Harakka Marxin jäljillä

Entä jos väärät ihmiset ovat oikeassa? Onko mahdollista, että totuudenpuhuja onkin jossain vaiheessa osa valtavirtaa ja oikeassa? Mitään ehdotonta ei kannata sanoa, sillä totuus on kuulijan korvissa ja näkijän silmissä.

Kansanedustaja Timo Harakka yrittää aukoa umpisolmuja sdp:n ”Liike 2020”:n aivoriihenä. Harakan ajatteluun olen tutustunut hänen kirjojensa välityksellä. Tekstit osoittavat perehtyneisyyttä, hän pyrkii yhdistämään rautaisen asian, purevan tyylin ja huumorin, ja tulokset ovat olleet varsin onnistuneita.

Olen miettinyt onko hän enemmän vihreä porvari kuin demari, mutta nyt ratkaisun tehneenä, ja puolueensa valinneena, näen hänet ainakin pinnallisesti katsottuna oikeistodemarina. Mutta hän haluaa olla muutoksen marxilaisena (!) airueena. Ärhäkkyytensä takia häneltä saattaa lipsahtaa joskus yli, mutta parempi niin kuin takapenkin tahvona. Sanalla sanoen hän haluaa seisovat vedet liikkeelle ”uuden aallon” avulla. Ei kun surffilaudan kyytiin!

Keskityn ohessa Liike 2020:n (ja Harakan) analysoimaan työn käsitteeseen.

Timo Harakka on oikeassa sanoessaan, että tavallinen työ katoaa, mutta ”ei kerralla vaan hitaasti”. Tätäkin blogikirjoitusta tulkittaessa on kuitenkin muistettava, että hyvin suuri osa perustettavista työpaikoista on edelleen kokopäivätyöpaikkoja.

Harakan arvion mukaan ”tuleva yhteiskunta ei ole palkkatyöyhteiskunta”. Kova paikka työväenpuolueille, ja kaikkihan haluavat nykyisin olla työväenpuolueita. Harakan mukaan sdp on lukkiutunut puolustamaan kynsin ja hampain vientiteollisuuden ja julkisen talouden työpaikkoja.

Harakan tavoitteena on, että julkinen valta ja yksityinen toimivat saumattomasti ristiin tukien toinen toistaan. Hän loihtii ”fiksun valtion” käsitteen. Tarvitaan uusi työnjako julkisen vallan ja markkinoiden väliin. Fiksu valtio edellyttää, että yritykset keskittyvät voiton tuottamiseen. Julkinen sektori tukee yrityksiä tuottamalla julkisia investointeja , tutkimusta, koulutusta ja infraa ja vastaamalla laista ja järjestyksestä. Markkinoiden säätely on myös varteenotettava tehtävä. Valtio edellyttää vastavuoroisesti, että yritys kantaa yhteiskuntavastuunsa (verot, työympäristö ym.). Voisiko tätä sanoa juurille palaamiseksi?

Harakan vastaus jatkokysymyksiin on, että markkinatalouteen on saatava lisää markkinataloutta, kilpailuun on saatava lisää kilpailua. Torjuttavia ovat kartellit, korruptiota synnyttävät hyvä veli -verkostot, uutta liiketoimintaa kahlitseva hallinto ja perinnöllinen valta.

Tähän kaikkeen tarvitaan yhteiskunnallinen pohjarakenne, joka Harakan mielestä on Suomessa kunnossa: meillä on valmiina aito meritokratia (osaamiseen ja pätevyyteen perustuva järjestelmä) ja "mahdollisuuksien tasa-arvo". Näiden molempien tukijana vanha sdp on ollut vahvoilla.

Elinkeinoja ei pidä suojata keinotekoisesti. Luova tuho siis pitäisi sallia. Harakka ei asetu Uberia tai Airbnb:tä vastaan. Hän pitää laiskuutena sitä, jos VR ei pärjää kilpailijoilleen. On suomalaisten kauppojen ongelma, jos ne eivät oivaltaneet riittävän ajoissa verkkokaupan nousua.

Yritys ei ole vastuussa työllistämisestä vaan yhteiskunta. Hän tyrmää sekä hallituksen että opposition avoimen sektorin työllistämistavoitteet.

Sitten Harakka tulee erittelynsä mielestäni oleellisimpaan osaan. Hän toteaa suurten yritysten vähentäneen työpaikkoja kymmenin tuhansin lyhyessä ajassa. Samaan aikaan voitot ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja. Yritysten tulosparannusten ja irtisanomisten välillä on selkeä yhteys. Eli talous kasvaa työväkeä vähentämällä. Tämä on kova paikka sdp:lle.

Vastaavasti haaveet kasvun avulla luotavista työpaikoista ovat epäuskottavia: ”suomalaisen teollisuuden arvonlisä on noin kaksinkertaistunut 25 vuodessa, samalla kun työntekijöiden määrä on laskenut 30 prosentilla eli 150 000 ihmisen verran”. Tuottavuus kasvaa työpaikkojen kustannuksella. Työttömien sinänsä suuren määrän (370 000) sisällä kasvaa pitkäaikaistyöttömien määrä (130 000). Vaikeasti työllistyviä on 250 000, jotka eivät työllisty, ”vaikka talous ja tuotanto kävisivät punaisina”.

Harakka toteaa minunkin monta kertaa esille tuomani tosiasian, että työmarkkinat polarisoituvat: syntyy korkeapalkkaisia ja matalapalkkaisia työpaikkoja. Keskellä tapahtuu vähenemistä. Ääripäiden työpaikat ovat niitä, joihin suomalaiset eivät joko pysty tai halua.

Tarvitaan rankka panostus koulutukseen ja nyt hallitus tekee juuri päinvastoin. Se tuhoaa koulutuspaikkoja tuhlaavan säästäväisyyden nimissä.

On siis suuri vaara, että kansantalouden kasvukaan ei lisää työpaikkoja. Suurin vaara on, että Suomeen ei keskity huipputyöpaikkoja vaan halpaa alihankintaa. Tässä Harakan näkemys lienee liian pessimistinen, vaikka hän onkin itse pääurasta oikeassa.

Harakka päätyy johtopäätökseen, että ”palkkatyö ei voi olla kansalaisuuden mitta”. Olemme siirtyneet valtavien tuottavuuserojen maailmaan.

Harakka esittää lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka perinteisten työpaikkojen työntekijämäärät (esim. VR) ovat eri planeetalta kuin it-työpaikkojen (esim. Supercell) työntekijämäärät. Silti (tai siitä johtuen) it-alalla tahkotaan jättimäisiä voittoja.

Työllisyys ei siis parane perinteisillä keinoilla. Syntyy suuri ristiriita, kun hallitus vaatii synnytettäväksi ”markkinaehtoisia” työpaikkoja, muut eivät ole oikeita töitä. Jos työ ei kelpaa avoimella sektorilla millään hinnalla, niin mitä on tehtävä?

Harakka ehdottaa vaihtokauppaa: ”yhteiskunta hyväksyy, että yritykset tavoittelevat voittoa, eivät työpaikkoja….. ja vastikkeeksi liike-elämä hyväksyy, että yhteiskunta rahoittaa työllisyyttä, jolla ei ole markkina-arvoa.

Johtopäätöksenä Harakka toteaa, että on väärin, että hallinnon (julkisen sektorin työpaikat) tehokkuutta mitataan markkinoiden mittarilla, koska julkinen sektori on (tai sen pitäisi olla) varsinkin tulevaisuudessa potentiaalisesti työllistävä sektori yhteiskunnassamme. Tässä Harakka tavoitellee samantyyppistä ratkaisua kuin aikoinaan jo Hyman Minsky tarjosi.

Lainaan tähän Antti Alajan ja Esa Suomisen kirjasta ”Taloutta työväelle” kohdan, joka myös omasta mielestäni (blogikirjoitukseni ”Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi”, 16.2.2014) on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä …. (työtakuujärjestelmän kautta) valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Minskyn mielestä (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä. Harakan erona Minskyn ajatteluun on se, että mikä oli Minskyn kuvaamana ajankohtana suhdanteista johtuvaa vajaatyöllistymistä, on nyt muuttunut pysyväksi. Mutta keinot asian hoitamiseksi voisivat olla samoja.

Aktiivinen työllisyyspolitiikka on Harakankin mielestä julkisen vallan perustehtäviä. Sen piiriin voidaan lukea seuraavat elementit: on pystyttävä vaihtamaan joustavasti työpaikkaa, keikkatyöt on tehtävä kannattaviksi, eläkeläisiä on houkuteltava työelämän piiriin (mutta miten asennoituvat työnantajat?), on tarjottava palkkatuettua työtä, on kannettava erityisvastuuta nuorten työllistymisestä, koulutus on optimoitava vastaamaan työelämän tarpeita, työllisten ja työttömien jyrkkää rajaa on hälvennettävä, vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä, kolmannen sektorin työpaikkoja on luotava, mikroyrittäjien työllistämiskynnystä on alennettava….. Harakka kannattaa myös pidempää koeaikaa, huojennuksia työaikasääntöihin jne.

Erityisen huomion kohteeksi pitäisi nostaa 170 000 yksityisyrittäjää. Näiden työllistämismahdollisuuksia tulisi helpottaa.

Digitaalinen talous pilvipalveluineen on romahduttanut alalle tulon kynnyksen ja samalla kustannusrakenteet monilla aloilla. Internet on vihdoin mahdollistanut Marxin haaveen: tuotantovälineet kuuluvat kansalle.

Harakka palaa lopuksi ”mahdollisuuksien tasa-arvoon”. Se on hänestä Suomen tärkein kilpailukykytekijä. Molemmat käsitteen osat ovat yhtä tärkeitä. ”Fiksu valtio” huolehtii, että tämä onnistuu.

Harakka pelkistää sanomansa inhorealismiin saakka. On selvää, että osa Harakan puoluetovereista asettaa kyseenalaiseksi hänen teesinsä. Näkemykset vaikuttavat pinnalta kovilta ja kylmiltä.

Minusta hän oikaisee useissa kohdissa ja näkee kehityksen liian lineaarisena. Harakan kirjoitus on kuitenkin enemmän kuin tärkeä linjapuheenvuoro. Se toiminee laajalti keskustelun käynnistäjänä ja sen tarkoituksena on sekä karsia hallituksen leikkauspolitiikkaa, että opposition pyrkimyksiä pitää vanhasta kiinni.

Timo Harakan teesien laaja ja syvällinen käsittely on välttämätön osa sekä demarien että koko Suomen uudistumispolitiikkaa.