sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Onko Yhdysvallat demokratia ?

Yhdysvalloissa järjestetään vaalit säännönmukaisin välein. Se, jos mikä pitäisi olla demokratian tunnusmerkki. Silti epäilyttää.


Dwight D. Eisenhower totesi kuuluisassa jäähyväispuheessaan 17.1. 1961, että Yhdysvaltoja uhkaa Military Industrial Complex. Hän viittasi siihen, että aseteollisuudella on niin valtava koneisto käytettävissään lobatessaan kongressia puolelleen, että demokratia on voimaton. Yhdysvaltain hallitus on valtava ostaja aseteollisuudelta. Lisäksi Yhdysvallat on täynnä sotilastukikohtia. Kongressin jäsenet puolustavat jokaista tukikohtaa (lue: tukikohdan henkilöstöä) viimeiseen saakka. Tästä syystä puolustusbudjetin pienentäminen on lähes mahdoton tehtävä, vaikka kansakunta huutaa säästöjä.


Se, että tämän asian sanoi viiden tähden kenraali alleviivaa väitteen paikkansapitävyyttä. Robert Reich on esittänyt oman versionsa Eisenhowerin lausahduksesta. Se kuuluu seuraavasti: Military Industrial Congressional Complex. Mitä Reich tarkoittaa ? Hän tarkoittaa sitä, että aseteollisuudella on vielä aiempaakin syvällisemmät sidokset edustukselliseen demokratiaan. Kun nimittän senaatin tai edustajainhuoneen jäsen jää pois kongressista hän on erittäin haluttu lobbari suurissa aseteollisuusyrityksissä. Hänellähän on loistava verkosto valmiina edustaja-ajoiltaan. Tietenkin aseteollisuus työntää myös omia kandidaattejaan kongressiin. Näin syntyy pelottava kierre, jossa kongressi on tosiassa korruption tyyssija.


Käyttäisin itse vielä yhtä versiota Eisenhowerin lausahduksesta. Se kuuluu näin: Financial Industrial Complex. Aivan vastaavasti kuin aseteollisuus myös rahamarkkinat (joka on teollista toimintaa !) pyrkivät vaikuttamaan kongressin lainsäädäntöön. Palkitussa TV-dokumentissa Inside Job esitettiin muistakin yhteyksistä tuttu kuvio: pankkiirit painostivat räikeästi hallituksen nimittämää virkamiestä, jotta tämä ei valmistelisi johdannaisia säätelevää lakia. He onnistuivat aikeissaan. On aivan yleistä, että suurten pankkien johtajat (Summers, Regan, Geithner jne.) nimitetään liittovaltion hallitukseen ja jäädessään pois sieltä menevät takaisin pankkiin. Eli täysin vastaava ilmiö kuin aseteollisuuden ja kongressin kytkennöissä.


Yhdysvalloissa on suosittua todeta, että vuonna 2007 suurituloisin 1 % nappasi kaikista tuloista 23-24 % (40 vuotta sitten lukema oli 11 %). On palattu takaisin vuoteen 1928, jolloin vallitsi sama tilanne ! Ja mitä sitten seurasikaan ? Tässä yhteydessä on tuotu esille se räikeä demokratian toimivuuden kyseenalaistava tosiasia, että todennköisesti kaikki kongressin jäsenet kuuluvat tuohon 1 prosenttiin ! Ei ihme, että korkeimman marginaaliveroprosentin nostaminen on niin hankalaa kuin on, vaikka budjettialijäämä sitä ehdottomasti vaatisi.


Mitä tästä pitäisi todeta ? Ainakin se, että demokraattista päätöksentekoa uhkaa rahan valta. Tai oikeastaan ei enää uhkaa, vaan rahamarkkinat ovat jo hallinossa sisällä. On vaikeaa saada taloutta oikenemaan, kun finanssimaailma käyttää kaikki keinot etujensa säilyttämiseksi. Säätelyä ei tahdota saada pitävän lainsäädännön piiriin, vaan perustetaan komiteoita, jotka pannaan ratkaisemaan asia. Ei onnistu täysin polarisoituneessa poliittisessa ilmapiirissä !


Entä meillä Suomessa ? Vaikka viime aikojen poliittisen korruption paljastukset ovat saaneetkin hullunkurisia piirteitä ajoittain, on paljastusten suunta oikea. On ehdottoman välttämätöntä, että asioihin puututaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. On tehtävä selväksi, ettei poliittinen korruptio saa minkäänlaista sijaa päätöksenteossa. Yhdysvaltain esimerkki pelottaa, vaikka meillä ei olekaan sellaista suuryritysrypästä, ”kompleksia” kuin Yhdysvalloissa.


Finanssikriisin yksi ikävimmistä seuraamuksia on se, että rahamarkkinat ovat tunkeutuneet kansanvaltaisen järjestelmän alueelle ja vaikuttavat räikeästi päätöksentekoon. Tietysti tästä voidaan syyttää myös poliittista järjestelmää, vaikkapa sitä kuuluisaa ”johtajuuden puutetta”. Tässä yhteydessä ei ole syytä käydä perin pohjin läpi niitä syitä, jotka johtivat kriisiin. Niistä on muualla tässä blogissa paljon arvioita. Mutta pitävästi voidaan sanoa, että kuplatalouteen ei haluta puuttua riittävän aikaisessa vaiheessa, jolloin suurimmat virheet olisivat vielä vältettävissä. Boolimalja pitäisi viedä juhlista pois jo ENNEN, kun juhlat ovat parhaimmillaan. Nyt saamme todistaa rahamarkkinoiden ja kansanvaltaisen järjestelmän kaksintaistelua.


Palaan vielä tuohon kiertoon kongressi – lobbaus suurten yritysten puolesta – kongressi ja totean, että meillä oikeastaan vasta Paavo Lipponen ja Matti Vanhanen ovat selkeitä esimerkkejä kuinka politiikan kentässä saatua kokemusta käytetään lobbaustoiminnassa hyväksi. No, on varmaan muitakin. Meillä ollaan kuitenkin vielä ”alkutaipaleella” näissä asioissa.


Siis onko Yhdysvallat vielä demokratia ? Kansakunnan isät (founding fathers) eivät taatusti hyväksyisi nykyisiä menettelyjä. Sanoisin, että Yhdysvalloissa on voimassa isojen yritysten rajoittama demokratia. Kansanvallan ulkoiset tunnusmerkit ovat voimassa, mutta sisältä järjestelmä on mätä. Aseteollisuuden ja finanssimarkkinoiden lisäksi monet muut suuret toimijat rajoittavat kansanvallan toimivuutta. Kun edellä kuvatut käytännöt ovat edenneet riittävän pitkälle on vaikeaa ellei mahdotonta päästä takaisin kansakunnan isien ihanteisiin. Tässä Yhdysvallat toimii varoittava esimerkkinä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pieniin vai isoihin päin ?

Terveyspalveluja tarjoava Carema Oy on ollut lehtien palstoilla viime aikoina. Yhtiö tarjoaa hoitopalveluja erityisesti vanhuksille. Palvelujen laatu on herättänyt paljon kritiikkiä Ruotsissa. Palvelujen laaduttomuus on yhdistetty rahan tekemiseen yksinomaisena päämääränä.

Tarina on monesta yhteydestä tuttu. Ensimmäinen johtopäätös on palvelujen ketjuuntuminen omistuksien kautta kauas palveluja tarvitsevista ihmisistä. Helsingin Sanomat toteaa (16.11.2011), että Careman omistaa Ambea ja Ambean taas omistaa amerikkalainen sijoitusyhtiö. Suomen Careman omistusketjun välissä on vielä terveydenhuoltoyritys Mehiläinen. Jos ajatellaan asiaa kunnan näkökulmasta niin paisuessaan tällainen ulkoistamisvimma johtaa tilanteseen, ettei kokonaisuutta hallita. Pienet paikkakunnan yritykset tai kunnan oma tuotanto on hylätty markkinoilta. Esimerkkejä tällaisesta on paljon. Hesarin jutussa kiinnittää huomiota vielä seuraava kommentti, joka paljastaa mistä on kysymys: ”Ruotsissa Carema on hyvin kannattava yritys, joka ei maksa veroja Ruotsiin taitavan verosuunnittelun ansiosta. Voitot siirtyvät omistajien korkotuottoina Jerseyn veroparatiisiin”. Ruotsin valtiovarainministeri on herännyt vastustamaan moisia veroratkaisuja. Mutta mitä hän tekee, sitä odotan mielenkiinnolla ?

Kysymys on hyvin isoista asiasta: miten nykyiset kunnalliset palvelut tuotetaan tulevaisuudessa ? Koska globaalisti toimiva talous suosii jättimäisiä kansainvälisiä toimijoita on kuntien ja pk-yritysten syytä herätä. Palvelut - asioiden tilan näin jatkuessa - liukuvat pikkuhiljaa ulos kuntalaisten ja heidän valitsemiensa edustajien valvonnasta ja ulottuvilta. Mikä lääkkeeksi ?
Paras keino päästä eteenpäin on löytää yhteinen sävel kunnnan ja kunnassa toimivien (pien)yritysten välillä. Toimiva kumppanuus voisi pelastaa paljolta harmilta. Tietenkin tarvitaan oikeat toimenpiteet kumppanuuden välineiksi. Yksi merkittävä väline on kunnan päätösten yrittäjyysvaikutusten arviointi. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että lautakunnat ja lautakuntien esittelijät joutuvat arvioimaan tehtyjen päätösten vaikutukset yrityskenttään. Tietenkään kysymys ei ole kaikista päätöksistä, vaan nimenomaan hankintoihin ja rakentamiseen liittyvistä palveluista unohtamatta laajoja palveluihin kohdistuvia päätöksiä.

Vielä yksi tärkeä ehto: tehdyistä päätöksistä on pystyttävä tiedottamaan heti tai jopa valmisteluvaiheessa. Vain siten varmistetaan kunnan omien yritysten ja seudun yritysten tiedonsaanti valmisteilla olevista hankkeista. Trendi, joka johtaa palvelujen ulkoistamiseen on valtava. Kuka hallitsee kokonaisuuden ? Sopimukset eivät riitä. On pystyttävä valvomaan ja koko ajan kehittämään palveluympäristöä. Se vaatii henkilökuntaa, jota ei välttämättä löydy, koska suunta on päinvastoin henkilöstöä supistava.

Jos palvelut pilkotaan riittävän pieniksi kokonaisuuksiksi pystyvät oman kunnan pk-yritykset niistä kilpailemaan. Demokratia toteutuminen ei vaadi suuruuden ekonomiaa, vaan lähipalvelujen saannin turvaamisesta. Parhaiten tässä onnistutaan, kun palvelua koskevat päätökset tehdään lähellä paikkaa, jossa palvelu tapahtuu.
Kunnan talouden hoidossa on pystyttävä arvoimaan koko palveluketjua. Jos päätökset tehdään veroparatiiseissa voidaan odottaa merkittäviä verotulomenetyksiä kuntaloudessa lähitulevaisuudessa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Paul Lillrank ja porvarillinen utopia

Paul Lillrank on kirjoittanut EVAn uuteen Pamfletti-sarjaan oman näköisensä kirjoitelman, jonka nimi on Maailmanparantaja.

Teemakseen hän on valinnut porvarillisuuden ylistyksen. Hän haluaa nostaa porvarillisen maailmankatsomuksen uudelle hyveelliselle tasolle siitä syvästä alhosta, johon se hänen mielestään 1960-luvulla upotettiin.

Käsitesekaannukset ovat ilmeisiä. Muitta mutkitta hän yhdistää porvarillisuuden ja liberalismin niin, että näiden väliin voidaan kirjoittaa yhtäläisyysmerkki. Hän ei tarkastele laajemmin esimerkiksi käsitettä liberalismi, joka Yhdysvalloissa yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Nyt hän kaappaa liberalismin porvarilliseksi hyveeksi. Tosiasiassa hänen ajattelunsa muistuttaa erästä toista liberalismiksi sanottua ajattelutapaa, nimittäin uusliberalismia. Tätä käsitettä hän ei kertaakaan mainitse kirjoituksessaan.

Vahingoniloisena hän nauraa sosialismin haudalla vieläkin, vaikka sosialismi kaatui kaksikymmentä vuotta sitten. Francis Fukujama riemuitsi samasta asiasta (liberaalin demokratian ”lopullisesta” voitosta) jo 1990-luvun alussa. Parempi myöhään, jos silloinkaan ! Fukujama riemuitsi liian aikaisin. Suuri osa maapallon väestöstä elää toisenlaisessa yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Liberaalista demokratiasta ei voi puhua arabimaailman, Venäjän tai Kiinan yhteydessä, epäonnistuneista valtioista (failed countries) puhumattakaan.

Nyt Lillrank tekee saman virheen. Kuvitelma siitä, että porvarillinen maailmankuva - jota hän käyttää liberalismin synonyymina- on ”voittajan strategia” on vähintään ennenaikainen skenaario. Fukujaman historian loppu ei ole vielä käsillä.Juuri tästä syystä tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”.

Meille on pesiytynyt yhteiskunnalliseen keskusteluun todella suurpiirteisesti ajattelevia ihmisiä. Tällaisia ovat ainakin Björn Wahlroos, Lauri Uotila ja tässä esillä oleva Paul Lillrank. Kaikkia yhdistää ajatus arjesta irtautumisesta. Tietysti nämä ihmiset ovat irronneet arjesta eriasteisesti. Lauri Uotila on tässä seurassa lähimpänä arjen tasoa. Mistä ihmeestä tällainen ajattelu kumpuaa ? Olen usein verrannut näitä ihmisiä helikopterilentäjiin. Kun useimmille ihmisille – luen mukaan itseni – joutuu sanomaan, että nouse vähän ylemmäs helikopterillasi niin näet kokonaisuuden paremmin, niin edellä mainituille joutuu hihkaisemaan, että tulkaa nyt vähän alemmas kopterillanne ! Näissä korkeuksissa, missä herrat liikkuvat kaikki maanpinnan muodot häviävät näkyvistä. Kaikki maailmanloppua pienemmät asiat ovat mitättömiä episodeja maailmanhistoriassa. Siis 1990-luvun lama olikin haaleaa voikukkateetä puhumattakaan nykykriisistä, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismin kriisin kanssa. Mitään merkitystä ei näytä olevan 1990-luvun laman sadoilla tuhansilla työttömillä, omaisuuden menetyksillä jne. Hommahan on hoidossa, kun talous vain käännettiin nousuun. Tallainen ajattelu tuo mieleen Björn Wahlroosin ajattelun, jossa talouden kuplaa ei voi tunnistaa - eikä tästä syystä estää - etukäteen. Kupla siis kehittyköön, jos on kehittyäkseen. Mitäpä siitä, jos aiheutuu syvä kriisi. Wahlroos on tästäkin vaihtoehdosta (kuplan puhkeamisesta) ajatellut ääneen, että ”täytyy miettiä, mitenkä voin hyödyntää tätä kriisiä”.

Lillrankin ajattelu muistuttaa ideologisuudessaan sosialismia (eikö uusliberalismi olekin sosialismin rinnakkaisideologia !). Kaikki kuprut, mitä matkan varrella tapahtuu ovat yhtä tyhjän kanssa, koska vain lopputulos merkitsee. Sosialismissa piti kuvitella, että toiveyhteiskunta joka tapauksessa joskus toteutuu joten ruokakauppojen jonot ja tavaroiden huono laatu ovat pelkkiä väliaikaisilmiöitä. Niinpä nykymuotoinen kapitalismin kriisi ei sekään ole kuin ylensyöneiden ruoansulatusvaivoja. Pian ne ovat ohi ja voidaan jälleen elää kunnon liberalismissa !

Lillrak toistaa vanhan iskulauseen: markkinat korjaavat itse itsensä. Mitkä markkinat ? Puhutaanko nyt tavara- vai rahamarkkinoista ? Sellainen herra kuin George Soros – joka on kokeillut finanssimarkkinoilla kaikenlaista – totesi jokin aika sitten, että rahamarkkinat saavuttavat vain tilapäisesti tasapainon. Heti kun tasapaino on saavutettu, markkinat ajautuvat epätasapainoon. Mutta mitäpä tuosta ! Vanhan ukon höpinöitä !

Lillrank on keksinyt uudelleen käsitteen porvari. Se sopii yleismääritykseksi kaikelle menestykselle. Jälleen sama suurpiirteisyys loistaa läsnäolollaan. Ei kai juuri kukaan länsimaissa ole asettanut kyseenalaiseksi porvarien (lue markkinatalouden kannattajien) yritteliäisyyttä. Tämä on itsestään selvää, mutta monet muut määritteet, jotka Lillrank liittää porvarillisuuteen eivät sitä ole. Jos porvarillisuudella tarkoitetaan markkinatalouden ilmiöitä, niin mitenkään ei voi sanoa, kuten Lillrank toteaa, että porvari on ”virheistään oppiva”. Carmen Reinhard ja Kenneth Rogoff ovat kirjoittaneet paksun kirjan siitä, kuinka virheistä ei opita: This Time Is Different.

Lillrankin kirjassa on äärimmäisen ideologinen luonne. Luodaan porvarillisen maailmankuvan ihanne, jolle nykykriisin elementit ovat täysin vieraita. Kirjoittaja toteaa, että on löydettävä todellinen porvarillisuus, jolle ovat ihanteina yritteliäisyys ja toiveikkuus. Sanalla sanoen on löydettävä porvarillinen maailmanparantaja. Tosiasiassa yritteliäisyydellä on oikeakätinen ja vasenkätinen muoto. Rahamarkkinoilla tapahtuneita ilmiöitä Lillrank ei tarkastele. On lopulta pienestä kiinni kääntyykö yritteliäisyys ihmistä vastaan (vrt. rahamarkkinoilla tapahtunut kehitys) vai onko se ihmisen puolesta.

Miten Lillrankin porvarillinen utopia eroaa Proudhonin, Owenin ym. sosialistisista utopioista ? Vain sosialismin utopioissa löytyy vastaavia puhtaaksiviljeltyjä stahanoveja, joille kaikki on mahdollista. Lillrank pyrkii erottamaan toisistaan hyvän porvarillisuuden ja pahan porvarillisuuden. Paha porvarillisuus on pikkuporvarillisuutta rahanahneuksineen. Toista on hyvä porvari, joka on äärimäisen hyveellinen ihminen. Jostakin syystä hän keksii nimenomaan porvarillisuuden edustamaan hyvää ihmistä, yhtä hyvin hän voisi keskittyä puhumaan yleensä hyvän (tai hyveellisen) ihmisen maailmankuvasta. Se ei ilmeisesti hänen mielestään onnistu: porvarillinen ihminen pitää sitoa markkinatalousideologiaan ja silloin joudutaankin tekemisiin ihmisen raadollisuuden kanssa. Porvarillisuus ei siten ole hyveellisyyden synonyymi, vaan käytäntö (operatiivinen toiminta) määrittää onko toiminta hyvää tekevää vai aiheutuuko siitä pahaa. Esimerkiksi rahamarkkinainnovaattorit varmaankin loivat uutta ja ihmeellistä, mutta käytännössä aiheutui (ja aiheutuu) valtava määrä tuskaa pienelle ihmiselle.

Jos ajatellaan globaalia taloutta, niin ei ole mitenkään varmasti määritettävissä, että menestyksen salaisuus tulevaisuudessa on porvarillisuus. Löytyykö tilaa Lillrankin hyveelliselle porvarillisuudelle ? Onko hyvä porvari esimerkiksi pk-yrittäjä (sinnikäs itsensä likoonpanija) vai onko hän enemmän tai vähemmän kasvoton suuryrittäjä, joka käy kauppaa suurkonserninsa sisällä (OECD:n mukaan 50 % maailmankaupasta käydään suurten konsernien tyttärien välisenä kauppana), ja joka ohjaa veronmaksunsa kaikkein kevyimmin verottavaan maahan? Olisiko syytä pohtia maailmaa aivan toisista lähtökohdista? Eihän feodaalinen yhteiskuntakaan säilynyt. Olemmeko keksineet lopullisen porvarillisen totuuden maailmanhistoriallisena ilmiönä ? Globaali talous suosii suuryrityksiä, ja (kansallisvaltioiden) kansanvaltainen järjestelmä joutuu lujille globaalisti toimivien yritysten puristuksessa. Eikö julkisen sektorin ja pienyrittäjyyden pitäisi nyt hakeutua vakavaan keskinäiseen yhteydenpitoon ? Onko lopulta todellisena vaihtoehtona kansanvaltaisen järjestelmän ja pk-yritysten huomattavan syvä sitoutuminen toisiinsa ?

Lillrank esittää porvarillisuuden (liberalismin) totalitarismin vastavoimana. Globaalisti tarkasteltuna tämä voisi vielä toimia: tottakai meillä on äärimmäisen autoritäärisesti hallittuja valtioita. Mutta entä länsimaissa? Eikö vastakkaisina voimina ole pikemminkin sosiaalinen markkinatalous ja uusliberalismi? Lillrank ei rasita itseään moisilla määritelmäkysymyksillä, vaikka ne ovat aivan oleellisia. Hän siis asettaa vastatusten sellaiset vaihtoehdot, että valitseminen on äärettömän helppoa. Tietenkin voimme maalata pirun seinälle ja todeta, että vielä tulee euroopassakin aika, jolloin totalitarismi nostaa päätään, kuten 70-80 vuotta sitten. Sitten hän toteaa lieventävästi, että ”käytännön politiikka on usein yhdistelmä” erilaisista vaihtoehdoista. Sen jälkeen hän ei lähde esittelemään yhdistelmiä, vaan palaa räikeään vastakkainasetteluun.

Mitä on Lillrankin mielestä liberalismi ? Hän määrittää sen niin että ”tieto ei tule pyhistä kirjoista tai tunnekokemuksista, vaan havainnoista, joita käsitellään”. Tietenkin ! Vain liberalismi (so. porvarillisuus) perustuu kirjoittajan mielestä JÄRKEEN. Käytännön havainnointi nykymaailmasta johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin. On lukemattomia esimerkkejä siitä, että järki ei ole voittanut . Finanssikriisi vilisee esimerkkejä, joiden mukaan ”tällä kertaa emme tee samoja virheitä (kuin edellisessä kriisissä)”. Juuri järki on se, joka on joutunut eniten antamaan periksi ihmisten käyttäytymisessä. Mikä tämä kollektiivinen järki on ? Jos se on kollektiivista eikö se silloin ole totalitääristä järkeä ? Jos se on taas jokaisen omaa subjektiivista järjen käyttöä niin - ihmisten erilaisuuden tuntien - syntyykö kokonaisuuden kannalta järkevää ajatusmaailmaa ?

Lillrank ottaa esille suuret kertomukset totalitärismin ilmentäjinä. Tämä onkin aivan uusi ajatus ! Totalitarismin vastavoima on tietenkin liberalismi, jonka mukaisesti eläessään ihminen on ”kykenevä ratkaisemaan ongelmia”. Onkohan ihan näin ? Yleensä suurten kertomusten katomisen jälkeisenä ilmiönä on nähty postmodernismin nousu. Sehän juuri suhteellistaa järjen käytön ! Hyvä ei aina ole hyvää eikä paha ole aina pahaa. Juuri postmodernismin kaiken suhteellistajana on nähty heijastavan nykypäivää. Kenen mukaan ratkaistaan ongelmia ? Juuri postmoderni torjuu yhteisen järjen; se pikemmin hajoittaa käsityksiä siitä, mitä on järki tai mikä on järkevää.

Luvussa 4 Lillrank pyrkii määrittämään nykyaikaisen sopimusyhteiskunnan perusteita. Liikutaan oikeilla jäljillä. Sitten tullaan ratkaisevaan kohtaan eli valtion osuuden määrittämiseen palvelujen tarjonnassa. Ylimalkaisesti Lillrank toteaa, että liberalismi suhtautuu valtioon kriittisesti. Siinä kaikki. Yksityisen ja julkisen sektorin tehtävien määrittäminen jää tekemättä , mutta asiayhteydestä voi päätellä, että julkinen (valtio, kunnat) on nykyisellään liian laaja.

Lillrank pohtii pitkään rikkaiden ja köyhien problematiikkaa. Ongelmana on jälleen yksinkertaistukset, jotka eivät vakuuta. Esimerkkinä käyköön seuraava lause: ”Niinpä köyhyys (väitetysti) vähenee rikkaita kurjistamalla. Tästä kuitenkin seuraa kaikkien kurjistuminen, joten absoluuttisen ja suhteelisen köyhyyden välillä on tehtävä arvovalinta” . Mitä tämä on ? Aivan varmasti voidaan tuloeroja tasoittamalla luoda paremmat yhteiskunnalliset olosuhteet ihmisille elää. Missään tapauksessa tämä ei merkitse rikkaiden köyhtymistä eikä toisaalta köyhien pysymistä köyhinä. Jos siis verovaroin (korottamalla rikkaimpien veroja) luodaan paremmat koulutukselliset edellytykset köyhien lapsille edetä opinnoissa (ja saavuttaa parempi työpaikka), pienennetään tuloeroja rationaalisesti. Koko skandinaavinen järjestelmä perustuu tähän.

Luvussa 9 Lillrank pohtii hyvinvoinnin ja onnellisuuden käsitteitä todeten, että hyvinvoinnin tarve on loputon eivätkä verovarat riitä maailman tappiin kustantamaan ihmisten tarpeita. Onnellisuustutkimukset Lillrank lyttää likipitäen kokonaan. Mikä lääkkeeksi ihmisten huonoon oloon ? Jälleen hän ottaa esille mystisen totalitärismin, joka ei osaa ”käsitellä vauraan yhteiskunnan ongelmia”. Lillrankin vastaus: ”liberaali maailmankuva johtaa iloitsemaan vauraudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista”. Vastaus on todella abstrakti. Ei minkäänlaista pohdintaa vaurastumisen suhteellisuudesta. Ihmisten pitäisi ikäänkuin verrata itseään 100 vuoden takaiseen maailmaan ja todeta, että sen jälkeen saavutetun vaurauden täytyy riittää sopusointuiseen elämään. Lillrank ei puutu juurikaan tuloeroihin, niidenhän ei saisi vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Ihan varmasti vaikuttavat, sillä ihmiset vertaavat itseään toisiinsa halusimmepa tai emme. Onko niin, että vaurastumisessa ei ole kattoa, mutta köyhimpien pitää ymmärtää tyytyä siihen, että heillä menee selvästi paremmin kuin 100 vuotta sitten ?

Onko Lillrankin mielestä nykyinen länsivaltojen hyvinvointiyhteiskunta osa totalitääristä maailmankuvaa ? Lillrank määrittää toimeliaan yhteiskunnan markkinavetoiseksi. Sitten hän löysentää asennettaan hiukan todeten, että markkinaehtoiset ratkaisut eivät sovi ”...pelisääntöjen ylläpitoon, infrastruktuuriin ja joihinkin peruspalveluihin”. Ei voi välttyä ajatukselta, että nykyinen julkinen sektori kuitenkin tavalla tai toisella edustaa totalitärismiä. Tätä Lillrank ei kuitenkaan sano ääneen.

Ehkä summaavana tekijänä voidaan pitää kahta johtopäätöstä, jotka Lillrank tuo esille kirjasen lopussa:

Totalitäärinen maailmankuva näkee globalisaation uhkana, jos kehitystä ei ohjaa suuri suunnitelma ja vallankäyttö

Liberalismi näkee globalisaation mahdollisuutena laajentaa yhteistoiminnan sfääriä ja siten nopeuttaa yhteistoiminnan evoluuutiota

Että siis finanssikriisiä ei saisi kahlita sääntelyllä ? Käsitänkö oikein ? Markinat hoitavat asiat itsesäätelyllä? Miltei kaikki järjellinen tieto viittaa päinvastoin siihen, että itsesäätely ei toiminut rahamarkkinakriisin edellä ja tästä aiheutui katastrofaaliset seuraukset. Se, että julkinen sektori ei osallistuisi räikeimpien piirteiden poissulkemiseen rahamarkkinoilla, johtaisi varmasti jatkuviin rahamarkkinakupliin ja kuplien puhkeamisiin tuhoisin seurauksian. Mutta tämä ei näytä Lillrankia liikuttavan. Lopputulema Lillrankin mielestä: abstrakti liberalismi edustaa kaikkea hyvää ja totalitaristinen, tarkemmin määrittelemätön mörkö edustaa kaikkea pahaa.

Matti Apunen kirjoittaa pamfletin esipuheessa että ”hyvin argumentoidun arvokeskustelun tarve on polttava. Julkisen debatin ylilyönnit ja agressiiviset sävyt ovat korostuneet ja koventaneet asenteita”. Oliko tämän kirjasen tarkoitus pehmentää asenteita ? Eiköhän Lillrankin pamfletti nimenomaan edusta noita asenteita, joita Apunen itse paheksuu.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Trotskista ja trotskilaisuudesta

Christer Pursiainen on kirjoittanut mainion kirjan Lev Trotskista (Trotski, Gummerus 2011). Se onkin ensimmäinen (!) suomeksi ilmestynyt kirja tästä neuvostososialismin merkkihenkilöstä. On tärkeää, ettei tarvitse tyytyä jonkun ulkomaisen tekijän teokseen tai käännökseen siitä. Pursiaisen on tuottanut arvokkaan populaarin tutkimuksen tästä merkillisestä miehestä.

Kirjoittaja etenee kronologisen vakaasti kuvatessaan Trotskin elämän vaiheita. Tehtävä ei ole helppo, sillä Trotski oli varsinainen kynäniekka ja älykkäänä miehenä hän pyrkii ohjailemaan kuvaa itsestään jälkipolville. Puutetta ei siis ole Trotskin omista subjektiivisista tulkinnoista. Kirjoittajan on varmaan ollut aika ajoin vaikea säilyttää päänsä kylmänä Trotskin kirjallisessa tulituksessa. Pursianen selviää haasteista ilman merkittäviä lipsahduksia.

Sosialismin rakentelussa Trotski pyrki säilyttämään oman itsenäisen linjan, joka johti moniin riitoihin puoluetovereiden kanssa. Trotski valitsi bolshevismin varsin myöhäisessä vaiheessa, josta hän joutui syytettyjen penkille monien, varsinkin Stalinin taholta, myöhemmin. Silti hän pystyi myös riittävään yhteistyöhön taaten sen, ettei joutunut sivuraiteelle ennenkuin uransa loppuvaiheessa.

Trotski oli ilmeisesti parhaimmillaan ankarissa kriiseissä. Erinomaiset puhelahjat ja äärimmäinen itsevarmuus toivat hänelle menestystä. Hän tempasi kannattajat ja vähän epävarmemmatkin mukaan loistavalla esiintymisellään. Erityisesti johtaessaan puna-armeijaa sisällissodan sekavissa vaiheissa vuodesta 1918 vuoteen 1922 hän osoitti kyvykkyytensä. Kun sitten bolshevikit saivat yliotteen Koltsakin, Judenitsin ja Denikinin valkoisista armeijoista – eikä vähiten Trotskin ansiosta - ja piti ruveta rakentamaan sosialisistista rauhaa yhteistyössä muiden johtavien bolshevikkien kanssa alkoivat vaikeudet. Trotski oli aivan liian itsepäinen voidakseen antaa periksi omista mielestään perusteellisesti argumentoiduista mielipiteistään. Tästä käynnistyi hänen vähittäinen alamäkensä.

Suhde Leninin oli mielenkiintoinen. Vaikka miehet olivat välillä vastatusten, säilyivät suhteet huonoimmillakin hetkillä siedettävinä. Pursiainen antaa ymmärtää, että varsinkin vuoden 1917 sekavissa vaiheissa Trotski itse asiassa vei ja Lenin seurasi. Tästä on vaikea sanoa mitään lopullista, koska Trotski pääsi Leninin kuoleman jälkeen tulkitsemaan omia menettelyjään subjektiivisesti Leninin poistuessa näyttämöltä vuoden 1924 alussa. Ehkä tässä kohtaa Pursiainen antaa hieman Trotskin supliikin ja kirjoitustaidon viedä itseään ?

Kiistämätöntä on kuitenkin Trotskin suuri panos bolshevikkien voitossa. Siitä häntä kadehtivat monet toverit. Trotskin suhde muihin bolshevistijohtajiin vaihteli sekin huomattavasti. Trotskin henkilösuhteiden vaihtelua Buharinin, Zinovjevin ja Kamenevin kanssa Pursianen selostaa ansiokkaasti. Ehkä keskeisenä linjana voidaan pitää Trotskin asemaa ”vasemmistopoikkeaman” johtohahmona. Maailmanvallankumous ei hänelle ollut tosiaankaan mitään utopiaa, vaan hän pyrki jatkamaan - sisällissodan vihollisista päästyään - suoraan vallankumouksen levittämistä. Siinä hän toki myönsi nopeasti realiteetit - Eurooppa ei ollut levottomuuksista huolimatta vallankumouksellisessa tilassa.

Pursianen kuvaa mielenkkiintoisella, melkein piinallisella tavalla Trotskin ajautumista ulos bolsevikkien sisärenkaasta vuosina 1924-1927. Liittolaisina hänellä tuossa vaiheessa olivat Zinovjev ja Kamenev; sen sijaan Buharinia hän ei koskaan saanut otteeseensa kovista yrityksistä huolimatta. Kun sitten edettiin vuosiin 1926-27 Trotskilta hävisivät liittolaiset yksi toisensa jälkeen ja hän jäi yksin puolustamaan aivoituksiaan. Kamenev ja Zinovjev pelasivat korttinsa siten, että pelastivat nahkansa Stalinin johtamien enemmistöläisten kynsistä – toistaiseksi.

Trotskin ja Stalin suhde on tietenkin kirjan keskiössä. Nämä miehet eivät koskaan oikein päässeet yksimielisyyteen asioiden hoidosta tai ideologiasta. He olivat kilpailijoita keskenään. Avainasiana on Leninin testamentti, jossa hän arvosteli kovin sanoin Stalinia. Trotski pyrki enemmän tai vähemmän selkeästi heikentämään Stalinin asemaa testamentin avulla koskaan siinä kunnolla onnistumatta. On myös sanottava selkeästi, että bolshevikkien johtajista Trotski oli luovin. Trotski kehitteli monet Stalinin myöhemmin omimat operatiiviset toiminnot kuten viisivuotissuunnitelmat.

Kirjaa muuttuu suorastaan jännitysnäytelmäksi, kun Pursiainen kuvaa Trotskin syrjään joutumista. Trotski luonteensa mukaisesti taisteli ankarasti vastaan. Lukemattomat ovat ne kiivaat väittelyt, joita Trotski kävi keskuskomitean ja sen politbyroon kanssa erityisesti vuosina 1926-27. Trotskin oma ehdottomuus oli näissäkin vaiheissa myrkkyä muille tovereille. Lopulta hänelle jäi vain muutamia kannattajia. Tässä kohtaa tullaan todella mielenkiintoiseen vaiheeseen. Stalin nimittäin sieti Trotskin ärhäkkää sinnittelyä yllättävän pitkämielisesti. Kun näin sanon on tietenkin taustalla tulevat 1930-luvun tapahtumat. On liki uskomatonta, miten avoimesti Trotski haastoi Stalinin ilman, että tämä johti väkivallan käyttöön Trotskia vastaan. Verrattuna 1930- lukuun bolshevikkien sisäinen keskustelu tai kiivailu oli kuitenkin huomattavan demokraattista. Tässä vaiheessa sai mielipiteensä ilmaista suhteellisen vapaasti kunhan pysyttiin sosialismin rajojen sisällä.

Trotski ajautui ensin maan sisäiseen karkotukseen ja sitten, kun hän ei lopettanut taisteluaan keskuskomiteaa vastaan, karkotukseen Turkkiin, lähes ainoaan maahan, joka salli ottaa hänet vastaan. Turkin kausi kesti useita vuosia ja oli kiihkeän kirjoittamisen aikaa, vaikka Leniniä ja Engelsiä käsittelevät teokset eivät valmistukaan. Käynnit Kööpenhaminassa ja lyhyt, sekava ja jännittävä Ranskan vaihe ovat täynnä kuumeista poliittista toimintaa. Trotskin suhdeverkosto on laaja ja hän laajentaa sitä jatkuvasti. Valitettavasti Trotski riitaantuu luonteenlaatunsa mukaisesti koko ajan kannattajiensa kanssa. Hän on aivan liian ehdoton ja kiivasluontoinen saavuttaakseen sinänsä aktiivisten kannattajiensa kanssa mitään pysyvää. Sanalla sanoen – kuten Pursianen huomauttaa - Trotskin vallankäyttö on hajottavaa.

Trotskilaisuus on toki 1920- ja 1930-luvulla koko ajan suuren huomion kohteena. Trotskilaisuuden ydin on sosialismin väistämättömyys. Se on kuten Pursianen sanoo luonnonlakimainen. On hyvin perusteltua kuvata tätä kiivautta bolshevismin vasemmistolaisuutena.

Turkin vaiheen aikana syntyy omaelämäkerta ”Elämäni”, jossa Trotski kiinnittää itsensä tiukasti Leninin yhteyteen ja Stalinia vastaan. Elämäkerta on erittäin subjektiivinen ja Trotskin omaa merkitystä painottava, kuinkapa muutenkaan. Kesällä 1935 alkaa Trotskin puolitoista vuotta kestänyt Norjan vaihe, jonne hän ajautui vaihtoehtojen puutteessa. Trotski oli aivan liian kuuma nimi otettavaksi vastaan melkein mihin tahansa valtioon.

Norjassa häntä ahdistelivat ensin Norjan natsit ja sitten Neuvostoliitto, joka painosti Norjan hallitusta karkottamaan miehen ulos maasta. Myös Trotskin turvallisuus alkoi olla vaakalaudalla. Koko ajan hän harjoitti aktiivista kirjoittamista, joka ei helpottanut hänen asemaansa. Lopulta Norjan hallitus kyllästyi jatkuviin vaikeuksiin ja karkotti miehen maasta. Trotski pelastautuu Meksikoon 1930-luvun lopulla. Meksikon presidentti suostuu ottamaan hänet vastaan. Meksikossa Trotski ensitöikseen käynnistää maineenpuhdistuskampanjan, jolla hän pyrkii vapautumaan Stalinin vakoilu- ym. syytöksistä. Tässä hänellä on helpohko työ, koska syytökset ovat olleet mielivaltaisia. Silti jo pelkkä yhteydenpito Moskovaan varsinkin 1930-luvun alussa luo epäilyjä Trotskiin ja on omiaan kiinnittämään hänet salaliittoihin ainakin Stalinin vainoharhaisessa ajatusmaailmassa.

Meksikon vaiheeseen liittyy myrskyisiä vaiheita Trotskin yksitysielämässä. Pursiainen kuvaa tunnontarkasti nämäkin tapahtumat kirjaan.

Yhä tärkeämmäksi muodostuvat turvallisuuteen liittyvät kysymykset. Trotski itsekin tajuaa, että hän on hengenvaarassa. Hänen ympärilleen keräytyy henkivartijoiden ja sihteerien patteri, jonka kaikki jäsenet eivät välttämättä ole luotettavia. Näin alkaa Trotskin elämän viimeinen vaihe.

Suomen talvisota on mielenkiintoinen vaihe Trotskin henkilöhistoriassa. Se jopa jakaa trotskilaista liikettä. Trotskilla on kummallisen ambivalentti kanta talvisotaan: toisaalta tuomitaan Mannerheim osaksi imperialistista liikettä , toisaalta nähdään Suomen taistelu Neuvostoliiton olemassaolon puolustamisena Stalinia vastaan ! On selvää, että osa trotskilaisista suhtautui Suomeen myötätuntoisesti, jolloin Trotskin oma tulkinta joutui kritiikin kohteeksi. Mikään Suomen ystävä Trotski ei missään tapauksessa ollut.

Vaikka Stalinin asema Trotskiin nähden oli ylivoimainen ei Stalin voinut koskaan olla rauhassa niin kauan, kun äärimmäisen hankala Trotski oli elossa. Pursianen kuvaa erittäin yksityiskohtaisesti Stalinin salaliiton Trotskia vastaan ja Trotskin murhan jäähakulla. Sitä edeltää yritys murhata Trotski järjettömällä ammuskelulla. Trotskin elämä päättyy elokuun 20. päivä vuonna 1940.

Sosialistiselle Venäjälle Trotski säilyi loppuun saakka epähenkilönä. Trotskilaisuus käsitteenä elää, mutta sille on vaikea löytää kaikupohjaa tästä päivästä tai tulevaisuudesta.

Pursiainen pysyttelee elämäkertatiedoissa eikä lähde analysoimaan laajemmin Trotskin (trotskilaisuuden) merkitystä esimerkiksi viime vuosikymmeninä. Ehkä kirja olisi ansainnut tämän kaltaisen jälkikirjoituksen. Mutta kaiken kaikkiaan kirja on loistava läpivalaisu Lev Trotskin elämästä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Uusi uljas Eurooppa

Yhtenäistä Eurooppaa ovat omalla tavallaan tavoitelleet Kaarle Suuri, Napoleon ja Hitler kukin vuorollaan. Kysymys ei tietenkään ollut suostuttelusta, vaan raasta alistamisesta. Kun toisesta maailmansodasta oli selvitty tavoiteltiin uutta uljasta Eurooppaa uusin eväin. Euroopan hiili- ja teräsyhteisö oli ensimmäinen yritys luoda osasta Europpaa yhtenäinen talousalue. Tietenkin taustalla oli tarve päästä eroon muutamien vuosikymmenien välein käynnistyvistä sodista. Tämä Ranskan, Italian, Saksan ja Benelux-maiden muodostama yhteenliittymä oli ikäänkuin tae lopettaa kilpailu teräksestä ja hiilestä, joka lopulta johtaisi ääritilanteessa sotaan.

Hiili ja teräsyhteisöstä edettiin sitten EEC:hen (v. 1957) alkuperäisten kuuden maan voimin. Vähitellen yhteisö laajeni EC:n kautta nykyiseen EU:hun. Kunnianhimoinen tavoite yhtenäisestä Euroopasta näytti olevan lähempänä kuin koskaan ennen ja vieläpä rauhanomaisin keinoin. Tottakai kriitikoita oli alusta pitäen, mutta he jäivät vähemmistöön.

Mikä sitten meni pieleen ? Alusta pitäen haasteena oli Euroopan valtioiden erilainen elintaso. Niin kauan kuin kyseessä olivat alkuperäiset Euroopan ytimessä olleet valtiot täydennettynä hyvinvoivilla EFTA-valtioilla ei mikään näyttänyt uhkaavan yhtenäistä Eurooppaa. Juuri halu tasoittaa Euroopan valtioiden hyvinvointieroja oli ilmeisesti syy, miksi rakennelma alkoi horjua. Saksalla ja Ranskalla oli tarve laajentaa yhtenäistä markkina-aluetta omille tuotteilleen. Pankeilla oli alusta pitäen merkittävä rooli valtioiden välisten erojen kaventamisessa. Elintasoeroja kavennettiin siis velanotolla. Yhtenäisen Euroopan ja myöhemmin yhteisen valuutan katsottiin suojaavan lainoittajia. Etelä-Euroopan maiden velkojen katsottiin muuttuneen yhtä luotettaviksi kuin saksalaisten lainojen. Tässä erehdyttiin. Eurooppa jakaantui useisiin fragmentteihin. Ensinnä oli osa Pohjois-Euroopan valtioita, jotka – ainakin jälkiviisaasti sanottuna – ymmärsivät pysyä erossa yhteisestä valuutasta. Sitten tulivat Euroopan luotettavat pikkuvaltiot Itävalta, Hollanti ja Suomi, jotka muodostivat oman varsin vakaan ryhmänsä. Tähän ryhmään voi tietenkin lukea myös jättiläiset Saksan ja Ranskan, mutta niillä on edellä kuvatulla tavalla sormet velkasopassa, joten niillä on oma erityinen liittymäpinta kokonaisuuteen. Ja sitten ovat luonnollisesti Etelä-Euroopan maat, jotka muodostavat heterogeenisen ongelma-alueen. Tietenkin joukossa on sattumuksia, sellaisia kuin Islanti ja Irlanti, joiden luultiin olevan vahvoja, mutta jotka muodostuivat finanssikriisissä murheenkryyneiksi.

Jos tarkastellaan tätä joukkoa niin silmiinpistävää on kolmen maan erottuminen joukosta, nimittäin Portugalin, Espanjan ja Kreikan. Ne kaikki olivat diktatuurivaltioita vielä 1970-luvulla. Niiden kulttuuri oli tästä ja monesta muusta syystä erilainen kuin kehittyneiden demokratioiden. Juuri sivistyksen ja demokratian yhteenkytkeytyminen on monessa mielessä ratkaisevaa, kun ajatellaan taloudellisia kestävyyshaasteita. Tämä joukko täydentyy Italialla, jossa ei ole ollut diktatuuria sitten Mussolinin kauden, mutta jonka demokratia on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut horjuvaa ja korruptioherkkää.

Irlannin ja Islannin asema on kummallinen. Periaatteessa Islanti oli skandinaavinen hyvinvointivaltio, mutta omat pankkiirit sotkivat talouden. Erään kommentaattorin mukaan Islanti ei ollut valtio, vaan riskirahasto. Irlanti on sitten oma lukunsa. Jostakin käsittämättömästä syystä siitä tuli EU:n lemmikki, johon syydettiin EU-tukiaisia loputtomasti. Rahan syytäminen jatkui senkin jälkeen, kun maa kohosi bruttokansantuotteella mitatan Luxemburgin jälkeen Euroopan kakkoseksi. Ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä EU-rahoista lipui kiinteistökuplaan lihottaen sen aivan muodottomaksi.

On syytä tarkastella myös eri valtioden luototuskäytäntöjä. Jälkikäteen on pyritty leimaamaan kaikki ongelmavaltiot holtittomiksi valtiontalouden hoitajiksi. Tästä ei ole kysymys kuin korkeintaan Kreikan kohdalla. Paul Krugman ja monet muut ovat kiinnittäneet huomiota yksityisen sektorin velkaantuneisuuteen. Vasta kun asuntokupla ja muut velkaongelmat olivat paisuneet hallitsemattomiksi alkoi valtioden velkaantuminen. Oli pakko tukea yksityistä sektoria, sillä muutoin koko kansantalous olisi olisi sortunut.

Finanssikriisin mauste tähän soppaan olivat eksoottiset rahoitusinstrumentit, jotka sokaisivat sijoittajat. Kriisin perimmäisenä syynä ovat samantyyppiset seikat, jotka Yhdysvalloissa sorruttivat talouden. Yksityisten (sekä yritykset että kotitaloudet) liiallinen velanotto ja pankkien taipumus huijata ihmiset velkaorjuuteen olivat merkittävä osatekijä kriisin synnyttäjänä. Myös vanhalla mantereella ”ownership society” vaikutti, vaikka sille ei ollut keksitty tätä nimeä. Kuplien ja kuplien puhkeamisten ankea seuraamus on, että korkoja on laskettava elvytyksen nimissä. Pitkään jatkuessaan matalat korot aiheuttavat uusia kuplia tai velkaantumisia. Yhdysvalloista käynnistyneen finanssikriisin syynä olivat osittain IT-kuplan puhkeamisen jälkeen keinotekoisen alhaalla pidetyt keskuspankin ohjauskorot. IT-kuplan puhkeamisesta aiheutunutta taantumaa elvytettiin peräti neljä vuotta aivan liian alhaisilla koroilla. Seuraamukset olivat kauhistuttavat. Vielä on mainittava ideologiset syyt. Pitkään jatkunut uusliberaali kaiken sääntelyn kieltävä ilmapiiri loi uskomattomat edellytykset toinen toistaan seuraaville kriiseille.

Syytöksiä on tulvinut monesta lähteestä. Yhtenä syynä kriisiin on ollut Saksan tehokas tuotantokoneisto, joka on velkaannuttanut monet Euroopan maat. Nämä kun ovat ostaneet saksalaisia tuotteita saksalaisten pankkien luototuksella samaan aikaan, kun niiden oma kilpailukyky on ollut kehno. Kauppa- ja vaihtotaseen alijäämiä ei ole pystytty hoitamaan vanhalla tutulla keinolla eli devalvaatiolla, kun valuutta on kilpailijamaissa sama.

Vielä on syytä ottaa esille yhteiskuntafilosofinen näkökulma, jossa kapitalismi ja kansanvaltainen demokratia ovat vastakkain. Kun 1930-luvulta 1970-luvulle vallitsi tiukka sääntely olivat talouden kuplat harvinaisia. Kun uusliberaalit pääsivät kukkulan kuninkaiksi he toteuttivat kapitalistista unelmaa, jossa sanouduttiin irti yhteiskunnallisista vastuista. Tavoitteena oli pieni valtio tai joka tapauksessa minimaalinen sääntely. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui kuin varkain sääntelyn dramaattinen vähentyminen, joka johti laissez faire -talouteen. Oikeaoppisesti tähän ”vapautettuun talouteen” pitäisi nyt reagoida kiristyvällä sääntelyllä. Tämän suuntaisiin toimenpiteisiin onkin ryhdytty, mutta eteneminen on ollut kovin kivuliasta. Kysymys on siis jatkuessaan eräänlaisesta teesi-antiteesi logiikasta, jossa äärikapitalistista vaihetta pitäisi seurata valtion (tai valtioliittojen) tiukempi ote markkinoista. Mutta tapahtuuko näin ?

Eurooppa tarvitsisi yhtenäisen sivistyksellisen ja kansanvaltaisen ryhtiliikkeen. Tavoiteltu hyvinvointiyhteiskunta on ollut liian kova tavoite ainakin nopeasti toteutettuna monelle valtiolle. Ja toden totta Skandinavian maatkin kehittivät omaa kansankotiaan kymmeniä vuosia. Kansanvaltainen järjestelmä tarvitsee kehittyäkseen suojakseen aimo annoksen sääntelyä, mutta ei pelkästään kansallista sääntelyä, vaan globaalia sääntelyä. Siinähän sitä haastetta piisaakin. Hyvinvointiyhteiskunta on paljon vaativampi yhteiskunnallinen laji kuin useimmat kuvittelevat. Se vaatii itsekuria, se vaatii myös kansalaiselta paljon. Nyt näyttää siltä, että monissa Euroopan maissa hyvinvointiyhteiskunta koetaan hyväksikäyttöyhteiskunnaksi. Sitä saa kupata haluamallaan tavalla.

Miksi Eurooppa on kriisiytynyt ? Turha kuvitella, että asia olisi muutamalla rivillä analysoitavissa. Edellä manittujen syiden lisäksi tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten myöhään näihin kriiseihin reagoidaan. Kriisin kehittymisessä ollaan jo pitkällä – aivan liian pitkällä – kun herääminen lopulta tapahtuu. Opportunismi viettää riemujuhliaan. Ei kiinnitetä huomiota yltyviin vaaratekijöihin niin kauan kun juuri minulla menee lujaa. Villi meno jatkuu, vaikka myöhempien aikojen krapulan kustannuksella. Kun menee lujaa ei haluta keskeyttää juhlia. Juuri juhlien parhaalla hetkellä ”boolimalja pitäisi viedä pois”, kuten eräs keskuspankin johtaja asian aikanaan muotoili.