sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Suomen ja Venäjän suhteiden kuusi periaatetta

Kun ajatellaan, miten suomalaiset asennoituvat Venäjään, tulee monesti mieleen, että lopulta konkreettiset tosiasiat ovat toissijainen seikka, ja pääosaan nousee ”suhtautuminen”. Voidaan myös puhua asennoitumisesta. Asenteiden osalta taas ”oletuslähtöisyys” on tärkeää, siis onko kysymys oletuskielteisyydestä, oletusneutraaliudesta vai oletusmyönteisyydestä. Silmämääräisesti voisi todeta, että oletuskielteisyys on vallitsevaa – tai vähintäänkin varauksellisuus.

Tähän on omat syynsä. Venäjä saa ottaa kontolleen huomattavan osan itseensä kohdistuvasta kielteisestä suhtautumisesta. Joko se katsoo itsetietoisuudessaan olevansa arvostelun yläpuolella tai sitten se katsoo itseensä kohdistuvan arvostelun olevan pahansuopaa. Suurvalta myös ottaa oikeudet muokata todellisuutta haluamakseen, mikä objektiiviseen historiakäsitykseen pyrkivästä tuntuu vastenmieliseltä.

Venäläisiin projisoidaan ”erilaisuuden” käsite olipa kysymys kulttuurista, tavoista tai tottumuksesta. Venäjä on myös kohdellut kaltoin suomalaisia historiassa, jota ei unohdeta. Tosin suomalaisilla on ollut joko Ruotsin alaisena tai itsenäisenä syntilistallaan vastaavia kauheuksia.

Mediaotsikoinnilla pyritään lietsomaan kielteisiä käsityksiä, sen lisäksi, että niillä kuvitellaan nostettavan uutisten lukuarvoa. Venäjän uhka myy hyvin. Vastaavasti myös Venäjän esittäminen uhkana myy otsakkeissa ja sisällöissä hyvin.

Tärkeintä olisi pystyä asettumaan Venäjän asemaan, joka ei tarkoita sitä, että hyväksyisi Venäjän toimenpiteet. Venäläinen ajattelutapa, jonka mukaan lännessä vallitsee russofobia on huomionarvoista. Itse asiassa molemmat osapuolet – länsi ja itä – heijastavat omaa kielteistä tunnetilaansa toiseen osapuoleen.

Asenteita jyrkentää käsite informaatiosota, siis sota. Neutraalimpaa olisi puhua propagandasta. Meillä (tai Venäjällä) on kuitenkin tapana keksiä uusia, raflaavampia käsitteitä kuluneiden tilalle.

Sekä Erkki Tuomioja että Timo Soini ovat aivan oikein kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka nurkkakuntaisuus ja omaan napaan tuijottaminen viettävät riemujuhliaan, kun kuvitellaan, että Venäjä kohdistaa propagandansa ja vääristellyt käsityksensä aivan erityisesti Suomeen, vaikka samaa asennoitumista harjoitetaan myös muita kansakuntia kohtaan.

Asennoitumista vahvistaa eräänlainen ”Kreml-ilmiö”, jossa ajatellaan Moskovasta tulevan tiedon olevan ”virallinen viranomaiskanta”. Tällä ajattelulla on pitkä historia. Varsinainen kanonisointi tapahtui Neuvostoliiton aikana. Nyt kun aikaa on kulunut, ja osa arkistoista on avautunut, ovat Neuvostoliiton johdon sisäiset erimielisyydet paljastuneet. Toki tänä päivänäkin Venäjän media osin toistaa virallista kantaa.

Hannu Taanila piruili taannoin Venäjän uhalla, todeten, että Suomi tarvitsee Venäjän uhkaa identiteettinsä tueksi. Emme ikään kuin täyttäisi kansakuntana olemisen ehtoa ilman päälle liimattua Venäjän pelkoa. Tämähän on eräs sovellus vanhasta historian ilmiöstä, jossa sisäiset ongelmat vaativat ongelmien projisoimista johonkin ulkoiseen. Ehkä tässä Suomen tapauksessa on kysymys jostain pysyvämmästä eikä vain tilapäisestä ”uhan siirtovaikutuksesta”. Siinä on jotain yhtä pysyvää kuin sanonnassa ”maantieteelle emme mahda mitään”.

Jostain luin että 20 prosenttia uskoo salaliittoteorioihin riippumatta siitä, kuinka mielikuvituksellisia ne ovat (siis luokkaa ”Stanley Kubrick tosiasiassa ohjasi fiktiivisen kuussa käynnin vuonna 1969”). Tältä pohjalta voisi arvioida karkeasti, että jonkinmoinen osa kansasta pelkää Venäjää pysyvän oloisesti riippumatta, mitä reaalimaailmassa tapahtuu. Venäjää kohtaan tunnetun oletuskielteisyyden ja omaa elämäänsä elävän Venäjän uhan mystifioimisen torjuminen olisivat ensi askel kohti reaalipolitikkaa, jota olen aiemminkin perään kuuluttanut.

::::::::::::::::::::::::::::.

Mitä olisi reaalipolitiikka Venäjä suhteisiin sovellettuna? Venäjän käytös on arvaamatonta. Siitä monet ovat yhtä mieltä. ”Suunniteltu arvaamattomuus” – jonka vaikutuksista Moskovassa varmaan nautitaan – johtaa loputtomiin spekulointeihin Venäjän tarkoitusperistä. Useimmiten tuomio kuuluu: pahat sillä on mielessä. Reaalipolitiikan sääntö numero yksi (1) voisi olla, ettei ylenmääräiselle spekuloinneille kannattaisi antaa sijaa. Venäjä on monoliittiväitteistä huolimatta hyvin monimielinen maa.

Reaalipolitiikan sääntö numero kaksi (2) olisi, että Venäjä-suhteissa tulee elää ajassa. Ei siis pidä kiirehtiä asioiden edelle, mutta ei myöskään elää menneissä kuvitelmissa. Yritetään siis ottaa siitä ajasta, jota parhaillaan eletään irti mahdollisimman paljon positiivista.

Sääntö numero kolme (3) voisi olla, että kaikista normaalisuhteista poikkeamisista huolimatta (pakolaiset rajalla, lapsiasiakiistat ym.) eletään omassa käyttäytymisessä mahdollisimman normaaleja aikoja. Tämä on vaikea kohta, koska se edellyttää jonkinmoista ambivalentiutta, mutta samaan aikaan pyrkimystä ratkaista ongelmat teeskentelemättä ”asiapohjalta” ja aikailematta. Tämä taktiikka tuomitaan usein Venäjän mielistelyksi, mitä se ei ole.

Sääntö numero neljä (4) olisi, että provosoitaessa ei pidä provosoitua. Ei ole perusteltua lähteä mukaan asevarustelukilpaan osaksi suurvaltojen peliä. Reaktio-vastareaktio-pelille ei tule hevillä loppua. Tähän kohtaan kuuluu oleellisesti Venäjän suurvalta-aseman näkeminen realiteettina.

Sääntö numero viisi (5) olisi periaate ”hyviä suhteita ei voita mikään”. Tämä kohta edellyttää pitkäjänteistä suhteiden hoitoa. Tärkeää on tarvittaessa ottaa etäisyyttä esim. EU-suhteisiin, koska muilla EU-mailla ei ole sellaisia talousyhteyksiä kuin Suomella. Tietyn itsekkyyden on oltava ensisijalla; luokan kilteimmän oppilaan statuksen on väistyttävä.

Sääntö numero kuusi (6): oman itsenäisen puolustuksen (mihin ilman suuntaan tahansa) on oltava kunnossa. Venäjällä arvostetaan Suomen kykyä puolustautua, mutta se edellyttää myös panostusta fyysiseen ja henkisen maanpuolustukseen.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Amerikkalaisen polarisaation juurilla

Yritin joitakin aikoja sitten löytää yhtymäkohtia Ronald Reaganin ja Donald Trumpin välillä. Olisiko Reaganin konservatiivisuus siirtynyt sukupolven yli Donald Trumpin presidenttihaaveisiin. Yhtymäkohtia ei juurikaan löytynyt. Totesin tuolloin Trumpista ja Reaganista mm. seuraavaa: ”Trump ei ole perinteisessä mielessä konservatiivi. Trump ei siis ole Reagan, mutta molemmat ruokkivat äänestäjissä kuvaa isosta pahasta liittovaltiosta ja Venäjästä pahan valtakuntana. Keskiluokan amerikkalaisten ahdinkoa ei Reaganin aikaan vielä tunnistettu, mutta nyt tämä ryhmä odottaa presidentiltä ihmeen kaltaista urotekoa elintasonsa kohottamiseksi”.

TV:stä tuli juuri uusintana dokumentti vuodesta 1964 (”Historia: Yhdysvallat vuonna 1964”). Pääosissa olivat Lyndon B. Johnson (LBJ) ja Barry Goldwater. Olin näkevinäni joitakin merkittäviä yhtymäkohtia konservatiivien Goldwater ja Trump välillä. Molemmat luokittelisin hyvin oikeistolaisiksi, perinteisten amerikkalaisten arvojen ääritulkitsijoiksi.

Rinnastamista yksi yhteen on vaikeaa tehdä, mutta näkisin niin paljon yhtymäkohtia, että vertailua voidaan tehdä. Tehtävän vaikeus kulminoituu Trumpin arvaamattomuuteen. Mikä hän on miehiään?

Molemmat ovat herättäneet valtavaa innostusta kannattajissaan, molemmat ovat julistaneet liberalismin pahaksi, molemmat haluavat pienen valtion sosiaaliturvan riisumisineen ja molemmat julistavat Venäjän (Neuvostoliiton) vihollisekseen. Molemmat ovat kyenneet hiljentämään maltilliset republikaanit.

Ehkä keskeiseksi vertailuperustaksi nostaisin suhtautumisen keskiluokkaan. Ero lähtökohdissa on selvä. Keskiluokka oli juuri noussut kukoistukseen 1960-luvun alkupuolella ja palkat olivat korkealla tasolla. Goldwaterin kannattajiin kuului suuri osa keskiluokasta eli ihan tavalliset ihmiset, jotka olivat kyllästyneet ”turvattuun New Deal -sosialismiin”. He olivat vauraita ja halusivat tunnustautua uuden yltäkylläisen republikaanisen keskiluokan edustajiksi.

Trumpin kannattajissa on myös keskiluokkaan kuuluvia valtaosa, mutta nyt nämä samat ihmiset ovat suhteellisesti tai absoluuttisesti köyhtyneet 1950-1970-luvun vauraudesta. Globaali kilpailu on siirtänyt heidän työpaikkansa Meksikoon tai Kiinaan. Osa heistä on rankan tyytymättömiä elinolosuhteisiinsa. Ei työllisyystilanne ole huono, mutta palkkatason paikallaan pysyminen tai taantuminen useiden vuosikymmenien ajan on käynyt heidän hermoilleen.

Molempien keskiluokkaista äänestäjää vaivaa tyytymättömyys, mutta eri syistä. Molemmat pyrkivät mobilisoimaan pettyneitä ihmisiä taakseen. Goldwater käytti Ronald Reagania aurana menestykseen. Reaganin kuuluisa ”The Speech” -puhe republikaanien puoluekonventin (1964) aikoihin saavutti suuren suosion verojen vastaisuudellaan ja sosialismipelottelullaan. Trumpilla taas on ikioma äkkiväärä retoriikka, jolla hän kylvää suolaa köyhtyneen keskiluokan haavoihin.

Sekä Goldwater että Trump haluavat tehdä Amerikasta ”suuren” (suurenmoisen). Goldwater määritti verivihollisekseen liberaalin Amerikan laajenevine sosiaaliturvaohjelmineen ja korkeine verotuksineen. Hänen puoluetoverinsa republikaaneissa, kuten Eisenhower eivät olleet poikenneet juurikaan Rooseveltin New Deal -ohjelman periaatteista. Demokraattien ja republikaanien välillä ei ollut suurta ideologista eroa. Goldwater propagoi rankasti ”New Deal-sosialismia” vastaan. Kymmeniin vuosiin konservatiivien johdossa ei ollut ollut radikaalia oikeistolaista. Nyt oli. Goldwaterin iskulauseita olivat: ”Äärimmäisyys ei ole pahe”, ”Kohtuus ei ole hyve” ja ”Liberalismi on epäonnistunut”. Kaikki nämä kuvastavat irtisanoutumista pehmeistä keynesiläisistä New Deal -arvoista.

Trump on omalla karkealla tavallaan retoriikassaan sanoutunut irti valtion osallistumisesta talouselämään ja ihmisten elämään. Hän haluaisi ilmeisestikin ”verot alas”, joskin on vaikeaa sanoa, miten temppu tehdään. On täysin epäselvää, miten Trump käytännössä pyrkisi päämääriinsä. Ristiriita puheissa on ilmeinen.

TV:stä tuli mielenkiintoinen dokumentti Trumpista (”Ulkolinja: Kuka on Donald Trump?”), jossa hänestä pystyi muodostamaan hiukan kokonaisvaltaisemman kuvan. Miksi häntä kannatetaan? Koska ”monet ovat kyllästyneet amerikkalaisten jatkuvaan periksi antamiseen”, koska hän ”kokoaa Washingtonin vihaajat yhteen”, koska ”amerikkalainen unelma ei ole onnistunut Trumpin kannattajalta”, koska hän ”käy vaalikampanjaa omilla rahoillaan eikä ole riippuvainen ulkoisesta rahoituksesta”, koska ”valkoiset köyhät ovat vielä syrjitympiä kuin mustat”, koska Trump ”ei ole poliitikko”, koska hän ”vastustaa meksikolaisia, kiinalaisia ja muslimeja” ja koska hän ”on valkoinen”.

Ollaan aika tavalla irti demokratian syvimmästä olemuksesta; halutaan aivan uudenlainen järjestys, ilman että pystytään hahmottamaan sitä muutoin kuin sloganeina.

Trump on ikään kuin köyhän tai köyhtyneen amerikkalaisen sijaiskärsijä ja omalla esimerkillään toivo paremmasta. Kannattajien inho kohdistuu kaikkeen siihen, mikä voidaan määritellä poliittiseksi. Hänet koetaan puolueiden yläpuolella (ml. oma puolueensa) toimivaksi ihailluksi hahmoksi.

Ei ole epäilyä, etteikö ainakin osa Trumpin kannattajien tuntemuksista olisi aidosti epätoivon sävyttämiä. Silti tulee mieleen, että Trumpin äänestäjät ovat ”helposti vietäviä”, hyväuskoisia, naiiveja ja poliittisesti tiedostamattomia yksinkertaisia ihmisiä. He ovat kuin 1900-luvun alun köyhät Suomessa, jotka ajattelivat punaisen viivan vedon pelastavan heidän elämänsä.

Sekä Goldwaterin että Trumpin aikakautta yhdistää yhteiskunnallinen polarisaatio. Trump on osa republikaanista ääriliikettä. Hän deittailee teekutsuliikkeen edustajien kanssa (Sarah Palin!). Trump on osa puolueensa radikaalia oikeistoa, kuten Goldwaterkin.

Mielenkiintoinen punainen lanka – rotukysymykset – yhdistää päähenkilöidemme kahta aikakautta. Vuosi 1964 oli järisyttävä kansalaisoikeusliikkeen läpimurron vuosi. Goldwater ei sinänsä vastustanut kansalaisoikeuksien laajentamista, mutta halusi viedä asiaa läpi osavaltiotasolla pikku hiljaa ilman liittovaltion lainsäädännön pakottavuutta. Käytännössä ristiriita LBJ:n ja Goldwaterin välillä repesi kuiluksi. LBJ:n The Great Society oli punainen vaate Goldwaterille.

Myös meidän aikanamme rotulevottomuudet ovat useiden rauhallisten vuosikymmenien jälkeen puhjenneet ja väkivaltaistuneet, vaikka vuoden 1964 mallisista laajoista katulevottomuuksista ei voidakaan puhua. Rotujen väliset suhteet ovat kuitenkin kiristyneet. Saavuttamattoman amerikkalaisen unelman pettymyksen jakavat sekä valkoiset että mustat. Turhautuminen (ja liian suuret odotukset) heijastuvat vastakkainasetteluna.

Symbolisesti voidaan sanoa, että Goldwater on siirtänyt ideologiansa vuosikymmenien yli Trumpille oikeistoradikalismin sateenvarjon alla. Miehiä erottaa ilman muuta kielenkäyttö. Goldwaterin tyyli oli ideologisesti kärjekästä, mutta normaalin poliittisen retoriikan mukaista. Hänen kovien puheidensa takana oli herrasmiesmäisyyttä. Tässä suhteessa ajat ovat muuttuneet. Etelävaltioiden valkoiset äänestäjät eivät vielä Johnsonin aikaan olleet demokraatteja vastaan, mutta LBJ näki jo sielunsa silmin tulevien tappioiden siemenet syvässä etelässä johtuen kansalaisoikeuslakien läpiviemisestä. Valkoiset eivät ole unohtaneet LBJ:n tekoja. On järkyttävää ajatella, että vuosikymmenien jälkeenkin rasismi nostaa jälleen päätään. Tämän vuoden vaalien osalta etelän valkoiset ovat jälleen kuninkaantekijän paikalla.

Trumpin kohtalon hetket ovat edessäpäin, mutta Goldwaterin tulos oli maanvyörymätappio. Silti monet katsovat, että Goldwaterin lähes 40 prosentin osuus äänestäjistä (27 miljoonaa ääntä) oli alku uudelle radikaalille konservatismille. Reagan, teekutsuliike ja osa oikeiston nykyisistä presidenttiehdokkaista on Goldwaterin perinnön suoria tai epäsuoria jatkajia, ja miksei myös Donald Trump.

Goldwater ja Trump ovat amerikkalaisen poliittisen polarisaatiorakennelman kulmakiviä. Sekä demokraattien että republikaanien olisi pitänyt panostaa tuloerojen kapeana pitämiseen vaikkapa konservatiivi Eisenhowerin aikojen mukaisesti. Varsinkin republikaanisen establishmentin raivokkaan itsepintainen pyrkimys tuloerojen laajentamiseen (ei ole tapahtunut mitään väitettyä valumaefektiä rikkailta köyhille) on satanut epätoivotusti Trumpin laariin. Itse aiheutettu ongelma?

Näen nykyongelmat hyvin pitkälle tuloerojen kaventamisen laiminlyöntinä, joka olisi voitu välttää jatkamalla LBJ:n Great Societya. Monien ihmisten yhteiskunnallinen pettymys olisi todennäköisesti ollut paljon nykyistä pienempi.

Sekä Goldwater aikoinaan että Trump nykyisin haikailevat mystisten Amerikan suuruuden päivien perään. He ovat iskostaneet tämän toiveajattelun kannattajiinsa, joilla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, mitä tällä epä-älyllisellä visiolla tarkoitetaan. Veikkaan, että tässä käy niin kuin Reaganin kaudella - jos Trump pääsee valtaan - että ”suuruuden” lopputulemana on velkaantumisen kasvu.

torstai 25. helmikuuta 2016

Elokuvissa: The Big Short – iso puhallus

Kävin katsomassa The Big Shortin (ensi-ilta 12/2015 Yhdysvalloissa), tuoreen moninkertaisen Oscar-ehdokkaan. Adam McKayn ohjaama elokuva perustuu Michael Lewisin samannimiseen kirjaan. Lewis on tullut tunnetuksi erityisesti finanssikriisin popularisoijana. Elokuvan annetaan ymmärtää perustuvan todellisten henkilöiden kokemuksiin.

Aihe on mielestäni aika vaikea käsitellä elokuvana, koska finanssikriisin sekava vyyhti oli siinä toimineillekin ylivoimainen älyllinen ponnistus. Sanon tämän, vaikka moni väittääkin hallinneensa monimutkaiset rahoituskuviot.

Miten siis ilmentää finanssien turbulenssissa mukana olleiden toimijoiden kuohuntatilaa, ikään kuin jatkuvaa hyppelyä tunnetilasta toiseen? Sanomattakin on selvää, että näyttelijöiden selviäminen tehtävästä on vaihtelevaa.

The Big Short kuvaa sitä, kuka ahneuden hengessä keksii jujun tehdä eniten rahaa muiden kustannuksella, ja kuka oivaltaa ensimmäisenä rahantekokoneen idean, jonka nimi voisi olla ”to make money out of money”.

Kertomus on nähty elokuvassa monen ihmisen näkökulmasta, joka saattaa vaikeuttaa yksinkertaisiin juonikuvioihin tottuneen katsojan seurantaa.

Merkille pantava ratkaisu on myös se, että fokukseen on valittu pankinjohtajat, meklarit ja rahamarkkinaekspertit. Kysymys on isojen ja pikkupoikien pelistä vähävaraisten asuntolainojen ottajien ja niihin (arvopaperistamisen kautta) rahansa sijoittaneiden investorien rahoilla. Näkökulmaksi olisi toki voitu valita köyhän, maksukyvyttömän, asunnottoman, lukutaidottoman lainanottajan (lainat olivat ”alle priiman” = subprime) näkymä, mutta sitä ei haluttu tehdä, sillä taatusti suuren yleisön kannalta mielenkiintoisempaa ja seksikkäämpää on rahapelien kiehtova maailma. Nyt finanssikriisin todelliset uhrit ovat elokuvassa lähinnä kuriositeettina, vaikka heidän kovaa kohtaloaan ei millään tavalla peitelläkään. Rahamarkkinavelhoista useimmat pelastivat itsensä kuiville korkeintaan henkisiä lommoja saaneina.

Elokuvan punaisena lankana kulkee asuntojen velkapaperien arvopaperistaminen, joka sinällään on – muistettakoon tämä - oikein käytettynä asuntorahoituksen hartioita leventävä instrumentti. Amerikkalainen asuntorahoittaja Fannie Mae käytti tätä terveiden lainojen rahoitukseen kymmeniä vuosia ilman ongelmia.

Elokuvassa kuvataan arvopaperistamisen nurjaa puolta vivahteikkaasti. Subprime-lainat myytiin markkinoilla sijoittajille. Pankit kiersivät sääntelyn – jota oli muutoinkin jo purettu – varjopankkijärjestelmän kautta. Varjopankit arvopaperistivat velat ja muodostivat CDO-lainapaketteja, joiden kerroksellista rakennetta elokuvassa pyritään monin tavoin selkeyttämään, milloin ”palikkatestillä”, milloin pokeripöydässä.

Rahamarkkinatoimijat itsekin epäilivät lainojen arvopaperistamisen kestävyyttä ja vakuuttivat lainat. Muodostettiin CDS-tuotteita (luottoriskijohdannaisia), joiden avulla suojattiin riskipitoiset arvopaperistetut lainat . Mukana oli paljon harhauttamista ja suoranaista rikollista toimintaa. Luottoluokituslaitokset olivat pelissä mukana ”varmistamassa” luottojen luotettavuuden kolmella A-kirjaimella. Tosiasiassa kaikki ketjun osat korruptoituivat.

Kriisin maailmanlaajuisen ongelman ytimessä oli kuitenkin alkuperäisen tuotteen eli asunto- ja muiden lainojen mätä laatu. Mikään rahamarkkinainnovaatio ei tätä muuksi muuttanut.

Elokuvan yhdessä ”pääosassa” on sen nimessäkin esiintyvä käsite ”shorttaus”, joka oli kaikkein vastenmielisimpiä piirteitä pettäjäpankkien toiminnassa. Pahimmillaan rahamarkkinatoimijat harjoittivat vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Elokuvan besserwisserinä on juuri tällainen rahamarkkinavelho, joka ensimmäisenä oivaltaa, että kannattaa lyödä vetoa asuntojen hintaromahduksen puolesta. Miksi? Koska yleinen slogan oli, että asuntojen hinnat nousevat ”aina”. Mitään vaaraa ei pitänyt olla. Kaavan kuviteltiin menevän niin, että vaikka asunnon ostaja osoittautuisikin maksukyvyttömäksi, asunto (siis velan vakuus) on aina hintansa väärti, ”koska hinnat nousevat aina”. Velkadeflaatiokäsite (velka on suurempi kuin asunnon arvo) oli hukkunut 30-luvun laman jälkeen historian hämäryyteen.

:::::::::::::::::::::::

Koska elokuvassa sivuutetaan asuntokuplan yhteiskunnallinen puoli on syytä tuoda esille avainasiat. Toki tämä on oma tulkintani siitä, mistä oli kysymys. Tarina meni mielestäni jotenkin näin:

Kun George Bush nuorempi 2000-luvun alussa kehitti ”omistajuusyhteiskunta-ideologiansa”, oli sen tavoitteena kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omistusasunto. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä: noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä. Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” tuloerojen sijasta omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaiset yhteiskunnan unelmaan omistusasumisen kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liittovaltion 7000 dollarin käsiraha-tuen, eikä lainalyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi.

Elokuvassa joudutaan selittelemään rahamarkkinakoukeroita monilla tavoilla. Se tehdään jopa niin, että käsitteitä selvitetään katsojalle selostajan katsoessa suoraan kameraan eli elokuvan katsojaan päin. Tästä voidaan olla montaa mieltä. Yleensä elokuvassa ei kannata ”selittää”, mistä on kysymys, mutta nyt on kysymys poikkeuksellisen haastavasta aiheesta.

Tällaista elokuvaa on vaikea tehdä sortumatta imelän opettavaiseen tyyliin (esimerkkejä on). Pahimmilta karikoilta vältytään ja lopussa annetaan ymmärtää, että halkinainen meno voi jatkua tänäkin päivänä - ei tosin samanlaisena kuin finanssikriisin aikana - mutta muunneltuna versiona.

Yhtä vaikeaa on kuvata aidosti omantunnon tuskiin heräävän rahamarkkinatoimijan katumusta. Kuinka uskottavaa tämä on? Elokuvassa kuvatut tunnontuskat säilyvät niukasti uskottavan puolella.

Elokuvassa on paljon hyvää, mutta ehkä itse olisin valinnut lähestymiskulmaksi jonkin osa-alueen tai pienen ihmisryhmän, jonka kautta kokemuksia sitten välitetään katsojille. Nyt finanssikriisin kirjo levitetään amerikkalaisen vauhdikkaasti katsojan eteen koko eliksiirillään.

The Big Shortissa keskitytään ahneuden ja finanssitekniikan yhdistelmän valottamiseen. Republikaanit ovat tulkinneet elokuvan todisteeksi valtion liiallisesta sekaantumisesta pankkibisnekseen, ja demokraatit ovat nähneet elokuvan todistavan oikeiksi syytökset ahneista pankkiireista. Itse olen nähnyt alkuperäisen kriisin omistamisen kriisinä. Finanssikriisissä avautui ideologinen näkymä omistamiseen: vallitsi jopa omistamisen pakkomielle - myös silloin, kun lainanottajalla ei ollut mitään edellytyksiä omistaa. Valitettavasti elokuva ei ota kantaa tähän ”omistajuusyhteiskuntaideologiaan”.

The Big Short on hyvä nimi elokuvalle, harjoitetaanhan shorttauksessa toisen hallussa olevien arvopaperien avulla vedonlyöntiä alenevaan kurssiin. Ja siihen juuri Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt asuntojen hintakupla ja sen puhkeaminen perustui – rahan häikäilemättömään tekemiseen toisten ihmisten rahoilla.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Taistelu ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta on käynnistynyt

Puolustuspolitiikan suunnasta käytävä taistelu kiihtyy, kun Nato-selvitys ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys ovat valmistumassa.

Olin hämmentynyt, kun puolustusministeri Niinistö vastikään otti voimakkaasti kantaa keväällä valmistuvaan Nato-selvitykseen: ”Nato-kivi on syytä kääntää ja katsoa syvällisesti”. Miksi tällainen mielipide piti esittää juuri nyt, kun selvitys on meneillään ja valmistumassa pian? Ja miksi juuri puolustusministeri päästi johdattelevan kannan suustaan?

Olen pannut merkille aiemminkin, että Jussi Niinistö ei aina harkitse mielipiteitään kovin tarkasti. Suuressa innossaan hän jo maalailee puolustusliittoa Ruotsin kanssa. Samaan aikaan hän kääntää Nato-kiveä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Onko puolustusministerillä jotain sellaista oleellista tietoa, joka muilta puuttuu?

Samaan aikaan toisaalla ….. Aleksander Stubb liputti Verkkouutisten mukaan vahvasti yhteistyön nimiin Yhdysvaltain kanssa: ”Hänen (Stubbin) mukaansa tärkein puolustusvoimien kahdenvälisitä kumppaneista on Yhdysvallat”. Tuntuu aika ajoin siltä, että Stubb on kuin ravihevonen, jolla on laput silmillä. Hän ihmettelee, kun muut ihmettelevät, miksi asioissa edetään pienimmän mahdollisen julkisuuden tietä. Ikään kuin pelättäisiin, että asiasta nousee keskustelua ja kohua. Tiedottamisen vajavaisuuksista puolustusministeriö on saanut kuulla kovia moitteita aiheellisesti ja korjauksia on luvattu.

Kun Ylen uutiset kysyi mielipidettä Juha Sipilältä, tämä korosti huomattavasti enemmän yhteistyötä Ruotsin kanssa kuin Yhdysvaltain kanssa. Tämä oli odotettu maltillinen lausunto.

Meillä on siis Jussi Niinistön Nato-henkinen mielipide, sitten meillä on Stubbin USA-yhteistyötä painottava linja ja lopulta Sipilän kanta, jossa hän ei haluaisi priorisoida kumppanuustahoja, mutta selvästi korostaa Ruotsi-yhteistyötä. Toki kaikki tuovat esille yhteistyön kaikkien nyt esillä olleiden tahojen kanssa.

Mikä johtopäätös tästä voidaan vetää? Kaikki tämä liittyy oleellisesti tänä keväänä esillä oleviin puolustus- ja turvallisuuspoliittisiin selvityksiin. Näyttää siltä, että kokoomus yhdessä RKP:n kanssa on vahvasti Naton kannalla, kuten odottaa saattaa. Vasemmisto ja osin vihreät liputtavat liittoutumattomuuden puolesta. Keskusta on temppelin harjalla, ja tulkitsen sen korostavan konkreettisesti virinnyttä yhteistyötä Ruotsin kanssa ja pitävän liittoutumattomuutta muutoin ohjenuorana.

Perussuomaisten ambivalentti kanta Natoon johtuu osin Timo Soinista, joka sanoo, ettei tiedä kantaansa. Tämä on tyypillistä perussuomaisten venkoilua. Jussi Niinistön kanta on joka tapauksessa kallellaan Natoon päin, vaikkei hän sitä suoraan myönnäkään.

Haluaisin nostaa esille joitakin näkökohtia käydystä ja käytävästä keskustelusta.

Ensinnäkin puolustusministeriön tiedotuskömmähdys peittää alleen paljon tärkeämmän asian eli keskustelun puutteen yleensäkin harjoitustoiminnan luonteesta ja mielekkyydestä. Mielestäni keskustelun tulisi olla paljon eduskuntavetoisempaa. Samalla vältytään ajatuksesta, että jotkin tahot haluavat kiikuttaa Suomea eteenpäin liittoutumisen tiellä vaivihkaa.

Nyt presidentti on puuttunut keskusteluun, ja todennut ilmeisesti hiukan ärtyneenä, että sotaharjoitukset eivät muuta Suomen turvallisuuspoliittista linjaa. Olen pahoillani, mutta saivartelu harjoittelun (teknisellä) luonteella ei vakuuta. Asiat eivät välttämättä ole niin kuin me haluaisimme niiden olevan, vaan miltä ne näyttävät ulospäin.

Jotkut olivat kuulevinaan Niinistön esiintymisessä kekkosmaista jyrähtelyä. On tärkeää jatkaa kriittistä keskustelua enkä jaksa uskoa, että presidentti haluaa lopettaa keskustelun.

Avainkoodi sisäpoliittisessa keskustelussa tuntuu koko ajan olevan se, että ”tästähän on jo aiemmin sovittu”. Kun on sovittu sotilaallisesta yhteistyöstä yleisellä tasolla - tietyillä sanavalinnoilla - joskus aikaisemmin, niin tämän jälkeen konkretisointi tapahtuu tavalla, joka yllättää useimmat.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Meillä annetaan ymmärtää, että Nato-liittoutumisen vastaisuus on jotain vanhaa harmaalle vyöhykkeelle pyrkimistä, jotain seitsemänkymmentälukulaista. Stubbin omat kannat muistuttavat Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin mielipiteitä. Hänhän sanoi, että puolueettomat maat ovat moraalittomia. Stubbin pyrkimys kylmän sodan vastakkainasettelun retoriikkaan on silmiinpistävää. Sieltäkö meidän pitää hakea oppimme?

”Natolaiset” haluavat antaa yleensäkin kuvan henkisestä liikkuvuudestaan suhteessa liittoutumattomuuden kannattajien jähmeyteen ja vanhakantaisuuteen. Ei kuulema ymmärretä, että Nato on muuttunut. Sehän on nyt rauhanjärjestö jne.

Kyllä tiikerillä on edelleen raitansa. Ei tällaista soopaa pelkästä rauhanturvaajasta voi ottaa vakavasti. Nato on sotilasliitto.

Meillä on Nato-eliitti, johon kuuluu suurin osa mediaeliitistä ja talouseliitistä sekä osa – mutta vain osa – poliittisesta eliitistä. On syntynyt eliitin ja suuren kansanosan vastakkainasettelu. Eliitti on ottanut tehtäväkseen ”sivistää ” kansaa puolustuspolitiikasta. Asenne on ylimielinen: ihmetellään, kun muutosta asenteissa ei tapahdu.

Nato-yhteistyötä muokataan rutiininomaiseksi, ihmiset totutetaan siihen pienin askelin: se on yhtä luonnollista kuin roska-auton käynti pihassa. Lopulta sanotaan, että Nato-elementit ovat koossa, puuttuu enää päätös.

Liittoutumiskysymyksessä on kaksi puolta, äänekäs – ja äänensä kuuluville saava - liittoutumisen kannattajien ”puolue” ja maanhiljaisten liittoutumattomuuden kannattajien ”puolue”, jolta puuttuvat mahtiväylät tuoda mielipidettään esille. Heillä on vain heidän erilliset äänensä, ja niitä on paljon.

Moni myöntää nyt, että EU:hun liittyminen oli virhe (mutta eroaminenkaan ei houkuta). Natoon liittymisen kanssa on samoin. Kun arpa on heitetty, ei eroamista tapahdu herkästi. Natoa ei voi kokeilla, vaikka sotaharjoituksilla niin yritetään vakuuttaa.

Jos Nato-liittolaisuus toteutuisi, näen Suomen jälleen luokan kilteimpänä oppilaana, eräänlaisena ylpeänä lännen etuvartiona, maksoi mitä maksoi.

Keskustelu Natosta on eriskummallista. Sen päätepiste on kuin Prinsessa Ruusunen -sadussa: viides artikla suojaa meitä, sen pituinen se. Kriittistä keskustelua asiasta ei käydä. Miksi Baltian maat niin kovasti pelkäävät Venäjää, onhan niillä Nato suojanaan? Jospa ne eivät oikein luota Natoon.

Olen kirjoittanut aiemmin viidennen artiklan väljyydestä auttaa toista jäsenmaata. Sen velvoittavuus on alhaisella tasolla. Jää jopa käsitys, että pelkkä humanitaarinen apu on jo uhraus. Ilmeisesti Naton kannattajat vaistoavat ongelman ja petaavat Yhdysvaltain tukea jo ennen pyrkimystä liittoutumissopimukseen. Tässä tulee vastaan heti kättelyssä viimeinen raja: Venäjä ja Yhdysvallat ovat toistensa päävastustajia.

Suomi ottaa konfliktitilanteessa lännen etuvartiona vastaan ensimmäisenä poliittiset ja kaupalliset iskut. Jokaisessa tulevassa lännen ja idän kriisissä Suomi on liittoutumistilanteessa valinnut puolensa.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Suomen ja Venäjän kauppa - sopeutumisen hinta

Ilta-Sanomien erikoistoimittaja Arja Paananen kirjotti jokin aika sitten, että nyt hänelle on selvinnyt Venäjän pyrkimysten juoni: se yrittää saada nurin talouspakotteet. No, havainto ei ehkä ole aivan kekseliäimmästä päästä, mutta kyllä minä voin tunnistaa ”juonen”.

Tämä ”juoni” rakentuu sillä tavalla, että Venäjä on ottanut Paanasen mukaan täsmäkohteekseen EU:n ”heikoimman lenkin” eli Suomen. Se kohdistaa ”pakolaispainostuksen” Suomeen ja haluaa ensin Suomen ja sitten muut EU-maat irti pakotepolitiikasta. Jätän itse kunkin harkintaan, kuinka pätevä tämä väite on. Keskityn tässä siihen, miten meidän tulisi reagoida tilanteeseen.

Päämääriinsä päästäkseen Venäjä käyttää ”kiristämistä, palkitsemista ja uhkailua”. Inhorealisti voi sanoa, että me olemme saaneet hyvin vahvan koulutuksen kaikissa näissä ”lajeissa” muutamien vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana. Välillä on menty pidemmällekin – molemmin puolin.

Mitä pitäisi tehdä? Jos noudatetaan Gerhard Schröderin ohjetta, niin pakotteet pitäisi purkaa pikimmiten. Haiskahtaa hiukan korruptoituneelta mielipiteeltä.

Paljon on Volgassa virrannut vettä sen jälkeen, kun näissä blogi-kirjoituksissa vaadin inhorealistista suhtautumista Venäjään. Tämä sisältää ajatuksen, että vikaa on sysissä ja sepissä. Oli aivan ymmärrettävää, että monet hyökkäsivät (ja hyökkäävät edelleen) aiheellisesti Venäjän brutaaleja toimia vastaan Itä-Ukrainassa ja varsinkin Krimillä. Sain osani syytöksistä, koska yritin nähdä myös lännen osin harkitsemattoman edunvalvonnan Ukrainassa. Sittemmin monien länsimaiden johtajat ovat kyllästyneet Ukrainan korruptoituneeseen venkoiluun.

Mitä länsi oikein puolustaa? Ukrainan läpeensä korruptoitunutta hallintoa? Liberaalia demokratiaa ei Ukrainassa ole nähty kuuna päivänä, ei ennen Maidania, eikä sen jälkeen. Jopa IMF on pikku hiljaa menettämässä uskonsa tähän maahan. Ärtymyksen Ukrainaa kohtaan voittaa vain vielä suurempi ärtymys Venäjää kohtaan. Ja tämä ei tarkoita, että Venäjän toimet Ukrainassa pitäisi painaa villaisella.

Viesti Paanasella tuntuu olevan – vaikka hän ei sano sitä – että koko Eurooppa voi suomettua, ja mistäpä suomettuminen alkaisi muualta kuin Suomesta.

Oma ajatteluni koskien Venäjää on sellainen, ettei oikein mistään kannata hätkähtää. Meillä nyt sattuu olemaan sellainen naapuri. Välillä ollaan oikein hyvissä väleissä (maantieteellä on meille paljon annettavaa) ja välillä taas - kuten nyt - vain kohtuullisissa väleissä. Pitää lisätä kiireesti, että huonomminkin on mennyt.

Jos mennään muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen, niin Venäjällä meni taloudellisesti varsin hyvin. Me saimme nauttia siitä, kun venäläinen keskiluokka tuli tänne ruoka- ja vaateostoksille. Kaukana takana päin olivat ne ajat, kun kaupan oveen piti laittaa kyltti, jossa rajoitettiin venäläisten sisäänpääsyä.

Venäjän keskiluokka koki todellisen elintasohyppäyksen.

Lievästi olen hämmästellyt, miksi Venäjän piti hypätä pois tästä suotuisasta kehityksestä, ja ruveta ottamaan poliittisia ja taloudellisia riskejä. Jälleen kerran tuon esille selityksen, jonka minä ja moni muu on ottanut ohjenuorakseen selittelyjen markkinoilla: Venäjä tunsi jäävänsä poliittisesti syrjään globaalista päätöksenteosta. Se halusi oman osansa makeasta vallasta. Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies olivat oikeassa (vaikka olivatkin väärässä), kun he vertasivat Venäjän taloudellista voimaa Hollantiin: he todella sanoivat sen, minkä venäläiset projisoivat läntiseksi käsitykseksi itsestään: meitä aliarvioidaan törkeästi. Venäjä halusi korjata moisen vääryyden.

Venäjällä oli ristiriitainen asema: se oli jättimäinen sotilaallinen voimatekijä, mutta taloutensa puolesta se tunsi alemmuuskompleksia. Ja poliittisesti tilanne oli vielä mahdottomampi. Se ei päässyt vallan kammareihin globaaleissa yhteyksissä. Vanha venäläinen ylpeys ei voinut sietää tällaista pitkään. Kukapa Venäjän päämies haluaisi tulla muistetuksi heikkona tsaarina. Ja Venäjällä, jos missä on esimerkkejä sekä heikoista että vahvoista hallitsijoista. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli hajonnut osiin epäonnistuneen sosialistisen kokeilun seurauksena.

Niinpä Venäjä ryhtyi korjaamaan asioita. Se on selvästi laskenut sen varaan, ettei sille mahdeta sotilaallisesti mitään ydinarsenaalinsa takia. Sillä oli ja on tästä syystä mahdollisuus operoida monellakin eri tavalla.

Kaiken pahan päälle länsi oli käyttänyt hyväkseen Venäjän heikkouden tilaa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa ja laajeni natoineen aivan sen ydinalueiden tuntumaan. Venäläiset ihmettelivät ymmällä ja voimattomina, kuinka länsi levittäytyi sotilaallisesti Itä-Eurooppaan, mutta kun alettiin puhua entisten neuvostotasavaltojen liittymisestä Natoon ja ohjuspuolustusjärjestelmän ulottamisesta Tsekkiin alkoivat varoituskellot soida.

Venäjän vauraus ja itsetietoisuus olivat kasvaneet ja se halusi julistaa heikkouden kauden loppuneeksi.

Ei ollut lainkaan sattuma, että Ukrainassa asiat riitautettiin perusteellisesti. Länsi oli venäläisten mielestä siirtänyt etulinjansa sen valtapiiriin ydinalueelle tai sen välittömään läheisyyteen. Lännellä oli selvästi halua vaikutuspiirinsä laajentamiseen Ukrainaan. Sokea ja kuuro George Bush suuressa ristiretki-innossaan halusi Ukrainan Naton jäseneksi, jonka - onneksi – Ranska ja Saksa torpedoivat.

Jotain peruuttamatonta oli kuitenkin päässyt tapahtumaan. Venäjän tulkinnan mukaan se koki asemansa uhatuksi, ja sehän riitti: ajauduttiin kiristyviin kansainvälisiin suhteisiin.

Kun Itä-Ukrainan ja Krimin tapahtumien jälkeen päädyttiin kauppapakotteisiin, ollaan jouduttu suurin piirtein tilanteeseen, jota Paananen pyrkii kuvaamaan. Poliittinen asetelma on jäykistynyt, vai pitäisikö modernisti sanoa, että jäätynyt. Pakotepolitiikan peruminen olisi lännen näkökulmasta nöyryyttävää, vaikka purkamisella on puolustajansa (Unkari, Länsi-Euroopan oikeistoryhmittymät….). Nyt siis Venäjä yrittää vyöryttämällä saada pakotteet nurin. Venäjän ja Suomen välillä onkin neuvotteluja meneillään, miten kauppaa maiden välillä voitaisiin kehittää pakotteista huolimatta. Onnea ja menestystä!

Suomen olisi siis tehtävä varsinainen temppu: samaan aikaan, kun julkisesti esitetään, että pakotteista pidetään kiinni, pitäisi käytännössä nostaa kaupan tasoa ripeästi. Vielä kerran onnea ja menestystä!

Paanasen mukaan Venäjä käyttää painostuksena Suomea vastaan tekosyytä, ettei se voi pysäyttää kansainvälisten sitoumustensa vuoksi pakolaisvirtaa Suomeen, mutta jos kauppapakotteiden purussa onnistutaan voitaisiin pakolaisvirran (ei siis tulvan) torjumisessa ”yhtäkkiä” onnistua.

Ei tätä logiikkaa tarvitse torpedoida, mutta voisihan sen ottaa tapahtuneena tosiasiana, joka on niin sanotusti neuvottelukysymys. Eikä tässä voi olla kysymys pakolaisvirran hyväksymisestä.

Suomen olisi välttämättä päästävä eteenpäin kauppaneuvotteluissa venäläisten kanssa. Onko nyt suomettumisen vaara olemassa? Ei mielestäni. Ollaan vielä kaukana siitä, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomen hallitukseen tiettyjä ”neuvostovastaisia” voimia. Ei tässä ole sisäisiin asioihin puuttumisesta kysymys. Nyt puututaan ulkoisiin asioihin. Tilanne on vain sellainen, että EU:sta on tullut Suomelle ”sisäinen asia”. Se joutuu ottamaan muiden mielipiteet huomioon. Olisin silti sitä mieltä, että ripaus kyynisyyttä ja reaalipolitiikkaa tekisi hyvää Suomen Venäjän kaupalle ja Venäjä-suhteille.

Puhtaita pulmusia ei eurooppalaisten valtioiden Venäjän kaupassa ole. Monet etsivät kiertoteitä tavarakauppaansa, mutta Suomi voisi avata keskusteluväyliä avoimempaan kaupankäyntiin.

Euroopan suurvaltojen on helppoa vetää kovaa linjaa, sillä isokaan kauppa ei epäonnistuessaan heilauta niiden kaupan kokonaismenestystä, mutta Suomi tarvitsee paljon pieniä ja suuria kaupan virtoja.

Moraalikysymykset? Toimittaja Paananen näyttää tyytyväiseltä löydettyään ”juonen”, jolla länttä painostetaan ja huijataan Suomen avulla, mutta pikemminkin tässä on kysymys elämän realiteeteista.

Ilmeisesti meillä pitäisi olla huono omatunto, koska meidän avullamme yritetään murtaa kauppasaarto. Siihen ei pitäisi olla mitään aihetta. Harkitsisin moraalisen - itseen tai muihin kohdistuvan - paheksunnan siirtämistä kylmästi sivuun.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Taistelu liittoutumattomuudesta

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, milloin Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtavat asiantuntijat ja Erkki Tuomioja ajautuvat törmäyskurssille. Käytännössä vastakkainasettelu on ollut pitkän aikaa voimassa, sen ei vain ole annettu ryöpsähtää julkisuuteen. Merkit näkyvät nyt.

Charly Salonius-Pasternak antoi Ylelle lausunnon Venäjä-suhteista A-studion haastattelussa, jossa hän väitti Suomen salailevan ilmatilaloukkauksia. Samassa A-studiossa Erkki Tuomioja tarttui heti väitteeseen ja torjui sen paikkansapitämättömänä. Todettiin, että ilmatilaloukkauksia on tapahtunut vuoden 2015 aikana kaksi kappaletta, toisen aiheutti Yhdysvallat Ahvenanmaan lähistöllä (15 minuuttia) ja toisen Venäjä Porvoon edustalla (muutamia minuutteja). Tuomioja toi esille sen tosiasian, että ilmatilaloukkaukset on aina julkistettu välittömästi ja näin on tapahtunut jo 10 vuoden ajan. Tuomioja myös antoi ymmärtää, että osa ilmatilaloukkauksista on tapahtunut Suomen lahden keskellä kulkevan lentokäytävän kapeuden takia – siis vahingossa. Salonius-Pasternakilta olisi pitänyt vaatia selitys väitetystä salailusta.

Kupletin juoni oli aivan selvä: Salonius-Pasternak hyökkäsi voimakkaasti Suomen konfliktiin valmistautumattomuutta vastaan ja Erkki Tuomioja taas valoi öljyä laineille. Sama vastakkainasettelu vallitsi myös koskien venäläisten suorittamia kiinteistö- ja maakauppoja (massiivisessa mielessä), hybridisotaa ja turvapaikkakriisiä (pakolaismuuttovirta Venäjältä Suomeen).

Suomi ei ole Tuomiojan mielestä erityisesti Venäjän mielenkiinnon kohteena esimerkiksi hybridisodankäynnissä, vaan Venäjä käy ”sotaansa” laajalla rintamalla. Salonius-Pasternak taas näkee Venäjän pyrkimykset erityisesti Suomeen kohdistuvana hybridisotana.

Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola ja Salonius-Pasternak ovat vetäneet erittäin haukkamaista linjaa suhteessa Venäjään. Kun Suomesta ei ole heidän mielestään ”Venäjän haastajaksi”, he haluaisivat Suomen liittyvän Natoon. Heille on annettu vapaus esittää mielipiteitään UPI:n asiantuntijoina. Itse asiassa UPI on pitkälle leimautunut heidän mielipiteidensä mukaan. Ulkopoliittisella instituutilla ei ole yhtenäistä kantaa asioihin, sillä on vain ns. asiantuntijoidensa erillisiä kantoja!

Erimielisyys kulminoituu lähiaikoina, kun Nato-keskustelu tiivistyy hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selvityksen ollessa tekeillä. UPI:n eniten julkisuudessa olleet ns. asiantuntijat eli Aaltola ja Salonius-Pasternak ovat taatusti eri mieltä Tuomiojan kanssa.

Muutoinkin asenteet näkyvät selkeästi. HS:n Anna-Liina Kauhanen liputti voimakkaasti omaa ja Helsingin Sanomien Nato-myönteistä kantaansa esim. tuoreessa Hesarissa 17.2.2016. Pidän selvänä, että HS lisää kierroksia toisaalta maamme kokemista uhista ja toisaalta näiden uhkien ratkaisuista Naton avulla hallituksen selvitysten julkaisemisen alla.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että ”jos juuri nyt kävisi niin, ettei edes Nato-selvitys (neljän hengen ryhmä, joka tukee varsinaista ulko- ja puolustuspoliittista selvitystyötä) saisi eloa julkiseen keskusteluun, olisi se vakavan itsetutkiskelun paikka”. Tämän voisi tulkita niin, että Kauhanen käytännössä ihmettelee, kun suomalaiset eivät innostu liittoutumisesta ja luo kuvaa, että asenne ei ole vastuullinen. Näin siis riippumaton Helsingin Sanomat.

perjantai 19. helmikuuta 2016

Venäjä-trauma ja reaalipolitiikka

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt monien päättäjien ja Venäjä-asiantuntijoina itseään pitävien näyttämishaluista retoriikkaa. A-Studion Talkissa 18.2.2016 tämä ajattelu vietti riemujuhliaan. Keskusteluun osallistuivat puolustusministeri Jussi Niinistö, puheenjohtaja Ville Niinistö, dosentti Arto Luukkanen ja Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, professori Markku Kangaspuro. Syntyi näyttämöllinen asetelma, jossa Luukkanen toimi agitaattorina, Ville Niinistö pilkuntarkkana oikeamielisyystaistelijana, Jussi Niinistö hiukan uneliaana päällekatsojana ja Kangaspuro toisinajattelijana.

Arto Luukkasen yksioikoinen ”melkein rautaa rajalle” -ajattelu eli mahtipontinen, näyttämishalua heijastava käytös oli tuttua hänen aiemmista esiintymisistään. Puhinan takaa ei kuitenkaan löytynyt uskallusta viedä loppuun sitä, minkä hän halusi mahdollisesti sanoa (”ensin Ukraina, sitten Syyria, sitten……”). Luukkaselle jo kahdenkeskinen keskustelu venäläisten kanssa näytti olevan vastenmielistä suomettunutta mielistelyä.

Ville Niinistönkin vihreille ominainen taivastelulinja herätti huomiota. En aliarvioi ihmisoikeuskysymyksiä ja valtioiden suvereniteettikysymyksiä, mutta Niinistön (Heidi Hautalalta lainattu) ”oikeamielinen suvereniteettinen hygieenisyys” herätti huomiota. Ollaan äärimmäisen herkkiä itsemääräämisoikeuskysymyksissä, vaikka maailma on täynnä suvereniteetin eriasteisia loukkauksia. Venäjä on tehnyt törkeyksiä, se on todistetusti selvää, mutta edes jonkinlainen reaalipoliittinen taju pitäisi kuitenkin olla suhteiden kipukynnyksiä määritettäessä. Ehdottomat mielipiteet herättävät ehdottomia vastakkainasetteluja. Se, että Niinistö sormeaan heristellen varoitti maan johtoa kahdenvälisistä keskusteluista venäläisten kanssa on jo EU-mielistelyn huippusuoritus. Mitä hän pelkää? EU:n ei pidä antaa mestaroida asioissa, jotka eivät sille ole niin akuutteja kuin Suomelle. Maalla on helppo olla viisas kun merellä myrskyää: emme ole vielä EU-liittovaltiossa. Tosiasiassa hallituksen kahdenkeskinen sovitteleva linja ansaitsee tunnustuksen (virkamiestaso, ministeritaso, pääministeritaso ja presidenttitaso).

Oraakkelimainen ja raukea puolustusministeri Niinistö näytti vaisuudellaan siunaavan kaikki esitetyt uhkakuvat. Hänestä ei löytynyt valtiomiesmäisyyttä irtautua selkeästi vulgääristä ”kun provosoidaan niin provosoidutaan” -ajattelusta. Kaikilla edellä mainituilla oli kiire julistaa, että meitä ei ainakaan yllätetä Venäjän tulevilla toimilla.

Amerikkalaisten hävittäjien ja panssariajoneuvojen ”vierailusta” noussut sählinki on osoitus siitä, kuinka puolustusministeri ei ole hallinnut tiedottamista. Myös vierailuajankohtia pitäisi voida tsekata suhteutettuna kansainvälisen ja tilanteeseen. Suomi etenee aivan liian kovaa vauhtia kohti sotilaallisia sitoumuksia teeskennellen samaan aikaan, että ”virallisesti” ollaan liittoutumattomia. Tämän voisi tulkita kaksilla korteilla pelaamiseksi.

Sanalla sanoen tuli ikävä Erkki Tuomiojan tunteetonta, kiihkotonta rauhallisuutta. Myös Timo Soini on Tuomiojan tavoin korostanut sitä, että Venäjän toimet kohdistuvat Suomeen osana – mutta vain osana – sen kansainvälistä ”suurvallaksi palautumisen” keinovalikoimaa.

Keskustelijoista ainoastaan Markku Kangaspuro täytti vaatimuksen reaalipoliittisesta ajattelusta. Hän joutui altavastaajaksi muiden harjoittaessa panikoivaa spekulointia Venäjän aikomuksilla. Kangaspuro sai kuitenkin riittävästi esille kriittisen reaalipoliittisen näkökulmansa. Ainoastaan hänellä oli silmää nähdä kansainvälinen jännitystila myös venäläisestä näkökulmasta, eikä hän vapauttanut länttä konfliktin osavastuusta.

Meillä on joissakin piireissä syntymässä henki, jonka mukaan jokainen, joka haluaa käydä neuvotteluja Venäjän kanssa, jokainen joka haluaa valaa öljyä laineille, jokainen joka haluaa hiukankin ottaa valtiomiesmäistä etäisyyttä kiihkomielisyyteen sortuu ”mielistelijäksi” tai ”suomettajaksi”.

Tunnen olevani osa sitä ”hiljaista suomalaista enemmistöä”, joka on paljon järkevämpää kuin nämä ns. asiantuntijat sotaisine retoriikkoineen.

Presidentiltä vaaditaan nyt pitkäjänteistä, hötkyilemätöntä panikoijien ja kiihkoilijoiden yläpuolelle asettumista, jossa hän on osoittanut olevansa parhaimmillaan.

Suomalaisissa on paljon Venäjä-suhteiden ”ammattitraumatisoijia”, jotka haluavat jo ennakkoon maalata synkän kuvion tulevasta. Suhteiden pohjana pitäisi olla pyrkimys kestävään, konfliktivapaaseen tilaan. Samalla otetaan omanarvontunto säilyttäen - puolustusvalmius korkealla tasolla pitäen - vastaan se, mitä tuleman pitää ja opetellaan elämään tilanteen mukaan – ei liikaa ennakoiden eikä myöhästellen.

PS

Markku Kangaspuro on reagoinut hyvin voimakkaasti edellä olevan blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen USA:n sotaharjoituksiin Suomen maaperällä kuluvana keväänä. Hänen argumenttinsa ovat teräviä ja voin niihin omalta osaltani hyvin pitkälle yhtyä. Jos siis USA:lla on jokin erityinen tarve reagoida Venäjän toimiin, niin en näe syytä, miksi Suomen pitää olla osa tätä reaktiota.

Eduskunnassa tulisi käydä laaja keskustelu sotilasyhteistyön muodoista, ajankohdista ja yleensäkin niiden tarpeellisuudesta. Jos jollakulla taholla on tietoa Venäjän pyrkimyksistä sen lisäksi, mitä nyt on julkisuudessa ollut esillä, pitäisi se tuoda eduskunnalle tiedoksi.

:::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut tästä aiheesta blogikirjoituksen ”Tästähän on sovittu jo aikaisemmin” 13.2.2016.

torstai 18. helmikuuta 2016

Loiskiehuntaa Ylen ympärillä

Perussuomalaisten nuorten varapuheenjohtaja Aleksi Hernesniemi on tehnyt kansalaisaloitteen Yle-veron lakkauttamiseksi. Vaatimus kohdistuu siis eduskuntaan. Tilalle tulisi mainosrahoitus ja maksukortit. Tähän purkaukseen ei kannattaisi kiinnittää kovin suurta huomiota ellei kysymys olisi parhaillaan tapahtuvasta loiskiehunnasta koskien Ylen tulevaisuutta.

Arvioin useimpien ajattelevan niin, että yleisradio on riippumaton tiedonvälityksen lähde, ja kriittisen kansanvallan toteuttamisen välineenä joutuu astumaan milloin kenenkin varpaille. Varpaat kuuluvat milloin poliitikoille, milloin virkamiehille, milloin taas yritysmaailman vaikuttajille. Kysymys ei kuitenkaan voi olla – eikä ole – tarkoituksellisesta syyllistämisestä. Olisi suuri vahinko, jos yleisradiosta tulisi mainostajista riippuvainen kanava. Maksukanava-ajattelun myötä koko yleisradion perusajatus kansanradiona menetettäisiin.

Näyttää siltä, että Ylen haukkumisesta on muodostunut kansanhuvi. Sitä syytetään milloin mistäkin pahanolon tunteesta. Tältä pohjalta lähtevä kritiikki on todella heppoisella pohjalla.

Kansalaisaloitteen piti olla välillistä demokratiaa suoremman kansanvallan väline. Näin se toimiikin osittain. Mutta nyt näyttää siltä, että siitä tulee yhä suuremassa määrin kansankiihotuksen väline eripuraisuuden lietsojana.

Median monimuotoisuus on äärimmäisen tärkeä asia. Meillä on jo suuri määrä kaupallisia kanavia. Niiden ohella tarvitaan yle varmistamaan tiedonvälityksen neutraalisuus. Kaupallisten kanavien ohjelmatarjonta painottuu kilpailusyistä usein samantyyppiseksi. Meillä on oikeus vaatia Yleltä ainakin osin normaalikaavasta poikkeavia ohjelmia.

Hernesniemen perustelu on varsin yksioikoinen: Yle-veron poistamisen jälkeen rahaa jää kansalaisille enemmän käteen. Ei jää esimerkiksi 300 000 pienituloiselle, jotka on vapautettu Yle-verosta. Suuri osa heistä on eläkeläisiä ja juuri eläkeläiset ovat Ylen suurkuluttajia. Yle-maksu on kaiken kaikkiaan saatavaan palveluun verrattuna vähäinen.

Hernesniemen aloite on täysin populistinen. Perusteluissa toistuvat kaikki vanhat väitteet Ylen puolueellisuudesta, huonoista ohjelmista ja puolueiden eriarvoisesta kohtelusta. Konkreettisia esimerkkejä ”vääryyksistä” ei ole tuotu esille. Vain niiden perusteella on mahdollisuus esittää vasta-argumentteja.

Pääsyynä aloitteen tekoon näen perussuomalaisten huonon gallup-menestyksen, joka johtuu vaalilupausten pettämisestä. Syntipukkiteorian mukaan median ei saisi kertoa takinkäännöistä kriittisesti. Eivät muutkaan puolueet arvostelulta säästy. Kun politiikkaan lähtee mukaan on kritiikki kestettävä.

Tällaisilla Ylen tappoehdotuksilla ei ole mitään läpimenomahdollisuuksia.

Katselin Elävästä arkistosta ohjelmaa Ylen ohjelmaneuvostoista vuodelta 1972. Yllätys, yllätys, siellä käsiteltiin – sen aikaisella kohteliaan virallisella tavalla - Ylen ns. tasapuolisuutta. Tuossa ohjelmassa minulle tutut poliittiset hahmot puhuivat painottaen paitsi ”tasapuolisuutta” niin myös ”todenperäisyyttä” ja ”monipuolisuutta”. Tasapuolisuus onkin vaikeasti hallittavissa oleva asia: jakautuuko kritiikki tasaisesti ympäri puoluekenttää? Ei sen pitäisi, vaan arviointi – myönteinen tai kielteinen - pitäisi suhteuttaa tekemisiin ja sanomisiin. Eikö nimenomaan minkä tahansa median tavoitteena pitäisi olla mainitut todenperäisyys ja monipuolisuus.

Suurin huoleni kohdistuu Ylen tarkoitukselliseen ja usein kateelliseen heikentämiseen. Sillä on vahva mediarintama vastassaan, joka syyttää Yleä tosiasiassa media-alan murroksen aiheuttamista talousvaikeuksista. Syyttely on naurettavalla pohjalla. Digitalisointi on kaikkialla maailmassa murentanut sanomalehdistön asemaa. Ja syvä taantuma on pienentänyt mainostuloja. Ylen syyttäminen näistä on lähinnä panettelua.

Yleen voi vaikuttaa parhaiten hallintoneuvoston kautta. Suosittelen tätä ”kanavaa” niille, jotka haluavat vaikuttaa Yleen. Kansalaiskritiikki on myös mainio vahtikoira.

Mitä odotan Yleltä?

Verovaroin rahoitetun Ylen kannattaa panostaa muiden medioiden tukemiseen käytettävissä olevin keinoin, ja näin se käsittääkseni on tehnytkin. Samalla tiellä kannattaa jatkaa tehostetusti.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Taikuri nimeltä Walt Disney

Muistan, kuinka noin kymmenen vuoden ikäisenä minulle paljastui, että Walt Disney ei itse piirtänytkään Aku Ankkaa. Se oli valtava pettymys. Disney selitti jossain haastattelussa, että hän on kuin mehiläinen, joka keräsi mettä (piirtäjiensä tuotoksia) eri kukista. Tämän lausahduksen kanssa oli sitten elettävä.

Muodostan kuvan Disneystä Ylessä nähdyn dokumentin ja omien muista lähteistä keräämieni tietojen perusteella. Walt Disney (1901-1966) oli yhdistelmä amerikkalaista kunnianhimoa, optimismia, yritteliäisyyttä ja vallanhalua. Walt Disney oli asemaansa tyytyväinen vasta, kun hän hallitsi kokonaisuuden yksityiskohtia myöten. Häntä voidaan pitää työnarkomaanina, ja lopulta hän uupuikin työmääräänsä.

Disneyn tie oli monille amerikkalaisille yrittäjille tuttu tie 1900-luvun alussa: vaikeuksien kautta voittoon. Aluksi hän näytti jäävän alakynteen kilpailijoitaan vastaan, mutta pystyi monien erehdysten kautta läpimurtoon.

Disneyllä oli taito palkata itseään etevämpiä piirtäjiä, talousmiehiä ja työn organisoijia palvelukseensa. Hänen löytöjään olivat Ub Iwerks, joka oli nero keksimään suosittuja piirroshahmoja. Iwerks kehitti yhdessä Disneyn kanssa Mikki Hiiren vuoden 1930 vaiheilla, joka oli ratkaiseva askel legendan nimeltä Disney synnylle. Iwerks loi myös monia muita Aku Ankasta tuttuja piirroshahmoja. Hän riitautui välillä Disneyn kanssa (pääosin sen takia, kun Disney vei kaiken kunnian Iwerksin työstä), mutta miehet löysivät toisensa uudelleen ja entinen menestys jatkui.

Mikistä voitaneen sanoa, että hän oli eräänlainen Walt Disneyn alter ego. Molemmille oli ominaista loputon yritteliäisyys. Molemmat olivat selviytyjiä, ”survivoreita”.

Toinen tärkeä löytö oli Kay Kamen, joka kehitti nerokkaasti Disneyn liiketoimintaa (mm. piirroshahmojen lisensiointi ja oheistuotteet). Kamen kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949.

Kolmekymmentäluvulla tehdyt animaatiot ovat hämmästyttävän korkealaatuisia, mielestäni aivan nykypäivän laatustandardit kestäviä. Työn jälki näkyy esimerkiksi Iwerksin ohjaamassa ”Hassunkuristen sinfonioiden” osuudessa ”Luurankotanssi”. Hassunkuristen sinfonioiden pääosassa oli musiikki! Disney studioiden parhaat työt olivat animaatiotaidetta parhaimmillaan. Disney studiot olivat aikaansa edellä, ja ottivat ensimmäisenä käyttöön esimerkiksi äänipiirretyn. Myös värit Disney otti käyttöön varhaisvaiheessa.

Disneyllä oli 35 vuotiaana palveluksessaan 200 henkeä. Hänestä kehittyi – varsinkin yrityksen alkuvaiheessa - hyvä henkilöstöjohtaja, joka osasi hyödyntää työyhteisön epämuodollista ilmapiiriä. Kolmekymmentäluvun lopulla ja neljäkymmentäluvulla työntekijämäärä nousi edelleen sadoilla.

Seuraava merkkipaalu Disney Studioiden historiassa oli Lumikki, joka valmistui suunnattomien ponnistelujen jälkeen vuodenvaihteessa 1937/38. Todistettavasti Lumikin kehittely tapahtui Disneyn omassa päässä. Hän tiesi mitä halusi. Piirroshahmojen animaatiossa pyrittiin mahdollisimman luonnolliseen toteutukseen. Malleina käytetiin ihmisten ja eläinten liikkeitä, joita mallinnettiin aidoilla elävillä olennoilla. Kaikki tämä syntyi valtavalla käsityöpanostuksella. Tarvittiin armeija piirtäjiä, ja palkkakustannukset olivat sen mukaiset.

Yleisö oli saatu nauramaan piirretyille, nyt se piti saada tunteikkaasti itkemään. Lopputulos ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” oli mahtava menestys. Disneyn ”rahastonhoitaja” Waltin veli Roy saattoi pyyhkäistä yhtiön velat pois.

Jokin kuitenkin mätti. Yhtiölle alkoi kertyä haasteita, se näytti tukehtuvan kasvuunsa. Jokainen uusi hanke (Bambi, Pinochio, Fantasia) oli taloudellisesti liki pitäen ylivoimainen. Kunkin projektin kohdalla vaadittiin ehdotonta onnistumista, jotta yhtiö pelastuisi. Sota-aika toi vielä lisäongelmia: ihmisillä ei ollut varaa eikä mahdollisuuksia käydä elokuvateattereissa varsinkaan Euroopassa. Uusien jättimäisten studioiden rakentaminen Burbankiin Kaliforniaan oli yli-investointi: yritys joutui vaikeuksiin. Ratkaisuksi löytyi pörssiin meno. Walt Disney ei ollut talousmiehiä, eikä hän ymmärtänyt pörssin päälle. Onneksi veli Roy sai hänen päänsä käännettyä. Vaihtoehtona olisi ollut yhtiön tuhoutuminen.

Taiteellisesti yhtiö oli huipulla. Lumikin vedenalaiset kohtaukset näyttävät edelleen uskomattoman aidoilta. Disney pystyi yhdistämään käyttämiensä tiedemiesten, muusikoiden ja taitelijoiden panostukset yhdeksi kokonaisuudeksi.

Disneyn ongelmaksi muodostui hänen self-made man -filosofiansa. Hän kuormitti itseään, ei delegoinut riittävästi. Hän vahti, että oma nimi oli suurin kirjaimin tuotoksissa. Monien muiden nimet saattoivat kokonaan unohtua tekijöiden luettelosta. Erityisesti Disneyn oli vaikea ymmärtää alempien työntekijöiden (värittäjät, tussaajat) ratkaisevan tärkeää merkitystä. Seurauksena oli katkeroitumista, joka johtui työn arvostuksen puutteesta ja nälkäpalkoista. Vain todellinen taide (mihin hänen huipputekijänsä myös pystyivät) merkitsi jotain.

Myös johtavat piirtäjät hermostuivat Disneyn itsekkääseen omavaltaisuuteen. Oscarinkin hän haki työntekijänsä puolesta itse! Yhtiö oli yhtä kuin Disney.

Ammattiyhdistysliikkeen toiminta oli dynaamista jo 1930-luvulla ja voimistui Disneyn studioilla neljäkymmentäluvulla. Disney vastusti järjestäytymistä ankarasti. Suositun animaattorin erottaminen laukaisi mielenosoitukset. Disney menetti paljon goodwillistä, jonka hän aiemmin oli ansainnut huolehtivana yritysjohtajana.

Disneyn väsyminen ja vastoinkäymiset näkyivät vetäytymisenä tuotantolaitosten yläkertaan, norsunluutorniin. Hänellä alkoi olla pöhöttyneen johtajantaudin oireita.

Ratkaisu lakkolaisten kanssa syntyi vasta, kun Walt Disney poistui turhautuneena Etelä-Amerikkaan markkinointikiertueelle. Veli Roy lopetti lakot maksaen lakkoilijoille kaiken, minkä nämä vaativat.

Animaatiotuotanto jatkui Bambilla, joka oli piirrostekniikan osalta upea, mutta jäi kuitenkin taloudellisesti tappiolle. Seuraava tuotanto ”Setä Remusin tarinat” kertoi orjuuden aikaan sijoittuneen tarinan varsin stereotyyppisellä tavalla. Musta päätähti jätettiin julkisuuden valokeilasta sivuun ajan tavan mukaan. Kriitikoiden mukaan orjuus esitettiin ”vaarallisen ihannoidussa valossa”. Disney yritti silotella läpinäkyvällä tavalla yhteiskunnallisia kipukohtia.

Sodan jälkeen seurasi Walt Disneyn uran ehkä arveluttavin vaihe. Hän ilmiantoi 1940-luvun lakkojen johtohahmoja kommunisteina tuhoten monen uran. Disney ei ollut johtotähti tuohon aikaan yleistyneissä kommunistivainoissa, mutta tuotti aktiivisesti ”mustalle listalle” omat työntekijäinhokkinsa. Käsittiköhän yhteiskunnallisesti melko naiivi Disney, missä pelissä hän oli mukana? Neljäkymmentäluvun lopulla Disney saavutti menestystä Tuhkimolla (Cinderella) ja ensimmäisellä yhtiön tuottamalla luontofilmillä ”Hyljesaari”. Disneyn oma osallistuminen näihin tuotantoihin oli vaatimatonta aiempiin töihin nähden. Hän siirsi jossain määrin kyllästyneenä vastuuta alaisilleen ja keskittyi poikamaisella innolla uuteen harrastukseensa, pienoisrautateihin! Aluksi hyvinkin pienimuotoisesta harrastetoiminnasta kehittyi vähitellen 1950-luvun alkupuolella nyt kaikkien tuntema huvipuisto. Ensimmäinen Disneyland sijoitettiin Kalifornian Anaheimiin.

Samaan aikaan uudet mediavaltiaat, TV-yhtiöt kiinnostuivat Disneyn tuotannosta ja kilpailivat hänen itsensä ja töidensä saamisestaan televisiokatsojien nähtäväksi. Roy Disney onnistui suurten TV-yhtiöiden kilpailuttamisessa. ABC sekä rahoitti Disneylandin rakentamista että otti kerran viikossa nähtävän Disney-shown ohjelmistoonsa. Menestyksen taustalla oli oikea-aikainen esilletulo, sillä amerikkalaiset vaurastuivat nopeasti 1950-luvulta lähtien. TV, omakotitalo ja ydinperhe lapsineen esikaupunkialueella kuuluivat kiinteästi yhteen, yleisö oli siis valmiina. Ensimmäinen suuri Disneyn TV-tähti oli Davy Crockett. Jopa neljäsosa amerikkalaisista seurasi tämän erämaasankarin seikkailuja. Me Suomessa saimme tyytyä samanimiseen sarjakuvalehteen.

Disneyland muodostui valtavaksi menestykseksi. Vuonna 1955 valmistunut huvipuisto veti tuota pikaa 5 miljoonaa kävijää vuodessa ja 1960-luvulla parhaimmillaan jopa 7 miljoonaa. Eräs dokumentissa haastatelluista sanoi, että ”ihmiset astuivat Disneylandissa filmiin”. Disneyland oli täynnä niitä samoja hahmoja, joihin ihmiset olivat tottuneet elokuvissa. Ehkä se loi kuvan haaveiden maailmasta, jota ei ollut, mutta jonka ihmiset halusivat taikoa ympärilleen.

Disneyn 1960-luvun projekteista Maija Poppanen oli valtava menestys. Se sai 13 Oscar-ehdokkuutta. Maija Poppanekin on taattua Disneytä, perhekeskeinen, perheen eheytymistä kuvaava elokuva. Kuusikymmentäluvulle tultaessa Disneyn yritys oli yksi maailman tuottoisimmista viihdealan yrityksistä. Disneyn ei tarvinnut enää kerjätä pankeilta rahoitusta projekteilleen.

Maailma kuitenkin muuttui Disneyn ympärillä 1960-luvun puoliväliä lähestyttäessä. Rotulevottomuudet, kansalaisoikeuskysymykset ja Vietnamin sota olivat osa uutta maailmaa, joka poikkesi Disneyn toiveikkaasta, onnellisten loppujen täyttämästä satumaailmasta. Muistan itsekin, että Disney oli liberaalien piirien arvostelun kohteena. Disneyn ”terve puhdashenkisyys” ei todellakaan ollut uuden sukupolven suosiossa. Disney ei kuitenkaan loukkaantunut arvostelusta. Hän jopa sanoi aina halunneensa olla ”korni”. Disneyn patakonservatiivisuus vahvistui hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Kuusikymmentäluvun puolessa välissä hän suunnitteli Floridaan suurisuuntaista Disney Worldiä. Hankkeen projektinimi oli EPCOT, ja se sisälsi kokonaisen tulevaisuuden ”Disney-yhteiskunnan”. Kohtalo astui kuitenkin väliin: ketjupolttaja Disney sairastui keuhkosyöpään ja menehtyi 65-vuotiaana joulukuussa 1966 (huvipuiston ensimmäisen osan avajaiset olivat vuonna 1971). Disney on yhtiönä jatkanut menestystään perustajansa kuoleman jälkeen, mutta se on jo toinen juttu.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Disney oli erikoinen sekoitus pikkupoikaa (joka tuli esille varsinkin hänen alkutöissään ja myöhemmässä vaiheessa Disneylandin rakentamisessa) ja suurliikemiestä. Hän oli enemmän taiteellisen työn johtaja kuin talousmies, eikä hän olisi käsittääkseni selvinnytkään yhtiön johtamisesta ilman hyviä apulaisiaan. Disneyn käsitys ihmisten johtamisesta perustui valtaosin hänen omaan äärimmäisen työkeskeiseen esimerkkiinsä. Häneltä ei riittänyt ymmärrystä omien työntekijöidensä aiheellisiin alipalkkauskapinoihin.

Disney oli parhaimmillaan ideanikkarina ja muiden innostajana. Hänellä oli taito palkata ympärilleen osaajia, joka on huippujohtajan osaamisen tärkeimpiä avuja. Amerikkalaista periksiantamattomuutta edusti Disneyn sitkeys viedä asioita läpi usein suurella taloudellisella riskillä ja varoituksia kuuntelematta.

Disneyn uran ulkoisena kunnianosoituksena oli 29 Oscar-palkintoa, enemmän kuin kenelläkään koskaan.

Dokumentti pystyi välittämään uskottavan kuvan Disneyn urasta taiteellisena johtajana, uuden keksijänä, muiden innostajana ja liikemiehenä. Totta kai siinä oli myös kiiltokuvamaisia piirteitä, jotka kuitenkin saatoin sivuuttaa omassa katsojakokemuksessani ja keskittyä näkemään miehen, ”joka halusi olla imagonsa kaltainen”.

PS

Neliosaisen dokumentin esittämä amerikkalainen versio Disneystä ei todellakaan viitannut Aku Ankkaan kuin sivulauseessa!

maanantai 15. helmikuuta 2016

Ku Klux Klan ja fasismin malli

Ylen ykköskanavalla nähtiin merkillinen dokumentti Ku Klux Klanista (KKK). Näkökulmaksi oli otettu rasistisen järjestön tavoitteet ja toiminta sen sisältä nähtynä. Dokumenttia on syytä tarkastella tarkemmin objektiivisuusnäkökohdista käsin. Tapahtuminen keskiössä ovat Pohjois-Carolinan tapahtumat 1960-luvulla ja osavaltion klaanin johtajan Bob Jonesin toiminta.

Ku Klux Klan syntyi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen. Ne valkoiset, jotka katsoivat jääneensä mustien orjuuden lakkautumisen jälkeen tappiolle käynnistivät organisoidun toiminnan mustia vastaan. Tarkoitus oli ”herättää kauhua vapautetuissa orjissa”. Järjestön toiminta oli väkivaltaista ja lopulta liittovaltio lopetti sen toiminnan – mutta vain toistaiseksi.

Ku Klux Klanin uusi nousu ajoittui 1920-luvulle. Dokumentissa nähtiin toiminnan uudelleen käynnistymisen innoittajana D.W. Griffithin kuuluisa elokuva ”Kansakunnan synty” (1915), jossa Ku Klux Klaniin suhtauduttiin myötäsukaisesti. Järjestö nousi kukoistukseen vuoteen 1925 mennessä ja siihen kuului parhaimmillaan jopa 4 miljoonaa jäsentä. Sitten toiminta hiipui äkillisesti 1920-luvun lopulla. Paljastui, että johto oli syyllistynyt väärinkäytöksiin. Kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Uusi nousu ajoittui 1950-luvulle, jolloin mustien kansalaisoikeusliike alkoi nostaa päätään. Vastaavasti nousi myös Ku Klux Klan. Pohjois-Carolinan osavaltioon järjestö perustettiin vuonna 1963 ja se levisi nopeasti paikallisjärjestöjen kautta koko osavaltion alueelle. Ilmapiiri syvässä etelässä oli tavattoman jännittynyt ja johti rotulevottomuuksiin Mississipissä, Alabamassa ja Georgiassa. Kysymys oli yleisemmästä ilmiöstä kuin pelkästään Ku Klux Klanista. Kansalaisoikeusliikkeen eteneminen ensin joukkomarsseina ja sitten lainsäädäntöteitse nosti monet tavalliset valkoiset vastarintaan.

Dokumentin keskeinen sanoma oli yllättävä. Koko tapahtumasarja nähtiin pelkästään Ku Klux Klanin näkökulmasta. TV-kuuluttaja esitteli ohjelman jotenkin niin, että tällaista tapahtuu, kun lainsäädännön uudistustyössä ei huomioida jotakin kansanosaa.

Mitenkähän on?

Nähdäkseni yksikään dokumentissa haastatelluista ei ollut mukana mustien kansalaisoikeusliikkeessä. Niinpä KKK:n nousu Pohjois-Carolinassa nähtiin niin, että ”mustat veivät valkoisilta köyhiltä oikeudet”. Syyksi väläyteltiin esimerkiksi mustien pääsyä kunnallisiin luottamustehtäviin. Tällainen lähestymistapa ei ainakaan minua tyydyttänyt olkoon näkökulma kuinka KKK-lähtöinen tahansa.

Dokumentissa annettiin ymmärtää, että kukaan ei puolustanut köyhiä valkoisia, kun taas mustilla oli omat järjestönsä, joiden puolelle liittovaltio kävi. Niinpä Pohjois-Carolinan KKK:n tehtäväksi jäi valkoisten puolustaminen. Dokumentissa ei missään kohden pystytty osoittamaan, että köyhät valkoiset olisivat jotenkin kärsinet mustien kansalaisoikeuksien lisäämisestä. Niinpä ainoaksi varteenotettavaksi selitykseksi KKK:n toimintaan jää rasismi, puhdas rasismi.

Mitkä oikeudet siis mustat (tai heidän oikeuksiaan toteuttaneet lainsäädäntötoimet) veivät valkoisilta? He veivät valkoisilta oikeuden harjoittaa rotusortoa! Eniten minua harmitti, että tätä ei kertaakaan haluttu sanoa dokumentissa. Sen sijaan korostettiin - monien muiden osavaltioiden vastakohtana – Pohjois-Carolinan KKK:n väkivallattomuutta. Toiminta oli uhkaavaa (marsseja, ristinpolttamisia ym.), mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan. KKK:n osavaltiojohtaja Bob Jones sai pidettyä joukkonsa kurissa.

Läpi koko dokumentin paljastuivat todelliset syyt KKK:n toiminnan takaa: valkoinen äiti: ”Minun lapseni eivät istu mustien keskellä (luokkahuoneessa)”.

KKK:n toiminta Pohjois-Carolinassa onnistuttiin naamiomaan ambivalentisti tavallisiksi joukkokokoontumisiksi. Dokumentissa pyrittiin näkemään toiminnan taustavaikuttajana mukana olleiden jäsenten köyhyydestä tai muista syistä johtuva alemmuuden tunne. Erityisesti tämä näkyi Bob Jonesin käytöksessä, joka oli lähtöisin hyvin vaatimattomista olosuhteita. Ehkäpä mustien nousua oli osaltaan tästä syystä niin vaikea hyväksyä. Mustat saivat kansalaisoikeuksien lisäksi itsetuntonsa takaisin köyhien valkoisten jäädessä kademielisinä huomion ulkopuolelle.

Oikeutusta toiminnalle haettiin myös raamatusta. Ehkä ratkaisevin – ja samalla fiktiivisin - peruste löytyi, kun KKK:n toiminta ymmärrettiin taisteluksi kommunismia vastaan. Kommunismin torjunta ja rotusyrjintä nähtiin saman asian eri puolina. Jopa FBI omaksui aluksi myötämielisen linjan J. Edgar Hooverin johdolla.

Mutta Hooverkaan ei pystynyt jäämään passiiviseksi, kun tavalliset kansalaiset alkoivat suhtautua kielteisesti KKK:n toimintaan.Pohjois-Carolinan osavaltion KKK:n vaikeudet alkoivat todella, kun rasistisesta murhasta toisessa osavaltiossa tuomitut KKK:n jäsenet kutsuttin pohjoiscarolinalaisten juhlittavaksi. Murha oli hyväksytty valkoisen ylivallan osoituksena. Pian paljastui muita asioita. Aivan kuten 1920-luvulla johto sortui väärinkäytöksiin, paljastui niistä ja tuomittiin. Rivijäsenet alkoivat menettää luottamustaan toimintaan.

Järjestö jakautui fraktioiksi, johto rappeutui ja hajoaminen käynnistyi toden teolla. Vuonna 1969 jäsenet upottivat jäsenkirjansa ristiin, joka poltettiin. Pohjois-Carolinan Ku Klax Klan oli kokenut lopullisen kuoliniskun.

Ku Klux Klanin entisten jäsenten tai jälkeläisten äänessä on kaihoisuutta, kun he muistelevat dokumentissa aktiivista vaihetta. Erityistä katumusta ei ollut havaittavissa. Mystinen valkoisten köyhien ”osattomaksi jääminen” jäi roikkumaan perustelemattomaksi syyksi aktiviteetteihin. Rasisminäkökulma peitettiin valkoisten rotuvieroksunnan ”oikeutuksen” taakse. Logiikka ei kestä tällaista ajattelua, eihän valkoisilta estetty pääsyä ravintoloihin, baareihin ja muihin julkisiin tiloihin, kuten mustilta. Mustat olivat rotusyrjinnästä kärsinyt osapuoli, ja kun heidän asemansa parani kansalaisoikeuslakien myötä, valkoiset menettivät ylivaltansa. Se lienee todellinen syy taisteluhenkisyyteen ja katkeruuteen.

Mitä dokumentista jäi käteen? Ehkä konkreettisina muistoina jäivät jäljelle päiväsaikaan tapahtuneet KKK-asuissa suoritetut luvalliset marssit kaupunkien läpi. Ne eivät olleet väkivaltaisia, mutta niillä vietiin muilta kadulla kävelijöiltä tila. Annettiin ymmärtää, että ”meidän tielle ei voi jäädä”. Viesti oli aivan selvä.

Syvällä ihmisissä myllersi uhka parisataavuotisen etelävaltioiden elämäntavan loppumisesta. Järjellä pelkoa on vaikea selittää, mutta tunnepohjalta siinä on jotakin, jonka voi ymmärtää, mutta ei kuitenkaan hyväksyä.

Voisiko sama tapahtua Suomessa? Ei varmaankaan tässä muodossa, mutta silti ne vihapuheet ja kadullapartioinnit, jotka suomalaisessa yhteiskunnassa ovat tänä päivänä läsnä, ovat oireita samansukuisesta toiminnasta ulkoisine tunnusmerkkeineen. Taktiikassakin on samantyyppisiä piirteitä: ”suojellaan” jotain väestönosaa (kantaväestöä) ja toimitaan niin, etteivät viranomaiset hevillä pääse puuttumaan asioihin: saahan kadulla kulkea.

Historioitsija Oula Silvennoinen sanoo suomalaisen fasismin perustuneen (perustuvan) kulttuuriselle yksinvallalle, joka tunnettiin (tunnetaan) uhatuksi. Saman tunteen vallassa olivat tuhannet Pohjois-Carolinan fasistiset (näin uskallan sanoa) ja rasistiset valkoiset: kaikkea oli totuttu pitämään vain omana. Tässäkö on fasismin malli?

lauantai 13. helmikuuta 2016

Tästähän on sovittu jo aikaisemmin

Varjonyrkkeily Suomen sotilaallisen liittoutumisen ympärillä jatkuu ilman, että tosiasiallista liittoutumista tapahtuu. Timo Soini paljasti tosiasiassa eduskunnan edessä, ettei tiennyt, kuka oli esittänyt kutsun amerikkalaishävittäjien laivuevierailusta. Soinin patenttivastaus oli, ettei vierailu liity mitenkään Natoon, ikään kuin asia olisi tällä selvä. Pääministeri totesi, että kysymys on normaalista harjoitustoiminnasta.

Meillä luotetaan siihen, että kun sanat ”menevät oikein”, niin ajatuksenjuoksusta viis. Kohta vasemmistoliitto on ainoa puolue, joka toimii demokratian vahtina, ja joka asettaa kyseenalaiseksi nämä heppoiset vakioselitykset. Oppositiosta ”Nato-mies” Carl Haglund vielä vahvisti, ettei tähän asiaan liity mitään dramatiikkaa. Haglundin mukaan Rissalan harjoitus ei ole sen dramaattisempi, kuin jos roska-auto käy tyhjentämässä laatikot eduskunnan takapihalta. Terve.

Nyt kyllä sanatkin menivät sykkyrälleen.

Hey, come on!

Jopa Ilkka Kanerva puuttui hallituksen lepsuiluun ja ihmetteli, kuka on kutsunut, kuka teki aloitteen. Erkki Tuomioja kiinnitti huomiota siihen, missä kansainvälisessä tilanteessa näitä kutsuja esitetään.

Ja paljastuihan kutsuja seuraavana päivänä. Ulkoministeri joutui tunnustamaan, että amerikkalaiset olivat kutsuneet itse itsensä maahamme. Ulkoministeri ei siis tiennyt, että amerikkalaiset itse olivat asialla. Eihän näitä voi tietää, kun puolustusministerikään ei ollut paikalla!

Sitten mennään Soinin argumenttiin, että ”tähän ei liity mitään salailua”. Asiasta on sovittu silloin ja silloin. Annetaan ymmärtää, että on omaa typeryyttä, jos ei ole havainnut jonkin asian käsittelyä Utvassa. Jottei pölvästiydestä jäisi mitään epäselvyyttä, niin todetaan, että presidentti Niinistö johti puhetta kyseisessä kokouksessa.

Että eiköhän tämä asia ole loppuunkäsitelty. Eduskunta näpertelee roskakuskien vierailuista!

Ei ole loppuunkäsitelty.

Kaikesta tästä tulee mieleen, että sotilaallisesta yhteistyöstä Yhdysvaltain kanssa on tullut arkirutiinia. Ehkä se oli joku armeijan eversti, joka oli sopinut vierailupäivämäärästä. Turha tällaisella on rasittaa kiireisiä ministereitä.

Meidät totutetaan tähän peliin ja lopulta yritetään väittää, että Suomi on jo käytännössä Natossa. Puuttuu enää muodollinen liittyminen.

Samalla ihmetellään, kun Venäjä kasaa asearsenaalia Karjalan laulumaille. Uhkaavatko he meitä? Koska hyökkäysuhkan väitetään olevan olemassa, täytyy meidän kehittää aseistustamme ja lisätä harjoituksia.

Kaikki tällainen on tietenkin spekulointia. Yksi ainut asia todistaa rauhanomaisista tarkoitusperistä: hävittäjät tulevat Suomeen aseistamattomina!

Varjonyrkkeily Suomen liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välillä jatkuu. Demokratia ei toimi. Ollaan ikään kuin sodanomaisessa tilanteessa, jossa päätöksentekijöiden määrää supistetaan tarkoituksellisesti.

Mutta tästähän on sovittu jo aikaisemmin.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Harakka Marxin jäljillä

Entä jos väärät ihmiset ovat oikeassa? Onko mahdollista, että totuudenpuhuja onkin jossain vaiheessa osa valtavirtaa ja oikeassa? Mitään ehdotonta ei kannata sanoa, sillä totuus on kuulijan korvissa ja näkijän silmissä.

Kansanedustaja Timo Harakka yrittää aukoa umpisolmuja sdp:n ”Liike 2020”:n aivoriihenä. Harakan ajatteluun olen tutustunut hänen kirjojensa välityksellä. Tekstit osoittavat perehtyneisyyttä, hän pyrkii yhdistämään rautaisen asian, purevan tyylin ja huumorin, ja tulokset ovat olleet varsin onnistuneita.

Olen miettinyt onko hän enemmän vihreä porvari kuin demari, mutta nyt ratkaisun tehneenä, ja puolueensa valinneena, näen hänet ainakin pinnallisesti katsottuna oikeistodemarina. Mutta hän haluaa olla muutoksen marxilaisena (!) airueena. Ärhäkkyytensä takia häneltä saattaa lipsahtaa joskus yli, mutta parempi niin kuin takapenkin tahvona. Sanalla sanoen hän haluaa seisovat vedet liikkeelle ”uuden aallon” avulla. Ei kun surffilaudan kyytiin!

Keskityn ohessa Liike 2020:n (ja Harakan) analysoimaan työn käsitteeseen.

Timo Harakka on oikeassa sanoessaan, että tavallinen työ katoaa, mutta ”ei kerralla vaan hitaasti”. Tätäkin blogikirjoitusta tulkittaessa on kuitenkin muistettava, että hyvin suuri osa perustettavista työpaikoista on edelleen kokopäivätyöpaikkoja.

Harakan arvion mukaan ”tuleva yhteiskunta ei ole palkkatyöyhteiskunta”. Kova paikka työväenpuolueille, ja kaikkihan haluavat nykyisin olla työväenpuolueita. Harakan mukaan sdp on lukkiutunut puolustamaan kynsin ja hampain vientiteollisuuden ja julkisen talouden työpaikkoja.

Harakan tavoitteena on, että julkinen valta ja yksityinen toimivat saumattomasti ristiin tukien toinen toistaan. Hän loihtii ”fiksun valtion” käsitteen. Tarvitaan uusi työnjako julkisen vallan ja markkinoiden väliin. Fiksu valtio edellyttää, että yritykset keskittyvät voiton tuottamiseen. Julkinen sektori tukee yrityksiä tuottamalla julkisia investointeja , tutkimusta, koulutusta ja infraa ja vastaamalla laista ja järjestyksestä. Markkinoiden säätely on myös varteenotettava tehtävä. Valtio edellyttää vastavuoroisesti, että yritys kantaa yhteiskuntavastuunsa (verot, työympäristö ym.). Voisiko tätä sanoa juurille palaamiseksi?

Harakan vastaus jatkokysymyksiin on, että markkinatalouteen on saatava lisää markkinataloutta, kilpailuun on saatava lisää kilpailua. Torjuttavia ovat kartellit, korruptiota synnyttävät hyvä veli -verkostot, uutta liiketoimintaa kahlitseva hallinto ja perinnöllinen valta.

Tähän kaikkeen tarvitaan yhteiskunnallinen pohjarakenne, joka Harakan mielestä on Suomessa kunnossa: meillä on valmiina aito meritokratia (osaamiseen ja pätevyyteen perustuva järjestelmä) ja "mahdollisuuksien tasa-arvo". Näiden molempien tukijana vanha sdp on ollut vahvoilla.

Elinkeinoja ei pidä suojata keinotekoisesti. Luova tuho siis pitäisi sallia. Harakka ei asetu Uberia tai Airbnb:tä vastaan. Hän pitää laiskuutena sitä, jos VR ei pärjää kilpailijoilleen. On suomalaisten kauppojen ongelma, jos ne eivät oivaltaneet riittävän ajoissa verkkokaupan nousua.

Yritys ei ole vastuussa työllistämisestä vaan yhteiskunta. Hän tyrmää sekä hallituksen että opposition avoimen sektorin työllistämistavoitteet.

Sitten Harakka tulee erittelynsä mielestäni oleellisimpaan osaan. Hän toteaa suurten yritysten vähentäneen työpaikkoja kymmenin tuhansin lyhyessä ajassa. Samaan aikaan voitot ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja. Yritysten tulosparannusten ja irtisanomisten välillä on selkeä yhteys. Eli talous kasvaa työväkeä vähentämällä. Tämä on kova paikka sdp:lle.

Vastaavasti haaveet kasvun avulla luotavista työpaikoista ovat epäuskottavia: ”suomalaisen teollisuuden arvonlisä on noin kaksinkertaistunut 25 vuodessa, samalla kun työntekijöiden määrä on laskenut 30 prosentilla eli 150 000 ihmisen verran”. Tuottavuus kasvaa työpaikkojen kustannuksella. Työttömien sinänsä suuren määrän (370 000) sisällä kasvaa pitkäaikaistyöttömien määrä (130 000). Vaikeasti työllistyviä on 250 000, jotka eivät työllisty, ”vaikka talous ja tuotanto kävisivät punaisina”.

Harakka toteaa minunkin monta kertaa esille tuomani tosiasian, että työmarkkinat polarisoituvat: syntyy korkeapalkkaisia ja matalapalkkaisia työpaikkoja. Keskellä tapahtuu vähenemistä. Ääripäiden työpaikat ovat niitä, joihin suomalaiset eivät joko pysty tai halua.

Tarvitaan rankka panostus koulutukseen ja nyt hallitus tekee juuri päinvastoin. Se tuhoaa koulutuspaikkoja tuhlaavan säästäväisyyden nimissä.

On siis suuri vaara, että kansantalouden kasvukaan ei lisää työpaikkoja. Suurin vaara on, että Suomeen ei keskity huipputyöpaikkoja vaan halpaa alihankintaa. Tässä Harakan näkemys lienee liian pessimistinen, vaikka hän onkin itse pääurasta oikeassa.

Harakka päätyy johtopäätökseen, että ”palkkatyö ei voi olla kansalaisuuden mitta”. Olemme siirtyneet valtavien tuottavuuserojen maailmaan.

Harakka esittää lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka perinteisten työpaikkojen työntekijämäärät (esim. VR) ovat eri planeetalta kuin it-työpaikkojen (esim. Supercell) työntekijämäärät. Silti (tai siitä johtuen) it-alalla tahkotaan jättimäisiä voittoja.

Työllisyys ei siis parane perinteisillä keinoilla. Syntyy suuri ristiriita, kun hallitus vaatii synnytettäväksi ”markkinaehtoisia” työpaikkoja, muut eivät ole oikeita töitä. Jos työ ei kelpaa avoimella sektorilla millään hinnalla, niin mitä on tehtävä?

Harakka ehdottaa vaihtokauppaa: ”yhteiskunta hyväksyy, että yritykset tavoittelevat voittoa, eivät työpaikkoja….. ja vastikkeeksi liike-elämä hyväksyy, että yhteiskunta rahoittaa työllisyyttä, jolla ei ole markkina-arvoa.

Johtopäätöksenä Harakka toteaa, että on väärin, että hallinnon (julkisen sektorin työpaikat) tehokkuutta mitataan markkinoiden mittarilla, koska julkinen sektori on (tai sen pitäisi olla) varsinkin tulevaisuudessa potentiaalisesti työllistävä sektori yhteiskunnassamme. Tässä Harakka tavoitellee samantyyppistä ratkaisua kuin aikoinaan jo Hyman Minsky tarjosi.

Lainaan tähän Antti Alajan ja Esa Suomisen kirjasta ”Taloutta työväelle” kohdan, joka myös omasta mielestäni (blogikirjoitukseni ”Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi”, 16.2.2014) on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä …. (työtakuujärjestelmän kautta) valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Minskyn mielestä (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä. Harakan erona Minskyn ajatteluun on se, että mikä oli Minskyn kuvaamana ajankohtana suhdanteista johtuvaa vajaatyöllistymistä, on nyt muuttunut pysyväksi. Mutta keinot asian hoitamiseksi voisivat olla samoja.

Aktiivinen työllisyyspolitiikka on Harakankin mielestä julkisen vallan perustehtäviä. Sen piiriin voidaan lukea seuraavat elementit: on pystyttävä vaihtamaan joustavasti työpaikkaa, keikkatyöt on tehtävä kannattaviksi, eläkeläisiä on houkuteltava työelämän piiriin (mutta miten asennoituvat työnantajat?), on tarjottava palkkatuettua työtä, on kannettava erityisvastuuta nuorten työllistymisestä, koulutus on optimoitava vastaamaan työelämän tarpeita, työllisten ja työttömien jyrkkää rajaa on hälvennettävä, vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä, kolmannen sektorin työpaikkoja on luotava, mikroyrittäjien työllistämiskynnystä on alennettava….. Harakka kannattaa myös pidempää koeaikaa, huojennuksia työaikasääntöihin jne.

Erityisen huomion kohteeksi pitäisi nostaa 170 000 yksityisyrittäjää. Näiden työllistämismahdollisuuksia tulisi helpottaa.

Digitaalinen talous pilvipalveluineen on romahduttanut alalle tulon kynnyksen ja samalla kustannusrakenteet monilla aloilla. Internet on vihdoin mahdollistanut Marxin haaveen: tuotantovälineet kuuluvat kansalle.

Harakka palaa lopuksi ”mahdollisuuksien tasa-arvoon”. Se on hänestä Suomen tärkein kilpailukykytekijä. Molemmat käsitteen osat ovat yhtä tärkeitä. ”Fiksu valtio” huolehtii, että tämä onnistuu.

Harakka pelkistää sanomansa inhorealismiin saakka. On selvää, että osa Harakan puoluetovereista asettaa kyseenalaiseksi hänen teesinsä. Näkemykset vaikuttavat pinnalta kovilta ja kylmiltä.

Minusta hän oikaisee useissa kohdissa ja näkee kehityksen liian lineaarisena. Harakan kirjoitus on kuitenkin enemmän kuin tärkeä linjapuheenvuoro. Se toiminee laajalti keskustelun käynnistäjänä ja sen tarkoituksena on sekä karsia hallituksen leikkauspolitiikkaa, että opposition pyrkimyksiä pitää vanhasta kiinni.

Timo Harakan teesien laaja ja syvällinen käsittely on välttämätön osa sekä demarien että koko Suomen uudistumispolitiikkaa.

torstai 11. helmikuuta 2016

Turvattomuuden markkinoilla

Viittaan seuraavassa kahteen ihmisten turvallisuuden tunteeseen ja tulevaisuuden odotuksiin liittyvään tutkimukseen. Käsittelin näitä tutkimuksia jo aiemmin kirjoituksessani ”Turvattomuuden tunne lisääntyy” (24.1.2016).

Nyt vaihdan näkökulmaa aiheeseen.

Tutkimuksista käy ilmi, että turvattomuutta eri syistä kokee 65 prosenttia suomalaista, kun taas turvalliseksi olonsa tuntee 10 prosenttia vastaajista. Turvattomuuden tunne on kasvanut dramaattisesti parissa vuodessa. Vastaavasi kansainvälisessä tutkimuksessa, joka käsitteli ihmisten tulevaisuuden odotuksia pessimismi/optimismi -akselilla pessimistisiksi tunnustautui 67 prosenttia vastanneista ja vastaavasti optimistisiksi 8 prosenttia vastanneista.

Voitaneen sanoa, että tulevaisuuden odotukset ihmisillä perustuvat hyvin pitkälle siihen, miten turvallisina tai turvattomina he pitävät ympäristöä.

Tärkeää on havaita, että suomalaiset eivät pessimismi/optimismi -ulottuvuudella poikkea mitenkään merkitsevästi länsieurooppalaisesta keskiarvosta.

Nyt on syytä miettiä, millä tavalla ihmiset itse, tiedotusvälineet ja ns. asiantuntijat käsittelevät turvallisuus/turvattomuusasioita.

Helsingin Sanomien kolumnissa ”Pelko myy poliittisesti ja turvapuhe kukoistaa”, 7.2.2016 Anna-Liina Kauhanen käsittelee ansiokkaasti näitä asioita. Hän tuo esille muun muassa turvapaikkahakijaongelman, katupartiovaatimukset, terrorismin uhan ja jännittyneen kansainvälisen tilanteen. Kaikilla em. asioilla luodaan ”turvallisuusneuroottisuutta”, sillä ympärillä oleva maailma on täynnä turvallisuusuhkia.

Valitettavasti hän Helsingin Sanomien jutussaan ohittaa Nato-kysymyksen tässä yhteydessä pelkällä viittauksella. Kauhanen toteaa, että hallitus on tekemässä selvityksiä sisäisestä turvallisuudesta, puolustuspolitiikasta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Hän pysyy visusti HS:n liittymistä puoltavalla linjalla Nato-kysymyksessä, ja sen takia hänen ”ohituksensa” on odotettua.

Minä en ohita. Sotilaallisilla uhkakuvilla luodaan pelkoa ja sen avulla politiikkaa. Kauhanen viittaa professori Hille Koskelaan, joka puhuu ”pelon sosiaalisesta tuottamisesta”. Pelolla suunnataan päätöksentekoa ”haluttuun suuntaan liittämällä asioita tarkoitushakuisesti toisiinsa”. Otetaanpa esimerkki. Jos epämääräisistä sukellusvenehavainnoista Ruotsin rannikolla julkaistaan kolmen sivun juttu, niin mistä on kysymys? Eikö juuri se, että kahden palstan sijasta julkaistaan monen sivun juttu, kerro pelon herättämisestä? Kun vinoutunutta uutista sitten korjataan, tapahtuu se korkeintaan kahdella palstalla.

Meillä on esimerkkejä arvovaltaan perustuvasta painostuksesta. On kenraaleja, kuten vastikään Ruotsin maavoimien komentaja, joka pelotteli vihollisen (lue: Venäjä) hyökkäyksellä. Aikavälikin sanottiin, milloin hyökkäys tapahtuu. Kun yritin selvittää, mihin herra kenraalin arvio perustui, niin päädyin johtopäätökseen, että todellinen tarkoitusperä oli halu nostaa määrärahoja Ruotsin valtion budjetissa. Että sellaista pelkopolitiikkaa.

Pidän hyvin ikävänä, että upseerit meillä Suomessakin politikoivat nyt melko estoitta ajaen oman aselajinsa tai koko armeijan etuja julkisuuden kautta. Sotilaiden pitäisi pysyä asiantuntijaroolissa ja poliitikot vastaavat päätöksistä.

Onko jännittyneeseen kansainvälisen tilanteeseen suhtauduttava sitten yliolkaisesti? Ei tietenkään. Lähes viidenkymmenen vuoden ”asiantuntemuksella” voin sanoa, että asiallinen ja vakava suhtautuminen aseelliseen puolustukseen on paikallaan, mutta huomion kerääminen omalle asialleen milloin minkäkinlaisia uhkakuvia levittäen on vastenmielistä.

Aivan oikein Kauhanen toteaa pelon olevan vallankäytön väline. Vähän väliä joku asiantuntija kertoo aprikointinsa tuloksista. Mitä tulokset ovat? Ne ovat vähän kuin pörssikurssien seuraamisesta aiheutuvat puheet. Yksi jos toinenkin kahmii palstatilaa maailmanlopunennustuksilla. Otsikoilla on hyvä myydä mitä tahansa spekulaatiota. Asiantuntijuuden väärinkäyttöön pitäisi suhtautua vakavammin kuin mitä nyt tapahtuu. Jos kilpailu menee sellaiseksi, että ns. asiantuntijat kilpailevat siitä, kenen arvio kauhukuvasta osuu parhaiten kohdalleen, niin voin kertoa jo etukäteen, että kyllä jonkun arvio osuu kohdalleen. Jos ei osuisi, olisi se looginen mahdottomuus.

Kauhanen toteaa ansiokkaasti, että nyt turvapuhe on netin kautta laajentunut kaiken kansan harrastukseksi. Yksi jos toinenkin voi yrittää herättää omalla propagandallaan huolestumista kansalaisissa. Onneksi myös vasta-argumentit toimivat.

”Turvallistaminen” on vaikea asia, koska asiantuntijuuden tai ns. asiantuntijuuden käyttö helposti kaventaa demokratiaa: annetaan ymmärtää, että tavalliselta kansalaiselta on turha kysyä turvallisuusasioista, koska asiantuntijan sana on se, mikä painaa. Olen tästä eri mieltä. Toisaalta nimimerkin takaa ajatuksiaan laukova ihminen on kyllä kansanvallan laajentaja, mutta valitettavan usein edesvastuuttomalla tavalla. Itse annan melkoisen painoarvon tavallisen kansalaisen hiljaiselle, perehtyneelle asiantuntemukselle turvallisuusasioissa. Laajennetaanpa lopuksi näkökulmaa turvallisuuspolitiikan puolelle.

Ulkoministeriö on asettanut hallitusohjelmaan perustuen ”Nato-arviointityöryhmän”. Työryhmään kuuluvat eläkkeellä oleva suurlähettiläs Mats Bergqvist Ruotsista, Kansainvälisen strategisten tutkimusten instituutin (ISS) ja Geneven turvallisuuspolitiikan keskuksen (GCSP) puheenjohtaja Francois Heisbourg Ranskasta, eläkkeellä oleva suurlähettiläs René Nyberg Suomesta sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Työryhmän selvityksen pitäisi sitten vaikuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä puolustuspoliittiseen selontekoon.

Se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Pertti Salolainen on hirmustunut siitä, että ”sieltä (työryhmästä) puuttuu voimakkaan leimallisesti Nato-myönteinen henkilö”. Taidatko sen selkeämmin ilmaista minkälaisen koostumuksen Salolainen haluaa? On kuitenkin yksi henkilö, joka sanoo sen vielä selvemmin: Ilkka Kanerva. Kanervamaiseen tapaan hän kohteliaisuusosuudessa ensin sanoo, että ”nyt täytyy antaa heille (työryhmälle) ikään kuin mahdollisuus näyttää kyntensä…..”. Sitten hän laukaisee todelliset tarkoitusperänsä: ”Uusia näkökulmia pitäisi kyllä voida kohtuudella odottaa heiltä”. Uusi näkökulma ei voi tarkoittaa muuta kuin, että liittoumattomuuden avainkäsite täytyy tavalla tai toisella kyseenalaistaa.

Salolaisen mukaan työryhmän jäsenistä Mats Bergqvist on ”Nato-vastainen”. Heisbourgista en ole nähnyt arviota (tuskinpa hän mikään Nato-vihamies on) ja Nybergistä on vaikea sanoa mitään varmaa. Se, että Nyberg kirjoitti vuonna 2014 yhdessä Bergqvistin kanssa Helsingin Sanomiin kirjoituksen, jossa asetuttiin Natoon menoa vastaan voisi kertoa jotain.

Mutta älähtääkö pelkästään Nato-intoilija työryhmän kokoonpanosta? Mukana ryhmässä on Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Teija Tiilikainen, joka ainakin minulle kertoo jotain. Varsinkin UPI:n vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak ja ohjelmajohtaja Mika Aaltola ovat täysin Naton talutusnuorassa.

Tiilikainen - johtoasemansa takia - esiintyy hieman maltillisemmin, mutta on selvästi Natoon päin kallellaan. Olen monesti kysynyt ja nytkin kysyn, miksi pääosin julkisin varoin rahoitetusta instituutista tulee niin yksipuolista Nato-myönteistä puhetta. Missä on objektiivinen suhtautuminen?

tiistai 9. helmikuuta 2016

Sosialisti Yhdysvaltain presidentiksi

Mies tulee paikalle hartiat kyrmyssä. Media nappaa hänet kiinni jo aulassa ja pamauttaa kysymysruletin päälle: ”Oletteko ihan oikea sosialisti”, ”Miten kuvittelette, että USA:sta voi tulla sosialistinen?”. ”Yhdysvallat on eri maa kuin Ruotsi” ja niin edelleen. Puhuja vastaa suoralta kädeltä kysymyksiin. Vastaukset muodostuvat hänen päässään jo kysymystä esitettäessä.

Bernie Sanders (s. 1941), tämä mies, joka ei pitkään aikaan sopinut Yhdysvaltain poliittiselle kartalla, on nyt valtakunnallisen ihmetyksen aihe. Hän oli nimittäin liian vasemmalla, jotta hänet olisi voitu sijoittaa oikein millekään perinteiselle asteikolle. Vasta vuonna 2015 hän liittyi demokraattipuolueeseen. Itseään hän pitää demokraattisena sosialistina, lähinnä kai eurooppalaisittain sosiaalidemokraattina (kun luen Paul Krugmanin mielipiteitä Sandersista tajuan, mikä on vasemmistoliberaalin ja demokraattisen sosialistin ero). Sanders on kaikkien aikojen ensimmäinen sosialisti Yhdysvaltojen senaatissa. Hän on edustanut Vermontia senaatissa vuodesta 2007 ja sitä ennen toiminut pitkäaikaisena edustajainhuoneen jäsenenä ja Burlingtonin kaupungin pitkäaikaisena pormestarina, sattumalta menestys ei siis ole tullut.

Sandersin gallup-menestys kasvoi rakettimaisesti kesällä 2015 ja syksyllä hän oli jo aivan Hillary Clintonin tuntumassa ja nyt jo paikoin ohi. Hän keräsi (ja kerää) vaalitilaisuuksissa paikat täyteen väkeä.

Onko Sanders sääliä kerjäävä ukkorahjus? Kaikkea muuta. Hänen ei tarvitse antaa tippaakaan tasoitusta siitä, että hän on kilpailijoitaan vanhempi - ja sosialisti! Hän on energinen 74 vuotta nuori aktiivinen poliitikko.

Sanders puhuu kiihkeästi, muttei sotkeennu sanoissaan. Hän omaa myös kohtuullisen määrän huumorintajua ja kykyä kuunnella vastaväitteitä. Onko hän objektiivisesti katsoen liian vanha? Ei tietenkään, pitkissäkin puhetilaisuuksissa hän osoittanut kestävyytensä.

Otsakkeessa ei ole kysymysmerkkiä. Siinä ei tarvita sitä. Otsake ei myöskään ole ironiaa, mutta se toki voisi olla, ja muutama vuosi sitten se olisi ollutkin. Elämme poikkeukset mahdollistavaa aikaa.

Olen joskus käyttänyt Bernie Sandersista nimeä ilmiö. Kun katson ja kuuntelen häntä youtube-videoilta voin todistaa, että hän on elävä olento. Ihmiset ovat ällikälle lyötyjä. Kuka on tämä mies, jonka ei pitäisi olla olemassakaan?

Tunnen tiettyä kunnioitusta Bernie Sandersia kohtaan riippumatta siitä, miten pitkälle hän pääsee nyt meneillään olevissa play-offseissa kohti USA:n presidentinvaaleja. Sanoisin tämän, vaikka en tietäisikään, että hän on tuoreessa mielipidetiedustelussa kepittänyt sekä Marco Rubion että Hillary Clintonin, muista puhumattakaan.

Yhdysvallat tarvitsee tätä miestä, siitä olen satavarma. Ja juuri kun ihmiset ovat menettäneet kaiken toivonsa, että Yhdysvallat olisi irti miljardöörien lobbauksesta, ja että äänestämisellä olisi jotain merkitystä, tulee kuin tyhjästä mies, joka sanoo: ”ei näin, pojat!” Sanders on osoittanut, että ihmeiden aika ei ole ohi. Mies avaruudesta on tullut ja moni amerikkalainen päästelee tahattomia naurahduksia miettiessään, miten tähän mieheen pitäisi suhtautua. Että ihan oikea ”kommunisti” ja vahvoilla USA:n presidentinvaaleissa! Olen varma, että valtiokapitalisti (ja kohta pelkästään kapitalisti, jos hän onnistuu myymään valtionyhtiöt) Vladimir Putin ihmettelee, miten tässä näin on käynyt: amerikkalaista sosialistiako tässä on ruvettava torjumaan?

Juuri nyt, New Hampshiren esivaalien alla, polarisaatio Yhdysvaltain sisäpolitiikassa tuntuu hyvin jyrkältä, kun mielipidetiedustelujen johdossa ovat Trump ja Sanders. Kuvio on kuitenkin aika sekava: Trumpin helppoheikkipuheet saattavat merkitä mitä vain.

Sanders kehuu Skandinavian maiden koulutus- ja sosiaaliturvajärjestelmää sellaisella ponnella, että pieni puna poskillani tulen kysyneeksi kestämmekö me tämän ihailun. Pakko meidän on nyt panna taloutemme kuntoon, koska Bernie meitä niin kehuu!

Wall Street edustaa Sandersille kaikkea sitä, mitä voi pitää ison rahan valtana. Lobbauksen ja korruption kimppuun Sanders käy rakkikoiran tavoin. Toistuvasti Sanders tuo esille yhden prosentin ongelman eli rikkain prosentti (tai 0,1 prosenttia, tai 0.01 prosenttia) omistaa yhä suuremman osan yhteisestä kakusta.

Sandersin haasteena on, miten kauan hän pystyy pitämään kiivaan, mutta älykkään vanhemman valtiomiehen profiilinsa sortumatta hedelmättömään juupas-eipäs-väittelyyn. Hän on kehittänyt strategiassaan maksutonta terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmää ja saanut luonnollista syistä niskaansa Hillary Clintonin syytökset taivaanrannan maalailusta.

Mitä muuta hän haluaa kuin skandinaavisen terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän? Hän haluaa kuuden viikon lomat, hän haluaa pysäyttää keskiluokan taloudellisen romahduksen, hän haluaa rikkaat Wall Streetin miljardöörit uudistustensa maksajiksi, hän haluaa ohjata osan sotilasmenoista Yhdysvaltain rappeutuvan infrastruktuurin korjauksiin, hän haluaa todellisia muutoksia ilmastopolitiikkaan, hän haluaa ruokakupongit pois ja 15 dollarin minimipalkan tilalle, hän haluaa Yhdysvallat pois Lähi-idästä, hän haluaa irti ”Military Industrial Complexista”. Hän on saanut tarpeekseen republikaanien ideologian läpitunkemasta politiikasta, jolla ei tavoiteta amerikkalaisen keskiluokan tai köyhien todellisuutta. Hän sanoo ihmisten olevan kyllästyneitä (sick and tired) kaikkeen siihen, mikä sisältyy amerikkalaiseen poliittiseen kulttuuriin.

Sanders on kerännyt vaalikassansa muutaman kympin lahjoituksina tavallisilta kansalaisilta, joka on uskomaton valtti hänen satoja tuhansia dollareita - muun muassa pankeilta - saaneisiin vastustajiinsa verrattuna. Suuren rahan valta on oikeasti kyseenalaistettu?!

Sandersin yksi valtti on myös, että hän on vastustanut USA:n sekaantumista Lähi-idän valtioiden asioihin säännönmukaisesti päinvastoin kuin kilpailijansa Hillary Clinton.

Sandersin iskulause ”Enough Is Enough” muistuttaa Suomen sosiaalidemokraattien iskulausetta sotien jälkeen, ”Jo riittää!”. Sosiaalidemokraatit kohdistivat lausahduksen kansandemokraatteja vastaan, Sanders sydämetöntä oikeistoa vastaan.

Onko Sanders normipopulisti? Ei mielestäni. Hän yrittää kyllä saada kuun taivaalta, mutta hänen ohjelmansa on silti niin kiinni amerikkalaisessa arjessa, että kukaan toinen presidenttiehdokas ei laskeudu sille tasolle.

Mikä on Sandersin suhde Obamaan? Sanoisin, että hän pyrkii jatkamaan Obaman politiikkaa vasemmistolaisempana versiona. Kun Obama (jota Sanders sanoo ystäväkseen) aloittaessaan pyrki ainakin jossain määrin elvyttämään Lyndon B. Johnsonin sosiaalipoliittisen ohjelman, Great Societyn, niin Sandersilla se on suorastaan integroitu hänen ohjelmaansa.

Ovatko Trump ja Sanders poliittisen ja ideologisen magneettikentän päissä? Vertailu ei ole mielestäni reilu Sandersia kohtaan. Trumpilla on tölväisynsä, jotka eivät kuulu edes republikaanisen ekstremismin piiriin, ne edustavat lähinnä huonoa makua. Sanders argumentoi ja äänestäjänä voit sitten valita oletko samaa mieltä vai et.

Bernie Sandersin menestys paljastaa, että kansanvaltainen järjestelmä on kriisissä, mutta en pidä Sandersia tuon sairauden ilmentymänä, vielä vähemmän aiheuttajana, vaan kansalaisten melkein epätoivoisena pyrkimyksenä - Sandersin avulla - tervehdyttää poliittista järjestelmää sen vanhoista rasitteista.

Kyynikko sanoisi, että loppupelissä Sandersille käy huonosti. Mielestäni se on sivuseikka, sillä hän on jo osoittanut, että demokratialla on sittenkin väliä kaiken sen paatuneen poliittisen ilmapiirin keskellä, jossa me elämme.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Yle kestää kiirastulen

Kuka puolustaisi Yleä? Politiikan puolelta löytyy vasemmalta ja keskeltä – ja miksei oikealtakin - niitä, jotka arvostavat yleisradiota. Mutta kilpailijoita riittää: muut TV-kanavat ja lehtitalot. Lopulta tärkeimmät kannattajat koostuvat TV-katsojien ”hiljaisesta” enemmistöstä, näin uskon. Nämä maanhiljaiset eivät rieku somessa. Mutta toimiiko demokratia enää siten, että kansalaisten mielipide painaa?

Kiitettävää on, että Yle on lähtenyt itse korjaamaan räikeimpiä virheellisiä käsityksiä itsestään. Ei Ylen tarvitse alistua julkiseksi hiekkasäkiksi.

Helsingin Sanomat julkaisi näyttävän artikkelin ”Hallitus tarttui nyt Ylen asemaan” 4.2.2016. Siinä on vähän esimakua, mitä tuleman pitää. Sitten varoituksen sana: HS ei itse ole millään muotoa puolueeton taho arvioitaessa Ylen asemaa. Pikemminkin se on ollut yksi kovimmista kriitikoista.

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti oli käytettävissä jo ennen joulua ja olen sen pohjalta ottanut aiemmin kantaa siihen, mitä on tekeillä. Lainaan tässä kirjoituksessa joitakin osia tuosta blogista (”Yle alas?”, 13.12.2015). Tärkein Ylen asemaa pohtiva elin on kuitenkin parlamentaarinen työryhmä, joka istuu parhaillaan.

Keskusta, kokoomus ja perusuomalaiset ovat yhdessä sitä mieltä, että Ylen tehtävät ja rahoitus on arvioitava uudelleen. Hallituksella on kova tarve osoittaa kaapin paikka Ylelle, oppositiolle ja koko kansalle.

Tapahtuu paljon sellaista, jota ei haluta päästää julkisuuteen. Eivät edes hallitusryhmien avainkansanedustajat ole välttämättä selvillä hallituksen ydinryhmän aikomuksista ennen kuin ne isketään pöytään. Yksi tällainen oli tuoreen Yle-veron jäädytys. Aivan ilmeisesti vero on jatkossakin jäädytysten kohteena, joka tietää irtisanomisia.

Ylen haukkujaisista on tullut kansanedustajien yleistä hupia. Kovimmin tykittävät persut. Mutta olisiko perussuomalaisilla peiliin katsomisen paikka, sillä arvostelu, jota olen seurannut, on kohdistunut pääosin puolueen takinkääntöihin, joita on ollut hämmentävä määrä. Eikö Ylen tehtävä ole kiinnittää kriittistä huomiota lupausten pitämiseen? Sillä on demokratian vahtikoiran rooli ja se on jokaisen kansanedustajan syytä hyväksyä.

Vai onko ajatus, että puolueiden saamaa ohjelmatilaa mitataan sekundaattorilla? Itse en ole havainnut vääristelyä puolueiden saamassa käsittelyajassa. Joitakin ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ne jakautuvat hyvin monien teemojen kesken, joista enemmistö on ollut muita kuin poliittisia aiheita.

Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! On selvää, että katsojat seuraavat Ylen toimintaa kannattamansa puolueen näkökulmasta. Juuri minun puoluettani on kohdeltu kaltoin! Tästä seuraa helposti kaikkien tyytymättömyys kaikkea kohtaan.

Mitään Puolan kaltaista yleisradion johdon puhdistusta ei kai sentään suunnitella. Ja olisiko edes tarvetta, sillä yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Puolustaako hän ohjelmatoimintaansa ja henkilöstöään? Kivisen roolia on syytä seurata parlamentaarisen työryhmän kokoontuessa. Mies on ollut hiljaa. Minkä roolin hän ottaa?

Minusta yleisradio on yksi riippumattomuuden pilareista koko yhteiskunta huomioiden. Ylellekin on sattunut erehdyksiä, mutta se on yleisesti ottaen täyttänyt tehtävänsä erinomaisesti. On valitettavaa, että päätöksentekoon tavalla tai toisella osallistuvat henkilöt (Eero Lehti) ovat jo etukäteen - parlamentaarisen työryhmän työn ollessa kesken - ottaneet julkisuudessa kantaa ja vaikeuttavat siten työryhmän tosikimuranttia tehtävää.

Katselin Ylen nettisivuja ja mielestäni siellä on muutamin avainsanoin hienosti määritetty Ylen tavoitteet: ”Suomalaisten keskellä”, ”Yle luo tilaa erilaisille ajatuksille ja yhteisille kokemuksille. Teemme Suomesta yhä paremman paikan elää.” Ja vielä Ylen arvoja : ”luotettavuus, riippumattomuus ja ihmisten arvostaminen”. Joka sana täyttä asiaa.

Kaikkein arveluttavinta ja alhaisinta on, jos Yleen kohdistetaan kostotoimenpiteitä joistakin väitetyistä kaltoinkohteluista. Jotkut poliittiset tahot pitävät yllä legendaa kulttuurimarxilaisista, jotka kaivavat maata suomalaisen yhteiskunnan alta. Näiden katsotaan pesiytyneen Yleen. Väitteet kannattaa jättää omaan propagandistiseen arvoonsa.

Jotkut päättäjät suhtautuvat kateudensekaisella asenteella Yleen. Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio Puhe ja Areena. Jos jollakin on edes vähän resursseja kehittää tiedonvälitystä, niin kiirehditään ottamaan ne pois.

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään halua heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Menisin niin pitkälle, että pitäisin yleisradion kaltaista instituutiota sivistysvaltion tunnusmerkkinä. Ylen tulisi olla, ja osin se nykyisin onkin, kansakunnan omatunto ja itsekritiikin väline. Emme vain hevillä haluaisi tunnustaa sitä. Kun kritiikki tulee lähelle itseämme (tavallista kansalaista, poliitikkoa, virkamiestä…..), on meidän sietokykymme koetuksella. Vastaavasti Ylen tulee olla nöyrä objektiivisesti sitä vastaan esitettyä kritiikkiä kohtaan ja itsetutkistelun jälkeen pyrkiä parempaan.