lauantai 15. toukokuuta 2021

Pienten ihmisten suuri vallankumous

 


Luin tunnetun historioitsijan Eric Vuillardin tiivistetyn kuvauksen Ranskan vallankumouksen varhaisesta vaiheesta tavallisten ihmisten näkökulmasta tai ehkä pikemminkin niiden tavallisten ihmisten näkökulmasta,  joiden mitta tuli täyteen tuhlailevasta kuninkaanvallasta. Kirjasen nimi on yksinkertaisesti  ”14. heinäkuuta” (2016) ja se kertoo Bastiljin valtauksesta, Ranskan suuren vallankumouksen lähtölaukauksesta.  Kirjan on suomentanut Lotta Toivonen. Teksti on hyvin ”ranskalaista”, monisanaista ja koristeellista, miksei runollistakin.



Mutta ensin hiukan taustaa kuningas Ludvig XVI:n  (1754-1793) ajasta (Vuillard on karsinut kirjastaan ”normaalihistorian” kuvauksen hyvin vähiin). Seuraavassa esitettävä katsaus toimikoon johdantona kirjan tapahtumiin:

Ludvig XVI:n aika oli kaaosmainen. Hän ei ollut kyllin vahva selvitäkseen kiirastulesta, johon joutui. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen. Ludvigista on annettu monissa yhteyksissä yksipuolinen kuva. Hän on vaikuttanut pikemmin yksinkertaiselta kuin ajattelevalta valtionpäämieheltä. Tällaista kuvaa ovat kuitenkin luoneet hänen vastustajansa, joiden itsensä teot eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Ludvig tavallaan ymmärsi verotuksen vääryydet, vapauden merkityksen tavalliselle kansalaiselle -  ainakin osittain -  ja tarpeen korjata valtion talouden katastrofaalista tilaa. Hän jäi kuitenkin kuningasvallan perinteiden ja uudistusmielisten väliin,  toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig ajautui. Jälkiviisaasti on tietenkin nähty asiat toisin.

Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita ja uskottavuutta. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi luuseriksi.

Silti olen näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta. Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10 000 yläluokkaista toimettomuudessa) tuhoisan vaikutuksen.

Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle”,  ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.

Ehkä juuri lehdistönvapaus oli se avaintekijä, joka mursi kuningasvallan ja kuninkaan itsensä. Kadut olivat täynnä lentolehtisiä. Seurannut kaaosmainen vaihe ei tuonut ratkaisua, kukaan ei pystynyt kontrolloimaan tilannetta. Erilaiset valtaryhmittymät taistelivat vallasta ajaen maan terroriin. Liian myöhään kuningas yritti kysyä kansalta mielipidettä. Sen kansa kertoikin, mutta täysin hallitsemattomasti. Sen mitta oli täynnä.

Ludvig XVI oli huonosti informoitu tai sitten vain välinpitämätön, sillä hänen tapahtumakalenterissaan luki 14.7.1789  -kohdalla vain ”Ei mitään”. Ja juuri tuona päivänä ranskalainen yhteiskunta järkkyi. Tuosta päivästä kertoo Vuillardin kirja.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuonna 1789 tapahtui paljon sellaista, joka sai kansalaiset raivoihinsa. Palkkoja alennettiin, ihmiset joutuivat työttömiksi, oli koettu kato ja ihmiset näkivät nälkää. Muistan,  kun historian professorini Aira Kemiläinen 1970-luvun alussa perusteli Ranskan vallankumousta sillä, että ihmisillä oli nälkä,  ja koska heillä oli nälkä,  he olivat huonolla tuulella, ärtyneitä! Kyllä varmaan näinkin, mutta totuus sekasortoisesta ajasta on toki monipuolisempi. Vuillard  kertoo tapettitehtailija Reveillonista (itse Marie-Antoinette oli lanseerannut tapettimuodin!)  ja salpietaritehtailija Henriotista, jotka ryhtyivät ärtyneessä ilmapiirissä alentamaan palkkoja kireässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa ja saivat ihmisten vihan silmilleen. Hinnat nousivat ja palkat laskivat, sytytyslanka paloi. Aluksi näytti siltä,  että kansalaisten ”huonotuulisuuden” mentyä ohi,  jännittyneen rauhalliset ajat palautuisivat. Näin ei käynyt.

Huhtikuun 23. päivä vuonna 1789 koettiin vallankumouksen esinäytös:  Pariisin  esikaupungeissa nuristiin, huoli tulevasta oli suuri ja yhteinen. Säätyvaltiopäivien päättäjät Ranskassa eivät olleet ajan tasalla. Kaikkialla Ranskassa riehui nälänhätä. Ryöstely yltyi, ikkunoita rikottiin, vandalismi yleistyi. Pariisin 600 000 asukkaasta 80 000 oli vailla töitä. Aseistettuja ranskalaiskaartilaisia oli asemissa, mutta he pysyivät aluksi sivussa tapahtumista. Raivo kohdistui Reveillonin ja Henriotin omaisuuteen. Tunkeutuessaan sisään rakennuksiin kansalaiset käynnistivät hävityksen vimman.  Samalla paljastui räikeä vastakohtaisuus tavallisen kansalaisten ja Reveillonin ja Henriotin ylellisyyden rinnalla. Tuho oli täydellinen. Santarmin ratsuväki saapuu ja alkaa tulittaa väkijoukkoa, suuri joukko kuolee luoteihin. Väkijoukko hajoaa.

Kun kaikki oli ohi, ruumiit tutkittiin ja yritettiin löytää varastettua omaisuutta: sitä ei löytynyt, eikä ihme,  sillä syyt olivat toisaalla kuin pelkässä ryöstelyssä.

Vuillard kuvaa yksityiskohtaisesti yltäkylläistä elämää Versailles´n palatsissa,  sen loputonta mässäilyä  ja seura- ja uhkapelaamista. Samaan aikaan Versailles oli työmaa, jossa jatkuvasti rakennettiin uutta kaikkialta Ranskasta tulevien työntekijöiden avulla. Versailles´n henkilökuntaan kuului lukematon määrä palveluammattien  harjoittajia. Kuninkaan makuuhuoneessa oli neljä kellomestaria, joista yhden  tehtävänä oli pelkästään vetää kuninkaan rannekello. Versaillesin yltäkylläisyyden ympärille  rakentui eräänlainen nokkimisjärjestys,  jossa sosiaalinen asema portaittain aleni. Alimpana olivat lähiseutujen asukkaat, jotka ajettiin pois asumuksistaan, jotta Versailles´n henkilökunnalle saatiin rakennettua asuintilat. Kaiken tuhlailevuuden seurauksena Ranska oli pahasti veloissa. Tuhlailevaa elämäntyyliä johti Marie-Antoinette, johon liittyvää ”Kuvitettujen klassikoiden” kirjasta ”Kuningattaren kaulanauha” (Aleksandre Dumas) luin lapsena. Marie-Antoinettea ei auttanut,  vaikka kysymys oli huijauksesta, jonka kohteeksi kuningatar joutui.

Oma lukunsa oli valtion taloudenhoito: tiheästi vaihtuvat valtiovarainministerit keksivät jatkuvasti uusia veroja valtion kulujen peittämiseksi. Ranska ei sinänsä ollut köyhä. Sillä on siirtomaidensa rikkaudet käytettävissään.  Ne vain valuivat – suurimmaksi osaksi verottomana - ennestään rikkaiden haltuun, suurimman osan kansasta (palkkatyöläiset) kärsiessä köyhyydestä.

Kun lähestytään ratkaisevaa  14. päivää,  levoton ilmapiiri leviää ja mieltä osoitetaan aluksi sanoin ja puhein. Heinäkuun 14. päivän vastaisena yönä koko Pariisi valvoi.  Tällä kertaa virkavalta ei odota: kun mielenosoituksiin liittyy yhä suurempi  joukko väkeä,  avaa paikalle komennettu rykmentti tulen kohti väkijoukkoa. Ihmisiä pahoinpidellään, mutta vain hetken aikaa,  sillä pian ranskalaiskaartilaiset (kuninkaanlinnan palatsien vartijat ja poliisitehtävien hoitajat) – tyytymättömyyden lisääntyessä heidänkin keskuudessaan - yhtyvät pienkauppiaiden, käsityöläisen ja köyhälistön kapinaan. Seurauksena armeijan sotilaat (kuninkaan joukot) pidättäytyivät hyökkäämästä siviilien kimppuun.

Mielenosoittajat päättivät perustaa miliisin turvakseen.

Tilanne riistäytyy käsistä nopeasti. Mieltään osoittavat  kansanjoukot alkavat haalia aseita ja aseellista rekvisiittaa eri puolilta kaupunkia. Kapinoivia joukkoja kerääntyy kaikkialle kaupunkiin aiheuttaen levottomuutta porvariston keskuudessa. Vuillard määrittää kaikkein köyhimmät ryysyläiset kuuluisiksi ”roskajoukoiksi” yhteiskunnan alimmaksi kerrostumaksi.

Mielenosoittajat kaikessa kirjavuudessaan murtautuvat avainrakennuksiin luomansa puhtaasti fyysisen paineen avulla. Puolustajat – vartijat - joutuvat väistymään aivan kuin Yhdysvaltain kongressitalon puolustajat väkijoukkojen edessä tämän vuoden loppiaisena! Vallankumous on kuin tartuntatauti, se leviää sinne,  minne se sattuu kulloinkin etenemään.

Bastiljin linnoituksen valtaus muodostuu vallankumouksen symboliksi. Koko yön tornien juurille kerääntyi väkijoukkoja. Äkkiä Bastiljista avataan tuli. Kiehuva joukko aaltoilee, muttei väisty. Vuillardin kuvausten voima lepää yksityiskohtien varassa. Hän luo sankaruuksien ja pelon varaan joutuneiden kuvauksia samalla tehden tarkkanäköisiä luonnehdintoja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä.

Kapinoivat väkijoukot kasvavat valtaviksi koostuen mm. sotilaskarkureista! Koko Pariisi piirittää Bastiljia 14.7.1789!  Tuota päivää koskevat tiedot ovat hyvin vajavaisia. Niinpä tapahtumia on arvioitava tiedonpalasten koosteena. Joka tapauksessa valtaajille riitti jokainen kättä pidempi esine.

Vuillard luettelee osanottajia nimeltä, kymmenittäin, sadoittain. Mitä heistä voidaan sanoa? Edustettuna ovat kaikki ammatit,  mitä saattaa kuvitella olevan. Lisäksi on sanottava,  että he ovat pääosin nuoria 20-30-vuotiaiat miehiä, mutta naisiakin on lukuisa joukko paikalla.

Neuvotteluja järjestetään vihamielisessä ympäristössä  eivätkä ne johda tulokseen. Ruutia ja kanuunoita kuljetetaan kohti Bastiljia. Yksittäisiä laukauksia ammutaan. Uhreilta ei vältytä. Kapinalliset alkavat kiipeillä muureilla päästäkseen sisään. Tapahtumat vyöryvät nyt esteettä. Ulompi nostosilta saadaan vihdoin laskettua, jolloin väkijoukko etenee hurjana kohti linnoitusta. Bastilji näyttää olevan kukistettu. mutta asia ei ole tällä selvä:  sisälle ryntäävään  joukkoon osuu linnoituksen puolustajien kiväärinluoteja. Pian vartiopiha täyttyy ruumiista.

Lopulta aseet tuntuvat vaikenevan ja kaupungintalolta lähetetty aselepolähetystö pääsee sisään vain todetakseen, että ampuminen jatkuu. Sekä piirittäjistä että lähetystöstä monet saavat surmansa ja ”rauhanlähetystöä”  syytetään verilöylystä. Se omalla improvisoinnillaan  sai aikaan isot tappiot piirittäjien joukoissa.

Valtaus on pahasti kesken. Piirittäjät työntävät paikalle tykkejä yrittäessään läpäistä sisemmän nostosillan. Useatkaan tykinlaukaukset eivät murra muuria. Bastiljin puolustajat vastaavat tykkituleen. Puolustajien hermot kuitenkin pettävät ja he ujuttavat viestilapun piirittäjille, mutta siihen ei päästä käsiksi,  koska vallihauta on välissä. Lopulta tilapäisen lautasillan virittämisen jälkeen lappunen onnistutaan saamaan piirittäjien käsiin. Se on käytännössä antautumisilmoitus!

Bastilji on lopullisesti vallattu. Ja tämä kaikki tapahtui yhden päivän aikana, 14.7.1789

Kun Bastiljin torneista on ensin hiukan ihailtu Pariisia, alkaa vihatun linnoituksen perusteellinen tuhoaminen. Kaaosmainen juhlinta jatkuu  kokonaisen viikon. Kaikkien oli pakko osallistua juhlintaan halusi tai ei. Väkivalan uhka oli edelleen ilmassa. Mutta kuninkaan joukot pysyivät passiivisina.

Arkistot, tilikirjat ja muut viralliset paperit lensivät sikin sokin,  kun kaappeja pengottiin……aivan kuten tapahtui 6.1.2021 Capitolin kukkulalla.

”Kaikki” halusivat olla voittajien puolella, nähtiin monenlaista takinkääntöä. Nähtiin myös pakenemista kaduille, piiloutumista ja vetäytymistä vastuusta. Syytä olikin,  sillä osa rettelöitsijöistä joutui tekosistaan giljotiinille.

Entä miten pitäisi  suhtautua Vuillardin ajatukseen, kun hän kirjan viimeisillä riveillä esittää toivomuksen,  että vallankumouksen hengessä ”meidän pitäisi, joskus kun sää on harmaa ja näkymä synkkä, avata kaikki lipastonlaatikot, iskeä ikkunalasit säpäleiksi ja viskoa kaikki paperit”.  Siis puhdistautumisriitti kaikesta siitä ummehtuneesta painolastista,  mitä on kerääntynyt kymmenien, ei, satojen vuosien ajan? Anarkiako onkin oikea vastaus ongelmiin? Tapahtuisiko yhteiskunnallinen herääminen vasta syöksymällä tuntemattomaan?

:::::::::::::::::::::::::::

Vuillard viljelee kirjassaan värikkäitä kielikuvia, laveita kuvailevia lauseita ja äärimmäisten pienten yksityiskohtien labyrinttejä (joko todenmukaisia tai sitten mielikuvituksen loihtimia) rikkaasti muotoiltuna. Ajattelu on suomalaiselle hieman vieras, mutta ehkäpä ranskalaisittain monia tuntemattomiksi jääneitä yksityiskohtia selventävä. Eikä tarinan kertominen olisi muutoin onnistunutkaan: piti yhdistellä faktoja ja mielikuvituksen avulla luotuja sekasorron kuvauksen ajatussiltoja: Vuillard kertoo,  mitä todennäköisimmin tapahtui. Vuillardin teos koostuu siis tarkoista arkistotiedoista ja mielikuvitusta hyväksikäyttäen luoduista aukkopaikkojen täyttämisistä.

Jos ajatellaan Ranskan vallankumouksen luonnetta, niin se on selvästi spontaani/improvisoitu ja aidosti hätätilasta syntynyt. Tällä tarkoitan,  että se ei ollut jonkin oppositiotahon salaisen/tietoisen  suunnitelman tulos. Tästä johdettuna Vuillard on oikealla asialla, koska hän pyrkii näkemään kumouksen tavallisten ihmisten kumouksena  ja erittelee ahdinkoon ajettujen kansalaisten tarpeita heidän omista arkisista lähtökohdistaan.

Bastiljin valtaus oli monelta osin sekasortoinen tapahtuma, mutta samalla hyvin ”demokraattinen”.  Vuillard kuvaa,  kuinka yksilöt kukin vuorollaan ottivat hetkeksi johdon ratkaistakseen seuraavaan vaiheeseen liittyvän ongelman  -  ja hävisivät sitten historian hämäriin!

 

 

torstai 13. toukokuuta 2021

Georg C. Ehrnrooth: oikeassa olemisen varmuudella

 

YleTV1:ssä näytettiin taannoin dokumentaristi  Michael Franckin dokumentti ”Kummisetäni ja Kekkonen”.  Dokumentissa Franck pohtii suhdettaan  kummisetäänsä Georg C. Ehrnroothiin (1926-2010), joka oli yksi tunnetuimmista ”toisinajattelijoista”  Urho  Kekkosen Suomessa. Dokumentissa pohditaan sitä, miksi Ehrnrooth päätyi poliittisissa valinnoissaan niille linjoille,  joista hänet nykyisin tunnetaan.

Ehrnroothin toisinajattelu ei enää tänä päivänä kuulosta kovinkaan eksoottiselta, pikemminkin siitä on tullut valtavirtaa. Neuvostoliitto/Venäjä  ei nykyisin edusta ylivoimaista Suomen ja itäisen naapurin suhteiden määrittäjää. Toista oli ennen:  yhteisissä neuvottelujen j päätteeksi laadituissa  kommunikeoissa määritetiin vain Suomen asema suhteessa Neuvostoliitoon, ei lainkaan toisin päin.

Dokumentti alkaa jostakin vaaleja edeltävästä  TV-väittelystä,  joissa Ehrnrooth oli omimmillaan. Näitä tilaisuuksia luonnehti Ehrnroothin supliikki ja leppymätön vastakkainasettelu Kekkosen kanssa. Jostakin syystä näiden herrojen suhdetta määritetään usein vain Ehrnroothin antipatioiden kautta. Kuitenkin dokumentissa Kekkonen livauttaa suustaan,  että muutoin hän voisi vetäytyä vanhuuden lepoon (kun Neuvostoliiton suhteet on saatu kuntoon), mutta kun tuo Ehrnrooth jatkaa vihanpitoa. Osoittaa Kekkoselta melkoista leppymättömyyttä – ja umpiehdottomuutta  - taistella omassa asiassaan viimeiseen vastustajaan saakka.

Ehrnroothin suvussa ovat teollisuusmiesten lisäksi hyvin edustettuna Mannerheimit. Koska äiti kuoli Jori C:n ollessa vielä lapsi, tulivat molemmat  isovanhemmat Ehrnroothille rakkaiksi. Tästä lienee tarttunut ajatus pitää vanhuksista huolta myös myöhemmin poliitikkona. Ehrnroothien suku oli varma tapaus Kristiina Halkolan ”20 perheen” listalla. 1960-luvun vasemmistoradikalismille Jori C. oli ykkösmaalitauluja.

Tärkeä oli myös marsalkka Mannerheimin viimeinen kirje, jonka saaja oli Jori C. Ehrnrooth”. Siinä Mannerheim varoittaa kansakunnan moraalisen otteen höltymisestä, joka lienee jäänyt elämänohjeena nuoren Ehrnroothin mieleen. 

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli tapahtumasarja, jota Ehrnrooth ei voinut antaa anteeksi Kekkoselle, sillä kuten dokumentissa todetaan Kekkonen olisi perustelluista syistä itse voinut olla syytettyjen penkillä. Kekkonen leimautui Ehrnroothin mielessä opportunistiksi.

Nuoren Georgin Yhdysvaltain opintomatkan (1953) aikana elettiin mccarthyismin aikaa ja Ehrnrooth näyttää suhtautuneen varovaisen myönteisesti ilmiöön. Ehrnrooth sivuuttaa mielipiteissään mccarthyismin  karkeat ylilyönnit kritiikittömästi. Merkitsikö matka Ehrnroothille uuden oppimista? Kyllä, matkalla oli nuoreen Georgiin  hänen aiemmin omaksuttuja asenteitaan vahvistava vaikutus.

Kautta koko dokumentin paljastuu Ehrnroothin huonohko sopeutuminen oikeastaan mihinkään seuraan. Hän ei ollut puoluettaan (RKP) varten vaan puolue oli häntä varten. Mahtavana äänien kerääjänä hän oli kuitenkin välttämätön RKP:lle. Äänisaalis vaihteli alun noin 10 000 äänestä keskivaiheen 15 000 ääneen ja loppuvaiheen 10 000 ja 7000 ääneen. Ehrnroothin luottoäänestäjiä olivat ”mummot”, jotka näkivät varmaankin varsin tyylikkäässä Jori C:ssä ihannevävypojan.

Ehrnroothin fiksoituminen Kekkosvastaiseksi  tuli esille pitkin Ehrnroothin poliitikon aktiiviaikaa: vuoden 1956 presidentinvaaleissa hän liittoutui kokoomuksen kanssa, ja todisteet suomettumisargumenteilleen  Ehrnrooth löysi yöpakkasista (1958) ja noottikriisistä (1961).

Sitten tuli poikkeuslaki. Neuvostoliiton röyhkeydet olivat tuolloin 1970-luvun alussa pahimmillaan, eikä ole mitenkään sattuma, että Ehrnrooth joutui niiden kohteeksi. Vuoden 1973 poikkeuslakitaistelu on ehrnroothilaisuuden kovaa ydintä. Vähitellen Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen valinnan kannalle käännytettiin riittävä määrä kansanedustajia. Ehrnroothille moinen ei tullut kuuloonkaan. Hän piti poikkeuslakia kaikkein epämiellyttävimpänä asiana eduskuntaurallaan. Poikkeuslain vastustajiksi asettuneet 28 kansanedustajaa saivat pilkkaa osakseen.

Ehrnrooth ei sopinut joukkoon oikeistossakaan, tai ehkä pitää sanoa, että hänen aikanaan 1960-luvun lopulta lähtien kokoomus liikkui vasemmalle ja Ehrnrooth pysyi asemissaan oikeiston äänitorvena. Niinpä hän hyökkäsi rajusti kokoomuslaisia ja oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia vastaan. Hänen reviirinsä oli ahdas ja torjunta oli aktiivista.

Ehrnrooth kypsyi olemassa olevien puolueiden toimintaan ja perusti vuonna 1973 Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen, jonka puheenjohtajaksi hän ryhtyi. Tästä alkoi kummisedän korpivaellus muusta puoluekentästä  eristäytyneenä  ja ulkopoliittisesti epäluotettavana henkilönä.

Dokumentissa tuodaan esille Raimo Ilaskiven suulla,  kuinka Ehrnrooth yritettiin ”pelastaa” politiikan umpikujasta liike-elämän puolelle. Hanke ei menestynyt. Ehrnrooth asemoi itsensä lopullisesti äärioikealle,  joka käsitettiin symmetrisesti äärivasemmiston  vastavoimaksi.

Viimeinen vaihe Ehrnroothin poliittisella uralla päättyi,  kun  Kekkosen jälkeen  presidenttiehdokkaaksi nousi 1980-luvulla Mauno Koivisto, jota Ehrnrooth kannatti. Vihdoinkin Ehrnrooth vapautui Kekkosen varjosta. Perusideologiaansa hän ei toki muuttanut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähihistorian tapahtumat tukevat monin tavoin Ehrnroothin ”oikeassa olemista”, ja siitä hän tietenkin iloitsi. Ehrnroothin muihin puolueisiin kohdistunut antipatia kuitenkin rajasi  ilon eikä vapautunutta riemua irronnut.

Vastustajat leimasivat hanakasti Ehrnroothin kuuluvaksi äärioikeistoon. Käyttäisin tätä käsitettä Ehrnroothin yhteydessä  hyvin varovasti, koska äärioikea liitetään helposti terrorismiin , josta Suomessa ei tietenkään ollut kysymys. Ehrnrooth itse korosti perustuslaillisuutta ja isänmaallisuutta. Sosiaalipolitiikassa hänellä oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.  Hän kritisoi Korkeasaaren apinatalolle myönnettyjä määrärahoja vanhusten asumistarpeiden rahoittamisen sijaan.

Ehrnroothin henkilökohtainen kannatus pysyi vaaleissa korkealla tasolla pitkään. Tätä edesauttoi Ehrnroothin verbaalinen kyky loihtia vastustajistaan kielikuvia nykyisten huippupoliitikkojen tapaan, ellei paremminkin.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että ehdottomuus omissa tavoitteissa esti Ehrnroothin nousun suomalaisen politiikan huippugalleriaan. Demokratian kannalta hän toimi sekä hellittämättömänä omanatuntona että toisaalta pilasi omaa kuvaansa, kun hän ei piitannut muiden – paitsi aivan läheistensä - mielipiteistä. Vielä yksi yllättävä näkökulma: Georgin vaimo Mary luonnehti kotioloissa miestään – vetäytyvyydessään ja konservatiivisuudessaan – ”Perhe on pahin” -sarjan Archie Bunkerin kaltaiseksi omissa oloissaan  viihtyväksi viipyilijäksi! Valitsiko luonne vanhenevan Ehrnroothin yksinäisen miehen statuksen vai kohtaloko valitsi sen hänen puolestaan?

Sankari vai maanpetturi? Dokumentissa  päädytään johtopäätökseen,  että aika on se suure,  joka erottaa nämä ääripäät toisistaan. Niin Ehrnroothin kohdallakin tapahtui, eri aikoina vallitsivat erilaiset suhdanteet. Hän määritti asian niin -  dokumentin mukaan -  että kärsijä Suomen politiikasta ei ollut Ehrnrooth itse vaan demokratia.

 

 

maanantai 10. toukokuuta 2021

Miksi liberaalin demokratian voittokulku katkesi?

Ylen areenan audiossa ”Miksi liberaali demokratia ei valloittanut maailmaa – tai edes Eurooppaa?” (Mistä maailma puhuu -podcast) pohdittiin marraskuussa 2019 Pekka Vahvasen johdolla liberaalin demokratian vastoinkäymisiä viime vuosina. Aihe ei ole yhtään vanhentunut tänä päivänäkään. Tarkastelen ohessa aihetta hieman pidemmällä aikaperspektiivillä kuin audiossa tehdään, mutta kuitenkin nojautuen avainkohdissa audion esille nostamiin teemoihin. Käytän tässä kirjoituksessa pohja-aineistona  myös muutamia aiempia kirjoituksiani. Fokus on Euroopan kehitystrendeissä.

Kuuluisa historioitsija Eric Hobsbawm arvioi, että 1940-luvun alussa demokratioita oli vain kymmenkunta (hän laski Suomen nipin napin mukaan). Kaksikymmentä-  ja kolmekymmentäluvun nousevat diktatuurit tuhosivat  nopeasti monien demokratioiden hauraat versot ja autoritaarisuus voitti alaa.

Ylen audiossa lähdetään liikkeelle vuodesta 1989 (tästä lisää hiukan myöhemmin). Itse lähtisin vuodesta 1945. Demokratia saavutti kiistattomia voittoja toisen maailmansodan tuloksena, mutta vastapainoksi sosialistinen järjestelmä loi katteettomia odotuksia demokratian toteutumisesta Itä-Euroopan maissa.

 Amerikkalainen republikaanien taustajoukoissa toiminut Robert Kagan arvioi liberaaleja demokratioita olevan satakunta (!) 2020 luvun aattona. Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla. Kysymys on tietenkin kansanvallan määritelmästä ja kriteereistä, jotka liberaalille demokratialle asetetaan. Ehkä luotettavin arvio on, että kehityksessä ei ole menty sen enempää taakse-  kuin eteenkään päin.

Kagan ei pidä tilannetta kuitenkaan erityisen lohdullisena. Hän  kiinnittää kirjassaan ”The Jungle Grows Back” (2018) huomiota liberaalin demokratian nykytilaan huolien täyttämässä hengessä. Täsmälleen samaan huoleen olen itse kiinnittänyt huomiota kymmeniä kertoja tämän blogini puitteissa. Kaganilla on erilainen lähestymistapa kuin minulla, mutta huolenaihe on yhteinen: miten liberaali demokratia kestää ulkopuolelta tulevan illiberaalin hyökkäyksen?

Audiossa Ylen Eurooppa-kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen Pekka Vanhasen haastattelemana toteaa,  että liberaalin demokratian tulevaisuus näyttää nyt heikommalta kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Liberaalin demokratian täytyy todistaa olemassaolonsa oikeutus tässä uudessa maailmantilanteessa.

Berliinin muuri murtuessa odotukset liberaalin demokratian suhteen olivat korkealla. Odotettiin ihmisten vapauden kaipuun realisoituvat länsimaistyyppisissä kehittyneissä demokratioissa. Näin ei käynyt. Syntyi päinvastoin demokratian kriisejä. Iloittiin kyllä vapauksista, mutta huoli kasvoi verrattuna vuoden 1989 odotuksiin. Demokratia ei ole monien mielestä lunastanut siihen asetettuja toiveita: on yhteiskunnallista levottomuutta ja epätasa-arvon on lisääntynyt. Sanalla sanoen epämukavuudet demokratian sisällä ovat kasvaneet, epäillään valtion instituutioita ja samalla populismi – josta enemmän tuonnempana – on voittanut ihmisten mielissä alaa.

Demokratia on sirpaleista, usvaista, se ei  avaudu ihmisille,  kuten ennen vähemmän hektisessä ilmapiirissä. Turtiainen: joudutaan pohtimaan aiempaa enemmän,  miksi demokratia olisi (tai on) hyvä asia.

Globaali kehitys on ajanut liberaalin kansanvallan yli ja entiset positiiviset ja optimistiset mielikuvat ovat haihtuneet osin ilmaan. Yhdysvallat on veden jakajalla globaalitason esimerkkinä horjuvasta demokratiasta – näin ainakin voitiin sanoa Donald Trumpin ollessa presidentti. Merkille pantavaa on, että Eurooppa on menettänyt asemiaan verrattuna muutamien vuosikymmenien takaiseen aikaan. Ylevät arvot ovat ylätasolla edelleen voimassa, mutta käytännön toimet eivät vastaa niitä. Kiina on osoittanut olevansa innovatiivinen ja  samalla toteuttaa autoritaarista valtiokapitalismia kommunistisen puolueen suojissa. Vakava kilpailukykyhaaste läntisille demokratioille!

Ihmiset haluavat edelleen vapautta ja vapauksia, mutta käsitteen sisällöstä on erilaisia tulkintoja. Joka tapauksessa kilpailussa vapauksista on tänä päivänä tarjolla erilaisia vaihtoehtoja. Vaihtoehto voi olla jotain muutakin kuin tuntemamme liberaali demokratia.

Ohjelmassa lainataan bulgarialaista valtiotieteilijää Ivan Krastevia, joka sanoo, että lännen antama lupaus kylmän sodan jälkeisestä ”haavemaasta” ei ole toteutunut. Yksi ongelmia aiheuttava tekijä on,  että  läntisen Euroopan ratkaisu koettiin ainoaksi mahdollisuudeksi tai  sitten muut vaihtoehdot - jos niitä oli - joka tapauksessa suljettiin pois.

Ehkä syntyi myös väärinkäsityksiä. Turtiainen: Puola ei ihaillut Saksaa sen demokratian takia,  vaan sen takia,  että se oli arvoiltaan perhekeskeinen ja monessa suhteessa konservatiivinen maa. Ne liberaalit ja radikaalit muutokset,  jotka Saksassa ovat nähtävissä nyt eivät sovikaan vanhoillisen ja uskonnollisen Puolan esikuviksi.

Puolalaiset tuntevat itsensä petetyiksi,  vaikka ulkoinen vauraus on maassa lisääntynyt. Monissa Itä-Euroopan maissa on sama tunne eli, että ollaan toisen luokan kansalaisia. Kävi jopa niin,  että liberaaleja arvoja ajaneet nuoret muuttivat joukolla länteen, kun olivat kärsimättömiä muutosten hitauden johdosta. Tulevaisuus lähti länteen?

Onnellisuuserot idän ja lännen välillä ovat Pekka Vahvasen mielestä kuitenkin kaventuneet ehkä jopa sen takia,  että puolalaiset ja unkarilaiset ovat löytäneet identiteettinsä (ainakin vanhoillinen osa väestöstä) korvaten lännen imitoinnin. Kohottaako Viktor Orban kansallista itsetuntoa: oma on aina oma?

Puolalaiset  ja unkarilaiset ovat ottaneet käyttöön lännen keinoja menestyäkseen taloudellisesti (EU:n tuella!) ja saman aikaan säilyttäneet oleellisia osia konservatiivisuudestaan periaatteella ”irti länsimaisesta liberaalista hapatuksesta”.

Pekka Vahvanen (Krastevin johdattelemana) toteaa,  että vuoden 1989 iso kysymys ei ehkä ollut pelkästään taistelu liberaalin demokratian ja diktatuurin välillä vaan sen rinnalla taistelu keskusjohtoisuuden ja nationalismin välillä. ”Vuosi 1989” unohti nationalismin voiman. Puolan ja Unkarin nykyiset johtajat olivat mukana antikommunistisessa liikkeessä. Mustavalkoisesti ajatellen heidän piti siis olla demokraatteja! Krastevin mukaan nationalismi oli koko ajan taustalla, mutta ”äänettömällä”. Vasta viime vuosina sen volyymi on noussut.

Kaivaako liberaali demokratia – Marxia mukaillen - omaa hautaansa?  Turtiainen: eri leirien puhumattomuus (lue: kyvyttömyys ymmärtää toisiaan) aiheuttaa ongelmia. Siksi Turtiainen suosittelee tutustumista niihin ihmisiin, joita ei tapaa kaupungeissa tai asutuskeskuksissa. Silloin  avautuu mahdollisuus toisenlaisen maailman kuuntelemiseen. Toisen asemaan asettuminen on avainkysymys.  Demokratian ohittaviin suoran toiminnan liikkeisin kuuluvat monet populistiset liikkeet, kuten Ranskan keltaliivit, joiden kannatus on vahvimmillaan Turtiaisen mainitsemilla maaseutu-  ja pikkukaupunkipaikkakunnilla.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Populismiin suhtaudutaan liberaalidemokratioissa yleensä kriittisesti, mutta on myös näkemyksiä, joissa populismi toimii eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Se toimii tällöin ”havahduttajana”, kuten populismitutkija Juha Herkman sen määrittelee. Populismi on tällöin - ihmisten oman kokemuksen perusteella - sivuun joutuneiden tarpeellinen vaikutuskanava myös liberaalidemokraattisissa olosuhteissa. Se voi herättää ennen näkemätöntä aktiivisuutta politiikassa (äänestysprosentin nousu) ja joskus se voi saada aikaan kiinnostuksen politiikkaa kohtaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä.

Populistinen lähestymistapa voi erottua perinteisestä politiikan harjoittamisesta kielen tai kielikuvien perusteella. Populistit ovat usein normaaliin poliittiseen jargoniin kyllästyneitä ihmisiä. Monet populistipoliitikot ovat supliikin mestareita.

Populistipuolueet voivat löytää sellaisia uusia politiikan tekemisen väyliä, joita perinteiset puolueet eivät ole onnistunet löytämään, eivät ainakaan riittävän painokkaasti. Populismi yhdistelee usein sellaisia arvo- ja ideologia-asetelmia, joita ei aiemmin arvattu olevan olemassakaan. Populismi voi siis toimia perinteisten puolueiden kannustimena uusien näkökohtien löytämisessä.

::::::::::::::::::

Populismin uhkat liittyvät useimmiten sen tapaan yksinkertaistaa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämä on johtanut usein kyvyttömyyteen lunastaa annettuja lupauksia.

Populistit voivat aiheuttaa hämmennystä niin pitkälle, että normaalit päätöksentekomenettelyt estyvät. Donald Trump presidenttinä oli elävä esimerkki poliittisten käytäntöjen muuttamisesta niin, että päätöksenteko vakavasti vahingoittui.

Juha Herkman nimeää populismin suurimmaksi vahinkovaikutukseksi sen, että demokratia vääntyy autoritaariseksi vallankäytöksi, kuten joissakin Euroopan maissa on tapahtunut.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla oli hiukan yksinkertaistaen sellainen käsitys, että yhteiskunnallinen kehitys länsimaissa jatkuu moniarvoisuutta jatkuvasti lisäävään suuntaan. Totta kai maailma oli tuolloinkin täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastukset oli tehty voitettaviksi. Kehitysoptimismi oli vallitsevana. Pidimme itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä olleet.

 Emme esimerkiksi kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Suomessa ns. vennamolaisuuden nousuun yhdeltä osin edistysajattelun kritiikkinä. Liberaali kehitys ja edistys sen ajan populistien kritiikin näkökulmasta  pitivät sisällään arveluttavia voimia, jotka uhkasivat pientä ihmistä. Populistit löivät eliittiin vastenmielisyyden leiman: eliitti oli ylemmyydentuntoista ja vierasta kansan syvien rivien näkökulmasta. ”Seteliselkärankaiset” oli yksi peitenimi kansakunnan elitistisille harhaanjohtajille. Kritiikki oli aiheellista tai aiheetonta,  mutta monille tunne oli aito.

Vennamolaiset edustivat liberaalien näkökulmasta konservatiivista vastarannankiiskiajattelua, joka piti tuomita. Tänä päivänä ajattelen aavistuksen verran toisella tavalla. Peruskantaa muuttamatta näkisin niin,  että vennamolaisten kritiikissä oli perää. Kansakunnan eturintama meni eteenpäin unohtaen kansan syvien rivien ahdistuksen,  kun elämäntapa ja elinkeinot olivat suuressa myllerryksessä. Presidentti Kekkonen edusti yhtä vastustettavaa voimaa vallantäyteydessään ja Neuvostoliitolle nöyrine ulkopoliittisine linjoineen. Vennamolaisten mielestä nöyristely oli  oikea sana kuvaamaan eliitin – liberaalisti ajattelevien – suhtautumista, oli kysymys ulkopolitiikasta tai rahavallan asemasta.

On suuri houkutus ajatella, että nyt 2000-luvulla elämme uudelleen noita samantyyppisiä aikoja: jälleen edistys liberaaleine oikeassa olemisineen edustaa ylemmyydentuntoista vallitsevaa suuntaa, joka kuulostaa perussuomalaisen oikeistopopulistin näkökulmasta omahyväiseltä ajattelulta. Neuvostoliiton paikan on ottanut EU byrokratioineen ja resursseja apposen auki ahnehtivine kitoineen. ”Rysseli” vie viime kädessä – näin väitetään - tärkeimmän eli itsenäisyyden.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski lainaa kolumnissaan (”Maailman sivu: Vapaa maailma on puutarha viidakon keskellä eikä mikään itsestäänselvyys”) 11.3.2019  Robert Kaganin  tämän blogikirjoituksen alussa mainittua kirjaa The Jungle Grows Back, jossa Kagan esittää väitteen, että emme ole riittävästi kiinnittäneet huomiota maailman muuttumiseen. Kagania lainaten: ”Valitettavasti pidämme (läntistä) maailmaamme itsestäänselvyytenä”. Hän epäilee, että ”maailmanjärjestys kuuluu niihin asioihin, joita ihmiset eivät ajattele ennen kuin ne ovat mennyttä”. Syyt johdetaan 1990-luvulle ja ajatteluun, että historia on loppunut ja liberaali demokratia on lopullisesti voittanut hegeliläisen henkien taistelun.

Omalta osaltani haluan kiistää ajatuksen, että olisin ollut huoleton liberaalin demokratian kohtalosta tai suhtautunut siihen itsestäänselvyytenä.

Kaganin mielestä illiberaali viidakko on valtaamassa jo kerran suureksi osaksi raivattua liberaalia demokratiaa edustavaa puutarhaa.

Liberaali demokratia on osoittautunut hauraaksi ja tarvitsee puolustajikseen vankkoja moniarvoisen kansanvallan kannattajia. EU:lla on tässä oletettu olevan vahva rooli: sen on pidettävä oma pesä kunnossa. Viime aikoina on yhä useammin tullut mieleen, ettei se pysty toimimaan esimerkkinä.

 

 


perjantai 7. toukokuuta 2021

Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa?

 

 

Viime viikkoina yhteiskunnallista ja taloudellista keskustelua on hallinnut pelko liiallisesta velkaantumisesta. Sama haaste koskee liki koko Eurooppaa, mutta meillä väittely käy poikkeuksellisen kovilla kierroksilla.  Aiheesta kirjoitettaessa tai puhuttaessa ei voida olla mainitsematta talouden asiantuntijoita,  jotka kilvan näkevät uhkaavia pilviä taivaanrannalla. Näihin kuuluvat monet taloustieteen  professorit ja elinkeinoelämän tutkimuslaitosten ekspertit.

Helsingin Sanomissa on haastateltu kahta taloustieteilijää,  jotka uivat vastavirtaan: emeritusprofessori Matti Tuomalaa ja Pertti Haaparantaa.  Artikkelissa ”Velkaa voisi käyttää talouden uudistamiseen” (HS 1.5.2021) he toimivat keskustelujen monipuolistajina, miksei myös opponoijina. Pyrin ohessa seuraamaan ja kommentoimaan heidän ajatuksenjuoksuaan.

:::::::::::::::::::::::::

Velka on talouden katalysaattori. Ilman sitä ei synny tarpeellista dynamiikkaa. Meillä on lähes yksimielisesti otettu koronan yhteydessä lisävelkaa useita kymmeniä miljardeja euroja. Mutta nyt kun pandemia on pikku hiljaa väistymässä,  vaaditaan monilla tahoilla kiireistä velan poismaksua tai ainakin suunnitelmaa, minkä mukaan pitäisi ripeästi edetä.

Asennoitumisella velanottoon on Suomen talouspoliittisessa historiassa pitkät perinteet,  kuten olen näissä kirjoituksissa monta kertaa todennut. Snellmanin-Rytin austerity-ajattelu on lyönyt leiman myös myöhempien talousvaikuttajien suhtautumiseen  velkaan. Velanotto on tuomittu yksiselitteisesti pahaenteiseksi: siihen on turvauduttu lähinnä pakon edessä.

On ymmärrettävää, että kansanterveyden ongelmia ja talouden romahtamisvaaraa on torjuttu reippaalla velanotolla kaikkialla maailmassa. Suurimmassa  ahdingossa eivät ole rikkaat velanottajat, joihin Suomikin kuuluu vaan köyhimmät valtiot. Rikkaiden osalta ei voida ensi sijaisesti  puhua elvytyksestä vaan hätärahoituksesta,  jolla talouden rattaat pidetään pyörimässä niin, ettei jouduta konkurssikierteeseen.

Vaihtoehtoja on kaksi, finanssipolitiikan kiristäminen tai sen keventäminen. Kiristäjiä on paljon runsaslukuisammin. Kiristäjät haluaisivat,  että julkisia menoja supistetaan ja verotusta kiristetään ja keventäjät haluaisivat julkisia menoja lisättävän ja verotusta kevennettävän kokonaiskysynnän kasvattamiseksi. Näistä karkeista päälinjoista on useita erilaisia versioita.

Oleellinen osa keskustelua on toimenpiteiden  aikataulutus: meillä Suomessa kiristäjät haluaisivat nopeita toimenpiteitä (tai ainakin päätöksiä) talouden tasapainottamiseksi  heti velanoton jälkeen. Tilanne toki vaihtelee maittain. Varsinkin Yhdysvalloissa pelätään talouden ylikuumenemista. Siellä bkt:n kasvu näyttäisi nousevan kuuteen  prosenttiin.  Matti Tuomala tunnistaa ylikuumenemisen vaaran meilläkin, mutta ei pidä sitä kovin todennäköisenä johtuen siitä,  että välillä käytiin todella alhaalla. Viime vuonna talous supistui Suomessa alustavasti 2,9 prosenttia. Tuomalan  tulkinta on, että kasvun kuuluukin olla tuollaisen notkahduksen jälkeen aluksi voimakas.

Julkisen talouden velka suhteessa bkt:hen oli maltillinen, 69 prosenttia, viime vuonna. Tuomalan mielestä talouspolitiikkaa kuitenkin vaivaa ”perustelematon velkaantumisen pelko”.

Työllisyyden parantamisen nimiin vannovat eivät pysty perustelemaan,  miksi työllisyys paranisi paikallisen sopimisen  avulla. Paikallinen sopiminen voi jopa  lisätä työttömyyttä.

Pertti Haaparanta kannattaa varmanpäälle pelaamista. Se merkitsee,  että työllisyyden lisäämiseksi pitäisi  käyttää kaikki keinot, ml. julkisten investointien käyttö. Tässä on nähtävissä ideologinen ristiriita Haaparannan ja Tuomalan ja toisaalta talousasiantuntijoiden enemmistön välillä.  Kaksikkoa vastustavien tahojen mukaan (talouspoliittisen valtavirtahegemonian mukaan) tulisi panostukset suunnata yksityiselle sektorille.

Haaparanta on oikeassa sikäli,  että esim. Ruotsissa työllisyystoimilla julkisella sektorilla on paljon suurempi merkitys kuin meillä. Ruotsin korkeampi työllisyysaste selittyy miltei pelkästään tällä.  Haaparannan mielestä ne,  jotka väittävän julkisten investointien oleva tehottomia ovat väärässä. Mitkä sitten olisivat keskeisiä keinoja julkisella sektorilla? Haaparannan mukana ilmastonmuutoksen torjumiseen sijoittaminen on yksi merkittävimmistä. Investoinnit ilmastoon ovat niin pitkäkestoisia, että menot tasoittuvat sukupolvien kesken. Kaiken kaikkiaan Tuomala ja Haaparanta ovat sitä mieltä, että valtiolla pitäisi olla nykyistä suurempi asema innovaatiopolitiikan ja tuotekehityksen rahoittamisessa. Se on linja, johon Suomi itse on aikanaan panostanut, ja johon esimerkiksi Etelä-Korea nykyisinkin panostaa.

Tuomala ja Haaparanta kannattavat kaikkein varakkaimmille kohdistuvaa  tilapäistä varallisuusveron korottamista kaikissa EU-maissa  jättimäisen ponnistuksen rahoituksen varmistamiseksi.

Ns. elpymisrahoituksen osalta Haaparanta ja Tuomala asettuvat rintamaan,  jonka  mielestä se on voittopuolisesti hyödyllinen Suomelle: vaikutukset ovat välillisiä. Vaikka Suomi ei käy suurta kauppaa Italian kanssa, molemmat käyvät huomattavaa kauppaa Saksan kanssa, jolloin vaikutus välittyy.

Entä miten Haaparanta ja Tuomala näkevät väestön ikääntymisen aiheuttamat kestävyysvajepaineet? Tätäkin ajattelua kaksikko haluaa korjata siitä,  mihin olemme tottuneet. Laskelmissa ei oteta riittävästi huomioon tulevien sukupolvien työn tuottavuuden paranemista. Myös kannustimia pitäisi parantaa, jotta ikäihmiset pysyisivät kauemmin työelämässä. Haaparanta sanoo,  että näistä ei oikein tahdota keskustella.

EU:n aiemmin käyttämä vajemääritelmä (julkinen velka enintään 60 prosenttia bkt:stä, alijäämäsuhde enintään kolme prosenttia) ovat omiaan luomaan ”hysteriaa”, so. valtiot pyrkivät prosenttilukujen ”rajoille” sen sijaan,  että pyrkisivät monipuolisilla muuttujilla pakottomasti tasapainoiseen ratkaisuun.

Taloustieteilijät korostavat usein, että velkaantuminen ei ole ongelma niin kauan kuin korko on pienempi kuin talouden kasvuvauhti. Haaparanta ja Tuomala painottavat velan suhdetta bkt:hen:  bkt:n kasvaessa velkasuhde supistuu,  vaikka velan määrä pysyy ennallaan. Tähänhän Suomi pääsi hyvin mukaan vuosien 1994-2007 korkeasuhdanteessa. Velkasuhde jopa laski vaikka velkaa otettiin kohtuullisesti lisää. Keskeistä on talouskasvun aikaansaaminen, ei näpertely eri menoerillä. Talouskasvua tarvitaan erityisesti siinä vaiheessa,  kun valtioiden rahoituskustannukset (korko) nousevat.

Tuomala korostaa automaattisten vakauttajien merkitystä (noususuhdanteessa valtion verotulot kasvavat nopeasti ja sosiaalimenot supistuvat, taantumassa verotulot supistuvat ja sosiaaliturvamenot kasvavat). Ns. skandinaavinen malli perustuu hyvin pitkälle tähän automaattiseen mekanismiin, joka ehkäisee syviä taantumia ja hillitsee ylikuumenemisia. Tuomala pitää valitettavana, että ”Suomessa on jo pidempään heikennetty näitä automaattisia vakauttajia karsimalla sosiaalimenoja ja vähentämällä  verotuksen progressiivisuutta”.   

Tuomalan ja Haaparannan oleellinen viesti on,  että ei jäädä velan vangiksi ja velan aiheuttaman taakan alle vaan käytetään sitä mahdollisuuksien mukaan sijoituksena tulevaisuuteen ja katalysaattorina uuden luomiseen.

 

tiistai 4. toukokuuta 2021

Parhaat ammattiurheilijamme ovat jääkiekkoilijoita

 

 

NHL:n kaudella 2020-21 olemme saaneet todistaa suomalaisten parasta joukkomenestystä koskaan, jos muistini pelaa.  Suomalaiset pelaavat aivan kärkiseuroissa koko sarja huomioiden. Eivätkä ainoastaan pelaa parhaissa  joukkueissa,  vaan ovat seurojensa tukipylväitä. Tällaisesta ei ole aiempaa havaintoa. Tätä kirjoitettaessa sarjaa kokonaisuutena  tarkasteltaessa kärjessä ovat Carolina Hurricanes (mm. Sebastian  Aho ja Teuvo Teräväinen), Florida Panthers (Aleksander Barkov), Colorado Avalanche (Mikko Rantanen). Vastaavat sijoitukset sarjassa ovat Carolina (1), Florida (2) ja Colorado (5).  Kärjessä on niin tiukkaa, että Colorado muita vähemmän pelanneena voisi olla kolmen parhaan joukossa.

Muita seuroja,  joissa suomalaiset ovat seurojensa avainpelaajia ovat Dallas Stars (Heiskanen, Lindell, Hintz), Nashville Predators (Mikael Granlund, Erik Haula, varauksin Eeli Tolvanen). Pittsburgh Penguins (Kasperi Kapanen), Colorado Avalanche  (Joonas Donskoi) Boston Bruins (Tuukka Rask). Ja joku varmaan unohtui…..

Muutamat muutkin yksilöt herättävät huomiota, tällaisia ovat Joel Armia (Montreal Canadians), Kaapo Kakko (New York Rangers). Jotain pientä puuttuu lopulliseen läpimurtoon.

Jotain kertoo se,  että 16 ”häntäpään” (sarjassa on 31 joukkuetta)  joukkueessa on vain muutamia suomalaisia eivätkä hekään kannattele  joukkueitaan.

Piste- ja maalipörsseissä näkyy edellä kuvattu ilmiö vähintään yhtä selkeästi. Suomalaiset ovat pelintekijöitä eivätkä vain viimeistelijöitä. Mikko Rantanen on juuri niin eleettömän tehokas kuin häneltä on totuttu odottamaan. Hän pelaa koko liigan parhaassa ketjussa McKinnon-Landeskog-Rantanen eikä ole hyvä pelkästään sen takia,  että pelaa loistavien ketjukaverien kanssa vaan sen takia, että pystyy auttaman muita koviin tehoihin. Lukuun ottamatta yhtä karkulaista (Auston Matthews) Rantanen on aivan kärjessä maalintekijätilastossa. Aleksander Barkov  on ”yllättänyt” maalintekijänä. Nyt hän hallitsee kaikkia jääkiekon osa-alueita suvereenisti. Sebastian Aho on entisensä: verraton pelintekijä, joka on lisännyt tehojaan,  mitä pidemmälle kausi etenee. Mikä tahansa joukkue ottaisi Ahon tehonyrkikseen riemunkiljahduksin.

Maalipörssin kärki on suomalaisittain ennen kuulumaton: tätä kirjoitettaessa Rantanen on kolmonen, Barkov sijalla seitsemän ja Aho aivan kymppisakin kynnyksellä.

Barkovia pidetään suursuosikkina parhaan hyökkäävän puolustajan titteliin tällä kaudella, mutta Rantanen vaanii aivan takana. Itse asiassa Rantasen plusmiinus saldo on +27, jolla hän on sijalla kolme koko liigassa. Hän on todellakin jotain muuta kuin pelkkä maalintekijä.

Sekä Rantanen että Barkov menestyvät mainiosti myös tasakentällisin tehtyjen maalien tilastossa. Heidän pelinsä ei siis perustu  suhteettomasti ylivoimaan.

Merkittävin ”ulkoinen” muutos,  joka on ominaista nykyisille suomalaisille huipuille on koko. Nimenomana hyökkääjissä on runsaasti yli 190 senttisiä taitavia pelaajia. Näitä ovat muun muassa Rantanen,  Barkov,  Hintz, Armia ja Laine.

:::::::::::::::::::::::::

Suurimmat pettymykset suomalaisittain: joukkueista Dallasin alavireisyys. Pelaajista Patrik Laine tietenkin. Hän tarvitsisi ympäristön vaihdoksen. Ongelma tahtoo olla,  että häntä on vaikea sijoittaa sopivien pelaajien yhteyteen. Ja sitten se kaikkein vaativin pulma: hänen on löydettävä itsensä ja omat vahvuutensa uudelleen ja siihen hän tarvitsee valmennuksen henkisen tuen ja ketjukaverien apua. Sopeutuvuudessa on myös toivomisen varaa, vaikka me suomalaiset helposti arvostelemmekin muita hankaluuksista. Laine on edelleen ”keskenkasvuinen”, mutta superlahjakkuus ei ole kadonnut mihinkään.

Onnistumisia toivoisin Laineen ohella erityisesti Kaapo Kakolle ja Jesse Puljujärvelle, miksei myös suotuisaa myötätuulta Joel Armialle, Roope Hintzille,  Artturi Lehokselle ja Jesperi Kotkaniemelle.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä joukkueet taistelevat Stanley Cup -kannusta? Erittäin vaikeasti arvioitavissa oleva asia, koska kärkiseurat ovat niin lähellä toisiaan: Vegas Golden Knights, Colorado Avalanche, Carolina Hurricanes (!), Florida Panthers (!), Pittsburgh Penguins, Washington Capitals, Boston Bruins, Toronto Maple Leafs ja tietenkin Tamba Bay Lightning.

Edmonton Oilers tuntuu olevan liiaksi tähtipelaajiensa  (McDavid, Draisaitl) varassa. Pudotuspeleissä heistä eliminoidaan huippuosaaminen pois?

Lopulta kaikki on kiinni joukkueiden kunnonajoituksesta ja parhaasta henkisestä vireessä poikkeavan kauden koronaolosuhteissa.

Kauden alussa  veikkasin loppuotteluun Dallasia ja Coloradoa. Nyt en ole kovin varma. Varsinkin Suomalaisjoukkue Dallas ei ole päässyt aivan sille tasolle kuin odotin. En taida lähteä edes veikkaamaan.

Tulipa tästä tarkastelusta hyökkääjävoittoinen!  Täytyy korjata asia puolustajien ja maalivahtien osalta joku toinen kerta.

 

 

 

lauantai 1. toukokuuta 2021

Muuttuuko suhtautuminen velkaan?

 

 

Hallituskauden puolivälin kehysriihi on ollut rajun poliittisen pelin näyttämönä viime viikkoina.  Vaikka talouspolitiikan ongelmat ovat sinänsä nekin oikeasti haastavia,  on mukaan tullut sellaisia elementtejä, jotka eivät anna kovin hyvää kuvaa poliittisen kentän kaikista pelaajista.

Jätän poliittisen pelin arvioinnin muille.

Karkeasti ottaen on ollut kysymys kolmesta asiasta: ajasta ennen koronakriisiä, itse koronapandemian ajasta ja koronan jälkeisestä ajasta. On näyttänyt siltä,  että nämä sekoittuvat mainitussa poliittisessa pelissä keskenään. Minusta on näyttänyt siltä, että on haluttu hypätä suoraan koronaa edeltävästä vaiheesta koronan jälkeiseen aikaan ikään kuin välillä tapahtuneet valtavat taloudelliset uhraukset voitaisiin hoitaa tässä ja nyt tehtävillä hätäisillä sopeutuksilla. Tosiasiassa tehtyjen velkasitoumusten hoitamiseen menee vuosia, ehkä vuosikymmeniä. On siis kysymys paitsi  velkojen hoitamisesta niin myös velkojen kanssa elämisestä.

Kysymys on myös talouspolitiikan suuresta historiallisesta linjasta. On tietenkin uskaliasta vetää johtopäätöksiä näin lyhyellä ajalla siitä,  mitä mahdollisia paradigman muutoksia on koronakriisin yhteydessä tapahtumassa tai tapahtunut. Kuitenkin on nähtävissä, että suhtautumisessa velan tekemiseen  ja velan hoitoon on tapahtumassa isoja muutoksia. Näkymään on tietenkin vaikuttamassa globaali pandemia, mutta myös sen kautta kriisistä toipumiseen tarvittava elvytys.

Suomalaista talouspolitiikkaa on leimannut  historiallisessa katsannossa niukkuuden periaate. Palaan tähän tuonnempana, mutta sitä ennen katson aiheelliseksi  osoittaa,  että nyt on tapahtumassa siirtyminen väljempään  velanottoon.  

Yksi ratkaiseva luku on julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen. Se on meillä painunut 14 lihavan vuoden aikana  (1994-2007) parhaimmillaan 35 prosentin vaiheille bkt:stä. Liikuttiin siis lukemissa,  jotka ovat olleet tunnusomaisia Ruotsin kansantaloudelle. Finanssikriisin (2008-2009) jälkeen velan osuus kasvoi ja joidenkin mielestä pyrki karkaamaan käsistä. Kysymys oli velan noususta yli 60 prosentin 2010-luvun alkupuolella. Sittemmin velkasuhde on painunut tietoisen tavoitteen mukaisesti hiukan alle 60 prosentin. Tämä taso saavutettiin koronakriisin aattona. Monissa  Euroopan maissa velkasuhde on paisunut koronasta aiheutuvien kustannusten vuoksi  pitkälti yli 100 prosentin. Meillä kyseinen prosenttiluku on nyt ylittänyt  niukasti 70 prosentin rajan ja jatkaa kipuamista kohti 75 prosentin rajaa.

Vuonna 2025 pelkästään valtion velan osuus (ilman kuntien ym. velkaa) nousee 59 prosenttiin. Puhutaan siis melko kohtuullisesta velkaantumisesta. Kysymys on kuitenkin periaatteellista suhtautumisesta velkaan. Vanhan austerity-linjan mukaisesti on kuulunut kauhistella velan paisumista. Nyt elämme aikaa,  jolloin monet ovat siirtäneet pelon sivuun. Velka on sijoitus tulevaisuuteen. Eikä tästä ole kauan,  kun maailmalla yleisemminkin jaettiin niukkuutta. Suomen tavoin myös muut kehittyneet maat ovat velkaantuneet rutkasti.

Onko muutoksen syynä kyllästyminen velkavankeudella uhkailemiseen, kun se ei kuitenkaan näyttänyt parantavan maailmaa? Onko keynesiläisyys tehnyt läpimurron?  Ehkä näinkin, mutta olemattoman alhaiset korot lienevät  pääsyy asenteiden muutokseen velkavetoisen talouden hyväksi. Ja välittömänä syynä on tietenkin koronan aiheuttama rahan käytön tarve. Ilman valtavia (velka)panostuksia ei ole ulospääsyä kriisistä.

Suomi ottaa velkaa 2022-2023 lähes 30 miljardia euroa. Vuonna 2022 valtion velka kasvaa  noin 145 miljardiin euroon. Valtiontalouden alijäämät kasvavat valtaviin mittoihin: vuonna 2022 7,6 miljardiin ja vuonna 2023 8,9 miljardiin euroon. Kauhistus on verrattavissa Saksan vuosikymmeniä kestäneeseen inflaatiopelkoon sen jäljiltä,  mitä tapahtui syksyllä 1923 muutaman kuukauden aikana.

Vielä yksi suhdeluku: julkisyhteisöjen alijäämä vuonna 2020 oli 5,4 prosenttia suhteessa bkt:hen. Kuka muistaa vielä EU:n 3,0:n  rajaa?

Mutta fakta on myös se,  että korkotaso on niin alhainen, että valtion vuosittaiset korkomenot laskevat jopa koronankin oloissa.

::::::::::::::::::::::::

Mutta palataanpa muutosparadigmaan!

Miten velkaan suhtautuminen on muuttunut pitkässä juoksussa? Miten austerity (niukkuus-  tai nuukuusajattelu) toimi kymmenien vuosien ajan, jolloin velka oli kauhistus ja paras velka oli poismaksettu velka? Suomi oli tikahtua ylpeyteensä,  kun kaikki Amerikan velat oli saatu maksetuksi.

Olen tässä blogissa kirjoittanut useita kirjoituksia Suomen talouspolitiikan pitkästä linjasta. Totesin blogikirjoituksessani ”Niukkuuden tarjontaa 1950-luvun Suomessa – poikkeus vai pitkä linja” 23.10.2013 seuraavaa:

”Vaikka ankarimmasta valtionhallinnon pihiydestä on nyttemmin luovuttu, on niukkuusajattelulla syvät juuret, jotka näkyivät mm. 1990-luvun alun lamassa. Mihin jäljet johtavat? …..Niin & Näin lehdessä (3/2013) Tommi Uschanov mainitsee erään syyn: Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”.

Miten tämä suuri linja ilmenee käytännössä suomalaisen yhteiskunnan sisällä? Pyrin määrittämään asian niin selkeästi kuin osaan. Englanninkielinen austerity-käsite on alun perin tarkoittanut positiivisessa mielessä niukkuutta. On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Austerityn toinen merkitys on niukkuus taloutta kuristavassa mielessä. Se on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana talouden leikkaajille.

Tuntuu siltä, että 1950-luvun tilanteessa päättävien tahojen ”positiivinen austerity” kääntyi kansalaisten kannalta ”negatiiviseksi austerityksi” (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion lyhytnäköiseksi leikkauspolitiikaksi koskien lapsilisiä, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Tulot ja menot eivät vain olleet synkronissa. Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella.

Näen jotain vielä syvällekäyvempää tässä päättäjien (lue: eliitin) niukkuuslinjauksessa. Mielestäni linja ulottuu Snellmanista aina Iiro Viinaseen saakka ja hänestä edelleen – tietyin varauksin – tähän päivään.

Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Jahnsson. Hän oli harvoja vallitsevan austerityn vastustajia.

Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella.  Finanssikriisi-eurokriisin austerity-ajattelun henkilöimiä on syytä miettiä muutama tovi.  Kysymys on laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta. Olli Rehn? Sauli Niinistö?

::::::::::::::::::::::::::

Tavallaan 1950-luku symboloi niukkuusajattelua yleisemminkin. Siksi uhraan vuosikymmenen talousajatteluun vähän enemmän aikaa.

Päivi Uljas toteaa Suomen silloin eläneen puolittaisessa omavaraistaloudessa, jonka vielä toki itsekin muistan etäisesti lapsuuden kokemusten myötä. Kaupasta hankittavia taloustavaroita olivat sokeri, kahvi, jauhot, polttoaineet (bensa, petroli), tulitikut…. Muutoin pärjättiin monissa talouksissa itse kasvatetuilla tuotteilla (perunat, omenat, vihannekset, viinimarjat….). Ruokatarvikkeita myös vaihdettiin.

Edellä esitettyä taustaa vasten on syytä tarkastella, missä kunnossa valtiontalous oli tuolloin 1950-luvun lopulla. Suomessa oli lähes nihilistinen suhtautuminen valtion velkaantumiseen. Kun valtion menotalous painottui vuoden alkupuolelle, käynnistettiin leikkaukset ja julistettiin hätätila, vaikka tilit tasoittuivat vuoden jälkipuolella ja itse asiassa valtiontalous oli tuona vuonna (1957) ylijäämäinen! Mistä tallainen kuristustalous oli sitten omaksuttu? Monet nykyajan taloustieteilijöistä ovat päätyneet johtopäätökseen, että kysymys oli suomalaisesta keksinnöstä. Budjettirakenne oli erilainen kuin muissa meihin verrattavissa maissa. Erityisesti sijoitukset käsitettiin pelkästään menoeriksi, vaikka sijoituksilla oli realistinen tuotto-odotus.

Kyllä aikalaiset itsekin panivat merkille nurinkurisen taloudenpidon. Uljas viittaa Veronmaksajien Keskusliiton lausuntoon, jonka mukaan ”valtio on kuluneen vuoden (1957) aikana yhä vaurastunut, vaikka se oli samanaikaisesti potenut kassavarojen puutetta, mikä yleisesti tunnettiin kassakriisin nimellä”. Ajattelevat kansalaiset saattoivat todeta, että Suomen valtion velkaantuminen oli mitätöntä moniin muihin valtioihin verrattuna. Uljaan esimerkkiluvut ovat vuodelta 1962: valtionvelka suhteessa BKT:hen oli Suomessa 11%, rikkaassa Ruotsissa 23% ja vielä rikkaammassa Yhdysvalloissa 43 %.

Oleellista on, että 1950-luvun lopulla vaadittiin lukuisien ns. asiantuntijoiden tai eliitin edunvalvojien suulla paluuta 1930-luvun talouspolitiikkaan. Nämä tahot halusivat sosiaalimenojen ja valtiotalouden supistamista. Kysymys oli ylimitoitetusta huolesta, joka kohdistui valtiontalouden kuviteltuun ahdinkoon. Valtionhallinnon tavallisiin kansalaisiin kohdistuvat leikkaustoimet aiheuttivat mielenosoitusten vyöryn. Jälkikäteen ajatellen mielenosoittajilla oli oikeutetut, hyvin perustellut syyt kapinointiin. Kysymys oli jokapäiväisen elannon varmistamisesta. Kyllä Suomessa 60 vuotta sitten suuri osa ihmisistä joutui tekemään töitä otsansa hiessä henkensä pitimeksi.

:::::::::::::::::::::::::::

Niinpä niin, vuonna 2020 julkinen velka oli 69,2 prosenttia suhteessa bkt:hen. Se ei ole koronan takia noussut dramaattisesti. Kehysriihi on monien mielestä osoittanut sen, että austerity-ajattelusta on ainakin osin luovuttu. Ollaanko siis paradigman muutoksessa verrattuna vanhoihin huonoihin aikoihin, jolloin tarjottiin niukkuutta talouden työkaluksi?

Aika näyttää, kumoutuuko modernin logiikka,  jonka mukaan tavara ja raha ei lopu kesken ja teknologisen kehityksen  myötä kuluttajahinnat eivät nouse vaan pikemmin laskevat. Näin inflaatio ei pääse jylläämään eivätkä korot nouse.

 

 

 

 

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Mistä Ruotsi puhuu?

 

 

Areena Audiossa on kuultavissa mielenkiintoinen raportti Ruotsin poliittisesta tilanteesta ja voimasuhteista. Ohjelma julkaistiin 21.4.2021.  Otsake kuuluu: ”Korona ei kiinnosta,  kun kaduilla palaa – siirtyykö Ruotsi äärioikealle?” Ohjelma kuuluu sarjaan ”Mistä maailma puhuu”.

Näkymiä Ruotsin poliittisen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen avaa Ylen pohjoismainen kirjeenvaihtaja Kirsi Heikel  ohjelman juontajan Jenny Matikaisen johdattelemana.  Ruotsissa pääuutisiin ei kuulu korona,  jos nyt sivuutetaan pääepidemiologi AndersTegnellin toiminta . Ohjelmassa luvataan avata ”Ruotsin sielu” ja aiheena on maan yhteiskunnallinen tilanne  maahanmuuttotaustaa vasten.  Katsotaanpa,  miltä asiat näyttävät! Sallin itselleni kommentit ja tulkinnat audion pohjalta.

Jo kolme Ruotsin puoluetta on luvannut tehdä yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa (maltillinen kokoomus, kristilliset ja liberaalit). Ne ovat siis kääntäneet kelkkansa aivan viime aikoina. Yllättävin takinkääntäjä ovat liberaalit, josta ei olisi uskonut,  että suhteet ruotsidemokraatteihin lämpenevät. Ruotsidemokraatit ovat olleet hylkiö puolueiden joukossa. Suhtautuminen turvapaikanhakijoihin on kuitenkin muuttunut radikaalisti.

Hallituksessa ovat sosiaalidemokraatit ja ympäristöpuolue.  liberaalit ja keskusta ovat hallituksen tukipuolueita. Muut puolueet oikealta vasemmalle ovat oppositiossa.  Hallituksella ei ole takanaan kansanedustajien enemmistöä.  Heikel ei jostakin syystä tuo esille,  että vähemmistöhallitus ei Ruotsissa ole mikään kummajainen, pikemminkin sääntö.

Mikä on tehnyt ruotsidemokraateista salonkikelpoisia? Heikelin mukaan samat perustelut,  mitkä Suomessa koskevat perussuomalaisia: ei ole enää kahta selkeää leiriä, vaan populistipuolue on kiilannut puoluekartalle vahvaan asemaan. Sen enempää Ruotsissa kuin Suomessakaan ei voi  kuitenkaan sanoa,  että populistit olisivat puoluekartalla miltään osin vasemmalla.  Suomessa perussuomalaiset ovat eduskunnassa hakeneet – tosin kipuillen -  paikkansa oikealta reunalta ja niin taitaa olla myös Ruotsissa. Tietenkin ruotsidemokraattien painoarvo on myös noussut puolueen kannatuksen kasvaessa ja mahdollistanut osaltaan salonkikelpoisuuden.

Ruotsidemokraatit ei välttämättä pääse hallitukseen vuoden 2022 vaaleissa, mutta porvariston tukipuolueeksi se kelpaa. Puolueiden on  tarkasti mietittävä asemoitumisensa puoluekartalla. Nyt on käynyt niin,  että sosiaalidemokraattien kelkkaan lähteneet liberaalit ovat menettäneet kannatustaan. Liberaalien tekemää suunnanmuutosta oikealle voitaneen selittää osin tästä näkökulmasta.

Mitkä ovat puolueita  ruotsidemokraatteihin lähentäviä tekijöitä? Ruotsidemokraattien kannatuksen suuruus vetää puoleensa. Sen avulla mahdollistuu riittävän vahvan hallituksen muodostaminen. Toinen syy on Heikelin mielestä arvomuutokset,  jotka ovat syntyneet tulehtuneesta maahanmuuttokysymyksestä, joka heijastuu väkivallantekoina ja rikollisuuden kasvuna.

Ruotsilla menee pääosin hyvin (poikkeuksiakin on), on paljon menestystarinoita. Heikel kuitenkin näkee ruotsalaisten kahtiajakautuneisuuden silmiinpistävänä kehitystrendinä. Ruotsissa kadunmies kysyy toiselta ensimmäiseksi, missä asut? Maahanmuuttoalueilla tapahtuva ihmisten syrjäytyminen heijastuu pelkona ja ymmällä olona. Koulutuksen ongelmat ja rikollisuus löytyvät myös taustalta. Monet ruotsidemokraatteja kannattavat  maahanmuuttajat (!) sanovat,  että he eivät halua lisää maahanmuuttajia. He haluavat ensin jo muuttaneiden olosuhteiden parantamista. Niinpä niin, jokainen ajattelee aina ensin itseään!

Jenny  Matikainen luo kuvan, että ruotsidemokraattien menestys on jatkuvaa ja puolueiden voimasuhteet ovat muuttuneet merkittävällä tavalla. Olen hiukan eri mieltä.  Ruotsidemokraatit saavutti tähänastisen  kannatushuipun viime vuoden keväällä: puolue nousi hetkeksi suurimmaksi yli 23 prosentin kannatuksella. Vuodessa voimasuhteet ovat muuttuneet. Gallupit osoittavat nyt, että  ruotsidemokraattien vastavoimana sosiaalidemokraatit  ovat kannatustaan menettäneenäkin nyt tasoissa moderaattien kanssa 23 prosentissa. Ruotsidemokraattien kannatus on alle 20 prosentin. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa,  että korona-aikana puolueiden kannatus on vaihdellut suuresti.

Aivan erikseen kannattaa mainita, että hallituskoalitioon  kuuluva keskustapuolue on nostanut kannatustaan 4-5 prosentista yhdeksään prosenttiin.  Ruotsidemokraattien vastavoimat ovat siis hereillä, jota Heikel ja Matikainen eivät enemmälti huomioi.

Maahanmuuttajien taipumus rikollisuuteen ja sitä kautta heräävä maahanmuuttokielteisyys on edelleen ruotsidemokraattien syömähammas. Mutta myös niillä puoluekentässä,  jotka haluaisivat parantaa maahanmuuttajien olosuhteita on omat vahvat kannattajansa. Kovat keinot ja pehmeät keinot ongelmien torjumiseksi jakavat kansalaisia ja puoluekenttää.

Ruotsilla menee taloudellisesti hyvin. Velka/bkt on 40 prosentin vaiheilla, joka on nykymaailmassa vähän. Ero Suomeen on selvä, mutta ei Suomikaan ole velkaantumisessa kuin EU:n keskiarvoissa, jos niissäkään. Ruotsissa on pyritty ylijäämäisiin budjetteihin ja jo kansallisvarallisuus mahdollistaa tämän paremmin kuin Suomessa: laarit ovat täynnä,  sanoo Ruotsin valtiovarainministeri. Taloudellinen liikkumavara on omaa luokkaansa. Heikkouksiakin on, kuten koululaitos. Suomessa opettajien kunnioitus on korkeammalla tasolla kuin naapurissa.  Poliisien ja terveydenhoitajien määrät ovat Ruotsissa niukkuuslistojen kärjessä.

Pitkäjänteisyyden puute on poliittisessa päätöksenteossa samalla tavalla haaste kuin Suomessa.  Poliittinen kilpalaulanta on hyvin verrattavissa Suomeen: samoja polkuja tallataan.  Ruotsissa nyt osin rikkoutunut  blokkipolitiikka on ollut selkeämpi (kahtiajakautuneempi)  kuin Suomessa. Suomessa on kokeiltu miltei kaikkia hallituskombinaatioita ja kummasti puolueet löytävät toisensa väkevämmänkin kalabaliikin jälkeen.

Ehkä Heikelin ja Matikaisen ruotsalaisen yhteiskunnan analysointi olisi voitu viedä pitemmälle,  kuin mitä ohjelmassa tehtiin. Erittelyn taso tällaisenaankin antoi kuitenkin hyvän kuvan Ruotsin oloista.

Ruotsin demokratia on monessa suhteessa koelaboratorio: monet asiat koetaan siellä ensin. Ajatellaan vaikka kansanvallan toteutumista: Heikel jopa tuo esille kaipuun jämäkämpään (so. autoritaarisempaan) päätöksentekoon. Totta lienee, että hyvinvointiyhteiskunta ei ole lisännyt yhteisvastuuta, päinvastoin viime aikoina on nähty demokratian suojissa individualistisempaa ajattelua. Tästä ei ole johdettavissa suoraan jämäkämmän päätöksenteon vaatimus, mutta repivämpi riitely kylläkin. Solidaarisuudesta on tullut ehdollisempaa.

Ihmiset ovat ymmällä: seurauksena on sisäänpäin käpertyminen ja ulkoisen ”maahantunkeutumisen” vieroksunta paljon suuremmassa määrin kuin aiemmassa ruotsalaisessa kansojen sulatusuunissa.  Heikel: ”kansankoti karkaa”. Tästä on johdettavissa edellä mainittu auktoriteetin kaipuu, jota ei kuitenkaan vakavasti haeta: lopulta kysymys on siitä,  että kunkin yhteiskuntamallin on haettava argumenttinsa, olemassaolonsa oikeutus,  muutoin yhteiskunta Ruotsin kaltaisessa tilanteessa rapautuu.

Vuoden 2022 vaaleja ennakoidessaan Heikel ja Matikainen pohtivat yhteistyökysymyksiä ruotsidemokraattien kanssa. Heikelin mielestä yhteinen nimittäjä porvaripuolella löytyy seuraavista: energiapolitiikka, maahanmuuttopolitiikka ja rikollisuuden torjunta.

Suomessa tärkeää on hallitusohjelma, mutta Ruotsissa se on budjettiraami. Budjettikuri sanelee toiminnan laadun, määrän  ja luonteen. Ruotsissa on lyönyt läpi ajatus,  ettei syödä enempää kuin tienataan. Allokointi menolajeittain pitää paljon paremmin kuin Suomessa. Tämä ajattelu on johtanut erikoiseen sovellukseen vuoden 2022 vaaleja ajatellen. Kokoomus  hyväksyy ruotsidemokraattien veton vain osaan taloudellisista resursseista. Tämä ajattelu on huutoäänestetty alas, kuten myös Stefan Löfvenin pelottelu,  että ruotsidemokraattien hallitusvastuun myötä Ruotsi joutuu ”Unkarin tielle”.

Ruotsidemokraattien tavoitteissa on paljon epäruotsalaisia piirteitä,  kuten kansallisromanttisen taiteen kohottaminen johtotähdeksi ja kirjastojen käytön kieltäminen paperittomilta (alun perin maahanmuuttajilta!) . Aletaan olla aika pitkällä ihmisten erottelun tiellä hyviksiin ja pahiksiin.

Ruotsidemokraatit ovat tietenkin tyytyväisiä siihen,  että he ovat haluttuja. Puheenjohtaja Jimmie Åkesson markkinoi ajatusta,  ettei heillä ole mitään ennakkovaatimuksia yhteistyölle. Mutta osin on jo käynyt niin, että ruotsidemokraatit asettavat yhteistyölle ehtoja: halutaan mm.  omia virkamiehiä hallintoon.

Tosiasiassa ruotsidemokraateille lankeaa todennäköisesti – jos porvarillinen hallituskoalitio yleensäkään syntyy – tukipuolueen asema, eikä se sisällä edes  nykyhallituksen yhteistyön ehtona syntynyttä kirjallista  ”tukisopimusta”, vaan paljon väljemmän yhteistyöjulistuksen.

Puolueiden asema vaaleissa määräytyy paljolti niiden teemojen perusteella,  jotka vaalinaluskuukausina ovat ajankohtaisia: ruotsidemokraatit hyötyvät levottomuuksien  lisääntymisestä, kun taas sosiaalidemokraatit  yhteiskunnallisten olosuhteiden rauhoittumisesta.

Audion otsakkeen arvelema äärioikealle siirtyminen on hyvin teoreettinen vaihtoehto. Pikemminkin Ruotsia pääsee johtamaan,  kun hioo ääriajattelun sijasta tavoitteiden patteria pyöreämmäksi.

 :::::::::::::::::::::::::::::

Ruotsin hyvinvoinnissa on jokin selittämättömän  julma aspekti, joka ilmenee valtionepidemiologi Anders Tegnellin puheissa.  Hänelle  on annettu käsittämättömän suuri  valta päättää elämästä ja kuolemasta jonkin linjaorganisaatiorakennelman perusteella. Ulospäin näyttää siltä, että demokratian sisälle on rakennettu hyvin ”ruotsalainen” versio, eräänlainen ”on sovittu” -klausuuli. Tulee tunne,  että Suomessa tuollaiset asiantuntijat huudettaisiin alas jalustaltaan alta aikayksikön rannanjärveläisessä hengessä.