittinen linja”,  jota vääristeltiin Suomea hyvittäväksi (uskottiin, että Lenin ”vilpittömästi” kannatti Suomen itsenäistymistä).

Juhani Suomen ylivoimainen etu tietolähteissä perustui Kekkosen perikunnan luovuttamaan ja  Juhani Suomen yksinoikeudella saamaan Orimattilan arkiston käyttöön.

Suomen viranomaiset eivät ole olleet innokkaita perkaamaan Orimattilan arkistoa. Ties mitä sieltä paljastuisi! Kekkosen ja KGB:n yhteistyön laajuus on edelleen arvoitus. Selvää kuitenkin on, että edut pelittivät yhteen. Lasse Lehtinen kirjoitti Kanava -lehdessä: ”iso kuva on muuttunut Juhani Suomen kylmän sodan pastoraalimaisemasta Rautkallion maalamaan inhorealistiseen suuntaan”. Ehkä tässä lauseessa on yksi eri totuuksien välinen yhteinen punainen lanka.

Mikä yhteenveto voidaan esittää viimeisellä rajalla? Kekkoslaisessa liturgiassa oli tapana esitellä Neuvostoliitto suurempana uhkana kuin se olikaan. Sama perinne tuntuu siirtyneen nykypäivään, jossa sotaisa into on viety lännettymisen äärirajalle saakka tukikohtineen, ohjuksineen ja mahdollisine ydinaseineen. Oman lujan puolustuksemme synnyttämä uhka pitää vihollisen loitolla, näin uskomme. Olemmeko siis turvassa? Epäilen, että emme.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Olen arvioinut  ohessa Lasse Lehtistä (Hannu Rautkalliota) mukaillen Suomen kykyä säilyttää itsenäisyytensä lännettymisen ollessa mahtisuunta.

Mutta olisiko tälle vaihtoehtoa?

Juhani Suomelle puolueettomuus on edelleen Suomen  relevantti olemassaolon tae, kun taas monille lännettyneille kansalaisillemme se on melkein kirosana ja ainakin vastenmielisellä harmaalla vyöhykkeellä oleilua, joka johtaa väitetysti sodan sumuun. Mutta missä ovat vakuuttavat todisteet, että näin käy? Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri  John Foster Dulles puhui moraalittomuudesta tarkoittaessaan puolueettomuutta: oli valittava puolensa, joko länsi tai itä. Puolueettomuus = moraalittomuus = harmaa vyöhyke.

Täytyy pahoitellen todeta, että edellä kuvattu vaihtoehdottomuus (tai pakkovaihtoehdot) ei miellytä minua: kaikissa vaihtoehdoissa on olemassa selviytymisen sisältö, jos vain uskomme siihen.