Joskus täytyy katsoa kauas, jotta onnistuu näkemään lähelle.
Siltä ainakin tuntuu, kun on kirjoittanut kaiken maailman aiheista ja sitten
huomaa, että lähelläkin on monta kiinnostavaa kohdetta ja aihetta. Kuten nyt
kotikunnan maisemaestetiikka.
Paras tapa tutustua ympäristöön on tehdä se riittävän
hitaasti ”flaneeraten”. Flanööri tarkoittaa Wikipedian mukaan maleksijaa,
vetelehtijää tai kuljeksijaa. Flaneeraaminen taas tarkoittaa erityisesti ”sivistyneen” kuljeksijan vaeltamista. Tunnetuksi käsitteen teki runoilija Charles
Baudelaire 1860-luvulla. Baudelaire tarkoitti kuljeskelua suurkaupungin
kaduilla. Minä voisin tarkoittaa sillä jokamiehen mietiskeleviä kävelyretkiä kirkonkylämiljöössä. Kuljeskellessani näennäisen
päämäärättömästi tarkkailen ympäristöä
ja teen siitä huomioita tai sitten mietiskelen eri asioiden syy- ja
seuraussuhteita. Flaneeraamiseen liittyvää tiettyä hienostelevaa piirrettä en
itselleni hyväksy.
Jostakin syystä kotipaikkakuntani Mäntsälän maiseman
kauneusarvot eivät juuri herättäneet ihastusta menneinä aikoina, eivät ainakaan
1970- ja 1980-luvulla. Kai se johtui siitä, että väkiluku kasvoi tuolloin ripeästi
ja uusia asuntoalueita rakentui savipatjan päälle ilman sen kummempaa
kasvillisuutta. Mutta muutosta on sittemmin toki tapahtunut. Olen kertonut
joskus aiemmin, kuinka järjestin luentosarjan Mäntsälän maisemakuvasta
1980-luvun alussa. Esimerkkejä tavoiteltavasta maisemanhoidosta oli esittelemässä
helsinkiläinen arkkitehti, joka sai paikalle osuneen silloisen kunnanjohtajan
suuttumaan esitellessään puron yli taipuvaa idyllistä kaarisiltaa jostain päin
Suomea: ”Kas, tältä sen pitäisi
näyttää!”. Siinä kohtaa kuntapomolta paloivat hihat: ”Mistä tahansa saa
tuollaisen kuvan, kun etsii!”. Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut 40 vuotta. Positiivinen
muutos on silmiinpistävä. Vihdoinkin ympäristö näyttää ainakin osin parhaat puolensa. Eikä
siihen mennyt kuin neljä vuosikymmentä!
Käärmemäisesti luikerteleva Mäntsälä-joki on tämän maisemaidyllin
ytimessä. Vihdoinkin se – tai osa siitä - on laitettu ansaitsemaansa loistoon joenvarsipenkereineen.
Itse asiassa kunnan puutarhaosaston ihmiset ovat suorittaneet loistotyön.
Toivoisin, että jokimaisemassa viihtyviä olisi enemmänkin. Onko vetovoimaisesta
ympäristöstä puhuminen ollut liioiteltua?
Flaneeraamiseen voi liittää käsitteen ikävöiminen, jolla
tarkoitetaan ikuista menneen märehtimistä: koskaan ei eletä oikeaa aikaa!
Kenelläpä ei olisi mielessä syntymäkotikunnan kauneuden kaipuu. Kun käyn
Savitaipaleella ja näen kirkonkylän hoitamattomat nurmikot, herään kaipaamaan kotikuntani vanhojen hyvien
aikojen hoidettuja viherläiskiä. Suomi näyttää nousevan ja rapautuvan samaan
aikaan!
Korona-aikana on ollut mahdollisuus käyskennellä pitkiäkin
matkoja Mäntsälän kirkonkylän eri osissa ja saada ahaa-elämyksiä. Mäntsälän
keskusta on muuttunut kerrostalojen
muovaamaksi kaupunkimaiseksi miljööksi, jota ympäröivät taajaan levittäytyneet omakotialueet.
Ja hyvä niin. Pientalot ovat se asumisen muoto,
jota suomalaiset kaipaavat, mutta eipä kerrota, että joskus mieleen on
hiipinyt pihan pienentämisen tarve ainakin näin vanhoilla päivillä. Ikäihmisiä
muuttaa edelleen keskustan kerrostaloihin sivukyliltä, koska he eivät selviä
enää aiemmasta mielipuuhastaan
puutarhanhoidosta ja koska liikkuminen saattaa olla vaivalloisempaa.
Mäntsälä on aina ollut ”kylien kunta”, sen keskusta on
kasvanut voimakkaasti vasta reilut parikymmentä vuotta. Siksi muutos näyttää
jopa dramattiselta.
Mäntsälä teollistuu ja muuttuu pikku hiljaa
työssäkäyntikunnaksi asumiskunnan ohella, joka on kunnan elinvoiman kannalta
hyvä asia. Ihmisten halu tai taipumus muuttaa vaihtelee trendinomaisesti. Mäntsälä
näyttää selviytyvän muuttoliikkeen ristiinkäyvistä paineista kohtalaisen
menestyksekkäästi.
Entä jos puhutaan baudelairelaisesta suurkaupunkiflaneeraamisesta.
Silloinkin asettaisin itseni Helsingin keskustakortteleiden ihailijaksi. Olen
keskellä pienen suurkaupungin ihmisvilinää, mutta silti yksilö, joka tarkkailee ympäristöään. En näe ihmisiä
ahdistuksen lähteenä. Onko tämä suurkaupungin ja kehyskunnan mielekästä
vuorovaikutusta?
Myönnettäköön, että olen edellä ottanut vapauksia tulkita
flanööriä omalla tavallani, joka voi poiketa siitä, miten Baudelaire ja muut
tulkitsijat käsitteen hahmottivat. Suvi Miettinen toteaa pro gradussaan (2001),
että 1800-luvun flanööri oli ”väkijoukossa anonyyminä kuljeskeleva
tarkkailija, jolle juuri suurkaupunki oli mielekäs ympäristö”. Miettisen
määrittämä flanööri ”tahtoo erottaa yksilön massasta ja massan pysyvän massana -
ja pitää itse massaan etäisyyttä”. Hieman hienostelevaa, mutta ei välttämättä
elitistisessä mielessä.
:::::::::::::::::::::::::.
Flaneeraamiseen liittyy elimellisesti kirjoittaminen. Mikäpä
on parempi tapa saada luovuus kukkimaan kuin kävely ”yksin joukossa”. Ajatukset
viivähtävät liikkuessa vaikkapa keskeneräisissä blogikirjoituksissa.
Tämä on 1700. blogikirjoitukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti