Yksinäisen tähden ratsastaja

Keijo Korhonen on monessakin mielessä eriskummallinen hahmo suomalaisessa politiikassa ja lähihistoriassa. Korhonen oli se, jolle Kekkonen sanoi: venäläiset eivät pidä sinusta. Korhonen oli se, jonka rinnuksia humalapäinen Vladimir Stepanov tökki Presidentinlinnan vastaanotolla 6.12.1978 halutessaan protestoida TV-sarjan "Sodan ja rauhan miehet" muodostamaa historiakuvaa. Olkoon nämä esimerkkejä siitä, että Korhonen yritti vetää itsenäistä linjaa suhteessa oikeastaan kaikkiin osapuoliin – Kekkonen mukaan lukien – vaikka olikin Kekkosen miehiä.

Myöhemmin Korhosen ”itsenäisen Suomen linja” sai suorastaan betoniin valetun luonteen, kun hän - vain Korhoselle ominaisella tinkimättömällä ehdottomuudella - vastusti EU:hun menoa. Korhoselta hävisi kannatus Suomessa vähitellen. Tänään hän voi monen mielestä olla oikeassa olemisen perikuva.

Muistan nähneeni Korhosen kirjoittamassa kirjassa kuvan, jossa hän ratsain katselee hymyillen maailmaa jossain Arizonassa (jonne hän siirtyi professoriksi, kun sillat Suomessa ja Suomeen paloivat). Siinä hän oli, yksinäisen tähden ratsastaja, ehkäpä rauhan ja tasapainon löytäneenä! Tai sitten hän oli kuin sarjafilmi Bonanzan nelikkö - tunnusmelodian soidessa taustalla - karauttamassa kohti Ponderosaa, tilaa ympäröivän kartan leimahtaessa liekkeihin.

Korhonen on aktiivisimman vaiheen jälkeen silloin tällöin kirjoitellut ajatuksiaan suomalaiseen mediaan. Yksi tällainen on tuore kirjoitus Kanava-lehdessä 2/2015: ”Suomen uusi Nato-sopimus on historian häpeätahra”. Siinä on jälleen tuttua Korhosta, jonka voisi sivuuttaa vanhan miehen jorinana, jos hän ei sivaltelisi älykkäästi kuten vanhaan hyvään aikaan.

Myönnän, että hänen kirjoituksensa vastaa hyvin pitkälle omia ajatuksiani. Tämä on helppo todeta vertaamalla blogikirjoituksiani ja Korhosen Kanava-lehden artikkelia. Mutta asiaan! Korhonen kiinnittää erityisen huomion voimassa olevaan Naton isäntämaasopimukseen, jota hän pitää asiakirjana, joka olisi pitänyt hyväksyä laajassa demokraattisessa käsittelyssä. Nyt se vietiin läpi virkamieskäsittelyssä. Itsekin kiinnitin huomiota, kuinka syvenevään kumppanuuteen on menty aidan matalimmalta kohtaa viittaamalla siihen, että ”tästä on jo aiemmin sovittu”.

Suomessa asia on viety eteenpäin ”yhteisymmärryksen” (understanding) nimissä, ei siis sopimuksena, joka olisi edellyttänyt eduskunnan käsittelyä. Sopimuksessa todella käytetään sanaa ”understanding”. Kuitenkin Korhonen huomauttaa, että kun kansainvälisesti ei ole pystytty eksaktisti määrittämään käsitettä ”sopimus”, on vastaavana käsitteenä hyväksytty mm. ”mutual understanding”. Sopimus mikä sopimus! Virkamieskäsittely oli liian kepeä tapa hyväksyä sopimus.

Isäntämaasopimuksessa sovitaan pitkälle viedystä yhteistyöstä, jopa niin, että jotkut ovat käyttäneet hyväksi tekstiä esittämällä, että kun ollaan näin pitkällä, niin jäsenyydestä voisi sopia saman tien. Ei nyt sentään, tästä ei ole kysymys.

Korhosen johtopäätös on selvä: isäntämaasopimuksessa arpa on jo heitetty!

Korhonen uumoilee, että Suomi yritetään viedä Natoon ilman kansanäänestystä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että presidenttiä myöten tämä torjutaan. Myös parlamentaarinen käsittely tapahtunee vaikeimman kautta vaatien 2/3 enemmistön.

Korhonen kiinnittää samaan asiaan huomiota, kuin mitä itsekin olen painottanut, eli että Naton sotavoimat koostuvat jäsenvaltioiden sotavoimista, joiden luovuttaminen käyttöön jää jäsenvaltioiden harkintaan. Eripuraiset jäsenvaltiot eivät ole hevillä löytäneet yhteistä tahtotilaa tavoitteista. Samaan aikaan esim. Suomessa ajatellaan, että sotilaallinen apu on eräänlainen automaatio vaaran uhatessa. Mielestäni vielä kummallisempaa on Nato-maa Viron silmiinpistävä pelko, että Venäjän uhka tavalla tai toisella realisoituu. Ei kuulosta siltä, että uskotaan Naton pelastusrenkaaseen.

Tähän mennessä viidettä artiklaa on sovellettu kerran vuoden 2001 terroristihyökkäysten jälkeen. Tuki jäi myötätunnon osoitusten tasolle. Irakissa ja Libyassa osallistuminen oli osittaista. Laajinta yhteistoiminta on ollut Jugoslaviassa (joka sekin oli Yhdysvallat-vetoista) ja Afganistanissa. Missään näistä ei ole ollut kysymys konfliktista, jossa suurvalta on ollut alun perin osapuolena vaan sisällisotatyyppisistä sodista.

Korhosen tavoin olisi asetettava kysymys, mikä on Euroopan rooli Yhdysvaltain politiikassa. Korhonen lainaa Zbigniew Brzezinskiä, joka on sanonut: ”Nato on meidän astinlautamme Eurooppaan”. Euroopan ja Naton rooli on ikään kuin välillinen USA:n omien intressien hoidossa.

Korhonen ottaa esille myös Yhdysvaltain sisäpoliittisen tilanteen vaikutuksen liittovaltion päätöksentekoon. USA:ssa on minunkin kokemukseni mukaan paljon henkeä, jonka mukaan Eurooppaa tai jotain sen itsenäistä valtiota lähdetään tukemaan vain, jos siitä on hyötyä Yhdysvalloille, ei muuten.

Entä toimiiko Naton läsnäolo pelotteena mahdolliselle hyökkääjälle? Pelotteen merkitys riippuu sen uskottavuudesta. Korhonen toteaa inhorealistisesti: ”jos pelotettava (siis esim. Venäjä) ei usko uhkauksen toimeenpanoon, uhkaus on tehoton”. Venäjän suorituskykyä helposti aliarvioidaan, koska sen talous on heiveröisellä pohjalla. Tosiasiassa sillä on käytössä äärimmäisen tuhon sotateknologia.

Sitten Korhonen tulee tärkeään, mutta vähän huomioituun aspektiin: USA:n ja Venäjän välit ovat paljon paremmat, kuin mitä niistä annetaan ymmärtää! ”Amerikkalais-venäläisen sodan mahdollisuutta ei ole”, toteaa Korhonen. Naton levittäytyminen Venäjän rajoille on fakta, jolla on oma vaikutuksensa Venäjän käytökseen, vakuutamme me lännessä mitä tahansa. Korhonen ironisoi tilannetta esimerkillä, että jos Kiina sijoittaisi ohjuksiaan Karibianmeren saarille – ”tietenkin rauhanomaisessa ja edistyksellisessä tarkoituksessa” - niin mitähän USA tuumisi? Itse asiassa voin vastata tähän: Kuuban kriisin (1962) aikaan toteutui täsmälleen tällainen asetelma. Oltiin lähellä maailmansotaa. Ei siis ihme, että Venäjä reagoi aggressiivisesti Yhdysvaltain hegemonisiin pyrkimyksiin.

Korhosen johtopäätös on kristallinkirkas: ”Venäjän riskiä ei ole olemassa, ellei Suomi itse sitä rakenna”. Korhonen on ilmaisuissaan paljon kärjekkäämpi, kuin mitä tässä olen esittänyt. Oleellista on, että hänen puheenvuoronsa – kärjistyksistä puhdistettuna – on paljon analyyttisempi kuin niiden huudot nettiin, jotka haluavat rautaa rajalle. Keijo Korhosta kannattaa kuunnella, vaikka hän onkin kallellaan inhorealismiin (tai ehkä juuri siitä syystä). Hän on muunnelma kylmän sodan sotilaasta, mutta ei moralistisessa eikä ideologisessa mielessä vaan voimatasapainomielessä.

PS

Korhonen täydentää artikkeliaan avoimella ”kirjeellä Suomen puolustusvoimien komentajalle”. Hän pyytää kenraali Jarmo Lindbergiä asettumaan Venäjän pääesikunnan kenraalin asemaan ja miettimään, mihin ennakkotoimiin hän ryhtyisi ”Naton ja Suomen isäntämaasopimuksen Venäjän ydinalueille aiheuttaman välittömän uhkan takia”. Sitten hän antaa mallivastauksen itse!