Saksalaisen Ulrike Herrmannin kirjassa ”Pääoman voitto. Kasvun, rahan ja kriisien historia” (2013, Into, 2015) on mielestäni hyvä analyysi Euroopan maiden kilpailukyvyn taustatekijöistä ja vaikuttajista. Paitsi, että me omista syistämme piehtaroimme puutteellisesta kilpailukyvystä johtuvissa vaikeuksissa, on syytä nähdä myös mitalin toinen puoli eli Saksan noudattama palkkadumppaus. Saksaahan meillä monet tahot pitävät esimerkillisenä palkkatason sovittajana globaaliin talouteen. Kilpailukriisin ytimessä on se, että useimmat euromaat eivät pysty kilpailemaan Saksan kanssa. Saksalle kerääntyy vientiylijäämää, mutta lähes kaikissa muissa maissa vajeet kasvavat.
Monet saksalaiset ovat ylpeitä suuresta vientiylijäämästä, joka kertoo talouden vahvuuksista. Kilpailukyky ei ole tullut kuitenkaan pelkästään laadusta, vaan siinä on tärkeänä osatekijänä palkkojen dumppaus. Saksassa otettiin vuonna 2003 käyttöön ns. minijob-järjestelmä. Minijob eli minityö tarkoittaa työpaikkaa, jossa voi ansaita sosiaaliturvan tai muun työtulon päälle 450 euroa kuukaudessa verottomana. Minitöitä tekee Saksan liittovaltion tilastokeskuksen mukaan 7,4 miljoonaa ihmistä (2012). Ihmiset ovat jämähtäneet minitöihin, vaikka niiden piti olla ponnahduslauta parempiin työsuhteisin.
Ns. Hartz-lakien seurauksena työttömien on pakko ottaa vastaan mitä työtä tahansa. Minimipalkka puuttui 10 vuoden ajan, joskin on nyt otettu käyttöön (8,5 euron minimituntipalkka). Matalapalkkaisten määrä on kasvanut valtavasti ja on vaikuttanut yleiseen palkkatasoon. Saksalaisten reaalipalkat laskivat vuosina 2000-2010 keskimäärin 4,2 prosenttia. Tätä voisi verrata epäsuorasti Suomen palkkatason nousuun lähes 10 prosentilla vuoden 2008 jälkeen, vaikka bkt on jämähtänyt paikalleen tai jopa hiukan laskenut.
”Hyvä jakso” Suomessa vuodesta 2008 eteenpäin ei mairittele palkkatasosta päättäneitä. Luvattiin liikaa. Muistan hyvin, kuinka Ben Zyskowicz puhui TV:n ajankohtaisohjelmassa ”työväenpuoluehengessä” – vaalivoiton siintäessä silmissä - terveydenhoitoalan palkankorotusten puolesta. Minua hirvitti: huusin ”lopeta jo”.
Herrmannin kirjassa todetaan, että Espanjan ja Irlannin yksikkötyökustannukset nousivat vuosien 1999 ja 2007 välillä 28 ja 36 prosenttia. Tämä on tietenkin liikaa ja nämä maat ovat joutuneet tinkimään saavutetusta palkkatasosta. Myös Suomessa taistellaan palkkojen asettamisesta kilpailukykyä parantavalle tasolle. Saavutetuihin korotuksiin ei ollut varaa.
Herrman toteaa, että palkkadumppaus alkoi vasta euroon siirtymisen jälkeen, eikä se olisi toiminutkaan ennen sitä: Saksan markan kurssi olisi vain noussut vientiylijäämien takia. Euron suojissa Saksa on voinut harjoittaa palkkapolitiikkaa, joka vahingoittaa sen naapureita. Saksalaiset ovat siis suorittaneet palkanalennusten avulla sisäisen devalvaation.
Maltillisten palkankorotusten Ranska on pitänyt loppujen lopuksi varsin hyvin kiinni EU:n palkkamaltista, vaikka usein kuulee väitettävän päinvastaista. Nyt se joutuu vertaamaan kilpailukykyään palkkadumppauksen Saksaan, eikä pärjää.
Jos yritys joutuu kustannuskriisiin se pyrkii alentamaan palkkamenoja ymmärrettävistä syistä, mutta kun kansantaloudet leikkaavat palkkakustannuksiaan, kaikki kärsivät. Herrmann vetää vertailukohteena esille vuosien 1873 ja 1929 kriisit, joita seurasi deflaatiokierre.
Saksa painostaa Euroopan reunamaita säästämiseen, mutta eihän se tee hyvää kulutukselle eikä monille muille talouden komponenteille.
Kun tätä kirjoitettaessa Euroopassa on käynnistynyt hauras kasvu ja deflaatiosta ollaan ehkäpä pääsemässä eroon, jää vaisusti eteneväksi maayksiköksi mm. Suomi, joka ei ole päässyt vielä kunnon kasvuun. Bkt kääntyy kuitenkin tänä vuonna plusmerkkiseksi ja toiveita paremmasta alkaa näkyä.
Herrmann esittää saksalaisille reiluja palkankorotuksia, jotta ero muihin maihin kapenisi, mutta eihän se tietenkään onnistu. Tilanteen ristiriitaisuutta osoittaa, että kun Herrmann esittää minimipalkan nostamista 10 euroon, haluavat Angela Merkelin puoluetoverit juuri säädetyn minimipalkan käytön rajoittamista turvapaikanhakijoiden työllistämisen parantamiseksi.
Sopeutumistaistelu uuteen palkkauksen tasoon jatkuu monissa maissa. Pessimismi (ja turvattomuuden tunne) on vallitseva ajan henki kansalaisten keskuudessa kautta koko Länsi-Euroopan. Samojen ongelmien kanssa painitaan Yhdysvalloissa: keskituloisten ahdinko näkyy presidentinvaalitaistelun asetelmissa ja itse vaalikamppailussa.
Kehittyvien maiden nopea elintason nousu vai kehittyneiden maiden palkkatason pysäyttäminen pitkäksi aikaa? Siinäkö vaihtoehdot tulevaisuudessa?
Inhorealistisesti voisi sanoa, että Saksassa vedettiin globaalista taloudesta johtopäätökset verraten varhain, ja painostetaan nyt muut vastahakoisemmat tahot väkisellä mukaan.
Ehkä suurimman tappion on kärsinyt vanhan hyvinvointiyhteiskunnan suhteellisen tasaisen tulonjaon malli. Saksassa tuloerot ovat kasvaneet selvästi voimakkaammin kuin muualla.
Yhteinen Eurooppa ja kansalliselta pohjalta tehdyt kilpailukykyratkaisut sopivat huonosti yhteen. Kilpailu johtaa pidemmällä aikavälillä suureneviin tuloeroihin, tyytymättömyyden kasvuun ja demokratioiden kokemiin haaksirikkoihin.
PS 6.2.2016
Nyt uutisoidaan Saksan kovista palkankorotuksista. IG Metall sai vuosi sitten läpi 3,4 prosentin palkankorotukset ja vaatii nyt 5 prosentin korotuksia. Vaatimukset kilpailukyvyn parantamisesta meillä Suomessa avautuvat nyt aivan uudessa valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti