Kun ajatellaan, miten suomalaiset asennoituvat Venäjään, tulee monesti mieleen, että lopulta konkreettiset tosiasiat ovat toissijainen seikka, ja pääosaan nousee ”suhtautuminen”. Voidaan myös puhua asennoitumisesta. Asenteiden osalta taas ”oletuslähtöisyys” on tärkeää, siis onko kysymys oletuskielteisyydestä, oletusneutraaliudesta vai oletusmyönteisyydestä. Silmämääräisesti voisi todeta, että oletuskielteisyys on vallitsevaa – tai vähintäänkin varauksellisuus.
Tähän on omat syynsä. Venäjä saa ottaa kontolleen huomattavan osan itseensä kohdistuvasta kielteisestä suhtautumisesta. Joko se katsoo itsetietoisuudessaan olevansa arvostelun yläpuolella tai sitten se katsoo itseensä kohdistuvan arvostelun olevan pahansuopaa. Suurvalta myös ottaa oikeudet muokata todellisuutta haluamakseen, mikä objektiiviseen historiakäsitykseen pyrkivästä tuntuu vastenmieliseltä.
Venäläisiin projisoidaan ”erilaisuuden” käsite olipa kysymys kulttuurista, tavoista tai tottumuksesta. Venäjä on myös kohdellut kaltoin suomalaisia historiassa, jota ei unohdeta. Tosin suomalaisilla on ollut joko Ruotsin alaisena tai itsenäisenä syntilistallaan vastaavia kauheuksia.
Mediaotsikoinnilla pyritään lietsomaan kielteisiä käsityksiä, sen lisäksi, että niillä kuvitellaan nostettavan uutisten lukuarvoa. Venäjän uhka myy hyvin. Vastaavasti myös Venäjän esittäminen uhkana myy otsakkeissa ja sisällöissä hyvin.
Tärkeintä olisi pystyä asettumaan Venäjän asemaan, joka ei tarkoita sitä, että hyväksyisi Venäjän toimenpiteet. Venäläinen ajattelutapa, jonka mukaan lännessä vallitsee russofobia on huomionarvoista. Itse asiassa molemmat osapuolet – länsi ja itä – heijastavat omaa kielteistä tunnetilaansa toiseen osapuoleen.
Asenteita jyrkentää käsite informaatiosota, siis sota. Neutraalimpaa olisi puhua propagandasta. Meillä (tai Venäjällä) on kuitenkin tapana keksiä uusia, raflaavampia käsitteitä kuluneiden tilalle.
Sekä Erkki Tuomioja että Timo Soini ovat aivan oikein kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka nurkkakuntaisuus ja omaan napaan tuijottaminen viettävät riemujuhliaan, kun kuvitellaan, että Venäjä kohdistaa propagandansa ja vääristellyt käsityksensä aivan erityisesti Suomeen, vaikka samaa asennoitumista harjoitetaan myös muita kansakuntia kohtaan.
Asennoitumista vahvistaa eräänlainen ”Kreml-ilmiö”, jossa ajatellaan Moskovasta tulevan tiedon olevan ”virallinen viranomaiskanta”. Tällä ajattelulla on pitkä historia. Varsinainen kanonisointi tapahtui Neuvostoliiton aikana. Nyt kun aikaa on kulunut, ja osa arkistoista on avautunut, ovat Neuvostoliiton johdon sisäiset erimielisyydet paljastuneet. Toki tänä päivänäkin Venäjän media osin toistaa virallista kantaa.
Hannu Taanila piruili taannoin Venäjän uhalla, todeten, että Suomi tarvitsee Venäjän uhkaa identiteettinsä tueksi. Emme ikään kuin täyttäisi kansakuntana olemisen ehtoa ilman päälle liimattua Venäjän pelkoa. Tämähän on eräs sovellus vanhasta historian ilmiöstä, jossa sisäiset ongelmat vaativat ongelmien projisoimista johonkin ulkoiseen. Ehkä tässä Suomen tapauksessa on kysymys jostain pysyvämmästä eikä vain tilapäisestä ”uhan siirtovaikutuksesta”. Siinä on jotain yhtä pysyvää kuin sanonnassa ”maantieteelle emme mahda mitään”.
Jostain luin että 20 prosenttia uskoo salaliittoteorioihin riippumatta siitä, kuinka mielikuvituksellisia ne ovat (siis luokkaa ”Stanley Kubrick tosiasiassa ohjasi fiktiivisen kuussa käynnin vuonna 1969”). Tältä pohjalta voisi arvioida karkeasti, että jonkinmoinen osa kansasta pelkää Venäjää pysyvän oloisesti riippumatta, mitä reaalimaailmassa tapahtuu. Venäjää kohtaan tunnetun oletuskielteisyyden ja omaa elämäänsä elävän Venäjän uhan mystifioimisen torjuminen olisivat ensi askel kohti reaalipolitikkaa, jota olen aiemminkin perään kuuluttanut.
::::::::::::::::::::::::::::.
Mitä olisi reaalipolitiikka Venäjä suhteisiin sovellettuna? Venäjän käytös on arvaamatonta. Siitä monet ovat yhtä mieltä. ”Suunniteltu arvaamattomuus” – jonka vaikutuksista Moskovassa varmaan nautitaan – johtaa loputtomiin spekulointeihin Venäjän tarkoitusperistä. Useimmiten tuomio kuuluu: pahat sillä on mielessä. Reaalipolitiikan sääntö numero yksi (1) voisi olla, ettei ylenmääräiselle spekuloinneille kannattaisi antaa sijaa. Venäjä on monoliittiväitteistä huolimatta hyvin monimielinen maa.
Reaalipolitiikan sääntö numero kaksi (2) olisi, että Venäjä-suhteissa tulee elää ajassa. Ei siis pidä kiirehtiä asioiden edelle, mutta ei myöskään elää menneissä kuvitelmissa. Yritetään siis ottaa siitä ajasta, jota parhaillaan eletään irti mahdollisimman paljon positiivista.
Sääntö numero kolme (3) voisi olla, että kaikista normaalisuhteista poikkeamisista huolimatta (pakolaiset rajalla, lapsiasiakiistat ym.) eletään omassa käyttäytymisessä mahdollisimman normaaleja aikoja. Tämä on vaikea kohta, koska se edellyttää jonkinmoista ambivalentiutta, mutta samaan aikaan pyrkimystä ratkaista ongelmat teeskentelemättä ”asiapohjalta” ja aikailematta. Tämä taktiikka tuomitaan usein Venäjän mielistelyksi, mitä se ei ole.
Sääntö numero neljä (4) olisi, että provosoitaessa ei pidä provosoitua. Ei ole perusteltua lähteä mukaan asevarustelukilpaan osaksi suurvaltojen peliä. Reaktio-vastareaktio-pelille ei tule hevillä loppua. Tähän kohtaan kuuluu oleellisesti Venäjän suurvalta-aseman näkeminen realiteettina.
Sääntö numero viisi (5) olisi periaate ”hyviä suhteita ei voita mikään”. Tämä kohta edellyttää pitkäjänteistä suhteiden hoitoa. Tärkeää on tarvittaessa ottaa etäisyyttä esim. EU-suhteisiin, koska muilla EU-mailla ei ole sellaisia talousyhteyksiä kuin Suomella. Tietyn itsekkyyden on oltava ensisijalla; luokan kilteimmän oppilaan statuksen on väistyttävä.
Sääntö numero kuusi (6): oman itsenäisen puolustuksen (mihin ilman suuntaan tahansa) on oltava kunnossa. Venäjällä arvostetaan Suomen kykyä puolustautua, mutta se edellyttää myös panostusta fyysiseen ja henkisen maanpuolustukseen.
Kun meneiläänolevaa mediasotaa ajattelee pelkästään kylmänsodan laimeena jälkinäytöksenä, jonka kohteena meillä on pitkälti, tuo samainen väestön yksinkertaisempi osa, joka luo maailmankuvansa iltapäivälehtien ja ikävä kyllä,ylen annista. Tlouselämän ja ilmeisesti myös polittisen hierarkkian huipulla pelataan eri todellisuudessa. Esimerkiksi kauppalehden venäjä uutisointi on asiallista. Polittisella ja varsinkin turvallisuuspolittisella alueella asiantuntiat pistävät polittiset päättäjät,muodostamiensa tosiasioiden eteen. Tuo porukka, siis globalisaation sanansaattajat, Stub etujoukoissa, elävät viellä historian loppumisen ja liberalismin lopullisen voiton tunnelmissa, toisaalta he ymmärtävät, että noutaja on heidänkin haaveeleen saapumassa, samoin, kuin kaikille muillekin maailman yhdemukaistamista ja maailman herrutta tavoitteleville aateille. Napoleon, Lenin ja Hitler, kaikkien tavoiteena oli pohjimiltaan viedä oma idea paremmaksi katsomastaan maailmasta standardiksi. Uusliberalismin ja uuskoservativismin idea globalista yhtiövallasta on ainoastaan uusi haave edellisistä. Kannataa muuten katsoa Putinin puhe 07 Munchenin turvallisuus konferenssissa, jossa tämä ilmoitti maansa kylmänsodan jälkeisistä nöyrytyksen tunteista ja kuinka maa tulisi jatkossa otaa vakavasti keskusteltaessa maailman tulevista järjestelyistä. On merkille pantavaa kuinka virnuillen, muut maailmanjohtajt suhtautuivat Putinin puheeseen. Toivottavasti maamme johdossa ritää kylmäpäisyyttä ja tarmoa pitää köysissä yliinnokkaita Stubbeja ja West Pointin käyneitä upseereita, on näet ilmeistä ,että nämä tyypit eivät luottamuksen puuteen vuoksi keroneet harjoittelu suunitelmistaan Presidentille, tällä kun, heidän näkökulmastaan on Harkimon kautta liian läheiset suhteet Rotenburgiin ja tuon linkin päässä majailee Putin.
VastaaPoistaMääritän vielä turvallisuuspolitiikan oikeistopoikkeaman tulevassa blogissa. Melko puhtaat paperit porvaririntamasta saavat Sauli Niinistö ja Juha Sipilä.
VastaaPoista