Kahden kerroksen kiekkoväkeä

 

 Seuraan parhaillaan harvakseltaan jääkiekon MM-kilpailuja. Menestys on ollut kohtalainen: Suomi on tätä kirjoitettaessa siirtynyt oman lohkonsa kärkeen. Peli on ollut hyvätyydyttävää, mutta kaukana loistokkuudesta. Se on ymmärrettävää, sillä Suomi pelaa jollakin, sanokaamme C-joukkueen tasoisella joukkueella. A ja B ”maajoukkueet” ovat kiinni pääosin NHL:ssä ja tämän kauden osalta jo päättyneessä KHL:ssä. Se, että Suomen menestys on ollut kohtuullinen (vuonna 2019 jopa loistava),  kuvaa jääkiekon laajaa tasoa Suomessa enemmän kuin mitään muuta.

Samaan aikaan jääkiekon taso myös maailmalla on leventynyt. Erityisesti painottaisin kahta seikkaa:  KHL:ssä on mukana merkittävä osa koko Euroopan kermasta ja toisaalta jotkin kansalliset sarjat ovat laadukkaita. Varsinkin Itä-Euroopan maiden parhaat pelaajat ovat miehittäneet KHL:n pelipaikkoja. Toisaalta Sveitsin ja Saksan kansalliset sarjat pystyvät kilpailemaan palkoilla niin,  että maajoukkuejyrien ei tarvitse lähteä kokeilemaan onneaan Pohjois-Amerikkaan. Huiput ovat sitten erikseen.

Samaan aikaan, kun  MM-kisat ovat meneillään, pelataan NHL:n playoffseja. Tätä kirjoitettaessa seuraan parin päivän takaisia  otteluja, joissa suomalaiset  kunnostautuivat monen miehen voimin,  ja paremmin kuin vastaavassa tilanteessa ehkä koskaan aiemmin: Montreal-Toronto-ottelussa Montrealin Joel Armia on teki kaksi maalia ja Jesperi Kotkanemi yhden maalin. Ottelussa Nashville-Carolina Mikael Granlund (Nashville, yksi maali) ja Sebastian  Aho (Carolina, kaksi maalia) olivat tosi tehokkaita. Ahon jatkoaikamaali jopa lopetti Nashville pelit tältä kaudelta. Kahdessa päivän ottelussa kuusi maalia meikäläisille maailman kovimmassa jääkiekkoliigassa!  Onnittelut!

Vastikään kirjoitin,  kuinka suomalaiset ovat olleet tällä kaudella tehokkaita nimenojaan NHL:n kärkijoukkueissa. Sen kirjoituksen jälkeen tilanne ei ole ainakaan heikentynyt: Mikko Rantasen ja Joonas Donskoin Colorado taistelee aivan ilmeisesti Stanley Cupin voitosta. Aleksander Barkovin Florida putosi valitettavasi jatkosta,  kun ei pärjännyt kivikovalle Tamba Baylle, mutta Barkov on joukkueensa tähtipelaaja, joka pelasi yli 20 minuuttia joka pelissä, eli enemmän kuin kukaan toinen Floridan hyökkääjistä – ja oli tehokas kuin mikä.

Nyt alkaa olla suomalaisen huippulahjakkaan jääkiekkoilijasukupolven kypsien hedelmien poimimisen aika,  ja tätä jatkunee pitkään, jos vakavia loukkaantumisia ei satu. Eikä kaikki ole mennyt edes nappiin, kun muistellaan huipputaitavien Patrik Laineen ja Jesse Puljujärven viimeaikaisia vastoinkäymisiä. Ja terävimmässä kärjessä tai ainakin sen välittömässä tuntumassa on muitakin, kuten Teuvo Teräväinen, Miro Heiskanen, Roope Hintz ja Joel Armia vain muutaman mainitakseni.

Suomalaiset maalivahdit ovat jo käsite NHL:ssä. Heiltä odotetaan paljon ja heiltä saadaan paljon. Suomalainen maalivahtivalmennus on ollut korkeatasoista. Toivottavasti sitä ei missata tulevaisuudessa.

Jotakin todella merkittävää on tapahtunut valmennuksellisesti karkeasti 10 vuotta sitten, muutoin tämä kaikki ei olisi ollut mahdollista. Yksi seikka on isokokoisten pelaajien huipulle kypsymisen kärsivällinen odottelu, joka joskus aiemmin unohtui. Hintz ja Armia ovat tästä mainioita esimerkkejä. Molempien kypsyminen huipulle on kestänyt vähän kauemmin kuin Ahon, Granlundin ja kumppaneiden.

Meillä aivan oikein kannustetaan lupaavia koripalloilijoita ja jalkapalloilijoita, mutta kyllä näiden lajien kautta pääsy kovimmalle huipulle on vielä näkemättä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jääkiekkotaiturit kestävät vertailun. Monesti vertailua tehdään harrastajien määrään vedoten, jossa koripallon ja jalkapallon pelaajamäärät ovat omilla lukemillaan, mutta kyllä jääkiekon kovin huipputaso on vertailukelpoinen em. lajien kanssa.

Kaikkien jääkiekon huippujen saaminen samaan aikaan taistelemaan ”maailman cupista” on vaikeaa, muttei mahdotonta, kuten takavuosien turnaukset osoittavat. Vasta silloin saadaan selville voimasuhteet kansakuntien välillä. Suomalaisittain näkisin vanhan menestyksen näissä karkeloissa johtuneen ennen kaikkea muutamista tähtipelaajista. Nyt on tarjota leveähköllä rintamalla huippupelaajia varsinkin hyökkäyspäässä ja maalivahdeissa. Vanha menestyspilari, puolustus, on suuremmissa  vaikeuksissa. Esimerkiksi ruotsalaisilla (kuten Victor Hedman) on useita huippupuolustajia NHL:ssä.

Meillä on siis huipulla kahden kerroksen väkeä, maailmanmestaruuskisojen maajoukkue ja kovimpien ammattilaisten ”joukkue”. Pari vuotta sitten ennakkoon heikompi MM-joukkue yllätti ja pystyi samaan,  mihin joskus aiemmin aivan parhaista koottu joukkue, jos ei parempaankin.

 

 

 

 

 

Ei aika mennyt koskaan palaa – ja liekö tarpeenkaan!

 

 

Käväisin päivänä  muutamana kuvaamassa kotipaikkakuntani Mäntsälän uusinta nähtävyyttä ”Kirsikkapuistoa”. Se on nimensä mukaisesti mutkittelevan joen varrelle istutettu harvahko kirsikkapuumetsikkö, nyt toki vasta alkutaipaleellaan . Itse asiassa koko joenvarsi on laitettu usean kilometrin matkalta kuntoon, niin että silmä lepää näkymässä. Kyllä se kestikin. Ympäristö tarjoa mainion virkistys-, kävely- ja lenkkeilymaaston, jota vasta turhan harva käyttää hyväkseen. Nyt ylös, ulos ja lenkille!

Kuvatessani kameralla eri näkövinkkeleistä joenvarsimaisemaa tuli mieleen 40 vuotta sitten kokemani episodi. Olin silloin Mäntsälän kunnan kansalaisopiston rehtori ja ihmiset tavan mukaan esittivät harrastustoiveitaan ja kehittämisaiheitaan  toteutettavaksi. Yksi tällainen oli paikkakunnan tunnetun poliitikon ehdotus, että Mäntsälän esteettinen kuva pitäisi saada houkuttelevammaksi. Mäntsälä oli rakennettu savipohjaiselle maaperälle, jossa vihreyttä näkyi vain harvakseltaan. Helsingin läheisyys houkutteli kunnan vahvaan kasvuun noin aikoina. Ympäristö ei rakentunut samassa tahdissa kuin asunnot. Maa oli paljas ja kylmä.

Olimme tavallaan pääkaupunkiseudun etälähiö. Väkiluku oli hieman yli 11 000 (nyt 21 000). Muistan että Mäntsälän keskustan lättänä maisema oli irvailun kohde, kun siellä ”ei kasvanut oikein mikään”.

Joka tapauksessa poliitikon ehdotus koski sellaisen  yleisöluennon järjestämistä,  jossa ulkopuolinen  puolueeton asiantuntija saisi lausua arvionsa Mäntsälän asumisviihtyvyydestä  ja maisemanhoidosta. Julkilausumattomana  ajatuksena oli kritiikin kohdistaminen siihen,  että  Mäntsälässä ei tapahtunut riittävän nopeasti ja riittävän laajasti maiseman parannustyötä.

Luennoijakin oli katsottu valmiiksi. Paikalle kutsuttiin helsinkiläinen arkkitehti, joka pahaa aavistamatta esitteli diakuvaesityksen avulla minkälaiselta nykyaikaisen kunnan keskustan pitäisi näyttää pensaineen ja lehti- ja havupuuvyöhykkeineen. Alta kulmain katsoin paikalle tulleen kunnanjohtaja Tapio Hyyryläisen ilmeitä –  ja pelkäsin pahinta. Kaikki sujui hyvin kunnes tultiin kohtaan,  jossa arkkitehti näytti  dian, jossa joen yli taipui kaarisilta todella idyllisesti. Kuva oli jostakin päin Suomea. Kunnanjohtaja sai suoraan sanottuna raivarin  ja loihe lausumaan kovalla  äänellä, että mistä tahansa paikkakunnalta voidaan löytää tällainen maisema,  kunhan vain vähän etsitään. Kunnanjohtaja antoi ymmärtää vihaisena, että Mäntsälää aliarvioitiin ja paneteltiin.

No, kyllä siitäkin selvittiin.

Seuraavana aamuna arkkitehti soitti ja mielensä pahoittaneena valitti saamaansa kohtelua. Hän otti sen tietenkin henkilökohtaisesti aivan  kuten kunnanjohtajakin. Selitin,  että kunnanjohtajalle sattui huono päivä jne. Ei muuten sattunut,  kyllä ”pomo” oli ihan oma itsensä, jonka mukaan piiloajatuksena oli,  että ”Mäntsälä olen minä”. Jos siis Mäntsälää arvostellaan on se henkilökohtaisesti johtajaan kohdistuvaa kritiikkiä.

::::::::::::::::::::::::::

Kuvatessani siinä joen mutkia ja upeaa rakennettua ympäristöä viivähti mielessä,  mitä on tapahtunut viimeisten 40 vuoden aikana. Oli tapahtunut juuri se,  mistä arkkitehti loihti näkymän, minkälainen  Mäntsälän piti olla.  Epäilen,  että arkkitehti olisi nyt hyvin tyytyväinen näkemäänsä. Samaa voitaneen sanoa yleisöluentoa toivoneesta poliitikosta – näin uskon ja toivon. Ja olenpa varma,  että kunnanjohtajakin tuolta jostakin pilven päältä on valmis nyökyttelemään, että tämä on se, mistä voi olla ylpeä. Asiat pitää vain tehdä jossakin järjestyksessä.

Ja yksi asia unohtui: on siellä se kaarisiltakin!

 

Vaalikone kertoo kuntavaaliehdokkaiden arvot ja ideologisen suuntautumisen

 

Vaalien yhteydessä ovat yleistyneet erilaiset vaalikoneet. Yleensä mitataan ehdokkaita ja puolueita vasemmisto-oikeisto-asteikolla ja arvoasteikolla.  Ylen vaalikoneessa ehdokkaiden ideologista taustaa mitataan kunnallisvaalien alla ehdokkaiden kannoista muodostettujen  puoluekohtaisten keskiarvojen avulla.

Tulokset ovat suurelta osin odotettuja, mutta yllätyksillekin on sijaa. Ideologisella puolella mittarina käytetään talouspolitiikkaa kuvaavaa vasemmisto-oikeisto-asteikkoa. Järjestys on asteikon vasemmalla puolella aivan odotettu eli (vasemmalta käsin lueteltuna)  vasemmistoliitto – sdp – vihreät.  Yllätyksiä ei tule vastaan myöskään oikealla. Ideologisesti oikealla,  mutta lähellä keskustaa  (= ”ei vasemmalle eikä oikealle”) ovat Suomen keskusta,  RKP ja KD.  Ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Niistä oikealle sijoittuvat perussuomalaiset,  Liike Nyt ja kokoomus tässä järjestyksessä. Tässä katsannossa kokoomus on astetta oikeistolaisempi  kuin perussuomalaiset. Kaiken kaikkiaan ”vahvasti vasemmalle”  tai ”vahvasti oikealle” ei  selkeästi sijoitu yksikään Suomen puolueista. Puoluekenttä on siis ideologisesti maltillista, kuten saattoi odottaakin.

Myös puolueiden sisäisiä ideologisia homogeenisuus/heterogeenisyys -eroja tarkasteltiin. Homogeenisin ryhmä  lienee vasemmistoliitto. Perussuomalaisissa painotukset ovat siirtyneet sisäisesti oikealle muutaman vuoden aika-akselilla (nyt tasoissa Liike Nytin kanssa).

Tästä eteen päin käyn läpi tuloksia vain, jos ne ovat huomionarvoisia. Tarkastelussa ei tullut esille suuria yllätyksiä.

Ylen kartoituksessa myös puoluetoimistoilta kysyttiin oman  puolueen sijoittumista  vasemmisto-oikeisto-akselilla ja tuloksista voidaan havaita, että puoluetoimistot hakivat konsensusta lievästi keskikohtaan päin siirtyen verrattuna ehdokkaiden mielipiteisiin. Vain vasemmistoliitossa suunta oli päinvastainen: punaväri vahvistui.

::::::::::::::::::::::::::::::

Sitten tarkastellaan tuloksia liberaali-konservatiivi-asteikolla. Odotetusti vihreiden ehdokkaat kokivat itsensä liberaaleimmiksi ja KD:n ehdokkaat konservatiivisimmiksi. Ideologia-karttaan (oikeisto-vasemmisto) verrattuna perussuomalaiset ovat arvoissa lähempänä konservatiivipäätä ja kokoomuslaiset lähempänä – edelleen ideologia-asteikkoon verrattuna - liberaalia päätä.

Liberaali-konservatiivi-asteikolla puolueiden sisäisessä homogeenisuus-heterogeenisuus  -tarkastelussa yhtenäisimpiä ovat ääripäät vasemmalla ja oikealla. Eniten hajontaa on kokoomuksessa (vrt. tapaus Piha). Yle kertoo tuloksia eritellessään, että ero kokoomuksessa maaseudun ja kaupunkien välillä aiheuttaa hajontailmiön (kaupungit liberaaleja, maaseutu konservatiivista).

Puoluetoimistojen vastauksissa konservatiivisuus korostuu ehdokkaiden liberaalimpien painotusten rinnalla.

::::::::::::::::::::::::::

Nelikentän (vasemmisto-oikeisto, konservatiivi-liberaali) haulikkokuviossa nähdään ideologisaatteelliset ”etäisyydet” puolueiden välillä selvästi. Esim. nykyiset hallituspuolueet sopivat saman kompaktin kokoisen ellipsin sisään ja vastaavasti oppositiopuolueet muodostavat oman kompaktin kokoisen ellipsinsä. Oppositio sopii astetta suppeampaan ellipsiin, joka vastaa arkihavaintoa.

”Kasauma-grafiikassa” eri puolueiden ympyrät muodostavat selkeitä toisistaan irrallisia kasaumia, joten puolueiden profiilit eroavat toisistaan yllättävänkin selkeästi. On siis mistä valita.

Ylen vaalikoneessa voi jatkaa analysointia kuntakohtaisiin tuloksiin saakka. Palaan tähän oman kuntani osalta tuonnempana.

:::::::::::::::::::

Vaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perussuomalaisten menestysodotuksiin. Minkälainen puolue se on? Puolue tuntuu olevan lievässä liikkeessä vasemmisto-oikeisto-akselilla oikealle päin. Vaalien läheisyys ja oppositioasema valtakunnanpolitiikassa muokkaa kantoja? Sen ehdokkaiden talouspoliittiset näkemykset ovat lähellä suurten porvaripuolueiden keskiarvoja, mutta arvokartalla se sijoittuu selvästi konservatiiviseen päähän. Tämäkin tulos vastaa arkihavaintoa: puolue on ”enemmän” konservatiivinen kuin oikeistolainen.

Yhä selvemmältä vaikuttaa,  että keskustan kannatuksen lasku  juontaa juurensa sen kannattajien pettymyksestä puolueen edunvalvontaan  kohdistuviin odotuksiin eikä niinkään siitä,  miten se sijoittuu tarkalleen ottaen arvo-ideologia  -kartalla. Ylipäätään edellytykset puolustaa maaseutua ovat heikentyneet nykyaikaisessa elämänmuodossa. Tyytymättömyys on heijastunut siirtymänä perussuomalaisiin.

Sdp:n väitetty siirtyminen puheenjohtajan myötä vasemmalle lienee spekulaatio, jolle haetaan vahvistusta vaaleissa. Tämä tukisi ajatusta yleisestä profiloitumisen syvenemisestä. Havainto saattaa hukkua marginaaleihin. 

Oman kuntani Mäntsälän arvo-ideologia-ympäristö muistuttaa hyvin pitkälle valtakunnallista karttaa. Ylen kyselyyn vastanneiden puoluekohtaisten vastausten lukumäärät ennakoivat Mäntsälään tasaista vaalia sdp:n (15 vastausta),  keskustan (14), kokoomuksen (13)  ja perussuomalaisten (12) välillä.

Kitkaa Suomen Ruotsin suhteissa: apu, joka jäi saamatta

 

Mikko Majanderilta on ilmestynyt Suomen ja Ruotsin suhteiden yhteistyötä ja kipukohtia läpikäyvä tutkimus nimeltä ”Komplekseja, kilpailua ja kumppanuutta” (Siltala, 2020). Kirjassa keskitytään pääosin ajanjaksoon 1930-luvulta nykypäivään.

Itse keskityn tässä kirjoituksessa erääseen minua vaivanneeseen vaiheeseen maiden välisessä  historiassa, nimittäin talvisodan alla (1939) saamatta jääneeseen  - mutta väitetysti luvattuun – apuun.  Apua olisi tarvittu Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä vastaan.

Yhtä teoksen tavoitetta valaisee Majanderin kirjan saatteessa mainitsema toteamus: ”Miten menneisyyden kipukohdat  ovat menestysten rinnalla heijastuneet Suomen ja Ruotsin suhteisiin?”

Luku,  jonka kautta aion valaista kiinnostukseni  kohdetta on nimeltään ”Pettääkö Ruotsi”.  Luvussa mainitaan Martti Turtolan paljon huomiota herättänyt kärjistys väitöskirjassaan (1984): ”Inhimillisesti katsoen – joskaan ei juridisesti – Ruotsin poliittinen johto petti Suomen syksyllä 1939”.

Oliko Suomelle luvattu jotain 1939? Vai oliko kysymys joidenkin suomalaisten piirien toiveajattelusta? Viime mainitussa tapauksessa suomalaisten omat  toiveet muuttuivat tulkinnan kautta lupauksiksi saada konkreettista apua. Tavallisten mattimeikäläisten mielestä Ruotsilla ei ollut tosi paikan tullen kanttia asettua Suomen rinnalle, vaikka lupauksia olikin esitetty.  Voin sanoa,  että 1960-luvulla ajateltiin laajoissa kansalaispiireissä Turtolan tapaan.

Mistä puheet Ruotsin luvatusta avusta nousivat julkisuuteen? Sylttytehtaana on pidetty  Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandleria. Oli kuultu, että ulkoministeri oli luvannut apua. Toisaalta Sandler arvioitiin luonteenlaadultaan toiveajattelijaksi ts. vaikka hänen puheitaan voitiin pitää todenmukaisina, hänellä oli vain kuvitelma mielessään avusta,  josta vallitsisi ruotsin hallituksessa  yksimielisyys. Max Jakobsonin tulkinta on, että Rickard Sandler johti harhaan sekä suomalaisia että omaa hallitustaan.  Sandler lupasi Suomen ulkoministerille Erkolle jopa puoli miljoonaa ruotsalaista sotilasta avuksi. Erkko  otti ruotsalaisen kollegansa väitteet todesta, mutta Sandler puhui todennäköisesti vain ilmaan. Erkko yliarvioi Ruotsin kykyä avustaa Suomea ja aliarvioi Neuvostoliiton kykyä käynnistää sota. ”Erkon sota”, sanoi  raivostunut  Paasikivi talvisodasta.

Hyvin tunnettu ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck torjui tuoreeltaan Turtolan väitteen. Wahlbäckin kantaan yhtyy myös moni suomalainen  tutkija.  Oma lukunsa oli,  että Suomen ja Ruotsin välille oli kerääntynyt aikojen saatossa kitkaa, mm. Ahvenanmaan kysymys, Lapuan liikkeen terrori ja kielikysymys. Nämä johtivat siihen,  että ruotsalaiset vierastivat itäisen naapurin haurasta demokratiakehitystä, joka oli omiaan aiheuttamaan epäluuloa.

On tähdellistä tuoda esille,  mitä Suomen poliittinen johto ajatteli. Ainakin ulkoministeri Erkolle oli luonteenomaista samantyylinen toiveajattelu kuin Sandlerilla  oli. Hän oli varma,  että Neuvostoliitto syksyn 1939 neuvotteluissa vain bluffasi eikä tosipaikan tullen  ryhtyisi aggressioon. Yhtä vahva usko Erkolla oli Ruotsin apuun Sandlerin kanssa juteltuaan. Kaikista suomalaisista poliitikoista pahiten tässä avunantoproblematiikassa erehtyi Eljas Erkko.

Majanderin kirjan yleissävy on vapauttava Ruotsille. Enemmän kysymys oli suomalaisten katteettomasta optimismista kuin Ruotsin julkituoduista liiallisista lupauksista. Selvin esimerkki on tietenkin Eljas Erkko,  johon oli ”sisäänrakennettuna ” dogmimaisesti Ruotsilta saatava  apu. Ruotsin piti vain vahvistaa Erkon oletus. Erkko sai toivomansa vastauksen harjoittamatta itsekritiikkiä. Ulkoministeri on esimerkki päättäjästä, joka itsevarmuudellaan ja  ylemmyydentunteellaan  hallitsee ratkaisevaa,  mutta herkkää neuvonpitoa omien keskuudessa.

Säälittävin kohtalo oli presidentti Kyösti Kalliolla, jolla oli nöyrä, mutta aivan liian optimistinen kuva avun mahdollisuuksista.

Mutta voidaanko Ruotsille antaa synninpäästö? Ei voida. Meneteltiin,  kuten ruotsalaisessa  kulttuurissa on tapana. Annettiin liekaa, mutta kun piti pitää sana,  peruttiin  hiukan häpeillen kaikki lupausten suuntaisetkin ajatukset. Ruotsissa ajateltiin vain oman nahan pelastamista, mikä monestakin itsekkäästä syystä oli toki perusteltua.

Toisaalta on muistettava,  että Ruotsi tuki hyvin monella tavalla Suomea, vaikka näyttävä vapaaehtoisjoukkojen siirto jäikin tekemättä. Vapaaehtoisia tuli tuhansia,  lupauksissa oli kymmeniä tuhansia. Lisäksi tuli kullanarvoista talousapua ja sotamateriaalia.  Ainakaan tuen merkitystä ei voida mitätöidä. Toimenpiteet oli mitoitettu siten, että Ruotsi vältti joutumasta osapuoleksi Suomen ja Neuvostoliiton sotaan.

Läntisen Euroopan lupausten politiikka jatkui keväällä 1940, kun Ranska ja Englanti antoivat katteettomia lupauksia Suomelle annettavasta avusta. Tosiasiassa suurvaltapeli vei pohjan avunannolta. Suomessa herätti katkeruutta, kun Ruotsi ja Norja estivät länsimaiden  avunannon kieltämällä joukkojen läpikulun alueidensa halki. 

:::::::::::::::::::::::::::::::

Talvisodan kokemuksiin liitetään usein se,  mitä tapahtui puoli vuosisataa myöhemmin, kun ”Pohjolan puolueettomat maat tempautuivat Euroopan integraation imuun toisiaan tukien ja tarkkaillen”, kuten Majander sen toteaa. Mikko Majanderin teoksen painopiste on itse asiassa suhtautumisessa Euroopan integraatioon.

Kävisivätkö Pohjolan puolueettomat maat yhtä jalkaa Euroopan yhteisöön? Itse asiassa Suomen Tukholman lähettiläälle Björn Alholmille selitettiin varhain Ruotsin puolelta – Alholmin raportin mukaan (1989)  – että ”(ruotsalaiset)  tässäkin kysymyksessä tulevat toimimaan omien etujensa mukaisesti, jos Suomi ei jostain syystä pysyisi vauhdissa mukana”. Kun Ruotsi sitten eteni integraatiossa omia teitään,  monet Suomessa ruokkivat historiallista mielikuvaa petollisesta Ruotsista. Mutta se on jo toinen juttu.

:::::::::::::::::::::::::::::

On nähtävä niin , että meneillään olevassa Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön  valmistelussa ja päätöksenteossa varotaan visusti tekemästä toista osapuolta pimennossa pitäviä päätöksiä. Mutta sekin on jo toinen juttu.

 

 

 

Poliittinen katsaus

 

Vaalit, tuo demokratian helmi, lähestyvät. Mitä argumentteja pidän äänestämisessä tärkeänä? Ensin hieman yleisempiä näkökohtia.  Suomessa vallitsee vankka monipuoluedemokratia. Vaalien jälkeen ei yleensä seuraa äkkikäännöstä noudatettavassa politiikassa. Eri kannoista kuluvat särmät pois hallituspuolueiden kompromissien seurauksena.  Yhteiskunnalliset levottomuudet eivät vaivaa suomalaista elämänmenoa, joten äänestäminen voi tapahtua  vapaissa ja rauhallisissa oloissa. Itsestään selvinä pitämämme asiat (jota ne hyvin monissa maissa eivät ole) ovat siis kunnossa näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan.

Mutta entä itse äänestyspäätökseni? Ykkösprioriteettina päätöksessä pidän yhteiskunnallista suuntaa,  jota kannatan.  Käytännössä . kysymys on puolueesta tai puolueryppäästä, jolle annan ääneni. Toiseksi tärkein asia on yhteistyökyky, ja se koskee sekä puoluetta että ehdokasta.  Politiikkahan perustuu monipuoluejärjestelmässä sovitteluun:  jyrkät kannat loitontavat ihmisiä toisistaan. Vasta kolmannella sijalla on henkilö. Tällä tavalla olen aiemminkin ratkaissut  äänestyskäyttäytymiseni.

Tärkeää on,  että ehdokkaan yleissivistys on korkealla tasolla,  ja hän pystyy muodostaman selkeän kannan sekä olemaan johdonmukainen tavoitteissaan. Pitääkö hänen olla samaa mieltä useimmista asioista kanssani? Vaikea kysymys , mutta en  rakentaisi tästä kynnystä äänestämiselle.

Tärkeänä pidän,  että ehdokkaani ei ole aina samaa mieltä kuin se,  jonka kanssa hän kulloinkin sattuu juttelemaan. Mielistelijät ja tuuliviirit väistyköön! Perustelluista syistä kantaa voi toki muuttaa.

Siinähän sitä jo onkin vaikeuskerrointa. Vaalikoneita en ole harrastanut. En siis hae ehdokasta,  joka yksi yhteen vastaa kantojani.  Äänestyspäätös  ei ole koskaan ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Koppiin mennessä asia on viimeistään ollut selvillä. Viime hetken arpomista en harrasta. Olen äänestänyt kaikissa mahdollisissa vaaleissa äänestysikään tultuani.

Miten seuraan politiikkaa? Kuntavaaleissa tärkeä väylä on lehtien lisäksi kunnanvaltuuston kokoukset. Aiemmin tuli käytyä paikan päällä lehtereillä. Nyt seuraan uskollisesti keskusteluja ja päätöksentekoa netin välityksellä (kokouskuvausten teknisessä toteutuksessa  on vielä paljon parannettavaa). Kokouksista käy riittävällä tasolla ilmi kunkin puolueen ja poliitikon mielipide. Tietenkin niiden mielipide,  jotka eivät avaa suutaan kokouksissa,  jää ainakin osittain arvoitukseksi.

Käytän mieluusti poliitikoista  nimeä luottamushenkilö. ”Poliitikko” -käsitteeseen sisältyy jotenkin selittämättömällä  tavalla etäisyyttä korostava tunne.

Entä sitten kunnalliset asiat versus valtakunnanpolitiikka? Ne tuppaavat menemään sekaisin. Varsinkin valtakunnanpolitiikassa oppositiossa toimijat helposti vaativat hallitusvaaleja myös kunnallisvaalitasolla. Tämä ei tietenkään pääsääntöisesti onnistu. Onpahan tapa tehdä politiikkaa. Kuitenkin kunnallisten asioiden toivoisi olevan keskiössä silloin,  kun äänestetään kunnallisvaaleissa. Päällimmäisinä tulisivat olla perusturvaan liittyvät asiat, koulutus ja maan-  ja talonrakentamiseen liittyvät asiat, ”elinvoima” sekä kulttuuri ja harrastustoiminta. Talouden hoito muodostaa tietenkin kehyksen koko palvelutuotannolle, joten se on kaiken rinnalla  fokuksessa.

Nykyinen tapa tehdä politiikkaa vaatisi -  tullakseen riittäväsi käsitellyksi - oman blogikirjoituksensa. Netin välityksellä käytävä ”keskustelu” tai pikemminkin  keskustelukulttuuri on piloilla monistakin syistä. Sinällään fiksut ihmiset riehaantuvat alatyylisin mielipiteisiin laadun kustannuksella. Helposti näkee,  että jotkut keskustelijat on valjastettu  puolueen tasolla pitämään omien puolta aggressiivisesti. Itse  asiassa kysymys on siitä,  että argumentoidut mielipiteet sekoittuvat ketjussa samaksi tasottomaksi mössöksi kuin tehtaillut mielipiteet. Harmi.

Vaalien alla käytävä keskustelu on yleiselläkin tasolla kiivasta ja on aikojen myötä – runsaiden viestintäkanavien kautta – edelleen muuttunut räikeämmäksi. Alunperin ajateltu – netin kautta syntyvä - moniarvoisuuden lisääntyminen on kärsinyt takaiskuja. Kiivailusta on tullut pinttymä, jolla pyritään sekoittamaan äänestäjien päät. Onneksi suurin osa ihmisistä osaa erottaa tarkoitushakuisen suunsoiton rakentavista mielipiteistä.

Korona-aika on tuonut oman poikkeavan mausteensa käytäviin keskusteluihin. EU:n elpymispaketti haluttiin monilla  tahoilla nähdä osana kuntapolitiikkaa. Sote-uudistuksen läpimeno on kovin haaste kaikista,  koska se koskee kunnallisia peruspalveluja. Miten saada koko maahan palvelutaso,  joka täyttää riittävästi alueiden tarpeet. Vaalien ”esityslista” on täynnä kovan luokan asioita.

Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että politiikasta kiinnostuneet ihmiset ovat vierastaneet ehdokkaaksi asettumista johtuen käydystä ja käytävästä vihasävyisestä syyttelystä. Ollaan demokratiasta käytävän keskustelun ytimessä. Voitaneen sanoa, että kysymys on yhdestä demokratian suurimmista ongelmista.

Yksi vaaleissa eniten kiinnostusta aiheuttavista ilmiöistä on näkyvissä oleva puolueiden välisten voimasuhteiden muutos. Se on kärjistänyt käytyä keskustelua ja tuo uusia elementtejä vaalitaisteluun. Jotkut näkevät kuntavaaleissa enemmän tai vähemmän suoria heijastumia valtakunnanpolitiikkaan.

Äänestämiseni  on tapa ja tottumus, mutta myös – ja ennen kaikkea - ääni demokratian jatkuvuudelle.

 

 

 

 

 

Pienten ihmisten suuri vallankumous

 

Luin tunnetun historioitsijan Eric Vuillardin tiivistetyn kuvauksen Ranskan vallankumouksen varhaisesta vaiheesta tavallisten ihmisten näkökulmasta tai ehkä pikemminkin niiden tavallisten ihmisten näkökulmasta,  joiden mitta tuli täyteen tuhlailevasta kuninkaanvallasta. Kirjasen nimi on yksinkertaisesti  ”14. heinäkuuta” (2016) ja se kertoo Bastiljin valtauksesta, Ranskan suuren vallankumouksen lähtölaukauksesta.  Kirjan on suomentanut Lotta Toivonen. Teksti on hyvin ”ranskalaista”, monisanaista ja koristeellista, miksei runollistakin.

Mutta ensin hiukan taustaa kuningas Ludvig XVI:n  (1754-1793) ajasta (Vuillard on karsinut kirjastaan ”normaalihistorian” kuvauksen hyvin vähiin). Seuraavassa esitettävä katsaus toimikoon johdantona kirjan tapahtumiin:

Ludvig XVI:n aika oli kaaosmainen. Hän ei ollut kyllin vahva selvitäkseen kiirastulesta, johon joutui. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen. Ludvigista on annettu monissa yhteyksissä yksipuolinen kuva. Hän on vaikuttanut pikemmin yksinkertaiselta kuin ajattelevalta valtionpäämieheltä. Tällaista kuvaa ovat kuitenkin luoneet hänen vastustajansa, joiden itsensä teot eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Ludvig tavallaan ymmärsi verotuksen vääryydet, vapauden merkityksen tavalliselle kansalaiselle -  ainakin osittain -  ja tarpeen korjata valtion talouden katastrofaalista tilaa. Hän jäi kuitenkin kuningasvallan perinteiden ja uudistusmielisten väliin,  toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig ajautui. Jälkiviisaasti on tietenkin nähty asiat toisin.

Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita ja uskottavuutta. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi luuseriksi.

Silti olen näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta. Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10 000 yläluokkaista toimettomuudessa) tuhoisan vaikutuksen.

Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle”,  ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.

Ehkä juuri lehdistönvapaus oli se avaintekijä, joka mursi kuningasvallan ja kuninkaan itsensä. Kadut olivat täynnä lentolehtisiä. Seurannut kaaosmainen vaihe ei tuonut ratkaisua, kukaan ei pystynyt kontrolloimaan tilannetta. Erilaiset valtaryhmittymät taistelivat vallasta ajaen maan terroriin. Liian myöhään kuningas yritti kysyä kansalta mielipidettä. Sen kansa kertoikin, mutta täysin hallitsemattomasti. Sen mitta oli täynnä.

Ludvig XVI oli huonosti informoitu tai sitten vain välinpitämätön, sillä hänen tapahtumakalenterissaan luki 14.7.1789  -kohdalla vain ”Ei mitään”. Ja juuri tuona päivänä ranskalainen yhteiskunta järkkyi. Tuosta päivästä kertoo Vuillardin kirja.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuonna 1789 tapahtui paljon sellaista, joka sai kansalaiset raivoihinsa. Palkkoja alennettiin, ihmiset joutuivat työttömiksi, oli koettu kato ja ihmiset näkivät nälkää. Muistan,  kun historian professorini Aira Kemiläinen 1970-luvun alussa perusteli Ranskan vallankumousta sillä, että ihmisillä oli nälkä,  ja koska heillä oli nälkä,  he olivat huonolla tuulella, ärtyneitä! Kyllä varmaan näinkin, mutta totuus sekasortoisesta ajasta on toki monipuolisempi. Vuillard  kertoo tapettitehtailija Reveillonista (itse Marie-Antoinette oli lanseerannut tapettimuodin!)  ja salpietaritehtailija Henriotista, jotka ryhtyivät ärtyneessä ilmapiirissä alentamaan palkkoja kireässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa ja saivat ihmisten vihan silmilleen. Hinnat nousivat ja palkat laskivat, sytytyslanka paloi. Aluksi näytti siltä,  että kansalaisten ”huonotuulisuuden” mentyä ohi,  jännittyneen rauhalliset ajat palautuisivat. Näin ei käynyt.

Huhtikuun 23. päivä vuonna 1789 koettiin vallankumouksen esinäytös:  Pariisin  esikaupungeissa nuristiin, huoli tulevasta oli suuri ja yhteinen. Säätyvaltiopäivien päättäjät Ranskassa eivät olleet ajan tasalla. Kaikkialla Ranskassa riehui nälänhätä. Ryöstely yltyi, ikkunoita rikottiin, vandalismi yleistyi. Pariisin 600 000 asukkaasta 80 000 oli vailla töitä. Aseistettuja ranskalaiskaartilaisia oli asemissa, mutta he pysyivät aluksi sivussa tapahtumista. Raivo kohdistui Reveillonin ja Henriotin omaisuuteen. Tunkeutuessaan sisään rakennuksiin kansalaiset käynnistivät hävityksen vimman.  Samalla paljastui räikeä vastakohtaisuus tavallisen kansalaisten ja Reveillonin ja Henriotin ylellisyyden rinnalla. Tuho oli täydellinen. Santarmin ratsuväki saapuu ja alkaa tulittaa väkijoukkoa, suuri joukko kuolee luoteihin. Väkijoukko hajoaa.

Kun kaikki oli ohi, ruumiit tutkittiin ja yritettiin löytää varastettua omaisuutta: sitä ei löytynyt, eikä ihme,  sillä syyt olivat toisaalla kuin pelkässä ryöstelyssä.

Vuillard kuvaa yksityiskohtaisesti yltäkylläistä elämää Versailles´n palatsissa,  sen loputonta mässäilyä  ja seura- ja uhkapelaamista. Samaan aikaan Versailles oli työmaa, jossa jatkuvasti rakennettiin uutta kaikkialta Ranskasta tulevien työntekijöiden avulla. Versailles´n henkilökuntaan kuului lukematon määrä palveluammattien  harjoittajia. Kuninkaan makuuhuoneessa oli neljä kellomestaria, joista yhden  tehtävänä oli pelkästään vetää kuninkaan rannekello. Versaillesin yltäkylläisyyden ympärille  rakentui eräänlainen nokkimisjärjestys,  jossa sosiaalinen asema portaittain aleni. Alimpana olivat lähiseutujen asukkaat, jotka ajettiin pois asumuksistaan, jotta Versailles´n henkilökunnalle saatiin rakennettua asuintilat. Kaiken tuhlailevuuden seurauksena Ranska oli pahasti veloissa. Tuhlailevaa elämäntyyliä johti Marie-Antoinette, johon liittyvää ”Kuvitettujen klassikoiden” kirjasta ”Kuningattaren kaulanauha” (Aleksandre Dumas) luin lapsena. Marie-Antoinettea ei auttanut,  vaikka kysymys oli huijauksesta, jonka kohteeksi kuningatar joutui.

Oma lukunsa oli valtion taloudenhoito: tiheästi vaihtuvat valtiovarainministerit keksivät jatkuvasti uusia veroja valtion kulujen peittämiseksi. Ranska ei sinänsä ollut köyhä. Sillä on siirtomaidensa rikkaudet käytettävissään.  Ne vain valuivat – suurimmaksi osaksi verottomana - ennestään rikkaiden haltuun, suurimman osan kansasta (palkkatyöläiset) kärsiessä köyhyydestä.

Kun lähestytään ratkaisevaa  14. päivää,  levoton ilmapiiri leviää ja mieltä osoitetaan aluksi sanoin ja puhein. Heinäkuun 14. päivän vastaisena yönä koko Pariisi valvoi.  Tällä kertaa virkavalta ei odota: kun mielenosoituksiin liittyy yhä suurempi  joukko väkeä,  avaa paikalle komennettu rykmentti tulen kohti väkijoukkoa. Ihmisiä pahoinpidellään, mutta vain hetken aikaa,  sillä pian ranskalaiskaartilaiset (kuninkaanlinnan palatsien vartijat ja poliisitehtävien hoitajat) – tyytymättömyyden lisääntyessä heidänkin keskuudessaan - yhtyvät pienkauppiaiden, käsityöläisen ja köyhälistön kapinaan. Seurauksena armeijan sotilaat (kuninkaan joukot) pidättäytyivät hyökkäämästä siviilien kimppuun.

Mielenosoittajat päättivät perustaa miliisin turvakseen.

Tilanne riistäytyy käsistä nopeasti. Mieltään osoittavat  kansanjoukot alkavat haalia aseita ja aseellista rekvisiittaa eri puolilta kaupunkia. Kapinoivia joukkoja kerääntyy kaikkialle kaupunkiin aiheuttaen levottomuutta porvariston keskuudessa. Vuillard määrittää kaikkein köyhimmät ryysyläiset kuuluisiksi ”roskajoukoiksi” yhteiskunnan alimmaksi kerrostumaksi.

Mielenosoittajat kaikessa kirjavuudessaan murtautuvat avainrakennuksiin luomansa puhtaasti fyysisen paineen avulla. Puolustajat – vartijat - joutuvat väistymään aivan kuin Yhdysvaltain kongressitalon puolustajat väkijoukkojen edessä tämän vuoden loppiaisena! Vallankumous on kuin tartuntatauti, se leviää sinne,  minne se sattuu kulloinkin etenemään.

Bastiljin linnoituksen valtaus muodostuu vallankumouksen symboliksi. Koko yön tornien juurille kerääntyi väkijoukkoja. Äkkiä Bastiljista avataan tuli. Kiehuva joukko aaltoilee, muttei väisty. Vuillardin kuvausten voima lepää yksityiskohtien varassa. Hän luo sankaruuksien ja pelon varaan joutuneiden kuvauksia samalla tehden tarkkanäköisiä luonnehdintoja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä.

Kapinoivat väkijoukot kasvavat valtaviksi koostuen mm. sotilaskarkureista! Koko Pariisi piirittää Bastiljia 14.7.1789!  Tuota päivää koskevat tiedot ovat hyvin vajavaisia. Niinpä tapahtumia on arvioitava tiedonpalasten koosteena. Joka tapauksessa valtaajille riitti jokainen kättä pidempi esine.

Vuillard luettelee osanottajia nimeltä, kymmenittäin, sadoittain. Mitä heistä voidaan sanoa? Edustettuna ovat kaikki ammatit,  mitä saattaa kuvitella olevan. Lisäksi on sanottava,  että he ovat pääosin nuoria 20-30-vuotiaiat miehiä, mutta naisiakin on lukuisa joukko paikalla.

Neuvotteluja järjestetään vihamielisessä ympäristössä  eivätkä ne johda tulokseen. Ruutia ja kanuunoita kuljetetaan kohti Bastiljia. Yksittäisiä laukauksia ammutaan. Uhreilta ei vältytä. Kapinalliset alkavat kiipeillä muureilla päästäkseen sisään. Tapahtumat vyöryvät nyt esteettä. Ulompi nostosilta saadaan vihdoin laskettua, jolloin väkijoukko etenee hurjana kohti linnoitusta. Bastilji näyttää olevan kukistettu. mutta asia ei ole tällä selvä:  sisälle ryntäävään  joukkoon osuu linnoituksen puolustajien kiväärinluoteja. Pian vartiopiha täyttyy ruumiista.

Lopulta aseet tuntuvat vaikenevan ja kaupungintalolta lähetetty aselepolähetystö pääsee sisään vain todetakseen, että ampuminen jatkuu. Sekä piirittäjistä että lähetystöstä monet saavat surmansa ja ”rauhanlähetystöä”  syytetään verilöylystä. Se omalla improvisoinnillaan  sai aikaan isot tappiot piirittäjien joukoissa.

Valtaus on pahasti kesken. Piirittäjät työntävät paikalle tykkejä yrittäessään läpäistä sisemmän nostosillan. Useatkaan tykinlaukaukset eivät murra muuria. Bastiljin puolustajat vastaavat tykkituleen. Puolustajien hermot kuitenkin pettävät ja he ujuttavat viestilapun piirittäjille, mutta siihen ei päästä käsiksi,  koska vallihauta on välissä. Lopulta tilapäisen lautasillan virittämisen jälkeen lappunen onnistutaan saamaan piirittäjien käsiin. Se on käytännössä antautumisilmoitus!

Bastilji on lopullisesti vallattu. Ja tämä kaikki tapahtui yhden päivän aikana, 14.7.1789

Kun Bastiljin torneista on ensin hiukan ihailtu Pariisia, alkaa vihatun linnoituksen perusteellinen tuhoaminen. Kaaosmainen juhlinta jatkuu  kokonaisen viikon. Kaikkien oli pakko osallistua juhlintaan halusi tai ei. Väkivalan uhka oli edelleen ilmassa. Mutta kuninkaan joukot pysyivät passiivisina.

Arkistot, tilikirjat ja muut viralliset paperit lensivät sikin sokin,  kun kaappeja pengottiin……aivan kuten tapahtui 6.1.2021 Capitolin kukkulalla.

”Kaikki” halusivat olla voittajien puolella, nähtiin monenlaista takinkääntöä. Nähtiin myös pakenemista kaduille, piiloutumista ja vetäytymistä vastuusta. Syytä olikin,  sillä osa rettelöitsijöistä joutui tekosistaan giljotiinille.

Entä miten pitäisi  suhtautua Vuillardin ajatukseen, kun hän kirjan viimeisillä riveillä esittää toivomuksen,  että vallankumouksen hengessä ”meidän pitäisi, joskus kun sää on harmaa ja näkymä synkkä, avata kaikki lipastonlaatikot, iskeä ikkunalasit säpäleiksi ja viskoa kaikki paperit”.  Siis puhdistautumisriitti kaikesta siitä ummehtuneesta painolastista,  mitä on kerääntynyt kymmenien, ei, satojen vuosien ajan? Anarkiako onkin oikea vastaus ongelmiin? Tapahtuisiko yhteiskunnallinen herääminen vasta syöksymällä tuntemattomaan?

:::::::::::::::::::::::::::

Vuillard viljelee kirjassaan värikkäitä kielikuvia, laveita kuvailevia lauseita ja äärimmäisten pienten yksityiskohtien labyrinttejä (joko todenmukaisia tai sitten mielikuvituksen loihtimia) rikkaasti muotoiltuna. Ajattelu on suomalaiselle hieman vieras, mutta ehkäpä ranskalaisittain monia tuntemattomiksi jääneitä yksityiskohtia selventävä. Eikä tarinan kertominen olisi muutoin onnistunutkaan: piti yhdistellä faktoja ja mielikuvituksen avulla luotuja sekasorron kuvauksen ajatussiltoja: Vuillard kertoo,  mitä todennäköisimmin tapahtui. Vuillardin teos koostuu siis tarkoista arkistotiedoista ja mielikuvitusta hyväksikäyttäen luoduista aukkopaikkojen täyttämisistä.

Jos ajatellaan Ranskan vallankumouksen luonnetta, niin se on selvästi spontaani/improvisoitu ja aidosti hätätilasta syntynyt. Tällä tarkoitan,  että se ei ollut jonkin oppositiotahon salaisen/tietoisen  suunnitelman tulos. Tästä johdettuna Vuillard on oikealla asialla, koska hän pyrkii näkemään kumouksen tavallisten ihmisten kumouksena  ja erittelee ahdinkoon ajettujen kansalaisten tarpeita heidän omista arkisista lähtökohdistaan.

Bastiljin valtaus oli monelta osin sekasortoinen tapahtuma, mutta samalla hyvin ”demokraattinen”.  Vuillard kuvaa,  kuinka yksilöt kukin vuorollaan ottivat hetkeksi johdon ratkaistakseen seuraavaan vaiheeseen liittyvän ongelman  -  ja hävisivät sitten historian hämäriin!

 

 

Georg C. Ehrnrooth: oikeassa olemisen varmuudella

 

YleTV1:ssä näytettiin taannoin dokumentaristi  Michael Franckin dokumentti ”Kummisetäni ja Kekkonen”.  Dokumentissa Franck pohtii suhdettaan  kummisetäänsä Georg C. Ehrnroothiin (1926-2010), joka oli yksi tunnetuimmista ”toisinajattelijoista”  Urho  Kekkosen Suomessa. Dokumentissa pohditaan sitä, miksi Ehrnrooth päätyi poliittisissa valinnoissaan niille linjoille,  joista hänet nykyisin tunnetaan.

Ehrnroothin toisinajattelu ei enää tänä päivänä kuulosta kovinkaan eksoottiselta, pikemminkin siitä on tullut valtavirtaa. Neuvostoliitto/Venäjä  ei nykyisin edusta ylivoimaista Suomen ja itäisen naapurin suhteiden määrittäjää. Toista oli ennen:  yhteisissä neuvottelujen j päätteeksi laadituissa  kommunikeoissa määritetiin vain Suomen asema suhteessa Neuvostoliitoon, ei lainkaan toisin päin.

Dokumentti alkaa jostakin vaaleja edeltävästä  TV-väittelystä,  joissa Ehrnrooth oli omimmillaan. Näitä tilaisuuksia luonnehti Ehrnroothin supliikki ja leppymätön vastakkainasettelu Kekkosen kanssa. Jostakin syystä näiden herrojen suhdetta määritetään usein vain Ehrnroothin antipatioiden kautta. Kuitenkin dokumentissa Kekkonen livauttaa suustaan,  että muutoin hän voisi vetäytyä vanhuuden lepoon (kun Neuvostoliiton suhteet on saatu kuntoon), mutta kun tuo Ehrnrooth jatkaa vihanpitoa. Osoittaa Kekkoselta melkoista leppymättömyyttä – ja umpiehdottomuutta  - taistella omassa asiassaan viimeiseen vastustajaan saakka.

Ehrnroothin suvussa ovat teollisuusmiesten lisäksi hyvin edustettuna Mannerheimit. Koska äiti kuoli Jori C:n ollessa vielä lapsi, tulivat molemmat  isovanhemmat Ehrnroothille rakkaiksi. Tästä lienee tarttunut ajatus pitää vanhuksista huolta myös myöhemmin poliitikkona. Ehrnroothien suku oli varma tapaus Kristiina Halkolan ”20 perheen” listalla. 1960-luvun vasemmistoradikalismille Jori C. oli ykkösmaalitauluja.

Tärkeä oli myös marsalkka Mannerheimin viimeinen kirje, jonka saaja oli Jori C. Ehrnrooth”. Siinä Mannerheim varoittaa kansakunnan moraalisen otteen höltymisestä, joka lienee jäänyt elämänohjeena nuoren Ehrnroothin mieleen. 

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli tapahtumasarja, jota Ehrnrooth ei voinut antaa anteeksi Kekkoselle, sillä kuten dokumentissa todetaan Kekkonen olisi perustelluista syistä itse voinut olla syytettyjen penkillä. Kekkonen leimautui Ehrnroothin mielessä opportunistiksi.

Nuoren Georgin Yhdysvaltain opintomatkan (1953) aikana elettiin mccarthyismin aikaa ja Ehrnrooth näyttää suhtautuneen varovaisen myönteisesti ilmiöön. Ehrnrooth sivuuttaa mielipiteissään mccarthyismin  karkeat ylilyönnit kritiikittömästi. Merkitsikö matka Ehrnroothille uuden oppimista? Kyllä, matkalla oli nuoreen Georgiin  hänen aiemmin omaksuttuja asenteitaan vahvistava vaikutus.

Kautta koko dokumentin paljastuu Ehrnroothin huonohko sopeutuminen oikeastaan mihinkään seuraan. Hän ei ollut puoluettaan (RKP) varten vaan puolue oli häntä varten. Mahtavana äänien kerääjänä hän oli kuitenkin välttämätön RKP:lle. Äänisaalis vaihteli alun noin 10 000 äänestä keskivaiheen 15 000 ääneen ja loppuvaiheen 10 000 ja 7000 ääneen. Ehrnroothin luottoäänestäjiä olivat ”mummot”, jotka näkivät varmaankin varsin tyylikkäässä Jori C:ssä ihannevävypojan.

Ehrnroothin fiksoituminen Kekkosvastaiseksi  tuli esille pitkin Ehrnroothin poliitikon aktiiviaikaa: vuoden 1956 presidentinvaaleissa hän liittoutui kokoomuksen kanssa, ja todisteet suomettumisargumenteilleen  Ehrnrooth löysi yöpakkasista (1958) ja noottikriisistä (1961).

Sitten tuli poikkeuslaki. Neuvostoliiton röyhkeydet olivat tuolloin 1970-luvun alussa pahimmillaan, eikä ole mitenkään sattuma, että Ehrnrooth joutui niiden kohteeksi. Vuoden 1973 poikkeuslakitaistelu on ehrnroothilaisuuden kovaa ydintä. Vähitellen Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen valinnan kannalle käännytettiin riittävä määrä kansanedustajia. Ehrnroothille moinen ei tullut kuuloonkaan. Hän piti poikkeuslakia kaikkein epämiellyttävimpänä asiana eduskuntaurallaan. Poikkeuslain vastustajiksi asettuneet 28 kansanedustajaa saivat pilkkaa osakseen.

Ehrnrooth ei sopinut joukkoon oikeistossakaan, tai ehkä pitää sanoa, että hänen aikanaan 1960-luvun lopulta lähtien kokoomus liikkui vasemmalle ja Ehrnrooth pysyi asemissaan oikeiston äänitorvena. Niinpä hän hyökkäsi rajusti kokoomuslaisia ja oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia vastaan. Hänen reviirinsä oli ahdas ja torjunta oli aktiivista.

Ehrnrooth kypsyi olemassa olevien puolueiden toimintaan ja perusti vuonna 1973 Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen, jonka puheenjohtajaksi hän ryhtyi. Tästä alkoi kummisedän korpivaellus muusta puoluekentästä  eristäytyneenä  ja ulkopoliittisesti epäluotettavana henkilönä.

Dokumentissa tuodaan esille Raimo Ilaskiven suulla,  kuinka Ehrnrooth yritettiin ”pelastaa” politiikan umpikujasta liike-elämän puolelle. Hanke ei menestynyt. Ehrnrooth asemoi itsensä lopullisesti äärioikealle,  joka käsitettiin symmetrisesti äärivasemmiston  vastavoimaksi.

Viimeinen vaihe Ehrnroothin poliittisella uralla päättyi,  kun  Kekkosen jälkeen  presidenttiehdokkaaksi nousi 1980-luvulla Mauno Koivisto, jota Ehrnrooth kannatti. Vihdoinkin Ehrnrooth vapautui Kekkosen varjosta. Perusideologiaansa hän ei toki muuttanut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähihistorian tapahtumat tukevat monin tavoin Ehrnroothin ”oikeassa olemista”, ja siitä hän tietenkin iloitsi. Ehrnroothin muihin puolueisiin kohdistunut antipatia kuitenkin rajasi  ilon eikä vapautunutta riemua irronnut.

Vastustajat leimasivat hanakasti Ehrnroothin kuuluvaksi äärioikeistoon. Käyttäisin tätä käsitettä Ehrnroothin yhteydessä  hyvin varovasti, koska äärioikea liitetään helposti terrorismiin , josta Suomessa ei tietenkään ollut kysymys. Ehrnrooth itse korosti perustuslaillisuutta ja isänmaallisuutta. Sosiaalipolitiikassa hänellä oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.  Hän kritisoi Korkeasaaren apinatalolle myönnettyjä määrärahoja vanhusten asumistarpeiden rahoittamisen sijaan.

Ehrnroothin henkilökohtainen kannatus pysyi vaaleissa korkealla tasolla pitkään. Tätä edesauttoi Ehrnroothin verbaalinen kyky loihtia vastustajistaan kielikuvia nykyisten huippupoliitikkojen tapaan, ellei paremminkin.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että ehdottomuus omissa tavoitteissa esti Ehrnroothin nousun suomalaisen politiikan huippugalleriaan. Demokratian kannalta hän toimi sekä hellittämättömänä omanatuntona että toisaalta pilasi omaa kuvaansa, kun hän ei piitannut muiden – paitsi aivan läheistensä - mielipiteistä. Vielä yksi yllättävä näkökulma: Georgin vaimo Mary luonnehti kotioloissa miestään – vetäytyvyydessään ja konservatiivisuudessaan – ”Perhe on pahin” -sarjan Archie Bunkerin kaltaiseksi omissa oloissaan  viihtyväksi viipyilijäksi! Valitsiko luonne vanhenevan Ehrnroothin yksinäisen miehen statuksen vai kohtaloko valitsi sen hänen puolestaan?

Sankari vai maanpetturi? Dokumentissa  päädytään johtopäätökseen,  että aika on se suure,  joka erottaa nämä ääripäät toisistaan. Niin Ehrnroothin kohdallakin tapahtui, eri aikoina vallitsivat erilaiset suhdanteet. Hän määritti asian niin -  dokumentin mukaan -  että kärsijä Suomen politiikasta ei ollut Ehrnrooth itse vaan demokratia.

 

 

Miksi liberaalin demokratian voittokulku katkesi?

Ylen areenan audiossa ”Miksi liberaali demokratia ei valloittanut maailmaa – tai edes Eurooppaa?” (Mistä maailma puhuu -podcast) pohdittiin marraskuussa 2019 Pekka Vahvasen johdolla liberaalin demokratian vastoinkäymisiä viime vuosina. Aihe ei ole yhtään vanhentunut tänä päivänäkään. Tarkastelen ohessa aihetta hieman pidemmällä aikaperspektiivillä kuin audiossa tehdään, mutta kuitenkin nojautuen avainkohdissa audion esille nostamiin teemoihin. Käytän tässä kirjoituksessa pohja-aineistona  myös muutamia aiempia kirjoituksiani. Fokus on Euroopan kehitystrendeissä.

Kuuluisa historioitsija Eric Hobsbawm arvioi, että 1940-luvun alussa demokratioita oli vain kymmenkunta (hän laski Suomen nipin napin mukaan). Kaksikymmentä-  ja kolmekymmentäluvun nousevat diktatuurit tuhosivat  nopeasti monien demokratioiden hauraat versot ja autoritaarisuus voitti alaa.

Ylen audiossa lähdetään liikkeelle vuodesta 1989 (tästä lisää hiukan myöhemmin). Itse lähtisin vuodesta 1945. Demokratia saavutti kiistattomia voittoja toisen maailmansodan tuloksena, mutta vastapainoksi sosialistinen järjestelmä loi katteettomia odotuksia demokratian toteutumisesta Itä-Euroopan maissa.

 Amerikkalainen republikaanien taustajoukoissa toiminut Robert Kagan arvioi liberaaleja demokratioita olevan satakunta (!) 2020 luvun aattona. Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla. Kysymys on tietenkin kansanvallan määritelmästä ja kriteereistä, jotka liberaalille demokratialle asetetaan. Ehkä luotettavin arvio on, että kehityksessä ei ole menty sen enempää taakse-  kuin eteenkään päin.

Kagan ei pidä tilannetta kuitenkaan erityisen lohdullisena. Hän  kiinnittää kirjassaan ”The Jungle Grows Back” (2018) huomiota liberaalin demokratian nykytilaan huolien täyttämässä hengessä. Täsmälleen samaan huoleen olen itse kiinnittänyt huomiota kymmeniä kertoja tämän blogini puitteissa. Kaganilla on erilainen lähestymistapa kuin minulla, mutta huolenaihe on yhteinen: miten liberaali demokratia kestää ulkopuolelta tulevan illiberaalin hyökkäyksen?

Audiossa Ylen Eurooppa-kirjeenvaihtaja Suvi Turtiainen Pekka Vanhasen haastattelemana toteaa,  että liberaalin demokratian tulevaisuus näyttää nyt heikommalta kuin pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Liberaalin demokratian täytyy todistaa olemassaolonsa oikeutus tässä uudessa maailmantilanteessa.

Berliinin muuri murtuessa odotukset liberaalin demokratian suhteen olivat korkealla. Odotettiin ihmisten vapauden kaipuun realisoituvat länsimaistyyppisissä kehittyneissä demokratioissa. Näin ei käynyt. Syntyi päinvastoin demokratian kriisejä. Iloittiin kyllä vapauksista, mutta huoli kasvoi verrattuna vuoden 1989 odotuksiin. Demokratia ei ole monien mielestä lunastanut siihen asetettuja toiveita: on yhteiskunnallista levottomuutta ja epätasa-arvon on lisääntynyt. Sanalla sanoen epämukavuudet demokratian sisällä ovat kasvaneet, epäillään valtion instituutioita ja samalla populismi – josta enemmän tuonnempana – on voittanut ihmisten mielissä alaa.

Demokratia on sirpaleista, usvaista, se ei  avaudu ihmisille,  kuten ennen vähemmän hektisessä ilmapiirissä. Turtiainen: joudutaan pohtimaan aiempaa enemmän,  miksi demokratia olisi (tai on) hyvä asia.

Globaali kehitys on ajanut liberaalin kansanvallan yli ja entiset positiiviset ja optimistiset mielikuvat ovat haihtuneet osin ilmaan. Yhdysvallat on veden jakajalla globaalitason esimerkkinä horjuvasta demokratiasta – näin ainakin voitiin sanoa Donald Trumpin ollessa presidentti. Merkille pantavaa on, että Eurooppa on menettänyt asemiaan verrattuna muutamien vuosikymmenien takaiseen aikaan. Ylevät arvot ovat ylätasolla edelleen voimassa, mutta käytännön toimet eivät vastaa niitä. Kiina on osoittanut olevansa innovatiivinen ja  samalla toteuttaa autoritaarista valtiokapitalismia kommunistisen puolueen suojissa. Vakava kilpailukykyhaaste läntisille demokratioille!

Ihmiset haluavat edelleen vapautta ja vapauksia, mutta käsitteen sisällöstä on erilaisia tulkintoja. Joka tapauksessa kilpailussa vapauksista on tänä päivänä tarjolla erilaisia vaihtoehtoja. Vaihtoehto voi olla jotain muutakin kuin tuntemamme liberaali demokratia.

Ohjelmassa lainataan bulgarialaista valtiotieteilijää Ivan Krastevia, joka sanoo, että lännen antama lupaus kylmän sodan jälkeisestä ”haavemaasta” ei ole toteutunut. Yksi ongelmia aiheuttava tekijä on,  että  läntisen Euroopan ratkaisu koettiin ainoaksi mahdollisuudeksi tai  sitten muut vaihtoehdot - jos niitä oli - joka tapauksessa suljettiin pois.

Ehkä syntyi myös väärinkäsityksiä. Turtiainen: Puola ei ihaillut Saksaa sen demokratian takia,  vaan sen takia,  että se oli arvoiltaan perhekeskeinen ja monessa suhteessa konservatiivinen maa. Ne liberaalit ja radikaalit muutokset,  jotka Saksassa ovat nähtävissä nyt eivät sovikaan vanhoillisen ja uskonnollisen Puolan esikuviksi.

Puolalaiset tuntevat itsensä petetyiksi,  vaikka ulkoinen vauraus on maassa lisääntynyt. Monissa Itä-Euroopan maissa on sama tunne eli, että ollaan toisen luokan kansalaisia. Kävi jopa niin,  että liberaaleja arvoja ajaneet nuoret muuttivat joukolla länteen, kun olivat kärsimättömiä muutosten hitauden johdosta. Tulevaisuus lähti länteen?

Onnellisuuserot idän ja lännen välillä ovat Pekka Vahvasen mielestä kuitenkin kaventuneet ehkä jopa sen takia,  että puolalaiset ja unkarilaiset ovat löytäneet identiteettinsä (ainakin vanhoillinen osa väestöstä) korvaten lännen imitoinnin. Kohottaako Viktor Orban kansallista itsetuntoa: oma on aina oma?

Puolalaiset  ja unkarilaiset ovat ottaneet käyttöön lännen keinoja menestyäkseen taloudellisesti (EU:n tuella!) ja saman aikaan säilyttäneet oleellisia osia konservatiivisuudestaan periaatteella ”irti länsimaisesta liberaalista hapatuksesta”.

Pekka Vahvanen (Krastevin johdattelemana) toteaa,  että vuoden 1989 iso kysymys ei ehkä ollut pelkästään taistelu liberaalin demokratian ja diktatuurin välillä vaan sen rinnalla taistelu keskusjohtoisuuden ja nationalismin välillä. ”Vuosi 1989” unohti nationalismin voiman. Puolan ja Unkarin nykyiset johtajat olivat mukana antikommunistisessa liikkeessä. Mustavalkoisesti ajatellen heidän piti siis olla demokraatteja! Krastevin mukaan nationalismi oli koko ajan taustalla, mutta ”äänettömällä”. Vasta viime vuosina sen volyymi on noussut.

Kaivaako liberaali demokratia – Marxia mukaillen - omaa hautaansa?  Turtiainen: eri leirien puhumattomuus (lue: kyvyttömyys ymmärtää toisiaan) aiheuttaa ongelmia. Siksi Turtiainen suosittelee tutustumista niihin ihmisiin, joita ei tapaa kaupungeissa tai asutuskeskuksissa. Silloin  avautuu mahdollisuus toisenlaisen maailman kuuntelemiseen. Toisen asemaan asettuminen on avainkysymys.  Demokratian ohittaviin suoran toiminnan liikkeisin kuuluvat monet populistiset liikkeet, kuten Ranskan keltaliivit, joiden kannatus on vahvimmillaan Turtiaisen mainitsemilla maaseutu-  ja pikkukaupunkipaikkakunnilla.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Populismiin suhtaudutaan liberaalidemokratioissa yleensä kriittisesti, mutta on myös näkemyksiä, joissa populismi toimii eräänlaisena demokratian korjausliikkeenä. Se toimii tällöin ”havahduttajana”, kuten populismitutkija Juha Herkman sen määrittelee. Populismi on tällöin - ihmisten oman kokemuksen perusteella - sivuun joutuneiden tarpeellinen vaikutuskanava myös liberaalidemokraattisissa olosuhteissa. Se voi herättää ennen näkemätöntä aktiivisuutta politiikassa (äänestysprosentin nousu) ja joskus se voi saada aikaan kiinnostuksen politiikkaa kohtaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä.

Populistinen lähestymistapa voi erottua perinteisestä politiikan harjoittamisesta kielen tai kielikuvien perusteella. Populistit ovat usein normaaliin poliittiseen jargoniin kyllästyneitä ihmisiä. Monet populistipoliitikot ovat supliikin mestareita.

Populistipuolueet voivat löytää sellaisia uusia politiikan tekemisen väyliä, joita perinteiset puolueet eivät ole onnistunet löytämään, eivät ainakaan riittävän painokkaasti. Populismi yhdistelee usein sellaisia arvo- ja ideologia-asetelmia, joita ei aiemmin arvattu olevan olemassakaan. Populismi voi siis toimia perinteisten puolueiden kannustimena uusien näkökohtien löytämisessä.

::::::::::::::::::

Populismin uhkat liittyvät useimmiten sen tapaan yksinkertaistaa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämä on johtanut usein kyvyttömyyteen lunastaa annettuja lupauksia.

Populistit voivat aiheuttaa hämmennystä niin pitkälle, että normaalit päätöksentekomenettelyt estyvät. Donald Trump presidenttinä oli elävä esimerkki poliittisten käytäntöjen muuttamisesta niin, että päätöksenteko vakavasti vahingoittui.

Juha Herkman nimeää populismin suurimmaksi vahinkovaikutukseksi sen, että demokratia vääntyy autoritaariseksi vallankäytöksi, kuten joissakin Euroopan maissa on tapahtunut.

Meillä kuusikymmentälukulaisilla oli hiukan yksinkertaistaen sellainen käsitys, että yhteiskunnallinen kehitys länsimaissa jatkuu moniarvoisuutta jatkuvasti lisäävään suuntaan. Totta kai maailma oli tuolloinkin täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastukset oli tehty voitettaviksi. Kehitysoptimismi oli vallitsevana. Pidimme itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä olleet.

 Emme esimerkiksi kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Suomessa ns. vennamolaisuuden nousuun yhdeltä osin edistysajattelun kritiikkinä. Liberaali kehitys ja edistys sen ajan populistien kritiikin näkökulmasta  pitivät sisällään arveluttavia voimia, jotka uhkasivat pientä ihmistä. Populistit löivät eliittiin vastenmielisyyden leiman: eliitti oli ylemmyydentuntoista ja vierasta kansan syvien rivien näkökulmasta. ”Seteliselkärankaiset” oli yksi peitenimi kansakunnan elitistisille harhaanjohtajille. Kritiikki oli aiheellista tai aiheetonta,  mutta monille tunne oli aito.

Vennamolaiset edustivat liberaalien näkökulmasta konservatiivista vastarannankiiskiajattelua, joka piti tuomita. Tänä päivänä ajattelen aavistuksen verran toisella tavalla. Peruskantaa muuttamatta näkisin niin,  että vennamolaisten kritiikissä oli perää. Kansakunnan eturintama meni eteenpäin unohtaen kansan syvien rivien ahdistuksen,  kun elämäntapa ja elinkeinot olivat suuressa myllerryksessä. Presidentti Kekkonen edusti yhtä vastustettavaa voimaa vallantäyteydessään ja Neuvostoliitolle nöyrine ulkopoliittisine linjoineen. Vennamolaisten mielestä nöyristely oli  oikea sana kuvaamaan eliitin – liberaalisti ajattelevien – suhtautumista, oli kysymys ulkopolitiikasta tai rahavallan asemasta.

On suuri houkutus ajatella, että nyt 2000-luvulla elämme uudelleen noita samantyyppisiä aikoja: jälleen edistys liberaaleine oikeassa olemisineen edustaa ylemmyydentuntoista vallitsevaa suuntaa, joka kuulostaa perussuomalaisen oikeistopopulistin näkökulmasta omahyväiseltä ajattelulta. Neuvostoliiton paikan on ottanut EU byrokratioineen ja resursseja apposen auki ahnehtivine kitoineen. ”Rysseli” vie viime kädessä – näin väitetään - tärkeimmän eli itsenäisyyden.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski lainaa kolumnissaan (”Maailman sivu: Vapaa maailma on puutarha viidakon keskellä eikä mikään itsestäänselvyys”) 11.3.2019  Robert Kaganin  tämän blogikirjoituksen alussa mainittua kirjaa The Jungle Grows Back, jossa Kagan esittää väitteen, että emme ole riittävästi kiinnittäneet huomiota maailman muuttumiseen. Kagania lainaten: ”Valitettavasti pidämme (läntistä) maailmaamme itsestäänselvyytenä”. Hän epäilee, että ”maailmanjärjestys kuuluu niihin asioihin, joita ihmiset eivät ajattele ennen kuin ne ovat mennyttä”. Syyt johdetaan 1990-luvulle ja ajatteluun, että historia on loppunut ja liberaali demokratia on lopullisesti voittanut hegeliläisen henkien taistelun.

Omalta osaltani haluan kiistää ajatuksen, että olisin ollut huoleton liberaalin demokratian kohtalosta tai suhtautunut siihen itsestäänselvyytenä.

Kaganin mielestä illiberaali viidakko on valtaamassa jo kerran suureksi osaksi raivattua liberaalia demokratiaa edustavaa puutarhaa.

Liberaali demokratia on osoittautunut hauraaksi ja tarvitsee puolustajikseen vankkoja moniarvoisen kansanvallan kannattajia. EU:lla on tässä oletettu olevan vahva rooli: sen on pidettävä oma pesä kunnossa. Viime aikoina on yhä useammin tullut mieleen, ettei se pysty toimimaan esimerkkinä.

 

 

Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa?

 

 

Viime viikkoina yhteiskunnallista ja taloudellista keskustelua on hallinnut pelko liiallisesta velkaantumisesta. Sama haaste koskee liki koko Eurooppaa, mutta meillä väittely käy poikkeuksellisen kovilla kierroksilla.  Aiheesta kirjoitettaessa tai puhuttaessa ei voida olla mainitsematta talouden asiantuntijoita,  jotka kilvan näkevät uhkaavia pilviä taivaanrannalla. Näihin kuuluvat monet taloustieteen  professorit ja elinkeinoelämän tutkimuslaitosten ekspertit.

Helsingin Sanomissa on haastateltu kahta taloustieteilijää,  jotka uivat vastavirtaan: emeritusprofessori Matti Tuomalaa ja Pertti Haaparantaa.  Artikkelissa ”Velkaa voisi käyttää talouden uudistamiseen” (HS 1.5.2021) he toimivat keskustelujen monipuolistajina, miksei myös opponoijina. Pyrin ohessa seuraamaan ja kommentoimaan heidän ajatuksenjuoksuaan.

:::::::::::::::::::::::::

Velka on talouden katalysaattori. Ilman sitä ei synny tarpeellista dynamiikkaa. Meillä on lähes yksimielisesti otettu koronan yhteydessä lisävelkaa useita kymmeniä miljardeja euroja. Mutta nyt kun pandemia on pikku hiljaa väistymässä,  vaaditaan monilla tahoilla kiireistä velan poismaksua tai ainakin suunnitelmaa, minkä mukaan pitäisi ripeästi edetä.

Asennoitumisella velanottoon on Suomen talouspoliittisessa historiassa pitkät perinteet,  kuten olen näissä kirjoituksissa monta kertaa todennut. Snellmanin-Rytin austerity-ajattelu on lyönyt leiman myös myöhempien talousvaikuttajien suhtautumiseen  velkaan. Velanotto on tuomittu yksiselitteisesti pahaenteiseksi: siihen on turvauduttu lähinnä pakon edessä.

On ymmärrettävää, että kansanterveyden ongelmia ja talouden romahtamisvaaraa on torjuttu reippaalla velanotolla kaikkialla maailmassa. Suurimmassa  ahdingossa eivät ole rikkaat velanottajat, joihin Suomikin kuuluu vaan köyhimmät valtiot. Rikkaiden osalta ei voida ensi sijaisesti  puhua elvytyksestä vaan hätärahoituksesta,  jolla talouden rattaat pidetään pyörimässä niin, ettei jouduta konkurssikierteeseen.

Vaihtoehtoja on kaksi, finanssipolitiikan kiristäminen tai sen keventäminen. Kiristäjiä on paljon runsaslukuisammin. Kiristäjät haluaisivat,  että julkisia menoja supistetaan ja verotusta kiristetään ja keventäjät haluaisivat julkisia menoja lisättävän ja verotusta kevennettävän kokonaiskysynnän kasvattamiseksi. Näistä karkeista päälinjoista on useita erilaisia versioita.

Oleellinen osa keskustelua on toimenpiteiden  aikataulutus: meillä Suomessa kiristäjät haluaisivat nopeita toimenpiteitä (tai ainakin päätöksiä) talouden tasapainottamiseksi  heti velanoton jälkeen. Tilanne toki vaihtelee maittain. Varsinkin Yhdysvalloissa pelätään talouden ylikuumenemista. Siellä bkt:n kasvu näyttäisi nousevan kuuteen  prosenttiin.  Matti Tuomala tunnistaa ylikuumenemisen vaaran meilläkin, mutta ei pidä sitä kovin todennäköisenä johtuen siitä,  että välillä käytiin todella alhaalla. Viime vuonna talous supistui Suomessa alustavasti 2,9 prosenttia. Tuomalan  tulkinta on, että kasvun kuuluukin olla tuollaisen notkahduksen jälkeen aluksi voimakas.

Julkisen talouden velka suhteessa bkt:hen oli maltillinen, 69 prosenttia, viime vuonna. Tuomalan mielestä talouspolitiikkaa kuitenkin vaivaa ”perustelematon velkaantumisen pelko”.

Työllisyyden parantamisen nimiin vannovat eivät pysty perustelemaan,  miksi työllisyys paranisi paikallisen sopimisen  avulla. Paikallinen sopiminen voi jopa  lisätä työttömyyttä.

Pertti Haaparanta kannattaa varmanpäälle pelaamista. Se merkitsee,  että työllisyyden lisäämiseksi pitäisi  käyttää kaikki keinot, ml. julkisten investointien käyttö. Tässä on nähtävissä ideologinen ristiriita Haaparannan ja Tuomalan ja toisaalta talousasiantuntijoiden enemmistön välillä.  Kaksikkoa vastustavien tahojen mukaan (talouspoliittisen valtavirtahegemonian mukaan) tulisi panostukset suunnata yksityiselle sektorille.

Haaparanta on oikeassa sikäli,  että esim. Ruotsissa työllisyystoimilla julkisella sektorilla on paljon suurempi merkitys kuin meillä. Ruotsin korkeampi työllisyysaste selittyy miltei pelkästään tällä.  Haaparannan mielestä ne,  jotka väittävän julkisten investointien oleva tehottomia ovat väärässä. Mitkä sitten olisivat keskeisiä keinoja julkisella sektorilla? Haaparannan mukana ilmastonmuutoksen torjumiseen sijoittaminen on yksi merkittävimmistä. Investoinnit ilmastoon ovat niin pitkäkestoisia, että menot tasoittuvat sukupolvien kesken. Kaiken kaikkiaan Tuomala ja Haaparanta ovat sitä mieltä, että valtiolla pitäisi olla nykyistä suurempi asema innovaatiopolitiikan ja tuotekehityksen rahoittamisessa. Se on linja, johon Suomi itse on aikanaan panostanut, ja johon esimerkiksi Etelä-Korea nykyisinkin panostaa.

Tuomala ja Haaparanta kannattavat kaikkein varakkaimmille kohdistuvaa  tilapäistä varallisuusveron korottamista kaikissa EU-maissa  jättimäisen ponnistuksen rahoituksen varmistamiseksi.

Ns. elpymisrahoituksen osalta Haaparanta ja Tuomala asettuvat rintamaan,  jonka  mielestä se on voittopuolisesti hyödyllinen Suomelle: vaikutukset ovat välillisiä. Vaikka Suomi ei käy suurta kauppaa Italian kanssa, molemmat käyvät huomattavaa kauppaa Saksan kanssa, jolloin vaikutus välittyy.

Entä miten Haaparanta ja Tuomala näkevät väestön ikääntymisen aiheuttamat kestävyysvajepaineet? Tätäkin ajattelua kaksikko haluaa korjata siitä,  mihin olemme tottuneet. Laskelmissa ei oteta riittävästi huomioon tulevien sukupolvien työn tuottavuuden paranemista. Myös kannustimia pitäisi parantaa, jotta ikäihmiset pysyisivät kauemmin työelämässä. Haaparanta sanoo,  että näistä ei oikein tahdota keskustella.

EU:n aiemmin käyttämä vajemääritelmä (julkinen velka enintään 60 prosenttia bkt:stä, alijäämäsuhde enintään kolme prosenttia) ovat omiaan luomaan ”hysteriaa”, so. valtiot pyrkivät prosenttilukujen ”rajoille” sen sijaan,  että pyrkisivät monipuolisilla muuttujilla pakottomasti tasapainoiseen ratkaisuun.

Taloustieteilijät korostavat usein, että velkaantuminen ei ole ongelma niin kauan kuin korko on pienempi kuin talouden kasvuvauhti. Haaparanta ja Tuomala painottavat velan suhdetta bkt:hen:  bkt:n kasvaessa velkasuhde supistuu,  vaikka velan määrä pysyy ennallaan. Tähänhän Suomi pääsi hyvin mukaan vuosien 1994-2007 korkeasuhdanteessa. Velkasuhde jopa laski vaikka velkaa otettiin kohtuullisesti lisää. Keskeistä on talouskasvun aikaansaaminen, ei näpertely eri menoerillä. Talouskasvua tarvitaan erityisesti siinä vaiheessa,  kun valtioiden rahoituskustannukset (korko) nousevat.

Tuomala korostaa automaattisten vakauttajien merkitystä (noususuhdanteessa valtion verotulot kasvavat nopeasti ja sosiaalimenot supistuvat, taantumassa verotulot supistuvat ja sosiaaliturvamenot kasvavat). Ns. skandinaavinen malli perustuu hyvin pitkälle tähän automaattiseen mekanismiin, joka ehkäisee syviä taantumia ja hillitsee ylikuumenemisia. Tuomala pitää valitettavana, että ”Suomessa on jo pidempään heikennetty näitä automaattisia vakauttajia karsimalla sosiaalimenoja ja vähentämällä  verotuksen progressiivisuutta”.   

Tuomalan ja Haaparannan oleellinen viesti on,  että ei jäädä velan vangiksi ja velan aiheuttaman taakan alle vaan käytetään sitä mahdollisuuksien mukaan sijoituksena tulevaisuuteen ja katalysaattorina uuden luomiseen.

 

Parhaat ammattiurheilijamme ovat jääkiekkoilijoita

 

 

NHL:n kaudella 2020-21 olemme saaneet todistaa suomalaisten parasta joukkomenestystä koskaan, jos muistini pelaa.  Suomalaiset pelaavat aivan kärkiseuroissa koko sarja huomioiden. Eivätkä ainoastaan pelaa parhaissa  joukkueissa,  vaan ovat seurojensa tukipylväitä. Tällaisesta ei ole aiempaa havaintoa. Tätä kirjoitettaessa sarjaa kokonaisuutena  tarkasteltaessa kärjessä ovat Carolina Hurricanes (mm. Sebastian  Aho ja Teuvo Teräväinen), Florida Panthers (Aleksander Barkov), Colorado Avalanche (Mikko Rantanen). Vastaavat sijoitukset sarjassa ovat Carolina (1), Florida (2) ja Colorado (5).  Kärjessä on niin tiukkaa, että Colorado muita vähemmän pelanneena voisi olla kolmen parhaan joukossa.

Muita seuroja,  joissa suomalaiset ovat seurojensa avainpelaajia ovat Dallas Stars (Heiskanen, Lindell, Hintz), Nashville Predators (Mikael Granlund, Erik Haula, varauksin Eeli Tolvanen). Pittsburgh Penguins (Kasperi Kapanen), Colorado Avalanche  (Joonas Donskoi) Boston Bruins (Tuukka Rask). Ja joku varmaan unohtui…..

Muutamat muutkin yksilöt herättävät huomiota, tällaisia ovat Joel Armia (Montreal Canadians), Kaapo Kakko (New York Rangers). Jotain pientä puuttuu lopulliseen läpimurtoon.

Jotain kertoo se,  että 16 ”häntäpään” (sarjassa on 31 joukkuetta)  joukkueessa on vain muutamia suomalaisia eivätkä hekään kannattele  joukkueitaan.

Piste- ja maalipörsseissä näkyy edellä kuvattu ilmiö vähintään yhtä selkeästi. Suomalaiset ovat pelintekijöitä eivätkä vain viimeistelijöitä. Mikko Rantanen on juuri niin eleettömän tehokas kuin häneltä on totuttu odottamaan. Hän pelaa koko liigan parhaassa ketjussa McKinnon-Landeskog-Rantanen eikä ole hyvä pelkästään sen takia,  että pelaa loistavien ketjukaverien kanssa vaan sen takia, että pystyy auttaman muita koviin tehoihin. Lukuun ottamatta yhtä karkulaista (Auston Matthews) Rantanen on aivan kärjessä maalintekijätilastossa. Aleksander Barkov  on ”yllättänyt” maalintekijänä. Nyt hän hallitsee kaikkia jääkiekon osa-alueita suvereenisti. Sebastian Aho on entisensä: verraton pelintekijä, joka on lisännyt tehojaan,  mitä pidemmälle kausi etenee. Mikä tahansa joukkue ottaisi Ahon tehonyrkikseen riemunkiljahduksin.

Maalipörssin kärki on suomalaisittain ennen kuulumaton: tätä kirjoitettaessa Rantanen on kolmonen, Barkov sijalla seitsemän ja Aho aivan kymppisakin kynnyksellä.

Barkovia pidetään suursuosikkina parhaan hyökkäävän puolustajan titteliin tällä kaudella, mutta Rantanen vaanii aivan takana. Itse asiassa Rantasen plusmiinus saldo on +27, jolla hän on sijalla kolme koko liigassa. Hän on todellakin jotain muuta kuin pelkkä maalintekijä.

Sekä Rantanen että Barkov menestyvät mainiosti myös tasakentällisin tehtyjen maalien tilastossa. Heidän pelinsä ei siis perustu  suhteettomasti ylivoimaan.

Merkittävin ”ulkoinen” muutos,  joka on ominaista nykyisille suomalaisille huipuille on koko. Nimenomana hyökkääjissä on runsaasti yli 190 senttisiä taitavia pelaajia. Näitä ovat muun muassa Rantanen,  Barkov,  Hintz, Armia ja Laine.

:::::::::::::::::::::::::

Suurimmat pettymykset suomalaisittain: joukkueista Dallasin alavireisyys. Pelaajista Patrik Laine tietenkin. Hän tarvitsisi ympäristön vaihdoksen. Ongelma tahtoo olla,  että häntä on vaikea sijoittaa sopivien pelaajien yhteyteen. Ja sitten se kaikkein vaativin pulma: hänen on löydettävä itsensä ja omat vahvuutensa uudelleen ja siihen hän tarvitsee valmennuksen henkisen tuen ja ketjukaverien apua. Sopeutuvuudessa on myös toivomisen varaa, vaikka me suomalaiset helposti arvostelemmekin muita hankaluuksista. Laine on edelleen ”keskenkasvuinen”, mutta superlahjakkuus ei ole kadonnut mihinkään.

Onnistumisia toivoisin Laineen ohella erityisesti Kaapo Kakolle ja Jesse Puljujärvelle, miksei myös suotuisaa myötätuulta Joel Armialle, Roope Hintzille,  Artturi Lehokselle ja Jesperi Kotkaniemelle.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä joukkueet taistelevat Stanley Cup -kannusta? Erittäin vaikeasti arvioitavissa oleva asia, koska kärkiseurat ovat niin lähellä toisiaan: Vegas Golden Knights, Colorado Avalanche, Carolina Hurricanes (!), Florida Panthers (!), Pittsburgh Penguins, Washington Capitals, Boston Bruins, Toronto Maple Leafs ja tietenkin Tamba Bay Lightning.

Edmonton Oilers tuntuu olevan liiaksi tähtipelaajiensa  (McDavid, Draisaitl) varassa. Pudotuspeleissä heistä eliminoidaan huippuosaaminen pois?

Lopulta kaikki on kiinni joukkueiden kunnonajoituksesta ja parhaasta henkisestä vireessä poikkeavan kauden koronaolosuhteissa.

Kauden alussa  veikkasin loppuotteluun Dallasia ja Coloradoa. Nyt en ole kovin varma. Varsinkin Suomalaisjoukkue Dallas ei ole päässyt aivan sille tasolle kuin odotin. En taida lähteä edes veikkaamaan.

Tulipa tästä tarkastelusta hyökkääjävoittoinen!  Täytyy korjata asia puolustajien ja maalivahtien osalta joku toinen kerta.