Demokratia, demokratia, demokratia ja…. Väyrynen!

Paavo Väyrynen on haistellut tuulia ja analysoinut tilanteen sellaiseksi, että nyt on aika perustaa uusi puolue, ”kansalaispuolue”. Puolueen perustamisvaatimukset eivät vielä täyty, mutta valmiudet edetä ovat varmaankin pitkällä.

Keskityn seuraavassa edustuksellisen demokratian kriisiin, koska se on mielestäni vahvasti Väyrysen puolueen perustamisen taustalla. Hän on pannut merkille, että edustuksellinen demokratia ei riitä ihmisille. Se ei ole tarpeeksi vaikuttava voima. Tarvitaan ”tueksi” suoraa demokratiaa. Väyrynen ei paljasta mielenkiintoisinta osiota hänen projektissaan eli sitä minkälaisen muodon hän haluaa omalle suoralle vaikuttamismallilleen.

Lähtökohtana on kansalaisaloite EU:sta irtaantumiseen. Sitä hän käyttää tavallaan mittapuuna ja rakennustarpeina uudelle puolueelle, joka poikkeaa (?) muista puolueista. Siinä on jotain kansanliikkeenomaista. Hän vaistoaa ihmisten kyllästyminen vanhoihin poliittisiin ryhmiin.

Yrittääkö hän muodostaa 50 000 hengen ”kansalaisaloitekelpoisen” tukiryhmän, jolla on valmius käynnistää mikä tahansa kansalaisaloite tuosta noin vaan? Kansalaisaloitetta ei siis joka kerta tarvitsisi organisoida ja ”käynnistää” uudelleen nollapisteestä. Kunkin hankkeen ”kansalaisrunko” olisi jo valmiina. Mahdollisesti nimien keruu automatisoitaisiin tietoteknïikan avulla. Tämä voisi olla yksi esimerkki suorasta demokratiasta.

Kuin tilauksesta tuli juuri analyysi siitä, miten persujen gallup-kannatuksen putoaminen näkyy muiden puolueiden kannatuksessa. Ei juuri mitenkään! Tosiasiassa ylivoimainen enemmistö on jäänyt nukkuvien puolueeseen. Asiat ovat menneet jotenkin niin, että nämä samat ihmiset ovat ensin kyllästyneet perinteiseen puoluerakenteeseen ja innostuneet perussuomalaisesta vaihtoehdosta, mutta sitten persut pettivät lupauksensa unohtamalla julkituodut tavoitteensa. Nyt nämä ihmiset vaeltavat ilman poliittista kotia. On selvää, että Väyrynen tavoittelee näitä ihmisiä kannatuksensa rungoksi. Persuille tuli yksi ylimääräinen ongelma, kun he pyrkivät nostamaan alasvajonnutta kannatustaan.

Nyt Väyrynen ilmoittaa, että hänen keskeinen tavoitteensa oli Sipilän-Soinin hallitus, kun hän ensin vaalien jälkeen oli kannattanut punamultaa. Ei mennyt ihan niin. Muodostettiin - Väyrysen asteikolla - oikeistoliberaalinen hallitus, johon persut menivät vähän kuin panttivankina.

Ja mitä hallitus ajaa? Se toteuttaa harkitsemattomia leikkauksia, sillä on väärä talouspolitiikka, se haluaa pysyä EU:ssa hinnalla millä hyvänsä, se hoitaa väärin turvapaikkaongelmaa, siinä on mukana paljon Natoon hinkuavia tahoja ja se on irronnut alkiolaisesta arvopohjasta.

Hallitus on lukinnut itsensä hallitusohjelmaan.

Kansalaisilla ei tunnu olevan mahdollisuutta muuttaa politiikkaa, vaikka haluja olisikin. Tämä kertoo Väyryselle yhden asian: suomalainen demokratia ei toimi. Tämän hankalan tilanteen hän halua oikaista omalla ”demokratiakokeilullaan”.

Mukana on kuitenkin väyrysmäistä venkoilua yllin kyllin. Hän ei halua keskustalaisia puolueeseensa, hän ei tunnu haluavan jäseniä puolueelleen kuin rajatusti. Salaliittoteorioihin vihkiytynyt voisi kysyä, paljastuuko hän lopulta keskustan viidenneksi kolonnaksi? Hankkimalla jonkinmoisen kannatuksen hän pääsee yhteistyöneuvotteluissa pelimiehen paikalle. Tai ehkä hän vain haluaa tienata kannukset päästäkseen takaisin puolueen johtopaikoille, ministeriksi ja….. Moni pysyy kaukana tämän miehen peleistä.

Demokratian kehittymisen kannalta olisi toivottavaa, että Väyrynen keskittyisi suoran demokratian kehittämiseen aidosti ilman lisukkeita. Nyt jää vaikutelma, että oman uuden puolueen johto on suljettu palvelemaan Väyrystä. Ristiriita on ilmeinen. Väyrysen viesti kuuluisi näin ollen: ”älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon”.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä seikat sitten ovat demokratiahaasteiden takana kansainvälisesti?

Demokratiaongelmien taustalla on hyvin laaja tulojen ja toimeentulon polarisaatio. On niitä, joilla menee hyvin – siis muitakin kuin varsinaisesti rikkaita - ja sitten niitä, jotka ovat köyhiä tai putoamassa alaspäin tulonjakotaistelussa.

Oikeistoliberaalit voimat hallitsevat pääosin poliittista kenttää koko Euroopassa. Sosiaalidemokraatitkin ovat omaksuneen liberaalin markkinatalouden. Vain osa putoamassa olevista ryhmistä on vasemmiston kannattajia. Suuri osa on keskustavasemmistolaisia (tai konservatiivisia) markkinatalouden kannattajia . Juuri nämä viime mainitut ovat ilman poliittista kotia molemmin puolin Atlanttia ja tarttuvat sen takia helposti populistien syötteihin.

Jos väestöstä 60-70 prosenttia tuntee tulevaisuuteen kohdistuvaa turvattomuutta tai pessimismiä – minkä tutkimukset osoittavat - ja vain kymmenen prosenttia on optimisteja (ja turvallisiksi olonsa tuntevia), on tämän pakko näkyä poliittisena epävarmuutena ja häilyvyytenä. Itsensä globalisaatiossa häviäjiksi tuntevia on suuri joukko edellä mainituista.

Mikään ei ole niin kuin ennen: poliitikot eivät pysty auttamaan, turvapaikkaongelma on akuutti, ilmasto-ongelmat ovat erittäin mutkikkaita, työt katoavat kehittyviin maihin, kansallisvaltioissa toimivat poliitikot ovat kykenemättömiä globaalien haasteiden edessä jne.

Osa ihmisistä on auktoriteettikaipuisia ja osa on sekä auktoriteettia kaipaavia että populistiuskovia. Onko Väyrysen kaltaisella poliitikolla mahdollisuus onnistua tässä ympäristössä. Helppoa se ei ole. Toisaalta perussuomalaisten taannoinen menestys osoittaa, että 10 prosentin kannatus on saavutettavissa sinnikkäillä ponnistuksilla.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä jos asiat lähtevät kokonaan käsistä?

Niin & Näin -lehdessä 4/2015 oli Tuija Parvikon artikkeli ”Sotaisaa politiikkaa”, jossa hän luotaa saksalaisen Carl Schmittin (1888-1985) ajattelua pääosin Schmittin kirjan ”Poliittinen käsite” (ilm. 1927/1932) avulla.

Schmitt oli natsien hovijuristi, joskin joutui sivuraiteelle jo kolmekymmentäluvun puolessa välissä. Hän kannatti natsien tuhoamisohjelmaa ja antisemitismiä. Voiko häntä siis ottaa vakavasti?

Tarkastelen tässä Schmittiä oman aikansa ilmiönä Parvikon opastamana, mutta yritän myös luoda yhtymäkohtia tähän päivään. Lähtökohdaksi voidaan ottaa 1800-luku, jolloin päätöksenteko ei voinut nojata enää Jumalan valtuutukseen, oikeus päätöksentekoon saatiin siis maallisesti. Jumalan paikan otti ”kansa” ja kansa taas luovutti toimeenpanovallan itse valitsemalleen suvereenille. Schmitt vastusti sekä liberalismia että parlamentarismia. Hän näki Saksan kansan tulevaisuuden populistisessa johtajavaltaisessa demokratiassa, jossa ”kansa antaisi valtuutuksen suoraan johtajalleen”.

Jääkö politiikalle siis sijaa? Jäljelle jää ystävän ja vihollisen välinen jaottelu (=erottelu). Kansakunnat ryhmittyvät ”ystävien” ja ”vihollisten” rooleihin. Kysymys ei ole mistään tavanomaisesta vihamielisyydestä, vaan julkisesta vihollisuudesta, jossa sota on aina potentiaalinen reaalinen mahdollisuus. Liberalismissa vihollisuus korvautuu taloudellisella kilpailulla, taistelu ”ystävien” ja ”vihollisten” välillä katoaa.

Valtion toiminta perustuu täydelliseen rauhantilan aikaansaamiseen valtion sisällä. Sisäpolitiikassa uhkaa ”puoluepolitisoituminen”, joka pahimmillaan johtaa sisällissotaan. Siksi sisäiset viholliset on eliminoitava. Schmitt valmisteli uhkakuvillaan sotaa Venäjää vastaan, joka ”valtiollisuudessaan oli intensiivisempi kuin yksikään Euroopan absoluuttisista monarkioista koskaan”.

::::::::::::::::::::::::::::::

Nykypäivään siirrettynä Schmittin jyrkille ajatuksille ei kannata uhrata kovin paljon tilaa, mutta lievemmässä muodossa Schmittin ajatuksia toteutetaan esimerkiksi Itä-Euroopassa pyrkimällä muodostamaan autoritäärisiä hallintoja, ahdistamalla oppositiovoimia ja tukahduttamalla ”sisäisiä vihollisia”. Liberaali demokratia on hyljeksittävä vaihtoehto. Schmittin tekstit palauttavat mieliin, mikä pahimmillaan voi olla kehityksen suunta.

Demokratiakokeilut olivat useimmissa maissa 1920- ja 1930-luvulla hauraita ja epäonnistumisia sattui tuhkatiheään: kansanvaltainen järjestelmä ei ottanut juurtuakseen. Schmitt ja hänen kaltaisensa leimasivat demokratiat hätäisesti kyvyttömiksi. Meillä on nyt takana kymmenien vuosien ajanjakso, jossa varsinkin Länsi-Euroopassa demokratia on voinut osoittaa kyntensä. Olemme kuitenkin vaiheessa, jossa demokratia jälleen asetetaan kyseenalaiseksi – ei niinkään kansanvallan tuoreudesta johtuvan haurauden takia niin kuin 1920-luvulla - vaan pikemminkin väsähtämisoireiden takia. Ainakin pinnalta katsoen demokraattinen järjestelmä on osoittanut haavoittuvaisuutensa. Liian usein kärsimättömät ihmiset ohittavat kansanvaltaiset käsittelyt saadakseen nopeita päätöksiä aikaiseksi. Maltti unohtuu.

::::::::::::::::::::::::::::::

Schmittin kauhumaalailut (jotka hänen aikanaan toteutuivat!) voisivat toimia varoituksena synkemmästä kehityksestä, joka joissakin valtioissa on jo meneillään tai käynnistymässä. Siksi demokratian itsepuolustuksen on oltava kunnossa.

Väyrynen yrittää - varauksin - omista vaatimattomista lähtökohdistaan löytää osaratkaisun kansanvallan anemiaan. Mutta antaako hänen kärsimätön, uuspopulistinen vallanhalunsa tilaa kokeilun aitoon toteuttamiseen?

Yleisesti ottaen olisi hyvä, jos kansanvallan vakavasti otettavista uudistuskokeiluista saataisiin kokemuksia, sillä demokratian itsepuolustus tarvitsee niitä.