Christer Pursiainen on kirjoittanut mainion kirjan Lev Trotskista (Trotski, Gummerus 2011). Se onkin ensimmäinen (!) suomeksi ilmestynyt kirja tästä neuvostososialismin merkkihenkilöstä. On tärkeää, ettei tarvitse tyytyä jonkun ulkomaisen tekijän teokseen tai käännökseen siitä. Pursiaisen on tuottanut arvokkaan populaarin tutkimuksen tästä merkillisestä miehestä.
Kirjoittaja etenee kronologisen vakaasti kuvatessaan Trotskin elämän vaiheita. Tehtävä ei ole helppo, sillä Trotski oli varsinainen kynäniekka ja älykkäänä miehenä hän pyrkii ohjailemaan kuvaa itsestään jälkipolville. Puutetta ei siis ole Trotskin omista subjektiivisista tulkinnoista. Kirjoittajan on varmaan ollut aika ajoin vaikea säilyttää päänsä kylmänä Trotskin kirjallisessa tulituksessa. Pursianen selviää haasteista ilman merkittäviä lipsahduksia.
Sosialismin rakentelussa Trotski pyrki säilyttämään oman itsenäisen linjan, joka johti moniin riitoihin puoluetovereiden kanssa. Trotski valitsi bolshevismin varsin myöhäisessä vaiheessa, josta hän joutui syytettyjen penkille monien, varsinkin Stalinin taholta, myöhemmin. Silti hän pystyi myös riittävään yhteistyöhön taaten sen, ettei joutunut sivuraiteelle ennenkuin uransa loppuvaiheessa.
Trotski oli ilmeisesti parhaimmillaan ankarissa kriiseissä. Erinomaiset puhelahjat ja äärimmäinen itsevarmuus toivat hänelle menestystä. Hän tempasi kannattajat ja vähän epävarmemmatkin mukaan loistavalla esiintymisellään. Erityisesti johtaessaan puna-armeijaa sisällissodan sekavissa vaiheissa vuodesta 1918 vuoteen 1922 hän osoitti kyvykkyytensä. Kun sitten bolshevikit saivat yliotteen Koltsakin, Judenitsin ja Denikinin valkoisista armeijoista – eikä vähiten Trotskin ansiosta - ja piti ruveta rakentamaan sosialisistista rauhaa yhteistyössä muiden johtavien bolshevikkien kanssa alkoivat vaikeudet. Trotski oli aivan liian itsepäinen voidakseen antaa periksi omista mielestään perusteellisesti argumentoiduista mielipiteistään. Tästä käynnistyi hänen vähittäinen alamäkensä.
Suhde Leninin oli mielenkiintoinen. Vaikka miehet olivat välillä vastatusten, säilyivät suhteet huonoimmillakin hetkillä siedettävinä. Pursiainen antaa ymmärtää, että varsinkin vuoden 1917 sekavissa vaiheissa Trotski itse asiassa vei ja Lenin seurasi. Tästä on vaikea sanoa mitään lopullista, koska Trotski pääsi Leninin kuoleman jälkeen tulkitsemaan omia menettelyjään subjektiivisesti Leninin poistuessa näyttämöltä vuoden 1924 alussa. Ehkä tässä kohtaa Pursiainen antaa hieman Trotskin supliikin ja kirjoitustaidon viedä itseään ?
Kiistämätöntä on kuitenkin Trotskin suuri panos bolshevikkien voitossa. Siitä häntä kadehtivat monet toverit. Trotskin suhde muihin bolshevistijohtajiin vaihteli sekin huomattavasti. Trotskin henkilösuhteiden vaihtelua Buharinin, Zinovjevin ja Kamenevin kanssa Pursianen selostaa ansiokkaasti. Ehkä keskeisenä linjana voidaan pitää Trotskin asemaa ”vasemmistopoikkeaman” johtohahmona. Maailmanvallankumous ei hänelle ollut tosiaankaan mitään utopiaa, vaan hän pyrki jatkamaan - sisällissodan vihollisista päästyään - suoraan vallankumouksen levittämistä. Siinä hän toki myönsi nopeasti realiteetit - Eurooppa ei ollut levottomuuksista huolimatta vallankumouksellisessa tilassa.
Pursianen kuvaa mielenkkiintoisella, melkein piinallisella tavalla Trotskin ajautumista ulos bolsevikkien sisärenkaasta vuosina 1924-1927. Liittolaisina hänellä tuossa vaiheessa olivat Zinovjev ja Kamenev; sen sijaan Buharinia hän ei koskaan saanut otteeseensa kovista yrityksistä huolimatta. Kun sitten edettiin vuosiin 1926-27 Trotskilta hävisivät liittolaiset yksi toisensa jälkeen ja hän jäi yksin puolustamaan aivoituksiaan. Kamenev ja Zinovjev pelasivat korttinsa siten, että pelastivat nahkansa Stalinin johtamien enemmistöläisten kynsistä – toistaiseksi.
Trotskin ja Stalin suhde on tietenkin kirjan keskiössä. Nämä miehet eivät koskaan oikein päässeet yksimielisyyteen asioiden hoidosta tai ideologiasta. He olivat kilpailijoita keskenään. Avainasiana on Leninin testamentti, jossa hän arvosteli kovin sanoin Stalinia. Trotski pyrki enemmän tai vähemmän selkeästi heikentämään Stalinin asemaa testamentin avulla koskaan siinä kunnolla onnistumatta. On myös sanottava selkeästi, että bolshevikkien johtajista Trotski oli luovin. Trotski kehitteli monet Stalinin myöhemmin omimat operatiiviset toiminnot kuten viisivuotissuunnitelmat.
Kirjaa muuttuu suorastaan jännitysnäytelmäksi, kun Pursiainen kuvaa Trotskin syrjään joutumista. Trotski luonteensa mukaisesti taisteli ankarasti vastaan. Lukemattomat ovat ne kiivaat väittelyt, joita Trotski kävi keskuskomitean ja sen politbyroon kanssa erityisesti vuosina 1926-27. Trotskin oma ehdottomuus oli näissäkin vaiheissa myrkkyä muille tovereille. Lopulta hänelle jäi vain muutamia kannattajia. Tässä kohtaa tullaan todella mielenkiintoiseen vaiheeseen. Stalin nimittäin sieti Trotskin ärhäkkää sinnittelyä yllättävän pitkämielisesti. Kun näin sanon on tietenkin taustalla tulevat 1930-luvun tapahtumat. On liki uskomatonta, miten avoimesti Trotski haastoi Stalinin ilman, että tämä johti väkivallan käyttöön Trotskia vastaan. Verrattuna 1930- lukuun bolshevikkien sisäinen keskustelu tai kiivailu oli kuitenkin huomattavan demokraattista. Tässä vaiheessa sai mielipiteensä ilmaista suhteellisen vapaasti kunhan pysyttiin sosialismin rajojen sisällä.
Trotski ajautui ensin maan sisäiseen karkotukseen ja sitten, kun hän ei lopettanut taisteluaan keskuskomiteaa vastaan, karkotukseen Turkkiin, lähes ainoaan maahan, joka salli ottaa hänet vastaan. Turkin kausi kesti useita vuosia ja oli kiihkeän kirjoittamisen aikaa, vaikka Leniniä ja Engelsiä käsittelevät teokset eivät valmistukaan. Käynnit Kööpenhaminassa ja lyhyt, sekava ja jännittävä Ranskan vaihe ovat täynnä kuumeista poliittista toimintaa. Trotskin suhdeverkosto on laaja ja hän laajentaa sitä jatkuvasti. Valitettavasti Trotski riitaantuu luonteenlaatunsa mukaisesti koko ajan kannattajiensa kanssa. Hän on aivan liian ehdoton ja kiivasluontoinen saavuttaakseen sinänsä aktiivisten kannattajiensa kanssa mitään pysyvää. Sanalla sanoen – kuten Pursianen huomauttaa - Trotskin vallankäyttö on hajottavaa.
Trotskilaisuus on toki 1920- ja 1930-luvulla koko ajan suuren huomion kohteena. Trotskilaisuuden ydin on sosialismin väistämättömyys. Se on kuten Pursianen sanoo luonnonlakimainen. On hyvin perusteltua kuvata tätä kiivautta bolshevismin vasemmistolaisuutena.
Turkin vaiheen aikana syntyy omaelämäkerta ”Elämäni”, jossa Trotski kiinnittää itsensä tiukasti Leninin yhteyteen ja Stalinia vastaan. Elämäkerta on erittäin subjektiivinen ja Trotskin omaa merkitystä painottava, kuinkapa muutenkaan. Kesällä 1935 alkaa Trotskin puolitoista vuotta kestänyt Norjan vaihe, jonne hän ajautui vaihtoehtojen puutteessa. Trotski oli aivan liian kuuma nimi otettavaksi vastaan melkein mihin tahansa valtioon.
Norjassa häntä ahdistelivat ensin Norjan natsit ja sitten Neuvostoliitto, joka painosti Norjan hallitusta karkottamaan miehen ulos maasta. Myös Trotskin turvallisuus alkoi olla vaakalaudalla. Koko ajan hän harjoitti aktiivista kirjoittamista, joka ei helpottanut hänen asemaansa. Lopulta Norjan hallitus kyllästyi jatkuviin vaikeuksiin ja karkotti miehen maasta. Trotski pelastautuu Meksikoon 1930-luvun lopulla. Meksikon presidentti suostuu ottamaan hänet vastaan. Meksikossa Trotski ensitöikseen käynnistää maineenpuhdistuskampanjan, jolla hän pyrkii vapautumaan Stalinin vakoilu- ym. syytöksistä. Tässä hänellä on helpohko työ, koska syytökset ovat olleet mielivaltaisia. Silti jo pelkkä yhteydenpito Moskovaan varsinkin 1930-luvun alussa luo epäilyjä Trotskiin ja on omiaan kiinnittämään hänet salaliittoihin ainakin Stalinin vainoharhaisessa ajatusmaailmassa.
Meksikon vaiheeseen liittyy myrskyisiä vaiheita Trotskin yksitysielämässä. Pursiainen kuvaa tunnontarkasti nämäkin tapahtumat kirjaan.
Yhä tärkeämmäksi muodostuvat turvallisuuteen liittyvät kysymykset. Trotski itsekin tajuaa, että hän on hengenvaarassa. Hänen ympärilleen keräytyy henkivartijoiden ja sihteerien patteri, jonka kaikki jäsenet eivät välttämättä ole luotettavia. Näin alkaa Trotskin elämän viimeinen vaihe.
Suomen talvisota on mielenkiintoinen vaihe Trotskin henkilöhistoriassa. Se jopa jakaa trotskilaista liikettä. Trotskilla on kummallisen ambivalentti kanta talvisotaan: toisaalta tuomitaan Mannerheim osaksi imperialistista liikettä , toisaalta nähdään Suomen taistelu Neuvostoliiton olemassaolon puolustamisena Stalinia vastaan ! On selvää, että osa trotskilaisista suhtautui Suomeen myötätuntoisesti, jolloin Trotskin oma tulkinta joutui kritiikin kohteeksi. Mikään Suomen ystävä Trotski ei missään tapauksessa ollut.
Vaikka Stalinin asema Trotskiin nähden oli ylivoimainen ei Stalin voinut koskaan olla rauhassa niin kauan, kun äärimmäisen hankala Trotski oli elossa. Pursianen kuvaa erittäin yksityiskohtaisesti Stalinin salaliiton Trotskia vastaan ja Trotskin murhan jäähakulla. Sitä edeltää yritys murhata Trotski järjettömällä ammuskelulla. Trotskin elämä päättyy elokuun 20. päivä vuonna 1940.
Sosialistiselle Venäjälle Trotski säilyi loppuun saakka epähenkilönä. Trotskilaisuus käsitteenä elää, mutta sille on vaikea löytää kaikupohjaa tästä päivästä tai tulevaisuudesta.
Pursiainen pysyttelee elämäkertatiedoissa eikä lähde analysoimaan laajemmin Trotskin (trotskilaisuuden) merkitystä esimerkiksi viime vuosikymmeninä. Ehkä kirja olisi ansainnut tämän kaltaisen jälkikirjoituksen. Mutta kaiken kaikkiaan kirja on loistava läpivalaisu Lev Trotskin elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti