Amerikkalaisen polarisaation juurilla

Yritin joitakin aikoja sitten löytää yhtymäkohtia Ronald Reaganin ja Donald Trumpin välillä. Olisiko Reaganin konservatiivisuus siirtynyt sukupolven yli Donald Trumpin presidenttihaaveisiin. Yhtymäkohtia ei juurikaan löytynyt. Totesin tuolloin Trumpista ja Reaganista mm. seuraavaa: ”Trump ei ole perinteisessä mielessä konservatiivi. Trump ei siis ole Reagan, mutta molemmat ruokkivat äänestäjissä kuvaa isosta pahasta liittovaltiosta ja Venäjästä pahan valtakuntana. Keskiluokan amerikkalaisten ahdinkoa ei Reaganin aikaan vielä tunnistettu, mutta nyt tämä ryhmä odottaa presidentiltä ihmeen kaltaista urotekoa elintasonsa kohottamiseksi”.

TV:stä tuli juuri uusintana dokumentti vuodesta 1964 (”Historia: Yhdysvallat vuonna 1964”). Pääosissa olivat Lyndon B. Johnson (LBJ) ja Barry Goldwater. Olin näkevinäni joitakin merkittäviä yhtymäkohtia konservatiivien Goldwater ja Trump välillä. Molemmat luokittelisin hyvin oikeistolaisiksi, perinteisten amerikkalaisten arvojen ääritulkitsijoiksi.

Rinnastamista yksi yhteen on vaikeaa tehdä, mutta näkisin niin paljon yhtymäkohtia, että vertailua voidaan tehdä. Tehtävän vaikeus kulminoituu Trumpin arvaamattomuuteen. Mikä hän on miehiään?

Molemmat ovat herättäneet valtavaa innostusta kannattajissaan, molemmat ovat julistaneet liberalismin pahaksi, molemmat haluavat pienen valtion sosiaaliturvan riisumisineen ja molemmat julistavat Venäjän (Neuvostoliiton) vihollisekseen. Molemmat ovat kyenneet hiljentämään maltilliset republikaanit.

Ehkä keskeiseksi vertailuperustaksi nostaisin suhtautumisen keskiluokkaan. Ero lähtökohdissa on selvä. Keskiluokka oli juuri noussut kukoistukseen 1960-luvun alkupuolella ja palkat olivat korkealla tasolla. Goldwaterin kannattajiin kuului suuri osa keskiluokasta eli ihan tavalliset ihmiset, jotka olivat kyllästyneet ”turvattuun New Deal -sosialismiin”. He olivat vauraita ja halusivat tunnustautua uuden yltäkylläisen republikaanisen keskiluokan edustajiksi.

Trumpin kannattajissa on myös keskiluokkaan kuuluvia valtaosa, mutta nyt nämä samat ihmiset ovat suhteellisesti tai absoluuttisesti köyhtyneet 1950-1970-luvun vauraudesta. Globaali kilpailu on siirtänyt heidän työpaikkansa Meksikoon tai Kiinaan. Osa heistä on rankan tyytymättömiä elinolosuhteisiinsa. Ei työllisyystilanne ole huono, mutta palkkatason paikallaan pysyminen tai taantuminen useiden vuosikymmenien ajan on käynyt heidän hermoilleen.

Molempien keskiluokkaista äänestäjää vaivaa tyytymättömyys, mutta eri syistä. Molemmat pyrkivät mobilisoimaan pettyneitä ihmisiä taakseen. Goldwater käytti Ronald Reagania aurana menestykseen. Reaganin kuuluisa ”The Speech” -puhe republikaanien puoluekonventin (1964) aikoihin saavutti suuren suosion verojen vastaisuudellaan ja sosialismipelottelullaan. Trumpilla taas on ikioma äkkiväärä retoriikka, jolla hän kylvää suolaa köyhtyneen keskiluokan haavoihin.

Sekä Goldwater että Trump haluavat tehdä Amerikasta ”suuren” (suurenmoisen). Goldwater määritti verivihollisekseen liberaalin Amerikan laajenevine sosiaaliturvaohjelmineen ja korkeine verotuksineen. Hänen puoluetoverinsa republikaaneissa, kuten Eisenhower eivät olleet poikenneet juurikaan Rooseveltin New Deal -ohjelman periaatteista. Demokraattien ja republikaanien välillä ei ollut suurta ideologista eroa. Goldwater propagoi rankasti ”New Deal-sosialismia” vastaan. Kymmeniin vuosiin konservatiivien johdossa ei ollut ollut radikaalia oikeistolaista. Nyt oli. Goldwaterin iskulauseita olivat: ”Äärimmäisyys ei ole pahe”, ”Kohtuus ei ole hyve” ja ”Liberalismi on epäonnistunut”. Kaikki nämä kuvastavat irtisanoutumista pehmeistä keynesiläisistä New Deal -arvoista.

Trump on omalla karkealla tavallaan retoriikassaan sanoutunut irti valtion osallistumisesta talouselämään ja ihmisten elämään. Hän haluaisi ilmeisestikin ”verot alas”, joskin on vaikeaa sanoa, miten temppu tehdään. On täysin epäselvää, miten Trump käytännössä pyrkisi päämääriinsä. Ristiriita puheissa on ilmeinen.

TV:stä tuli mielenkiintoinen dokumentti Trumpista (”Ulkolinja: Kuka on Donald Trump?”), jossa hänestä pystyi muodostamaan hiukan kokonaisvaltaisemman kuvan. Miksi häntä kannatetaan? Koska ”monet ovat kyllästyneet amerikkalaisten jatkuvaan periksi antamiseen”, koska hän ”kokoaa Washingtonin vihaajat yhteen”, koska ”amerikkalainen unelma ei ole onnistunut Trumpin kannattajalta”, koska hän ”käy vaalikampanjaa omilla rahoillaan eikä ole riippuvainen ulkoisesta rahoituksesta”, koska ”valkoiset köyhät ovat vielä syrjitympiä kuin mustat”, koska Trump ”ei ole poliitikko”, koska hän ”vastustaa meksikolaisia, kiinalaisia ja muslimeja” ja koska hän ”on valkoinen”.

Ollaan aika tavalla irti demokratian syvimmästä olemuksesta; halutaan aivan uudenlainen järjestys, ilman että pystytään hahmottamaan sitä muutoin kuin sloganeina.

Trump on ikään kuin köyhän tai köyhtyneen amerikkalaisen sijaiskärsijä ja omalla esimerkillään toivo paremmasta. Kannattajien inho kohdistuu kaikkeen siihen, mikä voidaan määritellä poliittiseksi. Hänet koetaan puolueiden yläpuolella (ml. oma puolueensa) toimivaksi ihailluksi hahmoksi.

Ei ole epäilyä, etteikö ainakin osa Trumpin kannattajien tuntemuksista olisi aidosti epätoivon sävyttämiä. Silti tulee mieleen, että Trumpin äänestäjät ovat ”helposti vietäviä”, hyväuskoisia, naiiveja ja poliittisesti tiedostamattomia yksinkertaisia ihmisiä. He ovat kuin 1900-luvun alun köyhät Suomessa, jotka ajattelivat punaisen viivan vedon pelastavan heidän elämänsä.

Sekä Goldwaterin että Trumpin aikakautta yhdistää yhteiskunnallinen polarisaatio. Trump on osa republikaanista ääriliikettä. Hän deittailee teekutsuliikkeen edustajien kanssa (Sarah Palin!). Trump on osa puolueensa radikaalia oikeistoa, kuten Goldwaterkin.

Mielenkiintoinen punainen lanka – rotukysymykset – yhdistää päähenkilöidemme kahta aikakautta. Vuosi 1964 oli järisyttävä kansalaisoikeusliikkeen läpimurron vuosi. Goldwater ei sinänsä vastustanut kansalaisoikeuksien laajentamista, mutta halusi viedä asiaa läpi osavaltiotasolla pikku hiljaa ilman liittovaltion lainsäädännön pakottavuutta. Käytännössä ristiriita LBJ:n ja Goldwaterin välillä repesi kuiluksi. LBJ:n The Great Society oli punainen vaate Goldwaterille.

Myös meidän aikanamme rotulevottomuudet ovat useiden rauhallisten vuosikymmenien jälkeen puhjenneet ja väkivaltaistuneet, vaikka vuoden 1964 mallisista laajoista katulevottomuuksista ei voidakaan puhua. Rotujen väliset suhteet ovat kuitenkin kiristyneet. Saavuttamattoman amerikkalaisen unelman pettymyksen jakavat sekä valkoiset että mustat. Turhautuminen (ja liian suuret odotukset) heijastuvat vastakkainasetteluna.

Symbolisesti voidaan sanoa, että Goldwater on siirtänyt ideologiansa vuosikymmenien yli Trumpille oikeistoradikalismin sateenvarjon alla. Miehiä erottaa ilman muuta kielenkäyttö. Goldwaterin tyyli oli ideologisesti kärjekästä, mutta normaalin poliittisen retoriikan mukaista. Hänen kovien puheidensa takana oli herrasmiesmäisyyttä. Tässä suhteessa ajat ovat muuttuneet. Etelävaltioiden valkoiset äänestäjät eivät vielä Johnsonin aikaan olleet demokraatteja vastaan, mutta LBJ näki jo sielunsa silmin tulevien tappioiden siemenet syvässä etelässä johtuen kansalaisoikeuslakien läpiviemisestä. Valkoiset eivät ole unohtaneet LBJ:n tekoja. On järkyttävää ajatella, että vuosikymmenien jälkeenkin rasismi nostaa jälleen päätään. Tämän vuoden vaalien osalta etelän valkoiset ovat jälleen kuninkaantekijän paikalla.

Trumpin kohtalon hetket ovat edessäpäin, mutta Goldwaterin tulos oli maanvyörymätappio. Silti monet katsovat, että Goldwaterin lähes 40 prosentin osuus äänestäjistä (27 miljoonaa ääntä) oli alku uudelle radikaalille konservatismille. Reagan, teekutsuliike ja osa oikeiston nykyisistä presidenttiehdokkaista on Goldwaterin perinnön suoria tai epäsuoria jatkajia, ja miksei myös Donald Trump.

Goldwater ja Trump ovat amerikkalaisen poliittisen polarisaatiorakennelman kulmakiviä. Sekä demokraattien että republikaanien olisi pitänyt panostaa tuloerojen kapeana pitämiseen vaikkapa konservatiivi Eisenhowerin aikojen mukaisesti. Varsinkin republikaanisen establishmentin raivokkaan itsepintainen pyrkimys tuloerojen laajentamiseen (ei ole tapahtunut mitään väitettyä valumaefektiä rikkailta köyhille) on satanut epätoivotusti Trumpin laariin. Itse aiheutettu ongelma?

Näen nykyongelmat hyvin pitkälle tuloerojen kaventamisen laiminlyöntinä, joka olisi voitu välttää jatkamalla LBJ:n Great Societya. Monien ihmisten yhteiskunnallinen pettymys olisi todennäköisesti ollut paljon nykyistä pienempi.

Sekä Goldwater aikoinaan että Trump nykyisin haikailevat mystisten Amerikan suuruuden päivien perään. He ovat iskostaneet tämän toiveajattelun kannattajiinsa, joilla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, mitä tällä epä-älyllisellä visiolla tarkoitetaan. Veikkaan, että tässä käy niin kuin Reaganin kaudella - jos Trump pääsee valtaan - että ”suuruuden” lopputulemana on velkaantumisen kasvu.