tiistai 1. marraskuuta 2011

Uusi uljas Eurooppa

Yhtenäistä Eurooppaa ovat omalla tavallaan tavoitelleet Kaarle Suuri, Napoleon ja Hitler kukin vuorollaan. Kysymys ei tietenkään ollut suostuttelusta, vaan raasta alistamisesta. Kun toisesta maailmansodasta oli selvitty tavoiteltiin uutta uljasta Eurooppaa uusin eväin. Euroopan hiili- ja teräsyhteisö oli ensimmäinen yritys luoda osasta Europpaa yhtenäinen talousalue. Tietenkin taustalla oli tarve päästä eroon muutamien vuosikymmenien välein käynnistyvistä sodista. Tämä Ranskan, Italian, Saksan ja Benelux-maiden muodostama yhteenliittymä oli ikäänkuin tae lopettaa kilpailu teräksestä ja hiilestä, joka lopulta johtaisi ääritilanteessa sotaan.

Hiili ja teräsyhteisöstä edettiin sitten EEC:hen (v. 1957) alkuperäisten kuuden maan voimin. Vähitellen yhteisö laajeni EC:n kautta nykyiseen EU:hun. Kunnianhimoinen tavoite yhtenäisestä Euroopasta näytti olevan lähempänä kuin koskaan ennen ja vieläpä rauhanomaisin keinoin. Tottakai kriitikoita oli alusta pitäen, mutta he jäivät vähemmistöön.

Mikä sitten meni pieleen ? Alusta pitäen haasteena oli Euroopan valtioiden erilainen elintaso. Niin kauan kuin kyseessä olivat alkuperäiset Euroopan ytimessä olleet valtiot täydennettynä hyvinvoivilla EFTA-valtioilla ei mikään näyttänyt uhkaavan yhtenäistä Eurooppaa. Juuri halu tasoittaa Euroopan valtioiden hyvinvointieroja oli ilmeisesti syy, miksi rakennelma alkoi horjua. Saksalla ja Ranskalla oli tarve laajentaa yhtenäistä markkina-aluetta omille tuotteilleen. Pankeilla oli alusta pitäen merkittävä rooli valtioiden välisten erojen kaventamisessa. Elintasoeroja kavennettiin siis velanotolla. Yhtenäisen Euroopan ja myöhemmin yhteisen valuutan katsottiin suojaavan lainoittajia. Etelä-Euroopan maiden velkojen katsottiin muuttuneen yhtä luotettaviksi kuin saksalaisten lainojen. Tässä erehdyttiin. Eurooppa jakaantui useisiin fragmentteihin. Ensinnä oli osa Pohjois-Euroopan valtioita, jotka – ainakin jälkiviisaasti sanottuna – ymmärsivät pysyä erossa yhteisestä valuutasta. Sitten tulivat Euroopan luotettavat pikkuvaltiot Itävalta, Hollanti ja Suomi, jotka muodostivat oman varsin vakaan ryhmänsä. Tähän ryhmään voi tietenkin lukea myös jättiläiset Saksan ja Ranskan, mutta niillä on edellä kuvatulla tavalla sormet velkasopassa, joten niillä on oma erityinen liittymäpinta kokonaisuuteen. Ja sitten ovat luonnollisesti Etelä-Euroopan maat, jotka muodostavat heterogeenisen ongelma-alueen. Tietenkin joukossa on sattumuksia, sellaisia kuin Islanti ja Irlanti, joiden luultiin olevan vahvoja, mutta jotka muodostuivat finanssikriisissä murheenkryyneiksi.

Jos tarkastellaan tätä joukkoa niin silmiinpistävää on kolmen maan erottuminen joukosta, nimittäin Portugalin, Espanjan ja Kreikan. Ne kaikki olivat diktatuurivaltioita vielä 1970-luvulla. Niiden kulttuuri oli tästä ja monesta muusta syystä erilainen kuin kehittyneiden demokratioiden. Juuri sivistyksen ja demokratian yhteenkytkeytyminen on monessa mielessä ratkaisevaa, kun ajatellaan taloudellisia kestävyyshaasteita. Tämä joukko täydentyy Italialla, jossa ei ole ollut diktatuuria sitten Mussolinin kauden, mutta jonka demokratia on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut horjuvaa ja korruptioherkkää.

Irlannin ja Islannin asema on kummallinen. Periaatteessa Islanti oli skandinaavinen hyvinvointivaltio, mutta omat pankkiirit sotkivat talouden. Erään kommentaattorin mukaan Islanti ei ollut valtio, vaan riskirahasto. Irlanti on sitten oma lukunsa. Jostakin käsittämättömästä syystä siitä tuli EU:n lemmikki, johon syydettiin EU-tukiaisia loputtomasti. Rahan syytäminen jatkui senkin jälkeen, kun maa kohosi bruttokansantuotteella mitatan Luxemburgin jälkeen Euroopan kakkoseksi. Ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä EU-rahoista lipui kiinteistökuplaan lihottaen sen aivan muodottomaksi.

On syytä tarkastella myös eri valtioden luototuskäytäntöjä. Jälkikäteen on pyritty leimaamaan kaikki ongelmavaltiot holtittomiksi valtiontalouden hoitajiksi. Tästä ei ole kysymys kuin korkeintaan Kreikan kohdalla. Paul Krugman ja monet muut ovat kiinnittäneet huomiota yksityisen sektorin velkaantuneisuuteen. Vasta kun asuntokupla ja muut velkaongelmat olivat paisuneet hallitsemattomiksi alkoi valtioden velkaantuminen. Oli pakko tukea yksityistä sektoria, sillä muutoin koko kansantalous olisi olisi sortunut.

Finanssikriisin mauste tähän soppaan olivat eksoottiset rahoitusinstrumentit, jotka sokaisivat sijoittajat. Kriisin perimmäisenä syynä ovat samantyyppiset seikat, jotka Yhdysvalloissa sorruttivat talouden. Yksityisten (sekä yritykset että kotitaloudet) liiallinen velanotto ja pankkien taipumus huijata ihmiset velkaorjuuteen olivat merkittävä osatekijä kriisin synnyttäjänä. Myös vanhalla mantereella ”ownership society” vaikutti, vaikka sille ei ollut keksitty tätä nimeä. Kuplien ja kuplien puhkeamisten ankea seuraamus on, että korkoja on laskettava elvytyksen nimissä. Pitkään jatkuessaan matalat korot aiheuttavat uusia kuplia tai velkaantumisia. Yhdysvalloista käynnistyneen finanssikriisin syynä olivat osittain IT-kuplan puhkeamisen jälkeen keinotekoisen alhaalla pidetyt keskuspankin ohjauskorot. IT-kuplan puhkeamisesta aiheutunutta taantumaa elvytettiin peräti neljä vuotta aivan liian alhaisilla koroilla. Seuraamukset olivat kauhistuttavat. Vielä on mainittava ideologiset syyt. Pitkään jatkunut uusliberaali kaiken sääntelyn kieltävä ilmapiiri loi uskomattomat edellytykset toinen toistaan seuraaville kriiseille.

Syytöksiä on tulvinut monesta lähteestä. Yhtenä syynä kriisiin on ollut Saksan tehokas tuotantokoneisto, joka on velkaannuttanut monet Euroopan maat. Nämä kun ovat ostaneet saksalaisia tuotteita saksalaisten pankkien luototuksella samaan aikaan, kun niiden oma kilpailukyky on ollut kehno. Kauppa- ja vaihtotaseen alijäämiä ei ole pystytty hoitamaan vanhalla tutulla keinolla eli devalvaatiolla, kun valuutta on kilpailijamaissa sama.

Vielä on syytä ottaa esille yhteiskuntafilosofinen näkökulma, jossa kapitalismi ja kansanvaltainen demokratia ovat vastakkain. Kun 1930-luvulta 1970-luvulle vallitsi tiukka sääntely olivat talouden kuplat harvinaisia. Kun uusliberaalit pääsivät kukkulan kuninkaiksi he toteuttivat kapitalistista unelmaa, jossa sanouduttiin irti yhteiskunnallisista vastuista. Tavoitteena oli pieni valtio tai joka tapauksessa minimaalinen sääntely. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui kuin varkain sääntelyn dramaattinen vähentyminen, joka johti laissez faire -talouteen. Oikeaoppisesti tähän ”vapautettuun talouteen” pitäisi nyt reagoida kiristyvällä sääntelyllä. Tämän suuntaisiin toimenpiteisiin onkin ryhdytty, mutta eteneminen on ollut kovin kivuliasta. Kysymys on siis jatkuessaan eräänlaisesta teesi-antiteesi logiikasta, jossa äärikapitalistista vaihetta pitäisi seurata valtion (tai valtioliittojen) tiukempi ote markkinoista. Mutta tapahtuuko näin ?

Eurooppa tarvitsisi yhtenäisen sivistyksellisen ja kansanvaltaisen ryhtiliikkeen. Tavoiteltu hyvinvointiyhteiskunta on ollut liian kova tavoite ainakin nopeasti toteutettuna monelle valtiolle. Ja toden totta Skandinavian maatkin kehittivät omaa kansankotiaan kymmeniä vuosia. Kansanvaltainen järjestelmä tarvitsee kehittyäkseen suojakseen aimo annoksen sääntelyä, mutta ei pelkästään kansallista sääntelyä, vaan globaalia sääntelyä. Siinähän sitä haastetta piisaakin. Hyvinvointiyhteiskunta on paljon vaativampi yhteiskunnallinen laji kuin useimmat kuvittelevat. Se vaatii itsekuria, se vaatii myös kansalaiselta paljon. Nyt näyttää siltä, että monissa Euroopan maissa hyvinvointiyhteiskunta koetaan hyväksikäyttöyhteiskunnaksi. Sitä saa kupata haluamallaan tavalla.

Miksi Eurooppa on kriisiytynyt ? Turha kuvitella, että asia olisi muutamalla rivillä analysoitavissa. Edellä manittujen syiden lisäksi tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten myöhään näihin kriiseihin reagoidaan. Kriisin kehittymisessä ollaan jo pitkällä – aivan liian pitkällä – kun herääminen lopulta tapahtuu. Opportunismi viettää riemujuhliaan. Ei kiinnitetä huomiota yltyviin vaaratekijöihin niin kauan kun juuri minulla menee lujaa. Villi meno jatkuu, vaikka myöhempien aikojen krapulan kustannuksella. Kun menee lujaa ei haluta keskeyttää juhlia. Juuri juhlien parhaalla hetkellä ”boolimalja pitäisi viedä pois”, kuten eräs keskuspankin johtaja asian aikanaan muotoili.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti