sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Pienemmän pahan menetelmä vai suuri tuho?

 

Tästä ei ole kauaa, kun eräät kansainvälisen politiikan asiantuntijat pyrkivät löytämään ratkaisun Ukrainan sotaan tavalla, josta käytän nimeä ”pienemmän pahan menetelmä”. Se perustui siihen,  että Ukraina antaa periksi joistakin itäisistä alueista pelastaakseen emo-Ukrainan. Yksi perusteista oli, että Donbassin alueen ukrainalaisista venäjää äidinkielenään puhuvia oli vuonna 2001 karkeasti ottaen 58 prosenttia, jos tietoihin on luottamista. Tämä luku ei taas kerro syntyperästä mitään.  Nyt näyttää siltä, että Vladimir Putin on pyrkinyt  ratkaisemaan ongelman em. asiantuntijoiden puolesta. Putin järjesti näytösluonteiden kansanäänestyksen ja ”tuloksen” selvittyä julisti Donbassin naapurialueineen liitetyksi Venäjään. Lännessä kukaan eikä mikään taho ole ilmoittanut hyväksyvänsä liittämistä.

Mitkä ovat olleet Venäjän teot ja aikomukset päämäärään pyrittäessä? Tekojen puolella se on tehnyt kaikkensa,  jotta kriisissä osallisina olevien kansakuntien antipatia kohdistuisi Venäjään. Sellaista kysymystä venäläiset eivät esitä kuin ”mitähän tästä ajatellaan lännessä?” Se on raiskannut, kiduttanut ja teloittanut ukrainalaisia mistään piittaamattomasti. Niinpä väkivaltaa ei edes yritetä perustella, sillä sen tarkoituksena on vain herättää epämääräistä kauhua. Ihminen on kuitenkin kummallinen, se terästäytyy – kuten ukrainalaiset - pantuaan merkille, että viha ja tappaminen on itsetarkoitus.

Mikä on Putinin perimmäinen aikomus? Ukrainan jakaminen? Onko mahdollista,  että koko Ukraina alistetaan nukkehallituksen avulla? Vai onko  mahdollista, että viime kätinen tarkoitus on jatkuva ekspansio, sillä Neuvostoliiton hajoaminen on kostettava millä keinoin tahansa?  

Suomen talvisodan alla esitettiin näitä samoja kysymyksiä. Kuusisen hallitus oli nukkehallitus, joka johtaisi ”kansantasavaltaa”. Neuvostoliitto esitti Suomelle alueluovutusvaatimuksia sillä periaatteella, että takeena olisi rauhan säilyminen.  Neuvostoliitto halusi turvallisuustakuut ja hinnan maksaisivat  suomalaiset. Suomalaiset neuvottelijat jakautuivat niihin,  jotka olisivat halunnet kokeilla pitääkö Neuvostoliiton sana, mutta päättäjien enemmistö oli eri mieltä. Neuvostoliiton tarjouksia pidettiin vain täkyinä suuremman saaliin toivossa. Kansan valtava enemmistö ei myöskään uskonut venäläisen osapuolen vakuutuksiin. Sitä paitsi – näin väitettiin – länsimaat tulisivat ahdinkotilanteessa Suomen avuksi.

Niin, historia opettaa.  Ja opettaahan se joko oikein tai väärin. Virheopit paljastuvat usein käytännössä, mutta sitten on myöhäistä. Vai onko? Jälkiviisaus nimittäin pelastaa monelta pettymykseltä ja huonolta omaltatunnolta.

:::::::::::::::::::::::::::

Kun mietin tuota komplisoitua tilannetta talvisodan aattona ja Ukrainan  tilannetta nyt, tulee mieleen Puolan kohtalo toisen maailmansodan alla, sen aikana ja sen jälkeen. Sodan sumu peittää Puolan nurjan kohtalon täydessä laajuudessaan. Tästä antaa  mainion kuvan Torsti Poutasen artikkeli Kanava-lehdessä 6/2022 (”Pettikö länsi Puolan?”), jota ohessa referoin omien johtopäätösteni lisäksi.

Puola joutui toisen maailmansodan alla Neuvostoliiton ja Saksan valtapoliittisten erimielisyyksien riepoteltavaksi. Ne jakoivat Puolan (ties kuinka mones Puolan jako) syksyllä 1939, vaikka Englanti ja Ranska olivat luvanneet taata Puolan koskemattomuuden. Maat julistivatkin sodan Saksalle, mutta eivät ryhtynet mihinkään sotatoimiin.

Sitten alkoi varsinainen suurvaltapeli. Koska britit pelkäsivät Saksan valtaavan Puolan,  ne ”ymmärsivät” Neuvostoliiton (valloitus)toimia Puolassa. Churchill jopa radiopuheessa  1.10.1939  julkisti tämän näkemyksensä Puolan vielä taistellessa epätoivoisesti itsenäisyytensä puolesta. Churchillin laskelmissa Neuvostoliitto jopa näyttäytyi potentiaalisena Britannian liitolaisena Saksaa vastaan, kunhan Saksan ja Neuvostoliiton välit ensin viilenisivät.

Churchill lupasi tunnustaa Neuvostoliiton valloitukset,  jos maa ei liittoudu Englantia vastaan. Tuossa vaiheessa Neuvostoliitto pelkäsi kuitenkin Saksan vastatoimia niin paljon, ettei suostunut yhteistoimintaan.

Miksi Englanti ja Ranska eivät puuttuneet tilanteeseen,  kun niillä oli mahdollisuus siihen vielä vaikuttaa? Poutanen sanoo sen johtuneen ensimmäisessä maailmansodassa koetuista massiivisista uhrimääristä.  Englanti pelkäsi myös Saksan mahdollista erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ja kääntymistä Englantia vastaan.

Seuraava vaikuttamismahdollisuus olisi ollut, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941. Britannia olisi voinut asettaa ehtoja massiiviselle avulleen Neuvostoliitolle, mutta se pelkäsi jälleen  Neuvostoliiton erillisrauhaa Saksan kanssa.  

Neuvostoliiton sotakone vahvistui,  kun se löi saksalaiset Moskovan porteilla, Kurskissa ja Stalingradissa. Vuonna 1943 saksalaiset löysivät 4000 (myöhemmin 20 000) puolalaisen upseerin  ruumiit Katynin metsästä. Puolan pakolaishallitus piti Neuvostoliittoa syyllisenä raakalaismaisiin teloituksiin (mikä myöhemmin osoittautui todeksi). Britannia joutui pahaan välikäteen,  kun se oli sekä Puolan että Neuvostoliiton liittolainen. Pakolaishallitukselle oli selvää, että Neuvostoliitto oli syyllinen, mutta Englanti yritti silti saada puolaiset hyväksymään saksalaiset syyllisiksi -  vastoin parempaa tietoa. Niin tärkeä Neuvostoliitto oli liittolaisena.  

Puna-armeijan edettyä pidemmälle länteen se asetti Puolaan nukkehallituksen. Puolalaiset vastarintataistelijat jatkoivat taisteluaan venäläisten miehitysarmeijaa vastaan,  mutta hävisivät. Neuvostoliitto  juonitteli Puolaan sodan  jälkeen mieleisensä hallituksen, joka ratkaisi urheiden puolalaisten kohtalon: he jäivät rautaesiripun itäiselle puolelle.  Suurvaltojen – Yhdysvaltojen ja Britannian - yhteispeli  lopulta ratkaisi Puolan aseman. Niille sodan lopputulos ja siinä saksalaisten  lyöminen yhteistyössä  Neuvostoliiton kanssa oli pääasia.

Jokainen valtio yritti lopulta pelastaa vain oman nahkansa. Sotasankari Winston Churchillin häikäilemätön peli omaksi hyväksi on silmiinpistävää. Sodalla on oma logiikkansa. Puola petettiin moneen kertaan.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kun nyt Ukrainassa soditaan,  ottavat monet valtiot – vaikka ovatkin Ukrainan puolella - ajaakseen omaa etuaan esimerkiksi energiahuollossa. Suursotaa (kuten Puolan ja Ukrainan tapauksissa) on vaikea käydä läheskään rikkumattoman rintaman puitteissa.

Suurvaltatoimijat ovat näköalapaikalla vaanimassa omien etujensa täyttymistä. Mitä tekevät tänä päivänä Kiina ja Intia? Niiden intressissä ei välttämättä ole toimia Venäjän tukijoina loputtomiin. Putin saa moninapaisen maailmansa,  mutta ei siinä muodossa kuin hän sen kuvittelee sen saavansa.

Vaikka Venäjä säilyy sataprosenttisen varmasti sodan pääsyyllisenä, on Yhdysvaltain rooli lopullisesti selvittämättä. Se yritti pelastaa Ukrainaan liberaalin demokratian, ei kahta sanaa, mutta samalla se provosoi vastakkainasettelua.

Venäjän aggression tavoitteet ovat syntyneet joskus 2000-luvun alussa. Niiden toteuttaminen hämmästyttävän pitkäjänteisesti on yksi kysymys, johon haluaisin vastauksen. Vladimir Putin on harvoja,  joka voisi vastata tähän kysymykseen. Hän on halunnut asettaa haasteen liberaaleille demokratioille, joka näiden on otettava vakavasti. Putinin on odotettu kukistuvan, mutta sitä ennen hän asettaa lännen vapaat demokratiat  tulikokeeseen.

Suurin vaara tällä hetkellä on sodan eskaloituminen koskemaan koko Eurooppaa. Militarismin aave on hiipinyt jokapäiväiseen arkiseen keskusteluun. Sellaista sotaista intoa,  joka vallitsi ennen ensimmäistä maailmansotaa en ole havainnut, mutta liittosuhteiden ketju on rakentunut valmiiksi lauetakseen, jos kriisi etenee tarpeeksi pitkälle. Nykyajan sota on kohtalokas,  sillä aiemmin ei ole ollut käytössä tuomiopäivän asearsenaalia läheskään nykyisessä laajuudessa.

 

 

torstai 29. syyskuuta 2022

Kalevi Sorsan 1970-luku – Suomi vaurastuu ja politisoituu

 


 Professori Henrik Meinander on kirjoittanut Kalevi Sorsan elämäkerran (Otava, 2022). Teos (416 sivua) on saanut nimekseen ”Kansakunnan kakkonen. Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969-1993”.



Sorsan poliittisen uran huippukohdat osuvat aikaan, jolloin poliittinen taistelu johtavien puolueiden välillä oli rajua. Sorsa oli osa tätä poliittista ja ideologista taistelua, mutta paljon muutakin tapahtui. Henrik Meinander analysoi moniin eri suuntiin johtavia poliittisen historian lankoja pätevästi ja osoittaa kirjallaan hyvää kokonaisuuden hallintaa. Keskityn ohessa 1970-lukuun Kalevi Sorsan uralla Meinanderin teos ja omat muistikuvani lähteenä.

Kalevi Sorsa on Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Yhteensä neljä pääministerikautta pienin tauoin kattavat ajanjakson 1972-1987. Lisäksi hän toimi kolmesti ulkoministerinä. Nuorena miehenä hän rakensi uraa mm. toimittajana. Poliittinen ura alkoi nuorisopolitiikassa. Merkittävä pesti Sorsan uralla oli toimiminen UNESCON virkamiehenä Pariisissa vuosina 1959-1965. Sen jälkeen hän siirtyi Suomeen opetusministeriön virkamieheksi. Vuonna 1969 hänet valittiin yllätysnimenä sdp:n puoluesihteeriksi. Hän oli puolueensa ääniharava eduskuntavaaleissa 1970  (17 329 ääntä) ja edelleen vuonna 1972 (22 369 ääntä). Sorsan resurssit tehtävien hoitoon olivat hyvät. Kielitaitoisena poliitikkona hän rakensi laajan kansainvälisen suhdeverkoston.

Sorsan uraa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Hän toimi pääministerinä hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen vuosikymmenenä, 1970-luvulla. Hän oli myös politisoitumisen ajan johtava poliitikko yhdessä eräiden muiden kanssa. Sorsa toimi sosialidemokraattien eheyttäjänä puolueessa,  joka oli pahasti jakautunut. Suomettumisen aika oli oleellinen osa Sorsan ajan politiikkaa. Sorsa rakensi myös hyvät suhteet Urho Kekkoseen. He olivat Suomen poliittisen elämän ykkönen ja kakkonen.

Sorsa tuli politiikkaan mukaan ajankohtana,  jolloin maan hallituksessa vallitsi hurja turbulenssi. Vuosien 1970-72 aikana oli Suomessa peräti viisi hallitusta. Kommunistit käyttivät vahvaa valtaa ja yhteistyö eri puolueiden välillä takkuili. Presidentti hajotti hallituksia usein heppoisin perustein valtapolitiikkansa välineenä.

Sorsa tuli sdp:n puheenjohtajaksi Rafael Paasion jälkeen vuonna 1975. Elettiin voimakasta yhteiskunnan vasemmistolaistumisen  aikaa. Sdp:n tavoitteeksi asetettiin  demokraattisen sosialismin tavoittelu. Sorsalla oli kaitsettavanaan puolue,  jossa oli eri suuntauksia ja vahvoja persoonia, kuten Erkki Tuomioja ja Ulf Sundqvist . Henkilökemioiden välillä oli ristiriitaa. Sorsa keskellä yritti sovitella puolueensa vahvan vasemmiston ja perinteisen oikeistososialidemokratian välillä.

Yksi osa eri suuntausten yhteensovittamista oli  aikanaan sdp:stä irronneen TPSL:n sulattaminen emopuolueeseen. Siinä onnistuttiin lopulta hyvin, vaikka pyrkimyksiä hajottaa sdp sisältä päin – TPSL:n avulla – todistettavasti olikin. Reunavasemmiston poliittinen voima ei ollut kuitenkaan entisenlainen.

Myös emopuolue oli jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon. Jakolinjana toimi EEC-vastaisuus. Tunnetuista demareista (tuolloin)  vasemmistosuuntautuneet Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen, Matti Ahde ja Ulf Sundqvist olivat EEC-vastaisia. Sorsa sovitteli osapuolien erimielisyyksiä ja onnistui pitämään rivit suorina EEC-sopimuksen hyväksi. Eduskunta hyväksyi EEC-sopimuksen tammikuussa 1974.

Sorsa tuli tunnetuksi kahnauksistaan epäoikeudenmukaiseksi kokemansa median kanssa. Muistan itsekin,  kun Sorsa menetti malttinsa TV:n ajankohtaisohjelmassa. Sorsa käytti luotaantyöntävästä tiedon tuottamisesta ja median vallan käyttämisestä nimeä infokratia. Meinanderin mielestä siitä kehittyi Sorsan poliittisen uran akilleen kantapää ja totta onkin, että jos rupeaa miekkailemaan median kanssa ei menestystä voi luvata. Sorsasta tehdyissä jutuissa oli monesti poliittista tarkoitushakuisuutta, joka kohdistuu usein menestyjiin, niin tälläkin kertaa.  Kun Sorsaa ruvettiin pitämään Kekkosen seuraajana piikikkyys osin lisääntyi,  mutta osin kääntyi Sorsan eduksi.

Suuressa kuvassa tapahtui mediasuhteissa iso muutos, joka jatkuu edelleen: sitoutumattomat (lue porvarilliset lehdet) valtasivat levikkimarkkinat ja ns. puoluelehdistö sai väistyä. Sorsa tunnisti ongelman sdp:n kannalta jo varhaisessa vaiheessa ja ymmärsi hyvin seuraamukset. Vasemmistolehdistö joutui yhä ahtaammalle. Sorsa antoi ärtymyksensä ja turhautumisensa näkyä mm. vaalikeskusteluissa. Vaikka Sorsaa arvosteltiin suhtautumisestaan mediaan, oli hän mielestäni - nykyaikaan saakka ulottuvalla aika-akselilla - oikeilla jäljillä. Median omistus  on keskittynyttä ja aatteellinen moniarvoisuus on saanut väistyä. Sitoutumattomuus on yhtä kuin porvarillisuus.

Taustalla käytiin taistelua sdp:n oikeisto-  ja vasemmistorintamien välillä. Taistelun uhriksi jäi mm.  pakinoitsija Simppa (Simo Juntunen).

Sorsa joutui suomettumisilmiön takia useaan otteeseen suoraan tai välillisesti kiusallisiin tilanteisiin. Hän oli se,  joka joutui muotoilemaan Kekkosen kielteisen suhtautumisen Aleksandr Solzenitsynin ”Vankileirien saaristo” -romaanin kääntämiseen suomeksi. Sorsa soitti suoraan Tammen johtajalle ilmaistakseen valtiojohdon kannan. Tietenkään Sorsa ei suoraan kieltänyt suomennoksen julkaisua, mutta antoi ymmärtää,  että tapauksella olisi seuraamukset. Mieleen ovat jääneet Sorsan viimeiset sanat puhelun vastaanottajalle: ”Tätä puhelua ei sitten ollut”.

:::::::::::::::::::::::

Suomen politiikassa riitti haasteita 1970-luvun alkupuolella: tupo-taistelu, Saksojen tunnustaminen, Vennamon rötösherrajahti ja suurimpana poikkeuslakikamppailu (vaati 5/6 enemmistön eduskunnassa), jonka tuloksena Kekkonen valittiin nelivuotiskaudeksi (1974-78 jatkamaan presidenttinä. Moskova piti pitää koko ajan tasalla tapahtumien käänteistä. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973.

Aivan aiheesta suomalaisen demokratian toimivuutta arvosteltiin sekä kotona että ulkomailla. Suomettumispuheet seurasivat Sorsaa ja monia muita koko uran ajan.

Pääministerinä (1972) Sorsa joutui suomettumissyytösten kohteeksi arvostellessaan YYA-sopimuksen vastustajia. Kuitenkin Sorsan ja sdp:n kannatus kokonaisuudessaan kansalaisten keskuudessa kasvoi 70-luvun alkupuolella. Gallupit  näyttivät  puolueelle lokakuussa 1973 lähes 30 prosentin kannatusta! Syitä menestykseen voidaan hakea onnistuneesta lainsäädäntötyöstä. Vuosina 1972-75 toteutettiin runsaasti hyvinvointia ja tasa-arvoa lisääviä uudistuksia. Näitä olivat mm. vuonna 1968 säädetty peruskoululaki (jota sdp ajoi ja joka vaikutti massiivisesti 1970-luvulla), korkeakouluverkon merkittävä laajennus, kansanterveyslaki, aviopuolisoiden erillisverotusta säätävä laki,  lasten päivähoitolaki…. Sorsa jopa ennakoi sosialidemokraattista hegemoniaa Skandinavian maiden tapaan…..

Sorsan päästessä asemiin 1970-luvulla hän ryhtyi nostamaan puoluetovereitaan ulkoministeriöön. Kekkosen johdolla keskusta oli aiemmin miehittänyt ministeriön avainpaikat ja nyt oli vastaiskun vuoro. Kysymys oli tyypillisestä 1970-luvun korostuneesta politisoitumisesta. Sorsa ja sdp hyötyivät Kekkosen ja Karjalaisen (Meinander: ”Karjalaisen KGB-avusteinen presidenttipeli”) välirikosta. Presidentti kääntyi yhä useammin sdp:n kannalle nimitysasioissa ja hakiessaan  luottohenkilöitä lähelleen. Tyypillinen esimerkki oli Jaakko Kalela, josta tuli kestovaikuttaja myöhemmillekin presidenteille.  

Vuosina 1972-73 käytiin taistelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Vastakkain olivat ns. everstijuntan YYA-kriittiset (UM:n korkeat) virkamiehet plus Max Jakobson ja nuoret YYA-sopimuksen puolestapuhujat. YYA-sopimus oli Kekkosen johdolla ja Sorsan tukemana betoniin valettu.

Vuonna 1975 Sorsa hyväksytti sdp:n puoluetoimikunnassa  Kekkosen asettamisen sdp:n presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 presidentinvaaleissa. Eduskuntavaaleissa 1975 odotettiin sdp:n nousukiidon jatkuvan, mutta toisin kävi: tuli takapakkia. Yksi syy oli ainakin osin vaalikampanjassa esillä ollut maininta ”tuotantovälineiden haltuunotosta”. Tätä poliittiset kilpailijat käyttivät hanakasti pelottelukeinona. Ei auttanut vaikka vakuutettiin,  että haltuunottoon mentäisiin vain kansalaisten valtakirjalla.

Sorsa toimi ulkoministerinä Miettusen toisessa hallituksessa 1975-76. Törmäyskurssille ajauduttiin, kun Sorsan ajama ministeriön uudistusohjelma joutui useiden virassa olevien suurlähettiläiden hampaisiin. Sorsa pyrki samalla pitämään huolen oman puolueensa eduista nimityksissä. Suurlähettiläsverkosto oli monilta osin ongelmallinen, osin vanhoillisen ja hierarkkisen rakenteensa vuoksi. Asia oli sotkuinen,  kun Kekkonen halusi pitää pitkäaikaissairaan Jaakko Hallaman Moskovassa omista syistään. Muun muassa Moskovassa suurlähettiläänä toiminut Björn Alholm avaa salaisuuksien kirjoa muistelmissaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”.

Sorsa sai jälleen koottavakseen hallituksen vuonna 1977 (Sorsa II, 1977-1979). Syntyi  suhteellisen yhteistyökykyinen Sorsa-Virolaisen akseli. Hallitusohjelma oli sivun pituinen! Hallituspaikat jakautuivat seuraavasti: keskustan ryhmät: 5+1+1, vasemmisto 4+3. Jälleen kerran keskusta oli hallituksessa mukana myös ”kokoomuksen mandaatilla”. Kekkonen piti oven suljettuna kokoomukselta ties kuinka monetta  kertaa vuoden 1966 jälkeen.

Hallituksen elvytyslinjan lähtölaukaus ammuttiin Espoon Korpilammen seminaarissa syksyllä 1977, jonne Sorsa kutsui kaikki mahdolliset vaikuttajayksilöt. Korpilammen jälkimaine on vaikuttava. Puhutaan ”Korpilammen hengestä”. Sitä on pidetty konsensuspolitiikan läpimurtona.

Lähestyttäessä 1980-luvun vaihdetta Sorsan ja Koiviston kilpailu presidenttiehdokkuudesta  heijastui normaaliin poliittiseen työhön. Tämä tuli esille mm. devalvaatiotaistelussa,  jossa Koivisto vei devalvaation läpi Sorsan vastustaessa.

Sorsan poliittinen taakka kasvoi melkoisesti, kun Valco-kuvaputkitehdas ei menestynyt. Sorsa oli toiminut kuvaputkitehtaan hallintoneuvoston puheenjohtajana. Tuotannossa oli isoja ongelmia ja tehdas ajautui konkurssiin vuonna 1980. Tuotannon laatu ei ollut riittävä.  Poliittisten kilpailijoiden vahingonilo oli vilpitöntä. Valtiojohtoinen yritystoiminta ei näyttänyt toimivan. Menestystäkin tuli: taloudellisesti hallitus pärjäsi ja työttömyyden hoidossa onnistuttiin. Myös ulkopolitiikassa Sorsa saavutti menestystä sukkuloidessaan ympäri maailmaa. Asialistalla olivat ei vähempää kuin SS-20 -ohjukset ja neutronipommi eli aseriisuntatyö.

Eduskuntavaaleissa 1979 keväällä sdp kärsi kahden paikan tappion. Kokoomus voitti 12 paikkaa, mutta sillä ei ollut asiaa hallitukseen lähinnä keskustapuolueen vaatimuksesta. Päädyttiin jälleen punamultahallitukseen. Hallituksen johtoon tuli Koivisto. Seurasi dramaattisia vaiheita,  kun Paavo Väyrynen yritti kaataa hallituksen päästäkseen itse pääministeriksi. Yritykset kaatuivat Kekkosen sairastumiseen ja pääministerinä jatkoi Koivisto aina presidentin pysyvään sairaslomaan saakka. Syksyllä 1981  valtiolaivan peräsimeen siirtyi Mauno Koivisto.

:::::::::::::::::::::::

Mikä on Sorsan 1970-luvun jälkikuva? Kekkosen hovihistorioitsija Juhani Suomi kohdisti asenteellisen kritiikkinsä erityisesti presidentti Koivistoon, ei niinkään Sorsaan,  johon lienee vaikuttanut Kekkosen ja Sorsan läheinen yhteistyö ja Kekkosen antama myönteinen kuva Sorsasta. Juhani Suomi on Kekkosen mies.

Sen sijaan Alpo Rusin ja Jukka Seppisen kirjat, joita he julkaisivat 3–4  vuotta Sorsan kuoleman jälkeen (ja joiden  julkaiseminen näyttää jatkuvan) keskittyvät Sorsan kritisoimiseen johtuen hänen KGB-yhteyksistään. Sorsa kertoo itse 1990-luvun puolessa välissä ilmestyneissä muistelmissaan tapaamisistaan KGB-mies Aleksander Hrabskoviin, josta kehkeytyi hänen ”kotiryssänsä”.  Siinäkin Sorsa noudatti ”vain” maan tapaa. Sinänsä noita menettelyjä on syytä paheksua siltä osin,  kun luovutetaan luottamuksellisia tietoja. Niiden todistamisessa taas käytetään suosittua ”arvausmenetelmää”, so. spekuloidaan, kun tieto puuttuu.

Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että sdp:stä pidettiin aktiivisesti yhteyttä myös skandinaavisiin veljespuolueisiin ja läntisiin tiedustelulähteisiin, joka toi oman mausteensa kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan.

Omat kovat kokemukset virheellisiksi osoittautuneista vakoiluepäilyistä ovat mahdollisesti saaneet Alpo Rusin kohdistamaan syytteitä Sorsaa kohtaan. Meinander toteaa, että Rusin tulkinnat Sorsan, sdp:n ja muun puoluejohdon KGB-yhteyksistä ovat yliammuttuja. Väitteet syntyvät,  kun Rusilla on taipumus tulkita sdp:n KGB- ja Stasi-yhteyksiä raskauttavampina kuin kommunistien, Kekkosen  ja keskustan K-linjan vastaavia yhteyksiä. Myös Jukka Seppisen kirjoissa aivan liian herkästi täytetään historian faktojen väliin jäävät aukkokohdat  spekulaatioilla.

Kyllä, oma käsitykseni vastaa Meinanderin käsitystä kyseisistä historioitsijaherroista!   

Valitettavasti Sorsa ei ole enää joukossamme vastaamassa väitteisiin. Kukaan ei sinänsä kiistä,  etteikö Sorsa ollut ”suomettunut”. Hän ei kuitenkaan ollut sen enempää suomettunut kuin lukuisat suomalaiset poliitikot. Meinander: ”On kuin kirjoittajat (Rusi ja Seppinen)  tietoisesti ummistaisivat silmänsä sille karulle tosiasialle , että vastuun suomettumisen vakavimmasta seurauksesta, parlamentaarisen demokratian  pitkäaikaisesta vajaatoiminnasta , kantoi ennen kaikkea Urho Kekkonen”.

Tähän ei ole mitään lisättävää.

:::::::::::::::::::::::::::

Ehkä voidaan sanoa,  että Kalevi Sorsa oli ”70-luvun oloinen” poliitikko. Voidaan kysyä, veikö aika (ajan henki) Kalevi Sorsaa vai johtiko  Sorsa aikaa. Luultavasti kysymys on näiden vuorovaikutteisesta yhdistelmästä. Ehkä voidaan yleisellä tasolla puhua kuusikymmentälukulaisen kehittämishengen realisoitumisesta  1970-luvulla (kansanterveyslaki, koulu-uudistuksen kattava läpivienti, korkeakouluverkon laajennus, päivähoitolaki……). Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa Suomi oli tavallaan valmis ja valmis myös nauttimaan tehdyn yhteiskunnallisen uudistustyön hedelmistä.

Seitsemänkymmentäluku  oli myös harmaa, säädelty, hyvin poliittinen ja ideologinen eikä erityisen yrittäjähenkinen. Silloin tehtiin hyvinvointiyhteiskunnan pohjatyö, jonka päälle rakennettiin yrittäjä-Suomi 1980-luvulta lähtien.

Kalevi Sorsa oli oleellinen osa tätä historiaan jäävää yhteiskuntapolitiikan mestariteosta.

 

 

 

maanantai 26. syyskuuta 2022

Sota ja rauha valinkauhassa

 

 

Professori emeritus Timo Vihavainen on jälleen ottanut kantaa Ukrainan sotaan Kanava-lehden (6/2022) kolumnissaan ”Rauhaa tarvitaan”. Hän kourii kaikkein syvimpiä tuntoja,  nimittäin rauhan mahdollisuuksien rajoja meneillään olevassa konfliktissa. Hän ei näitä asioita pohtiessaan välttele epäsuosittuja ratkaisuehdotuksia.

Kaiken kokeneena hänellä on varaa olla eri mieltä yleisen ja asiantuntijamielipiteen kanssa. Myös minut hän onnistuu rohkaisemaan ottamaan kantaa rauhan mahdollisuuksiin keskellä Ukrainan sotaa.

Vihavainen aloittaa kirjoituksensa lohduttomalla sodan kuvauksella. Hän toteaa, että ”vastuu nykyisestä tilanteesta on niin itsestään selvästi hyökkääjällä, että pohdinnat siitä,  mikä sai Venäjän astumaan kansainvälisen konnan rooliin  ja siinä samalla vaarantamaan oman maansa ja muidenkin maiden tulevaisuuden, voi jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi”.

Vihavainen toteaa, että Ukrainan sotaa ei olisi tarvittu kaikkien levällään olevien kriisien lisäksi. Ja totta: onhan meillä pandemia, ilmastonmuutos, korkea inflaatio ja toimeentulovaikeudet, energiakriisi….

Synkän johdannon jälkeen Vihavainen keskittyy sodan lopettamismahdollisuuksien pohdintaan. Toki hän pitää sodan eskaloitumista todennäköisempänä kuin rauhaan pääsyä.

Pakotteita hän pitää akuutimpana ongelmana Euroopalle kuin Venäjälle. Tämän voi ymmärtää niin, että Venäjä kehittymättömämpänä talousalueena  tulee  toimeen - tosin kivuliaasti -  suhteellisesti  vähemmän korkeatasoisella teknologialla kuin Länsi-Eurooppa.

Vihavainen viittaa julkisuudessa esille tulleisiin kantoihin, joiden mukaan minkäänlainen kompromissi ei tule kysymykseen sodan ratkaisuna. Vihavainen nimeää kannan ”fundamentalistiseksi” sen ehdottomuuden takia: vaaditaan siis palauttamaan vuoden 2013 tilanne, jota Vihavainen pitää epärealistisena.  Tosiasiassa vallitsee ”rajoitettu kauhun tasapaino”. Venäjän aluetta ei uskalleta uhmata sen ydinasepelotteen takia.  Ukrainalle ei uskalleta antaa pitkän kantaman aseita, joilla voisi olla sodan kulkua muuttava vaikutus.

Vihavainen epäilee, että sellainen luulo, että Venäjän on piankin pakko lopettaa sotiminen, koska siltä loppuvat resurssit,  on väärä.

Tätä kirjoitettaessa Venäjällä on päädytty osittaisen liikekannallepanon toteuttamiseen. Esteet täydeltä liikekannallepanolta ja sodalta on poistettu.

Vaikuttaa siltä,  että Kanava-lehden kirjoitus on laadittu ennen Venäjän toteuttamaa liikekannallepanoa.

Vihavaisen epäilee,  ettei mahdollinen laajempi sota aiheuttaisi suuria protesteja Venäjällä. Tosiasiassa suuria protesteja  esiintyi ja esiintyy jo osittaisen liikekannallepanon julistamisen jälkeen. On tietysti määrittelykysymys,  mikä on ”suuri protesti”. Osittaisen liikekannallepanon julistaminen on niin läpinäkyvä ”sodanjulistus”, että sen tavoite välittömästi ymmärretään Venäjän kansalaisten keskuudessa ja herättää raivon tunteita osassa väestöä.

Viimeisten tietojen mukaan ei ole lainkaan varmaa, että liikekannallepano onnistuu. Se kertoo,  että sisäinen vastarinta Venäjällä on paljon odotettua voimakkaampaa ja luo epäilyn, että sodanpäämäärät eivät tule toteutumaan ainakaan kokonaan.

Sitten Vihavainen tulee kirjoituksen avainkohtaan: onko rauhalle tilaa sekasorron keskellä? Kaikki haluavat kärsimyksille lopun. Vihavainen pitää kestämättömänä kantaa,  jonka mukaan ”Ukrainan Neuvostoliiton hajoamisen jäljiltä saamat rajat  ovat pyhät”.

Yksi isoista haasteista on ”Ukrainan identiteetiltään venäläisen kansanosan asema”. Ollaan asian ytimessä. Historiassa sekä ukrainalaiset että venäläiset ovat sortaneet toisiaan: ”yhtä vääryyttä ei voi korjata toisella”, toteaa Vihavainen

Vihavainen toteaa, että venäläinen vähemmistö tarvitsee kansalliset oikeutensa. Kysymykseen voivat tulla autonomia tai irtautuminen kokonaan Ukrainasta. Tässä kohtaa monella nousevat hiukset pystyyn. Ukrainassa taistellaan juuri päinvastaisen lopputuloksen puolesta. Vihavainen: kansalaisten vapaa tahto ratkaiskoon. Tämän mahdollistaminen  olisi todettava kansainvälisesti pitävin perustein!

Vihavainen viittaa molempien suurvaltaosapuolien, USA:n ja Venäjän viime vuosina kärsimiin nöyryytyksiin (Irak, Afganistan). Venäjä on nyt kärsimässä Suomen talvisodassa kärsimänsä nöyryytystä muistuttavan kohtalon. Stalin hallitsi tilanteen eikä hänen valtaansa kyseenalaistettu. Vihavaisen mielestä myös Putin pystyisi vastaavaan. Vihavainen päättää kirjoituksensa kategoriseen ja hätkähdyttävään johtopäätökseen: ”Näkyvin este rauhalle näyttäisi nyt olevan Ukrainan jyrkkä kanta. Heidän, jotka pyrkivät pois nykyisestä tilanteesta, ei ole mitään syytä kannattaa sen varaan rakentuvaa politiikkaa”.

Tässä juotetaan katkeraa kalkkia niille,  jotka ovat uskoneet Zelenskyjn vakuutuksiin kuin vuoreen ja yhtä lailla länsimaiden johtajille,  jotka ovat vannoneet Ukrainan nimiin. Paljon täytyy tiimalasissa hiekkaa valua ennen kuin osapuolet ovat valmiit antamaan periksi kukin tahollaan.

Pelkästään Putinin toimeksiannosta toteutetut kansanmurhaan rinnastettavat julmuudet loitontavat sekä tavallisia kansalaisia että ns. asiantuntijoita epäoikeudenmukaiselta tuntuvasta ”periksiantamisrauhasta”. Miten vieraalta tuntuu ajatus, että kiduttajan,  raiskaajan, tappajan kanssa ryhdyttäisiin hieromaan rauhaa.  

Vihavaisen arvio sodankulusta on Venäjän voimavarojen loputtomuutta painottava.  Viime aikojen tiedot viittaavat kuitenkin Ukrainan potentiaaliseen menestysmahdollisuuteen kaikkien ennakkolaskelmien vastaisesti. Jos näin kävisi lankeaa voittajille vastuu mahdollisen vihanpurkausten hallitsemisesta, jotta jälleenrakentaminen onnistuisi.

Kaikki arviot ovat keskeneräisessä tilanteessa lausuttuja. En usko, että on liioiteltua sanoa, että ollaan vielä paljon pahemman konfliktin kynnyksellä.

perjantai 23. syyskuuta 2022

Venäjä-suhteita ei ole enää

 

 

Suomi on Neuvostoliiton (Venäjän) naapurina harjoittanut etenkin taloudellista yhteistyötä kymmeniä  vuosia. Suurimmillaan sodan jälkeen Neuvostoliiton kaupan osuus Suomen koko ulkomaankaupasta oli neljännes. Elettiin 80-luvun alkuvuosia. Muistan tuolloin kuulleeni  varoituksia siitä,  että osuus oli jo liian suuri. Idänkauppa oli bilateraalisella pohjalla ja sitä pidettiin yleisesti kuitenkin Suomelle hyvänä asiana. Meillä oli käsitys, että kauppa oli meille edullista, mikä pitikin paikkansa, vaikka Italia sai Venäjältä öljyä halvemmalla.

Harvat toivat esille toivomuksen,  että kauppa vaihtokaupan sijasta ”normalisoitaisiin”. Kaupan volyymi  hiljensi arvostelijat, saatiinhan Suomen teollisuustuotteita myytyä itään, joka ei olisi onnistunut  lännen kanssa yhtä hyvin. Varoituksen sanoja kuultiin lähinnä siitä, että idänkaupan kysynnän takia ei aina pystytty  tuottamaan (tai ei tarvinnut tuottaa) laadultaan kilpailukykyisiä tuotteita läntisille markkinoille.

1990-luvun vaihteessa Neuvostoliiton suuren muutoksen  seurauksena kauppa ”normalisoitui”, mutta ikävalla ikävällä tavalla. Se nimittäin putosi muutaman prosenttiin koko kaupasta ja oli yksi keskeinen syy Suomeen lamaan. Kauppa ei ole koskaan toipunut bilateraalin kaupan loppumisen jälkeen.

Kun Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa oli laajaa,  ei  kriittisiä ääniä kuultu, puhuttiin ”vaaleanpunaisista vuorineuvoksista”,  joille idänkauppa oli henki ja elämä. Kaikki tahot olivat ”suomettuneita”, koska etu oli molemminpuolinen.

Ennen Venäjän helmikuussa tapahtunutta hyökkäystä Ukrainaan toivottiin lähinnä, ettei valmiiksi kriisiytynyt tilanne pahenisi. Toisin kävi. Varsinkin Saksan tunnetuista syistä johtuva kaasupula heijastui Suomeen monin tavoin sähkön saannin vaikeutena ja hintojen jyrkkänä nousuna. Tilanteeseen ei ole tiedossa nopeaa muutosta ja niinpä talvea odotetaan monissa kotitalouksissa suuren epätietoisuuden vallassa.

Venäjän osittainen liikekannallepano ja Luhanskin ja Donetskin ”kansanäänestykset” ovat johtamassa molempien alueiden epätodenmukaiseen  anastamiseen Ukrainalta ja tekaistuun liittämiseen Venäjään, jolloin Ukrainan vastahyökkäykset kohdistuisivat ”Venäjän alueeseen”. Silloin puhutaan venäläisten mukaan Venäjän ja Ukrainan valtioiden välisestä sodasta. 

Nykytilanne on sekava, koska pakotteiden ja Venäjän vastatoimien takia moni asia on kyseenalaistettu. Ongelmat ovat ”vuorovaikutteisia”.  Kaupankäynnin vaikeudet ulottavat lonkeronsa sekä  itään että länteen. Kaasutoimitusten katkaisu Venäjältä on aiheuttanut ennen kuulumattoman (energia)kriisin, jolle ei ole näkyvissä loppua. Venäjän pakotteista ei voi antaa periksi, koska Ukraina muodostaa lännen eturintaman. On tunne, että Ukrainan asia on kaikkien eurooppalaisten asia.

Nyt Putin on ryhtynyt puhumaan vihollisuudesta Ukrainan lisäksi lännen (Naton) kanssa, jonka päässä voi olla sodan laajentuminen. Silloin ollaan uudessa tilanteessa.   

Muitakin seuraamusvaikutuksia suhdeongelmista on ollut.

Venäjällä on ajateltu olevan Suomen vaalien varalle hybridivaikutus- ja kyberhyökkäyskeinoja. Näitä ei kuitenkaan suojelupoliisi ole pystynyt todentamaan oikeastaan yksienkään vaalien alla  eikä tavallisesti luotettavat tahot ole myöskään epäilleet Venäjän puuttumiskynnyksen mataloituneen. Toki kehitystrendit ovat olleet sellaisia tämän vuoden puolella, että tulevissa eduskuntavaleissa vaikuttamisyrityksiä voi olla aiempaa laajemmin  käytössä. Mutta mikä on vaikuttamisen suunta? Ongelma Venäjän kannalta saattaa olla se, että suomalaisten alistaminen ”vaikutettaviksi” ei ole helppoa. Vaikutusyritykset kääntyvät vaikuttajia itseään vastaan.

::::::::::::::::::::::::

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut maailmankirjat sekaisin. Yhtään järkevää selitystä ei tunnu löytyvän Venäjän aggressiolle. Ainoa syy-seuraussuhde,  jonka tunnistan on Putinin kyvyttömyys hyväksyä Neuvostoliiton hajoaminen. Putin ei pysty irtautumaan ajatuksesta, että Venäjä jää hänen – vanhenevan diktaattorin -  jäljiltä Neuvostoliittoa hauraammaksi suhteessa länteen.  Eikä Putin ole edes osallinen Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteen haaksirikkoon, mutta 1980- ja 1990-luvun rankasti syytettyjen johtajien ”epäonnistumisten”  korjaaminen kaatuu hänen kontolleen. Raskas - itse asetettu -  tehtävä tilanteen  palauttamiseksi 1980-luvun tasolle ei onnistu. Vanhenevan diktaattorin osaksi sulkeutuu imperiumin jättäminen  Naton piirittämäksi voimavaroiltaan vajavaiseksi, Kiinalle ja USA:lle häviäväksi valtakunnaksi.  Lohdutuspalkinnoksi  on tarjolla moninapaisen maailman tavoittelu  menetetyn kaksinapaisuuden sijasta.

Onko Putin kuin Nikolai  I – yksi hänen esikuvistaan -  joka kuolinvuoteellaan Krimin sodan (!) keskellä huutaa ymmällä olevalle seuraajalleen viimeisinä sanoinaan ”pidä kaikki!”?

 

sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Uljas 1980-luku - malliksi sopiva vuosikymmen?

 

Olen monesti luokitellut itseni ”kuuskytlukulaiseksi”. Epäilemättä asiaan vaikuttaa parhaiden nuoruusvuosien osuminen tuolle vuosikymmenelle. Olen määrittänyt 60-luvun (positiivisten) odotusten vuosikymmeneksi. Ja ihminenhän on sitä,  mitä hän odottaa! En nostalgisessa hengessä väitä 60-luvun olleen onnellisempi kuin muiden vuosikymmenten, mutta odotus paremmasta oli selvästi nähtävissä.  Hyvinvointiyhteiskunta ei ollut läheskään valmis, mutta sen ääriviivat ja osa sisältöä olivat muotoutumassa. Moderni maailma oli murtautumassa läpi. Oli jännittävää elää suureessa modernisaatiomuutoksessa.

1980-luvulla toteutui moni sellainen tavoite, joka oli asetettu 1960-luvulla.  Hyvinvointiyhteiskunta täydentyi aidosti. Bruttokansantuotemittarin kanssa rinnakkaiset mittarit (GPI-indeksi ja ISEW-indeksi) tukevat ajatusta, että hyvinvointimittareilla mitattuna 1980-luku oli tavallisten ihmisten kannalta keskimäärin hyvää aikaa, ehkä jopa parempaa aikaa kuin mitä nyt elämme.

Tällä hetkellä 1980-luvun muistelu tuntuu olevan vahvasti pinnalla. Palautan ohessa mieleen omia muistikuviani tuosta vuosikymmenestä.

Kahdeksankymmentäluvulla ylpeiltiin esimerkiksi hyvällä työllisyystilanteella. Työpaikan hakemisessa ei ollut muistelijoiden mukaan mitään vaikeutta. Oma kokemukseni vahvistaa tämän. Suurten ikäluokkien hännät tulivat työikään ja työmarkkinat odottivat minua ja muita samanlaisia.

Timo Vihavainen ennakoi Suomen historian pikkujättiläisessä (1987) 80-luvun jäävän historian ennenkuulumattoman myönteisen kehityksen vuosikymmenenä:  ”Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien omaksumien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi (elettiin siis vuotta 1987) on vertaansa vailla”. Vihavainen arvioi ajankohan täyttävän kultakauden tunnusmerkit, jonka ”veroista ei ole ollut eikä kenties ole tuleva”. Siis paras vuosikymmen kaikista! No, paljon luvattu, mutta oikeastikin 80-luku oli juuri sopiva sekoitus uutta ja vanhaa hyvää aikaa.

Kultakautta jatkui aina 1990-luvun alkuun saakka jolloin taloudessa koettiin katastrofaalinen romahdus. Työttömyys nousi lähelle 20 prosenttia. Mitenkään yllätyksenä käänne ei voinut tulla. Eri asia on,  että muutoksen pahaenteisiä  merkkejä ei haluttu huomioida kasinopelin ja talouden ylikuumenemisen keskellä.

Mutta toisenkinlaisia  näkemyksiä oli, niitä vain ei otettu tarpeellisella vakavuudella huomioon. Jo 1980-luvun puolessa välissä eräs syvällisemmin talouden problematiikkaan perehtynyt talouden asiantuntija (muistaakseni pankinjohtaja Matti Ranki) nosti lähitulevaisuuden uhkakuvaksi velkadeflaation, ts. tilan,  jossa velka ylittää omaisuuden arvon. Asiantuntijahuomioija oli oikeassa:  velkavetoinen omaisuuden hankinta johti ylikuumenemisen kautta omaisuusarvojen romahtamiseen sekä yksityistalouksissa että yrityksissä.  Vain velat jäivät. Kuinka aikaisessa vaiheessa ennuste osuikaan oikeaan! Edellisestä vastaavasta velkadeflaatiotilasta oli kulunut yli 50 vuotta. Silloin elettiin 1930-luvun suurta lamaa edeltänyttä talouden ylikuumenemisen vaihetta. Mutta siitä oli liian kauan aikaa,  jotta ihmisten muisti olisi riittänyt hylkäämään huonot ratkaisut.

Jaan mielessäni 80-luvun kahtia, sen alkuosaan ja loppupuoleen. Alkuosa vuosikymmenestä oli vielä sääntely-yhteiskunnan periaatteilla toimiva (mm. rahalaitokset). Jälkipuoliskolla rahamarkkinoiden ja yhteiskunnan monien palveluiden vapautuminen sääntelyn ”kahleista” oli leimaa antava piirre. Vapauden ja vastuun keskinäisriippuvuus pääsi unohtumaan 1980-luvun lopulla. Vuosikymmenen jälkipuoliskon riskien otolla oli selvä yhteys 1990-luvun suureen lamaan.

”Onnellisella tai onnistuneella 80-luvulla” tarkoitan siis ensisijaisesti  vuosikymmenen alkupuolta. Merkille pantavaa oli 1980-luvun alkupuolella vuosikausia jatkunut kärsimättömyys niiden taholta,  jotka olisivat halunneet pistää tuulemaan ja heittää mäkeen kaiken sääntelyn (ja tämähän toteutui vuosikymmenen lopulla).

:::::::::::::::::::::::::::

Ylen Areenassa on kuultavissa dokumentti ”Ennen kaikki oli paremmin”. Siinä poleemisen nostalgisesti,  kuvataan 1980-luvun ylivoimaisuutta nykypäivään. Muistelijoina tässä Mikko Järvisen ohjaamassa dokumentissa ovat Tanja Vuorinen ja Tapio Virtanen. Kertojana on Tapani Nero. Seuraavassa referoin tätä vanhaa hyvää aikaa muistelevaa dokumenttia. Kuuntelijan myötätunto on dokumentissa muistelijoiden puolella, vaikka armelias unohtaminen vapauttaa vähemmän toivottujen 80-luvun piirteiden muistamisesta.

Yhteenvetona dokumentista sanoisin, että 80-luvussa, varsinkin sen alkupuoliskossa yhtyi vanha maailma ja moderni sopivaksi kokonaisuudeksi. Vanhaa edusti vaikkapa pankissa asiointi, joka tapahtui vuorovaikutuksessa pankkivirkailijan kanssa, nykyisin yhteys hoituu netin välityksellä. Monet ovat jääneet kaipaamaan pankissa asioinnin kiireettömyyttä ja selkeyttä. Toisaalta nykyaika tarjoaa verkkopankin käytön vaivattomuuden,  mutta ikävänä piirteenä ovat tietoliikenne-  ym. ongelmat ja yhteyskatkot. Samaan asiaan törmätään melkein kaikissa palveluissa. Verkon kautta asiointi on tänään  jo itsestään selvyys silloin,  kun yhteydet toimivat. Vanhan mallinen palvelu säilyy rinnalla, joskin se vaatisi toimiakseen kunnolla tiheää pankkikonttoriverkkoa,  jota nyt ei enää ole olemassa. Olihan verkko juuri korvannut fyysiset konttorit.

Elintasoero 80-luvun ja nykypäivän välillä on selvä. Silti kokonaisuus huomioiden monet – varsinkin vanhemmat ihmiset - tuntuvat kiintyvän kahdeksankymmentälukuun,  kun verrataan esimerkiksi ruokaostoksia tänään ja 1980-luvulla.  Tulotaso oli riittävällä tasolla,  ja sosiaaliturva samoin. 1980-luvulla kaikki tarpeellinen oli jo suhteellisen monilla. Monet nuoret sen sijaan eivät voisi sopeutua enää vanhanmalliseen palvelukulttuuriin,  vaikka siinä olikin mukana inhimillinen vuorovaikutus aivan eri tavalla kuin nykyisin.

Monet ovat viehättyneet 80-luvulla vielä vallinneeseen yhteisöllisyyteen, ”kyläilyyn”. Vapaaehtoistyö oli vielä suosiossa 40 vuotta sitten, nyt kaverin  saaminen liikkeelle voi olla  haastava tehtävä. Lohdutukseksi voin sanoa, että sekä avuliaisuus että yhteisöllisyys olivat 1950-luvulla vielä reilusti yleisempiä. Kun   maalaistalon isännän nuotanvedossa  saatiin muikkuja yli oman tarpeen, kiikutettiin ylimääräiset  naapuriin.

Kuluttaminen oli jo 1980-luvulla kova sana, koska vauraus  oli parantunut ripeästi. Mutta pankkilainan saanti edellytti alistumista pankinjohtajan suopeudelle. Omarahoitusosuus lainaa hakiessa oli itsestään selvyys.

Suhde tietoon oli ratkaisevasti erilainen 1980-luvulla, jolloin tietosanakirjasarja hyllyssä oli kotitalouksissa jo vanha perinne (palaako se uudelleen muotiin?). Se oli todellista yhtenäiskulttuurin aikaa. Tietosanakirja toimi porukan yhdistäjänä. Ensimmäisen tietokoneen sain työpaikalleni vuonna 1984. Se pirstoi tiedonhankinnan yksilötasolle.

Elämänrytmin suhteellinen hitaus 40 vuotta sitten oli johdettavissa edellä esitetystä. Toisaalta 1980-luvun jälkipuoliskolla kuluttaminen  ja rahan käyttö kiihtyivät osin hallitsemattomaksi

:::::::::::::::::::::::::

Kahdeksankymmentäluvun hypetyksen kunniaksi on ilmestynyt Minna Sarantola-Weissin kirja ”Me halusimme kaiken. 1980-luvun historiaa” (Siltala, 2022). Kirjassa kiihdytetään 80-luvun läpi hengästyttävällä vauhdilla. Tarkoitus on kuvata ilmiöitä mahdollisimman lyhyesti, ei niinkään kertoa ilmiöiden merkityksestä ja vaikutuksista. Syntyy eräänlainen kokemusten kavalkadi yhdestä vuosikymmenestä. Onko kirjassa kysymys samalla hyvin monien ihmisten tarpeiden tyydyttämisen historiasta, kun kerrankin - ehkä ensimmäisen kerran koko historiassa – raha ei rajaa kokemusmaailmaa.

Samalla kirjan tavoite lienee kuvata Suomen vaurastumisen pikahistoriaa, tapahtumien taivaanrantaa, jossa aiemmin kokematta jäänyt realisoituu. Viihdettä ja yhteiskunnallisia  ilmiöitä ei eritellä toisistaan vaan ne sekoittuvat keskenään,  kuten normaalissakin elämänvirrassa.  

Toisaalta on taipumusta kuvata 1980-luku synkäksi ja ilottomaksi kenties kontrastina omalle vapautumiselle. Ehkä nämä molemmat tulkintojen puolikkaat sopivat vuosikymmeneen, toinen sen alkuosaan ja toinen loppuosaan.

Yhtä hyvin vuosikymmeneen voitaisiin liittää epiteetit ahneus, nautinnonhalu, avautumisen  kokemus, varovainen uuden ilmapiirin omaksuminen, hullunrohkea riskinotto, 70-luvun kaiut…….

Kirjassa 80-luvun kuvasto kulkee silmien ohitse: rötösherrat, jalasmökki, Kaurismäet, Spede, Vesku ja Turhapuro, suomettuminen (miksi tätä 70-lukuun oleellisesti kuuluvan ilmiön synkkyyttä korostetaan, sillehän naureskeltiin ”Tamminiemen pesänjakajissa” jo 80-luvun alussa), Finnvalcon toiminnan lopettaminen, Paavo Väyrynen kepun puheenjohtajaksi, Reagan Yhdysvaltain presidentiksi, Kekkonen luopuu presidentin tehtävistä, Charles & Diana, Mauno Koivisto presidentiksi, miljoona väritelevisiolupaa, 150 000 ihmistä osallistui eri puolilla maata pidettyihin rauhanmarsseihin, Kone Oy listautui ensimmäisenä suomalaisena yhtiönä Tukholman pörssiin, Suomen palkat ohittivat Ruotsin, Teiniliitto lopetti toimintansa, ympäristöministeriö perustettiin, YYA-sopimusta jatkettiin vuoteen 2003 saakka, Riihimäen ongelmajätelaitos otettiin käyttöön, Pekkaspäivät teollisuuden työehtosopimuksiin, laki kotihoidon tuesta, Suomi EFTAn täysjäseneksi, paikallisradiotoiminta käynnistyi, Tsernobylin ydinvoimalan räjähtäminen, Stockmann: Hullut Päivät, Tangomarkkinat ensimmäistä kertaa, Suomen Pankki: päiväluottokorko 40 prosenttiin, Jumalan teatteri, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat: ydinohjusten aseidenriisuntasopimus, vihreä liitto puolueeksi, Nokia Lontoon pörssiin, ensimmäiset naispapit virkoihinsa, Matti Nykänen: kolme kultaa Calgarysta, ensimmäinen hakkerointioikeudenkäynti, Suomesta Euroopan neuvoston jäsen, maailman suurin risteilyalus vesille Turussa, Suomen ensimmäinen aurinkovoimala, Berliinin muuria ryhdyttiin purkamaan (11/1989), Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden (1989), Matti Ali-Melkkilän itsemurha……

Referoin Minna Sarantola-Weissin teoksen  vuosittaista tapahtumakalenteria ja keskityin oheisen luettelon avulla pelkästään aikakautta avaaviin ilmiöihin ja tapahtumiin vuosikymmentasolla muistilistanomaisesti. Kattava listaus kirjoittajan kokemista 1980-luvun keskeistä tapahtumista sisältyy kirjaan.

:::::::::::::::::::::::

Vielä voidaan kysyä,  oliko 1980-luku yhtenäiskulttuurin viimeinen vuosikymmen vai modernisaation mukana syntyneiden erilliskulttuurien ensimmäinen vuosikymmen.

Tässä oli oma – vajavainen, myönnettäköön - briifaukseni 80-luvusta mahdollisimman pitkälle     nostalgiasta puhdistettuna.

 

 

 

 

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Mitä kylmä sota kertoo nykyajalle, mitä ei?

 

Historiankirjoitus on valintojen tekemistä.  Seuraavassa tarkastelen kylmän sodan historiaa kahden teesin pohjalta:  1) historiaa kirjoitetaan siitä ajasta käsin,  jota eletään ja 2) suurvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa on vaikeaa erottaa toisistaan.  Kirjoitukseni perustuu omiin käsityksiini (sivulaudaturtyöni ”Kylmän sodan tulkinnoista”) sekä kylmän sodan aikalaishistorioitsijoiden näkemyksiin. Sitä vertaan nykykäsitykseen. Näkökulma on siis kylmästä sodasta nykypäivään päin.

Ekspansiopolitiikka oli ominaista sekä USA:lle että Neuvostoliitolle. Yhdysvaltain ekspansiopolitiikka toisen maailmansodan jälkeen ei ollut mitään uutta. Laajenemishalu toteutui oman mantereen ”valtauksen” jälkeen 1890-luvulta eli Espanjan-Yhdysvaltain sodasta lähtien. Yhdysvallat ei hankkinut perinteisessä mielessä siirtomaita. Se päinvastoin asettui Britannian tyyppistä imperiumin (kokonaisten valtioiden valtaaminen) luomista vastaan keskittyen tarkasti määriteltyjen avainkohteiden haltuunottoon.

Yhdysvallat tavoitteli imperialismillaan markkinoiden haltuunottoa vähän samaan tyyliin kuin Kiina tekee nyt. USA pyrki päämääräänsä  avustusohjelmien avulla,  joilla sidottiin kohde enemmän tai vähemmän kiinteästi Yhdysvaltoihin. Myös Itä-Eurooppa oli USA:n taloudellisen laajentumisen kohdealue. Strategialla pyrittiin ratkaisemaan myös poliittiset ongelmat ja levittämään amerikkalaista elämäntyyliä. Neuvostoliitto piti mahtikaudellaan kuitenkin tiukasti kiinni maailmansodassa saamistaan eduista.

Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltain imperialismi oli ja on ”tukikohtaimperialismia ”, kun taas Kiina on omaksunut Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeiseen taloudelliseen levittäytymiseen perustuvan strategian. Toki Yhdysvallat edelleen tavoittelee taloudellista mahtia, mutta sittenkin se pyrkii enemmän satojen tukikohtien verkostolla säilyttämään sotilaallispoliittisen otteen maailmasta. Huippuvirkamies Paul Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Vasta aivan viime aikoina tästä on jouduttu tinkimään.

Neuvostoliitto taas, joka ei pystynyt kilpailemaan taloudellisesti Yhdysvaltain kanssa, pyrki vaikutusvaltansa laajentamisen ideologisin ja poliittisin keinoin. Näin Neuvostoliitto päätyi etupiirivyöhykkeisiin. Kuten Yhdysvaltain imperialismille, oli Neuvostoliiton etupiiripolitiikallakin pitkä historia. Jo Venäjän keisarit olivat pyrkineet luomaan puskurivaltioita Venäjän ja lännen väliin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajoittaisesta yhteistyöhalusta huolimatta Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ajautuivat eri raiteille suurvaltapolitiikassa. Tosin Hitlerin hyökkäys Neuvostoliitoon pakotti neuvostoliitolaiset ja amerikkalaiset väliaikaiseen nelivuotiseen yhteistyöhön toisen maailmansodan aikana.

Välittömästi sodan jälkeen voittajien  molemminpuolinen epäluulo toista suurvaltaa kohtaan johti kylmään sotaan.

Washingtonissa lähdettiin siitä, että ulkopolitiikka oli sisäpolitiikan jatke. Tavoitteena oli vapaa vienti-  ja tuontituotteiden kulku. Yhdysvallat käytti hyväkseen sodan aikana saavuttamaansa taloudellista ylivoimaa pystyttääkseen maailmanlaajuisen taloudellisen järjestelmän. Samalla Yhdysvallat irtautui monroelaisesta eristäytymispolitiikasta. Ulko- ja sisäpolitiikan kiinteää sidettä toisiinsa korostivat presidentinvaalikampanjat,  taloudelliset lamat, mccarthyismi ja puolueiden sisäiset valtakamppailut.

Yhdysvallat laski paljon maailmanlaajuisten järjestöjen varaan (YK, Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto). Koska maalla oli johtava asema em.  järjestöissä, se saattoi tehokkaasti vaikuttaa muiden maiden talouksiin. Esimerkiksi aiempi ykkössuurvalta Englanti sai huomata yhtäkkiä olevansa korvia myöten veloissa Yhdysvalloille sotalainojensa takia. Niitä ei liittolaisuuden nimissä annettu anteeksi.

Stalin oli varautunut Saksan uuteen nousuun Itä-Euroopan alueita hyväksikäyttäen. Sen talous vahvistui,  joskin Yhdysvallat säilyi murskaavan ylivoimaisena. Neuvostoliitto menetti sodassa 1700 kaupunkia, miltei 100 000 kollektiivitilaa ja 27 miljoonaa ihmistä.

Varmaa ei ole läntisen suurvallankaan  menestys. Yhdysvaltain mahdollinen epäonnistuminen tulevaisuudessa voi aiheutua sisäisestä eripurasta ja polarisoituneesta yhteiskunnasta, joka vaurioittaa vahvuutena pidetyn demokratian edellytyksiä.

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Neuvostoliiton valtaamille uusille alueille pystyttämä sosialistinen järjestelmä ei johtunut marxilaisesta ideologiasta vaan Neuvostoliiton turvallisuustarpeista ja taloudellisista eduista.

Venäjän asema oli suhteellisesti vahvimmillaan 1950-60-luvuilla, jolloin se pystyi melko aidosti kilpailemaan Yhdysvaltain kanssa maailmanherruudesta. Se onnistui rakentamaan suhteet useisiin Lähi-idän, Afrikan, Väli-Amerikan ja Kaakkois-Aasian maihin. Monet niistä kokivat Yhdysvaltain imperialismin uhkaksi itselleen. Neuvostoliiton edusti niille mahdollisuutta uuteen nousuun siirtomaaisännästä irtautumisen ohessa. Mutta näissäkin tapauksissa  Venäjä kompromettoi ystävyyssuhteensa jollakin aikavälillä.

Venäjä on savijaloilla seisova jättiläinen. Se uhoaa edelleen maailmanvaltapyrkimyksillään ja etupiirin laajentamisella,  mutta yhä useammin käy ilmi,  että siltä puuttuu edellytykset ekspansioon. Neuvostoliiton jälkeen se on tuhlannut omat resurssinsa kommunistisen nomenklatuuran sijasta oligarkkien johtamaan valtakoneistoon, jolta puuttuu yhteinen tahto kehittää Venäjää.

Kylmän sodan kokemus ei yllä ennustamaan tulevaisuutta moninapaisessa maailmassa. Isot tekijät lienevät kuitenkin Yhdysvallat, Kiina, varauksin Venäjä ja EU, jos sillä yhteistä tahtoa riittää. Joka tapauksessa Eurooppa on vapautunut kahtiajakautuneisuudesta, joka on arvo sinänsä. Kaksinapaiseen maailmaan – Neuvostoliitto/Venäjä osana sitä – ei ole paluuta.

Putinin tavoittelema moninapainen (esim. ns. BRICS-maat) maailma on niitä harvoja  hänen tavoitteistaan,  jotka saattavat toteutua, joskaan ei sellaisena kuin hän haluaisi. Kiinan antaman haasteen toteutumista on pidetty varmana, mutta viime aikoina sekin on joutunut tinkimään kaikkein kukoistavimmasta talouskasvusta.

Ankarassa puolenvalintakamppailussa puolueettomien tai sitoutumattomien valtioiden asema saattaa muodostua yhä ahtaammaksi. Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles tuomitsi    puolueettomat valtiot ”moraalittomiksi”. Dullesilainen ajattelu voidaan yhdeltä osin yhdistää 1950- ja 1960-luvulla voimissaan olleeseen sitoutumattomien maiden liikkeeseen, jonka tavoitteena oli pyrkiä  liittoutumattomuuteen ja siten irti läntisestä ja itäisestä blokista. Tavoitteena oli olla yhtä vahva kuin Nato tai Varsovan liitto. Tämä ei toteutunut. Monet liikkeen valtiot nojautuivat  milloin länteen milloin itään. Liike on jäänyt löyhäksi ja saavuttanut yhteenkuuluvuuden vain joissakin spesifeissä kysymyksissä. Moninapaisessa globaalissa kanssakäymisessä sitoutumattomuus yhtenäisenä ”liikkeenä”  jää etäiseksi haaveeksi. Mistä liike pyrkisi irti? Neuvostoliittoa ei ole ja Venäjän asema sen perillisenä horjuu pahasti.  Putinilainen  pyrkimys uudistaa vanhat jaot etupiireineen kaikuu onttouttaan.  Yhdysvallat ja Kiina ovat lähimpänä uutta suurvaltajakoa, mutta paluuta bipolaariseen jakoon globaalilla tasolla ei ole.  

 

lauantai 10. syyskuuta 2022

Länsisaksalaisen terrorismin synty

 

 

Olen kirjoittanut aiemmin saksalaisesta terrorijärjestöstä  RAF:stä  (Andreas Baader -mysteeri, 25.7.2013). Lainaan tätä kirjoitusta joiltakin osin, mutta pääosin lähestyn aihetta länsisaksalaisen terrorin syntymekanismin kautta. Mistä kaikki juonsi juurensa? Apuna on uusi teos, Katriina Lehto-Bleckertin ”Tulisielut. Tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joscha Fischeristä”(Into 2021). Kirjan nimessä mainitut henkilöt olivat kaikki terrorismin 1960-luvun lopun syntyvaiheiden avainhenkilöitä.



Ensimmäisen kirjoitukseni (2013) päälähde oli TV-dokumentti Andreas Baaderista. Yritin hahmottaa hänen tekojensa vaikuttimia. Helppoa se ei ollut, sillä tuohon aikaan (1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku) sisältyy niin paljon yhteiskunnallista mullistusta, että punaisen langan löytäminen kaiken sumun ja pölyn keskeltä oli melkoinen haaste. Taustatietona minulla oli myös aiemmin lukemani Ulrike Meinhofin elämäkerta. Toki tuon ajan omat muistikuvat toimivat tukenani. Johtopäätökset seuraavassa ovat omiani.

On aika päivittää tietoja ja tarinan kulkua.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe on,  miksi yleensäkin länsisaksalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan syntyi tällainen ilmiö.  Pääosin syyt löytynevät sodasta toipuneen Länsi-Saksan talousihmeen sisältöjen ja saksalaisen yhteiskunnan byrokraattisten ominaisuuksien yhdistelmästä, joita vastaan nousi radikaali vastarinta. Antiautoritaarinen liike ei koskaan ollut laaja, mutta sillä oli myötäilijöinä koko joukko varsinkin nuoria sodan jälkeen syntyneitä saksalaisia.

Mielikuvituksettomasti voitaneen sanoa, että porukkaa sitoi yhteen vapauden kaipuu ja halu irtautua  säännellyn yhteiskunnan kahleista.

Tietenkin Vietnamin sota oli yksi merkittävimmistä vaikutteista taustalla ja aktiivien mielenosoituksen kohde.

Ajan henki (”vuosi kuuskytkahdeksan”) toimi katalysaattorina radikaaleille ajatuksille koko Euroopassa. Vaikka kirjoitukseni alussa onkin lueteltu liikkeen huomattavimpia toimijoita, on muistettava, että mukana oli monia muitakin vaikuttajia, kuten Gudrun Ensslin,  Rudi Dutschke ja Dieter Kunzelman vain muutaman mainitakseni. Heidän radikaalisuutensa vaihteli eikä voida nimetä tyypillistä yhteen nivovaa piirrettä. Varsinkin Ennslinin merkitys oli huomattava toiminnan perustelujen pohdinnan näkökulmasta siihen nähden, mitä aiemmin tiesin hänestä.

Pisimmälle yhteiskunnan portaissa  eteni Joschka Fischer,  josta tuli vihreiden edustajana lopulta Saksan ulkoministeri!

Osa mukana olijoista sitoi radikalismin puoluerakenteeseen, mutta yleensä henki oli, että puoluelaitos oli liian jäykkä tyydyttääkseen aktiivien toiminnan tarpeen. Myöskin esimerkiksi virallinen SPD ja sen nuorisojärjestö suhtautuivat nirsosti uuteen liikkeeseen.

Mistä yhteiskunnallisista taustoista em. henkilöt nousivat? Voidaan sanoa, että hyvin erilaisista ympäristöistä. Andreas Baader oli koulupudokas tai paremminkin hän pudotti itsensä pois koulutusputkesta ja tyytyi lyhyisiin työsuhteisiin. Hän oli käsistään kätevä, mutta ei perustanut teoreettisista pohdinnoista. Ulrike Meinhof oli monessa suhteessa länsimaisen sivistyshengen ilmentymä, joka perusti toimintansa analyyttisille kirjoituksille ja Gudrun Ennslin oli lopulta tohtorivaiheen opiskelija, eräänlainen radikaalien pääideologi. Karkeasti ottaen kaikki ponnistivat keskiluokkaisesta elinympäristöstä.

Andreas Baader  oli ensi sijassa toiminnan mies, joka ei piitannut yhteiskunnallisista teorioista. Muut saivat selitellä hänen tekojensa vaikuttimia ideologisilla tai poliittisilla argumenteilla. Myös Baader itse halusi takaperoisesti teoilleen yhteiskunnallisen selityksen. Baaderista tuli ryöstäjä ja murhaaja, joka herätti hysteriaa tavallisten kansalaisten joukossa. Vain hiukan kieli poskessa voidaan sanoa, että muiden tehtävä oli löytää jälkikäteen Baaderin pragmatismille teoreettinen viitekehys.

Baaderilla oli kiistatta raju vaikutus ympäristöönsä, jopa suggestiivinen vaikutus ympärillään oleviin ihmisiin. Muut ihailivat Baaderia ja Baader nautti päästessään ihailun kohteeksi.

Baader-ilmiötä ei nähdäkseni olisi syntynyt ilman tuon ajan vahvoja ristiriitoja, jotka liittyivät ajan yhteiskunnallisin ongelmiin ja ”järjestelmän” vinoumiin. Kun mielenosoittajat ryhtyivät kapinoimaan pakkovaltaiseksi kokemaansa järjestelmää vastaan, vastasivat poliisit väkivallalla. Olen pohtinut olisiko pidättyvämpi poliisien toiminta johtanut järkevämpään tulokseen ja olen melko varma, että poliisien toiminta kiihdytti edelleen järjestelmän vastustajia.

Eri asia on sitten pohtia, miten fyysistä väkivaltaa uhkuva Baader sai järkevänä ja ajattelevana ihmisenä pidetyn Meinhofin valtaansa. Heidän välillään ei ollut seksuaalista kanssakäymistä. Meinhofin elämäkerta kertoo jotain, mutta arvoituksiakin jää. Syväpsykologia voi löytää naisen ja miehen roolituksesta jonkin selityksen, mutta minä luovun tässä enemmiltä selityksiltä.

Tietenkin Baaderin tekojen taustalla vaikutti hänen uskomattoman raaka ja karkea muista piittaamaton käytös. Ainoastaan Gudrun Ensslin sai hänet ajoittain rauhoittumaan selittämällä Baaderille hänen toimintansa teoreettisia vaikuttimia. Tässä tullaan oleelliseen kysymykseen eli kuinka ratkaisevaa osaa näytteli Baaderin kaltaiselle ihmiselle aito taistelu yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltakoneistoksi käsitettyä järjestelmää vastaan. Päädyn lopulta kuitenkin sille kannalle, että kiihkeä toiminnanhalu, halu olla esillä, halu nauttia vaikutusvallastaan, halu olla suosittu kaltaistensa joukossa oli Baaderin pääpontimena, eivät ideologiset rakennelmat.

Liikkeellä oli paljon nuoria, joilla oli tarttumapintaa Baaderin kaltaiselle ihmiselle ja ilmiölle. Tätä ei tule käsittää väärin: en sinällään näe noiden aikojen protestia turhana, sille löytyi riittävä argumentaatio, mutta vain demokraattista tietä.

Lehto-Bleckertin kirjan ansioihin kuuluu edellä kuvatun henkilögallerian jäsenten keskinäisten suhteiden perusteellinen erittely sekä moninaiset seksuaaliset suhteet näistä syntyneine lapsineen. Yhteenvetona sanoisin, että joukko oli sekalainen koostumukseltaan ja mielipiteet kävivät tuon tuostakin ristiin.

:::::::::::::::::::::::::

Esimerkkinä terroristien toiminnasta otan tässä esille joukkion alkuvaiheessa (ennen RAF:n muodostumista) tekemän tavarataloiskun. Kysymys lienee  ollut kulutusyhteiskunnan ja kulutushysterian vastaisesta protestoinnista (yhtä hyvin Vietnamin sodan vastaisesta protestista).

Huhtikuun 2. päivän vastaisena yönä vuonna 1969 räjähti pommi kahdessa Frankfurtin keskustan tavaratalossa. Rakennukset olivat tyhjillään, mutta kuitenkin paikalla oli havainnoitsija, joka hälytti palokunnan paikalle.  Palopesäkkeitä oli useita. Samaan aikaan Saksan tietotoimisto sai varoituksen syttyvästä tulipalosta. Myös toinen tavaratalo syttyi tuleen. Onneksi automaattinen sammutusjärjestelmä toimi ja palo tukahtui alkuunsa. Ajastimella varustetut pommit olivat sijoittaneet kauppojen tiloihin Andreas Baader ja Gudrun Ennslin.  Kuitenkin parivaljakon liikkuminen oli herättänyt huomiota ja pian lähistöllä oleilleet tuhopolttajat napattiin kiinni. Muut sytyttäjät onnistuivat pakenemaan.

Huomiota herätti, että tuhopolttajat kehuskelivat teoillaan. Raskauttavia todisteita oli runsaasti molemmilla kiinni otetuilla. Tuhopoltoissa säästyttiin henkilövahingoilta, mutta aineelliset tuhot olivat merkittäviä. Syntyi merkillinen tilanne,  kun moni ulkopuolinen osoitti myötätuntoa provokaattoreita kohtaan, tämäkin ajan ilmiö. Vaikutti  siltä,  että kysymys oli poliittisesta provokaatiosta ja performanssista. Oikeudenkäynnissä syytetyt esiintyivät ylimielisesti katumatta tekoaan.

On sanottu, että tekoon ei suhtauduttu tarpeellisella vakavuudella.  Alkeelliset pommit herätyskello ajastiminenaan olivat  omiaan aiheuttamaan viranomaisten vähättelyä tekoa kohtaan, joka saattoi heijastua varomattomuutena tuleviin terroristien vahingontekoihin.

Kävi ilmi, että terroristien keskuudessa oli syntynyt kilpailu siitä, ”kuka ehtii ensin”. Oltiin siis jo pitkällä valitulla tiellä.

Mutta Frankfurt oli vasta alkua. Terroristit järjestäytyivät Punaiseksi armeijakunnaksi,  jonka tarkoituksena oli saada aikaan kansannousu. RAF:n ensimmäisenä iskuna pidetään Baaderin vapautusyritystä 14.5.1970. Ja jatkoa seurasi. Viranomaisia ja taloudellista eliittiä vastaan suunnatut väkivallanteot olivat julmia.  Ryhmän iskuissa kuoli vuosina 1972-1991 yhteensä 34 ihmistä.

Terroristien vallankaappausyritykset olivat kuitenkin alusta lähtien tuhoon tuomittuja. RAF:n johtohenkilöt (Meinhof, Baader, Ensslin ja Raspe) kuolivat oman käden kautta 1976-77.

RAF osoitti kuitenkin sitkeytensä järjestäytyen 2. ja 3 sukupolveksi ennen kuin sen vaikutus hiipui toiminnan hajoamiseen vuonna 1998.

Rinnan edellä mainitun opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen kanssa eteni yleispoliittinen kehitys. Vuoden 1968 kapina auttoi valtaan vastavoimana maltillisen vasemmiston. SPD-johtoinen hallitus käynnistyi vuonna 1969 Willy Brandtin toimiessa puheenjohtajana.