Turvattomuuden markkinoilla

Viittaan seuraavassa kahteen ihmisten turvallisuuden tunteeseen ja tulevaisuuden odotuksiin liittyvään tutkimukseen. Käsittelin näitä tutkimuksia jo aiemmin kirjoituksessani ”Turvattomuuden tunne lisääntyy” (24.1.2016).

Nyt vaihdan näkökulmaa aiheeseen.

Tutkimuksista käy ilmi, että turvattomuutta eri syistä kokee 65 prosenttia suomalaista, kun taas turvalliseksi olonsa tuntee 10 prosenttia vastaajista. Turvattomuuden tunne on kasvanut dramaattisesti parissa vuodessa. Vastaavasi kansainvälisessä tutkimuksessa, joka käsitteli ihmisten tulevaisuuden odotuksia pessimismi/optimismi -akselilla pessimistisiksi tunnustautui 67 prosenttia vastanneista ja vastaavasti optimistisiksi 8 prosenttia vastanneista.

Voitaneen sanoa, että tulevaisuuden odotukset ihmisillä perustuvat hyvin pitkälle siihen, miten turvallisina tai turvattomina he pitävät ympäristöä.

Tärkeää on havaita, että suomalaiset eivät pessimismi/optimismi -ulottuvuudella poikkea mitenkään merkitsevästi länsieurooppalaisesta keskiarvosta.

Nyt on syytä miettiä, millä tavalla ihmiset itse, tiedotusvälineet ja ns. asiantuntijat käsittelevät turvallisuus/turvattomuusasioita.

Helsingin Sanomien kolumnissa ”Pelko myy poliittisesti ja turvapuhe kukoistaa”, 7.2.2016 Anna-Liina Kauhanen käsittelee ansiokkaasti näitä asioita. Hän tuo esille muun muassa turvapaikkahakijaongelman, katupartiovaatimukset, terrorismin uhan ja jännittyneen kansainvälisen tilanteen. Kaikilla em. asioilla luodaan ”turvallisuusneuroottisuutta”, sillä ympärillä oleva maailma on täynnä turvallisuusuhkia.

Valitettavasti hän Helsingin Sanomien jutussaan ohittaa Nato-kysymyksen tässä yhteydessä pelkällä viittauksella. Kauhanen toteaa, että hallitus on tekemässä selvityksiä sisäisestä turvallisuudesta, puolustuspolitiikasta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Hän pysyy visusti HS:n liittymistä puoltavalla linjalla Nato-kysymyksessä, ja sen takia hänen ”ohituksensa” on odotettua.

Minä en ohita. Sotilaallisilla uhkakuvilla luodaan pelkoa ja sen avulla politiikkaa. Kauhanen viittaa professori Hille Koskelaan, joka puhuu ”pelon sosiaalisesta tuottamisesta”. Pelolla suunnataan päätöksentekoa ”haluttuun suuntaan liittämällä asioita tarkoitushakuisesti toisiinsa”. Otetaanpa esimerkki. Jos epämääräisistä sukellusvenehavainnoista Ruotsin rannikolla julkaistaan kolmen sivun juttu, niin mistä on kysymys? Eikö juuri se, että kahden palstan sijasta julkaistaan monen sivun juttu, kerro pelon herättämisestä? Kun vinoutunutta uutista sitten korjataan, tapahtuu se korkeintaan kahdella palstalla.

Meillä on esimerkkejä arvovaltaan perustuvasta painostuksesta. On kenraaleja, kuten vastikään Ruotsin maavoimien komentaja, joka pelotteli vihollisen (lue: Venäjä) hyökkäyksellä. Aikavälikin sanottiin, milloin hyökkäys tapahtuu. Kun yritin selvittää, mihin herra kenraalin arvio perustui, niin päädyin johtopäätökseen, että todellinen tarkoitusperä oli halu nostaa määrärahoja Ruotsin valtion budjetissa. Että sellaista pelkopolitiikkaa.

Pidän hyvin ikävänä, että upseerit meillä Suomessakin politikoivat nyt melko estoitta ajaen oman aselajinsa tai koko armeijan etuja julkisuuden kautta. Sotilaiden pitäisi pysyä asiantuntijaroolissa ja poliitikot vastaavat päätöksistä.

Onko jännittyneeseen kansainvälisen tilanteeseen suhtauduttava sitten yliolkaisesti? Ei tietenkään. Lähes viidenkymmenen vuoden ”asiantuntemuksella” voin sanoa, että asiallinen ja vakava suhtautuminen aseelliseen puolustukseen on paikallaan, mutta huomion kerääminen omalle asialleen milloin minkäkinlaisia uhkakuvia levittäen on vastenmielistä.

Aivan oikein Kauhanen toteaa pelon olevan vallankäytön väline. Vähän väliä joku asiantuntija kertoo aprikointinsa tuloksista. Mitä tulokset ovat? Ne ovat vähän kuin pörssikurssien seuraamisesta aiheutuvat puheet. Yksi jos toinenkin kahmii palstatilaa maailmanlopunennustuksilla. Otsikoilla on hyvä myydä mitä tahansa spekulaatiota. Asiantuntijuuden väärinkäyttöön pitäisi suhtautua vakavammin kuin mitä nyt tapahtuu. Jos kilpailu menee sellaiseksi, että ns. asiantuntijat kilpailevat siitä, kenen arvio kauhukuvasta osuu parhaiten kohdalleen, niin voin kertoa jo etukäteen, että kyllä jonkun arvio osuu kohdalleen. Jos ei osuisi, olisi se looginen mahdottomuus.

Kauhanen toteaa ansiokkaasti, että nyt turvapuhe on netin kautta laajentunut kaiken kansan harrastukseksi. Yksi jos toinenkin voi yrittää herättää omalla propagandallaan huolestumista kansalaisissa. Onneksi myös vasta-argumentit toimivat.

”Turvallistaminen” on vaikea asia, koska asiantuntijuuden tai ns. asiantuntijuuden käyttö helposti kaventaa demokratiaa: annetaan ymmärtää, että tavalliselta kansalaiselta on turha kysyä turvallisuusasioista, koska asiantuntijan sana on se, mikä painaa. Olen tästä eri mieltä. Toisaalta nimimerkin takaa ajatuksiaan laukova ihminen on kyllä kansanvallan laajentaja, mutta valitettavan usein edesvastuuttomalla tavalla. Itse annan melkoisen painoarvon tavallisen kansalaisen hiljaiselle, perehtyneelle asiantuntemukselle turvallisuusasioissa. Laajennetaanpa lopuksi näkökulmaa turvallisuuspolitiikan puolelle.

Ulkoministeriö on asettanut hallitusohjelmaan perustuen ”Nato-arviointityöryhmän”. Työryhmään kuuluvat eläkkeellä oleva suurlähettiläs Mats Bergqvist Ruotsista, Kansainvälisen strategisten tutkimusten instituutin (ISS) ja Geneven turvallisuuspolitiikan keskuksen (GCSP) puheenjohtaja Francois Heisbourg Ranskasta, eläkkeellä oleva suurlähettiläs René Nyberg Suomesta sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Työryhmän selvityksen pitäisi sitten vaikuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä puolustuspoliittiseen selontekoon.

Se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Pertti Salolainen on hirmustunut siitä, että ”sieltä (työryhmästä) puuttuu voimakkaan leimallisesti Nato-myönteinen henkilö”. Taidatko sen selkeämmin ilmaista minkälaisen koostumuksen Salolainen haluaa? On kuitenkin yksi henkilö, joka sanoo sen vielä selvemmin: Ilkka Kanerva. Kanervamaiseen tapaan hän kohteliaisuusosuudessa ensin sanoo, että ”nyt täytyy antaa heille (työryhmälle) ikään kuin mahdollisuus näyttää kyntensä…..”. Sitten hän laukaisee todelliset tarkoitusperänsä: ”Uusia näkökulmia pitäisi kyllä voida kohtuudella odottaa heiltä”. Uusi näkökulma ei voi tarkoittaa muuta kuin, että liittoumattomuuden avainkäsite täytyy tavalla tai toisella kyseenalaistaa.

Salolaisen mukaan työryhmän jäsenistä Mats Bergqvist on ”Nato-vastainen”. Heisbourgista en ole nähnyt arviota (tuskinpa hän mikään Nato-vihamies on) ja Nybergistä on vaikea sanoa mitään varmaa. Se, että Nyberg kirjoitti vuonna 2014 yhdessä Bergqvistin kanssa Helsingin Sanomiin kirjoituksen, jossa asetuttiin Natoon menoa vastaan voisi kertoa jotain.

Mutta älähtääkö pelkästään Nato-intoilija työryhmän kokoonpanosta? Mukana ryhmässä on Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Teija Tiilikainen, joka ainakin minulle kertoo jotain. Varsinkin UPI:n vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak ja ohjelmajohtaja Mika Aaltola ovat täysin Naton talutusnuorassa.

Tiilikainen - johtoasemansa takia - esiintyy hieman maltillisemmin, mutta on selvästi Natoon päin kallellaan. Olen monesti kysynyt ja nytkin kysyn, miksi pääosin julkisin varoin rahoitetusta instituutista tulee niin yksipuolista Nato-myönteistä puhetta. Missä on objektiivinen suhtautuminen?