Taistelu ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta on käynnistynyt

Puolustuspolitiikan suunnasta käytävä taistelu kiihtyy, kun Nato-selvitys ja ulko- ja turvallisuuspoliittinen selvitys ovat valmistumassa.

Olin hämmentynyt, kun puolustusministeri Niinistö vastikään otti voimakkaasti kantaa keväällä valmistuvaan Nato-selvitykseen: ”Nato-kivi on syytä kääntää ja katsoa syvällisesti”. Miksi tällainen mielipide piti esittää juuri nyt, kun selvitys on meneillään ja valmistumassa pian? Ja miksi juuri puolustusministeri päästi johdattelevan kannan suustaan?

Olen pannut merkille aiemminkin, että Jussi Niinistö ei aina harkitse mielipiteitään kovin tarkasti. Suuressa innossaan hän jo maalailee puolustusliittoa Ruotsin kanssa. Samaan aikaan hän kääntää Nato-kiveä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Onko puolustusministerillä jotain sellaista oleellista tietoa, joka muilta puuttuu?

Samaan aikaan toisaalla ….. Aleksander Stubb liputti Verkkouutisten mukaan vahvasti yhteistyön nimiin Yhdysvaltain kanssa: ”Hänen (Stubbin) mukaansa tärkein puolustusvoimien kahdenvälisitä kumppaneista on Yhdysvallat”. Tuntuu aika ajoin siltä, että Stubb on kuin ravihevonen, jolla on laput silmillä. Hän ihmettelee, kun muut ihmettelevät, miksi asioissa edetään pienimmän mahdollisen julkisuuden tietä. Ikään kuin pelättäisiin, että asiasta nousee keskustelua ja kohua. Tiedottamisen vajavaisuuksista puolustusministeriö on saanut kuulla kovia moitteita aiheellisesti ja korjauksia on luvattu.

Kun Ylen uutiset kysyi mielipidettä Juha Sipilältä, tämä korosti huomattavasti enemmän yhteistyötä Ruotsin kanssa kuin Yhdysvaltain kanssa. Tämä oli odotettu maltillinen lausunto.

Meillä on siis Jussi Niinistön Nato-henkinen mielipide, sitten meillä on Stubbin USA-yhteistyötä painottava linja ja lopulta Sipilän kanta, jossa hän ei haluaisi priorisoida kumppanuustahoja, mutta selvästi korostaa Ruotsi-yhteistyötä. Toki kaikki tuovat esille yhteistyön kaikkien nyt esillä olleiden tahojen kanssa.

Mikä johtopäätös tästä voidaan vetää? Kaikki tämä liittyy oleellisesti tänä keväänä esillä oleviin puolustus- ja turvallisuuspoliittisiin selvityksiin. Näyttää siltä, että kokoomus yhdessä RKP:n kanssa on vahvasti Naton kannalla, kuten odottaa saattaa. Vasemmisto ja osin vihreät liputtavat liittoutumattomuuden puolesta. Keskusta on temppelin harjalla, ja tulkitsen sen korostavan konkreettisesti virinnyttä yhteistyötä Ruotsin kanssa ja pitävän liittoutumattomuutta muutoin ohjenuorana.

Perussuomaisten ambivalentti kanta Natoon johtuu osin Timo Soinista, joka sanoo, ettei tiedä kantaansa. Tämä on tyypillistä perussuomaisten venkoilua. Jussi Niinistön kanta on joka tapauksessa kallellaan Natoon päin, vaikkei hän sitä suoraan myönnäkään.

Haluaisin nostaa esille joitakin näkökohtia käydystä ja käytävästä keskustelusta.

Ensinnäkin puolustusministeriön tiedotuskömmähdys peittää alleen paljon tärkeämmän asian eli keskustelun puutteen yleensäkin harjoitustoiminnan luonteesta ja mielekkyydestä. Mielestäni keskustelun tulisi olla paljon eduskuntavetoisempaa. Samalla vältytään ajatuksesta, että jotkin tahot haluavat kiikuttaa Suomea eteenpäin liittoutumisen tiellä vaivihkaa.

Nyt presidentti on puuttunut keskusteluun, ja todennut ilmeisesti hiukan ärtyneenä, että sotaharjoitukset eivät muuta Suomen turvallisuuspoliittista linjaa. Olen pahoillani, mutta saivartelu harjoittelun (teknisellä) luonteella ei vakuuta. Asiat eivät välttämättä ole niin kuin me haluaisimme niiden olevan, vaan miltä ne näyttävät ulospäin.

Jotkut olivat kuulevinaan Niinistön esiintymisessä kekkosmaista jyrähtelyä. On tärkeää jatkaa kriittistä keskustelua enkä jaksa uskoa, että presidentti haluaa lopettaa keskustelun.

Avainkoodi sisäpoliittisessa keskustelussa tuntuu koko ajan olevan se, että ”tästähän on jo aiemmin sovittu”. Kun on sovittu sotilaallisesta yhteistyöstä yleisellä tasolla - tietyillä sanavalinnoilla - joskus aikaisemmin, niin tämän jälkeen konkretisointi tapahtuu tavalla, joka yllättää useimmat.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Meillä annetaan ymmärtää, että Nato-liittoutumisen vastaisuus on jotain vanhaa harmaalle vyöhykkeelle pyrkimistä, jotain seitsemänkymmentälukulaista. Stubbin omat kannat muistuttavat Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin John Foster Dullesin mielipiteitä. Hänhän sanoi, että puolueettomat maat ovat moraalittomia. Stubbin pyrkimys kylmän sodan vastakkainasettelun retoriikkaan on silmiinpistävää. Sieltäkö meidän pitää hakea oppimme?

”Natolaiset” haluavat antaa yleensäkin kuvan henkisestä liikkuvuudestaan suhteessa liittoutumattomuuden kannattajien jähmeyteen ja vanhakantaisuuteen. Ei kuulema ymmärretä, että Nato on muuttunut. Sehän on nyt rauhanjärjestö jne.

Kyllä tiikerillä on edelleen raitansa. Ei tällaista soopaa pelkästä rauhanturvaajasta voi ottaa vakavasti. Nato on sotilasliitto.

Meillä on Nato-eliitti, johon kuuluu suurin osa mediaeliitistä ja talouseliitistä sekä osa – mutta vain osa – poliittisesta eliitistä. On syntynyt eliitin ja suuren kansanosan vastakkainasettelu. Eliitti on ottanut tehtäväkseen ”sivistää ” kansaa puolustuspolitiikasta. Asenne on ylimielinen: ihmetellään, kun muutosta asenteissa ei tapahdu.

Nato-yhteistyötä muokataan rutiininomaiseksi, ihmiset totutetaan siihen pienin askelin: se on yhtä luonnollista kuin roska-auton käynti pihassa. Lopulta sanotaan, että Nato-elementit ovat koossa, puuttuu enää päätös.

Liittoutumiskysymyksessä on kaksi puolta, äänekäs – ja äänensä kuuluville saava - liittoutumisen kannattajien ”puolue” ja maanhiljaisten liittoutumattomuuden kannattajien ”puolue”, jolta puuttuvat mahtiväylät tuoda mielipidettään esille. Heillä on vain heidän erilliset äänensä, ja niitä on paljon.

Moni myöntää nyt, että EU:hun liittyminen oli virhe (mutta eroaminenkaan ei houkuta). Natoon liittymisen kanssa on samoin. Kun arpa on heitetty, ei eroamista tapahdu herkästi. Natoa ei voi kokeilla, vaikka sotaharjoituksilla niin yritetään vakuuttaa.

Jos Nato-liittolaisuus toteutuisi, näen Suomen jälleen luokan kilteimpänä oppilaana, eräänlaisena ylpeänä lännen etuvartiona, maksoi mitä maksoi.

Keskustelu Natosta on eriskummallista. Sen päätepiste on kuin Prinsessa Ruusunen -sadussa: viides artikla suojaa meitä, sen pituinen se. Kriittistä keskustelua asiasta ei käydä. Miksi Baltian maat niin kovasti pelkäävät Venäjää, onhan niillä Nato suojanaan? Jospa ne eivät oikein luota Natoon.

Olen kirjoittanut aiemmin viidennen artiklan väljyydestä auttaa toista jäsenmaata. Sen velvoittavuus on alhaisella tasolla. Jää jopa käsitys, että pelkkä humanitaarinen apu on jo uhraus. Ilmeisesti Naton kannattajat vaistoavat ongelman ja petaavat Yhdysvaltain tukea jo ennen pyrkimystä liittoutumissopimukseen. Tässä tulee vastaan heti kättelyssä viimeinen raja: Venäjä ja Yhdysvallat ovat toistensa päävastustajia.

Suomi ottaa konfliktitilanteessa lännen etuvartiona vastaan ensimmäisenä poliittiset ja kaupalliset iskut. Jokaisessa tulevassa lännen ja idän kriisissä Suomi on liittoutumistilanteessa valinnut puolensa.