tiistai 31. maaliskuuta 2015

Ihanteiden aikaan

Kävin katsomassa Aleksanterin teatterin näytelmän ”Ihanteiden aika”. Se on kuvaus päivälehden piiriin (Eero Erkko, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Lauri Kivekäs, Santeri Ivalo, E.O. Sjöberg…..) vaiheista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun vaihteessa. Samaan aikaan iltalukemistonani oli Antti Blåfieldin ”Loistavat Erkot” - elämäkertateos Eero, Eljas ja Aatos Erkosta - jonka alkuosa osuu ajallisesti yksiin näytelmän kanssa.

Päivälehden perustamisen historia on täynnä suurta intoa, vähäistä tietotaitoa ja aivan liian pieniä resursseja. Venäjän sananvapautta kuristava ote leijui lopettamisuhkana lehden yllä. Luulenpa, että tämä vaihe täytyi kuitenkin käydä läpi ennen kuin saavutettiin jotain pysyvämpää lehdistömme historiassa. Päivälehden piiristä kasvoi lopulta poliittinen liike. Nuorsuomalaiset ovat monen myöhemmin perustetun poliittisen puolueen alkujuuri (edistyspuolue, kokoomus, maalaisliitto/keskustapuolue, jopa sosiaalidemokraatit).

Oliko tuo aika ihanteiden aikaa? Perusteita löytyy: vallitsi suuri odotus, että tapahtuu jotain suurta ja ihmiset, jotka olivat mukana lehtimaailman myllerryksessä odottivat itseltään merkittävää roolia juuri tuossa historian vaiheessa.

Tavan mukaan odotuksissa joko petyttiin tai saavutettiin osa siitä, mitä oli asetettu tavoitteeksi. Saavutusten puolella on varmaan se esi-itsenäistymisen tuntu, joka tapahtumiin liittyi: ei haluttu olla venäläisiä eikä ruotsalaisia. Molemmissa teoksissa – sekä teatterikappaleessa että kirjassa - liikutaan nuorsuomalaisella liberaalilla väylällä, joka sekään, kuten historiasta tiedämme, ei ollut mikään yhtenäinen liike.

Varsinkin näytelmässä teeman valinta on johtanut muutamien historian valtaväylien sivuuttamiseen varsin ohuella käsittelyllä. Tarkoitan nyt Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen edustamaa vanhasuomalaista räyhäävää interventiota teatterin lavalla tai työväen karrikatyyrimäistä vilahtamista esityksessä. Vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinja oli kuitenkin historian valtavirrassa lukemattomien suomalaisten valitsema linja noina myrskyisinä päivinä. Sillä on kantavuutta lukuisissa historian vaiheissa myöhemminkin.

Työväenluokan mahtava osuus tapahtumissa paljastui täydessä laajuudessaan ensimmäisissä vaaleissa 1907. En tiedä osasinko tulkita oikein, mutta näytelmässä ikään kuin annetaan ymmärtää, että pettymys liberaaleihin - näytelmän tekijöiden ajattelumaailman mukaan - tuli esille juuri kyvyttömyydessä ratkaista köyhyyden ongelma. Syynä kykenemättömyyteen olivat keskinäinen eripura ja linjaerimielisyydet. Itse näkisin niin, että eri suuntaukset olivat niin kaukana toisistaan, että mitään kokoavaa ”ajan henkeä” ei olisi voitu luoda. Tämä on historian vääjäämättömyyttä.

Uskon kuitenkin, että näytelmä pystyi antamaan ymmärrettävän kuvan 1890-luvun kiihkeistä vuosista. Sekä kirjassa että vähäisemmässä määrin näytelmässä tuodaan esille tuon ajan taustatapahtumat: naisasialiike, raittiusliike, työväenliike, darwinismi, teollinen kehitys ja teolliset innovaatiot. Mullistukset ajatustavoissa olivat liikaa monille konservatiiveille ja kirkonmiehille.

Teatteriesityksen taiteellisessa työryhmässä kirjailija Gunilla Hemming ja ohjaaja Katja Krohin korostavat joidenkin vahvojen naisien roolia ehkä yli sen, mikä heidän vaikutuksensa oli todellisuudessa. Kuitenkin naisten esille tulolle juuri noina aikoina on annettava sille kuuluva arvo. Tekla Hultin ja Minna Canth toimivat muurinsärkijöinä, kun eri väestöryhmien rooleja järjestettiin uudelle mallille. Hultinin tohtorinväitös ja toimiminen uraauurtavana toimittajana ansaitsee sille kuluvan huomion.

Näytelmän pääviesti oli tietenkin taistelu omien ihanteiden puolesta. Näihin kuuluivat irtiotot sekä venäläiseen että ruotsalaiseen kulttuuriin. Vallankumouksessa parasta on odotus. Tulokset suodattuivat sattumien, lahjakkuuksien yhteentörmäysten ja kovan tahtotilan kautta. Taustalla käytiin valtataistelua paitsi eri suuntausten niin myös henkilöiden välillä. Miten muutoin olisi voinut ollakaan! Tuskinpa taistelu olisi tuonut sellaisia tuloksia, jos henkilöt olisivat olleet nukkavieruja vastuunväistelijöitä. Ihanteet ja todellisuus törmäsivät yhteen, kun Venäjä kiristi otettaan Suomesta ja lehdentekijät suuressa innossaan asettivat suuria - mutta kuitenkin perusteltuja - odotuksia lehdelleen. Jälkiviisaus on turhaa, sillä ensimmäisen mestarisuorituksen eli Päivälehden (lopetettiin 1904) raunioilta nousi nykyinen Helsingin Sanomat. Näytelmä päättyy näiden kahden lehden ajalliseen välimaastoon ja Eero Erkon karkotukseen. Valtavan yritteliäs Erkko kuitenkin hankki osaamispääomaa Yhdysvalloissa viettäminään kuukausina ja tullessaan Suomeen 1904-1905 levottomien aikojen jälkeen (huhtikuussa 1905) hänellä oli parempi pohja raivata itselleen tilaa - silloin jo perustetussa - Suomen lehdistöhistorian suurenmoisimmassa saavutuksessa, Helsingin Sanomissa.

Lukisinko Päivälehden piirin jäsenet ”kansakunnan perustajaisien” joukkoon. Tuskinpa. Eero Erkko oli tuon joukon vaikutusvaltaisin lehtimies lainkaan väheksymättä esimerkiksi Juhani Ahon roolia. Lauri Kivekäs oli varhaisvaiheessa esimerkillinen hahmo. Juuri Kivekäs oli radikaalin ylioppilasryhmittymän KPT:n lahjakkain jäsen, jota Eero Erkko piti esikuvanaan. Keskinäisessä taistelussa Kivekäs menetti vähitellen vaikutusvaltansa lähinnä omien kunnianhimoisten päämääriensä kaaduttua. Tuo joukko oli valmistelemassa maaperää tuleville toimille ja kaukana häämöttävälle itsenäiselle Suomelle ja tasavaltaiselle hallitusmuodolle.

Päivälehden piiri oli arvokas osa esi-itsenäisyyden vaihetta. Silloin irtauduttiin vanhasuomalaisten hyvänä pitämästä uskollisuudesta tsaarille. Pahaa edusti koneisto tsaarin alapuolella, kunnes vanhasuomalaisetkin tajusivat, ettei ollut ”hyvää tsaaria”.

Teatteriesityksessä oli kekseliäitä videonkäyttöratkaisuja, joilla viittauksenomaisesti kerrattiin Suomen taiteiden historiaa. Olihan tuo aika myös kirjallisuuden, musiikin ja maalaustaiteen osalta hienoa aikaa. Luontevien näyttelijäsuoritusten avulla nämä Suomen historian vaiheet avautuvat riittävällä intensiivisyydellä.

Mitä näytelmä ja kirja antavat tälle päivälle? Paljonkin. Ratkaisevaa on suhde Venäjään ja länteen. Voidaan sanoa, että Suomen historia noista päivistä on ollut kahden eri ajattelutavan aaltoilua: myöntyväisyys ja tiukka vastarinta – suorastaan viha - suhteessa Venäjään ovat vaihdelleet. Vuosisadan vaihteessa asetelma oli konkreettisimmillaan: tarvittiin myötäilyä, mutta tie kohti itsenäisyyttä kulki Päivälehden radikaalin piirin kautta. Media oli silloinkin erittäin merkittävä tapahtumien ohjaaja. Läntinen kulttuuripiiri näkyi Päivälehden piirin demokraattisten ihanteiden ja sananvapauden ylevänä kannatuksena.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Siinä tekijä missä näkijä

Jean-Claude Juncker ehdotti taannoin EU:n armeijan perustamista. Helsingin Sanomien Unto Hämäläinen jäi kaipaamaan (”Harkitaanpa vielä sitä Junckerin ehdotusta”, HS, 22.3.2015) perusteellista keskustelua asiasta Suomessa, mutta Hämäläisen sanoin ”Mitä vielä! Sille on lähinnä naureskeltu”. Puolueet eivät ole lämmenneet ehdotukselle. Ymmärrän hyvin, että Euroopan armeija tuntuu haihattelulta. Yhteisen armeijan kilpailijana on Nato. Sitä paitsi tuntuu aivan mahdottomalta, että EU:n sisältä löydetään riittävä yksimielisyys armeijan perustamisesta, sen varustamisesta, sen rahoittamisesta ja sen toiminnan luonteesta. EU on rauhan ajan yhteenliittymä, ja siinäkin roolissa sillä on tekemistä.

EU:n armeijalla on mielestäni vain kaksi funktiota: sillä voidaan yrittää korvata Suomen kaltaisessa maassa liittyminen Natoon. EU-armeija olisi vähemmän vastenmielinen suomalaisten enemmistölle. Toinen vaihtoehto on, että EU-armeija olisi välivaihe matkalla kohti Natoa. Kumpikin vaihtoehto on erittäin epätodennäköinen.

Hämäläisen märehtiminen asialla viittaa siihen, että HS:n pyrkimys viedä Suomea Natoon on niin kovassa vastatuulessa, että sille yritetään löytää epätoivoisesti vaihtoehtoa. En ole tietoinen, mihin faktoihin tällainen hätä liittyy.

Sitten Hämäläinen viittaa EU:n liittymisen yhteydessä esillä olleeseen turvallisuusaspektiin. Mauno Koivistoakin hän lainaa ja toteaa, että Koiviston mielestä turvallisuuspoliittiset syyt olivat voimakkain puoltolause EU:hun liittymiselle.

Itse muistan hiukan toisin. Pääargumentti EU:n vastustajilla oli itsenäisyyden menettäminen, mutta ei Venäjälle vaan EU:lle. Entä EU:n kannattajat? En kiellä, etteikö turvallisuusaspekti olisi ollut esillä, mutta mielestäni keskeiset perustelut EU:hun liittymisessä olivat taloudellisia. Maksimissaan ajateltiin, että EU oli lopullinen länteen sitoutumisen merkki, mutta ei ensisijaisesti turvallisuuspoliittisista syistä vaan taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti. Eri asia on sitten, että EU:n kannattajien vetoaminen turvallisuuteen saattoi vaikuttaa joidenkin ihmisten kääntymiseen EU-liittymisen puolelle.

Meillä on taipumusta kirjoittaa historiaa uusiksi aina siitä ajankohdasta käsin, jota kulloinkin elämme. Juuri nyt turvallisuusnäkökohdat ovat esillä ja sen takia EU:hun liittyminen nähdään niin voimakkaasti turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. EU:n kannattajat ovat joutuneet puolustuskannalle ja siitäkin syystä halutaan korostaa turvallisuustekijöitä ajatellen ehkä, että kun muu ei tehoa, niin käytetään tätä korttia.

Presidentti Niinistö on ymmärrettävistä syistä halunnut nähdä EU:n myös turvallisuusorganisaationa, koska Nato-vastaisuus on niin selkeää. Mutta ei hänelläkään ole ollut konkreettista etenemisväylää osoitettavana, jos ei sellaisena pidetä Junckerin tukemista.

Hämäläisen kolumnin lopussa on paljastava kohta HS:n paniikista, kun hän toteaa, että vaikka Junckerin ehdotus on tuomittu epätodennäköiseksi ”on kuitenkin syytä tarttua oljenkorteen, jos ei muuta ole tarjolla.” Oljenkorteen? Mistä tämä yhden totuuden epätoivologiikka kumpuaa?

Ihmetyttää, että Hämäläisen kaltainen kokenut toimittaja tarttuu johonkin Moskovan torin huuteluun (”Anna meille Puola, Suomi….”) ikään kuin kysymys olisi muinaisen Pravdan tuomionjulistuksesta.

Onko niin, että jos haastatellaan kiinteistövälittäjää kiinteistömarkkinoiden tilasta, korkeaa upseeria turvallisuupoliittisesta tilanteesta ja lehtimiestä akuutista poliittisesta kriisistä, niin kukin näistä on niin keskellä tapahtumien läpinäkymätöntä sumua, ettei pysty hahmottamaan kokonaisuutta? Tarvitaan viisaita poliitikkoja, huippuvirkamiehiä ja valveutuneita lukijoita näkemään metsä puilta.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kuinka paljon on paljon? Harhautetaanko meitä luvuilla?

Valtionvelan arvioidaan nousevan seuraavan nelivuotiskauden aikana 124 miljardiin euroon . Onko tämä paljon? Useimpien mielestä se on liikaa, mutta itse suhtaudun lukuun levollisesti. Paljon suurempi ongelma on, jos budjettialijäämä ei pidemmällä aikavälillä ja systemaattisen selkeästi ala pienentyä nykyisestä 5-6 miljardista eurosta. Absoluuttisista luvuista puhuminen on vaikeaa, koska luvut kasvavat niin suuriksi, että niitä on vaikea hahmottaa ja suhteuttaa mihinkään konkretiaan. Muistan kuinka takavuosina hämmästelin Yhdysvaltain liittovaltion velkaa, joka oli 16 000 miljardia dollaria. Käsittämätön luku. Nyt velka – kun Yhdysvalloilla menee hyvin - on paljon enemmän! Suhteuttamisen tarve on ilmiselvä.

On yksi selkeä valtiollisen velan vertailuperuste ja se on bruttokansantuote. Katselin vuoden 2014 velkasuhde-ennustetta vuodelta 2014 (lopulliset luvut eivät ole vielä käytettävissä) ja se osoitti, että Suomi on sijalla 14 euromaiden vertailussa. Suomen julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli 58,9 prosenttia. Seuraavan vaalikauden lopussa, vuonna 2019 sen arvioidaan olevan noin 68 prosenttia (valtio noin 53 prosenttia ja kunnat yhteensä noin 15 prosenttia) . Sattumalta juuri nyt velkatilastossa edellämme (siis sijalla 13) olevan Maltan lukema on 68,6 prosenttia. Pieni ajatusleikki johtaa siihen, että sijoituksemme tällä omatekoisella mittarilla ei heikkenisi lainkaan nelivuotiskaudella. Jököttäisimme edelleen sijalla 14. No, velkasuhde tosiasiassa muuttuu eri maissa eri tavalla ja Suomen aseman pelätään heikkenevän tässä vertailussa.

Tarkoitukseni olikin vain tuoda esille, että erityisen dramaattista muutosta sijoituksessamme ei näyttäisi olevan tapahtumassa, elleivät kasvulukumme aivan nuukahda.

Helsinkiin on nyt New Yorkia matkien hankittu velkakello ihmettelyn kohteeksi. Juuri nyt se on lukemassa 96,3 mrd euroa. Mainittakoon, että Yhdysvaltojen velkakello raksuttaa tätä kirjoitettaessa lukemissa 18 163 591 xxx xxx dollaria (loppuosa vilistää digitaalisessa kellossa niin nopeasti, ettei lukuja kannata merkitä ylös) . Se on siis kasvanut edelleen finanssikriisin päivistä, mutta Yhdysvalloillahan menee hyvin! Samaan aikaan Yhdysvaltojen bruttokansantuotteen kehitystä osoittava kello on lukemassa 17 623 518 xxx xxx dollaria eli velka/bkt on aikapäiviä sitten ylittänyt 100 prosentin rajan.

Lukumagiaa on ehkä siksi pidettävä esillä, että parhaillaan käydään kovaa kamppailua säästämisen/leikkaamisen (uusi nimi on ”sopeutus”) ja velkaelvytyksen välillä. Olen itsekin näistä kirjoittanut. Poliittiset puolueet ovat vaalien alla laatineet miljardien leikkauslistoja ja kilpailevat nyt siitä, kenen arvaus osuu parhaiten kohdalleen. Vastausta on mahdoton antaa, sillä sitä eivät tiedä viisaat tai vähemmän viisaat ekonomistitkaan!

Miltei täsmälleen samaan aikaan kuin leikkausmiljardeja heitellään ilmaan on herännyt vastareaktio joidenkin taloustietelijöiden taholta (esim. Pertti Haaparanta, Matti Pohjola). Useimmat poliittiset puolueet näyttävät kuitenkin luottavan valtiovarainministeriön ennusteisiin ja suosituksiin leikkausten määrästä. Kokoomus jopa tsekkasi omaa vaaliohjelmaansa vastaamaan VM:n lukuja. Kamppailua käydään lähinnä velkarahan käytön jaksotuksesta.

Minulla on taipumusta ymmärtää – tietyin varauksin - oppositioekonomisteja. Valtavirta on vahvoilla, sillä meillä on niukkuustraditio (austerity hienommin sanottuna) taakkanamme. Niukkuutta harrasti jo Snellman tappaen suomalaisia nälkään 1860-lopulla. Sitten tuli Risto Ryti, joka 1930-luvun lamassa näännytti yrityksiä ja maanviljelijöitä. Rainer von Fieandt kävi lapsilisien kimppuun 1950-luvun lopulla ja sitten tulikin Iiro Viinasen vuoro 1990-luvun alussa toteuttaa yhden totuuden politiikkaa.

Haaparannan ja Pohjolan lisäksi Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT:n) ekonomistit puuttuvat hyvin eritellyllä tavalla leikkauslistojen epätoivottuihin vaikutuksiin. PT arvostelee valtiovarainministeriötä kasvun edellytysten aliarvioimisesta. Leikkauksilla on kasvua hyydyttävä vaikutus hetkellä, jolloin nimenomaan tarvitaan kasvusysäyksiä. Pahinta on, jos orastavaa kasvua kutistetaan väärillä toimenpiteillä.

Kun talous normalisoituu taantumasta ja Venäjän kaupan romahtamisesta, voi käydä jälleen niin, että kasvu on suotuisampaa kuin on odotettu. Vaikka PT:llä on ollut taipumusta optimismiin, on sen toisinajattelulle annettava sille kuuluva arvo. PT arvostelee suorasukaisesti sitä, että VM:n kasvuennusteet perustuvat toteutuneiden huonojen vuosien bkt:n kasvuun. VM on ehkä sidottu tähän ajatteluun jo ohjeistuksensa perusteella, mutta muut voivat ajattelun aiheellisesti kyseenalaistaa.

On syytä kiinnittää huomiota esimerkiksi taloushistorian professori Sakari Heikkisen huomioon, kuinka pienillä ennustepoikkeamilla esim. koskien bruttokansantuotteen kasvua tai inflaatiota, voivat muutokset olla merkittäviä vaikkapa kansantalouden kestävyysvajeeseen. Viime vuosina on käynyt päinvastoin ja Suomi on ollut ennusteisin nähden alisuoriutuja.

Kun suurilla velkaluvuilla hekumoidaan, on syytä tuoda esille myös Suomen nettovarallisuuden määrä, joka oli vuonna 2014 lähes 15 miljardia euroa (meillä oli saamisia ulkomailta 686 mrd euroa ja velkoja ulkomaille 671 mrd euroa).

Suomen julkisen sektorin nettovarallisuus on huipputasoa kansainvälisesti mitattuna. Vielä kannattaa muistaa, että eläkerahastoissa on 180 miljardia euroa, josta monet maat voivat vain haaveilla.

Harhautetaanko meitä luvuilla?

Suuret luvut eivät saisi olla propagandan väline, jolla vaikutetaan kansalaisiin. Joillakin voi olla, ja on ideologisia pyrkimyksiä maalatessaan pirun seinälle. Poliitikkojen velvollisuus on suhteuttaa esille ottamansa luvut ja eritellä kansantalouden osatekijöitä kansalaisille ymmärrettävään muotoon.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Suomen malli pohjana uudelle tasapainotilalle Euroopassa?

”Venäläinen syö aina kun saa” (vrt. presidentti Niinistön kasakkalainaus), ”Rottakin puree, jos se ajetaan nurkkaan”, ”Kun venäläinen pääsee niskan päälle, hän potkii sinua päähän. Kun hän joutuu alakynteen, hän nuolee saappaitasi”. Nämä ovat Keijo Korhosen poimimia lainauksia, joita on sanottu venäläisistä. Jokainen voi ottaa kantaa ja arvioida niiden oikeaan osumista.

Moni kuitenkin allekirjoittaa tänään nuo väitteet. Toisenkinlaisia mielipiteitä on esitetty, eikä siitä niin kauaa ole. Olen miettinyt käsitettä ”luottamus”, jota käytettiin YYA-Suomessa yleisesti, kun haluttiin kuvata Neuvostoliiton ja Suomen suhteita. Useimmat sanovat nyt, että kysymys oli sanahelinästä. Koko käsite on menettänyt relevanttiuden, se on ikään kuin toisesta maailmasta.

Neljä vuosikymmentä sitten luottamus taidettiin kokea hiukan eri tavalla. Silti kyynikko voisi sanoa, että mitkään tämän tyyppiset kliseet – sanoipa ne mikä suurvalta tahansa – eivät ole muuta kuin korulauseita kansainvälisissä suhteissa.

Kun ”luottamus” puhdistetaan kaikesta pinttyneestä kuonasta, on se kuitenkin lähtökohta suhteiden perusrakenteelle. Kysymys on myös toisen osapuolen käyttäytymisen ennakoitavuudesta. On sanottu että Neuvostoliiton käyttäytyminen oli ennalta arvattavampaa kuin nykyisen Venäjän käytös. Paljon mahdollista.

Juuri nyt tuntuu lännen ja idän vastakkainasettelulle olevan ominaista jännityksen kierteen lisääminen puolin ja toisin. Kysymys on klassisesta kylmän sodan kuviosta. Tarvittaisiin irtautumista vanhoista ajatustottumuksista ja pyrkimystä löytää liennytyksen väylä karikoiden keskeltä.

Zbigniew Brzezinski oli 1970-luvun kylmän sodan sotilas. Hän edusti periksiantamatonta ajattelua bipolaarisessa maailmassa toimiessaan Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana. Kovuus ja ankara antikommunismi olivat epiteettejä, jotka oman muistinikin mukaan olivat luontevia puhuttaessa Brezinskystä. Vanhoja guruja kannattaa kuitenkin kuunnella, koska Brzezinskin kaltaisilla henkilöillä voi olla nykytilanteessa parempi realiteettien taju kuin nykypoliitikoilla.

Viime vuoden maaliskuun 15. päivä otin kantaa kriittisesti Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin (ZB) esittämään ajatukseen, että Ukrainan pitäisi omaksua Suomen malli. Hiukan loukkaantuneena kirjoitin, että emme me mikään YYA-Suomi ole! Ja Ukrainalaiset taas loukkaantuivat, kun he eivät halunneet hyväksyä missään tapauksessa viittauksia Venäjän etupiiriin.

Totesin seuraavasti:

”Kissingerin Suomi-mallissa otetaan historiasta pala sieltä, toinen täältä ja yhdistellään niitä keskenään sopivaksi sekoitukseksi ja annetaan ymmärtää, että kysymys on Suomen (nykyisestä) mallista. Tosiasiassa Suomi voisi EU:n lisäksi liittyä Natoon halutessaan, joskaan niin ei reaalipoliittisista syistä kannata tehdä. Suomen liittoutumattomuuteen ei liity ”suomettumista” , vaan kysymys on Suomen itsenäisesti tekemästä järkiperäisestä ratkaisusta.”

No, nyt (23.3.2015) Hesarissa julkaistiin Brzezinskin haastattelu. ZB:n arvio tuntuu hyvin tasapainoiselta, kun hän sanoi Brussels Forum konferenssissa: ”Ukrainan asema voisi olla samankaltainen kuin Suomen, Naton ulkopuolella”. ZB:n analyysi ärsytti vuosi sitten varsinkin niitä, jotka eivät hyväksy ”liittoutumaton” -käsitettä Suomen yhteydessä. Tietenkin Suomi haluaa olla poliittisesti liittoutunut länteen! ZB ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut kritisoimassa Suomen (eikä Ukrainan) länsiorientoituneisuutta.

Nyt ZB toteaa haastattelussa, että ”Suomi ei ole Naton jäsen, mutta tuntee olonsa turvalliseksi johtuen yhteyksistään Eurooppaan ja epäsuorasti Yhdysvaltoihin. Suomi on demokratia, Suomi on aktiivinen Euroopassa. Järjestely on tyydyttävä sekä eurooppalaisille että yhdysvaltalaisille ja ennen kaikkea suomalaisille itselleen, ja Venäjä voi elää sen kanssa. En pysty kuvittelemaan Ukrainalle sen parempaa järjestelyä.”

Kauhistuneet äänet – niin Suomessa kuin Ukrainassa - kuuluvat korvissani: Entä Krim? Voiko hän olla noin tunteeton? Eikö hän ymmärrä, että monet suomalaisetkin pelkäävät? Miksi hän ei hyväksy turvallisuushakuisuutta Natoon? ZB:n ajatukset ovat niin paljaan reaalipoliittiset (olen joskus käyttänyt nimeä inhorealistiset), että monia kylmää.

Oleellista tässä on se, että ZB hyväksyy elementin ”sotilaallinen liittoutumattomuus”. Hän ei moralisoi itä-länsi-suhteilla Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin tavoin, vaan ymmärtää, että liittoutumattomuus on kuin yhteensopiva palanen maailmanpolitiikan palapelissä. Se voi olla stabiliteettia lisäävä tekijä Euroopan turvallisuudessa.

Mukava kuulla kaiken suoranaisen sodan lietsonnan keskellä kylmän viileitä arvioita nykytilanteesta. Tämä tuo mieleen George F. Kennanin järkeilyn.

Asiat ovat kääntyneet päälaelleen: entinen kovanaama, Zbigniew Brzezinski on liennytyksen airut, ja varsinainen kylmän sodan sotilas vaikuttaa olevan Carl Bildt, jonka retoriikka kuulostaa hyvin kylmäsotamaiselta.

Onko Brzezinskistä tullut rauhankyyhkynen? Ei sentään, kyllä hän näkee Yhdysvaltain varustautumisen relevanttina. Mutta hän pyrkii näkemään maailman turvallisuusuhkien sumun läpi, ja myöntää, ettei voi mielipiteillään olla kaikkien mieliksi.

Mitkä ovat Venäjän tarkoitusperät? Venäjän tavoitteena lienee pyrkimys saada sen suurvalta-asemalle tunnustus. Laajemmassa kuvassa Venäjä pyrkinee uuteen tasapainotilaan, jossa sen edut on huomioitu nykyistä paremmin. Mikä tämä uusi tasapainotila on, sitä emme tiedä, mutta se muistuttanee bipolaarisen maailmankäsityksen (tai kylmän sodan) aikaista maailmanjärjestystä. Sen minimitavoite on pysäyttää Naton eteneminen sen rajoille ja oman aseman heikkeneminen.

ZB ei ota kantaa HS:n haastattelussa edellä mainittuun laajempaan tasapainonäköalaan, mutta hänen hahmottelemassaan mallissa sotilaallisesti liittoutumaton Suomi (jota se jo valmiiksi on) voisi toimia mallina Ukrainalle ja nämä kaksi maata voisivat olla osa uutta Euroopan tasapainotilaa. Sen muita lukuisia elementtejä en tässä arvioi.

Ukrainan parlamentti on tehnyt tunnetun päätöksensä hakea jossain vaiheessa Nato-jäsenyyttä, joten ollaan kaukana ZB:n järkeilemästä ratkaisusta. Vaikka ZB:n ehdotuksia ei otettaisi kirjaimellisesti, annan hänelle tunnustuksen rauhan edellytysten tunnistamisesta. On turha kuvitella, että ratkaisut voisivat syntyä ilman periksiantamista puolin ja toisin.

Niin, luottamus vai kalvava epäily toisen tarkoitusperistä? Venäjän kohdalla pitää puhua sitkeästi luottamuksen palauttamisen mahdollisuuksista. Kauppapakotteiden voimassa ollessa toive on hentoinen, sen myönnän. Toistaiseksi pitää edetä kaksilla raiteilla, toisaalta EU:n pakoteraiteilla, ja toisaalta pitämällä yllä suhteita sekä yritysten, valtion että yksityisten ihmisten tasolla ja odotella kansainvälisen yhteisön kypsymistä esimerkiksi Brzezinskin status quohon.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Tyytyväisten ihmisten maa?

Muutama vuosi sitten oli pinnalla keskustelu suomalaisten mököttämisesta julkisissa liikennevälineissä. Ei juteltu ventovieraiden ihmisten kanssa, ei naurettu, eikä iloittu. Satuin lomailemaan juuri silloin New Yorkissa. Täytyy sanoa, että missään en ole nähnyt niin omiin oloihinsa uppoutuneita ihmisiä kuin New Yorkin metrossa. Todennäköisesti molemmat havainnot ovat liioiteltuja. Julkisten liikennevälineiden kestokäyttäjänä en ole tuntenut itseäni ahdistuneeksi esimerkiksi junamatkustajien hiljaisuuden takia.

Hiljaisuus ja omissa ajatuksissa oleilu tulkitaan helposti tyytymättömyydeksi elävään elämään. Pitää olla ulospäin suuntautunut ollakseen onnellisen oloinen. Erilaisissa onnellisuustutkimuksissa (YK, OECD) olemme viime aikoina sijoittuneet sijoille 7-8, onpa oltu kolmenkin kärjessä joskus. Suomalaisista ehkä huokuu ”sisäinen onnellisuus”, tyytyväisyys, jota ei kailoteta ulospäin. Tunnistan itseni tästä arviosta.

Ketkä osallistuvat julkiseen keskusteluun esimerkiksi netin kautta? Voi olla, että korostuneesti kriittiset ja tyytymättömät ihmiset. Voi olla, että ”paremmin tietävät” kertovat muille, miten maa makaa ja miten asioiden pitäisi olla. Tyytyväiset antavat kritiikin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska hahmottavat paremmin kokonaisuuden?

EPSI Rating on useilla eri mittareilla mitannut ihmisten tyytyväisyyttä elämään Euroopan alueella. Suomi on 0-10 -asteikolla jaetulla ykköstilalla Ruotsin ja onnellisuuskisat yleensä voittavan Tanskan kanssa arvosanalla 8.0. Hyvä näin, sillä media seuraamalla tätä ei kyllä voisi uskoa. Ehkä se on niin, että vain huono uutinen on hyvä uutinen. Saamme siis jatkuvasti kuulla, kuinka surkeita olemme talouden hoidossa ja asioiden organisoinnissa. Kaikki on kuitenkin suhteellista: olemme saavuttaneet tason, jolle ihmiset osaavat sisimmässään antaa arvoa. Sivumennen kyllä ihmettelemme, miten Suomi voi saavuttaa kolmen A:n luokituksen luottoluokittajilta, eihän tulos sovi yhteen arkihavainnon kanssa. Tietenkin on tuotava esille varaumia: EPSIn haastattelukysely on vuodelta 2013. Mitenkä kävisi, jos kysely tehtäisiin nyt? Olen seurannut EPSIn kyselyjä aikaisemminkin ja pannut merkille, kuinka tulokset heittelevät kyselystä toiseen. On siis syytä suhtautua varovaisesti näihin kyselyihin ja suhteuttaa ne muuta kautta saataviin tietoihin.

Yksi syy Skandinavian maiden tyytyväisyyteen – ja tätä pidän tieteellisestikin todistettuna – on ”luottamusyhteiskunnan” vahvuus. Luottamusyhteiskunnan pätevä mittari on luottamuksen mittaaminen ventovieraaseen ihmiseen (joka voi olla palveluja tarjoava viranomainen). Kun voi luottaa, kasvaa tyytyväisyys. Suomalaiset ovat keskimäärin luottavaisia. He ymmärtävät, että erehdyksiä voi sattua ja luottamuksen voi pettää, mutta periaatteessa ei epäillä esim. viranomaisen toimia. Päinvastaisessa tapauksessa esimerkiksi Venäjällä (tai Yhdysvalloissa) ilma on sakeana salaliittoteorioita. Epäilysten ykköskohde on usein se taho, jonka pitäisi olla kaikkein luotettavin eli viranomainen.

Hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta on ollut tärkeää, että suomalaiset ovat olleet selkeästi verrokkimaita tyytyväisempiä esimerkiksi julkiseen liikenteeseen, terveydenhuoltoon(!), peruskouluun ja rikospoliisiin.

Mutta voiko tilanne muuttua? On selvää, että suomalaiseen lintukotoon on hiljalleen hiipinyt tietty epäily, ettei elämä ja oleminen olekaan ihan niin siloista kuin olemme kuvitelleet. Suhtautumisemme asioihin on muutoksen alla. Voidaan valita tietysti kyyninen, mitätöivä ajattelu: ”kyllähän tämä tiedettiin”, mutta yhtä hyvin voidaan ajatella positiivisesti tulevaisuuteen suuntautuen.

Olisiko meillä kaksijakoinen suhtautuminen tyytyväisyyteen. ”Virallisesti” ajattelemme (antaessamme esimerkiksi haastattelua), että olemme suht tyytyväisiä, mutta epävirallisesti käsi puristuu löyhästi nyrkkiin taskussa. Sama ilmiö tulee esille nettikeskustelussa: virallisesti voimme omalla nimellä käyttäytyä korrektisti, mutta nimimerkin takaa voidaan laukoa asiattomia.

EPSI-ratingin rankkausta voidaan myös tarkastella eri maiden välisten erojen näkökulmasta. Bulgarian arvosana 4,8 kertoo paljon yhteiskunnallisesta tilanteesta, mutta toisaalta EU-maiden kesiarvo oli 7,1, eli ei hassumpi. On myös helppoa havaita karttagrafiikan avulla, että pienten maiden kansalaisten tyytyväisyys voittaa isojen maiden tyytyväisyyden. Kompakti koko ehkä luo hallittavuuden tunnun sekä oman elämän osalta että yhteiskunnallisesti.

Korkean elintason maissa juuri eläkkeelle siirtyneiden onnellisuus edustaa huippua. Voisin asian juuri kokeneena vahvistaa. Tanskalaiset eläkeläiset ovat tyytyväisimpiä: arvosana oli 8,6. Toisaalta koko EU-alueella 16-24 vuotiaiden tyytyväisyys oli tasolla 7,6, joka antaa toiveita paremmasta tulevaisuudesta.

Vallitsee näennäinen paradoksi: onnellisimmat/tyytyväisimmät ihmiset asuvat hyvin usein maissa, joissa on korkein veroaste. Joko ihmiset rakastavat veroja tai sitten luottamus verojen ja hyvien palveluiden välillä on säilynyt korkealla tasolla. Veikkaisin syyksi tätä jälkimmäistä.

On hyvä, että näiden kansainvälisten tutkimusten myötä saadaan perspektiiviä oman elämän tarkasteluun ja hallintaan, vaikka kysymys on tietenkin keskiarvioista, joka saattaa peittää alleen hyvin tyytyväisten ja hyvin tyytymättömien syvän kuilun.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Suomessa on tehokas julkinen sektori

Kun talous taantuu on tapana nostaa tikun nokkaan julkisen sektorin koko. Sen osuus bruttokansantuotteesta nousee, kun bkt vaivoin kasvaa tai suorastaan alenee. Tämä on pikemminkin luonnollista kuin poikkeavaa. Julkinen sektori toimii automaattisen vakauttajan tavoin. Esimerkiksi työttömyyteen liittyvät menot kasvavat väistämättä, kun talous taittuu taantumaan. Mitenkähän paljon tuhoa olisi aiheutunut vuoden 2009 bkt:n syöksystä, jos valtion ja kuntien taloudet olisivat reagoineet laskuun välittömästi voimakkain menoleikkauksin? No, näin hulluja päätöksiä ei tietenkään tehty.

Tuoreessa muistissa on poliitikkojen – presidenttiä myöten – esille ottama julkisen sektorin koko suhteessa bruttokansantuotteeseen. Sen väitettiin olevan 58 prosenttia. Niinhän se onkin, mutta samalla unohdettiin mainita, että yritysten ja kotitalouksien suhteellinen osuus nosti kokonaisprosentin suorastaan satoihin prosentteihin. Oikein olisi ollut puhua julkisen sektorin osuudesta bruttokansantuotteesta, jolloin eri tekijöiden osuus yhteenlaskien olisi tehnyt 100 prosenttia. Sanottakoon tässä vielä, että julkisen sektorin osuus on tuo moneen kertaan mainittu reilu viidennes bkt:stä (ja yksityinen sektorin vajaat 80 prosenttia).

Se on totta, että Suomen julkinen talous on julkisten kulutusmenojen suhteella bkt:hen mitattuna EU-maiden neljänneksi laajin, mutta aivan liian usein unohdetaan mainita, missä seurassa olemme. Suomea ”edellä” ovat Tanska, Hollanti ja Ruotsi. Nurinkurista tässä on se, että juuri näistä maista meidän kehotetaan ottavan oppia (muistattehan ”Ruotsin malli”, ”Tanskan malli” ja Hollantihan on yksi kaikkein menestyksekkäimmistä maista koko maailmassa). Ruotsin Suomea parempi työllisyystilanne selittyy paljolti sillä, että julkinen sektori työllistää Ruotsissa asukaslukuun suhteutettuna selvästi enemmän kuin meillä. Ei ole sattumaa, että tuoreiden tilastojen mukaan näiden edellä mainittujen maiden kansalaiset – Suomi mukaan lukien – ovat tyytyväisimpiä elämäänsä. Olisiko laajalla julkisella sektorilla jotain tekemistä menestyksen kanssa? Oma vastaukseni on: kyllä.

Suomessa on Euroopan komission ja Maailmanpankin vertailussa EU-maiden tehokkain julkinen sektori. Me jätämme taaksemme juuri nuo laajan julkisen sektorin loistavan menestyksen maat eli Tanskan (2), Ruotsin (3) ja Hollannin (4) puhumattakaan Saksasta (7), Ranskasta (12) tai Virosta (17). Suomi on ykkönen jopa selvällä erolla, esimerkiksi Ranskan suhdeluku em. vertailussa on noin 1,4 ja Suomen suhdeluku on noin 2,3. Joskus kuulee Suomea verrattavan propagandistisesti Kreikkaan, mutta tilastot paljastavat aivan muuta: Kreikan suhdeluku on alle 0,5!

Mistä moinen johtuu? Perussyy on, että meillä on rakennettu systemaattisesti hyvää julkista sektoria vuosien ja vuosikymmenien ajan. On selvää, että meneillään olevan taantuman sopeuttamistoimenpiteet ovat osittain vaikuttaneet julkisen sektorin tehokkuuteen: enemmän palveluja vähemmillä resursseilla. Enpä ole nähnyt liiemmin kehuja tästä tuloksesta.

Kun aiemmin olin töissä julkisella sektorilla, olin ylpeä henkilöstöni työn tehosta. Miltähän kuulostaa nyt olla Suomen talouden riippakivi? Sattuneesta syystä jouduin sairaalaan muutamia päiviä siten. Kuulin kuinka sairaanhoitaja päivystyksessä harmitteli 18 tunnin työvuoroa.

Mistä nykyiset vaikeutemme johtuvat? Mielestäni pääsyy on Suomen loistava kasvu 1990- ja 2000-luvulla! Suomen kansantalous kasvoi vuosina 1994 – 2007 bruttokansantuotteella mitattuna keskimäärin 3,8 prosentin vuosivauhtia, joka oli kehittyneiden maiden ehdotonta huippua. Ei siis seitsemää lihavaa vuotta vaan 14! Puuttuivat varoittajat, jotka olisivat kehottaneet varovaisuuteen menolisäyksissä hyvien tulojen saattelemana. En silti moiti kovin rankasti. Käsittääkseni Suomen velkasuhde laski 1990-luvun puolesta välistä vuoteen 2007 mennessä karkeasti 60 prosentista karkeasti 30 prosenttiin. Toimittiin siis oikeansuuntaisesti. Kun olemme nyt ”palautuneet” takasin 60 prosenttiin ei pitäisi repiä vaatteita järkytyksestä.

Me kohtasimme finanssikriisin ryöpytyksen ohuemmalla panssarilla kuin monet kilpailijamaamme. Siksi seurauksetkin ovat olleet murheellisemmat. Pitää varmasti paikkansa, että kun lasketaan Suomen romahduksesta pois paperituotannon ja elektroniikkateollisuuden (lue: Nokia) menetykset, emme ole muita (esimerkiksi Ruotsia) heikompia. Mikä avuksi? Vaalien lähestyessä puolueet ja esimerkiksi valtiovarainministeriö ovat laatineet sopeuttamisohjelmansa. Jos niukkuudella avulla pärjääminen otetaan lähtökohdaksi, ovat edellä mainittujen tahojen leikkausohjelmien miljardimäärät oikeansuuntaisia. Kriisitietoisuus on päällä.

Haluan kuitenkin tässä tuoda esille vaihtoehtoisen ajattelun, jota edustaa professori Pertti Haaparanta. Haaparannan lähtökohta on, että Suomi saa pitkäaikaista velkaa negatiivisella reaalikorolla. Hänen ajatuksena on, että velkaelvytys voisi jopa rahoitta itse itsensä.

Velkaelvytystä on moitittu siitä, että se suuntaa rahaa tuottamattomiin investointeihin. Mielestäni esimerkiksi teiden huono kunto on hyvä kohde korjausrahoille (materiaalikulut nyt alhaalla), sillä valtiovalta ne tiet kuitenkin korjaa. Huonot tiet ovat kansantaloudellinen kuluerä. Kasvaako velka näin ollen? Kyllä, mutta eivät luottoluokittajat sitä näe suurena murheena näillä koroilla. Suomi on velkatilastossa EU:ssa 14. sijan paikkeilla.

Pasi Holm suosittelee infrahankemenojen jaksotusta Ruotsin malliin. Ruotsi on rahoittanut jaksotettuja infrainvestointeja Valtiokonttorin lainoilla. Hankkeita voitaisiin toteuttaa pitkäkestoisen taantuman aikana lainarahoituksella, jotka maksetaan valtion omaisuuden myyntituloilla. Holmin mallissa omaisuutta myytäisiin korkeasuhdanteessa - ei taantuman aikana hätäpäisesti - hyvällä hinnalla.

Haaparanta ja Holm ovat periaatteessa samalla kannalla velkaelvytyksen tarpeesta juuri nyt. Haaparanta painottaa elvytystä ja Holm elvytyksen ja sopeutuksen yhdistelmää. Haaparanta varoittaa leikkaamasta vääristä kohdista. Kulutuskysynnän hiipuminen tuntuu koko kansantaloudessa. Koko ajattelu koskien nousu- ja laskukausia pitäisi määrittää uudella tavalla (itse asiassa vanhalla keynesiläisellä tavalla). Korkeasuhdanteessa säästäminen vain tahtoo unohtua.

Julkisen sektorin suurelle tai suurehkolle koolle on monta hyvää perustetta Suomessa. Suomi on harvaanasuttu, pitkien kulkumatkojen maa, jossa kilpailutus ei läheskään aina toimi aidosti. On vaikeaa kuvitella, että annettaisiin yrityssektorin kuoria kermat päältä tiheään asutuilla alueilla ja sitten maksattaa valtiolla kannattamaton palvelubisnes harvaanasutuilla alueilla.

Julkisen sektorin on oltava vahva siitäkin syystä, että - aiemmin julkisen sektorin tuottamat - palvelut eivät valuisi käytännössä monopoleiksi jättimäisille ulkomaisille konserneille. Paluuta ei sen jälkeen ole normaalimarkkinoille.

Suomen kaltaisessa maassa tarvitaan aina yksityisen ja julkisen sektorin laajaa yhteensovittamista, jotta palvelut voidaan hoitaa asiallisesti. Julkisen sektorin tehonlisäykset ovat paljolti kiinni ITC-hankkeiden toteuttamismahdollisuuksista aidosti kilpailluilla markkinoilla. Toinen tapa joustavoittaa kunnan henkilöstön työtä on kompetenssirajojen väljentäminen. Laajamittaiseen henkilöstön säästöohjelmaan byrokratiatalkoiden nimissä suhtaudun skeptisesti.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Demokratian haasteet suurenevat

Demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatteita ja vapautta on pidetty erottamattomana osana läntistä sivilisaatiota. Tilanne on kuitenkin muuttunut nopeutuneen ja laajentuneen tiedonvälityksen, globalisoitumisen ja uusien etnisten ryhmien ”kansainvaellusten” seurauksena. Kansallisvaltio on useiden mielestä haurastunut ja osin rikkoutunut ja yhtä useiden mielestä moniarvoistunut, kun monikansallinen kulttuuri on lyönyt läpi.

Perinteisen länsimaisen demokratian mukaisesti kansallisvaltioissa pyritään parlamentaarisiin enemmistöhallituksiin, jotta poliittisten tavoitteiden taakse saadaan riittävästi voimaa.

Kuva: Erja Tikka

Moises Naimin teoksessa The End of Power on esitetty melko hätkähdyttävä tieto, että vuonna 2012 vain neljässä 34 maan muodostamasta rikkaiden länsimaiden ryhmästä oli enemmistöhallitus. Tämä tukee kirjan perussanomaa, että kansakuntien johtaminen perinteiseen tyyliin on vaikeutunut. Helppoa ei ole diktatuureillakaan: diktatuurien määrä on vähentynyt dramaattisesti vuoden 1977 89:stä nykyiseen 22:een. Näin vallitseva mielipideilmaston pirstoutuneisuus, vapautunut tiedonvälitys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen on vaikuttanut negatiivisesti molempiin vanhoihin päävaihtoehtoihin, demokratioihin ja diktatuureihin. Globaalisti on muodostunut valtava määrä pieniä painostusryhmiä, joiden mielipiteet ja ohjelmat leviävät helposti sosiaalisen median välityksellä jokaiseen maailman kolkkaan. Ilman muuta näillä tahoilla on vaikutus kunkin valtion poliittiseen kenttään sitä monipuolistaen/sitä sekoittaen.

EU on eräänlainen vastareaktio pirstoutuneisuudelle, mutta se on joutunut puolustuskannalle paitsi edellä mainittuja painostusryhmiä vastaan niin myös autoritäärisesti hallittuja valtioita vastaan.

Perinteisten enemmistöhallitusten toimintakykyä ovat heikentäneet myös erilaiset populistiset ryhmät ja protestiliikkeet. Ne ovat kaventaneet perinteisten poliittisten ryhmien kannatusta ja aiheuttaneet uusia haasteita hallitusten muodostamiselle. Tämä on yksi merkittävä syy vähemmistöhallitusten muodostumiselle: saman tyyppisesti ajattelevia ryhmiä ei ole ollut riittävästi. Suomessa on päädytty epäortodoksiseen ratkaisuun - ja samalla hyvin laajapohjaiseen hallitukseen – kompromissina erityisesti perussuomalaisten esittämälle haasteelle. Hallituksen tuskien taival korostaa hallitsemisen vaikeutta.

Demokratian perinnöstä kilpailevat tahot ovat luoneet eri tyyppisiä vaihtoehtoja, joilla on pyritty korvaamaan perinteisten, ”vanhojen” poliittisten puolueiden muodostamia valtakeskittymiä ja täyttämään tavallaan syntynyt valtatyhjiö. Valtatyhjiö on syntynyt perinteisiin ryhmiin kohdistuvasta epäluulosta. Kysymys on vallasta käytävästä loputtomasta taistelusta. Uudet vallantavoittelijat ja vanhat poliittiset voimat ovat asettuneet toisiaan vastaan. Epäselvyys houkuttelee kansalaisia erilaisten ääriryhmien pariin, koska näillä on ”selkeä” viesti, miten asioita pitäisi hoitaa.

Ei mitään uutta auringon alla. Kansallissosialismi oli esimerkki tällaisesta yksinkertaisen totuuden tarjoajasta. Mitä sanoikaan Matti Kurjensaari esseessään ”Espanjalaista luutunsoittoa” (Nykypäivä 31.7.1936)! Siinä hän kuvaa episodia eräässä ravintolassa Helsingissä: sisään astuu nuorten aikuisten seurue, josta erottuu pitkähkö tyttö, joka tekee natsitervehdyksen. Seurue sijoittuu keskelle salia ikään kuin halliten sitä. Kurjensaari jatkaa: ”Pitkän tytön silmät olivat jatkuvasti arjalaisessa hurmiossa, katse leimahteli hakaristejä ja silloin tällöin hän ojensi kätensä ja huusi: Heil, johon joku seurueesta vastasi: Heil, der Führer! Illemmalla tyttö kehui kuuluvasti, ettei hän koskaan ollut tavannut näin hauskoja ihmisiä.....”

Kaukana takanapäin ovat yhtenäisiksi kuvitellut suuret kertomukset (joihin osaltaan perustuvat johtavat poliittiset aatteet) ja ehkä myös postmodernismi, vaikka jälkimmäisen tarkoitus olikin ilmentää suurten kertomusten purkautumista. Kaiken kattava relativismi on kyllä postmodernin ja tämän päivän tunnusomainen piirre, mutta uusille liikkeille on ominaista myös tavoitteiden ehdottomuus. ”Uudet kertomukset” eivät edistä kompromissien syntyä.

Länsimaihin on synnytetty eräänlaiset poliittisten mielipiteiden markkinat. Markkinoilla lukemattomat erilaiset ryhmät myyvät aatoksiaan tavallisen kansalaisten iloksi ja hämmennykseksi. Kuitenkin päätöksentekokykyinen hallitus tarvitsee taakseen vastuulliset poliittiset tahot, joilla on riittävän laaja-alainen näkemys asioiden hoidosta. Yhden tai muutaman asian liikkeillä ei ole tätä voimaa.

Monesti tulee mieleen, että demokratia halutaan alistaa kyllä/ei vastausten mielipidemarkkinoiksi erilaisissa pinnallisissa kyselyissä. Tavoitteena on monimutkaisten asioiden äärimmäinen yksinkertaistaminen. Monet, muun muassa minä, ovat kyllästyneet tähän kyselymanian näennäisdemokraattiseen trendiin. Todellisuudessa edessä olevat haasteet ovat kuitenkin ratkaistavissa vain parhaiden voimien intensiivisillä ponnistuksilla. Päättäjille on annettava aikaa asioiden kunnolliseen valmisteluun – ja sittenkin on vaikeaa.

Jos siis demokratia on kuitenkin päävastaus haasteisiin, on sitä muunnettava niin, että se vastaa kansalaisten tahtoa, ja toisaalta johtaa vastuullisiin päätöksiin. Tällainen vaatimus voidaan johtaa meneillään olevasta arvokamppailusta: länsimaissa halutaan pääosin taistella liberaalin demokratian puolesta. Laajemmassa tarkastelussa joudutaan vaikeuksiin: arvopohja on niin vaihteleva eri intressiryhmissä - puhumattakaan etnisistä ryhmistä - että sekavuus poliittisessa päätöksenteossa jatkuu. ”Onko olemassakaan mitään objektiivista arvotodellisuutta”, kysyy esimerkiksi Sirpa Pietikäinen.

Toisenkinlaisia mielipiteitä on.

Näitä toisenlaisia ääniä edustaa perussuomalaisten europarlamentaarikko Sampo Terho, jonka mielestä todellista taistelua ei käydä arvoista (joista hänen mielestään vallitsee laaja konsensus) vaan Eurooppa-politiikasta. Terhon mielestä epäkelpoon EU:hun sotketaan moraalinen taistelu. Tässä sitä ollaan: toisten mielestä kysymys on taistelusta demokratian kiveen hakattujen arvojen puolesta ja toisten mielestä taas yrityksestä pitää epäkesko EU pystyssä yhdistämällä siihen - väärin perustein! - demokratian puolesta taistelu.

Mielestäni Terho yksinkertaistaa asiaa. Jos Miklos Orban ottaa Budapestissä avosylin vastaan Vladimir Putinin, niin hän ottaa silloin avosylin vastaan myös autoritäärisyyden. Liberaali demokratia ja autoritäärisyys asetetaan toisiaan vastaan. Miksi? Perusteluna on nähdäkseni se, että autoritärismi katsotaan tehokkaaksi ja nopeaksi tavaksi tehdä päätöksiä ja demokratia elähtäneeksi, riitaisaksi valtiojärjestykseksi tai hallitusmuodoksi. Sellainen pikku yksityiskohta, että Orban johtaa Nato-maata ei näytä merkitsevän mitään. Natossahan saa olla mitä mieltä haluaa! Tarvitaan siis demokratian itsepuolustusta, mutta tarvitaan myös halua muuttaa demokratiaa niin, että se ei menetä vetovoimaansa ihmisten keskuudessa.

::::::::::::::::

Mitkä ovat hallitsemisen päätehtävät länsimaisessa demokratiassa? Turvallisuus on tietenkin perustavaa laatua ole tarve, joka valtiovallan tulee taata. Se tarkoittaa esimerkiksi uskottavia puolustusvoimia, mutta myös siviilielämän turvattuja olosuhteita. Myös luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen on oltava kunnossa. Mutta tämän jälkeen tullaankin jokaista ihmistä koskeviin hyvinvointipalveluihin. Liki kaikki ihmiset haluavat, että nämä asiat ovat ”parlamentaarisesti järjestettynä” kunnossa.

Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 pitäisi purkaa osiin ja muodostaa ”syntyvästä materiaalista” uusi. Jos nyt taivaltaan päättelevän hallituksen ponnistelut mullistaa lainsäädäntö ja hallinto vaikuttivat möhkälemäisen suurilta, niin hyvinvointiyhteiskunta (ei siis valtio!) 2.0 on eliksiiriltään vielä haasteellisempi. Asiat eivät parane himasgaten pilkkakampanjoilla, vaan tarttumalla oikeasti haasteisiin.

Uuden demokratian uskottavuus on siis kiinni sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vaatimusten täyttämisestä ja sen jälkeen hyvinvoinnin takaamisesta kansalaisille ja tämä kaikki niukkenevien resurssien olosuhteissa. Enpä kadehdi haastetta, mutta välttämätöntä siihen vastaaminen kuitenkin on.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Suomi on suomalainen

Yle TV 1:ssä on meneillään dokumentti ”Suomi on venäläinen”, joka on kohtuullisen mukavasti valottanut eri puolia Venäjä-suhteestamme. Viimeisin jakso käsitteli suomettuneisuutta ja kotiryssiä. Huomasin, miten tärkeää olisi ensin määritellä, mitä suomettuminen on, ja vasta sitten kertoa kanta asiaan. Meillä on lukuisia erilaisia käsityksiä siitä, mitä tuo käsite pitää sisällään. Olen useissa blogikirjoituksissani pyrkinyt määrittämään suomettumisen siten, kun minä sen näen.

Lainaan erästä aiempaa kirjoitustani seuraavassa:

”Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.

Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.

Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä propagandaa tai viihdekäyttöä.

Paavo Väyrynen määritteli taannoin Pressiklubissa suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.”

Määrittelen itse suomettumisen vielä tiukkareunaisemmin: se on toisen valtion mielipiteen/painostuksen hyväksikäyttöä täällä Suomessa toisia suomalaisia/suomalaisyhteisöjä/isänmaata vastaan.

Kotiryssäjärjestelmä on mielestäni arveluttavaa osallistumista/antautumista yhteistyöhön vieraan vallan edustajan kanssa. Ongelma on, että viimeistään siinä vaiheessa, kun arkistot avautuvat, voi paljastua, kuinka vastapuolen tiedustelupalvelu kehua retostelee saavutuksillaan ilman, että välttämättä mitään arkaluontoista tietoa on välitetty.

Suomettumista ei ole se, että Venäjä ilmoittaa, että he eivät pidä siitä, jos Suomi hakee Naton jäsenyyttä. Venäjällä on oikeus sanoa mielipiteensä asiasta. Ja meillä on oikeus – ja velvollisuus - muodostaa itsenäisesti kantamme asiaan. Jos siis ilmoitamme, että emme ole hakemassa Naton jäsenyyttä, niin se on meidän oma kannanottomme, ei Venäjän kannan suomettunutta toistamista.

Nyt kysytään onko suomettuminen palaamassa? Vastaan, että ei ole jos me emme rupea käyttämään Venäjä-suhteitamme toisia suomalaisia vastaan. Jos niin menettelemme, niin silloin palataan 1970-luvulle, jolloin estettiin tiettyjen puolueiden tulo hallitukseen tai tiettyjen henkilöiden nimeäminen korkeisiin tehtäviin (esimerkiksi ministereiksi) venäläisten vaatimuksesta. Voin ymmärtää kahden isänmaallisen miehen, Keijo Korhosen ja Lauri Sutelan pettymyksen, kun tiukan paikan tullen presidentti Kekkonen ei aidosti asettunut puolustamaan heitä venäläispainostusta vastaan.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Aatos Erkko ja onnistumisen ongelma

Antti Blåfield on kirjoittanut sujuvasanaisen kirjan Helsingin Sanomien historiasta, jossa keskeinen rooli on Erkon suvulla. Kirjan nimi on ”Loistavat Erkot” (Otava, 2014). Nimi puolustaa paikkaansa siksi, että ainakin pohjoismaisessa mittakaavassa Helsingin Sanomat ja sen runsaat rönsyt edustavat sekä toimituksellisesti että taloudellisesti mahtavaa menestystä.

Olen myös itse arvostanut Hesaria luotettavana lähteenä, joka tarjoaa joka päivä tuhdin lukunautinnon kaiken sen roskan keskellä, mitä meille tarjotaan varsinkin sosiaalisen median kautta. Jätän ylistämiseen varauksen, jonka olen antanut näkyä näissäkin blogikirjoituksissa. Varaukset liittyvät niihin aiheisiin, joiden kohdalla HS on luopunut sitoutumattoman lehden statuksesta.

Blåfield vyöryttää valtavan määrän nimiä esille teoksessa, jopa väsyttävyyksiin saakka. Pyrin itse seurailemaan vain joitakin päälinjoja päätoimittajien arvioiden perusteella.

Painotan kirjassa niitä asioita, jotka ovat sydäntä lähellä varsinkin aivan viime vuosikymmenien aikana. Arvioin siis lähinnä Aatos Erkon (1932-2012) vaikutusta median kehitykseen Suomessa. Tuo aika – varsinkin 1970-luvulta 1990-luvulle - oli lehdistön ja Helsingin Sanomien kulta-aikaa. HS:n levikki ylitti 300 000 rajan vuonna 1972, 400 000 rajan vuonna 1981 ja vuonna 1983 sunnuntailehden levikki ylitti 500 000 rajan.

Paradoksaalista on, että Aatos Erkko, joka sai miltei kaiken, mitä median alalla on saavutettavissa, turhautui menestyksen keskellä. Vuonna 1994 hän totesi Hufvudstadsbladetin haastattelussa: ”Olen paljon radikaalimpi kuin Helsingin Sanomien toimitus. Missä minä saan ajatukseni painettua? Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut”. Muutoinkin Erkko osoitti tyytymättömyyttään lehteä kohtaan noihin aikoihin. Kaipa se on merkki Hesarin mahtavuudesta, että kukaan ei saanut omistajan sadattelun seurauksena potkuja. Lehti oli mahtavampi kuin omistajansa! Lohdutuksena Hesarin menestys teki Erkosta suunnattoman rikkaan.

Ehkä Erkko tunsi, että suuri työ oli tehty ja lehti menestyi ilman hänen välitöntä panostaan. Hän muuttui konservatiiviseksi sijoittajaksi. Jää vaikutelma, että Hesari ei juuri Erkon ylettömän varovaisuuden takia käyttänyt valtavaa kassaansa bisneksen laajentamiseen (lukuisat potentiaaliset lehtikaupat menivät sivu suun). Siitä huolimatta yritys laajeni, vuonna 1998 yhtiö hankki WSOY:n. Uudella vuosituhannella yhtiö kansainvälistyi, mutta paperimedian parhaat vaiheet alkoivat olla silloin takanapäin. Ainakin riskit kasvoivat.

Kirjan läpi virtaa päätoimittaja toisensa jälkeen. He olivat enemmän käytännön oppineita kuin kirja-viisaita: Teo Mertanen, Heikki Tikkanen, Keijo Kylävaara, Simopekka Nortamo, Seppo Kievari, Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen olivat ”vain” ylioppilaita. Lehden salainen ase oli oma toimittajakoulu, joka valmisti suoraan käytännön työhön. Seitsemänkymmentäluvulla Erkko osoitti ymmärrystä vasemmistolaisille ajatuksille. Tästä vastaperustetun Evan johto veti johtopäätöksen, että elinkeinoelämän tuen kohteiksi piti valita Uusi Suomi, Suomen Kuvalehti, Kauppalehti ja Talouselämä ym., mutta ei Helsingin Sanomia. Erkko suivaantui Evan toimitusjohtajalle Max Jakobsonille, eivätkä välit ilmeisesti palautuneet. Myöhempiä aikoja ajatellen tärkeä oli Erkon puheenvuoro niin myöhään kuin vuonna 2007: ”Niin kauan kuin HS pysyy liberaalina lehtenä, se voi selviytyä. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun lehti alkaa seurata teollisuuden ja herrojen linjaa, se menee metsään. Sama pätee herra Jakobsoniin.” Käsitän liberaali-käsitteen siten, että se tarkoittaa tässä myös sitoutumattomuutta vallassa oleviin. Mutta HS:n päätoimittajat olivat jo tuolloin irtaantuneet Erkon välittömästä vaikutuspiiristä. Jakobson jäi Erkon antipatioista huolimatta avustamaan lehteä.

Mielenkiintoinen on myös HS:n vaihteleva suhtautuminen Kekkoseen. Kuusikymmentäluvun alussa Kekkosen vallankäyttöä ja liiallista lähentymistä Neuvostoliittoon vierastettiin, pohjanoteeraus saavutettiin 1970-lun puolessa välissä. Sitten tapahtui jotain, joka käänsi suhtautumisen. Vuonna 1977 HS tuki jo Kekkosen vaalikampanjaa. Tässä näytti käyneen, niin että Erkko itse oli luopumassa mainostamastaan liberaalista sitoutumattomuudesta ja otti kantaa UKK:n puolesta. Kirjassa tämä vaihe on kytketty Erkon pyrkimykseen lähentää lehden ja Neuvostoliiton suurlähetystön välejä - ja samalla Kekkosen ja lehden välejä. Kirjan mukaan Erkko oli tuolloin erityisen peloissaan Neuvostoliiton aikeista.

Väistämätön kuitenkin tapahtui 1980-luvun alussa: Kekkosen ajan pimitetyt asiat – kuten presidentin terveys - olivat hyvin HS:n toimittajakunnan tiedossa. Erkko olisi halunnut vaieta nämä asiat, mutta HS:n tuolloin huippuluokan tutkivan journalismin toimittajat Aarno Laitisen johdolla päättivät lopettaa asioiden piilottelun ja laativat keskenään ”Lauantaiseuran” nimellä valmistellun kirjan ”Tamminiemen pesänjakajat”. Kirjassa avattiin kerralla toimittajien sisällään pitämät tiedot kotiryssistä, presidenttipelistä ja ehdokkaiden henkilökohtaista ominaisuuksista. Muistan itse, minkä vaikutuksen kirjanen teki minuun: kaikki huhuina levitellyt tiedot näyttivät pitävän paikkaansa. Voidaan sanoa, että tapaus oli Suomen journalismin historiassa käänteentekevä: poliittiset pelit olivat sen jälkeen Hesarissakin aiempaa läpinäkyvempiä. Vai olivatko?

Pienet tai isommat kriisit Aatos Erkon ja päätoimittajien välillä jatkuivat. Vuonna 1982 Heikki Tikkanen ja Erkko ottivat yhteen tavalla, joka vahvistaa Erkon pelokkaan epävarmuuden suhteessa Neuvostoliittoon. Samalla se paljastaa jotain lahjomatonta päätoimittaja Tikkasen lojaaliudesta sitoutumattoman lehden imagoa kohtaan. Tikkanen esittää syytteen tuolloisessa muistiossa: ”Kustantaja (Erkko) puhuu ja toimii politiikassa yhtäällä, kaikkea muuta kuin sitoutumattomana, ja lehden päätoimittaja (Tikkanen itse) vaalii lehden sitoutumattomuutta viimeiseen asti”. Voiko vastenmielisyyden selkeämmin todeta? Ehkä selitys on se, minkä Antti Blåfield antaa: ”Viimeistään Heikki Tikkasen päätoimittajakaudella Helsingin Sanomista tuli kansallinen instituutio, valtamedia, joka ei voinut liikkua yhtä vapaasti kuin aiemmin”. Tästä syystä Erkko pyrki välttämään raportointia Neuvostoliiton epäkohdista, jota Tikkanen ei voinut hyväksyä. HS oli siis valtio valtiossa!

Epäily Venäjän tarkoitusperistä teki Erkosta kovan EU:n kannattajan. Jostakin syystä hän ei ollut vakuuttunut päätoimittajien lojaalisuudesta EU-asiassa. Jotenkin yhdistän HS:n aivan viime aikaisen panikoivan Nato-intoilun saman tyyppiseen pelkoreaktioon, joka vallitsi 30-40 vuotta sitten. Jälleen on kysymys luopumisesta liberaalista sitoutumattomuudesta. Nyt ei mielistellä Venäjälle, vaan on ajauduttu toiseen ääripäähän eli USA:n ja Naton mielistelyyn.

Voiko nyt (vuonna 2015) olla niin, että kaikki HS:n (pää)toimittajat unohtavat sitoutumattomuuden ja juoksevat Nato-kiiman perässä johdon päätöksen mukaisesti, vai onko toimituksessa tikkasia, jotka haluavat ajatella omilla aivoillaan?

Mitä mieltä Aatos Erkko oli Natosta? Blåfield kertoo sen selkeästi kirjassaan. Erkko haukkui päätoimittaja Janne Virkkusen monta kertaa Helsingin Sanomien ottaman myönteisen Nato-kannan vuoksi. Hän ei kuitenkaan enää 2000-luvulla ollut päätöksentekoelimissä mukana, vaikka omistus tietenkin säilyi. Miten näen Erkon kannan nyt? Tässä asiassa hän oli selkeä: rauhanomainen liittoutuminen (EU) on ok, mutta sotilaallisen liittoutumisen hän yksiselitteisesti hylkäsi.

Aatos Erkosta jää varsinkin tuoreimpien päätoimittajien kertomana ristiriitainen kuva: palautetta hän antoi ilmeisesti suomalaiskansalliseen tyyliin, eli lähinnä vain silloin, kun asiat olivat huonosti. Janne Virkkunen: ”Aatos oli ristiriitainen, yksinäinen ja erittäin vaikea persoona”. Mutta hänessä oli myös myönteistä milenvirettä, jolloin ihmiset ympärillä viihtyivät. Impulsiivisuuden takia suusta pääsi sanoja, joita hän katui. Anteeksipyyntöjä tuli vain harvakseltaan.

Blåfieldin kirjaa lukiessani Erkosta syntyy kuva ailahtelevasta pomosta, jonka mielenliikkeitä oli vaikea ennustaa etukäteen. Lehti oli hänelle rakas, ja hän seurasi sen artikkeleita tarkasti lukipa hän lehden missä ympäristössä tahansa. Ja palautetta tuli pyytämättä…..

Erkolle nykyaikainen irtisanomisvillitys olisi kauhistus. Hän yritti pitää kiinni työntekijöistään muuttamalla heidän asemaansa organisaatiossa. Oliko Aatos Erkko loistava? Jos käytetään mittarina Helsingin Sanomien ja hänen henkilökohtaista menestystään, niin vastaus on kyllä, mutta jos arvioidaan henkilökohtaisia ominaisuuksia, niin varmaan moni jättäisi varaumia.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Uupuuko parlamentarismi, miten käy suvereniteetin?

Seppo Lindblom valottaa monista eri näkökulmista Suomen tilaa Kanavalehden 2/2015 artikkelissa ”Suomea vaivaa demokratian alakulo? Artikkeli on tasapainoinen kokonaisuus, jossa hän ottaa kantaa mm. EU:hun, taloudelliseen tilanteeseemme ja Suomen suvereniteettiin.

Peilaan seuraavassa Lindblomin muutamia teemoja omiin ajatuksiini. Lindblom on erityisen huolestunut kansallisesta liikkumavarastamme ja samaa olen itsekin pyrkinyt korostamaan blogikirjoituksissani.

Lindblom asettaa vastatusten EU:n pakotepolitiikan ja Suomen idän politiikan hyväksyen toki kauppapakotteiden yhteisvastuullisuuden, mutta toteaa silti kiusaantuneena, että ”idänsuhteiden puolustaminen leimautuu jonkinlaiseksi häiriköinniksi”. Suomen ja Venäjän suhteiden kahdenväliset pitkät historialliset juuret eivät juuri nyt pääse oikeuksiinsa EU:n pakotepolitiikan takia.

Lindblom ottaa esille monien arkaluontoiseksi kokeman EU:n ”etupiiripolitiikan” suhteessa Ukrainaan ja toivoo objektiivista tarkastelua: ”Sopiiko siis kysyä olisiko rauhanjärjestö EU voinut löytää viisaamman vaihtoehdon sille selkävoittoa havittelevalle diplomatialle, kun alettiin askeltaa demokratian tulisoihdut käsissä kohti Ukrainan ruutitynnyreitä….” Ukrainan demokratia oli erittäin heiveröisellä pohjalla ja vain aniharvat vaalit oli järjestetty vuosina 1990-2012 ilman epäilyä vaalivilpistä. Venäjän vaikutus Ukrainan itäosien alueella ja Krimillä oli ilmeisesti paljon EU:n odottamaa vankemmalla pohjalla. Ja tietenkin Venäjän strategiset intressit ilmeisesti yllättivät, vaikka Venäjä oli varoittanut tulevasta….. Tämä on todellakin moralistien ja inhorealistien taistelukenttä ja Lindblom vivahtaa vahvasti inhorealistilta.

Ben Zyskowicz totesi vastikään, että ”EU:n mahdollisilla virheillä ei pidä oikeuttaa Venäjän toimia”. Eihän tässä ole kysymys kenenkään myöntämästä ”oikeutuksesta”, vaan tosiasioiden tunnustamisesta: Oikeutus on otettu. Venäjä on toiminut omien ”oikeudenmukaisuusperiaatteidensa” mukaan, joista me lännessä olemme tietenkin eri mieltä. Ei Zyskowiczillakaan ole yhtään konkreettista ehdotusta, miten tilanne laukaistaan.

Myös Lindblomin liittoutumattomuuskanta on syytä käydä tässä läpi. Hän kaipaa perinteisiä ulkopoliittisia arvojamme nykypolitiikan johtotähdiksi, joiden ei pitäisi horjua jonkun Ukrainan takia. Hän pitää Nato-intoilijoiden kantoja ”runollisena” pyrkimyksenä kohti vanhoja lännen etuvartioasetelmia: raja railona aukeaa…. Voisin jatkaa tästä, että meille yritetään nyt iskostaa päähän, että tilanne on muuttunut ja että elämme muka aivan uudessa maailmassa, jossa tarvitaan moraalista sitoutumista länteen.

Lindblom viittaa panikoitumiseen, johon itsekin olen monta kertaa viitannut: ”pelokas liittoutuu ja menettää ensin malttinsa ja sitten suvereniteettinsä”. Hän hahmottaa suorasukaisesti eteemme ”itsenäisyydeltään kapenevan Nato-provinssin”. Sen sijaan pelottoman turvallisuuspoliittinen rooli avaa Suomelle mahdollisuuksia sekä itsenäisenä toimijana että kansainvälisenä sovittelijana.

Lindblom pyrkii omalla tahollaan - kuten minä tahollani - varjelemaan tärkeimpänä pitämäänsä asiaa eli Suomen suvereniteettiä. Kansallisen suvereniteetin kapeneminen ei edistä demokratiaa eikä pelasta kansanvaltaa sen nykyisistä vaikeuksista.

:::::::::::::::::::

Meillä on tullut tavaksi moittia hallitusta ristiin rastiin. Moitteille löytyy perusteluja, vaikka epäilen, että mikään hallitus ei olisi tästä tulikokeesta selvinnyt läheskään puhtain paperein, siksi hankalia ovat olleet muutospaineet. On selvää, että pitkään (1994-2008) kestänyt nousukausi tuuditti meidät liian hyvään. Elintason sopeutus uuden normaalin tasolle on ollut haasteellinen tehtävä ja jatkunee vielä vuosia.

Mutta mikä sija on annettava medialle tässä hallituksen haukkumisprosessissa?

Lindblom toteaa, että media on muiden mahtien vahti, mutta kuka vahtii mediaa? Mediaan on syytä kohdistaa myös kovaa kritiikkiä, se itse ehkä näkee itsensä itseriittoisesti. Varsin oivallisesti Lindblom näkee yhtäläisyyden median ja puoluelaitoksen välillä. Sekä median että puolueiden strategiat ovat ristiriitaisia tilkkutäkkejä: yksillä kalastellaan ääniä, toisilla levikkejä.

Mikä sitten on median yltyvän kritiikin taustalla? Ainakin levikkikilpa pienenevien lukijamäärien realisoituessa. Some-kulttuurin rähjäinen suunsoitto on omalla tavallaan vaikuttanut esim. lehtien – myös päivälehtien – roisiuteen. Twitter-viestien myötä median otsaketerrori on silmiinpistävä muutos aiempaan. Juttuja on pakko näköjään myydä yhä räikeimmillä otsakkeilla. Uutisten välitys on muuttunut uutisten myynniksi.

Lehdet voivat arvostella sekä liiallisesta velkaantumisesta että liiallisista leikkauksista samaan aikaan. Aivan kuten poliitikotkin.

On mielenkiintoista pohtia, mikä on median vaikutus demokratian alamäkeen. Helposti sanotaan, että poliitikot ovat itse aiheuttaneet huonon kuvansa, mutta kyllä lehdistöllä on ollut siihen vahva sanansa sanottavana. Sanoisin, että media on ollut antamassa vauhtia demokratian rapistumiselle. Kun poliittista päätöksentekoa suorastaan halveerataan osaamattomuudesta, aiheutetaan vahinkoa myös poliittisen järjestelmän terveille osille, jota ei etukäteen oteta huomioon. Erilasten yhteiskuntaryhmien ja niiden edustajien tarpeet ovat niin eriytyneet, että konsensusta on ollut aidosti vaikea löytää.

::::::::::::::::::::

Lindblom puhuu ”parlamentarismin uupumisen ilmiöistä”. Lindblom ei vanhana demokraattina hae aivan uusia hallitsemisen muotoja, autoritäärisiä tai yhtiömuotoisia ratkaisuja demokratian sijaan, mutta myöntää, että ”demokratia voi osoittautua hauraammaksi kuin uskotaan”.

Demokratia voi heiketä vakavasti, kun valtaa siirtyy kotoisista lähteistä globaaleille kasvottomille tahoille. Tämä vaara on ilmeinen, kun ajatellaan esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen siirtymisiä kansainvälisille toimijoille.

Lindblom aivan oikein kiinnittää demokratian menestyksen hyvinvoinnin kasvuun. Niin kauan kuin uskotaan hyvinvointiyhteiskunnan kasvuun, on järjestelmän jatkuvuutta pidetty itsestäänselvyytenä. Päinvastaisessa tapauksessa Lindblom viittaa historian kokemuksiin demokratian sortumisista.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Björn Wahlroos ja suunnaton oikeassa olemisen tarve

En ole lukenut Björn Wahlroosin uutta kirjaa ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta”, mutta sitä hetkeä odotellessa on syytä kerrata hänen vanhojen kirjallisten töidensä todistusvoimaa ja verrata niissä esitettyjä kannanottoja hänen tuoreisiin, uuden kirjan julkistuksen yhteydessä esittämiin mielipiteisiinsä (viittaan myös useissa kohdissa uudesta kirjasta lukemiini sitaatteihin).

Wahlroosin edellinen kirja oli nimeltään ”Markkinat ja demokratia”. Arvioin aikanaan kirjaa lukuisissa blogikirjoituksissani. Olen seuraavaan poiminut joitakin näkökohtia tuosta kirjasta ja Wahlroosin ajattelutavasta.

Wahlroos on uusissa haastatteluissa kovin syyttävä. Hänen strategiansa ja taktiikkansa perustuu siihen, että hän tulee ulos tarkoin valittuina ajankohtina, kun taas johtavat poliitikot, ministerit ovat julkisuuden jauhettavissa päivät pääksytysten. Asetelma on pikkuisen epätasainen. Hän pystyy tekemään kuperkeikkoja mielipiteissään koskien esimerkiksi Suomen markkaa (”olisi pitänyt jäädä euron ulkopuolelle”) ja lisää sitten ”tämä on teoreettinen argumentti”. Helppoa! Jotta kuva täydentyisi, hän ilmoittaa nyt, että jo ikuisuuksien taakse jäänyt inflaatiopolitiikka (ja kaipa sitten devalvaatiopolitiikkakin) saa hänen tukensa. Arvoitukseksi jää miten tähän ”kulta-aikaan” voitaisiin palata. Veikeä tämä nalle!

Wahlroosin oikeassa olemisen halu ja tarve on luonteeltaan ideologista, mitä osoittaa hänen henkilöhistoriansakin. Mielipiteen vaihtopäivät voivat olla ”äärest ääreen” hyppäämistä.

Olin näkevinäni ”Markkinat ja demokratia” -kirjassa tarkoitushakuista historiatietojen poimimista. Hän tuntuu valitsevan historiasta ne kohdat – ja vielä omaksi edukseen tulkiten – jotka soveltuvat hänen ajatuskehikkoonsa. Mikään historioitsija Wahlroos ei todellakaan ole. Otan seuraavassa esimerkin Wahlroosin kylmän sodan tulkinnasta. Käydessään läpi sotien vaikutuksia maailmanhistoriassa, hän nostaa ylimitoitetusti kaiken yläpuolelle kylmän sodan. Kylmän sodan päättyminen tuotti lännelle voiton. Se oli suunnattoman tärkeää, ”koska se päätti niin kommunismin, ydinvarustelun kuin kolmannen maailman uuskolonialistisen valtataistelun”.

Totesin jo tuolloin (2013) kritiikissäni seuraavasti: ”Mitenkähän on? Turhaan USA ahdistelee Irania sen ydinaseen kehittelyn takia! Ei ole Kiinan ydinasevarustelua eikä Venäjän uudelleenvarustelua! Military Industrial Complex on lakannut toimimasta Yhdysvalloissa. Ei enää härskiä lobbausta asevarustelun puolesta! Taistelu kolmannesta maailmasta on julistettu lopetetuksi (seuratkaa, mitä Kiina tekee Afrikassa !). Francis Fukujama on saanut arvoisensa kilpailijan pieleen menneissä historian loppu -ennusteissa.”

Nyt kysyn: toimiiko logiikka niin, että tämä uusi – meneillään oleva - kylmä sota on lännelle hyvä bisnes? Onko siis kannatettavaa sytyttää kylmiä sotia (ei kuumia!) aina silloin tällöin, koska niillä voi putsata pöydän? John Foster Dulles olisi varmaan kateellinen näistä ”kuinka uskaltaudun jyrkänteen reunalle, mutta vältän Kelju K. Kojootti -ilmiön” -mielipiteistä. Wahlroosin historianäkemykset ovat vaarallisen lähellä kertakäyttöviihdettä.

Kummassakin kirjassaan Wahlroos kehittää eriskummallisen skenaarion, josta hän – sitten kun on esittänyt ajatuskulkunsa kokonaisuudessaan – vetäytyy pois. Esimerkki uudesta kirjasta Wahlroosin antaman haastattelun pohjalta: ”Voisimme asettaa väestölle ylärajan esimerkiksi seitsemään miljardiin ja huutokaupata sitten lisääntymisoikeuksia nuorille pareille. On helposti osoitettavissa, että puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta tämä olisi mielekkäämpää kuin Kiinassa käytetty yhden lapsen -politiikka”. Wahlroos kuitenkin kirjoittaa laupiaasti, että ihmisarvon kunnioittaminen estää (myös Wahlroosin mielestä) kaupankäynnin lapsentekoluvilla. Ensin mielikuvin esitetty kannanotto ja sitten kiireesti sen poisvetäminen, ennen kuin kukaan ehtii tarttua siihen!

Kirjassa ”Markkinat ja demokratia” hän esittää saman tyyppisen kuvitellun esimerkin – tällä kertaa demokratian toteuttamisesta – ja vetää sen sitten järjettömänä pois. Lainaan jälleen omaa blogikirjoitustani, jossa Wahlroosia referoiden totean: ”kullakin äänestäjällä pitäisi olla useita ääniä, jotka voi jakaa useiden ehdokkaiden kesken tai sitten pistää `pelimerkit´ yhdelle ehdokkaalle. Eikä tässä kaikki, hän ehdottaa myös, että voitaisiin kehittää järjestelmä, joka sallisi äänestää paitsi jonkun puolesta niin myös jotakuta ehdokasta vastaan. Lopulta hän päätyy niin hullunkurisiin ehdotuksiin, että toteaa itsekin niiden johtavan järjestelmään, joka on `luultavasti liian monimutkainen sekä altis virheille ja manipulaatiolle´.”

On vaikeaa sanoa, mihin hän pyrkii näillä irrationaalisilla ehdotuksillaan, jotka eivät lopulta kelpaa hänelle itselleenkään.

Omistus on kaiken ydin wahlroosilaisessa näkemyksessä. Jälleen esimerkki ”Markkinat ja Demokratia” –kirjasta: ”Kun Wahlroos pyrkii osoittamaan, että `omistamattomuudesta´ ei seuraa hyvää kestävälle kehitykselle, hän ottaa kaikista tuhansista mahdollisuuksista esimerkiksi sammen mädin. Terve! Huomio perustuu siihen, että `kaloja pyydystetään ja myydään eläinten rehuksi ottamatta lainkaan huomioon kestävää kehitystä´. Johtoajatus on, että jos merien omistus olisi `merkattu´ selkeästi jollekin yksilölle tai yhtiölle, ei tällaisia katastrofeja pääsisi sattumaan - ei myöskään Kaspian merellä. Onhan se tietenkin huolestuttavaa, jos ravintolassa ei saa oikeata sammen mätiä. On tämä raadollista!” Uudessa kirjassa hän jatkaa samaa teemaa: ”Voimme tehdä monia asioita säästääksemme vettä, mutta ne jäävät tekemättä, ellemme salli veden siirtoa jonkun omistukseen. Vain ymmärtämällä, että ilmaisia asioita kulutetaan aina liikaa – mikä vahingoittaa niitä eniten tarvitsevia ihmisiä – voimme alkaa poistaa vesipulaa maailmasta ja pelastaa vauvoja”.

Hesarin Annamari Sipilä haastattelee Wahlroosia uuden kirjan johdosta ja heittäytyy myötätuntoiseksi kysyen Wahlroosilta, että ”miltä se tuntuu, kun pidetään kylmänä ja kovana materialistina, joka veisi vaikka leivät köyhien lasten suusta?” Ja Wahlroos vastaa, että paras tapa suhtautua - niin arrogantilta kuin se kuulostaakin - on, ettei välitä (syytöksistä).

Mutta miten hän vastaa tulonjakokysymykseen ”Markkinat ja demokratia” -kirjassa? Onko hän tunteeton ja laskelmoiva vai myötätuntoinen toimija? Annetaan miehen vastata: ”…..yhteisön tuottavimmat jäsenet joutuvat hyväksymään tulonjaon, joka antaa vähemmän tuottaville jäsenille korkeamman palkkion kuin heidän työnsa rajatuotos edellyttäisi. Näin varmistetaan heidän osallistumisensa työnjakoon perustuvaan talouteen . Tuottavammat jäsenet ovat tällöin yksinkertaisesti alati alttiina eräänlaiselle kiristykselle, koska yhteiskunnan järjestyksen romahtaessa he menettäisivät enemmän kuin muut. Sen vuoksi he ovat halukkaat luopumaan potentiaalisen menestyksensä rahtusesta varmistaakseen kaikkien osallistumisen työnjakoon”.

Oma johtopäätökseni edellä esitetystä lainauksesta oli silloisessa blogikirjoituksessani tyly: ”Miten tyypillistä Wahlroosia! Koko tulonjako on ensinäkin hänelle pelkkä tekninen kysymys. Siinä ei ajatella, että humaaneista syistä tuetaan heikompiosaisia, ei vaan kysymys on Wahlroosin mukaan hyötynäkökohdasta. Rikkaan on siis kannattavampaa luopua rahtusesta kuin aikaansaada mahdollisesti köyhien kapina. Tosin rahtusen luovuttaminen tehdään äärimmäisen kitsaasti ja vastenmielisesti. Näin ajattelee ihminen, joka laskelmoi kaiken tekemisensä. Rikkaan pitää siis olla hiukan ovela ja antaa murunen omastaan varmistaakseen yhteiskuntarauhan ja oman runsaan hyvinvointinsa.”

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Milloin alkaa keskiluokan kapina?

Keskiluokka on joutunut pettymään viime aikoina monta kertaa. Usko hyvinvointiyhteiskuntaan on hiipunut eikä koulutus tuo enää automaattisesti hyvää työpaikkaa. Itse asiassa kehitys on jatkunut tällaisena jo pitkään.

Olen monesti käyttänyt Yhdysvaltoja esimerkkinä siitä, mikä on lähitulevaisuuden näkymä. Vaikka olosuhteet ovatkin erilaiset vanhaan mantereeseen verrattuna, on yhtäläisyyksiä riittävästi, jotta vertailua voidaan tehdä. Keskiluokan aseman rapautuminen alkoi USA:sta.

Yhdysvaltojen keskiluokan asema oli huikea 1950- ja 1960-luvulla. Toisesta maailmansodasta vauhtia saanut elintason nousu (ei sotatoimia Amerikan mantereella, USA oli koko sota-ajan sotavarustetehdas) poiki patriarkaalisen ydinperheen, jossa vaimot jäivät kotiin ja mies tienasi koko perheen elannon ja vaivatta.

Pikkuhiljaa 1970-luvulta lähtien amerikkalaiset kohtasivat vakavaa kilpailua. Ensin japanilainen ja sitten Itä-Aasian kilpailu pani varsinkin amerikkalaisen kulutustavarateollisuuden lujille. Japanilaisten yritysten tuotantolaitokset vain suolsivat tuotteitaan laadukkaammin, nopeammin ja edullisemmin kuin tehtaat Yhdysvalloissa.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissa tuonut esille kuinka Yhdysvalloissa hyvät autoteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet voimakkaasti samaan aikaan, kun palkat ovat pudonneet. Terästeollisuuden esimerkki on kaikkein räikein: US Steelin työpaikat ovat vähentyneet 1940-luvulta karkeasti 400 000 työpaikasta 50 000 työpaikkaan. Samaan aikaan WalMartin työpaikat ovat kasvaneet 1 600 000 työpaikkaan (yritys perustettiin vuonna 1962). Pitkän prosessin kuluessa työpaikat ovat ”vaihtuneet” hyvistä teollisuuden työpaikoista huonosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi.

Samaan aikaan Microsoftin, Intelin ja esimerkiksi Googlen työpaikat ovat nousseet karkeasti 50 000 -100 000 työpaikkaan/yritys. Tämä on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua. Teknologinen kehitys on siis auttanut luomaan runsaasti uusia hyväpalkkaisia työpaikkoja.

”Vanhat” kotimaiset työpaikat on perustettu sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa uudelleen Kauko-Itään. Yhdysvalloissa on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä: yritykset ovat siirtäneet toimintojaan takaisin kotimaahan. Miksi? Yksi syy voi olla amerikkalaisen palkkakehityksen joustavuus. Muita syitä on, että tuotteiden markkinasidonnaisuus ja logistiikka suosivat työpaikkojen palauttamista: tehdään siellä, missä myydään massiivisesti. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että jotkut kehaisevat syyksi isänmaallisuuden. Työpaikkojen palaaminen on aivan liian tuore ilmiö, että siitä voidaan vetää pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä.

Sitten tullaan tulonjakokysymyksiin.

Professorit Robert Reich ja Paul Krugman ovat jo ainakin vuosikymmenen toitottaneet, että tulonjako on liian epätasainen Yhdysvalloissa. Yksi prosentti tulonsaajista (ja viimekädessä 0,1 prosenttia tulosaajista) kahmii liian suuren osan kakusta. Kysymys on epäoikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta epätasa-arvosta, mutta ehkä vieläkin enemmän järjettömästä jakopolitiikasta kansantalouden näkökulmasta. Vahvaa keskiluokkaa tarvitaan pitämään kulutusta yllä. Nyt se ei siihen enää pysty vanhan hyvän ajan malliin.

Harvardin professori Robert Reich on pohtinut kirjassaan Supercapitalism kansalaisen, kuluttajan ja sijoittajan suhdetta. Ja nimenomaan niin, että hän sijoittaa kaikki nämä piirteet samaan ihmiseen. Hänen johtopäätöksensä on varmaan oikea, kun hän kuvaa meissä kuluttajan ja sijoittajan roolin vahvistumista kansalaisen roolin kustannuksella.

Reich oivaltaa oikein, että olemme itse globaalin talouden seurauksena – halutessamme kaiken maksavan vähemmän kuin aiemmin – aiheuttaneet suurten globaalien yritysten kasvun ja mahdin. Kun suurten yritysten valta on kasvanut on se syönyt kansalaisyhteiskuntaa, yhteisöllisyyttä. Suuret yritykset siirtävät tämän mahtiasemansa tavallisen ihmisen elämään alenevin hinnoin, alenevin palkoin (varsinkin Yhdysvalloissa), ulkoistamisin jne. Tämän kaiken hinta on, että me emme enää ”harjoita” kansalaisyhteiskuntaa. Vahinko maksetaan kansalaisyhteiskunnan rapautumisena. Sitä maksetaan myös kansanvaltaisen järjestelmän heikentymisenä.

Tietenkään kehitys ei tapahdu nopeasti, vaan vuosikymmenien kuluessa. On kuitenkin syytä olla aidosti huolestunut demokratiaan perustuvan järjestelmän puolesta.

Suomen ongelmien ytimessä on elinkeinojen rakennemuutos. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut vuosituhannen vaihteen 25 prosentista nykyiseen noin 15 prosenttiin. Suomen teollisuuden rakennemuutos on Euroopan rajuin. EU:ssa keskimäärin teollisuuden pudotus on ollut vastaavana aikana vain 3,3 prosenttia. Jotkut ovat tulkinneet tämän niin, että jatkossa kannattaa keskittyä palveluihin ja palvelujen vientiin. Olen eri mieltä. Palveluihin panostaminen on OK, mutta nyt tarvitaan erityistä huomiota modernin teollisuuden edellytysten parantamiseen. Tämä kehitys on toteutunut Yhdysvalloissa ja paljon aikaisemmin, joten me vain toteutamme trendiä.

Hiukan pidemmällä aikavälillä on mahdollista toteuttaa Risto Linturin esittämä visio, jossa robotiikalla siirretään työpaikkoja takaisin siihen ympäristöön, missä kulutuskin tapahtuu eli siis takaisin esimerkiksi Suomeen. Tulevaisuus on kuitenkin täällä jo nyt, joten robotiikkateollisuuteen olisi syytä panostaa eri malliin (kuten nyt tehdään esimerkiksi Etelä-Koreassa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa) kuin mitä Suomessa tapahtuu.

Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Tässä on takana ajatus, että myös keskituloisille tulisi taata kunnollisen talouskasvun kautta siedettävät olosuhteet. Samalla myös rikkaat hyötyvät.

:::::::::::::

Julkisten palvelujen universaalisuus on ollut mielestäni hyvinvointiyhteiskunnan avainasia. Kaikkien olisi saatava hyötyä julkisista palveluista. Hyvinvointiyhteiskunta alkaa rapautua, jos maksajat ja etujen saajat ovat kaksi eri ihmisryhmää. Kaikkien maksajien on saatava myös palveluja. Juuri tämä kaikkien kansalaisten sitominen hyvinvointiyhteiskuntaan on taannut yhteiskunnan tasapainoisen kehittämisen ja viime kädessä yhteiskuntarauhan. Viime aikoina on kuitenkin alettu puhua yhä enemmän palvelujen porrastuksesta ja progressiosta. Kaikki tämä liittyy ongelmaan, jossa palvelut on rakennettu hyvinä aikoina niin korkealle tasolle, että niiden ylläpitoon ei tahdo olla varaa. Ongelmaa on pyritty ratkomaan mm. tinkimällä rajoitetusti palvelujen universaalisuudesta. Tässä puututaan keskiluokan elintärkeään etuun, joka rapauttaa todennäköisesti hyvinvointiyhteiskunnan perustan.

Edellä esitetty uhkaa myös suomalaista luottamusyhteiskuntaa, joka yhdessä muiden skandinavian maiden kanssa muodostaa ainutlaatuisen yhteiskuntarakenteen maailmassa. Myös luottamusyhteiskuntaa uhkaa rapautuminen.

Koulutuksen maksullisuus on seuraava uhka, joka murentaa universaalista luottamusyhteiskuntaa. Maksuttomuus laajalta totutettuna on ns. skandinaavisen mallin ydinasia. Kaikille maksuton laadukas koulutus on ehkä kaikista universaalin hyvinvointiyhteiskunnan piirteistä tärkein. Vielä maksullisuutta suurempi uhka on koulutuksen inflatorinen kehitys, joka johtaa ylikouluttautumiseen siihen nähden minkälaisia töitä on tarjolla.

Entä jos lopputuloksena on entisten hyvinvoivien ihmisten kapina? Pidän melko varmana, että kapina ei ala perinteisistä alemmista sosiaaliluokista, vaan (entisestä) keskiluokasta, joka huomaa maksavansa yhä enemmän ja saavansa yhä vähemmän. Tilanne kapinan seurauksena ei johda kuitenkaan keskituloisten kannalta parempaan lopputulokseen, vaan huonompaan, koska ”suuren yhteiskunnan” pienentäminen johtaa toimeentulon alenevaan kierteeseen.

Kapina ei siis johda mihinkään. Vai johtaako? Yhdysvalloissa keskituloiset ovat näennäisesti tyytyneet asemaansa eli tulokehityksen pysähtymiseen tai alenemiseen. Kehitys on johtanut pikemminkin poliittiseen välinpitämättömyyteen kuin aktiiviseen vaikuttamiseen. Demokratia on vääristynyt kun kongressin jäsenet ovat järjestään suurituloisia. Poliittiselle kentälle on ominaista voimakas polarisoituminen.

Entä Suomessa, miten täällä voidaan vastata haasteisiin?

Normaalisti edellä mainittuihin ongelmiin tarjotaan seuraavia lääkkeitä: Keskikoisten yritysten vahvistaminen, teollisten ja palveluarvoketjujen jalostetuimpien osien saaminen ja pitäminen Suomessa, ammatista toiseen siirtymisen nopeuttaminen sekä panostaminen tulevaisuuden aloihin kuten biometsätalouteen, energiatehokkuuteen ja ympäristöteknologiaan. Tähän voidaan vielä lisätä työurien pidentämistavoite.

Nämä auttavatkin asiaa. Mutta kasvu ja näivettyminen ovat suomalaisen polarisaation vastapoolit. Poliittinen kenttä jakautuu niihin, jotka uskovat käynnistyvään kasvuun ja niihin jotka painottavat etujen leikkausta.

En usko kapinaan, vaan skenaarioon, jossa elintaso jonkin verran laskettuaan palautuu hitaasti nousevalle käyrälle, jolloin keskeisiä osia universaalista luottamusyhteiskunnasta voidaan säilyttää ja edelleen kehittää. Säästöt eivät merkitse suuria leikkauslistoja, vaan laajapohjaisia juustohöylämäisiä ohennuksia palvelutarjontaan. Leikkauslistojen kannattajien täytyy ottaa kantaa palvelujen priorisointiin. Nykyistä palvelurakennetta pitää silloin oikaista.

Juustohöyläratkaisussa myönnetään, että rakenteet ovat toimivia ja niiden perusteita ei aseteta kyseenalaisiksi.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Tapahtui Ukrainassa

Johannes Remyn ”Ukrainan historia” (Gaudeamus, 2015) antaa mahdollisuuden taustoittaa nykypäivän tapahtumia. Kirja kertaa Ukrainan historian aikojen alusta lähtien. Keskityn tässä muutamien viime vuosikymmenien tapahtumiin. Havaitsin, kuinka nykypäivän tapahtumat ovat ainakin jossain määrin ymmärrettävissä lähihistorian avulla.

Remy erittelee Ukrainan historian syy-seuraussuhteet objektiivisen asiallisesti, mutta jättää syvemmät analyysit lukijalle, ja hyvä näin.

Remy tarkastelee asioita hyvin viileästi, joka näkyy esimerkiksi Ukrainan 1930-luvun nälänhädän käsittelytavassa: Tahaton vai tahallinen nälänhätä? Kysymys saattaa hätkähdyttää, jos omaa perinteisen käsityksen, että kysymys oli totaalisesta kansanmurhasta. Remy esittää, että nälänhätä alkoi tahattomasti mutta sen lieventämiseksi ei tehty mitään tosiponnistuksia. Stalinia ei voida vapauttaa mitenkään vastuusta: ”neuvostojohdon politiikka oli tuhoisaa ja vastuutonta”. Kuolonuhrien määrän Remy arvioi 2,1 – 3,9 miljoonaksi, joka on toki paljon vähemmän, mitä enimmillään on arvioitu uhrien lukumääräksi.

Ukraina koki toisen maailmansodan kauhut täysimääräisenä juutalaisvainoineen. Saksalaisten liittolaisena ukrainalaisia osallistui kiistämättömästi holokaustiin (taisteluihin heitä osallistui 250 000). Puna-armeijassa ukrainalaisia oli 6 000 000. Saksalaisten kiristyvä ote kantaväestöstä sodan kestäessä johti neuvostomielisen vastarintaliikkeen vahvistumiseen.

Yhtenä osana sodankäyntiä on syytä mainita Krimin tataarien kohtalo: Neuvostoliito syytti tataareja yhteistyöstä saksalaisten kanssa ja käynnisti karkotukset jo sodan aikana. Sodan jälkeen karkotuksia jatkettiin.

Remy arvelee erilaisten lukuviidakoiden keskellä, että Ukrainassa kuoli sotilaat ja siviilit mukaan lukien vähintään 7 000 000 ihmistä.

Sodan jälkeen Ukraina joutui tiukasti Neuvostoliiton otteeseen, joskin Stalinin kuoleman jälkeen koitti vapaammat ajat. Hrustsevin aikana suosittiin asuntorakentamista. Monet silloin rakennetuista kerrostaloista ovat edelleen käytössä.

Monista eri syistä Hrustsev liitti Krimin Ukrainaan vuonna 1954, koska katsoi, että niemimaan kehittämistoimet onnistuisivat paremmin Ukrainan kuin Neuvostoliiton osana.

Hrustsevin ja Breznevin aikana Ukraina pystyi pitämään yllä kansallista kulttuuria. Tämä oli melkoinen saavutus, kun yleinen linja oli keskusjohtoisuuteen pyrkivä. Kuusikymmentäluvulla elintaso kohosi: jääkaapit ja televisiot yleistyivät ja vuonna 1967 siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon.

Koko ajan Ukrainassa säilyi ”kansallismielinen toisinajattelijaliike”, joka koostui monista eri ryhmistä.

Vuonna 1972 Ukrainan silloinen valtiojohto syrjäytettiin syytettynä nationalismista. Samalla alkoivat voimakkaat venäläistämistoimet ja ukrainalaisuuden asema heikkeni voimakkaasti kaikilla elämänalueilla. Järjestelmän vastainen oppositio oli olemassa 1980-luvulla, mutta muutosvoimaksi siitä ei ollut.

Gorbatsovin valtaantulo ei heti merkinnyt muutostuulien voimistumista, sillä Ukraina säilyi vanhoillisten kommunistien vallassa. Oppositioliike voimistui kuitenkin pikkuhiljaa ja joukkokokoukset keräsivät kymmentuhatpäisiä osanottajamääriä vuodesta 1988 eteenpäin.

Demokratia eteni jättiharppauksin 1989-1990. Vanhoilliset johtajat siirrettiin syrjään ja vaalit muuttuivat vähin erin vapaammiksi. Vanha järjestelmä alkoi murtua sisältäpäin, kun kommunistit jakautuivat pienemmiksi ryhmiksi, joista osa liittoutui opposition kanssa. Mistään toimivasta demokratiasta ei voitu kuitenkaan puhua: puolueryhmät yhtyivät ja hajosivat kiivaaseen tahtiin. Vielä vuoden 1991 maaliskuun kansanäänestyksessä 70 prosenttia äänestäneistä halusi pysyä Neuvostoliiton yhteydessä, mutta vuoden 1991 elokuun vallankaappausyritys Moskovassa laukaisi itsenäisyyspyrkimykset: joulukuussa samana vuonna järjestetyssä kansanäänestyksessä 90 prosenttia kannatti itsenäisyyttä. Muutos tapahtui seitsemässä kuukaudessa! Neuvostoliitto lakkautettiin 8.12.1991 ja sen tilalle perustettiin IVY.

Krimin tataarit aloittivat paluun kotisijoilleen…..

Ukrainan politiikassa ovat vuorotelleet demokraattiset ja autoritääriset jaksot. Demokratia ei ottanut juurtuakseen ja puolueet ovat olleet lyhytikäisiä. Yksityinen ja valtion etu ovat sekoittuneet toisiinsa, korruptio on rehottanut. Rinnan näiden tapahtumien kanssa on käyty taistelua presidentin valtaoikeuksista, välillä niitä lisäten välillä vähentäen aina sen mukaan kenellä on ollut valta. Leonid Kravtsukin aikana (1991-1994) valtasuhteet vaihtelivat: presidentin ja parlamentin välillä käytiin jatkuvaa valtataistelua.

Taloudellisesti meni heikosti: vuonna 1996 bkt oli puolittunut vuoteen 1991 verrattuna. Sekavan demokratian lisäksi merkille pantavaa on se, että ennen itsenäistymistä Ukraina oli yksi vauraimmista ja teollistuneimmista neuvostotasavalloista. Neuvostoliiton markkinat vetivät ukrainalaisia tuotteita. Kun kansainvälinen kauppa avautui, ukrainalaiset tuotteet eivät olleet enää kilpailukykyisiä. Monien neuvostotasavaltojen talous pysyi pystyssä energiatuotannon ja -viennin ansiosta. Ukrainalla ei ollut raaka-aineita vietäväksi ulkomaille. Laajaa sotatarviketeollisuutta ei onnistuttu modernisoimaan siviilituotannoksi. Tämä murheellinen tapahtumasarja on kaiken viime aikoina tapahtuneen kehityksen taustalla.

Kravtsuk omaksui vahvan ukrainalaistamispolitiikan ja torjui IVY:n valtapiirin tiivistämisajatukset. Taistelua käytiin Ukrainaan sijoitetuista ydinaseista, Venäjän Mustanmeren sotalaivastosta sekä tietenkin kaasutoimituksista. Voi vain ihmetellä niitä valtavia kysymyksiä, joita itsenäisellä Ukrainalla oli ratkottavana. Kaikissa näissä kysymyksissä päästiin kuitenkin ajan kanssa eteenpäin.

Avainongelma Venäjän ja Ukrainan välillä oli jo 1990-luvulla Krimin kysymys. Hrustsevin vanha päätös joutui nyt liipasimelle. Venäjän duuma hyväksyi vuonna 1992 lain , jonka mukaan vuoden 1954 päätös oli laiton. Krim ei ole mikään tuore ongelma! Krimin venäläisväestö yhtyi näihin pyrkimyksiin ja yritti ottaa jo tuolloin enemmän valtaa itselleen. Venäjällä ei yksinkertaisesti ollut voimaa ajaa asiaa eteenpäin sen omien vaikeuksien vuoksi ja kaiken lisäksi Krimin venäläiset riitaantuivat keskenään.

Sitten tultiin nykykriisin kannalta avainkysymykseen, idän ja lännen suhteisiin. Kravtsuk turhautui kiistoihin Venäjän kanssa ja lähestyi Yhdysvaltoja. Tämä taas herätti vastavoimat, jotka vastustivat länsisuhteita ja halusivat säilyttää kiinteämmät suhteet Venäjään, ja kuten arvata saattaa ukrainalaistamispolitiikka oli epäsuosittua nimenomaan maan itäisimmissä osissa ja Mustanmeren rannikolla, missä valtaosa väestöstä käytti asiointikielenään venäjää. Kaikki nämä asiat ovat akuutteja nykykriisissäkin.

Suureksi ongelmaksi muodostui poliittinen tilanne, jossa mikään puolue ei pystynyt saavuttamaan valta-asemaa parlamentissa ja erilaiset kombinaatiot ja taktiset liittoumat vaihtelivat alinomaa. Ukraina ei kerta kaikkiaan ollut valmis demokratiaan. Kansanvaltaa on vaikea ylläpitää, jos siltä puuttuvat edellytykset. Tältä pohjalta on ymmärrettävissä pyrkimykset lisätä presidentin valtaoikeuksia. Ongelma oli siinä, että vastapuolta edustavalle presidentille laajoja valtaoikeuksia ei haluttu suoda.

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa vastakkain olivat Kravtsuk ja Leonid Kutsma. Molemmat kuuluivat vanhaan kommunistiseen puolue-eliittiin vanhoina ei niin hyvinä aikoina. Tavan mukaan Ukraina jakautui ehdokkaiden kannatuksen mukaan Kravtsukin läntiseen osaan ja Kutsman itäiseen osaan. Vaalit vaikuttivat rehellisiltä ja päättyivät Kutsman voittoon. Hän toimi presidenttinä vuosina 1994-2004. Kutsman kausi osoittautui taloudellisesti kohtuullisen menestyksekkääksi: talous alkoi vihdoin kasvaa vuonna 2000. Yksityistäminen käynnistettiin laajassa mitassa. Poliittisesti tilanne oli sekava. Kutsma taktikoi erilaisten ryhmien välillä luovuttaen taloudellisia etuja milloin millekin taholle. Korruptio rehotti entiseen malliin. Tätä sotki valtion tukiaisten käyttö politiikan välineenä.

Peruskannaltaan venäläismielinen Kutsma haki liikkumatilaa yrittäen viedä Ukrainan EU:n jäseneksi vuonna 1998. Unioni ei suostunut. Sen sijaan Yhdysvaltain vaikutusvalta kasvoi koko ajan. Vuonna 1996 Ukraina sai kolmanneksi eniten apua amerikkalaisilta heti Israelin ja Egyptin jälkeen! Yhdysvallat yritti estää Ukrainan lipumisen Venäjän vaikutuspiiriin. Tämäkin kiista on siis vanhaa perua ja on nykyisen kriisin yksi tärkeistä elementeistä.

Vuonna 1997 Ukraina solmi kumppanuussopimuksen Naton kanssa. Lännen mahtimaat rupesivat kuitenkin hylkimään itsevaltaisia otteita ja ihmisoikeusloukkauksia harjoittanutta Kutsmaa ja ns. Oranssi vallankumous siirsi hänet syrjään vuonna 2004.

Kutsman syrjäyttämisen takana oli vanha ongelma presidentin valtaoikeuksista. Kutsman näkökulmasta kysymys oli uudistusten läpiviennistä, joita riitainen parlamentti ei hyväksynyt. Kansanvaltaa oli vaikea toteuttaa, kun puolueet olivat riitaisia keskenään.

Vuoden 2004 presidentinvaalikamppailu käytiin venäläismielisen Viktor Janukovitsin ja länsimielisen Viktor Justsenkon välillä. Tarvittiin kahdet presidentinvaalit. Ensimmäisellä kerralla voitti Janukovits, mutta kun vaalit olivat ilmeisen epärehelliset, oli kansalaisten vaatimuksesta pakko järjestää uusintavaalit, jotka voitti Justsenko. Jälleen maantieteellinen jakauma oli täysin selvä: itä tuki Janukovitsia ja länsiosa maata Justsenkoa.

Justsenko toimi presidenttinä 2005-2010. Hänen suhteensa Venäjään olivat huonot. Niitä ei parantanut pyrkimykset hakea sekä EU:n että Naton jäsenyyttä. Koko ajan Venäjä käytti kaasua aseenaan Ukrainaa vastaan, joskin taustalla oli monimutkaisempiakin syitä. Ilmeisesti piti paikkansa, että Ukraina varasti Eurooppaan menevää kaasua!

Justsenkon valtakautta leimasi koko vallassaolon ajan taistelu Janukovitsia vastaan. Vuoden 2010 presidentinvaaleissa oli Janukovitsin vuoro nousta valtaan. Vastaehdokas Julia Timosenko yritti kyseenalaistaa vaalin tuloksen, mutta kansainväliset tarkkailijat pitivät tulosta rehellisenä.

Janukovits luopui hakemasta Naton jäsenyyttä, mutta piti yllä mahdollisuutta hakea EU:n jäsenyyttä. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, koska Venäjä vastusti assosiaatiosopimusta ja tarjosi tilalle taloudellista tukea sekä omaa euraasialaista liittoa. Putinin asenteeseen vaikutti myös ajattelu ”yleisvenäläisestä kansallisuudesta”. Tästä johdettuna Putin ilmoitti jo vuonna 2008, että ”Ukraina on keinotekoinen kokonaisuus”.

Putinin lukuisten varoittelujen seurauksena Ukraina luopui assosiaatiosopimuksesta. Remyn arvio sopimuksen merkityksestä lienee oikea: se olisi ollut periaatteellinen kannanotto länsieurooppalaisen sivilisaation valitsemisesta venäläisen kulttuuripiirin sijasta. Kansalaiset reagoivat rajusti Janukovitsin EU-lupauksen pettämiseen: assosiaatiosopimuksen allekirjoittamatta jättämistä ei voitu hyväksyä.

Maidanin mielenosoitukset, joita kesti marraskuusta 2013 aina helmikuuhun 2014 johtivat väkivaltaisuuksiin ja ne taas helmikuussa Janukovitsin pakenemiseen maasta.

Seurauksena venäläiset joukot valtasivat Krimin ja järjestivät näytösluontoisen kansanäänestyksen, jonka tuloksen perusteella Krim liitettiin Venäjään. Samaan aikaan Krimin tapahtumien kanssa Itä-Ukrainassa järjestettiin Venäjän masinoimia väkivaltaisia mielenosoituksia, jotka johtivat lopulta Venäjän tukemien separatistien ja Ukrainan valtion väliseen konfliktiin. Ja taas jäivät tataarit jalkoihin.

Remy kuvaa ansiokkaasti ja kiihkottomasti Ukrainan historian viime vaiheita. Itsenäistymisen aika on ollut täynnä tempoilua monilla eri ”akseleilla”: autoritäärisyys – demokratia, presidentinvalta – parlamentin valta, länsi-integraatio – euraasia jne.

Kirjaa voi suositella kaikille, joilla on ”varma” käsitys nykykriisistä. Remy tarjoaa eri näkemyksiä painottaen hyvin tasapainoisen näkemyksen Ukrainan tilanteesta. Hänen käsittelytapansa on harvinaisen eleetöntä ja objektiivista.

PS

Oma lukunsa ovat numerotiedot Ukrainan viimeisiltä vuosikymmeniltä: Vieläkään ei ole saavutettu vuoden 1989 bkt-tasoa, väkiluku on alentunut vuoden 1981 52 miljoonasta asukkaasta vuoden 2013 46 miljoonaan asukkaaseen.

Johtopäätöksiäni nykyiseen konfliktiin johtaneista syistä sekä näkymä tulevaisuuteen:

1) 1990-luvun vaihteen mullistus heikensi Ukrainaa. Vahvat teollisuuden ja kulutustavaratuotteiden markkinat menetettiin, kun Neuvostoliito kaatui ja markkinat avautuivat. Ukrainalaiset tuotteet eivät pärjänneet sen enempää itä- kuin länsimarkkinoilla.

Ukrainalla ei ollut raaka-ainevaroja, joilla se olisi kompensoinut menetykset. Köyhyys ja kurjuus ovat viitoittaneet Ukrainan tietä kohti epävarmaa tulevaisuutta.

2) Strateginen kohtalonyhteys suurvaltoihin.

Ukrainan kaasuriippuvuus Venäjästä on fakta. Ukrainan alue oli Neuvostoliiton keskeinen ydinaseiden ja laivaston sijoituspaikka. Yhdysvaltain hegemonistiset pyrkimykset ulottuivat myös Ukrainan alueelle (Naton laajenemispyrkimys). Mustanmeren alue on ikiaikainen strateginen polttopiste kansainvälisessä politiikassa. Kohdan 1 johdosta Ukrainaan muodostui poliittinen ja taloudellinen tyhjiö, jolle apuaan tarjosivat milloin itä, milloin länsi. Ukrainasta tuli lännen ja idän kilpakenttä.

3) Lähtötilanne 1990-luvun alussa: suuri venäläisväestö (suhde: ukrainankielisiä 68 prosenttia, venäjänkielisiä 30 prosenttia). Historiallisista syistä (jo Neuvostoliiton aikana) vallassaolijat jakautuivat Länsi-Ukrainasta tukensa saaviin ja Itä-Ukrainasta tukensa saaviin. Välillä 1990-2010 juopa syveni. Nykykonflikti on edelleen polarisoinut vanhaa asetelmaa.

4) Demokratia ei ole juurtunut.

Korruptio ja eliitin äärimmäisen vahva asema periytyivät jo vanhasta Neuvostoliitosta. Oligarkkien asema vahvistui Ukrainassa hitaammin kuin muualla entisen Neuvostoliiton alueella, mutta lopputulos oli sama.

Puoluekentän sirpaleisuus ja vakiintumattomuus edistivät sekasortoa. Demokratian edellytykset olivat aivan liian heiveröiset. Koko poliittinen järjestelmä oli kokoaikaisessa kaaoksessa presidentin, hallituksen ja parlamentin taistellessa vallasta. Demokratian toimimattomuus on ohjannut järjestelmää korruptoituneeseen autoritääriseen ja itsevaltaiseen suuntaan, vaikka johtajilla alun perin on saattanut olla jaloja pyrkimyksiä uudistaa yhteiskuntaa.

5) Tulevaisuus.

Ukraina on joutunut uuden suurvaltasuhteiden asetelman koekentäksi tai konfliktialustaksi, jossa Yhdysvallat edustaa vakiintunutta puolustuksellista - mutta tilaisuuden tullen uusia rajoja kokeilevaa - suurvaltahegemoniaa, Kiina nousevaa suurvaltaa ja Venäjä nöyryytettyä mahtia, joka havittelee uutta nousua ja uutta voimatasapainoa. Toistaiseksi on avoin asia edustaako Venäjän aggressiiviselta näyttävä ulostulo laajenemishaluista imperialismia vai - kuten itse oletan – toistaiseksi pääosin puolustuksellista strategiaa.

Sotaa käydään - ydinasepelotteen ollessa edelleen ajankohtainen - tavanomaisin asein sekä kyber- ja hybridisodan keinoin.