Venäjän ideaa etsimässä

 

 

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti Venäjä-tuntemukseensa perustuvan kirjan ”Venäjän idea” (Tammi, 2001) vuonna 2001. Sitä ennen Koivisto oli julkaissut jo lähes tusinan verran teoksia, joista useimmat käsittelivät hänen työ- ja poliitikon uraansa. Koiviston kirja on saanut nyt parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen uusia lukijoita tai meitä vanhoja, jotka palauttavat mieleen kirjan sisällön. Kiinnostus johtuu  tietenkin Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan ja kaikkeen siihen liittyvästä vastakkainasettelusta.

Teoksen taustalla oli Koiviston pitkäaikainen Venäjä-harrastus jo 1950-luvulta lähtien. Voidaan sanoa, että harrastus oli elinikäinen. Kysymys ei ollut pelkästään kieliverryttelystä, vaan siihen liittyy intohimoinen Venäjän historian harrastus sekä Venäjää käsittelevien kirjojen kerääminen. Käsitän, että kerääminen oli systemaattista.

Koivisto luotaa kirjassaan Venäjän historiaa viikinkiylimys Rurikista lähtien. Puhutaan yli 1000 vuoden ajanjaksosta.  Koivisto painottaa  omien harkintojensa pohjalta tiettyjä Venäjän historian vaiheita ja henkilöitä. Muilta osin hän muovailee käsityksiään ”Venäjän ideasta” varsin säästeliäästi pysytellen jo vakiintuneiden tulkintojen varassa.  

Itse koin mielenkiintoisimpina kohtina kirjassa ne osuudet,  joissa käsiteltiin 1800-luvun venäläisiä ajatussuuntia ja anarkistiliikkeitä. Taistelua käytiin länsisuuntautumisen ja slaavilaisen suuntautumisen välillä. Keskeisinä osapuolina olivat zapadnikit ja slavofiilit. Ne edustivat esivallankumouksellista aikaa 1800-luvun puolivälissä ja jälkipuoliskolla. Slavofiilit löysivät yhteyden anarkismiin ja zapadnikit marxilaisuuteen. Zapadnikit ja slavofilit eivät edustaneet pelkästään kilpailevia aatesuuntia vaan olivat osin rinnakkaisia ja jopa sisäkkäisiä.

Kaikille ryhmittymille oli ominaista vastustus olemassa olevaa  järjestelmää kohtaan. Vielä tänäkin päivänä suuntautumisvaihtoehdot ovat nähtävissä. 1990-luvulla länsisuuntautuneisuus näytti saavan vahvan jalansijan, mutta se mitä olemme kokeneet Putinin valtakaudella 2010-luvulla ja sen jälkeen on täysin päinvastainen kehityskulku.

Taistelua on käyty valtiokeskeisyyden ja järjestelmäkritiikin välillä. Anarkistiliikkeille oli ominaista,  että ne taistelivat pakkojärjestelmää vastaan. Länsimaista valtiokeskeistä hyvinvointijärjestelmän alkujuurta ei päässyt kumouksellisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa syntymään. Venäjän yhtä ideaa voitaneen etsiä em. aatteiden keskinäisestä taistelusta.

Tässä kirjoituksessa keskityn vain aivan viimeisimpään historiaan, jota Koivistokin arvioi tarkemmalla otteella. Hän joutuu ottamaan kantaa varsin tuoreisiin 2000-luvun tapahtumin ja tämä johtaa ajatukset viime aikojen myllerrykseen ja  on selkeä yhtymäkohta nykypolitiikkaan.

:::::::::::::::::::::

Kun Suomi itsenäistyi suhtautuivat monet tahot sekä ulkomailla että Suomessa varsin skeptisesti suvereniteetin saavuttamiseen. Ei odotettu, että tila on kestävä. Paasikiven mukaan emme saavuttaneet itsenäisyyttä myöntyväisyyslinjan avulla eikä aktivismin avulla vaan sen takia,  että Venäjä hävisi Japanin sodan (1904) ja ensimmäisen maailmansodan. Suomessa ei ollut ”mitään voimakasta itsenäisyystahtoa”, toteaa Koivisto. Jos tätä kuvaa laajennetaan Saksan osallisuudella,  niin minunkin mielestäni Suomi luikahti suurvaltojen välistä itsenäisyyden polulle Tämä toistui toisen maailmansodan loppuvaiheissa, kun suomi taistellen säilytti itsenäisyytensä - silloinkin Neuvostoliiton ja Saksan välissä.

Koivisto arvelee, että Venäjän satoja vuosia vanha ekspansio alkoi puolustuksellisista lähtökohdista.  Lopulta Venäjä törmäsi muiden imperialististen valtioiden pyrkimyksiin. Venäjä oli imperialistisen kehityksen varhaisia aloittajia ja myöhäisiä lopettajia. Itse asiassa viimeaikainen kehitys osoittaa,  että Venäjän tavoitteena on - Neuvostoliiton viime vuosisadan ”geopoliittisen katastrofin” jälkeen – käynnistää uusimperialismi ja palauttaa imperiumin suuri päämäärä ennalleen. Koivisto kysyy kirjassaan (2001) onko venäläisen messianismin aika ohi? Nyt voimme vastata:  ei ole!

Koivisto korostaa, että onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton tavoitteisiin vaan kärsimysten kautta toteutettu suuri päämäärä. Koivisto osoittaa kirjassaan paljon kysymyksiä Venäjälle ja vastaa optimistisesti, että ainesosia on, että syntyy uudenlainen venäläinen yhteiskunta. Juuri tuolloin, 2000-luvun vaihteessa, moni muukin olisi vastannut Koiviston tavoin.

Koivisto jättää mahdollisuuden ”suuren smutan” (vrt. 1500- ja 1600-luvun vaihde) eli hämmennyksen syntymiselle, mutta ei pelkää ulkoisten valtojen Venäjän ylikävelyä vaan taloudellisia hämminkejä. Koivisto toteaa, että uuden Neuvostoliton raunioille syntyneet itsenäiset tasavallat olivat täysin valmistautumattomia asemaansa. Koivisto muistuttaa, että myös Venäjä itse halusi irti osavaltioiden muodostamasta riippakivestä. On myös kritisoitu sitä tapaa,  millä uuden Venäjän läntinen neuvonta ja konsultointi suoritettiin,  ja miten ne sitoutettiin rahoittajiin. Koivisto ei säästele sanojaan arvioidessaan yksityistämistä, eli valtion omaisuuden ”ryöstöä”. Suppea piiri toimi ostajina. Syntyivät oligarkkien suuret omaisuudet. Nyt nämä samat tahot ovat pakotepolitiikan kohteina ja menettäneet suuria omaisuuksia. Ovatko ne saaneet ansionsa mukaan? Koivisto ennakoi tulevaa sanoessaan kirjassaan, että on mahdollista, että ”yksityishenkilöiden hankkimiin suuriin rikkauksiin tullaan puuttumaan”. Koivisto ei jälkiviisastele vaan toteaa,  että hän ei osaa sanoa olivatko kertarysäyksellä tapahtuneet omaisuudensiirrot strategisesti oikein vai olisiko pitänyt edetä vaiheittain. Nopealla siirtymävaiheella haluttiin ainakin estää vanhan vallan paluu.

Koivisto toteaa, että Venäjä tarvitsee ”jonkun uuden isomman aatteen” pysyäkseen yhtenäisenä. Ja sitähän Putin on tavoitellut: Äiti-Venäjän ympärille on pyritty rakentamaan kokonainen Venäjän imperiumi. Uskonnosta Koivisto ei usko uuden suuruuden  nousevan. Nyt jälkikäteen voidaan todeta, että uskonnolla on suurempi merkitys nyky-Venäjälle,  kuin Koivisto ajatteli. Venäläisessä ajattelussa – Koiviston mukaan - maa on osa Venäjää, kun se kerran on valloitettu. Tässä mielessä Suomikin kuuluu Venäjän vaikutuspiiriin.

Koivisto suhtautuu skeptisesti tilanteeseen,  missä EU on,  eli päätökset koskevat niin suurta valtiojoukkoa. Natoon hän ei tuolloin (2001) ottanut kantaa, mutta voisin odottaa, että hän suhtautuisi epäillen monivaltioiseen päätöksentekoon myös Nato huomioiden,  vaikka tuskin olisi kannattanut liittoutumattomaksi jäämistä. Koivistolla tuntuu olevan skeptinen suhtautuminen yleensä sääntöjen noudattamiseen silloin,  kun säännöt koskevat (liian) suurta joukkoa maita.

Koiviston kirjaa lukiessa tuli mieleen, kuinka vaikeaa on ennustaa tulevaa. Oliko Koivistolla edes harmaata ajatusta,  mitä 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen tapahtuu? Tuskin,  mutta ei ollut muillakaan. Koivisto vain varovasti ennakoi tulevia varmaankin kokemukseensa perustuen.

Venäjän idea  -kirja kertaa ansiokkaasti Venäjän historiaa koivistolaisin painotuksin. En sano , että Venäjän idea olisi paljastunut kattavasti teoksen sivuilta, mutta ainakin Koivisto johdatteli lukijaa historian faktojen kautta kohti eritellympää tulevaisuutta.

Läntisellä ajattelulla ja järjen käytöllä Venäjä ei avaudu kuin osittain, siksi täytyy asettua Venäjän asemaan ja pyrkiä löytämään sen historiasta lainalaisuuksia.

Ainakin yhden yhtymäkohdan (Venäjän idean) löydän 1800-luvun, 1900-luvun ja 2000-luvun Venäjien välillä, nimittäin alueellisen ekspansiivisuuden tavoittelun, josta esimerkkinä olkoon epätoivoinen pyrkimys vallata Konstantinopoli vuosisadasta toiseen. 1800- ja vielä 1900-luvulla Venäjä (tai sen etupiiri) laajeni voimakkaasti. Äiti-Venäjän supistuminen 1990-luvulla oli vain tilapäisenä pidettävä takaisku. Mitä muuta on sanottava häikäilemättömästä hyökkäyksestä Ukrainan kimppuun.

Jottei totuus unohtuisi, niin Koivisto toteaa, että Venäjä on ollut ”meille yleisesti ottaen hyvä naapuri”. Historiallisessa katsannossa raja on harvemmin railona auennut. Vahvemmaksi vakuudeksi Koivisto kertoo kirjansa lopuksi meille kaikille anekdootin: Kerrotaan, että kuusikymmentäluvulla pääministeri Koivisto oli ehdottanut toiselle  pääministerille, Aleksei Kosyginille itärajan siirtämistä, johon Kosygin oli tokaissut, että mitä sitä siirtelemään, poistetaan raja kokonaan. Tähän Koivisto: tämä on sen verran iso asia, että minun on soitettava Helsinkiin Kekkoselle. Koivisto kutenkin epäili, että Kekkonen ei halua ryhtyä niin suuren valtakunnan päämieheksi.