Mistä Ruotsi puhuu?

 

 

Areena Audiossa on kuultavissa mielenkiintoinen raportti Ruotsin poliittisesta tilanteesta ja voimasuhteista. Ohjelma julkaistiin 21.4.2021.  Otsake kuuluu: ”Korona ei kiinnosta,  kun kaduilla palaa – siirtyykö Ruotsi äärioikealle?” Ohjelma kuuluu sarjaan ”Mistä maailma puhuu”.

Näkymiä Ruotsin poliittisen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen avaa Ylen pohjoismainen kirjeenvaihtaja Kirsi Heikel  ohjelman juontajan Jenny Matikaisen johdattelemana.  Ruotsissa pääuutisiin ei kuulu korona,  jos nyt sivuutetaan pääepidemiologi AndersTegnellin toiminta . Ohjelmassa luvataan avata ”Ruotsin sielu” ja aiheena on maan yhteiskunnallinen tilanne  maahanmuuttotaustaa vasten.  Katsotaanpa,  miltä asiat näyttävät! Sallin itselleni kommentit ja tulkinnat audion pohjalta.

Jo kolme Ruotsin puoluetta on luvannut tehdä yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa (maltillinen kokoomus, kristilliset ja liberaalit). Ne ovat siis kääntäneet kelkkansa aivan viime aikoina. Yllättävin takinkääntäjä ovat liberaalit, josta ei olisi uskonut,  että suhteet ruotsidemokraatteihin lämpenevät. Ruotsidemokraatit ovat olleet hylkiö puolueiden joukossa. Suhtautuminen turvapaikanhakijoihin on kuitenkin muuttunut radikaalisti.

Hallituksessa ovat sosiaalidemokraatit ja ympäristöpuolue.  liberaalit ja keskusta ovat hallituksen tukipuolueita. Muut puolueet oikealta vasemmalle ovat oppositiossa.  Hallituksella ei ole takanaan kansanedustajien enemmistöä.  Heikel ei jostakin syystä tuo esille,  että vähemmistöhallitus ei Ruotsissa ole mikään kummajainen, pikemminkin sääntö.

Mikä on tehnyt ruotsidemokraateista salonkikelpoisia? Heikelin mukaan samat perustelut,  mitkä Suomessa koskevat perussuomalaisia: ei ole enää kahta selkeää leiriä, vaan populistipuolue on kiilannut puoluekartalle vahvaan asemaan. Sen enempää Ruotsissa kuin Suomessakaan ei voi  kuitenkaan sanoa,  että populistit olisivat puoluekartalla miltään osin vasemmalla.  Suomessa perussuomalaiset ovat eduskunnassa hakeneet – tosin kipuillen -  paikkansa oikealta reunalta ja niin taitaa olla myös Ruotsissa. Tietenkin ruotsidemokraattien painoarvo on myös noussut puolueen kannatuksen kasvaessa ja mahdollistanut osaltaan salonkikelpoisuuden.

Ruotsidemokraatit ei välttämättä pääse hallitukseen vuoden 2022 vaaleissa, mutta porvariston tukipuolueeksi se kelpaa. Puolueiden on  tarkasti mietittävä asemoitumisensa puoluekartalla. Nyt on käynyt niin,  että sosiaalidemokraattien kelkkaan lähteneet liberaalit ovat menettäneet kannatustaan. Liberaalien tekemää suunnanmuutosta oikealle voitaneen selittää osin tästä näkökulmasta.

Mitkä ovat puolueita  ruotsidemokraatteihin lähentäviä tekijöitä? Ruotsidemokraattien kannatuksen suuruus vetää puoleensa. Sen avulla mahdollistuu riittävän vahvan hallituksen muodostaminen. Toinen syy on Heikelin mielestä arvomuutokset,  jotka ovat syntyneet tulehtuneesta maahanmuuttokysymyksestä, joka heijastuu väkivallantekoina ja rikollisuuden kasvuna.

Ruotsilla menee pääosin hyvin (poikkeuksiakin on), on paljon menestystarinoita. Heikel kuitenkin näkee ruotsalaisten kahtiajakautuneisuuden silmiinpistävänä kehitystrendinä. Ruotsissa kadunmies kysyy toiselta ensimmäiseksi, missä asut? Maahanmuuttoalueilla tapahtuva ihmisten syrjäytyminen heijastuu pelkona ja ymmällä olona. Koulutuksen ongelmat ja rikollisuus löytyvät myös taustalta. Monet ruotsidemokraatteja kannattavat  maahanmuuttajat (!) sanovat,  että he eivät halua lisää maahanmuuttajia. He haluavat ensin jo muuttaneiden olosuhteiden parantamista. Niinpä niin, jokainen ajattelee aina ensin itseään!

Jenny  Matikainen luo kuvan, että ruotsidemokraattien menestys on jatkuvaa ja puolueiden voimasuhteet ovat muuttuneet merkittävällä tavalla. Olen hiukan eri mieltä.  Ruotsidemokraatit saavutti tähänastisen  kannatushuipun viime vuoden keväällä: puolue nousi hetkeksi suurimmaksi yli 23 prosentin kannatuksella. Vuodessa voimasuhteet ovat muuttuneet. Gallupit osoittavat nyt, että  ruotsidemokraattien vastavoimana sosiaalidemokraatit  ovat kannatustaan menettäneenäkin nyt tasoissa moderaattien kanssa 23 prosentissa. Ruotsidemokraattien kannatus on alle 20 prosentin. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa,  että korona-aikana puolueiden kannatus on vaihdellut suuresti.

Aivan erikseen kannattaa mainita, että hallituskoalitioon  kuuluva keskustapuolue on nostanut kannatustaan 4-5 prosentista yhdeksään prosenttiin.  Ruotsidemokraattien vastavoimat ovat siis hereillä, jota Heikel ja Matikainen eivät enemmälti huomioi.

Maahanmuuttajien taipumus rikollisuuteen ja sitä kautta heräävä maahanmuuttokielteisyys on edelleen ruotsidemokraattien syömähammas. Mutta myös niillä puoluekentässä,  jotka haluaisivat parantaa maahanmuuttajien olosuhteita on omat vahvat kannattajansa. Kovat keinot ja pehmeät keinot ongelmien torjumiseksi jakavat kansalaisia ja puoluekenttää.

Ruotsilla menee taloudellisesti hyvin. Velka/bkt on 40 prosentin vaiheilla, joka on nykymaailmassa vähän. Ero Suomeen on selvä, mutta ei Suomikaan ole velkaantumisessa kuin EU:n keskiarvoissa, jos niissäkään. Ruotsissa on pyritty ylijäämäisiin budjetteihin ja jo kansallisvarallisuus mahdollistaa tämän paremmin kuin Suomessa: laarit ovat täynnä,  sanoo Ruotsin valtiovarainministeri. Taloudellinen liikkumavara on omaa luokkaansa. Heikkouksiakin on, kuten koululaitos. Suomessa opettajien kunnioitus on korkeammalla tasolla kuin naapurissa.  Poliisien ja terveydenhoitajien määrät ovat Ruotsissa niukkuuslistojen kärjessä.

Pitkäjänteisyyden puute on poliittisessa päätöksenteossa samalla tavalla haaste kuin Suomessa.  Poliittinen kilpalaulanta on hyvin verrattavissa Suomeen: samoja polkuja tallataan.  Ruotsissa nyt osin rikkoutunut  blokkipolitiikka on ollut selkeämpi (kahtiajakautuneempi)  kuin Suomessa. Suomessa on kokeiltu miltei kaikkia hallituskombinaatioita ja kummasti puolueet löytävät toisensa väkevämmänkin kalabaliikin jälkeen.

Ehkä Heikelin ja Matikaisen ruotsalaisen yhteiskunnan analysointi olisi voitu viedä pitemmälle,  kuin mitä ohjelmassa tehtiin. Erittelyn taso tällaisenaankin antoi kuitenkin hyvän kuvan Ruotsin oloista.

Ruotsin demokratia on monessa suhteessa koelaboratorio: monet asiat koetaan siellä ensin. Ajatellaan vaikka kansanvallan toteutumista: Heikel jopa tuo esille kaipuun jämäkämpään (so. autoritaarisempaan) päätöksentekoon. Totta lienee, että hyvinvointiyhteiskunta ei ole lisännyt yhteisvastuuta, päinvastoin viime aikoina on nähty demokratian suojissa individualistisempaa ajattelua. Tästä ei ole johdettavissa suoraan jämäkämmän päätöksenteon vaatimus, mutta repivämpi riitely kylläkin. Solidaarisuudesta on tullut ehdollisempaa.

Ihmiset ovat ymmällä: seurauksena on sisäänpäin käpertyminen ja ulkoisen ”maahantunkeutumisen” vieroksunta paljon suuremmassa määrin kuin aiemmassa ruotsalaisessa kansojen sulatusuunissa.  Heikel: ”kansankoti karkaa”. Tästä on johdettavissa edellä mainittu auktoriteetin kaipuu, jota ei kuitenkaan vakavasti haeta: lopulta kysymys on siitä,  että kunkin yhteiskuntamallin on haettava argumenttinsa, olemassaolonsa oikeutus,  muutoin yhteiskunta Ruotsin kaltaisessa tilanteessa rapautuu.

Vuoden 2022 vaaleja ennakoidessaan Heikel ja Matikainen pohtivat yhteistyökysymyksiä ruotsidemokraattien kanssa. Heikelin mielestä yhteinen nimittäjä porvaripuolella löytyy seuraavista: energiapolitiikka, maahanmuuttopolitiikka ja rikollisuuden torjunta.

Suomessa tärkeää on hallitusohjelma, mutta Ruotsissa se on budjettiraami. Budjettikuri sanelee toiminnan laadun, määrän  ja luonteen. Ruotsissa on lyönyt läpi ajatus,  ettei syödä enempää kuin tienataan. Allokointi menolajeittain pitää paljon paremmin kuin Suomessa. Tämä ajattelu on johtanut erikoiseen sovellukseen vuoden 2022 vaaleja ajatellen. Kokoomus  hyväksyy ruotsidemokraattien veton vain osaan taloudellisista resursseista. Tämä ajattelu on huutoäänestetty alas, kuten myös Stefan Löfvenin pelottelu,  että ruotsidemokraattien hallitusvastuun myötä Ruotsi joutuu ”Unkarin tielle”.

Ruotsidemokraattien tavoitteissa on paljon epäruotsalaisia piirteitä,  kuten kansallisromanttisen taiteen kohottaminen johtotähdeksi ja kirjastojen käytön kieltäminen paperittomilta (alun perin maahanmuuttajilta!) . Aletaan olla aika pitkällä ihmisten erottelun tiellä hyviksiin ja pahiksiin.

Ruotsidemokraatit ovat tietenkin tyytyväisiä siihen,  että he ovat haluttuja. Puheenjohtaja Jimmie Åkesson markkinoi ajatusta,  ettei heillä ole mitään ennakkovaatimuksia yhteistyölle. Mutta osin on jo käynyt niin, että ruotsidemokraatit asettavat yhteistyölle ehtoja: halutaan mm.  omia virkamiehiä hallintoon.

Tosiasiassa ruotsidemokraateille lankeaa todennäköisesti – jos porvarillinen hallituskoalitio yleensäkään syntyy – tukipuolueen asema, eikä se sisällä edes  nykyhallituksen yhteistyön ehtona syntynyttä kirjallista  ”tukisopimusta”, vaan paljon väljemmän yhteistyöjulistuksen.

Puolueiden asema vaaleissa määräytyy paljolti niiden teemojen perusteella,  jotka vaalinaluskuukausina ovat ajankohtaisia: ruotsidemokraatit hyötyvät levottomuuksien  lisääntymisestä, kun taas sosiaalidemokraatit  yhteiskunnallisten olosuhteiden rauhoittumisesta.

Audion otsakkeen arvelema äärioikealle siirtyminen on hyvin teoreettinen vaihtoehto. Pikemminkin Ruotsia pääsee johtamaan,  kun hioo ääriajattelun sijasta tavoitteiden patteria pyöreämmäksi.

 :::::::::::::::::::::::::::::

Ruotsin hyvinvoinnissa on jokin selittämättömän  julma aspekti, joka ilmenee valtionepidemiologi Anders Tegnellin puheissa.  Hänelle  on annettu käsittämättömän suuri  valta päättää elämästä ja kuolemasta jonkin linjaorganisaatiorakennelman perusteella. Ulospäin näyttää siltä, että demokratian sisälle on rakennettu hyvin ”ruotsalainen” versio, eräänlainen ”on sovittu” -klausuuli. Tulee tunne,  että Suomessa tuollaiset asiantuntijat huudettaisiin alas jalustaltaan alta aikayksikön rannanjärveläisessä hengessä. 

 

 

Suomi eriytyy, alueellistuu ja kohtaa yhteisen haasteen

 

Kalevi Sorsa -säätiö on julkaissut ”Eriarvoisuuksien Suomi” -raportin 21.4.2021. Tutkimusraportti on osa laajempaa eurooppalaista yhteistyöhanketta, jossa perehdytään alueellisiin sosioekonomisiin eroihin viidessä EU-maassa: Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Italiassa ja Romaniassa. Hankkeen tarkoituksena on vaikuttaa EU:n aluepolitiikkaan. Raportti on senkin takia ajankohtainen, että monissa EU-maissa kasvava eriarvoisuus on lietsonut demokratian vastaisia liikkeitä. Kattavana tausta-ajatuksena on käsittääkseni keskustelun käynnistäminen ja aloitteiden tekeminen nykyistä paremmin toimivan kansanvaltaisen järjestelmän aikaansaamiseksi.

Raportissa on tiivis mutta varsin kattava analyysi kehityksestä,  joka on johtanut nykypäivän yhteiskunnalliseen tilanteeseen Suomessa. Suomen bkt kasvoi sodan jälkeen ripeästi aina 1980-luuvn lopulle saakka mahdollistaen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen.  Teollisuuden ja rakentamisen työllisyyden huippukohta ajoittui 1970- luvulle. Sosiaalimenojen suhde kansantuotteeseen kasvoi 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle asti noin 10 prosentista 30 prosenttiin (ml. koulutus).  Peruskoulu-uudistus teki perusopetuksesta kaikille maksutonta, tuloerot pienenivat, elinajan odote kasvoi,  yleinen sairausvakuutusjärjestelmä otetiin käyttöön…. Sanalla sanoen suomalainen hyvinvointiyhteiskunta  näytti tulevan valmiiksi.

Viimeisten 30 vuoden aikana hyvinvointiyhteiskuntaa on toisaalta tuettu ja toisaalta haastettu talouden jyrkkien muutosten ja globalisaation seurauksena. Selkeästi erottuvina vaiheina korostuvat 1990-luvun alun lama, 14 vuoden  (1994-2007) yhtäjaksoinen kovan kasvun jakso ja vuoden 2008 finanssikriisi seuraamuksineen, jotka ulottuivat matalan kasvun melko staattisena tilana lähes  koronakriisiin saakka. Keskityn ohessa raportin keskeisiin tuloksiin. Niissä määritetään toisistaan  poikkeavat alueet koko Suomessa  ”eroavuuksien kartan” avulla.

Raportti määrittää ”neljä Suomea”, joilla Suomi jaetaan neljään aluetyyppiin. Mittareina käytetään seuraavia muuttujia: työllisyysaste, huoltosuhde, yritysten liikevaihto, lasten köyhyysriski,  korkeasti koulutetut,  mediaanibruttotulot, terveydenhuollon työpaikat, asuntolainat , äänestysprosentti, laajakaistan levinneisyys  ja sisäinen muuttoliike. Luettelo vaikuttaa edustavalta.

Raportissa julkaistu  kartta on hyvin havainnollinen tapa esittää toisistaan poikkeavat alueet.

1)      Keskiverto-Suomi sisältää 109 kuntaa,  joissa asuu lähes miljoona ihmistä.  Kartalle siirretty ”keskiverto” kiertää Suomea alkaen Lappeenrannan seudulta ja edeten lounaisimman Etelä-Suomen kautta Pohjanmaalle ja sieltä edelleen  aina lappiin saakka. Tähän Suomeen kuuluvat kunnat ovat nimensä mukaisesti lähellä koko maan keskiarvoa em. mittareilla mitattuna.  Mielenkiintoista on,  että keskiverto  ulottuu suureen määrään eri puolilla Suomea olevia kuntia. Tämä osoittaa, että hyvinvointi on jakautunut edelleen varsin tasaisesti etelä-pohjoissuunnassa, joskin pääosin läntistä reittiä noudatellen. Nämä alueet ovat vanhoja maatalous- ja teollisuuskeskittymien tienoita, joiden asema saattaa heikentyä jatkossa. Keskiverto-Suomen tulkitsen edustavan monelle sitä, joka on ollut mielikuvissa koko Suomen kuva. Mielenkiintoista on,  että keskiarvon alapuolella olevat mittariarvot paljolti puuttuvat keskiverto-Suomesta!

 2)      Menestyvät pääkaupunkiseutu ja kaupunkien vaikutusalueet (43 kuntaa, 1,94 miljoona asukasta). Alue muodostaa harvan verkoston lähes koko Suomen alueella . Myös menestyvät alueet noudattavat hämmästyttävän tasaista jakautumista eri puolille Suomea. Suurimpia keskittymiä edustavat pääkaupunkiseutu ja Pohjanmaan rannikko (Vaasa-Kokkola), mutta myös Turku, Tampere, Jyväskylä, Joensuu, Kuopio, Oulu ja Länsi-Pohja nousevat selvästi keskiverron yläpuolelle. Aivan oikein nämä kohteet on nimetty raportissa Suomen moottoreiksi. On oikeastaan  turha luetella,  millä mittareilla menestys saavutetaan: siihen kuuluvat lähes kaikki mittarit. Haasteen asettavat korkeat asumiskustannukset.

Kotikuntani sijaitsee alueen reunalla, joten tunnen sijaintiedut: muuttovoitto, nuoret perheet, alhainen huoltosuhde, pendelöinnin runsaus, matala työttömyys, kasvupotentiaali…

 3)      Kaupunkialueet, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä (33 kuntaa, 2,01 miljoonaa asukasta). Nämä alueet sijaitsevat usein menestyneimpien kaupunkien välittömässä tuntumassa, joskin itsenäisiä alueitakin on (esim. Kajaani, Mikkeli, Pori). Tunnusomaisia piirteitä ovat väestönkasvu, terveydenhoitoalan työpaikat ja osassa alueesta yliopistot + korkeasti koulutettujen määrä. Myös pienituloisten kotitalouksien määrä on suuri.

 4)      Taantuvat alueet (109 kuntaa, 0,58 miljoonaa asukasta). Valtavat alueet, jotka ulottuvat sisä-Suomesta itäisten osien kautta pohjoiseen, erityisesti  itäiseen lappiin. Tyypillistä ”tälle Suomelle” ovat harvanasutut alueet, maatalouden ja turismin laajuus, raaka-aineiden louhinta, automatisoitumisesta johtuva työpaikkojen  väheneminen, asuntojen hyvin alhaiset hinnat. Tyypillisesti indikaattoreiden arvot ovat keskiarvojen alapuolella.

Raportin johtopäätöksissä todetaan omaa arviotani hiukan opponoiden, että Suomi tarjoaa hyvinvointia epätasaisesti. Pitäisikö mieluummin todeta,  että hyvinvoivia kuntia ja hyvinvointivajealueita on vieri vieressä. Mistään jyrkistä eroista ei Suomen olosuhteissa ole kysymys.

Kaupungistumisen megatrendi näkyy voimakkaana, joskin nyt koronan aikaan ihmisiä on siirtynyt myös vastavirtaan maaseutumaiseen ympäristöön. Aika näyttää jääkö koronan aikaisesta maalle kaipuusta mitään jäljelle. Itse kaupungistumiseen kuuluu sosiaalisen syrjäytymisen riskejä,  mutta toisaalta ”esikaupunkikunnat” menestyvät erinomaisesti saaden voimaa kasvulle keskusalueista.

Suomen tilkkutäkkimäinen kuntarakenne ei tarjoa kaikille kohtuullisena pidettävää elintasoa.  Menestys tahtoo tiivistyä keskusalueisiin ja ympäröiviin taajamavoittoisiin alueisiin. Menestyjiä on toki selvä enemmistö. Kuntien valtionosuusjärjestelmä on tarkoitettu tasaamaan eroja alueiden välillä.

Järjestelmä kaipaisi kuitenkin remonttia, sillä siihen on jäänyt aikojen kuluessa valuvikoja. Nykyinen ja globaali muutostrendi suosii menestyviä keskusalueita. Keskusalueiden ja maaseutualueiden välillä vallitse jännite. Keskuskaupungit valittavat joutuessaan syrjäseutujen kustannusten maksajiksi ja toisaalta rahat eivät kuitenkaan riitä maaseutukuntien kulujen peittämiseen. 

Raportissa nostetaan rohkeasti esille kuntien erilaisuus niin pitkälle vietynä,  että asetetaan kyseenalaiseksi  vanha perinne, että kaikki kunnat tuottavat samoja julkisia palveluja. Kuinka herkkä aihe kuntien palvelujen eriyttäminen on poliittisesti? Kysymys on laajoista muuttujakokonaisuuksista: raportissa sote-uudistus kytketään kuntien hallinnon ja palvelujen kokonaisuudistukseen. Pohja-ajatuksena on,  että kunnat erilaistuvat joka tapauksessa. Pitäisikö lainsäädännön seurata väistämättömästi tapahtuvaa?

Kun tähän lisätään vielä työnteon monipaikkaisuuden suosion kasvaminen,  on  tarvetta muuttaa verolainsäädäntöä (ja mahdollisesti myös perustuslakia) positiivisten muutosten aikaansaamiseksi. ”Neljän Suomen” kartta näyttäisi tukevan edellä kuvattua muutostarvetta. Muutostrendi on vahva, mutta edellyttää monimutkaisen yhtälön elementtien (edellä mainittujen lisäksi päivähoito, koulu, työ, palvelut ym.) yhteensovittamista.

Raportissa nostetaan keskustelun aiheiksi myös maakunnat ja niiden keskukset. Siinä asetutaan selvästi sotepalvelujen hyvinvointialueille siirtämisen kannalle kuntien sijasta, mikä onkin toteutumassa. Vahva hallinto ja taloudenpito edellyttävät  maakuntien verotusoikeuden toteuttamista, johon ei vielä tässä vaiheessa ole valmiuksia.   

Raportin mukaan ”neljällä Suomella” on kaikilla oma tehtävänsä yhteisen vision toteuttamisessa. Haasteena on vielä kaiken edellä kuvatun liittäminen laajempaan eurooppalaiseen viitekehykseen EU:n avulla (rautatieinfra, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, ym.).

Ei työ tekemällä lopu.

Raportissa painotetaan aktiivista ja ennakkoluulotonta keskustelua edellä esitetyistä aiheista. Kysymys kuuluu: miten teemat integroidaan puolueiden politiikkaohjelmiin. Demokratiaan kuuluu moniäänisyys ja sitä kuullaan taatusti edellä esitetystä. Neljä Suomea on osittain konkretisoitu raportissa, mutta työ on silti vielä alussa.

 

 

 

John Bolton osana Yhdysvaltain ulkopoliittista establishmenttia

 

 

Helsingin Sanomat on haastatellut Yhdysvaltain Trumpin aikaista kansallisen turvallisuuden  neuvonantajaa John Boltonia. Emil Elon tekemä haastattelu ilmestyi 17.4.2021 Hesarissa nimellä ”Minä olin siellä”. Otsake kertoo Boltonin toiminnasta eräänlaisena vakaan hallinnon kriittisenä silmänä ja korvana presidentin tempoilua ja sooloilua vastaan. Epäilen,  että sidos Trumpiin oli kiinteämpi,  kuin mitä Bolton  nyt esittää, mutta se lienee ymmärrettävää,  kun hän ei ole enää Trumpin  lieassa kiinni.

Boltonia pidetään melko suoraviivaisena sotahaukkana, jonka linja poikkesi Trumpin improvisoivasta tyylistä,  ja siten  oli vain ajan kysymys,  milloin side isäntään katkeaa. Bolton on edelleen toki republikaani, mutta haukkuu silti Trumpin pystyyn hänen epäjohdonmukaisten toilailujensa  takia. Mikään rauhanlähettiläs Bolton ei ole,  eikä hän ole kuin osaksi yhtä mieltä Joe Bidenin ulkopolitiikasta.  Bolton  vastustaa Bidenin purkutoimia,  jotka kohdistuivat  useisiin Trumpin päätöksiin (ilmastosopimukseen uudelleen liittyminen, Iranin ydinasesopimus). Bolton on liikaa ”cold war warrier” voidakseen ymmärtää Bidenin liennytyspyrkimyksiä.

Bolton liittyy ketjuun,  johon voidaan sanoa kuuluneen esim. John Foster Dulles,  Barry Goldwater ja Zbigniew Brzezinski. Hän on tinkimätön USA:n suurvaltaetujen  puolustaja sekä sanoissa että teoissa. Trumphan keskittyi lähinnä retorisesti tekemään  Yhdysvalloista ”suurta” aina välillä solmien diilejä eniten tarjoavien ja häntä itseään hyödyttävien tahojen kanssa.

Maailman suurvaltajohtajat olivat Trumpille hänen uudelleenvalintaorganisaationsa osia. Eri asia on sitten,  että useimmat eivät suostuneet Trumpin pompoteltavaksi.

Bolton antaa periaatetasolla tunnustusta Joe Bidenille.  Hän liittää Bideniin  kolme positiivista määrettä: pragmaattisuus, ennustettavuus ja ”filosofisen viitekehyksen omaksuminen”, joka  ”Trumpilta puuttui täysin”.

Kiina on maailmanpoliittisessa  mielessä edelleen Yhdysvaltain ykköskohde,  ja on sitä presidentistä riippumatta. Bolton tuomitsee tässäkin Trumpin todeten haastattelussa, että ”Trumpilla ei ollut mitään Kiina-politiikkaa”. Trumpin  politiikka oli Kiinankin suhteen henkilökohtaisen poliittisen edun tavoittelua.

Avustajien ja neuvonantajien tehtävä oli Trumpin aikaan niin Kiina-  kuin muissakin kysymyksissä Boltonin mielestä mahdoton.

 ::::::::::::::::::::::::::::::

Haastattelussa Elo ei juurikaan kommentoi Boltonin sanomisia, vaan antaa tämän kovalla rutiinillaan johtaa teemoissa etenemistä. On vaikea sanoa liioitteleeko  Bolton jälkikäteen omaa rooliaan, kun sanoo estäneensä Trumpia irtautumasta Natosta. Enemmänkin kysymys lienee ollut ailahtelevan presidentin mielipidevaihtelujen hillinnästä. 

Haastattelussa on Suomi-painotus haastattelijasta  johtuen. Amerikkalaistyyliin Suomea käsitellään myönteisessä hengessä. Mutta on Boltonilla myös selvä viesti Suomelle. Täysin odotetusti hän haluaisi Suomen siirtyvän lähemmäksi länttä ja kylmän sodan sotilaan tavoin ilmoittaa näkevänsä Suomen mieluusti  Naton jäsenenä. Bolton leimaa monien hengenheimolaistensa tavoin Suomen olevan ”harmaalla alueella” (käyttämättä juuri tätä ilmaisua) ja edelleen viipyilevän kylmän sodan maailmassa, jonka Bolton retoriikassaan  sanoo jääneen jo taakse. Tuskin voisin olla enempää eri mieltä Boltonin kanssa: juuri hän itse sotahaukkana elää kylmän sodan maailmassa ”hyvän puolella pahaa vastaan”  johnfosterdullesilaiseen tyyliin. Trumpin Suomi-tuntemus lienee ollut vähäinen.  Bolton joutui korjaamaan presidenttiä,  kun tämä erehtyi pitämään Suomea Venäjän satelliittina.

Hän kehuu Suomen pystyneen isännöimään Trumpia ja Putinia,  koska ajatteli ja ajattelee Suomen olevan ”neutraalilla maaperällä”. Tästä  loogisesti seuraa, että jos Suomi luopuu ”neutraaliudestaan” (liittymällä Boltonin tahdon mukaisesti Natoon),  menettää se  statuksen toimia sillanrakentajana lännen ja idän välillä huippukokouspaikkana!

Suomi kuuluu ilman erillisiä todistelujakin länteen. Sen on vain osoitettava vankalla itsetunnon voimalla,  että se ei tarvitse sotilasliittosopimusta todistaakseen tämän. Ja vastaavasti Suomi pystyy kyllä olemaan kriittinen Venäjän vastenmielisiä piirteitä kohtaan  - joita riittää - ilman sotilaallista liittoutumista lännen kanssa. Mistä näitä ”Suomen puolesta” hyvää ajattelevia tahoja piisaa?

Jotain tahatonta avuttomuutta osoittaa,  kun kysytään (ja Emil Elo kysyy!) naiivisti ”auttaako Yhdysvallat,  jos Suomen kimppuun hyökätään?” Pelastava enkeli – John Bolton – ilmoittaa lauhkeasti, että  ”olette paremmassa asemassa kuin kolme kuukautta sitten”. Luojan kiitos meillä ei ole enää Trumpia!

Mitä tulee amerikkalaiseen polarisoituneeseen ilmapiiriin, niin siellä on niin paljon olemattomista syistä kommunisteiksi leimaavia tahoja, ettei tämän ideologisen puolikkaan perässä kannata juosta.   

Boltonin ja muiden vastaavasti ajattelevien systeemiseen strategiaan näyttää kuuluvan Suomen näkeminen osana Baltiaa. Alue halutaan nähdä yhtenä osana Naton puolustusjärjestelmää. Myös Ruotsi on osa tätä kokonaisuutta. En usko oikein tähän niputtamisajatteluun. Jostakin kohtaa kriisiytyvä alue sitoo helposti mukaansa laajoja alueita kaatuvien dominoiden mukaisesti.  Syntyy liian paljon sidonnaisuuksia,  joista kasvaa turhia uhkakuvia. ”Suur-Baltian” osien  historialliset lähtökohdat ovat hyvin erilaiset toisiinsa nähden. Boltonilaisen suurvalta-ajattelun näkökulmasta  on tietenkin tähdellistä,  että jokaista maatilkkua ei tarvitse ajatella erillisenä.

:::::::::::::::::::::::::::

Bolton kiinnittää huomiota erääseen tosiasiaan, nimittäin Valkoisen talon – keskenään kilpailevien -  ulkopolitiikasta vastaavien avustajien suureen määrään, heterogeenisyyteen ja vuotoherkkyyteen. Henkilökohtaiset intressit ja urasuunnitelmat sotkeutuivat suuriin linjoihin luoden kuvaa kaoottisesta presidentinhallinnosta. Kysymys ei siis ole pelkästään presidentin henkilöstä, mutta presidentti kiihdytti hajota ja hallitse  -periaatetta,  josta asioiden hallinta vähitellen väistyi.

Trumpin aikana henkilöjohtamisen tempoilevuus aiheutti paljon ristiriitoja ja tarpeetonta henkilökiertoa. Myös Boltonin kausi presidentin palveluksessa jäi vain reilun vuoden mittaiseksi.

Trump ei Boltonin käsityksen mukaan  hae enää ylintä tehtävää. Tähän liittyen Boltonilla on vielä yksi viesti suomalaisille, johon on helppo yhtyä: ”Donald Trump ei edustanut meidän amerikkalaisten filosofiaa. Hänellä ei ollut mitään filosofiaa”.

Vaikeasti hallittava korona: vaalien siirto

 

Välillä näyttää hyvältä, sitten taas huonommalta. Kirjoitan siis koronaepidemiasta. Viimeisimpiä koronan uhreja olivat Suomen kuntavaalit, jotka jouduttiin siirtämään pari kuukautta eteenpäin. Perustelut ja niitä varten tehdyt arviot ovat mielenkiintoisia. Oikeastaan ne kuvaavat sitä koronan aikaista sumeaa kuvaa,  jossa neuvottelut käydään ja päätökset tehdään.

Korona etenee aalloittain, kuten Espanjantautikin. Eri virusmutaatiot luovat samaan aikaan omat haasteensa. Mikään taudin kulussa ei ole oikeastaan vielä ratkennut. Kun lähestyttiin alun perin asetettuja kuntavaalipäiviä, täytyi jo etukäteen huolehtia monista valmistelutehtävistä.  Viime tippaan jäi kaikkein tärkein arvio: voidaanko vaalit pitää ajallaan? Juuri ratkaisevalla hetkellä tautiepidemia näytti eskaloituvat: tämä toi jo aiempaan kiireeseen oman kiirelisänsä.

THL joutui avaintekijän paikalle. Lopulta kysymys oli siitä,  että THL:ltä piti saada laskelma päivittäisten tartuntojen määrän kehityksestä  lähitulevaisuudessa vain hetkeä ennen kuin linjaus vaalien siirrosta oli pakko tehdä. Kysymys oli yhden päivä varoajasta. Pahaksi onneksi THL:n mallintajat olivat lomilla ja laskelmat tehtiin porukalla,  joka oli paikalla. Eri asia on sitten, oliko lomilla mitään vaikutusta laadittuun skenaarioon.  Joka tapauksessa oikeusministeriö pyysi laskelman sisältänyttä lausuntoa tautitilanteen kehittymisestä vain päivää ennen kuin linjaus vaalien siirrosta tehtiin. Ja linjaus tehtiin 6. päivä maaliskuuta.

Skenaario tehtiin niillä faktoilla,  jotka olivat käytettävissä ilman liikkumista rajoittavien tekijöiden vaikutusta. Tästä lähtökohdasta  tehtiin sinänsä oikeita laskelmia, mutta koronaan liittyy oleellisesti ihmisten liikkumista rajoittavia päätöksiä, joita tuolloinkin oli käytössä runsaasti ja joita suunniteltiin jatkuvasti. Näitä ei huomioitu, jolloin skenaarioksi muotoutui melko raaka versio.  Laskentalaavassa käytetiin ns. tartuttavuuslukua R,  jonka vaihtelua seurataan aktiivisesti. R-luvulla 1.0  tautitapausten määrä ei lisäänny eikä vähene. R-luvun ongelma on,  että se saadaan selville kustakin ajankohdasta vasta jälkikäteen. On siis tyydyttävä tässä ja nyt tehtävään arvioon. Tartuntojen määräksi arvioitiin 5. maaliskuuta 750. Tämä kerrottiin tuon päivän tartuttavuusluvulla,  joka oli arviolta 1.15-1.35. Aikavälinä uuden arvion tekoon käytetiin viiden päivän jaksoa. Korkoa korolle menetelmää käyttäen päädyttiin aika hurjiin lukuihin. Arvioksi tuli em. tartuttavuuskertoimilla kauhuskenaario,  että uusia tartuntoja oli vaalipäivän aikaan päivittäin haarukassa 2 600-11 200. Luvut pelästyttivät päättäjät oikeusministeriössä,  jotka kiirehtivät muuttamaan vaalipäivää. Laskelmat oli tehty matemaattisesti oikein, mutta positiivinen vaihtoehto  (että tauti kehittyykin hitaammin kuin raakaskenaario osoitti)  jäi sanomatta/laskematta.  Jos olisi laskettu positiivisempien vaihtoehtoarvioiden mukainen skenaario, olisiko silloin päädytty johonkin, sanokaamme tuhanteen tartuntatapaukseen.  Tällöin skenaariohaarukka olisi jäänyt ääripäiltään valtavaksi: 1000-11 200. Olisiko tällä ollut mitään arvoa?

Muistan itsekin verranneeni eri maiden asukaslukuun suhteutettuna noita skenaariolukuja. Arvioni oli, että Viron silloinen toteutunut tartuntaluku  - siis toteutunut luku pahimmillaan - vastasi meillä noin 8000 tartuntaa. Ei siis kovin kaukana kauhuskenaarioon maksimiarvosta.

Korona ja rajoitustoimet elivät kuitenkin omaa elämäänsä ja päivittäisten tartuntojen määrä alkoi laskea jyrkästi. Muutamassa viikossa päädyttiin ensin tasolla 800, sitten tasolle 500-600 ja lopulta tasolle 250-400, jossa haarukassa ollaan tätä kirjoitettaessa. Nyt on hiukan epäselvää,  mitä tapahtuu seuraavaksi. HUSin  Juha Tuominen on näkevinään tartuntalukujen tasaantumista eli alenema ei ole lineaarista ja vaaran merkit muutoksesta huonompaan suuntaan ovat olemassa.

Joka tapauksessa THL:n skenaario meni   pahasti metsään, joka sai kaikkitietävät jälkiviisaat ilkkujat liikkeelle.

Aiheellisesti on huomautettu,  että skenaarion 10 000 ylittävät luvut annettiin julki varomattomasti ilman tarvittavia varauksia . Lukuja ei selvitetty riittävästi,  ja jos jotain sanottiinkin, em. räikeän isot luvut toimivat katseenvangitsijoina.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että kyseenalaistavat kysymykset jäivät tekemättä. Edes esityksen skenaarioluonnetta ei tuotu riittävän painokkaasti esille. Kysymys ei ollut ENNUSTEESTA. Niin moni sen kuitenkin luki.

Juuri nyt tartuttavuusluku on arvioitu välille 0,75-0,90 eli tartunnat vähenevät.

Kumma kyllä mieleeni ei tule syytellä ketään. Ollaan aivan uuden kokemuksen keskellä. Espanjantaudista on kulunut liiaksi aikaa ja terveydenhuolto-olotkin ovat muuttuneet valtavasti sadassa vuodessa. Epidemian aaltomainen eteneminen tuo kyllä ennakoitavuutta, mutta aaltojen voima ja vaihteluväli ovat arvailujen varassa.

Hyvää vaalien siirrossa on, että ennakkoäänestysaikaa on voitu pidentää ja drive-in -äänestys on pystytty mahdollistamaan. Myös tuhansien kansalaisten suuruinen vaalitoimitsijoiden joukko ehditään hyvin rokottaa.

 

 

Kovaa ja pehmeää tutkimusta - tieteestä ja tieteen vierestä

 

Professori Antti Hassin (1931-2019) postuumisti julkaistu muistelmateos  ”Hassin paperi” maalaa monia hämmästyttäneen kuvan Taideteollisen korkeakoulun tapahtumista 1971-83. Se oli aikaa,  jolloin taideteollisen oppilaskunnassa valtaa käytti taistolainen opiskelijajärjestö – näin Hassi ainakin väitti.

Helsingin sanomissa julkaistiin pääkirjoitus ”Ilmiantoja ja tappouhkauksia korkeakouluissa” 3.4.2021, jossa  yhdyttiin Hassin syytöksiin ideologian sotkemisesta  opinahjon tieteelliseen työhön. Pääkirjoituksessa kerrattiin kaikki äärivasemmistolaisen opiskelijaliikkeen synnit.

Saska Saarikoski on tunnustanut kirjoittaneensa tuon pääkirjoituksen (HS 14.4.2021). Se kohta, joka pääkirjoituksessa on herättänyt suurimmat mainingit ei liittynyt suoraan taistolaisten kataluuden paljastamiseen vaan kohtaan, joka lainattuna kuuluu seuraavasti  ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille , humanistisille, ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”. Vastaanotto yliopistomaailmassa oli tyrmäävä. Seuraus: HS:n päätoimittaja pahoitteli pääkirjoituksen sisältöä.

Pyrittiin siis luomaan kuva kahden (tai useamman) kerroksen tieteenharjoittamisesta tai - niin kuin on myös sanottu -  kovasta ja pehmeästä tieteenharjoittamisesta, joista jälkimmäistä edustavat yhteiskunnalliset ja humanistiset alat ja jälkimmäistä luonnontieteelliset alat.

Tässä on monia asioita,  jotka herättivät suurta närää tieteenharjoittajien keskuudessa – syystäkin. Ensinnäkin siinä ilman sen kummempia perusteita näytettiin kaapin paikka yhteiskunnallisille ja humanistisille aloille. Toiseksi vihjattiin,  että kun tieteellisyys loittonee em. aloista niin ideologia lisääntyy. Tässä viime mainitussa lähestymistavassa tullaan Hassin mainitsemien taideteollisen tapahtumien sylttytehtaalle. Yritän seuraavassa seurata molempia logiikoita.

Saska Saarikivi palaa asiaan 14.4.2021  -lehdessä kommentissaan ”Erään pääkirjoituksen tarina”. Ensinnäkin hän myöntää, että ”kyseinen pääkirjoitus ei ollut kovin onnistunut”, mikä onkin reilu tunnustus. Saarikivi sanoo,  että yhteen lyhyeen kirjoitukseen tuli ahdettua liian paljon maailmanselitystä. Toiseksi hän vetoaa siihen,  että vakavasti otettavissa tieteen harjoittamisen  piireissä on käytetty  em. kahtiajakoa. Saarikoski viittaa J. (Jakob) Bronowskin ja Bruce Mazlishin klassikkoteokseen ”The Western Intellectual Tradition” (1960). Kirjassa herrat pistävät tieteitä tärkeysjärjestykseen matematiikkalähtöisesti omien mielikuviensa perusteella: ensin on fysiikka, sitten kemia jo suurin varauksin, sitten alenevassa järjestyksessä biologia, taloustiede ja lopuksi yhteiskuntatieteet. Tätä rankkausta Saarikivikin mukailee suuren hälyn käynnistäneessä pääkirjoituksessa. Nyt hän myöntää, että ”tarvitsemme luonnontieteitä,  jotta sillat eivät romahda, mutta tarvitsemme ihmistieteitä,  jotta estämme ihmisiä romahtamasta”.

Saarikivi on oikeassa todetessaan, että googlen avulla meistä kaikista on tullut monilla aloilla eksperttejä, besserwissereitä ja asiantuntijoita aivan omasta takaa. Vastaavasti on syntynyt asiantuntijavihaa aiheesta ja varsinkin aiheetta: jokaisen omaa totuutta on markkinoitu yhtä pätevänä totuutena kuin mitä tahansa totuutta. Viime mainittu on jo ärsyttävän pitkälle viety myönnytys valetiedon suuntaan.

Saarikoski on myös oikeassa sanoessaan, että  ”yliopistoja kyseenalaistetaan entistä ankarammin” (tai ainakin niiden kanssa kilpailevaa tutkimusta tulee jatkuvasti julki). Osin tästä johtui herkästi syttynyt reagointi HS:n pääkirjoituksen aiheuttamaan ulostuloon: omasta asemasta halutaan pitää kynsin hampain kiinni, joka on tietysti ymmärrettävää.

Mutta palataanpa Bronowskiin, joka on seuraavassa tarkastelussa avainhenkilö. Perehdyin hänen ajatteluunsa tarkemmin vuonna 1974 , kun seurasin  herkeämättä hänen  BBC:lle tekemäänsä sarjaa ”Ihmisen vaiheet” (the Ascent of  Man). Se sai suurta arvostusta osakseen myös Suomessa. Sarjan edetessä kritiikkini Bronowskia kohtaan kuitenkin kasvoi. Hän oli juuri niin ylemmyydentuntoinen kuin tuo edellä esitetty tieteiden priorisointilista osoittaa. Sarjan yhdessä osassa hän vieraili  Pääsiäissaarilla ja ihmetteli,  miksi ihmiset miettivät,  mitä saarella olevat korkeat moai-patsaat merkitsevät. Oikea kysymys hänen mielestään olisi kuulunut: miksi nuo paadet on tehty. Mielestäni hän tahtoi sanoa,  että kysymys oli alkuasukkaiden jähmeästä ymmärryksen puutteesta.   Satuin vilkaisemaan Wikipediasta,  mikä on nykytieteen käsitys noista paaseista. Ja aivan oikein: saarella ei ollut juomakelpoista vettä missään, vain suolainen merivesi ympärillä. Paadet olisivat ajattelun mukaan merkkikiviä niissä kohdista, joista juomakelpoista vettä oli saatavissa. Siis aivan tieteenmukainen selitys! Ja Bronowski  ”tieteellisellä” legitiimillä luokitteli alkuasukkaiden työt ritualistisiksi tai joksikin muuksi taikauskoiseksi käyttäytymiseksi.

Tullaan jännittävään asiaan: pitääkö ihmisen käyttäytymisen olla – tieteen optimin näkökulmasta - aina rationaalista, optimaalista vai sallitaanko tiettyyn rajaan saakka suurimmasta älynkäytöstä irrallinen käyttäytyminen?  Entä jos tiede erehtyy, kuten on niin monta kertaa erehtynyt ? Bronowskin ajattelu tässä oli täysin kliininen: hän ymmärsi vain älylliset perustelut.

Voiko alemmuudentuntoiseksi koettu ”pehmeä tutkimus” koskaan lyödä  kovan tutkimuksen? Jos Friedrich Hegelin filosofia määritellään pehmeäksi, harva, jos kukaan on pannut sitä niin halvalla kuin Jakob Bronowski.

Aivan oikein monet haastatellut tieteen harjoittajat Hesarin jutun yhteydessä toteavat, että tieteen tekeminen on nykyisin hyvin monialaista ja sitä voidaan tehdä monista lähtökohdista. Tieteiden erottaminen niiden ”kovuuden” suhteen on keinotekoista.

Ihmisen - älykkäänkin  - tieto on rajallista. Bronowskikin sai havaita,  että fiksuus tai ymmärtämättömyys ovat suhteellisia ja itsetietoisinkin ihminen voi löytää vielä itsetietoisemman ihmisen. Kun Bronowski ja toinen matemaatikko,  ”etevin ihminen maan päällä” Johnny von Neumann,  pohtivat erästä matemaattista ongelmaa ja von Neumann sen etevämpänä selvitti meni Bronowskilta aikaa ymmärtää,  mistä oli kysymys. Kun hän lopulta tajusi,  että von Neumann oli löytänyt oikean vastauksen, riensi hän soittamaan von Neumannille (Lähde: The Ascent of Man):  ”Round about midnight I had the answer. Well. Johnny von Neumann always slept very late, so I was kind and I did not wake him until well after ten in the morning. When I called his hotel in London, he answered the phone in bed, and I said, "Johnny, you're quite right." And he said to me, "You wake me up early in the morning to tell me that I'm right? Please wait until I'm wrong." Eli  (ärtyneenä):  soita sitten,  kun olen väärässä!

:::::::::::::::::::::::::

Entä tämä taistolaisyhteys, mitä siitä voin sanoa kokemukseeni  liittyen? Keskustelu asiasta kiehtoo, koska opiskelin itse ns. taistolaisaikana - kuulumatta joukkoihin - 1970-luvun alussa. Minulla oli useampikin taistolainen kämppäkaveri. He olivat matemaatikkoja. Kumpi siis käy edellä ideologia vai kova tiede? Ihmismieli on niin monitahoinen ja monimutkainen, ettei yksiselitteistä vastausta ole. Aate ja ajatus sumentaa älykkäimmänkin niin kuin johtaville natseille Nürnbergissä tehdyt älykkyysosamäärämittaukset osoittivat: kaikki johtavat natsit olivat  älykkäitä tai erittäin älykkäitä.

Ei ole mitenkään yllättävää, että osa lahjakkaimmasta  opiskelija-aineksesta hakeutui taistolaiskaudella ääriliikkeiden pariin  -  parhaisiin bileisiin, niin kuin sanottiin. Näin tapahtui myös Akateemisen Karjala-Seuran menestyksen päivinä. Silti tämä lahjakkuus lopulta hyödytti – paitsi heitä itseään – myös yhteiskuntaa. Lopulta melko lapsellinen ”vallankumouksellisuus” on vain yksi aspekti tässä tarkastelussa.

Entä ne tunkeutujat Washingtonissa,  jotka rynnivät loppiaisena Kapitolin kukkulalle ja sisään kongressitaloon löytääkseen ”todisteita” vaalien väärennöksestä? Miksi epämääräinen hallusinatorinen ideologia sumensi heidän aivonsa?  Eikö porukassa ollut ainakin joitakin, jotka olisivat pysäyttäneet ”roskajoukon” käyttäytymisen ja asettaneet kyseenalaiseksi  ”suuren johtajan” johdatuksen? 

Kliinisen älyn sijasta suosisin viisautta,  moraalisesti ja eettisesti korkeatasoista toimintaa.

 

 

Väinö Linna itse asiasta kuultuna

 

 

Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella käynnistettiin vuonna 1971 hanke,  jossa ryhdyttiin tallentamaan elävien kirjailijoiden puhetta. Tavoite oli,  että kirjailijat itse kertovat teoksistaan  eikä niin, että kirjallisuuden tutkijat porautuvat kirjailijoiden  uran vaiheisiin. Yksi valituista kirjailijoista oli Väinö Linna. Onneksi näin, sillä Linna ei kirjoittanut kovasti toivottuja  muistelmiaan. Elämäkertakirjoja hänestä on toki kirjoitettu.

Linnan haastattelijaksi valikoitui professori Pertti Virtaranta. Tähän vaikutti varmaankin  se,  että  keskinäinen sielujen sympatia loi pohjan läheiselle yhteistyölle. Virtaranta oli murteiden tuntija, joka syvensi edelleen  miesten keskinäistä kanssakäymistä, olivathan murteet Linnalle hyvin tärkeä kirjallisten hahmojen luonneanalyysin väline.

Väinö Linnan varsinainen kirjailijan ura oli jo kaukana takanapäin,  kun haastatteluja tehtiin vuoden 1973 helmikuusta lähtien. Haastattelut ottivat sairastelevan kirjailijan voimille, mutta urhoollisesti hän täytti sovitun tehtävän. Virtaranta teki tarkkaa työtä ja kaikki Linnan puheet välittyivät muistiinpanojen kautta jälkipolville.

Virtarannan tekemiä nauhoja kertyi 49 tuntia. Niitä on hyödynnetty Linnan  elämäkerroissa. Virtaranta itse  suunnitteli aineistoon perustuen itsenäistä teosta, mutta se jäi tekemättä. Kun Linnakaan ei ryhtynyt tuumasta toiseen, jäivät muistiinpanot syrjään kymmeniksi vuosiksi.

Kirjailijoiden elämäkertojen kirjoittajana kunnostautunut Panu Rajala tarttui asiaan ja hyödynsi Virtarannan tarkasti  litteroimia aineistoja Linnan lapsuudesta,  nuoruudesta, sotaväkiajasta aina  Linnan teosten syntyvaiheisiin saakka. Rajalan toimittaman teoksen nimi on ”Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee” (Siltala, 2020).

Linna kertoo avoimesti kokemuksistaan ehkä olettaen,  että puhe toimii vain kirjallisuustieteellisenä aineistona. Rajalan kirjan lukija ”kuuntelee” Linnan puhevirtaa,  joka katkeilee ajoittain ja poukkoilee aihetta vaihtaen, mutta koko ajan mielenkiintoisena pysyen.  Tyyli on jutusteleva. Lukija voi asettua sohvalla lepäilevän Linnan asemaan ja syventyä kirjailijan mietiskelevään puheeseen.

Keskityn tässä Linnan muisteluiden valaisemana kirjailijan uran avainkohtiin ja niistä vedettäviin johtopäätöksiin. En pyri kattavuuteen vaan välähdyksiin kirjailijan tunnoista.

Väinö Linna aloitti kirjailijanuransa ensimmäiset haparoivat yritykset jo sodan aikana, jolloin hän milloin missäkin paikassa etsi kirjoittamiselle sijaa, laiturilla, kannonpäässä…. Linnan tarkka ihmistuntemus toimi sotaympäristössäkin. Hän oli ihmismielen tarkkailija. Ympärillä olevat kanssataistelijat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet havaitessaan Linnan puuhailut kynän ja paperin kanssa. Kustantajallekin Linna lähetti kyhäelmiään. Ne eivät läpäisseet julkaisukynnystä, mutta toimivat harjoittelukierroksena tulevaa kirjailijanammattia varten.

Muutoinkin lukuharrastus oli mitätöntä aseveljien keskuudessa.  Sitäkin enemmän ”sotalainaston” kirjoja kulutti Linna.

Alusta lähtien paljastuu Linnan ominaislaatu kirjoittajana: ensinnäkin muisti tuntuu pettämättömältä. Toiseksi Linnalla on erityisen tarkka korva ja silmä erilaisten luonteenlaatujen analysointiin. Hän ehkä piirsi mielessään kuvan ihmisestä  - tai muutamasta ihmisestä,  joista hän sitten muodosti fiktiivisen hahmon. Paljon henkilöissä oli olemassa olevaa todellista ainesta. Tämä sai jotkut vähättelemään Linnan kirjailijan ominaisuuksia. Hän kertoi – väitteiden mukaan -  ”vain” dokumentaarista tarinaa sodasta. Vanha kertomakirjallisuus ei ollut modernistien suosiossa 1950-luvulla.

Haastattelunauhoilta jää erityisesti mieleen Tuntemattoman Honkajoen eksentrisen hahmon esikuvan luonnehdinta. Linna myöntää, että kirjassa annettu kuva  on epätoden rajamailla, mutta niin on alkuperäinenkin ”Honkajoki”!

Linnan kertomus Virtarannan nauhoille ja lopulta Rajalan kirjaan on myös erinomainen asetoveruuden kuvaus. Kaveruudet saattoivat olla pysyviä, henkiin jääneiden ikuisia ystävystymisiä. Luodut suhteet jäivät elämään sodan jälkeen, josta meillä on muistumana esimerkiksi Mikko Niskasen elokuvan ”Sissiluutnantti” karhean sydämellinen yhteenkuuluvuuden tunne asetovereiden haudalla.

Rajalan kirjaa lukiessa päällimmäiseksi nousee tunne Linnan ”tavanomaisuudesta”. Niin skarppi kuin hän onkin,  on hän lähellä kanssaihmisten (ja kansanihmisten) psyykettä. Tämä yhdistelmä varmistaa ihmisen syväluotauksen, joka jälkeenpäin on nostanut Linnan fiktiiviset hahmot esimerkiksi modernin työelämän tyyppijaottelun pohjaksi.

Linna ei mässäile sotakertomuksillaan – niillä oikeilla,  itse koetuilla - mutta yhden kohtalokkaan hetken hän kertaa perusteellisesti. Ilmeisesti kranaatinheittimen ammus räjähti keskellä Linnan konekivääriryhmää  ja teki tuhoisaa jälkeä: ”koko ryhmä siinä meni”. Linna itse selvisi kuin ihmeenkaupalla sirpalesateesta: ”mikä merkillinen rako se oli,  johon minä sovin”.

::::::::::::::::::::::

Mutta mitä tapahtui ennen kuin Linnasta tuli kuuluisuus Tuntemattoman myötä?

Sota päättyi aikanaan ja Linnalla oli yhtä ankeata kuin monella muullakin sodasta palanneella, puutetta ja kurjuutta riitti,  ja kirjailijanura oli alkutekijöissään. Linna luki paljon  maailmankirjallisuuden mestariteoksia. Dostojevski saattoi hänet matkalle kohti esikoisromaaniaan ”Päämäärää” (1947), jossa oli omaelämäkerrallisia painotuksia. Kirjan päähenkilöllä on samoja tavoitteita kuin Linnalla itsellään kirjailijaksi ryhtymisestä. Linnan lukeneisuus ja omat ambitiot sekoittuivat vyyhdeksi, jonka seurauksena kirjailijan psyyke joutui horjumistilaan, joka tapauksessa kovalle koetukselle.

Linna tutustui (Mikko) Mäkelän kirjalliseen piiriin Tampereella, joka oli hedelmällinen ryhmäopponoija ja kannustaja aloittavan kirjailijan uralla. Merkittävin piirin jäsenistä henkisessä mielessä oli Lauri Viita. Hänet Linna nimeää ”puhujaksi”,  koska -  jos oikein ymmärrän  - hän  vaikutti ilmaan puhumisellaan!  Viita vaikutti muihin, mutta hän ei antanut muiden vaikuttaa itseensä.

Linnan ”piiriin” kuului pitkälti toistakymmentä tai jopa parikymmentä kirjallista vaikuttajaa eri aloilta, joka ei ole aivan merkityksetön asia Väinö Linnan kirjailijanuran kehittymisen kannalta.

Linna oli Finlaysonilla tehdastyössä, mutta pyrki kirjoittamisen avulla tulemaan toimeen omillaan ja luopumaan vakityöstä. Seuraava teos ”Musta Rakkaus” (1948) oli Päämäärän  seuraaja siksikin,  että se oli edelleen dostojevskilainen romaani.

”Messias” taas syntyi Päämäärän ja Mustan rakkauden perinnön pohjalta,  mutta nyt aihemaailma oli laajentunut maailmankatsomukselliseksi tilitykseksi, jota Linna ei lopultakaan hallinnut vaan vei hänet henkisen järkkymisen partaalle. Dostojevskin vaikutus on edelleen ilmeinen.

Linnan tulkinta haastattelunauhoilla on, että Messias on ”eksistentiaalinen asetelma”. Messias on hapuileva mieltä pirstova yritys etsiytyä olevan lähteille, syvälle johonkin, millä ei ollut kiinnikettä olemassa olevaan konkreettiseen maailmaan. Ymmärrän niin,  että kertojaminältään Linna on tolstoilainen ja kaukana dostojevskilaisista kellareista, joihin hän oli sukeltanut. Hän oli luonnoltaan realistinen tarinan kertoja, jolle syvyyspsykologiset aiheet eivät olleet omiaan.

Kaikki tämä edellä kuvattu oli valmistautumista vielä tiedostamattomaan suureen tehtävään. Tuntematon (”Sotaromaani”) sai kuitenkin väistyä aluksi ehkä sen takia,  että sodasta toipuminen vaati vieroitusprosessin.

:::::::::::::::::::::::

Messiaksen kanssa turhautuminen päättyi vuonna 1952 aiheesta luopumiseen. ”Tuntemattomassa sotilaassa” (1954)  Laine pääsi omimmalle alueelleen. Taustana teokselle ovat omakohtaiset sodan todelliset kokemukset ja niistä henkilötyyppien jalostamisen kautta muodostetut fiktiiviset henkilöhahmot.

Tuntemattoman kirjoittamisen ympärille rakentui sparraushenkinen kirjailijaryhmä ensimmäistä kertaa Linnan uralla. Työ joutui.

Linna kirjoitti Tuntematonta työn ohessa mustan kahvin ja tupakan voimalla kaiken itsestään puristaen.  Samaan aikaan rahapula painoi edelleen päälle. Linna kirjoitti Tuntemattoman kolmeen, osin viiteen kertaan. Kustantaja epäröi julkaisuhetkellä: kirja on liian radikaali. Työnimi ”Sotaromaani” oli pitkään teoksen mahdollinen nimi. Jälkikäteen arvioiden ei lainkaan hassumpi ajatus.

Kirjailija viipyilee teoksen kritiikissä pitkään – aiheestakin. Arviot olivat pääosin myönteisiä, jopa ylistäviä,  lukuun ottamatta HS:n Toini Havun kuuluisaa ”sammakkoperspektiiviteilausta”. Myös muutamat rintamakaverit kenraaleja myöten ärtyivät,  koska Linna ei kunnioittanut heidän mielestään armeijan uhrimieltä. Ajan myötä moitehenkisyys tasoittui ja arvostus kasvoi ennenkuulumattomaksi.

Menestyksen seurauksena Linna vaurastui ja köyhyys vihdoin jäi taakse. Linna luopui työstään Finlaysonilla vuoden 1954 lopulla. Kirjaa myytiin heti alussa kymmenin tuhansin kappalein, Linna osti maatilan ja joutui vasten tahtoaan aikakauslehtien ”kansikuvapojaksi”. Teosta alettiin kääntää muille kielille….. Linna joutui hankkimaan puhelimen pakon edessä.... Hän oli varhainen julkkis, kaikkien omaisuutta.

Yhteenkuuluvuuden symboli, Tuntematon sotilas,  oli yksi aseveljeyden liimoista,  se piti kaveruudet voimassa. Muistan itsekin tuon hengen oman isäni rintamamiestapaamisissa,  joissa sain olla mukana.

Tuntemattoman voittokulku jatkui elokuvaversiona ja Pyynikin näyttämöversiona.

:::::::::::::::::::

Täällä Pohjatähden alla jatkoi Linnan menestystä ja hänen asemansa Skandinaviassa ja muualla vahvistui käännösten myötä. Kansalaissota palautui Linnan haluamaan historialliseen yhteyteen, aivan kuten Tuntematon toi näkyville tavallisen sotilaan näkökulman. ”Valkoinen selitys” (tai jyrkemmin ”valkoinen valhe”, joka ilmeisesti tuli julki ensin Dagens Nyheterissä) sai kilpailevan tulkinnan Pohjantähden ansiosta. Linna vaikutti keskusteluun, joka on jatkunut näihin päiviin saakka. Ymmärrys kummankin osapuolen motiiveihin on lisääntynyt. Linna kiteyttää tämän kaiken oikeudenmukaisuuden tajuun liittyväksi. Voidaan sanoa, että Linna lopetti kuiskuttelun kansalaissodan ympäriltä ja avasi todellisen keskustelun.

Linnalla oli ajatus: asettamalla saman suvun jäseniä eri puolille valkoisten ja punaisten rajalinjaa Linna pääsisi pureutumaan konfliktin ytimeen, mutta sitten voitti kanta,  jossa tämä oli liian asetelmallista  ja Linna laajensi näkymän ja ristiriidan maalaiskylän sisälle. Paljon puhuttu torpparinäkökulma tuli paitsi Linnan omasta taustasta niin myös kylän sosioekonomisista  kerrostumista.  Alunperinkin  Linnalla on tavoitteena antaa kuva yhteiskunnallisesta murroksesta ja laukaista patoumia yhteiskuntaryhmien välillä.

Kaikesta heijastuu perinpohjainen taustoihin ja lähteisiin perehtyminen. Kapinaa Linna ei väitä torpparilähtöiseksi, vaan sanoo välittömäksi syyksi elintarvikepulan  ja toteaa, että ”maalaisproletariaatin kapina se oli”. Käynnistävänä voimana oli toki kaupunkien valveutunut työväestö, maaseudulta tulivat reservit.

Venäläisten osallistuminen Suomen sisällissotaan  on ainainen kiistan aihe. Linna selvästi taipuu sen ajatuksen kannalle, että venäläisillä ei ollut merkittävää roolia taisteluissa. Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan venäläisten tuli vetää joukkonsa pois Suomen alueelta. Olen perustellut aiemmissa kirjoituksissani venäläisten roolia ja olen hyvin pitkälle valmis seisoman Linnan tulkinnan tukena.

Sen sijaan Linnan tulkinta- ja perusteluketju, jossa jännitteiden poistuminen Suomen ja Venäjän väliltä 20-luvun vaihteessa olisi johtanut  mahdollisesti talvisodan välttämiseen ja sen seurauksena myös jatkosodan välttämiseen,  kuulostaa epäuskottavalta. Kekkosen aikaan tätä ajatusta hellittiin YYA-sopimuksen hengessä ilman sen suurempia näyttöjä.

Tuntemattoman jälkeen odotukset Pohjantähteä ajatellen olivat korkealla. Kustantaja panosti teokseen ihan eri tavalla kuin muihin kirjoihin. Linna sai käyttöönsä henkilökohtaisen kielentarkastajan, joka asui Linnalla. Pohjantähti julkaistiin Kämpissä melkomoisella  rummunpäristyksellä.

Menestys oli suurenmoinen. Ihmiset käsittivät fiktiivisen teoksen ihmiset aidoiksi olemassa oleviksi henkilöiksi, joka lisäsi uskottavuutta. Linna saavutti sellaisen aiheeseen liittyvän osaamisen ja tiedon tason, että hän pärjäsi professoreille väittelyssä.

Virtarannan nauhoilla ja vastaavasti Rajalan teoksessa Linna on realistisella tavalla ylpeä teoksistaan, mutta toisaalta hän on myös ällistyttävän kriittinen omia kirjoituksiaan kohtaan:  olisi pitänyt olla aikaa enemmän viimeistelylle,  hän sanoo. Linnan kirjojen lukijan mielestä itsekritiikki on turhanaikaista. Enemmän kysymys onkin kirjailijan tunnontarkasta omistautumisesta työlleen. Koskaan ei pidä olla tyytyväinen!

 

 

 

 

 

Salaliittoteorioita ja noitavainoja

 

 ”Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoija (johon paikkansapitämätön salaliittoteoria perustuu). Ja paranoija on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan `että siis kukaan ei välitä minusta´”.

Näin totean blogikirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” 15.5.1015 ja viittaan David Aaronovitchin kirjaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009). Samaa aihepiiriä käsittelee  HS:ssa 13.6.2015 Arla Kanerva lauantaiesseessään. Kanerva viittaa lähteisiinsä ja toteaa, että jos uskoo yhteen salaliittoteoriaan, uskoo usein myös muihin vastaaviin. Entä meikäläinen, joka ei juuri usko salaliittoteorioihin, ellei löydy vankkumattomia faktoja?  Miten meheviä tarinoita menetänkään, kun kompromettoin liki kaikki eteen tulevat teoriat!  No,  en tietenkään väitä, että kaikki salaliittoteoriat ovat humpuukia. Asenteellani tarkoitan, että suhtaudun joka paikkaan tyrkytettäviin salaliitoteorioihin skeptisesti.

Arla Kanerva tuo esille varteenotettavan selityksen salaliittointoilijoista: on mukava kokea olevansa fiksumpi kuin muut: voi tuntea ylemmyydentunnetta muita kohtaan, joiden ajatuksenjuoksu ei ole yhtä kerkeää. Sillä ei näytä olevan väliä, vaikka miljardi ihmistä osoittaisi samalla tavalla ”fiksuutensa” kertomalla, että virallinen selitys on potaskaa ja takana on tiettyjen tahojen mielikuvituksellinen juoni.

Yksi selitys salaliittoteorioille on auktoriteetin kaipuu. Salaliittoteoreetikko julistaa kyseenalaiseksi olemassa olevat auktoriteetit, vain etsiäkseen paikkaa maailmasta kuin rajojaan kokeileva lapsi. Epäloogista? Ei, koska auktoriteetista (vanhemmista, viranomaisista) voidaan leipoa syntipukki.

Vielä Kanerva ottaa esille salaliittoteorian selityksen, jonka mukaan teoria on eräänlainen selviytymismekanismi, jonka avulla taistellaan elämän merkityksettömyyttä vastaan: kukaan ei tiedä, mitä maailmassa tapahtuu, ”että siis mitään suurta suunnitelmaa ei ole”. On helpottavaa löytää ”maailman selitykseksi” salaliitto. Korvaako salaliitto uskonnon maan päällä?

Eri aikakausina ovat suosiossa erilaiset versiot salaliitoista. Toisen maailmansodan aikaiset natsi-Saksan vastaiset liittolaiset kääntyivät pian toisiaan vastaan. Mccarthyismi on elävä esimerkki kommunismihysteriasta. Kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa epäluulo kohdistui vastapuoleen, joka oli joka välissä suunnittelemassa toisen osapuolen tuhoamista mitä pirullisimmalla tavalla. Salaliittoteoriat kukoistivat.

Sitten tuli terrorismin kausi. WTC-tornien tuho on synnyttänyt valtavan määrän salaliittoteorioita, joiden perustella voisi vetää johtopäätöksen, että tornien tuho oli mahdollista kaikilla muilla tavoilla paitsi ei lentokoneiden törmäyksellä.

::::::::::::::::::::::

Tämä kaikki on johdattelua nykypäivään, jossa salaliittoteoriat rehottavat netissä. Juuri netti moninkertaistaa salaliittoteorioiden määrän. Levityskanava on  vaikuttava!  Yhdysvalloissa monet kieltäytyvät yhä hyväksymästä Joe Bidenin vaalivoittoa: on tapahtunut petos, vaalipetos. Ja ajatelkaapa, kuinka kongressitalon valtaukseen osallistuneet tahot ihan vakavissaan etsivät todisteita vaalivilpistä: kyllä siinä paperit saivat kyytiä. Qanonin kaltaiset täynnä salaliitoa olevat liikkeet valjastivat koko tarmonsa ”totuuden” selville saamiseksi.

Yliopistonlehtori Marko Nenonen toteaa HS:n Vieraskynä-palstalla (2.4.2021) artikkelissa ”Salaliittoteoriat toistavat noitavainoista tuttua ajatuskulkua”,  kuinka ennen sosiaalista mediaa ja globaalia tiedonvälitystä kaikki tiedonkulku tapahtui paljon nykyistä hitaammin. Joukkosuggestion ilmiöt kuolivat nopeasti, joskin poikkeuksiakin on: Kennedyn murhaan liittyvät  salaliittoteoriat eivät käsittääkseni kuole koskaan.

Nenonen todistaa, että kysymys salaliitoista on vanhaa  historiallista perua. Nimittäin noitavainoista voidaan vetää yhtymäkohdat näihin ”nykyajan noitavainoihin”. Silloinkin tosiasioista esitettiin käsittämättömiä tulkintoja. Voisin vaikka yhtyä Nenoseen,  kun hän sanoo, että kautta aikain vastaväitteiden esittäminen salaliittoteorioille on yhtä hyödytöntä kuin joskus aikoinaan noitavainoissa. Noita todistettiin noidaksi menettelyllä,  josta ei voinut olla selviytymistietä.

Uskonnollinen ja aatteellinen fanatismi lymyää hairahtuneiden liikkeiden taustalla. Niillä on monissa yhteiskunnissa uskomattoman vahva ote ihmisiin kaiken opillisen sivistyksen  yli ja ohi. . Salaliitot ovat usein rasistisia, natsimielisiä, homoja vastaan suunnattuja, lapsipornolähtöisiä ja väkivaltasuuntautuneita.

::::::::::::::::::::

Meidät on länsimaissa periaatteessa rokotettu salaliittoteorioita vastaan luottamusyhteiskuntien, koulutuksen, tiedotusvälineiden korkean tason ja kehittyneen  oikeuslaitoksen kautta. Silti monenkirjavassa USA:ssa salaliittoteoriat leviävät kulovalkean tavoin. Monilla amerikkalaisilla tuntuu olevan ongelmana vaatimaton yleissivistys ja maailmankuvan suppeus. Monien luottamus viranomaisiin on tipotiessään. Kaikki tapahtuu omissa henkisesti pienissä ympyröissä. Asiaan kuuluu, että torjutaan ulkopuolelta tuleva järjen ääni.

Sama tilanne on valitettavasti monessa muussakin kehittyneessä maassa. Usko vahvan yleissivistyksen merkitykseen horjuu.

Helsingin Sanomissa artikkelissa ”Kyynistä peliä koko maailman kustannuksella” (26.3.2021),  yritetään  läpivalaista äärioikeistolaisen Qanonin salaliittoteorioita. Artikkelin on kirjoittanut Juho Typpö.  Itse asiassa Qanon on sinällään salaliittoteoria.  Se levittäytyi yhtä jalkaa koronaepidemian kanssa. Donald Trumpilla oli paljon kannattajia Qanon-liikkeessä.  Qanonilaisten mielestä koronapandemia on osa valtaeliitin suurta salaliittoa.

Vuosi 2020 oli Qanonin kannalta hedelmällinen. Se keräsi laajalti seuraajia ja tuki ulottui Yhdysvaltain kongressiin saakka. Sillä on myös maailmanlaajuista kannatusta

Qanonin mukaan Yhdysvaltoja hallitsee paha valtio (Deep state), jota johtaa demokraattien eliitti,  joka on vanginnut miljoonia lapsia ja sijoittanut heidät maanalaisiin tunneleihin. Nimenomaan Donald Trumpia odotettiin pelastajaksi, lasten vapauttajaksi ja Deep staten johtajien kiinniottajaksi.  Vallankaappausyritys meni myttyyn, kun Trump hävisi vaalit (vaikkei sitä tunnustanutkaan). Kongressitaloon 6.1.2021 tunkeutujissa oli paljon Qanonin kannattajia asianmukaisin tunnuksin. Lopputulos: harvoin,  jos koskaan on läntisessä demokratiassa  jouduttu näin sairaaseen prosessiin.

Qanon on ehkä osoittanut kaiken jälkeen hiipumisen merkkejä. Se ja sen sukulaisliikkeet ovat tässä vaiheessa kärsineet tappion,  mutta odottavat  uutta nousua tai jotain uutta ilmenemismuotoa. Ihmiset häiriintyneiden ajatusten takaa eivät ole kadonnet mihinkään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Hulluuden määrä maailmassa ei ole historiaperspektiivissä  vakio, mutta ei se ole välttämättä lisääntynytkään. Vainoharhaisen propagandan tehokkaammat levittämistavat näyttävät kuitenkin  yleistävän salaliittoteorioita.

Mutta ehkä kysymys on jostain muustakin. Väestö polarisoituu ja jakaantuu osaajiin ja toisaalta muuntautumiskyvyltään passiivisiin ihmisiin, joilla on heikommat valmiudet sopeutua nykymaailman nopealiikkeisyydessä. Syystä tai toisesta valtavirroista syrjään ajautuneiden katkeruus synnyttää vihaa paremmin asiansa  hoitaneita kohtaan. Sitä paitsi tämän päivän maailman yltäkylläisyys  lyö kaikkialla silmille ja on osaltaan aiheuttamassa osattomuuden tunnetta. Tilanteet kärjistyvät etenkin niissä maissa, joissa tasaavat turvaverkot ovat reikäisiä.

Mutta, mutta…..

Salaliittoteorioiden syntyyn jää aina jokin selittämätön osuus. Se perua ihmismielen salatuista kerroksista.

 

Vaalit, poliittinen ilmapiiri ja pikku hiljaa hiipuva korona

 

Ilmassa alkaa olla vaalien tuntua. Samaan aikaan koronapandemia osoittaa laantumisen merkkejä, joskin viime mainittuun kannattaa jättää melkoinen varaus.

Hallituksen ja opposition välit kiristyvät, niin kuin usein tapahtuu vaalien lähestyessä.  Nyt on vielä päällä  hermoja raastamassa koronatauti, joka lisää kierroksia syyttelyyn ja vastasyyttelyyn.

Yksi silmiinpistävimmistä reagoinneista tässä tilanteessa oli HS:n Marko Junkkarin artikkeli 3.4.2021,  jossa hän miltei pikkulapsimaisen kiukuttelevaan tapaan vaati hallitusta ilmoittamaan,  millainen vaihe taudissa on 25.6.2021. Mikä hysterian purkaus!  Ainakin minun  arvioissani  Junkkari sortui melkoiseen pohjanoteeraukseen. Hysteria on tauti,  jonka kanssa kannattaa olla yhtä varovainen kuin  varsinaisen taudin - koronaepidemian – kanssa.  Exit-strategia voidaan ja se pitää laatia, mutta ei siitä mitään ehdotonta diktaattia pidä muodostaa. Tauti ei tottele hallinnollista määräystä.

Ajattelin asennoitua vastavirtaan ja yrittää nähdä asioissa inhimillisemmän puolen,  päättäjiä ymmärtävän puolen. On jollain tapaa käsitettävissä,  että pitkäkestoinen turhautuminen ja ärtyneisyys purkautuu harkitsemattomina ilmauksina, mutta on epäreilua,  kun se henkilöityy kostonhimoisena johonkin päättäjään.

Juha Sipilä teki pääministerikaudellaan  kiistattomia virheitä, mutta hänkin sai osansa ansaitsemattomista haukuista,  ”kusitolppana olemisesta”, kuten hän itse  asian tympääntyneenä ilmaisi. Helppoa ei ollut hänen edeltäjillään Jyrki Kataisella ja Aleksander Stubbillakaan. Kuinka voitonriemuisesti  alkoikaan Aleksander Stubbin matka poliittiselle huipulle. Mutta mitä vielä, sylkykupiksi joutui hänkin.

Tuntuu jotenkin falskilta sanoa,  että pääministereihin  kyllästytään.  Ajan kuluessa pilkan kierrokset lisääntyvät nettiketjujen saattelemina. Kirjoittelu on saanut tarkoitushakuisen luonteen. Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä,  että hallitukset ovat pysyneet pienin muutoksin  pystyssä vaaleista vaaleihin.  Ehkä se on osoitus suomalaisen demokraattisen järjestelmän vakaudesta.

Päätöksentekijät tarvitsevat rohkaisua ja kannustusta myös silloin,  kun pääviesti on kritisoiva. Kyllä nykyinen hallitus ansaitsee kiitosta ankarienkin moitteiden ohessa, koska Suomi on selvinnyt koronataudista ja muistakin tehtävistä  objektiivisesti katsoen varsin hyvin. Nyt jää vaikutelma  kyttäävästä mielialasta:  patoutunut kauna pääministeriä kohtaan odottaa purkautumista ja purkautuukin tilaisuuden tullen. Kaikki on esillä kritiikin sävyttämänä, ulkonäkökin.

Ilmapiiri on sakeana ilkkumista ja jälkiviisautta. Ansakuoppia viritellään,  jotta poliittiseen vastustajaan päästään kiinni.

:::::::::::::::::::::::::

Mutta aiemminkin on selvitty ja vaikeammissa olosuhteissa.

Vastaava epidemia tai pandemia oli sata vuotta sitten,  kun Espanjantauti (oikeammin Amerikantauti) pyyhki neljänä aaltona yli Suomen. Silloin elettiin sisällissodan jälkeistä  aikaa ja väestön terveystilanne oli heiveröisellä pohjalla. Olosuhteet olivat nykyistä ankarammat.  Espanjantauti vaati globaalisti vähintään kymmenkertaisen uhrimäärän koronaan verrattuna.

Voitaneen sanoa, että koronan hoidossa on pitänyt kehittää toimintatavat ja mekanismit nykyaikaan sopeutettuna eli aivan uudella tavalla.  Koronanvastaisen taistelun johtajat – poliitikot ja virkamiehet -  eivät tarvitse sääliä, mutta  myötäsukaista ymmärtämistä sitäkin enemmän. Arvostelua joka tapauksessa piisaa,  vaikka sitä säännösteltäisiinkin.

Sopimisen uusi malli työmarkkinoille?

 

 

Metsäteollisuuden yrityksiä edustava Metsäteollisuus ry  ilmoitti viime vuoden lopulla, että se irtautuu työehtosopimustoiminnasta ja siirtää työehtoneuvottelut osaltaan yrityskohtaisiksi pyrkien pitkäaikaiseen tavoitteeseensa paikalliseen sopimiseen. Metsäteollisuus ei siis enää neuvottele työehdoista. Yritykset luovat omista tarpeistaan yrityskohtaiset neuvottelukäytännöt.

Ja jatkoa seurasi:

Maaliskuussa 2021 Teknologiateollisuus ilmoitti, että se irtautuu valtakunnallisista työehtoneuvotteluista. Se tarjoaa kuitenkin jäsenilleen yhä vaihtoehdon olla mukana koko alan kattavissa tes-neuvotteluissa vanhan järjestön rinnalle perustettavan Teknologiateollisuuden työnantajat ry:n kautta. Työntekijäpuolella epäillään työantajan lopullisena  tarkoitusperänä olevan vanhan sopimusmallin kokonaan purkaminen.

Suomen työmarkkinoilla nämä pommit on otettu vastaan jännittyneen hermostuneisuuden vallassa. Työntekijäpuoli on varonut äkkiä tapahtuvaa aggressiivista reagointia. Ne selvästikin varautuvat harkiten tapahtuvaan ulostuloon. Palkansaajajärjestöt ovat kuitenkin kiirehtineet leimaamaan työnantajaleirin julistuksen keinoksi romuttaa yleissitovuus. Entä miten käy kolmikannan? Paljon kysymyksiä on auki. Syntyykö uusi sopimisen malli,  kun pöly ensisokista on laskeutunut? Vai ajaudutaanko päinvastoin yhteenottoon työnantajien ja työntekijöiden kesken?

Kirjoitin tähän teeman liittyen blogikirjoituksen ”Jäähyväiset pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle?” viime vuoden puolella. Referoin kirjoituksessa osin T&Y -lehdessä 3/2020 julkaistua artikkelia ”Onko pohjoismainen hyvinvointimalli jo menneisyyttä?”, jonka ovat kirjoittaneet yliopistonlehtori Hannu Tanninen ja emeritusprofessori Matti Tuomala.

Nyt näiden asioiden pohtiminen on ajankohtaisempaa kuin koskaan.

Tapahtuneella on esihistoriansa  ja historiansa, joista lyhyt briiffi seuraavassa.

Vuonna 1938 Saltsjöbadenissa Ruotsin työnantajat, työntekijäjärjestöt ja sosialidemokraattinen työväenpuolue allekirjoittivat sopimuksen,  joka muodosti mallin tuleville työmarkkinasopimuksille. Sopimusta hyväksi käyttäen kaksi ekonomistia,  Gösta Rehn ja Rudolf Meidner (myöh. R&M) loivat mallin, jossa palkkojen määräytyminen siirrettiin markkinoilta kollektiivisen sopimisen piiriin. Työmarkkinaosapuolien ohella valtio osallistui aktiivisesti sopimiseen  lainsäädäntöhankkeiden avulla. Palkat sovittiin solidaarisuusperiaatteella (sama palkka samasta työstä), joka nosti pienempiä palkkoja  ja mahdollisti matalampien palkkojen säällisen kilpailukyvyn työmarkkinoilla. Tuloksena oli palkkaerojen kaventuminen. Samalla tuottavimmat ja innovatiivisimmat yritykset kukoistivat investoimalla uusille aloille ja uusiin tuotteisiin.  

Entä jos yritys ei pystynyt maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja? Raa’asti sanottuna se merkitsi yritystoiminnan loppumista, kuten Gösta Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla.  Solidaarinen palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Niin kauan kuin työmarkkinoille virtasi väkeä, Aasian maiden kilpailu loisti poissaolollaan ja kaatuneiden yritysten ja menetettyjen työpaikkojen tilalle löytyi helposti uusia, ei tapahtuneesta kehityksestä ollut kansantalouden kannalta suurta haittaa. Päinvastoin solidaarinen palkkapolitiikka kiihdytti luovaa tuhoa ja piti elinkeinoelämän kilpailukykyisenä. Olen aina ollut sitä mieltä, että R&M -malli ei ole mitenkään humaani vaan erittäin tavoitteellinen ja osin jopa säälimätön toimintamalli.  Lopputuloksena – koko Pohjoismaihin levinneenä – päästiin tilanteeseen,  jossa uusilla teknologioilla ja organisaatioilla korvattiin vanhentuneita rakenteita.

Saltsjöbadenin sopimus  oli yhteisvastuullisuuden malli, jota Ruotsin perässä sovelsi myös Suomi, jos tulkinta sallitaan. Yhteisvastuuta  ja solidaarisuutta  Suomessa edusti ns. tammikuun kihlaus 23.1.1940. Se oli yhteistyöjulistus, jossa Suomen työnantajien keskusliitto tunnusti työntekijäjärjestöt neuvotteluosapuoliksi.

:::::::::::::::::::::::::::::

Voidaan todeta, että R&M -mallista on luovuttu pikkuhiljaa vuosikymmenien varrella 1980-luvulta alkaen. Hiukan mutkia oikomalla näen suomalaisen metsäteollisuuden tuoreen (2020) ratkaisun osana R&M -tyyppisen mallin asteittaista purkamista. Kihlausta ollaan siis purkamassa. Kukaan ei varmasti osaa sanoa,  mitä seuraamusvaikutuksia siirtymisestä yrityskohtaisiin työehtoneuvotteluihin on.

Tanninen ja Tuomala  arvelevat, että vuoden 1938 sopimuksen mukainen teollisuuskapitalistien ja pankkien yhteenliittymä menetti  asemansa vuosikymmenien varrella finanssikapitalisteille. Erona näillä on,  että ensin mainittu liittymä keskittyi reaali-investointeihin ja jälkimmäinen pörssikursseihin ja kiinteistösijoituksiin. Seurauksena R&M -mallinen korkea investointiaste sakkasi finanssikapitalismin myötä 1990-luvun alussa eikä ole siitä toipunut.

Tapahtui kaiken kattava muutos: markkinafundamentalismi johti  tuloerojen lisääntyminen, tuottavuuden kasvu vaimeni ja  kokonaistuotannon kasvu pieneni.

Eikä tässä kaikki. Samaan aikaan 1980-luvun lopulla talouteen hiipi reaganomics  ja thatcherismi rikkaita suosivine  sääntelyn purkuineen. Oletus oli,  että Trickle-down economics (vauraus ”valuu” ylhäältä alas)  hyödyttää lopulta kaikkia.  Tätä todistamatonta väitettä levitetään edelleen.

Rahamarkkinoiden vapautumista pidettiin 1980-luvulla monilla tahoilla siunauksellisena asiana. Mutta myös varoituksen sanoja lausuttiin: globalisoituminen johtaa kasvaviin tuloeroihin, työpaikkojen epävarmuuteen ja yhteiskunnalliseen rauhattomuuteen. Rehnin ja Meidnerin  malli alkoi rapautua kiihtyvään tahtiin.

Tapahtumien seurauksena keskiluokan aikanaan niin mahtava asema alkoi heikentyä. Kehitys johti populismin nousuun.  Ruotsissa  käyttövoimansa populismista saivat erityisesti oikeistolaiset ruotsidemokraattien keskiluokkaiset kannattajat. Työttömyys ja talouden anemia koettelivat puolueen tukijoita erityisesti finanssikriisin jälkeen.

Pienten tuloerojen maat Suomi ja Ruotsi nousivat tuloerojen kasvunopeudessa  tilastojen kärkeen 1990-luvulla.  Tanninen ja  Tuomala  torjuvat väitteen,  että suuret tuloerot edistäisivät talouskasvua. Ne päinvastoin lisäävät kriisiherkkyyttä. Kirjoittajia kiusaa  selvästi,  että taloutemme rakenteellisten ongelmien väitetään johtuvan  ”jäykistä”  työmarkkinoista. He vertaavat  Ruotsiin,  jossa varsinkin yksityisellä puolella paikallista sopimista on ”verraten vähän”. Isoissa kaupungeissa yksilöllinen palkkaus on lisääntynyt, ei muualla.

Asetettaessa vastakkain sosiaalinen korporatismi (keskitetty  järjestelmä) ja yritystasolle saakka hajautettu järjestelmä, ovat palkkaerot pienemmät sosiaalisen korporatismin maissa.  Kirjoittajat ovat skeptisiä sen suhteen, että hajautettu työmarkkinamalli toisi etuja keskitettyyn verrattuna.

Globalisaatiota ei voi tässä yhteydessä sivuuttaa. Monikansalliset yritykset ostaessaan pohjoismaalaisen yrityksen yleensä maksavat vähemmän veroja kuin ostettu yritys oli maksanut ennen kauppoja. Monikansallinen yritys voi siirtää voittonsa kevyemmän verotuksen maahan.

Pohjoismainen hyvinvointimalli on historiallinen saavutus,  jonka hämärtymisestä puhumattakaan menettämisestä on syytäkin olla huolissaan. Siksi Tannisen ja Tuomalan pohdinnat ovat relevantteja, eivätkä missään tapauksessa pelkästään kaihoisia menneen suuruuden ajan kaipaamisia. Meillä on ehkä liian suuri into seurata uusia talouden, teknologian  ja yhteiskuntatieteiden  (muoti)virtauksia, jotka eivät sitten kuitenkaan vie asioita eteenpäin,  vaan saattavat jopa taannuttaa kehitystä.

Vaikeaksi haaste muuttuu,  kun hyvinvointimallia pyritään ajantasaistamaan.  Sitä se nimittäin  joka tapauksessa tarvitsee. Mutta miten se toteutetaan säilyttämällä kaikki arvokas ja sopeutumalla silti vääjäämättömään yhteiskuntamuutokseen?

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Moni on eri mieltä,  jos sanon suorasukaisesti , että työnantajaliittojen pyrkimyksenä  on vanhan solidaarisuuteen perustuvan konsensuspolitiikan murtaminen. Sieluni silmillä näen haurastuvan teollisuusrakenteen muistuttavan Yhdysvaltain ruostevyöhykkeen mallia, jossa tehdastuotanto hiipuu ja tekohengitys voittaa alaa. 

Mutta voidaanko tässä uudessa vaiheessa nähdä jotain positiivista työntekijöiden kannalta?  Sanoisin , että paljon riippuu siitä, minkä roolin työantajat ottavat. Jos heillä on halua kehittää toimintaa ja henkilöstöä  palkkatasoa polkematta voidaan saavuttaa edistysaskelia.

Uudet sopimuskäytännöt vaatinevat pitkän  prosessin ennen kuin asettuvat johonkin molempien osapuolien hyväksymään uomaan.