Ukrainassa käydään taistelua kahden
maailmanpoliittisen ajattelutavan
välillä. Näistä voi käyttää nimiä realistinen koulukunta, joka tarkoittaa
vallitseviin olosuhteisin sopeutuvaa, periaatteelliset ja ideologiset seikat sivuuttavaa politiikkaa ja traditionaalinen
koulukunta, joka tarkoittaa perinteistä, totutuissa säännöissä pysyttelevää, vakiintuneita
arvoja noudattavaa politiikkaa. En yritä perustaa näitä tutkittuun historiatietoon
vaan omaan näkemykseeni liittyen joihinkin historian tilanteisiin, joita
seuraavassa kuvaan.
Tuoreimmillaan tämä jaotelma tuli esille, kun Henry Kissinger
(ehkä johtava realistisen koulukunnan edustaja) käytti vastikään puheenvuoron, jossa hän suositteli ”pienemmän pahan väylän” valintaa Ukrainan pattitilanteessa eli suositteli Ukrainaa
hyväksymään tietyn periksi antamisen politiikan väylän. Volodymyr Zelenskyi, kuten odottaa saattoi, tyrmäsi kissingeriläisen näkemyksen julistaen,
ettei tippaakaan anneta periksi. Edustakoon tämä Zelenskyin näkemys traditionaalista
näkemystä, jonka taakse linnoittautunee suurin osa tavallisista politiikan
seuraajista.
Mitä Kissinger konkreettisesti ehdotti? Hän ehdotti, että Ukrainan pitää neuvotella Venäjän kanssa
tietyistä Ukrainan osien luovuttamisesta Venäjälle rauhan ja valtaosan Ukrainan
alueista turvaamiseksi. Käytännössä Kissinger viittasi vallitsevaan tilanteeseen
Ukrainassa ennen Venäjän hyökkäystä 24.2. 2022.Tämän mukaan Venäjä voisi sopimuksenvaraisesti säilyttää Krimin niemimaan ja osan Donbassin
alueesta valvonnassaan (to maintain control).
Taustalla kummittelee Münchenin sopimus vuodelta 1938, jossa
Hitler käytti länsimaiden periksiantamishalua hyväksi Tsekkoslovakian ottamiseksi
kontrolliinsa ja pyrki vakiinnuttamaan muidenkin valtaamiensa alueiden
statuksen. Zelenskyin mukaan Kissinger on Hitlerin jäljillä ”realismissaan”.
Realistien ehdotuksiin on myös kuulunut Ukrainan
liittoutumattomuus (= puolueettomuus) ja eräänlainen puskurivaltion asema
suhteessa länteen ja itään.
:::::::::::::::::::::::::::::
Jotta pääsisimme tapahtumaketjujen ja esitettyjen ajatusten jäljille, viittaan
ohessa realistisen koulukunnan yhteen johtavista hahmoista, Chicagon
yliopiston professori John J. Mearsheimeriin, joka on kansainvälisen politiikan
asiantuntija, ja joka kirjoitti Foreign Affairs -lehden loka-marraskuun
numeroon 2014 artikkelin ”The Liberal
Delutions, That Provoked Putin”.
Mearsheimer johdattelee artikkelissaan lukijan Ukrainan
konfliktin ja sodan tapahtumien alkulähteille realistisen koulukunnan näkemyksen
mukaisesti. Mistä kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien
syy-seuraussuhteet?
Ohessa referoin Mearsheimerin erittelyä, jonka
pääpiirteiden takana hän on edelleen.
Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa
sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat, että kylmän sodan loppu muutti perustuvaa
laatua olevalla tavalla kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa
tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään
kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin
Venäjäkään eivät olleet uhkia toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä
vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.
Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään
Clintonin aikaisen tähdellisen faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää
merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush
niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemisen myönteisenä
tahtotilana 2000-luvulla. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun
kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F.
Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon, että venäläiset reagoivat vähitellen
epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen,
että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan
tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin
Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa
lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.
Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen?
Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei
Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi
1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman presidenttikaudellaan
käynnistämä Kuuba-lähentyminen suinkaan kumonnut kauppasaartoa.
Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan
tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato
luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun
alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä
-neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset
hiipuivat ja vuonna 2009 USA aikoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi
ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan. Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin
Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.
Edellä esitetty Mearsheimerin ajattelu perustuu realistisen
koulukunnan ajatteluun Naton vastuusta Ukrainan tapahtumien synnyssä. Totuuden
nimisää asiantuntijoiden valtavirta edustaa kantaa, jonka mukaan Venäjän etupiiripolitiikka – ei suinkaan Naton
laajeneminen – oli aiheuttamassa
nykykonfliktia. On kuitenkin tärkeää valaista myös toista näkemystä analysoinnin
monipuolistamiseksi. Tämän ajattelun kiusallinen piirre on, että ”realistien” logiikalla
tavallaan ymmärretään Putinia, joka useimmille muille on mahdottomuus.
::::::::::::::::::::::::::
Esimerkkejä reaalipolitiikka/traditionaalinen politiikka
-asetelmasta löytyy myös lähempää meitä.
Déjà vu -ilmiö palauttaa ajatukseni vuoteen 1939….. Syksyllä 1939 käytiin talvisotaa edeltävät neuvottelut Suomen kohtalosta sekä Helsingissä hallituksen sisällä että
Moskovassa. Viitaten kirjoitukseni teemaan, realisteja edustivat neuvotteluissa Mannerheim
ja Paasikivi, kun taas vastakkaista, traditionaalista ajattelua edusti paljaimmillaan
ulkoministeri Eljas Erkko.
Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto
kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin,
Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Stalin oli siis rajoitettujen aluevaatimusten takana oikeasti. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle
taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Ulkoministeri Eljas Erkko on
tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa
faktisesti väärässä (Aaro Pakaslahti: ”Erkon sota”). Erkko uskoi viimeiseen
saakka mm. länsivaltojen välitystehtävään, ja että Neuvostoliitto vain uhkaili.
Erkon takana hallituksessa olivat kiivaasti Uuno Hannula ja Juho
Niukkanen. Jonas pitää suhtautumista lähes typeryytenä. Periksiantamattomasta ”traditionalistien”
linjasta poikkesivat ”realistit” Mannerheim, Paasikivi ja osin Tanner, jotka
olisivat voineet antaa periksi yksityiskohdissa rauhantilan säilyttämiseksi.
Jonas ja Kotkin edustavat näkökulmaa, jossa Suomen tilannetta verrataan muiden
suurvaltojen vaatimiin rajasiirtoihin tuohon aikaan. Ne olivat tuiki tavallisia
1930-luvun lopulla.
Kirjassaan ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939
-1940” Pekka Visuri ja Eino Murtorinne eivät jatka analyysia neuvottelutuloksesta
talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen vastaväitteiden olevan
ankaria. Joka tapauksessa Stalin piti kiinni Suomenlahden sulkemisen
vaatimuksesta (Paldiski-Hankoniemi/edustan saaret). Jo tuohon aikaan monet
asiantuntijat pitivät Stalinin ajatusta vanhanaikaisena sodankäyntitapojen
muutoksen takia. Se oli kuitenkin realiteetti vuonna 1939, ja sen takana oli
varmaankin Neuvostoliiton armeijan johto. Kärsivänä osapuolena oli Suomi.
Pekka Visuri korostaa Neuvostoliiton ehtojen lievenemistä
(rajansiirto kannaksella lieveni, avunantosopimuksesta luovuttiin heti
kättelyssä, Hankoa korvaava tukikohta hyväksyttiin, Ahvenanmaan kysymystä ei
otettu edes esille) neuvotteluprosessin kuluessa. Kaiken kaikkiaan Suomi joutui
tilanteeseen, jossa sen periksiantamatonta asennetta tukivat moraaliset ja
lailliset periaatteet ja sitä vastaan olivat tuolle ajalle niin tyypilliset piittaamattomat
suurvaltamenettelyt.
Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puoltavat Suomen
virallisen kannan oikeutusta, siis ettei neuvotteluissa anneta periksi.
Vaihtoehtojen esittäjillä (Paasikivi, Mannerheim) vastassa olivat äänestäjät,
ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset
perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu,
sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut seikat.
Traditionalistit saattoivat vedota näihin tahoihin milloin tahansa: kansakunnan
suuri enemmistö edusti traditionalisteja.
Parhaiten informoituja syksyn 1939 tilanteesta - oman
aktiivisuutensa takia - olivat Paasikivi ja Mannerheim. Molemmat olivat
kyynisen rehellisiä ja inhorealistisia. Kummankaan mielipiteitä ei otettu
riittävän vakavasti: heitä, vanhoja miehiä, pidettiin arkoina ja säikkyinä.
::::::::::::::::::::
Näen em. talvisotaneuvotteluprosessissa ajallisesti kaukaisen
mutta asiallisesti läheisen yhteyden tuoreisiin lausuntoihin Henry Kissingeriltä
ja Volodymyr Zelenskyilta. Kysymys on toisaalta
periksi antamisen ja toisaalta ehdottoman suvereniteetin säilyttämisen
välisestä taistelusta. Zelenskyin vastenmielisyys Kissingerin teoretisointia kohtaan on luotaantyöntävän kalsea: Kissinger elää
väärän kalenterin (vuoden 2022 sijasta vuosi 1938!) mukaan. Zelenskyi viittaa kintaalla
Kissingerille ja muille realisteille, koska kysymys on siviilien kohtalosta, jotka realistien politiikan seurauksena joutuisivat
vihollisen armoille.
Lopulta kysymys realistien uskottavuudesta mitataan sanojen
sijasta luottamuksen pitävyydellä. Sekä vuonna 1939 talvisodan alla että vuonna
2022 on kysymys luottamuksen tasosta, ja lopulta siitä, onko luottamusta ryhtyä
viimeisellä rajalla riskaabeleihin alueluovutuksiin ilman todellisia takeita
hyökkääjän potentiaalisista aikomuksista. Zelenskyin luottamus Putiniin
on nolla. Sadat Venäjän ohjukset ovat murentaneet kaiken luottamuksen maiden ja
johtohenkilöiden väliltä.
”München 1938:n” kokemus diktaattorin luullusta uskottavuudesta osoittautui
katteettomaksi ja johti kiveen hakattuun periaatteeseen olla luottamatta
diktaattorin sanoihin. München 1938 ei pysäyttänyt Hitleriä.
Toisaalta Vietnamin sota opetti, että München 1938 -sovellus - eli Eisenhowerin ns. dominoteoria - ei toiminut
Kaakkois-Aasiassa. Kommunismi ei vienyt maata kerrallaan niin kuin amerikkalaiset
dominoteorian mukaan pelkäsivät: Kambodza, Malesia, Thaimaa, Filippiinit,
Indonesia, jopa Australia…. Kommunismi
ei voittanut, vaikka Yhdysvallat hävisi
Vietnamin sodan. Historialla on aina odottamattomat väylänsä, vaikka teoria pääsääntöisesti pitäisikin
paikkansa.
:::::::::::::::::::::
Ehkä Zelenskyi on oikeassa, kun hän sanoo, että Kissingerin
kaltaiset ”suuret geopoliitikot” ovat kyvyttömiä näkemään tavallisten ihmisten kohtaloa. Vallitsee kaksi pääasiallista
ajattelun tasoa: toisaalta humaanit periaatteet, joilla pyritään varjeleman ihmishenkiä (tietämättä
pystytäänkö siihen) ja toisaalta suuret
valtapoliittisen kädenliikkeet, jotka
ohjaavat kansakuntien kohtaloita voimapolitiikan ehdoilla.