lauantai 30. marraskuuta 2019

Liberalismi vs. konservatismi

Pyrin seuraavassa kuvassa luonnostelemaan yhtä tämän ajan eniten keskustelua herättänyttä jakoa, polarisaatiota liberalismin ja konservatismin välillä. Olen kiinnittänyt näihin pääkäsitteisiin muutoshakuisuuden (liberalismi) ja kansallismielisyyden (konservatismi).

Suurentaminen klikkaamalla kuvaa

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Huonosti menee…..

Helsingin Sanomat on ottanut asenteellisen tuntuisesti kantaa Suomen talouden tilaan ja sen tulevaisuuden näkymiin. Kysymys ei ole siitä, etteikö talous olisi haasteiden edessä, mutta kaiken näkeminen mustana ei ole hedelmällistä tulevien tilanteiden ennakointia.

Mielenkiintoista oli panna merkille OP:n tuore ennuste tämän vuoden talouskasvusta, pankki nimittäin korotti ennakoimaansa kasvuprosenttia 1,2 prosentista 1,4 prosenttiin. Sekä palveluvienti, laivatoimitukset että vähittäiskaupan myynti ovat piristyneet. Toki OP pitää ensi vuoden kasvuennustuksen 0,5 prosentissa. Tärkeää on kuitenkin havaita, ettei Suomen talous ei ole missään taantuman syövereissä, vapaasta pudotuksesta puhumattakaan. Myös työllisyysaste on edelleen selvässä nousussa, vaikka tavoiteltava 75 prosenttia on kaukaisissa haaveissa. Maailmankaupan kasvu ei ole vajonnut synkimpien ennusteiden mukaan, vaan tilanne on toiveita herättävä, tosin vain hiukan.

Hesarin päästessä vauhtiin 22.11.2019 pääkirjoituksessaan ”Komissio kaipaa hyvää selitystä”, se manaa pahimmat skenaariot horisonttiin. Kontrastikseen se ottaa suomalaisten ylemmyydentunteen suhteessa Kreikkaan, kun se ajautui aikanaan ojasta allikoon. Esiinnyimme oppimestarimaisesti oikean taloudenpidon mallimaana. Nyt Hesari antaa ymmärtää, että olemme itse mieron tiellä.

Hesarikin myöntää pääkirjoituksessaan positiiviset muutokset talousennusteissa, mutta jatkaa välittömästi sen jälkeen madonlukujaan Suomen taloudelle. Se nostaa arvostelunsa kärkeen EU:n ”alijäämämenettelyn”, jossa maa joutuu eräänlaiseen puhutteluun. Siinä sitä ohjataan korjaamaan talouden vinoumat. Jos muutosta ei tapahdu joudutaan sanktioiden tielle.

Alijäämämenettelyssä ovat olleet monet maat, mutta rankaisutoimiin ei olen ryhdytty. Tämä osoittaa, miten herkkä aihe on, ja kuinka viimeiseen saakka yritetään välttää isoa keppiä. Hesarissa ei sitä suoraan sanota, mutta pääkirjoituksen rivien välistä näkyy tyypillinen jo kotimaassa asetettu synkistelevä uhka, joka kohdistetaan omaan maahan.

Komissio nähdään suurena mörkönä, joka uhkaa antaa sapiskaa talouttaan epäkelvosti hoitavalle. Se mitä Hesari ei kerro on, että Kreikan julkisen sektorin EDP-velat olivat vuonna 2018 noin 180 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Samana vuonna Italia oli 130 prosentissa, Portugali 120 prosentissa, Belgia 100 prosentissa, Ranska 95 prosentissa, Britannia 85 prosentissa, Itävalta 70 prosentissa. Luvut ovat noinlukuja, mutta kuvaavat hyvin vallitsevaa tilaa. Suomi on saman vuoden tilastoissa alle 60 prosentissa, joka on EU:n hälytysraja. Emme siis kuulu holtittomiin velkamaihin, päinvastoin sijoitumme eurooppalaisessa vertailussa vahvaan keskikerrokseen.

Tilaston ”kärjessä” ovat monet talouden voimamaat, kuten edellä käy ilmi. Alhaisia prosenttilukuja sen sijaan näyttävät monet Itä-Euroopan heikot demokratiat ilman, että niiden saavutuksia pitäisi ihailla. Vain muutama elintasoltaan vahva maa on velkojen vähäisyydessä Suomen edellä: Ruotsi, Tanska, Alankomaat.

Hesari käyttää Suomen talouden hoidosta ilmaisua ”löperö”. Mitähän termiä pitäisi käyttää eräiden muiden maiden taloudenhoidosta? Lehti antaa ymmärtää, että Suomen on turha selitellä mitään: olemme hukkateillä. Kaikki oleelliset tahot - HS luettelee instanssit - ovat tuominneet Suomen taloudenhoidon.

Vähättelemättä Suomen talouden haasteita, pidän Hesarin ryöpytystä asenteellisena pirun maalaamisena seinälle.

PS

Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu 23.11.2019. Tätä julkaistaessa Hesarissa (28.11.2019) oli talouden näkymistä lohdullisempi kuva ("Väärä hälytys taantuman suhteen?"). Edellä esitettyä ei olekaan kirjoitettu suhdannelähtöisesti vaan synkistelyyn taipuvan mielialan näkökulmasta.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Wahlroosin madonluvut Suomelle, 3. ja viimeinen osa

Aluksi pari kappaletta kertausta osista 1 ja 2……

Björn Wahlroos on julkaissut uuden kirjan. Uutukaisen nimi on ”Kuinkas tässä näin kävi?” Sen tarkoitus on valaista sodan jälkeistä taloushistoriaa ja talouspolitiikka onnistumisineen ja virheineen. Onnistumiset Wahlroos ajoittaa sodan jälkeisiin toipumisen vuosiin investointiohjelmineen, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaihtelevaa, ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä ankarammaksi käy kirjoittajan kritiikki. Wahlroos on päättänyt nyt kertoa, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, ja miten niitä pitäisi hoitaa jatkossa.

Saadakseen syvyyttä sanomisilleen Wahlroos on jakanut kirjan sisällön kreikkalaista mytologiaa mukaileviin osiin Genesis-Hybris-Nemesis. Eli mistä kaikki alkoi, miten itsevarmuus ja nöyryyden puute saivat vallan ja miten kaikki päättyi siihen, että saamme ylitsevuotavasta itsevarmuudesta (kostona) ansioidemme mukaan. Vielä kuitenkin voidaan nousta tuhkasta: kirjan neljännen eli viimeisen osan nimi on Renessanssi, uudelleensyntyminen.

Kirjan Nemesis-osuus käynnistyy maailmankaupan ja globalisaation ylistyksellä. Ja toki paljon positiivista on aiheutunutkin. Samalla tapahtuu jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Alempi keskiluokka kuuluu häviäjiin. Tämä selittyy sillä, että juuri alempi keskiluokka on joutunut kovaan kilpailuun työpaikoistaan globaalissa työnjaossa. Wahlroos toteaa, että vuoden 1980 jälkeen kansainvälisille työmarkkinoille on tullut yli miljardi työntekijää.

Ay-liikkeelle Wahlroos ennakoi ankeita aikoja globalisaation pyörityksessä. Hänen ohjeensa ay-liikkeelle on, että sopeutukaa tai kuolette. Eivätpä taida oppi ja neuvot mennä perille, kun ne esitettään tällä tavoin antautumisvaatimuksella.

Wahlroos pitää ay-liikettä demokratian syöjänä. Seurauksena joko etujärjestöt täyttävät tyhjön tai sitten siirrytään keskitetympään päätöksentekojärjestelmään. Kumpaakaan näistä Wahlroos ei tunnu tulkintani mukaan kannattavan.

Wahlroosia harmittaa kovasti viime aikainen lievä siirtymä vasemmalle koko poliittisessa kentässä. Hän näkee arvonelikentän kaakkoisruudun eli liberaalin oikeiston ruudun tyhjänä. Vasemmistolaisuus ei siis käy ilmi pelkästään vasemmistopuolueiden ja vihreiden kannatuksessa vaan myös porvaripuolueiden arvot ja asenteet ovat lievästi vasemmalla. Tämä ei mitenkään sovi Wahlroosin ajatteluun. Ilmeisesti sellainen johtopäätös, että syynä oli ihmisten kyllästyminen edellisen hallituksen linjaan ei ole Wahlroosin vaihtoehdoissa mukana.

Edellä olevasta voi vetää johtopäätöksen, että Suomessa ideologiat tahdistuvat vähän eri malliin kuin muualla. Wahlroosin mukaan Yhdysvalloissa sosialistina pidetyllä Bernie Sandersilla olisi vaikeuksia valita Suomessa kokoomuksen ja demareiden välillä. Kokoomukseen siirtynyt Juhana Vartiainen on Wahlroosin papereissa selvä sosiaalidemokraatti (Wahlroos muuten kirjoittaa koko ajan ”sosiali….”). Ideologinen harmitus on miehellä todella kova!

Wahlroos käy läpi eurooppalaisten maiden poliittisia järjestelmiä, vertailee niitä ja vetää johtopäätöksiä. Hän toteaa pirstaloitumisen olevan milteipä sääntö tänä päivinä kaikkialla, joskaan ei pohdiskele kovin syvällisesti kehityksen syitä johtuen siitä, että oikeastaan ainoa asia, joka hänelle merkitsee on poliittisen järjestelmän päätöksentekotehokkuus.

Päätöksenteko vaivaa Wahlroosia pitkin matkaa ja lopulta hän tekee ehdotuksensa kansanedustuslaitoksen vaalijärjestelmästä, mutta vain muutamalla rivillä. Vaalipiirejä voisi olla 67 nykyisen 13 sijasta. Uudessa vaalipiirijaossa valittaisiin siis kolme edustajaa kustakin. En viitsi sanoa, mitä puoluetta tämä suosisi, mutta epäilen, että kannatus tälle ehdotukselle jää vähäiseksi. En oikein muutenkaan usko, että asetettaessa tavoitteeksi Wahlroosin tapaan hallituksen muodostamisen nykyistä helpompi tapa, on viisasten kivi löydetty suomalaisen demokratian haasteisiin.

Suurin syy viimeaikaisten hallitusten muodostamisien haasteisin kaikkialla Euroopassa on ollut uusien populististen voimien saama kannatus, ei vaalitapa.

:::::::::::::::::::

Kirjansa viimeisessä ”Renessanssiosuudessa” Wahlroos yrittää synnyttää entistä toimivamman yhteiskuntajärjestelmän. Katsotaanpa, miten hän onnistuu.

Wahlroos käy läpi suomalaisen yhteiskunnan ja taloushistorian keskeiset kipukohdat, alhaisen syntyvyyden, aneemisen talouskasvun, riittämättömän työllisyysasteen, koulutuksen terävöittämisen, Nokian menestyksen aiheuttaman krapulan ja alhaisen investointiasteen sekä vielä: olisimme voineet olla liittymättä euroon (!). Muiden tavoin Wahlroos harrastaa vertailua: ”jos meillä olisi samat tunnusluvut kuin naapureillamme, niin…..”

Wahlroosia vaivaa 10 viime vuoden epätyydyttävä kehitys, ja siitä hän moittii Suomen sisäisiä syitä. Itse näkisin niin, että meidän kilpailukykymme puutteet on luotu pitkällä aikavälillä, aiempina vuosikymmeninä, eikä niihin ole helppoa ratkaisua. Pääosin kuitenkin finanssikriisin jälkeinen hidas kasvu meillä on johtunut kaikkialla kehittyneissä maissa vallinneista kasvuheikkouksista. Näihin ovat vaikuttaneet mm. globaalit syyt ja sellaiset tekijät, jotka eivät ole vielä selvillä. Tämä johtuu siitä, että globalisaatio ei ole pysähtynyt tila, vaan muuntuu koko ajan.

Vielä on todettava, että Suomen saavuttama elintaso on jo korkea, eivätkä 4-5 prosentin kasvuluvut ole saavutettavissa. Tulevaisuuden odotus on kerta kaikkiaan vaatimattomalla tasolla. Investointien tuotto-odotusten riittämättömyydestä puhuu Wahlrooskin……Hän kaataa syyn palkkakehityksen liian nopealle nousulle, korporativismille ja heikoille ja hajanaisille hallituksille….. Itse asia asiassa hän kertaa kohta kohdalta sitä, mitä aiemmin kirjassa on käyty läpi.

Wahlroos lukee madonluvut koskien julkisia menoja, julkista velkaa ja verotuksen kireyttä. Menojen osalta hän aiheuttaa hämmennystä tilastoluvuilla, jossa verrataan julkisia menoja bruttokansantuotteeseen ja päätyy vuodesta riippuen 48,5-58,1 prosentin suhdelukuun. Julkisia menoja ja bkt:ta verrattaessa väärinkäsitysten mahdollisuus on suuri, kuten olen monesti aiemmin kirjoittanut. Selkeytys olisi paikallaan! Verotusta koskien Wahlroos lainaa Sixten Korkmania, joka ei usko verotuksen vaikutukseen taloudelliseen kasvuun (jonka taas Wahlroos kiistää).

Wahlroos kiinnittää huomiota keskiluokan ahdingon ja globalisaation yhteyteen ja kytkee nämä edelleen kasvavan protektionistisen politiikan uhkaan. Tässä hän on oikeilla jäljillä. Wahlroos on kuitenkin optimistinen ja viittaa tiettyjen tuotteiden valmistuksen palaamiseen Yhdysvaltoihin. Itse en olisi tästä niin varma ainakaan lyhyellä aikavälillä.

Viimeisessä luvussa Wahlroos keskittyy paljolti megatrendien, teknologian ja digitalisaation (ja niiden kautta globalisaation) edistysaskelten kuvaamiseen. Uutena hän liittää joukkoon ”kestävän kiertotalouden”, missä hän on oikealla asialla.

::::::::::::::::::

Yhteenvetona Wahlroos laskee – pessimistisesti asennoituessaan - Suomen Euroopan ongelmamaiden joukkoon, mikä ei edellä kuvattu huomioiden ole yllätys. Mutta onko syytä pessimismiin?

Wahlroos ei näe kehitystä umpiperänä, vaan vaatii tiettyjä toimenpiteitä, jotta suunta ylöspäin varmistetaan. Suomella on mahdollisuus kehittyä digiosaamisen esimerkkimaaksi, mutta edellytyksenä on investointien kääntäminen voimakkaaseen kasvuun. Menestysmahdollisuuden rinnalla Wahlroos kuljettaa näivettymisskenaariota, joka hänen mielestään toteutuu nykyisellä epätoivottavalla politiikalla. Itse olisin taipuvainen uskomaan ensin mainittuun positiiviseen vaihtoehtoon tiettyjen kasvua tukevien ehtojen ollessa voimassa.

Uusi digitalous vaatii asiantuntevaa työvoimaa ja voi johtaa palkkaerojen kasvuun. Wahlroos on jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että palkkataso osalla työntekijöitä alenee eikä ammattiyhdistysten pitäisi sitä estää. Muina vaatimuksina Wahlroos esittää yleissitovuuden poistamista, verotuksen huomattavaa keventämistä ja kannustinloukkuja purkavan sosiaaliturvauudistuksen toteuttamista.

Siinähän sitä onkin.

Kaksi Wahlroosin avainkäsitettä ovat Digi-Suomi ja kasvu-Suomi, jotka eivät ole toistensa korvaajia, vaan ne täydentävät toisiaan. Ihan lopuksi Wahlroos vaatii sdp:tä mukaan Suomen uudistamisohjelmaan kertoen esimerkkejä vastaavista onnistuneista tapauksista (Ruotsi, Saksa, Englanti/Blair, Ranska….).

:::::::::::::::::::

Kun olen lukenut Wahlroosilta useampia kirjoja, olen jo tottunut kirjoittajan faktojen ja ideologisten näkemysten yhdistelmään. Hän pysyy tällä linjalla myös uudessa kirjassaan. Wahlroosilla on tapana valikoida historian faktoja, tietenkin omien ajatustensa tueksi.

Wahlroosilla on viehtymys selittää maailmaa siten, että lopputulos määritellään ensin ja hän tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sama päämäärätietoisuus hänellä lienee ollut taistolaisvuosina 1970-luvun alussa. Nyt hän haluaa rakentaa uutta kapitalistista yhteiskuntamallia, jonka toteutumista hidastavat vastustajien rattaisiin heittämät kapulat. Mutta ovatko Wahlroosin tiedot relevantteja? Ovatko hänen verotuksen vaikutuksia koskevat tietonsa kiistattomia? Ainakin kapitalismin muuttuneeseen toimintaympäristöön hän suhtautuu epäuskottavan yliolkaisesti.

Wahlroosin uuden kirjan yhden osion nimi on Hybris (liioiteltu itsevarmuus, rajaton luottamus omiin kykyihin, nöyryyden puute)). Hybriksen vastakohta on itseironia tai itsekritiikki. Olisiko viime mainituissa ohje kirjan yhden osaluvun nimen lisäksi myös Wahlroosille itselleen?

Wahlroosin kirja kuvattuna Tove Janssonin reikäkirjan kannen reiän läpi.

Wahlroosin ihan kirjansa alussa mainitsema, vuonna 1952 ilmestynyt Tove Janssonin ”reikäkirja”, (muumikirja) ”Kuinkas sitten kävikään?” avaa kirjan sivujen reikien kautta näkymän seuraavalle sivulle vieden juonta näin eteenpäin. Jäin miettimään Wahlroosin kirjan luettuani, että hän katsonee omaavansa kyvyn nähdä ”seuraavalle sivulle”, mutta entäpä, jos hänen reaalimaailman tirkistysaukkonsa onkin liian suppea tulevaisuuden näkemiseen?

perjantai 22. marraskuuta 2019

Wahlroosin madonluvut Suomelle, osa 2

Aluksi pari kappaletta kertausta osasta 1 ……

Björn Wahlroos on julkaissut uuden kirjan. Uutukaisen nimi on ”Kuinkas tässä näin kävi?" Sen tarkoitus on valaista sodan jälkeistä taloushistoriaa ja talouspolitiikka onnistumisineen ja virheineen. Onnistumiset Wahlroos ajoittaa sodan jälkeisiin toipumisen vuosiin investointiohjelmineen, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaihtelevaa, ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä ankarammaksi käy kirjoittajan kritiikki. Wahlroos on päättänyt nyt kertoa, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, ja miten niitä pitäisi hoitaa jatkossa.

Saadakseen syvyyttä sanomisilleen Wahlroos on jakanut kirjan sisällön kreikkalaista mytologiaa mukaileviin osiin Genesis-Hybris-Nemesis. Eli mistä kaikki alkoi, miten itsevarmuus ja nöyryyden puute saivat vallan ja miten kaikki päättyi siihen, että saamme ylitsevuotavasta itsevarmuudesta (kostona) ansioidemme mukaan. Vielä kuitenkin voidaan nousta tuhkasta: kirjan neljännen eli viimeisen osan nimi on Renessanssi, uudelleensyntyminen.

Kirjan Hybris-osa käynnistyy öljykriisin kuvauksella, Suomen TeVa-teollisuuden dramaattisilla vaikeuksilla, Neuvostoliiton kaupan epätasapainon kuvauksella ja telakoiden kriisillä 1980- ja 1990-luvuilla. Yhteenvetona voisi sanoa, että ongelmat kiertyivät idänkaupan ympärille. Se tuhoutui yhdessä Neuvostoliiton lopun kanssa.

Hän käynnistää varsinaisen fuusiohistorian vyörytyksen kuvaten vuosikymmenien varrella Suomen teollisten saavutusten joutumista lopulta ulkomaiseen omistukseen.

Wahlroos käyttää runsaasti tilaa presidentin, hallituksen ja eduskunnan valtaoikeuksien tarkasteluun. Wahlroos moittii perustuslakituomioistuimen puuttumista Suomessa ja näkee perustuslakivaliokunnan työn olevan riippuvainen valtiosääntöasiantuntijoista, joita ei valita vaaleilla. Mielestäni esimerkit maailmalta kuitenkin kertovat, että perustuslakituomioistuin ei takaa poliittisista suhdanteista vapaita päätöksiä. Päinvastoin päätökset saattavat politisoitua rankimman kautta.

Wahlroosille on jäänyt Kekkos-kaipuu päälle. Hän haluaisi valtionpäämiehelle autoritaarisempaa asemaa. Vuoden 2000 perustuslakiuudistukseen Wahlroos on tyytymätön. Hänelle olisi riittänyt presidentin valtaoikeuksien kaventaminen siten, että kaksi kautta on maksimi. Eduskunta kuitenkin halusi kasvattaa omaa valtaansa presidentin ja hallituksen kustannuksella ja teki valtasuhteisiin merkittäviä muutoksia.

Kekkosen presidenttikausien kokemusten jälkeen vain pieni vähemmistö näkee presidentin valtaoikeuksien laajentamisen sisäpolitiikassa tarpeellisena, vaikka heitäkin on, jotka toivoisivat presidentin antavan kurinpalautusta kelvottomille poliitikoille. Ja ulkopolitiikassa presidentillä on mahdollisuus vaikutusvallan kasvattamiseen omalla toiminnallaan, kuten Niinistö on tehnyt.

Varsinainen piikki Wahlroosin iholla on kuitenkin ay-liike, jonka Wahlroos katsoo täyttäneen tyhjiön, joka syntyi, kun muutettiin keskeisten valtioelinten keskinäistä suhdetta. Kirja täyttyy ay-liikkeen sättimisestä.

Käsitellessään valuuttakursseja Wahlroos ottaa kantaa markan devalvointeihin. Hän pitää niitä ”jälkeenpäin elimellisenä osana suomalaista työmarkkinajärjestelmää”. Ay-liikkeen vahva asema palkkataisteluissa vaati Wahlroosin mielestä vastapainoksi markkinapohjaista mekanismia, kuten devalvaatiota tai kelluvaa valuuttaa. Hän siis kääntää yleensä paheksutun inflaatio-devalvaatio-kierteen järjestelmän välttämättömäksi osaksi: devalvaatio on ”korjauslauseke”.

Nyt tilanne on toisin. Eurokaudella hän vaatii purkamaan ”työmarkkinoiden monopoleja”, koska ikioman valuutan (markan) devalvoinnilla (tai kellutuksella) ei voida enää euroaikana sopeuttaa toistuvia korkeita palkankorotuksia vallitsevaan kilpailutilanteeseen.

Wahlroos sivuuttaa 1990-luvun laman ja sen syyt vähällä huomiolla. Hän kiittelee tuolloin tehtyä devalvaatiota, jonka avulla vienti alkoi vetää. Tärkein syy Suomen talouden suotuisaan kehitykseen oli kuitenkin Nokian nousu. Se käynnistyi yrityksen syöksykierteestä 1990-luvun alussa. Rönsyt myytiin pois ja yhtiö keskittyi matkapuhelimiin. Menestyksen salaisuutena Wahlroos pitää Nokian nopeaa kansainvälistymistä ja jakelu- ja huoltoverkoston laajuutta. Uuden vuosituhannen vaihteessa ja sen alussa Nokia nousi kansainvälisessä menestyksessä ennen näkemättömälle tasolle.

Menestyksen keskelle sopi tappioitakin: Nokialta puuttuivat aluksi simpukkapuhelimet ja yhtiö markkinajohtajana ei suostunut amerikkalaiseen käytäntöön eli operaattoreiden sopimusvalmistajaksi. Nokia halusi myydä Nokioita. Yhtiö menestyi paremmin Kiinan kuin Yhdysvaltain markkinoilla.

Wahlroos mainitsee myös kanadalaisen RIM-yhtiön BlackBerryt Nokian haastajajana ja pahana kilpailijana. Nokia kuitenkin jatkoi menetyksiään mm. tehostamalla logistiikkaansa, mutta uhkaavia pilviä nousi sen tielle. Uudet innovaatiot olivat periaatteessa hyviä, mutta eivät pärjänneet kilpailijoille. Nokian todelliseksi kompastukseksi muodostui käyttöjärjestelmä, jossa se juuttui liian kauaksi aikaa Symbianiin, joka ei pärjännyt Googlelle, Samsungille ja Applelle.

Käydessään läpi Suomen taloushistorian vaiheita Wahlroos kehittää valikoiden aina jonkin muita tärkeämmän käsitteen kuvaamaan yhteiskunnan tilaa. Seitsemänkymmentäluvulta eteenpäin tuo käsite on Wahlroosin mukaan ”konsensus”. Käsite oli Wahlroosin mukaan poliittisen oikeiston vastaveto vasemmistolaistunutta yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan. Tarkoitus oli irrottaa sdp vasemmistosta konsensushenkiseksi Suomen politiikkaan integroiduksi osaksi ja jättää kommunistit yksin laidalleen.

Wahlroosin selityksessä voi olla jotain perää, mutta 1980-luvulta eteenpäin hallitusten keski-iän kasvun pistäminen pelkästään konsensuksen nimiin on epäuskottavaa. Tässä yhteydessä Wahlroos visusti jättää Kekkosen valtapoliittiset hallitusten hajottamiset huomiotta eikä mainitse sanaakaan Koiviston pitkäjänteisestä pyrkimyksestä vaalikauden mittaisiin hallituksiin. Kekkonen hajotti hallituksia todella kevein perustein. Tämä ei taida sopia Wahlroosin omaksumaan Kekkosen ”maan isä” -arvoasetelmaan.

Wahlroos myöntää, että kokoomus menetti osan identiteetistään pyrkiessään oikealta käsin vallan kammareihin. Kokoomus punertui (”hyvinvointiyhteiskuntaa kannattava virkamiespuolue”) samalla kun sdp siirtyi poliittisella kartalla keskemmälle, siis porvarillistui.

Wahlroos varaa viimeisen sanan itselleen: konsensus ärsyttää häntä, koska se jarruttaa dynaamista liikettä ja uhkaa pysäyttää yhteiskunnan – Wahlroosin mielen mukaiset – muutosvoimat. Kehityksen rautalankamallina on Wahlroosin mielestä sdp:n Forssan ohjelma vuodelta 1903. Sen suurin piirteinen saavuttaminen on aiheuttanut sitä puolustavan reaktion, joka estää etenemisen ”tulevaisuudessa” kajastavaan ”taivaanrantaan”.

Yksituumaisuus ei ole Wahlroosin mielestä todellakaan hyve. Hän kaipaa rytisevää kapitalistista kumousta. Puheet kapitalismin vanhanaikaisuudesta ovat hölynpölyä.

Kaikesta heijastuu Wahlroosin turhautuminen ja suoranainen katkeruus demokratian toteutumiseen Suomessa. Hallitusten muodostaminen on inhokki numero yksi. Puolueita on hallituksessa liikaa (”absurdit koalitiot”). Onkohan Wahlroos ottanut huomioon, että puoluekenttä on pirstoutunut koko Länsi-Euroopan alueella. Olisikohan hänen syytä ottaa kantaa Eurooppa-laajuisesti? Mikä on autoritaarisuuden aste, minkä hän hyväksyy, kun nykyinen demokraattinen päätöksenteko ei kelpaa? Wahlroosin kaipuu menneisiin kultaisiin päiviin (jolloin hallituksen muodostaminen oli riidatonta!) nousee jälleen esille. Olen seurannut Suomen politiikkaa 1960-luvulta lähtien omakohtaisesti, enkä muista, että hallituksen muodostaminen olisi ollut koskaan helppoa. Pannaanko kokoomus syrjään vai demarit, molemmista on kokemusta sodan jälkeen?

Kirjassa on omistettu yksi luku ammattiyhdistysliikkeelle. Luvun otsake kertoo kaiken: ”Maailman vahvin liike”. Turhautuminen suorastaan tulvii kirjoittajasta. Wahlroos toteaa, että miltei kaikilla järjestöillä on Suomessa edunvalvontansa (luettelee yhteisöjä). Ammattiyhdistykset ovat kuitenkin kukkona tunkiolla. Kaikkein vastenmielisin käsite on ”yleissitovuus”. Sitä Wahlroos ei anna anteeksi. Tunnuslauseekseen hän ilmoittaa: ”Tämä maa ei tule muuttumaan ilman kovaa rettelöintiä. Se tappelu olisi parempi ottaa nyt , kun vielä on jotain pelastettavaa”. Kuulostaa melkein Nikita Hrustsovilta, joka Wienissä 1961 jyrisi Kennedylle: ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet ovat vielä paljon tuhoisampia”.

Wahlroos on tietenkin pannut merkille kymmenet tutkimukset ja selvitykset, jotka nostavat Suomen kärkeen erilaisissa mitattavissa aiheissa onnellisuutta myöten. Hän ei anna moisen häiritä kritiikkiään. Wahlroos ilahtuu, kun hän voi esitellä ironisesti vielä yhden tutkimuksen, jossa Suomi menee heittämällä kärkeen, nimittäin holhousindeksin. Sillä mitataan erilaisiin nautintoaineisiin liittyviä veroja ja säätelyä. Hyvä Suomi!

(jatkuu)

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Wahlroosin madonluvut Suomelle, osa 1

Björn Wahlroos on julkaissut uuden kirjan. Uutukaisen nimi on ”Kuinkas tässä näin kävi?" (Otava, 2019) Sen tarkoitus on valaista sodan jälkeistä taloushistoriaa ja talouspolitiikka onnistumisineen ja virheineen. Onnistumiset Wahlroos ajoittaa sodan jälkeisiin toipumisen vuosiin investointiohjelmineen, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaihtelevaa, ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä ankarammaksi käy kirjoittajan kritiikki. Wahlroos on päättänyt nyt kertoa, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, ja miten niitä pitäisi hoitaa jatkossa.

Saadakseen syvyyttä sanomisilleen Wahlroos on jakanut kirjan sisällön kreikkalaista mytologiaa mukaileviin osiin Genesis-Hybris-Nemesis. Eli mistä kaikki alkoi, miten itsevarmuus ja nöyryyden puute saivat vallan ja miten kaikki päättyi siihen, että saamme ylitsevuotavasta itsevarmuudesta (kostona) ansioidemme mukaan. Vielä kuitenkin voidaan nousta tuhkasta: kirjan neljännen eli viimeisen osan nimi on Renessanssi, uudelleensyntyminen.

Kirjan kirjoittaminen on Wahlroosin mukaan aloitettu jo vuonna 2015, jolloin talouden kehitys näytti toteuttavan finanssikriisin jälkeistä pysähtyneisyyden uraa. Kirjoittajan ajatus itseään toteuttavasta epätoivottavasta kierteestä meni myttyyn, kun talous alkoi piristyä vuonna 2016. Hän innostui keskeneräisestä kirjasta uudelleen, kun talous näytti vuosikymmenen lopulla jälleen menevän siihen suuntaan kuin Wahlroosin alkuperäinen ”käsikirjoitus” osoitti eli kohti huonompia aikoja.

Sixten Korkman pisti vinoillen HS:n kolumninsa (12.11.2019) nimeksi ”Kuinkas tässä näin hyvin kävi (- entä vastedes)”. Hän halusi käsittääkseni sanoa, että eletty aika ei todista hunningolla olevaa taloutta ihan niin itsetarkoituksellisen suoraviivaisesti kuin Wahlroos haluaa nähdä. Erikoista Wahlroosin näkemyksessä on se, että kun hän haluaa selvästikin toimia jonkinlaisena tulevaisuuden näkijänä pitkiä linjoja määritellen, hän kuitenkin antaa kirjoittamaansa vaikuttaa suhdannevaihtelut ja muut lyhytvaikutteiset asiat.

Wahlroos valittaa, ettei kukaan oikein jaksa kuunnella hänen madonlukujaan, kuinka ”asiat ovat huonolla tolalla”. Hän kokee siis olevansa huutavan ääni korvessa. Wahlroosin mukaan toivoa kuitenkin on, kunhan tehdään niin kuin hän sanoo - tai tällainen vaikutelma lukijalle ainakin jää.

Yllätys ei ole, että Wahlroos on patamusta porvari, mutta se hämmästyttää, miten aggressiivisen kielteisesti hän reagoi punamultahallitukseen: kaikki pilataan taas kerran. Ensin tosin porvarit pilasivat asiat lehmänkaupalla, jossa soten valinnanvapaus ja maakuntahallinto pistettiin kytkettiin yhteen ja sitten – vaiheessa kaksi - tällä sekasikiöllä aiheutettiin ”vasemmistohallitus”. Tässä tilanteessa Wahlroos ei näe muuta mahdollisuutta kuin tähytä ”taivaanrantaan, ainakin neljän vuoden päähän”.

::::::::::::::::

Wahlroos ankkuroi kirjansa Genesiksen vuoteen 1952, jolloin Suomessa julkaistiin kaksi tulevaisuutta käsittelevää kirjaa: Tove Janssonin muumikirja ”Kuinkas sitten kävikään?”. Toinen kirja oli Urho Kekkosen ”Onko maallamme malttia vaurastua?”. Molemmat tarjosivat omilla tavoillaan näkymän tulevaisuuteen viitaten samalla lupauksia herättävään menneisyyteen.

Wahlroos ihailee tuolloista investointihalukkuutta (valtio + yksityiset) ja sosiaaliturvan matalaa tasoa. Hän kertaa hengästyttävällä tahdissa – ja mutkia oikoen – Suomen taloushistoriaa toisesta maailmansodasta lähtien aina 2010-luvulle saakka. Wahlroosin kertomana Suomen lähihistoria näyttää yhtenäiseltä menestystarinalta – ei siinä paljon lamat paina. Viimeinen loistokausi sijoittuu vuosien 1994 ja 2008 väliin (bkt-kasvu keskimäärin 3,8 % vuodessa). Toki Wahlros kehaisee myös hyvinvointivaltion suuria saavutuksia, joita hän ei kiellä.

Wahlroos ihmettelee suureen ääneen, miten on mahdollista, että ennätysalhaisista koroista huolimatta investointiaste finanssikriisin jälkeisellä vuosikymmenellä jäi alas. Jos Wahlroosin tarkoitus on sanoa, että 1950-luvulla asiat osattiin oikein, kun ”maallamme oli malttia vaurastua”, niin kyllä suurimpana syynä talouden elpymiseen oli kaikkialla maailmansodan jälkeiset ”kultaiset vuodet”. Tätä kehitystä valtion ja yksityiset investoinnit vahvistivat edelleen. Se on selvää, että ihmiset säästivät kansantalouden hyväksi tinkien omista tarpeistaan. Valinnanvaihtoehdot olivat säästäjillä vähissä. Pankit jakoivat suuret teollisuusyritykset keskenään. Jotenkin Wahlroosin selitykset tuntuvat jälkijättöisiltä: koko rahamarkkina muuttui tultaessa 1980-luvulle. Menneiden haikaileminen on sidoksissa tuolloisiin olosuhteisiin.

Ajat muuttuivat lähempänä nykyaikaa toisenlaisiksi. Parasta ”teollistamispolitiikkaa” finanssikriisin edellä tuntui olevan ”to make money out of money”. Oli yksi suuri poikkeus. Nokian käsittämätön menestys globaaleilla markkinoilla on Suomen teollisuuden historiassa vertaansa vailla oleva saavutus. Kehitettiin aivan uusi teollisuuden ala. Itse asiassa voidaan sanoa, että Nokia on koko Suomen kehittyneen hyvinvointivaltion synteesi, sen tuottama briljantti lainkaan väheksymättä Dreamteamin saavutuksia.

Mitä tulee teollisuustuotteiden vaatimattomaan vientiin finanssikriisin jälkeisinä vuosina, niin globaalin talouden muutoksilla on niihin suuri vaikutus. Tilanne oli aivan erilainen kuin sodanjälkeisessä paikallis- ja aluetaloudessa. Ongelma taitaa olla sama kaikkialla läntisessä maailmassa.

Neuvostoliiton kanssa käyty bilateraalinen kauppa oli yksi merkittävä syy Suomen kansantalouden menestykseen varhaisimpina vuosikymmeninä. Wahlroos myöntää sotakorvausten merkityksen Suomen teollisuuden katalysaattorina varauksin. Menettikö Suomi etsikkoaikansa, kun joutui panostamaan idänkauppaan länsiviennin sijasta? Wahlroosin mielestä Neuvostoliiton kauppa ei edistänyt teollisuuden uustuotantoa , vaan vahvisti ”vain ” vanhaa ja on tässä oikeassa. Tuotekehitys ei ollut riittävän ripeää länsimarkkinoita ajatellen. Luotiin teollinen pohja, jossa myytävät tuotteet olivat ”hevosta suurempia”. Neuvostoliiton kaupan varjolla ”myimme sielumme” naapurille, toteaa Wahlroos.

Metalliin verrattuna metsäteollisuus oli mukana kovassa kansainvälisessä kilpailussa, koska se toimi länsimarkkinoilla. Osaaminen oli Suomessa korkealla tasolla. Maailma kuitenkin muuttui. Kilpailuympäristö tiukkeni 1990-luvulle tultaessa. Seurauksena oli runsaasti metsäyhtiöiden fuusioita. Jäljelle jäi kolme suurta yhtiötä. Wahlroos erittelee metsäteollisuuden vaiheet asiantuntevasti. Kirja on mainio yhteenveto Suomen teollisuuden fuusioista kymmenien vuosien ajalla. Sitä voi käyttää teollisuushistorian käsikirjana.

Wahlroos tuo esille, että ”bilateraalikaupan huippuvuonna 1951 yli puolet ulkomaankaupastamme maksettiin clearing-järjestelyn kautta”. Kauppa pysyi kohtuullisesti tasapainossa. Kauppa vaikeutui vasta, kun Neuvostoliiton olemassaolo alkoi horjua 1990-luvulle tultaessa. Tämän tyyppinen kauppa soveltui huonosti globaaliin ympäristöön. Kauppa-, ulko- ja sisäpolitiikka olivat yhteistyön eri puolia, joita vaalittiin huolella. Tämä toi Neuvostoliiton kaupalle luoteenomaisia piirteitä kanssakäymisen ja suhteisiin. Mukaan tuli suomettumista ja laatuongelmia, sillä länsikaupan ja idänkaupan laatustandardit eriytyivät ajan mittaan.

Neuvostoliiton kaupan romahtaminen 1990-luvun vaihteessa merkitsi konkursseja yrityksille, jotka eivät olleet kilpailukykyisiä länsimarkkinoilla.

Wahlroosin kirja on paljolti Suomen teollisuuden historian kertausta. Hän käy läpi paperin, metallin, teva-teollisuuden ja Nokian yhteenvedonomaisesti.

:::::::::::::::::::::

Kekkosen uraa Wahlroos seuraa lähinnä valtaoikeuksien kannalta. Hän toteaa vallan kasvun, kokien sen pääosin myönteisenä lukuun ottamatta kahta viimeistä kautta. Wahlroos rientää kuitenkin kursorisesti asiasta toiseen pysähtymättä pohtimaan vallan käytön oikeutusta. Käteen jää Singaporen Lee Kuan Yewin ja Kekkosen vertaaminen toisiinsa. Kumpikin nähdään kapea-alaisesti talouden hoidon ”suojelijana” kiinnittämättä riittävää huomiota demokratian kaventumiseen. Wahlroos ei peittele autoritaarisen hallinnon ihailuaan. Wahlroos ei ole historioitsija eikä yhteiskuntatieteilijä. Hänen näkökulmansa on oikeistolaisen talousmiehen näkökulma.

Kekkosen uran päätöksen 1980-luvun vaihteessa Wahlroos näkee Genesis-vaiheen päättäjänä. Oli siis synnytetty lupaava yhteiskuntamalli, jota piti lähteä kehittämään eteenpäin……

(jatkuu)

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Kansa, joka uskoo tieteeseen

Tieteen tiedotus ry teettää tiedebarometrin kolmen vuoden välein. Tiedebarometrilla tutkitaan suomalaisten asenteita tieteeseen ja teknologiaan. Tämän vuotinen tutkimus oli järjestyksessä seitsemäs.

Vastaukset saatiin yli kahdeltatuhannelta 18-70-vuotiaalta kaikkialta Suomesta.

Hyvin moni – muun muassa minä – on epäillyt, että ns. huuhaa-tieto on voittanut alaa ihmisten keskuudessa. Tämä käsitys johtuu pääosin some-viestinnän sisällöistä räjähdysmäisestä kasvusta sekä ulkomailta varsinkin Yhdysvalloista kantautuneista tiedosta, joiden mukaan ”valeuutisten” ja ”vaihtoehtoisten totuuksien” jokapäiväisyys on lisääntynyt. Kysymys on tietysti saadusta vaikutelmasta.

Uuden barometrin mukaan tieteen välittämään tietoon luotetaan ja paras osoitus positiivisesta suunnasta on, että luottamus tieteelliseen tietoon on kasvanut ja on kaiken kaikkiaankin tutkimushistorian korkeimmalla tasolla. Mistä uskon horjuminen tieteelliseen tietoon on sitten peräisin? Voisiko olla niin, että epätieteellisen tiedon levittäjien äänekkyys on luonut vaikutelman huuhaan kasvavasta määrästä?

Nyt tutkittiin ensimmäistä kertaa poliittisen kannan yhteyttä instituutioita kohtaan tunnettuun luottamukseen. Huomattavaa on, että puolueiden kannattajien välillä on eroa, vaikka keskimäärin luottamusluvut ovatkin korkeat. Suurinta luottamus tieteeseen ja tutkimukseen oli vihreillä, sitten tulevat jonkun matkan päässä kokoomuksen, vasemmistoliiton, sdp:n ja keskustan kannattajat lähes kiinni toisissaan. Kaikilla näillä epäluottamusluvut jäävät neljän ja 10 prosentin välille. Selvästi muista poikkeavat perussuomalaisten kannattajat, joilla luottamus tieteeseen ja tutkimukseen on selvästi heikompi kuin muilla. Samansuuntainen tulos, mutta vielä selvempänä saatiin äänestämättömiltä.

Tulos vastaa ainakin minun mielestäni hyvin odotuksia. Arvioisin, että kriittisimpien mielestä tiede yhdistetään eliitin hallussa olevaan totuuteen, johon vaistomaisesti tunnetaan epäluuloa.

Ilmastopolitiikka on viime aikoina selvimmin muodostanut jakolinjan: on niitä, jotka ottavat ilmastonmuutosvaaran vakavasti, ja sitten on niitä, joiden mielestä kysymys on ilmastohysteriasta. Ilmastonmuutosuhkista varoittaminen on kritikoiden mielestä silloin epäilyttävää, kun se haittaa esimerkiksi elinkeinojen harjoittamista tai työmatkaliikennettä. Suurin ero on jälleen vihreiden ja perussuomalaisten välillä, ja ero on räikeä.

Tieteen kehitystä seurataan kansalaisten keskuudessa yleisesti ottaen tarkasti. Kiinnostavinta kyselyn mukaan on tieteen yleinen kehitys, sitten tulee lääketieteen kehitys ja seuraavana ympäristön tilaa koskeva tutkimustieto. Heti tuntumassa tulee iloisesti yllättäen historiantutkimus, joka miellyttää tämän blogin kirjoittajaa. Tässäkin pohjana on varmasti yleistiedon kunnioitus Suomessa, on hyvä tietää kaikesta jotakin.

Selvä muutos on tapahtunut luottamuksessa huuhaaseen: sen suosio on laskenut pitkään. Testattavina olivat käsitteet kansanparannus, homeopatia, luontaislääkkeet, horoskoopit, ufousko ja telepatia. Kaikkien näiden suosio on laskenut vuosien varrella. Odotetusti kansanparannus herättää eniten luottamusta: kolmasosa uskoo sen voimaan. Perinne on niin vahva, että epäily kansanparannuksen epätieteellisyydestä saa väistyä kolmanneksen mielestä.

Tietenkin voidaan todeta, että huuhaaseen kohdistuva parinkymmenen prosentin kannatus on sekin korkeahko. Tämä vain todistaa, että vielä on tieteellä töitä.

Kun kysyttiin luottamusta instituutioita kohtaan, syntyi tulos, jossa kärjessä olivat poliisi ja puolustusvoimat. Tuntumassa seurasivat yliopistot ja korkeakoulut. Seuraavina tulivat tutkimuslaitokset. Luottamus opilliseen sivistykseen on siis korkealla tasolla.

Kohtuullisen korkealle sijoittuivat myös Euroopan unioni ja eduskunta. Viimeisessä – ja heikoimmassa - lohkossa olivat sitten poliittiset puolueet (heikoin luottamus kyselyssä mainituista), suuryritykset, kirkko, kansalaisjärjestöt ja ammattiyhdistysliike. Suomalaiset ovat epäluuloisia suuria mammutti-instituutioita kohtaan.

Demokratian toteutumisen kannalta ikävää oli, että poliittiset puolueet olivat suuren epäluottamuksen kohteena. Ne ovat ikään kuin yhteiskunnallisen pahoinvoinnin sijaiskärsijöinä, sylkykuppeja. Mielestäni ne eivät ansaitse heikkoa sijoitustaan. Peräti 50 prosentin mielestä luottamus oli melko tai hyvin vähäistä ja toisaalta hyvin suurta luottamusta poliittisia puolueita kohtaan tunsi vain yksi (1) prosentti vastaajista! Ongelma on, että poliittisten puolueiden epäsuosion kautta leimautuu koko edustuksellinen demokratia.

Tieteen tekijöitä ei odotetusti tunnettu kovin hyvin. Äänet kertyivät muutamille, kuten A.I. Virtaselle, Arvo Ylpölle, Esko Valtaojalle, Kari Enqvistille, Syksy Räsäselle, Linus Torvaldsille, Liisa Keltikangas-Järviselle ja Bengt Holmströmille.

Tiedettä seuraa vastaajista yhdeksän kymmenestä, josta on syytä olla ylpeä. Usko tieteen laatuun on myös korkealla tasolla. Tiedon hankinnan välineistä internet ja sosiaalinen media saavat korkean sijoituksen, mutta ehkäpä ihmiset ovat oppineet lähdekriittisesti tarkastelemaan näitä tiedonlähteitä. Sen sijaan televisio ja radio ovat menettäneet asemiaan tiedonlähteinä.

Odotetusti korkeakoulutetut suhtautuivat luottavaisimmin tieteen saavutuksiin, mutta yleensäkin kansalaisten keskuudessa tieteen mahdollisuuksiin luotetaan enemmän kuin tutkimussarjan lähtövuonna 2001.

Tutkimus kumoaa sen oletuksen, että ihmiset ovat pessimistisiä uskossa tieten mahdollisuuksiin. Muutosta on selvästi tapahtunut verrattuna vuoteen 2001. Jopa muuntogeenistä ruokaa kohtaan tunnetut epäluulot ovat vähentyneet.

:::::::::::::::::::::

Tutkimus vahvistaa uskoa, että tiedemaailma on edelleen vahvoilla ihmisten keskuudessa. Nykyaika tarvitsee yleissivistävän ”tiedon muurin” suojakseen, jotta voidaan taistella kvasitietoa vastaan. Jossain määrin arveluttaa on tutkimuksessa näkyvissä oleva polarisoituminen tieteeseen suhtautumisessa, mutta sekin on moniin muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin verrattuna vain kohtuullista.

torstai 14. marraskuuta 2019

Turvallisuuspoliittinen kuva muuttuu ja tarkentuu

Ranskan presidentti Emmanuel Macron hätkähdytti julistamalla The Economistissa Naton aivokuolleeksi. Macronin tarkoitus oli herätellä Nato-kumppaneitaan. Ei hän tarkoittanut lausuntoaan otettavaksi kirjaimellisesti. Olipahan muistutus siitä, että nykyinen liittolaismaiden etujen ristiriitatilanne Naton sisällä on asia, josta puhuminen on ollut vaikeaa.

Macron moitti Natoa yhteistyön puutteista ja Yhdysvaltain presidenttiä ennalta-arvaamattomuudesta. Hän viittasi siihen tosiasiaan, että eurooppalaiset liittolaiset eivät voi enää luottaa USA:n apuun. Hyökkäys Naton puutteellisia yhteistyökyvykkyyksiä vastaan oli niin voimakas, että liittokansleri Angela Merkel ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kiirehtivät torjumaan Macronin lausumat, minkä Macron tietenkin tiesi jo ennakolta.

Mielenkiintoista tässä oli se, että Macron käytti tilaisuutta hyväkseen ajankohtana, jolloin juhlittiin Berliinin muurin 30 vuoden takaista murtumista. Hän siis pilasi juhlat ainakin osittain. Tiesipähän saavansa maksimaalisen huomion. Mutta Macronin viestissä oli totta enemmän kuin toinen puoli.

Jotkut ovat nähneet länsivaltojen keskuudessa syntyneessä tilanteessa tyhjiön, jota Macron yrittää täyttää. Miten se ilmenee? Ei tarvitse kuin vilkaista Lähi-idän tilannetta niin havaitsee, että koordinaation puute on leimaa antava piirre Nato-liittolaisten kesken. Maallikko ihmettelee, mitä pitää sisällään Turkin Nato-jäsenyys. Mihin se Turkkia sitoo? Macron haluaa negatiivistyylisellä aloitteellisuudellaan tarttua härkää sarvista ja tehdä tilaa itselleen ja Ranskalle.

Nyt on nähty, että Donald Trump ei katso aiheelliseksi tiedottaa Yhdysvaltain joukkojen siirroista Syyriassa: America first! Samainen välinpitämättömyys leimaa Trumpin muitakin toimia. Asiaan kuuluu että ulkoministeri Mike Pompeo käyttää muurin 30-vuotisjuhlissa kohteliaan puheen Naton yhteistyökyvystä….. tynnyri kumisee tyhjyyttään….

Monien mielestä Naton pitäisi olla vahvimmillaan, kun maailmantilanne on täynnä ristiriitaisuuksia ja kummallisuuksia. Jo Kiinan ja Venäjän aggressiivinen - rauhanaikainen - toiminta edellyttäisi – jos vanhat merkit pitäisivät paikkana - liittolaisten saumatonta yhteistyötä.

Trumpin vaatimus eurooppalaisten liittolaisten puolustusmenojen kahden prosentin bkt-osuudesta on joillekin maille erittäin vaativa tavoite. On siis kehitettävä vaihtoehtoisia strategioita. Siksi Macron tähyääkin EU-maiden tiiviimpään suhteeseen puolustus- ja turvallisuusasioissa. Presidentti Niinistön ajoittain suuria epäilyjä herättänyt vannominen Euroopan turvallisuusyhteistyön nimiin on Macronin lausunnon valossa hyvinkin perusteltavissa. Toki matkaa yhteiseen puolustukseen on maratonin verran….

Ongelmana on Nato-maiden sisäpolitiikan riitaisuus: Englanti, Italia, Saksa, Espanja ovat kaikki enemmän tai vähemmän sekavassa tilassa. Naton koossa pysyminen vaatii hyvin toimiakseen liberaalin demokratian vahvaa voimassa oloa eikä nykyisen kaltaista puoluekentän samanaikaista polarisoitumis- ja pirstoutumisilmiötä. Meneillään on henkien taistelu toisaalta liberaalidemokraattisten voimien puolustuksellisen taistelun ja toisaalta aggressiivisten populististen ja nationalististen voimien välillä.

::::::::::::::::::::::

Kuin tilauksesta juuri tähän kohtaan ajoittuivat puolustusministeri Antti Kaikkosen ja meppi Eero Heinäluoman puheenvuorot Suomen turvallisuuspolitiikan kahdesta uudesta näkökulmasta. Jotenkin minusta tuntuu, että heidän pitämänsä puheenvuorot edustavat uutta maltillista turvallisuuspoliittista aspektia Jussi Niinistön poukkoilevan ja yli-innokkaan Nato-aktiivisuuden jälkeen.

Kaikkonen totesi valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa 11.11.2019, että meidän on vältettävä – niin kuin hän sanoi – ”kyberalarmismia”, so. liioiteltua uhkakuvien maalailua. Uskon, että puheenvuoro on tarkkaan mietitty ja myös presidentin tarkistama linjapuhe. Merkit maatamme uhkaavasta kyberhyökkäyksestä ovat vähäiset.

Kaikkonen totesi myös pitävänsä monia uusia ”sotakäsitteitä” ongelmallisina ja osittain yliampuvina (hybridisodankäynti, informaatiosota). Tervetulleita huomioita! Kysymys on merkittävästä vasta-argumentista niiden väitettyjen uhkien keskellä, joiden parissa elämme. Tietenkään Kaikkonen ei ollut puheessaan naiivi. Koko ajan voi tapahtua melkein mitä tahansa, selkeät ylilyönnit on kuitenkin torjuttava. Vapaasti tulkiten ymmärrän Kaikkosen tarkoittaneen mm. Ruotsin rannikon taannoisia ”sukellusvenenäkyjä” ja Airiston helmen maahanhyökkäystä varten suunnitellun ”helikopteritukikohdan” kaltaisia sensaatiotavoitteisuutta ruokkivia uutisotsakoita ja artikkeleita, joiden tarkoitus oli ainakin rivien välissä herättää ”alarmismia”.

Eero Heinäluoma viittaa Demokraatti-lehden haastattelussa 12.11.2019 Macron puheeseen todetessaan, että Suomessakin olisi aihetta päivittää ”Nato-sanakirjaa”. Heinäluoma viittaa turvallisuuspolitiikan vanhaan levyyn, jota pyöritetään huomaamatta turvallisuuspoliittisen ympäristön herkkiä muutoksia.

Syyrian tilanne on testi, jota on syytä tarkkaan seurata. Turkki, Venäjä ja USA ovat liikkeessä toisiinsa nähden ja pelikentän alustan tarjoavat Syyria, Irak ja Iran. Heinäluoma kokee Syyrian tilanteen Naton kylkeen aiheutuneena ”lommona”. USA petti kurdit, jotka kantoivat raskaan vastuun Isisin vastaisessa taistelussa USA:n liittolaisina.

Heinäluoma tarttuu Macronin tavoitteeksi asettamaan eurooppalaisen puolustuksen kehittämiseen. Hän näkee Yhdysvaltain politiikassa pitkäjänteisemmän kehitysjuonteen kuin vain Trumpiin liittyvän epäjohdonmukaisen ailahtelun: Yhdysvaltain sotilaallinen ote varsinkin Euroopassa on höltymässä.

Heinäluoma vannoo oman uskottavan puolustuksen ja yhteistyöverkostojen nimiin (Ruotsi, EU, Nato-kumppanuus). Näistä Heinäluoma haluaa nostaa esille EU:n puolustusyhteistyön. Sen Suomen kansa hyväksyy paljon helpommin kuin Nato-liittolaisuuden.

Heinäluoma pitää tärkeänä – kuten minäkin – että emme ole yliaktiivisina vuosina hurahtaneet Naton turvallisuuslupauksiin ja kiittelee presidentti Niinistön tasapainoista, hötkyilemätöntä ja johdonmukaista turvallisuuspoliittista linjaa.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Kuinka sosialistinen Suomi on?

Amerikkalainen oikeistolainen (libertaari) senaattori Rand Paul on kirjoittanut teoksen ”The Case Against Socialism”, jossa hän propagoi oman ideologiansa mukaisesti kapitalismin puolesta sosialismia vastaan. Itse kirjaa minulla ei ole ollut luettavana, joten olen uutisoinnin varassa. Tästä johtuen kiinnitän tässä huomiota vain amerikkalaiseen käsitesekaannukseen, joka liittyy sosialismiin.

Kysymys on periaatteellisesti tärkeästä asiasta, sillä Rand Paulin teksteissä pyritään tietoisesti sekoittamaan Yhdysvaltain ideologian läpitunkema sisäpoliittinen debatti tiettyihin tosiasioihin, jotka asianomaiselta on jäänyt hämärän peittoon.

Kun vasemmistolainen senaattori Bernie Sanders, joka pyrkii jälleen seuraavissa vaaleissa Yhdysvaltain presidentiksi (oikeammin demokraattien presidenttiehdokkaaksi) puhuu Skandinavian maiden yhteydessä sosialismista, hän tarkoittaa käytännössä skandinaavista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Monien huonosti informoitujen amerikkalaisten mielestä (ja heitä on paljon) hyvinvointiyhteiskunta ja sosialistinen järjestelmä ovat yksi ja sama asia. Tästä voi rakentaa joko yhteiskunnallisen kauhukuvan tai paratiisin tai mitä tahansa siltä väliltä. Niinpä Venezuela ja skandinaavinen ”sosialismi” sekoitetaan eräissä arvioissa järjettömällä tavalla toisiinsa. Rand Paul käyttää Venezuelaa kattavana esimerkkinä sosialismin kauheuksista.

Monet vasemmistolaisesti suuntautuneet amerikkalaiset, jotka ovat kypsyneet oman maansa kapitalismiin ovat rakentaneet mielessään skandinaavisen ihanneyhteiskunnan, joka ei ole aidosti muuta kuin hyvinvointiyhteiskunta ihanuuksineen ja puutteineen.

Jokin aika sitten julkaistiin gallupin tulos, jonka mukaan USA:n demokraateista 57 prosentilla oli myönteinen kuva sosialismista. Mitä nuoremmista on kyse, sitä suurempi on ”sosialismin” kannatus. Tässäkin kyselyssä ”sosialismi” on käsitettävä skandinaaviseksi sosiaaliseksi markkinataloudeksi, joskaan en lähde kieltämään nuorten radikaalien mahdollisia sosialismisympatioita. Kaikki tämä kielii erityisesti nuoria koskettavasta sosiaalisen koheesion vaikeutumisesta, so. nuorten yhteiskunnallisen nousun haasteellisuudesta.

Kirjassaan Rand Paul on ottanut tehtäväkseen osoittaa Skandinavian maiden olevan kaikkea muuta kuin sosialistisia; muutoinhan hän joutuisi myöntämään, että sosialismi on onnistunut näissä Pohjois-Euroopan maissa. Molemmat, sekä Bernie Sanders että Rand Paul johdattavat kannattajiaan omaan suuntaansa. Paul käy vastahyökkäykseen ”sosialistista Skandinaviaa” vastaan ja väittää Skandinavain maiden menestyksen johtuvan niissä vallitsevasta kapitalismista.

Paulin tapa oikoa mutkia suoraksi on tyypillistä amerikkalaisen polarisaation mukanaan tuomaa räikeää kahtiajakautuneisuusprobleemaa.

Mikä on siis yhteiskunnan vastuiden osuus tuotetuista palveluista esimerkiksi Suomessa? Mitä mittareita pitäisi käyttää? Käsittelen asiaa seuraavassa tavalla, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä sosialismin kanssa, mutta joka valaissee yksityisen ja julkisen roolien suuruutta Suomessa.

:::::::::::::::::::::

Jopa presidentti Niinistö yhdisti julkiset menot ja bruttokansantuotteen muutama vuosi sitten harhaanjohtavalla tavalla sanoessaan julkisen sektorin suuruuden oleva 58 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tätä ovat monet toistelleet, kauhistellen julkisen sektorin suurta osuutta. Luvuissa on kyllä vinha perä, mutta silloin käsitteet on pidettävä visusti selkeinä. Eli julkisten menojen suhde bkt:hen on todellakin noin 57-58 prosenttia (ihan tarkkaa tämänhetkistä prosenttilukua minulla ei ole). Bruttokansantuote ei kuitenkaan koostu julkisista menoista, vaan em. laskentatavassa kyse on vain kokoluokkavertailusta kahden erillisen asian välillä! Tietenkin tämä vertailu voidaan tehdä, mutta sitten voidaan suhteuttaa melkein mitkä tahansa kaksi suuretta ja saada jokin prosenttiluku!

Kuten Tilastokeskuksen Tuomas Rothovius on todennut, ”julkiset menot eivät ole osa bruttokansantuotetta vaan sananmukaisesti menoja. Bruttokansantuote taas ei koostu menoista, vaan siitä mitä Suomi tuottaa eli sillä tarkoitetaan vuoden kuluessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettua arvoa”.

Asia selkenee - toivon mukaan - jos verrataan yksityisiä menoja bkt:hen: yksityiset menot ovat bruttokansantuotteeseen suhteutettuna 180 prosenttia (ja julkiset siis 57 prosenttia) bkt:stä! Jos siis lasketaan kaikki yksityisen sektorin menot, summa ylittää kirkkaasti bruttokansantuotteen arvon.

Pitää puhua yksityisen ja julkisen sektorin osuudesta bruttokansantuotteesta. Tällöin paljastuu, että julkisen sektorin osuus on noin 20 prosenttia bkt:stä. Jos käytetään 57-58 prosentin suhdelukua (mikä sinänsä on oikein) on vaara, että suhde käsitetään väärin siten kuin yllä on osoitettu.

Mainittu 20 prosenttia julkisen sektorin osuutena bkt:stä on varsin ymmärrettävän tuntuinen ja vastaa maalaisjärkeä. Luku voi vaihdella jonkin verran esim. kuumenevan korkeasuhdanteen tai laman seurauksena (bkt voi laskea tai nousta voimakkaasti ja julkiset menot reagoivat hitaasti muutokseen) sanokaamme 17 ja 23 prosentin välillä.

Suomen lukuja tarkasteltaessa on huomioitava, että eläkkeet ovat suurelta osin julkisen sektorin puolella!

Entä miten Suomi sijoittuu julkisten menojen kansainvälisessä vertailussa? Kaikista Euroopan maista Suomi sijoittuu julkisissa menoissa kärkipäähän, mutta Skandinavian maista häntäpäähän eli olemme juuri siinä paikassa, missä voisimme Suomen suurin piirtein kuvitella olevan.

::::::::::::::::

Suomi ei sovi esimerkiksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Siitä voi käyttää hiukan vanhahtavaa nimeä sosiaalinen markkinatalous. Oleellista Suomea tarkasteltaessa on huomioida edellä esitetyt osuudet bkt:stä. Ne ilmaisevat Suomen ”sosialismin asteen” eksaktisti. Suomessa ei luoteta pelkästään markkinoiden vakauttavaan vaikutuksen, vaan markkinataloutta täydennetään palvelutuotannossa julkisen sektorin kohtuullisen suurella osuudella. Sosialismi-nimisen yhteiskuntajärjestelmän kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

Niin, kuinka sosialistinen Suomi on amerikkalaisen mittapuun mukaan? Lähinnä kysymys on siitä, miten arvioidaan koulutusta varhaiskasvatuksesta yliopistoon saakka ja suurta osaa terveydenhoitoa, jotka kaikki ovat Suomessa vahvasti yhteiskunnan verovaroin rahoittamia.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Lukion historianopetus muuttuu

Todettakoon aluksi, että olen ”vanhan koulun” (1960-luku) kasvatti. Tarkoitan nyt koulua, joka yleissivistävässä mielessä opetti vähän kaikkea tai kaikesta jotakin. Ainakin kuvittelin luoneeni kohtalaisen yleissivistyksen pohjan tämän vanhan hyvän koulun aikana. Vasta myöhemmin lukion jälkeen erikoistuttiin ammattiin johtaviin opintoihin tai syvennettiin yleissivistystä jollakin tai joillakin aloilla. Tietenkin oli myös ammattikouluvaihtoehto.

Paljon on aikaa kulunut noista päivistä.

Sain idean tähän kirjoitukseeni Hesarin artikkelista ”Lukio astuu uuteen aikaan” (7.11.2019), jossa esiteltiin lukioiden uuden opetussuunnitelman periaatteita, jotka otetaan käyttöön paikallisesti elokuussa 2021. On suoraan myönnettävä, etten ole seurannut kovin tarkkaan opetussuunnitelmaan tehtyjä muutoksia kuluneiden vuosikymmenien aikana, mutta en todellakaan kaipaa aikaa, jolloin päntättiin, mitä tapahtui Thermopylain solassa 2500 vuotta sitten.

Keskityn ohessa historianopetukseen.

Kirjoitin koulun historianopetuksesta edellisen kerran 22.12.2013 otsakkeella ”Miksi lukion historia on tärkeä aine?”. Silloin totesin mm. seuraavaa: ”Mielestäni historian opetuksen keskeisenä tavoitteena tulisi olla nykypäivän ymmärtäminen historian avulla. On mielenkiintoista löytää/pohtia/ymmärtää tapahtumien A, B, C ja D syy- ja seuraussuhteita. Historia ei varsinaisesti opeta (tai jos opettaa, niin opettaa joko oikein tai väärin), mutta se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi oppia.”

Huomaan, että oma ajatukseni historian merkityksestä ja historian opetuksesta on muuttunut tai ainakin tarkentunut kuluneiden kuuden vuoden aikana. Lukion opetussuunnitelman perusteet 2020-luvun vaihteessa tuntuvat juuri tähän aikaan ympättynä perustelluilta.

En puutu tässä oppimääriin (opintojaksoihin), jotka on määritetty opsin perusteissa, vaan keskityn oppisisältöihin perustana Hesarin haastatteleman apulaisrehtori Risto Sarvilinnan määritykset.

Nyt tavoitteena ovat laajemmat kokonaisuudet, ja ”pyritään näkemään entistä paremmin asioiden väliset yhteydet ja linjat”. Oikein! Tämä vastannee omaa kuuden vuoden takaista linjaustani (”A,B,C,D”).

Toinen tärkeä periaate kuuluu näin: ”Tätä nykyä halutaan korostaa ymmärrystä ja analyyttista otetta. Etenkin historia mielletään joskus aikajanalla olevien faktojen opetteluksi. Siitä halutaan pois. Samalla halutaan tuoda historiaan tulkintaa sekä menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua.

Tässä tullaan ydinkysymykseen, ”ymmärtämiseen”. Viittaan tässä Hannah Arendtiin, jonka uran ja elämän avainlauseita oli ”haluan ymmärtää”. Hän halusi ymmärtää, mitä natsismi syvällisimmin merkitsi ihmisille ja mitä oli totalitarismi. Arendtin ajattelun ytimessä on, että kehityskulkuja ei voida seurailla pelkästään empiirisesti ja kronologiana, vaan täytyy luoda yleisempi kehys, jonka avulla hahmotetaan ilmiön so. vaikkapa totaalisen järjestelmän luonne.

Erittäin relevantti on opsin perusteiden kohta, jossa korostetaan a) tulkintaa ja b) menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelua. Menneisyyttä voi peilata nykyisyyden ymmärtämisen lähtökohtana, vaikka historiasta oppimielessä ei olisikaan kysymys. Tätä korostin jo kuuden vuoden takaisessa kirjoituksessani.

Uusissa opsin perusteissa painotetaan käsitteiden oppimista, jota itsekin pidän avainasiana. Käsitteiden ymmärtäminen, josta Hesarin haastattelussa mainitaan esimerkkinä ”demokratia”, on avainasia. Lienenkö oikeassa, jos sanon, että oman yhteiskunnan käsittämisen ja sisäistämisen välineenä käsitteiden tuntemisella on arvaamattoman suuri merkitys?

:::::::::::::::::

Uuden opsin perusteiden toteuttamisen ja soveltamisen haasteena on varmaankin niiden sovittaminen ylioppilaskirjoituksiin, koska yksi tavoite näyttää olevan historian yhdistäminen muiden oppiaineiden kanssa. Ylioppilaskirjoituksissa kokeet jakautuvat edelleen oppiaineittain, jos olen oikein ymmärtänyt.

Kirjoittamieni noin 1600 blogikirjoituksen kokemuksella painottaisin kolmea asiaa: 1) Faktojen merkitystä historian kulkujen kuvaajana (ml. vuosiluvut!) nykyisten vaihtoehtoisten totuuksien ja valeuutisten aikana, 2) Historian syy- ja seuraussuhteiden tulkintaa ja sisäistämistä sekä 3) Historian prosessien syvällistä ymmärtämistä.

Vielä haluaisin painottaa, että historia ei ole siis staattista: jokainen aika kirjoittaa oman historiansa. Tämän ymmärtäminen on mielestäni tähdellistä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Berliinin muuri – kylmän sodan symboli

YleTV1:stä tuli 4.11.2019 englantilainen dokumentti ”Berliinin muurin murtuminen”. Tuli tunne, että sehän oli vasta äsken…..mutta onhan siitä melkein ikuisuus. Monet muistikuvat vilisivät mielessäni dokumenttia katsoessani. Käytän tässä dokumenttia valikoiden ja vain tausta-aineistona.

Marraskuun 9. päivänä tulee kuluneeksi 30 vuotta muurin murtumisesta. Olen seurannut kylmän sodan ja samalla Berliinin muurin vaiheita 1960-luvun alusta saakka, ts. sen ajan, kun olen pystynyt saamaan jonkin tolkun maailman tapahtumista.

Aihe tuli tutuksi tutkimusmielessä laudaturtyöni kautta, jonka nimi oli ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Kylmä sota alkoi noin vuonna 1946, siis paljon ennen muurin pystytystä, mutta sen mureneminen yhdistetään kylmän sodan päättymiseen. Elettiin suurten mullistusten vuotta 1989. Muuri murtui äkkiä, melkein vahingossa, kun itäsaksalainen poliitikko Günter Schabowski lehdistötilaisuudessa tuli sanoneeksi, että ”muuri avataan heti”. Tilanne riistäytyi virkamiesten ja poliitikkojen käsistä ja äkkiä ihmiset olivat repimässä paloja muurista muistoesineiksi.

Noista muurin palasista tuli mieleen oma vierailuni Berliinissä kylmän sodan avainpaikoilla vuonna 2012. Blogikirjoituksessa ”Historia jatkuu Checkpoint Charliella” kirjoitin tuolloin tuntemuksia minulle niin mielenpainuneista asioista: ”……Vihdoin odottamattomassa paikassa keskellä Berliinin vilkasliikenteisintä kauppakatua Friedrichstrassea tulee vastaan etsimäni kohde Checkpoint Charlie -rajatarkastusasema tai pikemminkin sen jäljennös. Se on nakkikioskin kokoinen asema kylmän sodan päiviltä. Sen edessä on hiekkasäkkejä kerroksittain kuin silloin ennen. Kaksi sen ajan sotilaiksi puettua miestä otattaa kuvia turisteilla - tietenkin rahaa vastaan. Kaikkialla on pikkuputiikkeja myyden muurin palasia ja Ich bin ein berliner -Kennedy-paitoja. Tämä on aivan liian otollinen paikka, jotta rihkamakauppiaat olisivat voineet välttää aluetta…. Ja tietenkin lähettyvillä on Haus Am Checkpoint Charlie -museo.”

Ja vielä:

”Mielikuvitus loihtii esille vuoden 1961 lokakuun, jolloin Neuvostoliitto yritti estää rajanylityspaikoilla sovitun vapaan valvonnan (valvontavapaus Yhdysvaltojen , Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton sektoreilla). Kuuluisassa valokuvassa Yhdysvaltain panssarit ovat Checkpoint Charliella ja muutamien kymmenien metrien päässä seisovat Neuvostoliiton panssarit. Lopulta muutaman päivän ajan tihenevä jännitys laukeaa ja neuvostopanssarit vetäytyvät sivukadulle. Kylmän sodan yksi kuumimmista vaiheista on ohi”.

Ja vielä:

”Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Berliinissä 1961? Kuinka lähellä oli kolmas maailmansota Kuuba kriisin hektisimmillä hetkillä vuotta myöhemmin? Vastauksia ei ole, on vain spekulaatioita. Nikita Hrustsovin impulsiivinen käytös ei ollut omiaan herättämään luottamusta, että maailmanrauha olisi ollut varmoissa käsissä. Mutta ehkä kysymys oli vain sapelinkalistelusta, jolla pyrittiin osoittamaan oma voima. Viime kädessä sotaa ei kuitenkaan haluttu, vaikka Herman Kahn tuolloin laskeskelikin, että ydinsodassa voi olla voittaja. Sellaiseen ei jaksettu uskoa - onneksi.”

::::::::::::::::::::::

Mistä kaikki oikein alkoi? Alun perin sodan jälkeen Saksan alueella oli neljä (USA, Neuvostoliitto, Englanti, Ranska) miehitysvyöhykettä. Länsivaltojen miehitysvyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta eli Länsi-Saksa vuonna 1949. Vastaavasti Neuvostoliiton miehitysalueelle muodostetiin DDR eli Itä-Saksa. Lännen korkeampi elintaso, länsisaksalainen talousihme ja vapaus (musiikkia ja tukkamuotia myöten) houkuttelivat itäsaksalaisia länteen niin, että 1960-luvun alussa 2,7 miljoonaa itäsaksalaista oli muuttanut Liittotasavaltaan. Koko Itä-Saksan elinvoima työläisineen oli valumassa rautaesiripun toiselle puolelle. Itä-Saksan puoluejohto sai Neuvostoliiton vihdoin suostumaan kaipaamansa muurin rakentamiseen Berliinin keskelle (Neuvostoliitolle muuri oli tappio, sillä se kuvitteli sosialistisen järjestelmän etevämmyyden pystyvän torjumaan muuttoliikkeen). Muuri (aluksi itse asiassa piikilanka-aita) pystytettiin yhdessä yössä 13.8.1961, niinpä aamulla ei päässyt länteen eikä itään. Monet itäsaksalaiset, jotka kävivät päivittäin lännessä töissä tyrmistyivät yhtäkkistä ratkaisua.

Piikkilanka-aita kiersi koko läntisen Berliinin alueen, 155 kilomerin matkan. Kysymys ei ollut Berliinin halkaisevan esteen osalta pelkästä muurista vaan järjestelmästä, jonka muodostivat moninkertaiset fyysiset ja elektroniset esteet ja valvontalaitteet. Muuria vartioi 7000 itäsaksalaista sotilasta.

Alkoi suurimittainen pako länteen muurista huolimatta. Pakoon käytettiin kaikkia inhimillisen mielikuvituksen keinoja kuumailmapalloista tunneleiden rakentamiseen neljä metriä korkean muurin alitse. Minulle em. englantilaisen dokumentin välityksellä tuli uutena tietona, että tunneleita oli lopulta peräti 75 kappaletta, joista 25 kautta tehtiin onnistuneita pakoja. Pakoa yrittäneistä 140 surmattiin paetessaan.

Itä-Saksan valtiojohto pystytti erään maailmanhistorian systemaattisimmista ja laajimmista urkintajärjestelmistä. DDR:n valtiollinen turvallisuuselin Stasi (1950-1989) piti huolta, että ihmisten kontrollointi oli kattavaa. On laskettu , että jokaista 6,5 itäsaksalaista kohden oli Stasin urkkija. Stasin soluttautuminen kansalaisten keskelle oli yksi Itä-Saksan järjestelmän kauhistuttavimmista piirteistä. Ihmisiltä puuttui yksityisyys.

:::::::::::::::::::::

Kaiken jälkeen, mitkä ovat entisten itäsaksalaisten tuntemukset? Englantilaisdokumentissa ei varsinaisesti eritelty ”ostalgiaa” (Itä-Saksaa kohtaan tunnettua nostalgiaa), mutta tuotiin esille, että muurin kaatumista seurasi lama ja suurtyöttömyys. Itäsaksalaiset tuotteet eivät kelvannet lännessä. On paljon arvosteltu sitä, että integraatiota ei yhtenäisessä Saksassa – yrityksistä huolimatta - osattu hoitaa oikein. Monet itäsaksalaiset tunsivat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. He pettyivät ”wesseihin”. Joku dokumentissa haastateltu entinen itäsaksalainen jopa sanoi, että lännen mielestä muurin murtumisessa oli kysymys vapautumisesta, mutta hänen itsensä mielestä kysymys oli lännen ”aluevaltauksesta”. Tästä on toki pitkä matka siihen ahdistukseen, mitä monet itäsaksalaiset tunsivat DDR:n olemassa olon aikana.

Ja tuskinpa kukaan odotti, että Saksan itäisen osan olosuhteet johtaisivat natsiterrorin puhkeamiseen sanokaamme vaikkapa Dresdenissä.

Monet entiset itäsaksalaiset ovat etsineet asiakirjoja Berliinissä sijaitsevasta järjettömän suuresta Tilastokeskuksen arkistosta peläten niiden sisältävän itseään kompromettoivaa aineistoa. Kysymys on puolen elämän, ehkä jopa koko elämän kirjautumisesta vainoharhaisessa tarkoituksessa laadittuihin arkistoihin.

Ei ole epäilystäkään, etteikö joidenkin pettyneiden mielestä DDR:n suojattu turvallisuus (!) ole nyt kaipauksen kohteena: ”kaikki” oli järjestetty kehdosta hautaan. Valhetta? Osittain kyllä, mutta jotain pysähtynyttä vakautta oli, jota muistellaan kaiholla.

Osa ostalgiasta on fyysisiin seikkoihin (autoihin!) kohdistuvaa muistelua: halutaan elää ja olla ”kuin silloin ennen”, mutta suurin osa tästä on melko naiivia palaamista vanhoihin ajan myötä kaunistuneisiin muistikuviin.

On tärkeää käydä läpi Berliinin muurin historiaa tilanteessa, jossa muureja tai aitoja rakennetaan tämän päivän maailmassa melkeinpä mihin vain, milloin Amerikkaan, milloin Eurooppaan. Asiat, joiden on ajateltu jääneen menneisyyteen tulevat esille yllättävissä yhteyksissä. Aidat ovat fyysisiä, mutta niitä synnyttävät henkiset ja ideologiset muurit.

Oliko muurin murtuminen historiallisessa mielessä niin suuri asia kuin on annettu ymmärtää? Odotukset liberaalin demokratian ”lopullisesta” voitosta ovat osoittautuneet paikkansa pitämättömiksi. Valtapolitiikka jyllää edelleen aivan kuten kylmän sodan aikana ja saa minut epäilemään nykyisin niin tiukasti ihmisten mielissä olevan Berliinin muurin historiallisen merkityksen kestävyyttä. Haalistuuko muurin symboliarvo?

maanantai 4. marraskuuta 2019

Tarvitaanko presidenttiä?

Tasavallan presidentin Sauli Niinistön mielestä presidentin toimikausien pituutta voitaisiin lyhentää, kertoo Salon Seudun Sanomat 2.11.2019. Presidentin mielestä Suomessa käytössä oleva kuuden vuoden toimikausi on poikkeuksellisen pitkä. Maksimi toimikausien määrä on kaksi kertaa kuusi vuotta. Niinistö pitää parempana kolme kertaa neljää vuotta tai kaksi kertaa viittä vuotta.

Suomea voitaisiin verrata vaikkapa Ranskaan, jossa presidentin toimikausi oli ennen vuotta 2000 seitsemän vuotta, sen jälkeen viisi vuotta. Peräkkäisiä kausia voi olla kaksi. Yhdysvalloissa neljän vuoden presidenttikaudet ovat aiheuttaneet jatkuvasti käytävän vaalikampanjan, joka tuo levottoman elementin politiikan harjoittamiseen ja osaltaan kyllästymisen koko politiikkaan. Lisäksi äänestysprosentti on jäänyt alhaiseksi - monista eri syistä - mutta politiikan mutapaini on yksi syy.

Jos yleensä jokin elin, sanokaamme eduskunta valitaan neljäksi vuodeksi (europarlamentti viideksi vuodeksi), niin eikö silloin kuudeksi vuodeksi valittu presidentti luo vakautta? Tästäkään syystä en lähtisi muuttamaan presidentin toimikausien pituutta.

Ihmisiä vaivaa ainakin osin vaaliväsymys: on paikallisvaaleja, parlamenttivaaleja ja valtionpäämiesvaaleja. Tiheämpi presidentinvaalien järjestäminen on omiaan - vähäiseltä osaltaan - aiheuttamaan kyllästymistä vaaleihin. Nykyisellä vaalikausitiheydellä presidentinvaalien äänestysprosentti on säilynyt korkeana.

Meillä on onneksi viimeisten 40 vuoden aikana siirrytty normaaliparlamentarismiin siinäkin mielessä, että eduskunta ja hallitus istuvat koko vaalikauden. Meillä on kyllä näyttöä vuoden pituisista hallituskausista kymmenien vuosien ajalta. Hyvin moni oli iloinen, kun siitä ”käytännöstä” päästiin eroon. Netin sykkivä lyhytjänteisyys ei ole onneksi vielä tarttunut hallituskausien pituuteen.

Presidentin virkakausien rajoituksia (kaksi) tuskin kukaan asettaa kyseenalaiseksi. Autoritaarinen vallankäyttö lisääntyy väistämättä kausien moninkertaistuessa, vaikka presidentin valinta näennäisesti olisikin demokraattinen.

Pohdiskeluun tulisi liittää myös presidentin valtaoikeuksien mahdolliset tarkistukset. Monet kansalaiset haluaisivat, että tulisi joku, joka ”määräisi kaapin paikan”. En ole jäänyt kaipaamaan tällaista vaihtoehtoa. Yhtä kaikki pohdiskelua voi harrastaa lämpimikseen, mutta presidentti-instituutio on sen verran kiveen hakattu, että muuttaminen aivan vähäisistä syistä ei tunnu mielekkäältä.

Toisaalta on monia, joiden mielestä koko presidentti-instituutio on turha. Tätä mieltä, ovat varsinkin ne, joiden mielestä kansanvalta ei tarvitse toteutuakseen ”päällekatsojaa” eikä presidentin viran seremoniallista puolta. Jos katsotaan viime presidenttien kansansuosiota gallupien näyttämänä ja äänestysprosentteja vaaleissa, niin tälle ajatukselle löytynee vain vähän kannattajia.

Silti moni kannattaa presidentin tehtävien jakamista eduskunnalle ja hallitukselle periaatteellisista syistä: katsotaan, että kansanvalta saa siitä aidosti buustia. Toisaalta ulkopolitiikan johdon säilyminen nykyisellään on omiaan pitämään presidentin tehtävän päivänpolitiikan kamppailujen ulkopuolella.

On myös niitä, jotka haluavat presidentti-instituutioon sisälle rakennetun vakauden avulla tasoittaa poliittista kuohuntaa ja estää suoranaista riitelyä, jota nykyisen someviestinnän aikana muutoinkin on tarpeettoman paljon.

Presidentti-instituutio perustuu osaltaan kunkin istuvan presidentin hankkimaan arvostukseen. Esimerkiksi Niinistön gallupluvut ovat niin kovat, että presidentti-instituution arvostus säilyy saavutetun luottamuksen mukana korkealla tasolla. Kriitikot ovat hyvin vähissä. Presidentin kallisarvoisena tehtävänä on pyrkimys säilyä kaikkien suomalaisten presidenttinä. Vastaavasti presidentin tehtävänä on yleisellä tasolla yksituumaisuuden tukeminen, mutta ei tuomarointi poliitikkojen välillä. Päivän politiikan jatkuva kommentointi heikentää presidentin arvovaltaa. On vaikeaa ymmärtää, miten Donald Trumpin improvisoidut twiitit nostaisivat presidentti-instituution arvoa.

Autoritaariset hallinnot ovat viime aikoina haastaneet liberaalit demokratiat. Mikä on demokratian vastaveto? Lyhentää presidenttikausien kestoa? Vai pitäytyä kuudessa vuodessa, jos kerran ihmiset hakevat vakaata ja vahvaa presidenttiä? En näkisi tästäkään näkökulmasta erityisen suurta tarvetta muuttaa presidentin toimikausien pituutta.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Venäläinen älymystö turhautuu

Kirjailija ja kääntäjä Jukka Mallinen on kirjoittanut Kanava-lehden numeroon 7/2019 mielenkiintoisen artikkelin ”Venäjän moraali viimeisellä rannalla”, jossa tarkastellaan Venäjän älymystön turhautumista nyky-Venäjään.

Mallinen käsittelee tapahtunutta kehitystä toki hyvin pienen otoksen avulla, jossa pääosan saa runoilija ja filologi Olga Sedakovan mielipiteet, mutta taustalta löytyvät muiden muassa Leo Tolstoi ja Andrei Saharov. Valistunut eurooppalainen näkemys kajastelee venäläisen intelligentsijan odotuksissa. Mallinen tuskin tarkoittaa läheskään koko venäläistä nykyälymystöä, mutta voisin itse kuvitella, että suuri osa ajattelevasta sivistyneistöstä on pettynyt Putinin Venäjään. Erityisesti vulgääri eri kansalaispiirejä läpäisevä ”lännen vastainen hurmos” on ollut älymystölle järkytys.

Mallinen toteaa, että ”suurimman pettymyksen on tuottanut itse kansa”. Sedakovan mukaan sekin on selkeämpää, että kansa ja valta ovat eri puolella, mutta nyt näyttää siltä, että ”valta ja kansa ovat (samassa) militaristisessa hysteriassa”. Tästä osoituksena Stalin nauttii tällä hetkellä korkeaa kannatusta mielipidetiedusteluissa. Kansa, jolla ei ole demokraattisia perinteitä, on johdon ohjauksessa ja johtoa taas ohjaavat kansalliset tunteet, jotka se projisoi kansalaisiin. Moraaliset ongelmanasettelut ohitetaan tunneperäisillä hokemilla.

Sedakovan mukaan mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Näin mahdollistuu pahalla pelaaminen: voidaan ”jeesustella” loputtomiin hyvän ja pahan osuudella. Äärimmillään vallitsee käsitys, että ”hyvää voi tehdä vain pahan avulla”. Tällä ajattelulla voidaan oikeuttaa melkein mikä tahansa johdon toimenpide. Voidaan siis uskotella, että vastemielisinkin miehitys on hyvää tarkoittava toimenpide, jota miehityksen kohde – ”harhaanjohdettu uhri” – ei ole oikein oivaltanut. Tätä voisi sanoa yhdeksi suurvalta-ajattelua ohjaavaksi ”hyväntahtoisen” mielikuvituksen irvikuvaksi. Ajattelun juuria voidaan etsiä Neuvostoliiton hajoamisesta, mutta yhtä lailla Venäjän tuhatvuotisesta historiasta.

Yhteiskunnallisen totuuden sanelee se, jolla on voima ja valta. Vaikka todellinen totuus tiedettäisiinkin (tai sen olemassaolo ainakin aavisteltaisiin), sen ei anneta häiritä isosaappaisen sanelemaa ”vaihtoehtoista totuutta”, joka pitää kovimmassakin paikassa.

Asia voidaan ilmaista toisellakin tavalla: Joseph Brodskyn mukaan ”venäläiset pakenevat vastuutaan uhriutumiseen”. Kun asioita ei saada toimimaan halutulla tavalla, siirretään vastuu jollekin ulkopuoliselle (esimerkiksi jollekin kansainväliselle taholle), joka syyllistetään tapahtuneeseen pahaan.

Jos korkea moraali tai sen tavoittelu sivuutetaan, voidaan aina vedota kansakunnan/valtion erityisyyteen tai ainutlaatuisuuteen, jolla pyhitetään arveluttavatkin teot. Tämä tosin ei ole mikään venäläinen erityispiirre. Olen kirjoittanut aiemmin amerikkalaisesta ”ekseptionalismista”, amerikkalaisesta ainutlaatuisuudesta, jolla on haluttu todistaa oman kansakunnan ehdoton poikkeavuus muista kansoista. Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate”, jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä omaa blogikirjoitustani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” (16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäinkäpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?”

Eikö toinen suurvalta – Venäjä – osoita juuri näitä samoja oireita? Molemmissa tapauksissa älymystön edustaja ihmettelee, miten kansakunta osoittaa heikkoutensa tällä tavalla. Onko kysymys lopulta halusta taistella kansakunnan yhtenäisyyden puolesta, joka koko ajan osoittaa fyysisiä tai henkisiä hajoamisen merkkejä?

Mallisen artikkelissa viitataan Financial Timesissa olleeseen Vladimir Putinin haastatteluun, jossa Putin toteaa, että Venäjä on ortodoksinen maa eikä se voi lähteä yhteiselle tielle uskonnolliset kiinnikkeet katkaisseen ja liberalismin takia mätänevän lännen kanssa. Tässä Putin tulee viitanneeksi venäläiseen ylemmyydentunteeseen, venäläiseen ekseptionalismiin. Tässä Putin ei tarkoita, että Venäjä olisi järjestänyt asiansa muita paremmin vaan sitä, että venäläiset ovat ”Jumalan valittu kansa”.

Yhden näkemyksen mukaan ortodoksia on korvannut kommunismin. Kommunismin kaatuminen merkitsi tyhjiön syntyä, jonka sijalle tuli patataantumuksellinen ortodoksinen ideologia. Samalla hylättiin kirkko: kirkossa ei juurikaan käydä.

Sedakova hylkää kansallisen ainutlaatuisuuden käsitteen. Hän haluaisi venäläisyyttä muistettavan sen kulttuurin saavutusten johdosta eikä rajoittuneen kansallisen omahyväisyyden johdosta. Venäläinen intellektuaalinen perintö on säilyttämisen ja kehittämisen arvoinen asia. Voimanäyttöihin turvautuessaan Venäjä on geopoliittinen uhka.