sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Putinin pakkomielteiden jäljillä

 

Kerrattaessa Vladimir Putin henkilöhistoriaa ja hänen ajattelunsa kehittymistä nousevat muutamat keskeiset piirteet esille historiataustasta. Ainakin omissa pohdinnoissani Putinin ajattelun muodonmuutos on hätkähdyttävä. Jälkiviisaat tosin ovat muistaneet mainita,  että kyllähän Putin näytti karvansa jo varhaisessa vaiheessa – ehkä ihan alusta pitäen, kun hän pääsi valtaan. En juutu tähän.

Putinin yhteydessä mainitaan usein Aleksander Geljevits Dugin eräänlaisena Putinin ideologisena isänä. Dugin on Moskovan yliopiston professori. Hyvin monet varsinkin lännessä kyseenalaistavat hänen roolinsa Putinin oppi-isänä. Se ei ehkä ole tässä olennaista, mutta joka tapauksessa hän toistaa puheissaan monia niistä asioista,  joita Putin on pitänyt tärkeinä. Ohessa keskityn käymään läpi keskeisiä sisältöjä Putinin/Duginin ajattelussa.

Ensin kuitenkin sidon Putinin tavoitteet joihinkin aikamääriin – meni oikein tai väärin.

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Putin totesi puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän totesi,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)! Kovinpa oli Putin ujo ja arka tuodessaan mielipiteensä esille!

Olemme nyt jälkikäteen päättäneet, että Ukraina (2014) on ketjureaktion yksi väistämätön lenkki. Muita ovat Georgia, Tšetšenia ja Krimin niemimaa + Luhansk ja Donetsk. Krimin röyhkeä ja onnistunut kaappaus saattoi toimia laukaisijana hyökkäävälle politiikalle.  Ja jos Venäjä saa päättää – jos sen annetaan päättää – jatkoa on luvassa, näin sanotaan. Tullaan väitetysti tilanteeseen, jossa Venäjän etelärajalla tapahtuneet anastukset viitoittavat tulevan kehityksen. 

Tässä ei ole tarkoitus käydä historiaa tarkemmin läpi, mutta Putinin  muodonmuutos jossain määrin liberaalista, länsisuuntautuneesta poliitikosta aggressiivisesti kimppuun käyväksi diktaattoriksi tapahtui joskus edellä kuvattujen aikamäärien sisällä. Kysymys oli käsittääkseni joka tapauksessa hitaasta prosessista, jossa toimenpiteiden järjestys selkeni ajan kanssa.

Dugin - nuoruudessaan - toi esille hämmentävän selkeästi natsi-ideologiaan viittaavia tavoitteita (kansallisbolsevismi, venäläinen fasismi). Tällä pohja-ajatuksella hän ei enää menestyisi. Nykyisellään hän kannattaa hämärää ”neljättä poliittista teoriaa”, jolla hän tekee pesäeroa liberalismiin, sosialismiin ja fasismiin.  

Parhaiten Duginin ajattelua kuvaa mielestäni  professori emeritus Timo Vihavainen blogikirjoituksissaan. Joitakin hänen huomioitaan lainaan ohessa. Vihavainen mainitsee erään kohtalonyhteyden Hitlerin ja Putinin välillä: Molemmat ovat olleet Time-lehden ”kansikuvapoikia”, Hitler vuonna 1937 ja Putin vuonna 2008. Silloin heidän ajateltiin toimivan edes jossain määrin järkiperäisesti. Itse asiassa,  jos historia pysäytettäisiin noihin ajankohtiin asianomaisten jälkimaine olisi aivan oleellisesti sittemmin toteutunutta terveempi.

Alun perin Putin lienee ollut liian liberaali vanhoillisille piireille, mutta Krimin kaappauksen aikoihin Putin tuli hyväksytyksi. Kehitys kehittyi suuntaan,  jota ei osattu arvioida. Äärikonservatiiveja pidettiin Venäjälläkin alun perin sekopäinä, joita aina mahtuu suureen valtioon. Virallinen Venäjä tuskin lähtisi ääriainesten kelkkaan – näin luultiin.

Dugin hahmotti Venäjän tulevan luonteen kirjassaan Geopolitika Rossii (2014). Duginin logiikan mukaan Neuvostoliiton hajoaminen poiki ”valtioita”, jotka  hänen väitteensä mukaan olivat lähinnä ”valtiokyhäelmiä”. Jos mitään ei tehdä, ne luisuisivat vähitellen  läntiseen vaikutuspiiriin.

Vladimir Putin pysäytti tuon kehityksen,  mutta ei heti ajautunut täydelliseen ristiriitaan lännen kanssa vaan säilytti aluksi liikkumavaran. Joidenkin äärikonservatiivien mielestä hän oli jopa lännen talutusnuorassa. Lopputulema oli kuitenkin vääjäämätön. Krim oli  nivelkohta,  josta lännen vastaisuus käynnistyi ja Putin siirtyi yhteisrintamaan ääriainesten kanssa. Alkoi suuren Venäjän (Neuvostoliiton) palauttamisen aika.

Kuvitteliko Putin lännen sopeutuvan uuteen worldorderiin? Siihen ei ollut mahdollisuutta,  sillä Venäjä asettui vastustamaan länttä jyrkästi äärikonservatiivien oppien mukaisesti sekä ideologisesti että poliittisesti.

Dugin johtaa ristiriidan Bysanttiin ja Rooman jakoon saakka,  itäiseen ja läntiseen maailmaan. Venäjän sivilisaatio kuuluu itään. Siihen ei kuulu kapitalismi, joka on protestanttisen uskon aikaansaannos. Dugin tekee eron rahakeskeisen lännen ja idän ”aidon” kristinuskon välille. Uskontokeskeisyys onkin yksi selvä ero maallistuneen lännen ja ”oikeauskoisen” idän välillä:  ”Jumala on meidän puolellamme!”

Duginille on ominaista sodan näkeminen oikeutettuna välikappaleena tavoitteen saavuttamiseksi, tässä tapauksessa suuren Venäjän saavuttamiseksi.

Oleellinen on myös ajatus salaliitosta yksinapaisen maailman puolesta. Siihen kuuluu Putinin suistaminen vallasta. Vihavaisella ei tosin ole turhia illuusioita amerikkalaisista tarkoitusperistä. Amerikkalaisilla on omat valtapyrkimyksensä,  joiden tavoitteena on ollut Yhdysvallat-keskeisen maailman säilyttäminen.  Joka tapauksessa Duginin ”filosofiaan” kuuluvat taikauskoiset käsitykset maailman ohjailuista, joista jotkut hän on jättänyt taakseen sitä mukaa kuin hänen oppi-isämäinen roolinsa on saanut painoarvoa.

Dugin työntää vaihtoehtoja sisältävän epäröinnin syrjään ja asettaa tavoitteeksi putinilaisen patriotismin, johon kuuluvat mm. Novorossija, Donbass sekä Venäjän ja Euraasian liitto. Ajattelusta huokuu henkinen tasapainottomuus ja suuruuden ideologian sokaisema maailmankuva.

Edellä Putinia ja Duginia on tarkasteltu yhdessä ikään kuin saman ideologian jakajina. Oikeutettua tai ei, mutta samaan suuntaan miesten ajatusten marssi on edennyt. Tavoitteena on moninapainen maailma, johon halutaan tukijoiksi läntisiä kriittisiä voimia, kuten Italia ja Ranska.  

 

 

torstai 28. heinäkuuta 2022

Umpisolmu auki – kolmas puolue Yhdysvaltoihin?

 


Yhdysvaltain puoluejako demokraatteihin ja republikaaneihin periytyy 1860-luvulta. Sisällissodassa jakoperuste perustui suhtautumiseen afroamerikkalaisten kansalaisoikeuksiin. Sisällissodassa demokraatit kannattivat orjuutta ja Abraham Lincolnin republikaanit orjuudesta luopumista. Kun orjuus lakkasi,  rotuerottelu säilyi. Orjuuden loppumista seuranneiden sadan vuoden aikana demokraateista kehittyi  mustan väestönosan puolustajia ja konservatiivisista republikaaneista yksinkertaistetusti sanottuna valkoisen vallan kannattajia. Periaatteet siis kääntyivät ympäri sadan vuoden aikana.

Yhdysvalloissa on historiallisen kehityksen seurauksena  kaksipuoluejärjestelmä. Kolmannet puolueet eivät ole vaalijärjestelmästä johtuen menestyneet. Yrittäjiä on kyllä riittänyt. Usein ne ovat olleet yhden asian puolueita (kieltolaki, marihuana), mutta myös yleispuolueita, kuten  libertaarit tai vihreät.

Nyt suuren veden takaa kuuluu kummia, sillä selvästi vakavalla mielellä on perustettu yleispuolue nimeltä ”Forward”. Nimi viittaa siihen,  että ei haluta sen enempää oikealle kuin vasemmalle vaan suoraan ”eteenpäin”. Puolue asemoituu poliittiseen keskustaan, jonka ”omistuksesta” republikaanit ja demokraatit ovat taistelleet vaaleista toiseen. Oman arvioni mukaan erityisesti republikaanienemmistö on  Donald Trump -liikkeen seurauksena ajautunut pitkälle oikealle ja ote keskustasta on tästä syystä hieman hervonnut. Demokraatit ovat vastareaktiona republikaanien kehitykselle liikkuneet selvästi vasemmalle, joskin keskustademokraatit ovat edelleen vaikuttava voima Yhdysvaltain politiikassa.

Yhdysvaltoihin on 1990-luvulla alkaneiden poliittisten kamppailujen (teekutsuliike ym.) seurauksena  syntynyt jyrkkäreunainen poliittinen polarisaatio, jota nyt ilmeisesti pyritään purkamaan. Joka tapauksessa uudessa poliittisessa liikkeessä vaikuttaa voimia,  jotka ovat pettyneet kaksipuoluejärjestelmään. Ei ole yllättävää, että poliittinen keskusta kapinoi. Trumpilaiset eivät anna periksi keskustan maltillisille poliittisille tavoitteille, vaan yrittävät hamuta siltä kannatusta ilman poliittista hintaa.

Jotain oli pakko tehdä. Kysymys ei ole mistään pikkuliikkeestä, vaan massiivisesta nykypolitiikan kyseenalaistamisesta. Ainakin uusi puolue käynnistyy sovinnollisissa merkeissä: puheenjohtajuus jaetaan Andrew Yangin (sit.) ja Christine Todd Whitmanin (rep.) kesken. Uudella puolueella on tutkimusten mukaan huomattava kannatus kansalaisten keskuudessa.

Puolueen tavoitteet ovat niin yleisellä tasolla toistaiseksi, että niistä on vaikeaa päätellä mitään konkreettista. Etäämpää katsottuna tavoitteiden pitää olla luottamusta kasvattavia poliittista järjestelmää kohtaan. Kolmannet puolueet -  silloin, kun ne ovat pieniä – ovat kiusallisia suurten puolueiden kannalta, koska ne voivat muodostua vaa´ankieliksi vaaleissa. Nyt halutaan enemmän.  Kriittinen massa pitäisi saada kokoon vuosien 2023 ja 2024 aikana.

Kysymys on koko demokraattisen järjestelmän vahvistamisesta. Vaikutukset ulottuvat muuallekin läntiseen maailmaan. On tärkeää,  että käynnistetään liberaalin demokratian aneemisuuden torjunta juuri nyt autoritaaristen  voimien lamaannuttamiseksi. Kapitolin kukkulan tapahtumat toissa loppiaisena olivat polarisaatiovaaran hälytysmerkki kaikille muillekin: kysymys ei ole vain uhasta vaan konkreettisesta kumousyrityksestä, vaikka vaaraa on helppo vähätellä.

Kaksipuoluejärjestelmien kolmansien puolueiden tie on kaita ja mutkikas. Ei ole itsestään selvää, että demokratiatie tasoittuu,  vaan huonoimmassa tapauksessa koetaan takapakkia.

Rakenteeltaan uusi puolue herättää luottamusta: se muodostuu kolmesta osasta Forward Party, Renew America Movement (RAM) ja Serve America Movement (SAM). Yhteensitova avainkäsite on ”Forward”. Tällaista kombinaatiota ei saada aikaiseksi extempore vaan sitä on täytynyt valmistella pidemmän aikaa. Nyt ollaan varojen keräämisvaiheessa.

Julkilausumatasolla uutta liikettä markkinoidaan innovatiivisuudella, yhteistyöllä ja yhteisymmärryksellä. Näiden pitäisi toteutua ”vapaiden ihmisten”, ”kukoistavien yhteisöjen” ja ”elämää sykkivän demokratian” avulla. Halutaan tukea henkilökohtaisia valintoja, erilaisuutta,  vihan torjumista ja raja-aitojen murtamista. Kaunista!

Onko kultainen keskitie oikea valinta amerikkalaiselle demokratialle? Löytyykö nykyisten ideologioiden keskeltä tarpeeksi kiehtova malli tulevaisuuden suunnaksi? Uutta valitseva joutuu kuitenkin pääsääntöisesti valitsemaan siitä vaihtoehtojen valikoimasta,  joka on esillä. Päteäkseen uudella liikkeellä on oltava kuitenkin myös oma vaihtoehtoinen ratkaisu  Yhdysvaltojen haasteisiin.

Voiko järjestelmään turhautuneiden yhteinen tahtotila ratkaista edes osan Yhdysvaltojen ongelmista?

sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Putinin uusi ihminen

 

 

Vladimir Putinin julkilausutut tavoitteet saavat uusia muotoja lähes päivittäin. Kysymys on ikään kuin täydentyvästä maailmankuvasta.

Tähän saakka on puhuttu uudesta maailmanjärjestyksestä  (Putinin New order). Alkuvaiheessa sillä tarkoitettiin lännen vaikutusvallan leviämisen ehkäisemistä Venäjän etupiirin alueelle, johon luettiin kuuluvaksi paitsi entisen Neuvostoliiton osavaltiot niin myös Venäjän lähialueen muita maita.  Tavoite konkretisoitiin Naton leviämisen ehkäisemäksi, jolle vaadittiin sopimuksiin perustuvat  takuut. Nämä väitteet ja pyrkimykset luonnollisesti torjuttiin lännessä. Alkuperäinen tavoite ei ole hävinnyt mihinkään. Eikä ole myöskään ”ideologinen taustafilosofia”, josta lisää seuraavassa. Kääntämällä historian lehtiä taaksepäin 2000-luvun alkuun voidaan havaita, että puheet,  joita ei otettu lännessä riittävän  vakavasti rupesivat realisoitumaan. Kysymys ei ollutkaan uhosta vaan konkretisoituvasta vallan ja oikeassa olemisen opista.

Samaan aikaan julkilausuttujen tavoitteiden kanssa käynnistettiin hyökkäys Ukrainaan (ensin Krimin niemimaa, sitten Itä-Ukraina). Sen tavoitteena ilmiselvästi oli konkretisoida tavoitteet osoittamalla, että puheiden aika oli ohi.

Seuraavassa vaiheessa  pyrittiin osoittamaan, että lännen liberaalit arvot häviävät Venäjän asettamille konservatiivisille arvoille.  Venäjän tavoitteiden julkituonti on tuottanut vaihtelevia tuloksia. Täysin ilman kaikupohjaa nämä tavoitteet eivät ole jääneet. Lännen ”rintamasta ” löytyy aina rikkureita, koska kaikkien edut eivät käy yksiin ja lainauksia Venäjän ideologiasta voidaan käyttää hyväksi länsivaltojen sisäpoliittisissa väännöissä.

Juuri tähän Putinin strategia perustuu: jatkuvien halkeamien aiheuttaminen lännen puolustusmuuriin (tai vaihtoehtoisesti lännen hyökkäyskiilojen torpedointi). Putinin ja hänen taustajoukkojensa odotukset tuntuvat olevan korkealla läntisen liberalismin perusteiden sorruttamispyrkimyksissä. Venäjän henkinen yliote voisi tämän ajattelun mukaan olla mahdollinen.  Lännen  ikään kuin odotetaan väsähtävän arvopohjansa puolustamisessa. Syntyisi ”hyvän lännen” Venäjän vaikutuksille altis läntinen maailma. Tätä ajatusta Venäjä edistää luomalla riippuvuuksia esimerkiksi energiakytkösten avulla.

Joidenkin arvioiden mukaan ”hyvä länsi” oli jo voimassa hetken aikaa 2000-luvun alussa. Länsi antoi periksi esimerkiksi Valko-Venäjän osalta. Venäjä on onnistunut luomaan vaikutuskanavia myös suurten EU-maiden (Ranska, Italia) selustaan. On saattanut syntyä vaikutelma,  että länsieurooppalaisuuden ytimen puolustaminen on jäänyt pienten eurooppalaisten maiden kontolle.

Ajattelevat länsimaalaiset (realisteiksi luokiteltavat) ovat pahassa raossa, sillä toisaalta heitä painostetaan tiivistämään rintamaa Venäjän ekspansiota vastaan ja toisaalta hakeutumaan valikoivaan yhteistyöhön Venäjän kanssa siinä määrin kuin se on mahdollista.

Onko Venäjä-vetoinen ”hyvä länsi ” mahdollinen? Lopulta kysymys on taloudellisista uhrauksista, jotka länsi joutuu ottamaan säilyttääkseen yhteiskuntajärjestelmänsä betoniin valetut peruspilarit. Jos nämä pettävät voivat seuraukset olla arvaamattomat. Venäjä pyrkii luomaan sillanpääasemia ”hyvälle lännelle”.

Ehkä vaarallisin Putinin aikeista on Venäjän uuden nuorisoliikkeen synnyttäminen. Tavoitteena on yhdenmukainen kasvatus ”perinteisten arvojen  mukaan”. Miksi tämä on  niin vaarallinen ajatus? Siksi,  että nykyinen aikuisväestö on -  jos mahdollista – liian kriittinen Putinia kohtaan,  vaikka onkin vain kohtalainen kooltaan.

Tavoitteena uudessa nuorisoideologiassa on esimerkiksi internetin haittavaikutusten torjuminen. Mielenkiintoista nuorisojärjestön perustamisideassa on sen yhteydet natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon. Viime mainitun yhteyden uuteen nuorisoliikkeeseen Putin kieltää, mutta yhteys vaikuttaa selvältä. Itse asiassa  tämä nuorison aivopesu yhdistää lukemattomia diktatuureja historiassa. Venäjän suunnitelmissa näkyy  kaipuu neuvostoaikuiseen nuorisoliikkeeseen. Uuden nuorisoliikkeen kohderyhmä on 6-18-vuotiaat lapset ja nuoret.

Tärkeää on,  että ”Hallitsija” (Putin) itse asettuu nuorisoliikkeen johtoon ikään kuin malliesimerkkinä.  Indoktrinaation yhdenmukaisuus varmistetaan luomalla nuorison valtakunnallinen jättiorganisaatio. Historiankirjoitus yhdenmukaistetaan uuden opin mukaiseksi isänmaalliskorostuneeksi ideologiseksi kokonaisuudeksi, jolla ei ole välttämättä mitään yhteyttä todellisuuteen.

Tavoitteena on kasvattaa ”uusi ihminen”, joka omaksuu kaikki diktatuurin keskeiset piirteet. Selvää on,  että uusi liike on konservatiivis-vanhoillinen isänmaallinen liike, jota markkinoidaan jonkin uuden luomisena.

Näin tullaan suureen ajatusten rajapintaan,  jossa itäinen (pakottava yksimielisyys) kohtaa läntisen (mahdollistavan erimielisyyden) järjestelmätasolla.

World orderien kamppailussa Yhdysvallat edustaa vanhaa haurastuvaa maailmanjärjestystä, kiinalainen maailmanjärjestys uutta imperialismia ja Venäjä ”uutta” Neuvostoliittoa ideologioineen.

torstai 21. heinäkuuta 2022

Perinteikäs yleisurheilu säilyttää asemansa urheilulajien joukossa

 

 

Eugenessa  Yhdysvalloissa on meneillään yleisurheilun MM-kisat 2022. Ne ovat tätä kirjoitettaessa päättymässä. On siis syytä luoda katsaus kisoihin,  ja erityisesti Suomen menestykseen.

Yllättävää kyllä kysymyksessä ovat vasta ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat USA:ssa. Pienessä Suomessa kisat ovat olleet peräti kahdesti. Se osoittaa,  että perinteikkään ”rata ja kenttäurheilun” (track and field) kysyntä ei ole kovin korkealla uudella mantereella. Olympiakisat ovat sitten asia erikseen. Silloin katsomot täyttyvät Yhdysvalloissakin, mutta paljolti silloinkin juuri yleisurheilun ansiosta. Eugenen kisat Oregonissa eivät pääse kehumaan suurilla yleisömäärillä senkin takia,  että Eugene on pieni paikkakunta. Kaupungista kuitenkin sanotaan,  että se on amerikkalaisen yleisurheilun pääkaupunki, jonka asiantunteva yleisö osaa antaa oikeassa mittasuhteessa suosiota kilpailijoille.

Hienoa on täysien katsomojen lämminhenkinen tunnelma ja amerikkalaisten villi tapa kannustaa varsinkin omia edustusurheilijoita. Muutkin saavat ilonpidosta osansa.

Seuraavassa joitakin hajahavaintoja Eugenen kisoista.

Maailmanmestaruuskilpailuissa ei enää juhlita uusia maailmanennätyksiä, sillä ennätykset tehdään nykyisin ihanteellisissa olosuhteissa yhden kisan kilpailuissa, juoksuissa usein ns. jänisjuoksuissa ja heittolajeissa ihanteellisissa tuuliolosuhteissa. Afrikkalaiset ovat viime aikoihin asti puhdistaneet palkintopöydän esimerkiksi Timanttiliigan kisoissa, mutta jotain mahdollisesta muutoksesta kertoo miesten 1500 metrin kilpailu Eugenessa, jossa paras afrikkalainen oli kuudentena.

Ratojen ja piikkareiden parantuminen ovat usein tehtyjen ennätysten takana. Kehitys kehittyy!

Jotenkin kiusallisena koen afrikkalaisten – usein kenialaisten - siirtymisen arabimaiden tai entisen Neuvostoliiton maiden edustajiksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä suuren  rahatukun avulla. Ostourheilijoita on näkynyt viime aikoina eri maiden edustajina,  joskaan mitään villitystä siitä ei ole tullut.

TV-lähetysten ohjaaja suosi amerikkalaisia urheilijoita, mutta se ei liene mikään yllätys. Ehkä sekin lisää yleisurheilun suosiota Yhdysvalloissa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yleisurheilu on säilyttänyt suosionsa Suomessa huomiota herättävällä tavalla. Sekä Yle että Hesari uhraavat aiheelle kiitettävästi aikaa ja palstatilaa. Esimerkiksi Hesarissa on helpostikin sivun tai kahden, jopa kolmen  verran kilpailuseurantaa ja kommentteja päivittäin. Samoin Ylen lähetysajat ovat tuntuvia ja Ylen Areena huomioiden jopa ruhtinaallisia. Mutta muutoin yleisurheilun seuranta hiipuu. Eihän Hesarissa uhrata kovin paljon tilaa Timanttiliigan seurannalle. Ja nykyisin Hesari ei lähetä toimittajaa paikalle edes kansallisiin huippukisoihin. Niinpä olympiakisojen ja MM-kisojen saama näkyvyys lämmittää vanhan yleisurheilun seuraajan mieltä.

Roberto L. Quercetani kirjoitti aikoinaan ”Kilpakenttien kuninkaissa” (1965), kuinka veltostuttavat olosuhteet ovat heikentäneet amerikkalaisten menestysmahdollisuuksia yleisurheilussa ja sama ilmiö on levinnyt  myös Suomeen ja Ruotsiin. Mitenkään pysyvästä ilmiöstä ei ollut kysymys,  sillä amerikkalaiset ovat alkaneet menestyä lajeissa,  joissa heitä ei aiemmin juuri nähty (esim. kestävyysjuoksut). Kestävyyslajeista on tullut jopa muoti-ilmiö. Vielä tuntuvampi on ollut muutosilmiö Skandinavian maissa (Ingebrigtsenin veljekset , Daniel Ståhl ja Karsten Warholm) vain muutaman mainitakseni. Ihan tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

Venäjän poissaolo sattuneesta syystä on tehnyt tilaa rehellisemmälle urheilulle ja levittänyt yleisurheilun menestymismahdollisuuksia maantieteellisesti yhä laajemmille alueille. Naiivi ei kannata kuitenkaan olla, kyllä dopingia esiintyy, se vain tulee ilmi pidemmällä aikavälillä,  kun tuloksia osataan analysoida tarkemmin.

Suomalaisten odotukset ovat aina suurten kisojen alla hellyttävän korkealla tasolla. Arvioidaan helposti,  että suurten kisojen tuloksissa toistuvat paljon pienempien kisojen saavutukset. Eugeneen lähetettiin jättikokoinen joukkue, jonka menestymismahdollisuudet eivät etukäteenkään laskien olleet mitenkään kaksiset. Kilpailu on koventunut, niinhän sitä aiheellisesti sanotaan. Paavo Nurmen aikoina yleisurheilu oli vasta nousussa maailmalla. Nyt mukana ovat kaikkien maiden huippu-urheilijat kaikista maanosista.

Parhaat hetket urheilussa osuvat niiden urheilijoiden suorituksiin, jotka ylittävät itsensä tai ainakin saavuttavat henkilökohtaiset ennätyksensä. Mikäpä on mieluisampaa kuin yhtyä onnistuneista suorituksista kumpuaviin  onnen hetkiin.

Valitettavasti onnen hetket suomalaisen yleisurheilun osalta ovat kiven alla nykyisin. Mitalit jäävät Suomen miehiltä ja naisilta kohtuuttoman kauaksi. Ne korvautuvat vaatimattomimmilla pistesijoituksilla.  

Yleisurheilu säilyy urheilulajien perusmuotona, joka toteutuu ilmauksessa  ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin”. Yleisurheilun asemaa eivät horjuta sen tuoreet haastajat,  eivätkä vanhat lajit.

::::::::::::::::::::::::

Niin siinä jälleen kävi!  Puoliuneliaasti aloitettu kisojen seuranta päättyi kihelmöiviin tunnelmiin,  kun lajit kehittyivät finaalivaiheeseen.

Pakko tähän loppuun on kaavailla myös ”PS”:  jos vaikka sittenkin mitali? Mutta eipä nuolaista….

PS 25.7.2022

Kisat saavuttivat oikeaoppisesti kliimaksin viimeisenä päivänä. Ikimuistoiset kisat. Maailmanennätys sekä lyhyissä että pitkissä aidoissa ja kisojen viimeisessä lajissa, seiväshypyssä.  Duplantis oli niin suvereeni, että kukaan ei voi olla kateellinen ruotsalaisille. Aliarvioin tekstissä mahdollisuuksia tehdä maailmanennätyksiä suurkisoissa.Ja tulihan kisoista lopulta "skandinaaviset", joskaan ei suomalaiset. USA oli mitalirohmu (33mitalia), mutta eurooppalaisen yleisurheilun seuraajat saivat  paljon mietittävää.

 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Suljettuna Venäjälle ilman demokraattista kansalaisyhteiskuntaa

 

 

Entinen skp:n pääsihteeri ja ministeri Arvo Aalto, 90 v., valaisi nykyistä ajatteluaan syntymäpäivähaastattelussaan (HS 13.7.2022). Hän näkee sekä Yhdysvaltojen (Naton) että Venäjän politiikan vastenmielisinä vaihtoehtoina, ei niin,  etteikö hänellä elämänuransa aikana olisi ollut jo aiemmin kriittinen suhtautuminen kumpaankin, mutta nyt hän vain kiteyttää näkemyksensä maailmanpoliittiseen tilanteeseen suhteutettuna. Hän voi nyt vaiherikkaan elämänsä saldona sanoa suoraan,  miltä todella tuntuu tai mitä hän ajattelee.  

Tarvitseeko ihminen poliittista kotia kaiken nähneenä ja kokeneena? Saatan tuntea jotain sympatiaa Arvo Aaltoa kohtaan, koska tällaisia mielipiteitä ei nyttemmin kuulla: nyt on seisottava jonkun puolesta jotain vastaan. Kompromissin ehdottaminen on moraalitonta tai heikkouden merkki.

Kaksi Venäjällä pitkään asunutta suomalaista Anders Mård ja Pentti Nelimarkka ovat antaneet haastattelun Hesarille (”Sota sotki Venäjälle juurtuneiden suomalaisten elämän”), joka on julkaistu 14.7.2022. Miltä maailmanmeno ja Venäjän meno nyt näyttävät? Poimin tähän sellaisia kommentteja molemmista haastatteluista,  jotka osuvat meikäläisen sisimpään ja sekoittavat maailmankirjoja.

Päällimmäiseksi ajatukseksi haastatteluista jää molempien osalta tietty turhautuneisuus. Paljonkin paremmin olisi voinut mennä. Osin ajatteluun vaikuttaa se, että kummankin elämä on pidemmältä ajalta muotoutunut Venäjän vuosien mukaan ja nyt he seuraavat voimattomina sotaa käyvän maan edesottamuksia suuren tyytymättömyyden vallassa. Eikä tyytymättömyys koske vain Venäjän oloja,  vaan kaikkien niiden valtioiden päätöksentekoa,  jotka kokevat olevansa osallisina tässä mielettömyydessä.

Nelimarkan kommentti koskien Suomen ja Venäjän  suhteita on valaiseva: ”Kuinka harkitsevista, hillityistä suomalaisista on tullut radikaaleja ja hyvin voimakasmielipiteisiä ihmisiä?” ja edelleen: ”Olen pitänyt suomalaisia maltillisina, jotka tarkastelevat asioita monista eri näkökulmista”. Niinpä niin, luulenpa, että hän on oikeilla jäljillä.

Tämä pohdinta johti ajatukset valtionjohdon viime kuukausien (viime kevään) päätöksentekoon.

Kevään aikana mietin monta kertaa,  mitä presidentti Niinistön mielessä liikkui,  kun hän tunsi painetta tehdä päätöksiä liittoutumisen suhteen. Taustalla olivat presidenttien Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto luoma mielipideilmasto ja perinne, joka nyt lännettymisen paineissa tuntui kerta kaikkiaan vanhentuneelta tai siitä pikemminkin tehtiin sellainen.

Niiden ääni,  jotka halusivat liittoutua kuului kovana ja korkeana hälyäänien yli. Niinistön mielipiteen kehitystä on kuvattu varovaiseksi. Ehkä se olikin lähellä toisen turkulaisen,  Mauno Koiviston mielenliikkeitä. Sanoisin kuitenkin,  että enemmän kuin varovainen, Niinistön mielipiteen kehitys oli harkitseva. Ehkä hän joskus paljastaa sisimpänsä muistelmissaan tai muutoin. Minulle jäi tunne, että hän lopulta antoi periksi sotaisille kanssapoliitikoille. Hän joka tapauksessa tajusi suunnattoman vastuunsa  paremmin kuin Nato-intoilijoiden terävin kärki.

Olen ymmärtänyt Erkki Tuomiojan myötämielisen ääneen ajattelun vahvistuvasta puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa nyt jälkikäteen paljon selvempänä kuin noina kevään päivinä.  Nato-mieliset kävivät Tuomiojan kimppuun  puolustusliittoviittauksista. Hän näytti vilkuttavan vihreää valoa asialle. Todennäköisesti Suomen ja Ruotsin demarien välillä oli paljon enemmän välipuheita keskinäisestä puolustusliitosta kuin mitä nyttemmin on annettu ymmärtää. Tuomiojan kannanotot olivat noiden kuohujen tulosta. Lopulta Tuomioja antoi periksi ja luopui ajatuksesta. Veikkaan, että Ruotsissa aiheeseen tartuttiin vakavasti, paljon vakavammin kuin meillä on ajateltu. Aihe jäi taka-alalle,  kun Nato-liittoutumisen korkeat aallot löivät sekä Suomen että Ruotsin rantakallioille.

Pääministeri Marinin vaikutus Nato-liittoutumista suosivaan suuntaan on vastaavasti saanut yhä enemmän painoarvoa. Hän on taustajoukkojensa kanssa kääntynyt liittoutumisen kannattajaksi melko lyhyen aikaperiodin aikana, sanokoon hän nyt jälkeenpäin mitä tahansa.

Pentti Nelimarkan harmistuminen asioiden etenemisestä ”radikaaliin” suuntaan on  ymmärrettävää. Hänen ajattelussaan on samoja piirteitä kuin Timo Vihavaisen ja omassa ajattelussani: liian nopeasti, liian paljon, liian varhain.

::::::::::::::::::::::::

Toimittaja Anders Mård samoin kuin Nelimarkka on monin sitein sidottu Venäjään, josta hän nyt joutuu käymään irtautumiskamppailua, jos ymmärrän oikein.  Molemmat ovat nähneet myös Venäjän aika ajoin positiivisen kehityksen ja muodostavat mielipiteensä sitäkin vasten. Ei tässä ollut kysymys mistään ennnaltamääräämisopin toteutumisesta.

Toimittajana Mård on kokenut kovimman kautta Venäjän median toimintaa rajoittavat toimenpiteet.

Mårdin mielestä kysymys on viime kädessä demokratian puutteesta ja siitä,  että Putinin hallinto teki - venäläisten sitä itse tajuamatta - vallankaappauksen vuosia sitten.  Mårdin suurin pettymys koskee kansalaisyhteiskunnan puutteellista toimintaa  tai kokonaan puuttumista Venäjällä.

Yhteiskunnan onttous näkyy siinä, että ihmiset eivät halua olla tekemisissä valtion kanssa. Molemmat elävät omaa elämäänsä. Kun on siis väitetty,  että ainoastaan Venäjän hallinto on mätä ja kansalaiset toimivat mitä ymmärrettävämmin, niin se näyttää vähintäänkin liioittelulta. Politiikka on siis vielä paljon irrallisempaa kuin länsimaissa. Venäläisten selviämiskeinona on valtion huijaaminen.

Nelimarkka näkee,  että venäläisten suuri ongelma on, että he eivät yleensäkään ymmärrä tai näe,  mitä maassa tapahtuu. Propaganda on onnistunut tehtävässään, koska kansalaisten syyttävä sormi kaikesta tapahtuneesta (ml.  pakotteet)  ei osoita valtioon päin vaan ”rottiin” (yrityksiin), jotka jättävät laivan, joka ei ole uppoamassa.

Mård väittää, että puuttuu rohkeutta arvostella Venäjän järjestelmää ja toimintaa, vaikka venäläiset sinänsä antavat argumentoivalle  kritiikille arvoa. Ehkä Mård rajaa arvostelun hyväksyttävyyden vain ulkomaalaisiin, sillä oman maan kansalaisten esittämä arvostelu on usein vankeustuomion arvoinen.

PS

Arvo Aallon toinen vastenmielisyys kohdistuu Yhdysvaltoihin. Molempien suurvaltojen ongelmien pääsyy on demokratian toimimattomuus. Venäjä pakottaa autoritaariseen kuriin ja Yhdysvaltain järjestelmä kääntyi sekasortoiseksi polarisoituneen yhteiskunnan  käänteiden takia. On kauhistuttavaa seurata kongressin kuulemisia  vuoden 2021 loppiaisen tapahtumista. Kauan hellitty demokraattinen järjestelmä on oikeasti vaarassa.

 

torstai 14. heinäkuuta 2022

Euroopan haurasta rauhaa hahmottelemassa

 


 Tätä kirjoittaessani Euroopassa raivoaa sota. Vaikka varsinaiset sotatoimet ovat rajoittuneet yhden valtion alueelle näkevät monet sotatatapahtumat laajemmin kauppasotineen ja pakotteineen. Sodan voi arvioida olevan sitkeä laadultaan ja kestoltaan.

Miten vapautua sodan kiroista ja päästä aselepoon ja rauhan tilaan?

Pohdintojen keskiöön voisi nostaa Euroopan turvallisuutta koskevan kokouksen tai konferenssin koollekutsumisen, johon merkittävistä valtioista voisivat osallistua myös USA ja miksei Kiinakin ulkojäseninä.

Rauhan suuntaviitoja voitaisiin hakea menneistä vastaavista rauhantekijäisistä. Vaihtoehtoja on monia. Valitsin tähän rauhanteon elementiksi Wienin kongressin 1814-15 tapahtumat. Mistään analogiasta ei ole kysymys, sillä suhtaudun historian toistumiseen skeptisesti, mutta kyllä Wienin kongressin päätelmien palaset tai elementit sopivat voimasuhteiden ja rauhan rakennusaineiksi nykyisinkin.

Käytän ohessa Wienin kongressia käsittelevien faktojen lähteenä akatemiatutkija Timo Miettisen teosta ”Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia” (Teos, 2021).

Napoleonin sotien päättymisvaiheessa vuoden 1814 syyskuussa Euroopan johtajat kokoontuivat Wieniin keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta.

Ihan vielä en näe nykykonfliktin ratkaisun momentumina rauhantekijäisiä, mutta seuraavassa onkin tarkoitus hahmotella tulevaisuuden mahdollisuuksia ja haasteita sitten, kun jollakin taholla on rohkeutta tehdä aloite aselevon aikaansaamiseksi tai sodan lopettamiseksi.

Tavoitteena Wienissä oli kestävän tasapainon rakentaminen Eurooppaan. Ykkösasia oli Ranskan tulevaisuuden määritteleminen Napoleonin sotien jälkeen , mutta sen rinnalla Britannian, Venäjän, Preussin ja Itävallan suhteiden tasapainoon saattaminen. Taustalla vaikutti suhtautuminen liberalismiin ja nationalismiin. Venäjä ja itäisen Keski-Euroopan maat pelkäsivät liberalismin ja nationalismin uhkaavan monarkiaa. Ne rakensivat olemassa olonsa vanhan järjestelmän, Euroopan kristillis-konservatiivisen perinnön varaan.

Wienin kongressi loi eurooppalaisen järjestelmän keskeiseksi tekijäksi erottelun suuriin ja pieniin maihin. Suurvaltojen ryhmän muodostivat edellä mainitut Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vastaisen liittokunnan jäsenet. Ne olivat itse suurvaltoina eurooppalaisen järjestelyn  yläpuolella, mutta määrittivät muiden (pienempien valtioiden) kohtalon. Niistä tuli rauhantilan ja moraalin vartijoita. Niillä oli omat vaikutuspiirinsä tai niin kuin nyt sanottaisiin etupiirinsä.

Edellä esitetyn lisäksi suurvallat pitivät keskenään huolta,  että kukaan niistä ei pyrkinyt hyötymään pienten valtioiden kustannuksella. Tämä merkitsi käytännössä sitä,  että kavahdettiin Napoleonin aikaista tilannetta,  jossa jokin niistä pyrkisi pysyvästi muiden yläpuolelle ylivoimaiseksi voimatekijäksi.

::::::::::::::::::::::::::::

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin nyt kongressissa esille otettu uhkakuva toimii niin, että Venäjä on  pyrkimässä  etupiirien muodostamiseen. Se itse asiassa jopa sodan uhalla vaatii niitä saatettavaksi voimaan. Putinin ”world order” sisältää tällaisen ajatuksen. Venäjän näkökulmasta siltä on lohkaistu suuri osa vanhasta Jaltan etupiiristä lännen hyväksi. Etupiiri on siis Venäjän mielestä toispuoleinen. Venäjä on vetänyt ehdottoman rajan Ukrainan kohdalle. Kiista koskee sitä,  kumpi on syyllinen olemassa olevaan tilanteeseen: laajenemishaluinen länsi (Venäjän väite) vai Ukrainan ja muiden Itä-Euroopan maiden suvereniteettia loukkaava Venäjä (länsivaltojen näkemys). Mutta pitääkö uutta kissingeriläistä tai putinilaista ”world orderia”  (tai neutraalimmin rauhankonferenssia) edeltää suuri sota ennen  kuin jokin yhteisesti hyväksytty järjestely astuu voimaan? Ja saadaanko sillä moninapainen voimien tasapaino aikaiseksi?

:::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa, Itävalta ja Preussi pyrkivät siis pysäyttämään liberaalien ja kansallismielisten nousun Euroopassa. Ranska vallankumouksineen oli kavahdettava esimerkki nationalismin ja liberalismin päästämisestä valloilleen. Kristinuskoa pidettiin ratkaisuna Euroopan henkiseen kriisiin. Varsinkin Venäjän Aleksanteri I antoi kristilliselle koalitiolle kiveen hakatun merkityksen. Sen avulla jopa valtiollinen yhdistyminen oli mahdollista. Tätä muut toki kavahtivat.

Britannia kulki lähes kaikissa edellä mainituissa seikoissa omaa polkuaan:  se kannatti liberalismia ja ymmärsi nationalismia varsin pitkälle. Eri osapuolien näkemykset kävivät myös ristiin. Niinpä Britannian pääneuvottelija piti itsestään selvänä,  että suuret asiat ratkaistiin suurten  kesken ja hyväksytettiin sitten muilla.  Toisaalta taas Preussin edustaja piti eri maiden keskinäisriippuvuutta merkitykseltään niin suurena,  että mahdollisimman laajan osallistujajoukon piti käydä neuvotteluja. 

Wienin konferenssin lopputuloksena oli kompromissi, joka kelpasi lopulta kaikille. Keskeisimpiä saavutuksia oli konferenssidiplomatian nousu rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi. Euroopan rauha pyrittiin ankkuroimaan konferenssin päätösten ympärille. Tärkeintä oli, että päätöksenteolle muodostui yhteinen foorumi.

Rauhan säilyttämisessä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin:  1800-luvun eurooppalaisissa yhteenotoissa kuoli ihmisiä vain noin seitsemäsosa edellisen vuosisadan saldoon verrattuna. Kokonaisuuden rikkoivat mm. vuoden 1830 kansannousu ja vuoden 1848 vallankumous.

Wienin konferenssia on pidetty konservatiivisten voimien voittona ja sitähän se olikin. Saavutettiin kyllä joltinenkin rauhantila,  mutta vuosien 1830 ja 1848 tapahtumat osoittivat,  että paine vanhan järjestelmän muuttamiseksi oli valtava.

Kuinka kauan sitten rauhaa yhtäjaksoisesti kesti? Siitä on erilaisia näkemyksiä. Wienin hengen mukainen diplomatiaan perustuva ajanjakso voidaan ulottaa jopa ensimmäiseen maailmansodan syttymiseen saakka (100 vuotta!), jolloin vuosisadan vaihteessa luotu – Wienin hengen vastainen -  keskinäisiin liittosuhteisin perustuva järjestelmä laukaisi vallitsevan jännitteen tuhoisaksi sodaksi

::::::::::::::::::::::::::

Jos asetetaan jälleen nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin nyt  Sergei Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Vladimir Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita.

Putin ja Lavrov jatkavat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Monen mielestä kysymys kuuluu: uskovatko Venäjän johtajat itsekään olemassa oleviin filosofisiin perusteisiin vai onko kysymys vain sumuverhosta räikeän vallanhimon päällä? Fakta on, että Putin on niin monta kertaa palannut nimissään kulkevaan World Orderiin, että siihen ei kannata suhtautua yliolkaisesti. Voimapolitiikkaa seuraavat edellä kuvatut arvot tuoden – oikein tai väärin – arvopohjan politiikalle. 

::::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa esillä olleet asiat ovat siis edelleen perustavaa laatua olevalla tavalla suurvaltojen pöydällä. Kiistan kohteena ovat nytkin liberaali vs. konservatiivinen ideologia, vanha alkuperäiseksi väitetty kristillinen näkemys vs. ”kaiken sallivuus” ja etupiireihin perustuva maailmankäsitys. Suurvaltojen politiikka ja siihen liittyvät argumentit liikuttavat aikojen yli Euroopan voimatasapainoa.  

 

 

 

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Kansakunnat sulkeutuvat toisinajattelulta konfliktin ja sodan uhatessa

 


Sodan tai kriisin uhan ollessa akuutti kansakunta sulkeutuu toisinajattelulta. Totta onkin, että yksimielisyyttä tarvitaan konfliktin uhatessa, ei kahta sanaa.  Mielipideilmasto tiivistyy ja yhteen hiileen puhaltamiselle löytyy perusteet. Jatkosodan aikana, kun sota koski konkreettisesti Suomea,  toisinajattelijat suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, vapautta rajoitettiin tai  se vietiin kokonaan.

Kriisiytymisen seurauksena tapahtuu mielipideilmaston kiristymistä:  toisinajattelevia saatetaan ryhtyä vieroksumaan. Muistelen viime kevään nopearytmistä kansakunnan mielipiteen muutosta, jolloin Hesari taisi kirjoittaa pääkirjoituksessaan – muutoksen ollessa meneillään - että liittoutumiskriitikoiden ei pitäisi nyt vetäytyä kuoreensa vaan tuoda esille rohkeasti mielipiteensä. Lehti oli havainnut päinvastaisen ajattelun eli liittoutumishalukkuuden valtavirtaistumista:  melkein kaikki rupesivat kannattamaan ”yhtäkkiä” liittoutumista. Nurinkurista tässä oli se , että Hesari itse ajoi ainakin 15 vuotta liittoutumista kuin käärmettä pyssyyn ja nyt  päästyään voitolle tekeytyi tekopyhästi liittoutumisen vastustajien sympatisoijaksi ehkä demokratian nimissä. Ehkä se oli viimeinen eläytyvä säälin osoitus pienenevälle Nato-kriitikkovähemmistölle. Oli varaa olla armelias.

Liittoutumisen vastustajien enemmistön aiemmin muodostaneiden muuttuessa vähemmistöksi, seurasi dominoilmiö. Pian oltiin tilanteessa,  jossa enemmistö pelkällä ominaispainollaan imaisi mielipiteissään horjuvan vähemmistömielipiteen parhaillaan muotoutuvan  enemmistön osaksi. Jäljelle jäänyt Nato-kriittisten vähemmistö ”itsesulkeutui” muutamin poikkeuksin hiljaisuuteen niin kuin usein vastaavissa tilanteissa tapahtuu.

Seuraavassa vaiheessa kansakunta seuraa median johdattelemana liittoutumisen konkreettisia toteutusvaiheita suurella jännityksellä.  Liittoutumisen kannattajien alkuinnostus on hiukan laimentunut: kaikki nykyiset jäsenvaltiot eivät olleetkaan ihastuneita yhden tai kahden uuden jäsenen tulosta suuren Nato-perheen jäseniksi. Lopputulos näyttää kuitenkin varmalta: Natoon liittymisen seurauksena ihmisten turvallisuuden tunne – mielipidemittaustenkin mukaan -  kasvaa aivan silmissä. Osa haluaa lyödä lisää löylyä kiukaalle:  mukaan on mentävä ripeästi ajattelevat kuorman reunalla keikkuvat ruotsalaiset mitä hyvänsä. Kerkeimmät Suomen itärajan kaupungit tarjoavat jo tukikohdan paikkaa ikään kuin jokin suuryritys olisi kilpailuttamassa paikkakuntia etabloitumisvaihtoehtojen selville saamiseksi. Holtiton on kiire!

:::::::::::::::::::

Entä koko tämän ruljanssin aikaansaanut Ukrainan sota? Pitäisikö yrittää ainakin pohtia,  mitä vaihtoehtoja olisi tarjolla aselevon tai  rauhan aikaansaamiseksi vai onko nyt jo liian myöhäistä?  Tarvittaisiinko toisinajattelua sodan ratkaisemiseksi? Useimpien mielestä on todennäköisintä, että kulutussota jatkuu,  kunnes sotaväsymys mahdollisesti sanelee sodan loppumisen askelmerkit.

Ihmiset - minä heidän mukanaan – ovat niin tyrmistyneet Venäjän hyökkäyksestä ja sodankäyntitavoista, että rauhanmahdollisuuksia ei ole juuri nyt välittömässä näköpiirissä. Jotkut ovat kuitenkin jaksaneet pohtia millä keinoin rauha olisi aikaansaatavissa ”kesken sotaa”. Olen aiemmissa kirjoituksissani viitannutkin ainakin pariin vaihtoehtoisia pohdintoja harrastaneeseen asiantuntijaan. Molemmat ovat suuren veden takana: siellä tuntuu olevan suurempi liikkumatila miettiä eri mahdollisuuksia. Tarkoitan  tässä melkein 100-vuotiasta vanhempaa valtiomiestä Henry Kissingeriä ja Chicagon yliopiston toisinajattelevaa  professoria John Mearsheimeria. He ovat joutuneet kritiikin kohteeksi  hyväksyessään tarpeen molempien osapuolien periksi antamisesta. En kuitenkaan pohdi tällä kertaa asioiden tilaa heidän näkökulmastaan vaan Hesarin ”Vieraskynäpalstalle” kirjoittaneen Global Crisis Information Networkin johtajan Tapio Kannisen kirjoituksen pohjalta (”Ukrainan sotaan pitäisi hakea uutterammin neuvotteluratkaisua”,  6.7.2022).

Kanninen pohtii asioita ydinsodan mahdollisuuden perspektiivistä. Yhä useampi näkee ydinsodan potentiaalisena mahdollisuutena,  jos esimerkiksi Venäjä jää taisteluissa alakynteen konventionaalisin asein.  Kanninen vertaa Putinia ja Hitleriä: olisiko Hitler käyttänyt viimeisenä epätoivoisena keinona ydinasetta, jos se olisi ollut hänellä käytettävissä?  Itse asiassa Harry S. Truman käyttikin ydinaseita Japania vastaan nopeuttaakseen toisen maailmansodan päättymistä.

Moni amerikkalainen asiantuntija on kritisoinut Yhdysvaltoja ja Ukrainaa haluttomuudesta neuvotella Venäjän kanssa. Euroopassa tällaiset mielipiteet ovat harvinaisia ja joutuvat helposti torjutuksi. Rauhan mahdollisuudet voisivat kasvaa ainakin siinä tapauksessa, jos kumpikaan osapuoli ei näe sotilaallista ratkaisua näköpiirissään.  

Kanninen viittaa Kissingeriin, joka vuonna 2014 esitti ”suomettumista” ratkaisuksi Ukrainan silloiseen tilanteeseen. Näen ongelmana tässä toisaalta Kissingerin varsin kyynisen ajattelutavan, hänen ”world orderinsa” ja toisaalta suomettumisen huonon maineen Euroopassa. Kissinger ajatteli silloisessa tilanteessa suomettumista mahdollisen suuremman konfliktin vaihtoehtona. Ja sotahan siitä sitten tuli!

Eräs vahvasti esillä ollut kiista koskee lännen väitetysti 1990-luvulla antamaa lupausta,  että Nato ei laajene itään,  jonka länsi on kieltänyt jyrkästi. Venäjä sen sijaan pitää lupausta tapahtuneena tosiasiana. Vaikkei lupausta olisikaan annettu varoitti  esimerkiksi Yhdysvaltain diplomatian Grand Old Man George F. Kennan jo 1990-luvulla, että Naton tosiasiallinen laajeneminen itään oli erehdys, joka johtaa uuteen kylmään sotaan. Lännellä oli kuitenkin suuri kiusaus tukea Itä-Euroopan kovia kokeneiden maiden pyrintöjä liittyä läntiseen sotilasliittoon.

Kanninen ehdottaa  korttien uusjakoa esimerkiksi Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämisen avulla. Sitä vastassa on Venäjän joulukuussa 2021 esittämä järjestely tai ”etupiirialoite”, jota lännessä ei otettu odotetusti kuuleviin korviin. Paljon on siis tehtävä ennen kuin päästään yksimielisyyteen. Suuri harppaus olisi Venäjän ja Naton suhteiden uudelleenjärjestely. Tällä hetkellä Kannisen monet esitykset kuulostavat kuitenkin toiveajattelulta ja ovatkin sitä niin kauan,  kun Venäjä katsoo voivansa voittaa Ukrainassa.

Kannisen ”Euroopan turvallisuuskonferenssin” järjestämistä voidaan kuitenkin pitää luonnosmaisena tulevaisuuden hahmotelmana. Ongelmana on, että eri tahot käsittävät haasteen eri tavoin. Vladimir Putinin pakkomielteenomainen lännen syyttely ja katkerasävyinen ”moninapaisen maailman” tavoittelu on yksi tulkinta kollektiivisesta turvallisuusarkkitehtuurista, eikä mitenkään lupaavan tuntuinen. Epäselvää on jo se, mitä hän sillä konkreettisesti tarkoittaa. Akatemiatutkija Timo Miettinen toteaa kirjassaan ”Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia” (Teos, 2021), että Wienin ”tanssivan kongressin” 1814-1815 keskeisin saavutus oli,  että se muodosti perustan ”Euroopan konsertiksi” kutsutulle valtiojärjestykselle. Tarkoitus oli pysäyttää Napoleonin sotien hullunmylly jollakin rationaalisella valtioiden välisellä järjestelyllä, joka perustuisi ”yhteisiin sääntöihin ja periaatteisiin nojaavan konferenssidiplomatian nousuun eurooppalaisen rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi”. Tähän kannattaa palata jossain myöhemmässä kirjoituksessa.

Kanninen ehdottaa ydinaseiden  asiantuntijoista koostuvan paneelin perustamista. Se arvioisi ydinaseisiin liittyviä riskejä ja jatko-ohjelman sisältöä.

Kanninen valittelee,  että Ukrainan tapahtumat ovat vieneet huomiota ja resursseja ilmastokriisin hoidolta. Se on totta: moni muukin rauhanaikaan liittyvä aloite on työnnetty sivummalle sotaan varustautumisen tieltä.

Tällä hetkellä tuntuu hiukan turhauttavalta ajatella rauhaa tai aselepoa Kannisen ehdotusten pohjalta, niin sykkyrässä ovat asiat. Lopputulema voi olla ”parhaassa tapauksessa”  jäätynyt konflikti, mutta ei rauha.

Ollaan tilanteessa, jossa kansakunnat sulkeutuvat kaikilta rauhanehdotuksilta,  koska ne kuulostavat heikkouden merkeiltä.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Paul Krugmanin painajainen

 


 Helsingin Sanomien Tuomas Niskakangas on  videohaastatellut nobelisti Paul Krugmania 2.7.2022 -printtilehteen Haastattelu on julkaistu nimellä ”Yhdysvaltojen demokratia on vaarassa”.

Paul Krugman on Princetonin yliopiston emeritusprofessori. Hän on kirjoittanut vuosia kolumneja New York Timesiin, joita usein luen. Lisäksi hän on julkaissut lukuisan määrän kirjoja.

Itse kiinnostuin Krugmanista aikoinaan, kun hän vuonna 2007 julkaisi teoksen ”The conscience of a Liberal”. Kirja on tavallaan antiteesi Barry Goldwaterin 1964 julkaisemalle teokselle The Conscience of a Conservative. Myönnän, että Krugmanin kirjalla oli merkittävä vaikutus omaan ajatteluuni. Se on mainittu blogini esittelyteksteissä. Krugmanin tyyli on selkeää ja hän välttää tietoisesti hankalia ilmaisuja kuitenkin säilyttäen tieteelliset kriteerit. Krugmanilainen kritiikki on usein loistavatyylistä ja purevaa. Teräväsanaisuudellaan hän on myös hankkinut vihamiehiä itselleen.

Paul Krugman on kuitenkin paljon enemmän. Hän on eräänlainen vedenjakaja tai ukkosenjohdatin konservatiivien ja liberaalien välillä. Krugman on amerikkalaisittain vasemmistoliberaali. Suomen poliittista ilmastoa on vaikea yhdistää Yhdysvaltain oloihin, mutta sanoisin, että hän sopii ajattelussaan hyvin maltilliseksi sosiaalidemokraatiksi tai  kokoomuksen vasemmalle laidalle. Hän on punainen vaate konservatiiveille ja erityisesti  Fox-TV:n ympärille ryhmittyneille äärikonservatiiveille. Ja tietenkin hän on demokraatti. Krugman tuki Barack Obamaa presidentiksi, mutta arvosteli häntä ankarastikin kolumneissaan.

Paul Krugman tuntee samaa tuskaa kuin moni muukin liberaali intellektuelli, joka näkee Donald Trumpissa (ja muissa hänen kaltaisissaan) lähinnä moukkamaisuutta. Miten Krugman erittelee Trumpismin? Ehkä seuraavasti:  trumpismi muodostuu hämäräreunaisesta kuvasta, miltä maailman tulisi näyttää. Se erottelee jyrkästi oikean ja väärän, hyvän ja pahan, isänmaallisen ja epäisänmaallisen. Se yksinkertaistaa maailmankuvaa eikä hyväksy maailman monitahoisuutta.

Krugmanin täytyy tuntea, että maailma, jossa hän on halunnut elää on sortumassa epä-älyllisyyteen.  Tämä on tuskallista ja jaan tuon tunteen Krugmanin kanssa. Krugman on analysoinut maailmankuvaansa juuri em. kirjassaan ”The Conscience of a Liberal”. Sen motoksi voisi sopia: elä ja anna toistenkin elää.

Kirjassa määritetään liberalismi ilmiöksi, jota kannattaa paljon useampi kuin sitä haluaa käyttää kuvaamaan itseään. Pitääkö tämä enää paikkansa? En tietenkään ole yksi yhteen Krugmanin linjoilla. Panin merkille, kuinka hän vuoden 2016 presidentinvaaleissa hyväksyi vain Hillary Clintonin, kun taas itse näin Bernie Sandersissa kiintotähden Amerikan poliittisella taivaalla.

::::::::::::::::::::::::

Niskakankaan haastattelussa Krugman suorasukaisesti pitää mahdollisena,  että Yhdysvallat vajoaa Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokratiaksi, jos republikaanit voittavat vuoden 2024 presidentinvaalit. Republikaanit ovat jo hakeneet mallia Unkarista.

Hän antaa 35-40 prosentin mahdollisuuden sille, että kansanvallalla on vain kolme  vuotta elinaikaa. Demokratian uhkakuvat eivät liity pelkästään Donald Trumpiin vaan ilmiö on paljon laajempi. Yhdeksi Trumpia vaarallisemmaksi uhkaksi demokratialle hän nimeää Floridan kuvernöörin Ron DeSantisin. On mahdollista, että valtaan päästyään republikaanit eivät siitä enää luovu.

Ihmiset äänestävät konkreettisista asioista, kuten bensiinin hinnasta. Krugman toivoo, että huomio kääntyy muualle,  kuten kongressin valtaukseen vuoden 2021 loppiaisena.

Ei ainoastaan tässä haastattelussa vaan monta kertaa aiemminkin Krugman on korostanut, ettei hän pidä käsitteestä polarisaatio, se kun sisältää ajatuksen symmetriasta, siis  siitä, että erimielisyys arvioitaessa kahta väitettä  johtaa teennäiseen ”tasapuolisuuteen” (maapalloa litteäksi väittävät saavat väittelytilanteessa yhtä paljon tilaa perusteilleen kuin sitä pallona pitävät. Johtopäätöksenä todetaan ”tasapuolisesti”: maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä!).

Krugmanin mielestä liberaalit antavat valtteja konservatiivisille vastustajilleen pyrkimällä esittämään eri näkökulmia kuhunkin aiheeseen,  jotta asiat tulevat valaistuksi monipuolisesti, kun taas oikeistolaiset esittävät ”ainoita oikeita” mielipiteitään välittämättä tippakaan perustelluista vastakkaisista argumenteista. The New York Timesin kaltainen media  selviää,  jos ei sitten Trump ahneudessaan ja vallanhimossaan onnistu kaappaamaan haltuunsa koko mielipideympäristöä.

Inflaation aiempiin vähättelijöihin kuulunut Krugman myöntää nyt,  että valloilleen päässyt inflaatio on talouden murheenkryyni. Tilanne on johtamassa talouden jarrujen painamiseen molemmin puolin Atlantin valtamerta. Seurauksena taantuman uhka kasvaa. Inflaatio ei kokonaan ole pahasta, mutta kolmannes siitä on laadultaan pysyvämpää.

Vierailtuaan juuri Euroopassa Krugman osoitti ymmärtämystä talousasioiden hoitoa kohtaan vanhalla mantereella. Panokset esimerkiksi Etelä-Euroopan teknologian ja hallinnon infrastruktuuriin ovat olleet tuntuvia ja järkevästi perusteltavissa. Myös demokratian Krugman arvioi olevan Portugalissa ja Espanjassa paremmalla tolalla kuin Yhdysvalloissa. Krugman  toistaa monasti esille tuomansa suopean suhtautumisen Euroopan hitaampaan talouskasvuun: eurooppalaiset pitävät pidempiä lomia antaen vapaa-ajalle sille kuuluvan arvon.

Paul Krugman edustaa parhaita liberaalin demokratian perinteitä ja puolustaa niitä ärhäkästi. Krugmanille tärkeitä kysymyksiä ovat myös  mm. ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvä problematiikka. Viimeksi mainittuun asiaan ilmastomuutoksen kieltäjät  ovat rakentaneet perättäisten puolustusmuurien järjestelmän, jota on vaikea läpäistä. Valitettavasti Krugmanille ei jää haastattelussa mahdollisuutta kommentoida nyt niin populaareja kulttuurisotia.

Krugman on huolineen oikeassa. Amerikkalainen äärioikeistolaisuus ja venäläinen autoritaarisuus kohtaavat ehkä piankin uusien  maailmojen rajalla. Se saattaa tietää maailmanlaajuisia geopoliittisia ja yhteiskunnallisia   järistyksiä.

 

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Mitä Putin todella sanoi?

 


 Vladimir Putin kommentoi Suomen ja Ruotsin mahdollista liittymistä sotilasliitto Natoon  Turkmenistanin pääkaupungissa Ashgabatissa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. Tähän saakka Suomen mahdollista Natoon liittymistä on kommentoitu monitasoisesti virkamies-  ja poliitikkotahoilta, joka on tuottanut kirjavia lausuntoja sen mukaan paljonko asianomainen henkilö on pannut tunnetta ilmauksiin. Välillä on tuntunut, että kukaan ei kontrolloi pahemmin sitä, mitä sanotaan, vaikka Putinin arvellaan säätävän kaikkea.

Mutta ehkä tämä on vain taktiikkaa. Nytkin Dmitri Medvedev ”tasoitti” Putinin sanomisia käyttäen uhkakuvanaan  ohjusten sijoittamista Suomen rajalle. Tuomas Forsberg ilmaisi asian niin,  että Putin on nyt hyvä poliisi ja Medvedevistä on tullut paha poliisi. Tarkoituksellinen muodonmuutosten vaihto-operaatio?

Mutta mitä Putin sitten sanoi?

Sekä Sergei Lavrov että Putin ovat sanoneet Suomelle ja Ruotsille suurin piirtein samoin sanoin, että ”miksi liitytte/pyritte  Natoon, teitä ei ole uhannut mikään”. Putin on todennut tämän asian nyt kahdestikin. Vladimir Putinin mukaan  Suomi ja Ruotsi voivat liittyä Natoon koska vain,  jos näin toivovat.  Se on niiden oma asia. Terve. Mistä päin nyt tuulee? Suomessa tällaisia odotusten vastaisia kommentteja on arvioitu hieman hämillään. Venäjän ”linjasta” on luotu aggressiivisempi kuva. Toinen tapa on  kompromettoida koko puhe.   

Putin totesi lehdistötilaisuudessa nyt, että Venäjälle ei ole ongelma,  jos Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon. Ongelmat nousevat esille vasta,  jos Suomen ja Ruotsin alueelle pystytetään tukikohtia, sijoitetaan pysyviä joukkoja (joka voidaan vesittää kierrättämällä eri maiden joukkoja ja sotilasosastoja tukikohdassa) tai tuodaan ydinaseita. Jopa Naton johtava kenraali antoi ymmärtää, että em. siirroilla – joista ydinaseet eivät muutoinkaan tule kysymykseen -  ei kannata ärsyttää Venäjää.  

Tarkemmin luettaessa ei Putinin ja Medvedevin välillä ole lopulta suurta eroa. Medvedev vain käytti lausuntonsa ohessa omituisia historiaa vääristäviä kielikuvia.

Tuntuu omituiselta napata Putin lausahdusten keskeltä lainaus: ”Kaikki on välillämme hyvin”. Mutta kun ei ole. Ukrainan konfliktinäyttämö  ei poistu agendalta vuosiin. Niin syvästi loukkaavia ovat olleet Venäjän toimet. Tässä tullaan Ukrainan ja Suomen tilanteiden eriparisuuteen,  jota olen näissä kirjoituksissa korostanut: on ajateltu, että ensin Ukraina, sitten Suomi…. Ukrainalla on erityinen paikka venäläisten mielissä, eikä ainoastaan sen vuoksi, että Ukrainassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö. Myös Valko-Venäjä on ajautunut vuosien varrella erittäin lähelle Venäjää. Tarvitaan enää vain yksi askel…  

Ukrainan lähihistoria muodostaa sokean pisteen Putinin verkkokalvolla. Teoriassakaan sodan loppuminen ei ole näköpiirissä. Tykistön ja ohjusten summittaiselta vaikuttava käyttö on siviilien kannalta musertava sodankäymistapa. Mikään ei muuta tehtyä tekemättömäksi. Putinia ei usko kukaan, kun hän väittää, ettei Venäjä ole vastuussa esimerkiksi Krementshukin kauppakeskusiskusta. Mitä Putinia sitten pitäisi uskoa?

Kaiken keskellä Venäjä pyrkii lähettämään täkynä rauhantahtoisempia viestejä ehkä kokeillakseen kepillä kansainvälisten suhteiden jään vahvuutta. Kannat ovat periaatteellisia ja niiden konkretisoituminen on uskonvarainen asia.

:::::::::::::::::::::::::::::

On selvää, että Venäjä vastaa Naton mahdollisiin tukikohta-aikeisiin omilla vastatoimillaan. Tosin varsin yleinen ajattelu on ollut se,  että Venäjä olisi aloitteellinen asejärjestelmien siirroissa rajalle!

On kaksi tapaa kommentoida Putinin puheita Suomesta, Ruotsista ja Natosta. Toisen mukaan ei korosteta jännitteitä toistemme taholta, mutta toisen mukaan Suomen ja Ruotsin takana on Nato-potentiaali, joka  nostattaa jännitteitä.

Joskus on eri perustein (mm. väittämällä, että Venäjän johdon pelko länttä kohtaan johtuu sisäpoliittisista syistä) pyritty väheksymään Naton merkitystä Venäjän (tai Ukrainan kautta Venäjän) uhkana tai viholliskuvana. Mutta venäläisten esille tuomaa Nato-pelkoa on vaikeaa osoittaa pötypuheeksi. Venäjä koki Ukrainan Nato-toiveet (tai yleensä länsiyhteydet) eri tavalla uhkaksi kuin Suomen ja Ruotsin pitkäaikaisten läntisten kumppanuuksien muuntumisen potentiaaliseksi Nato-yhteistyöksi. Ukraina oli ja on Naton laajentumisskenaariossa uhka tai kirjoittamaton lehti Venäjän kannalta. Ja samalla se halutaan pitää osana Venäjän etupiiriä – tavalla tai toisella.

Yksinkertainen johtopäätös kaikesta voisi olla , että Suomi ei ole enää pelkkä (hyvä) naapuri Venäjälle vaan myös vihamieliseksi arvioidun sotilasliiton  jäsen. Lähes kaikkea Suomen tekemistä arvioidaan nyt ja tulevaisuudessa  korostetusti sotilaspoliittinen strategia taustana. Suomi on näin halunnut ja sen  on syytä ottaa tämä  huomioon tulevissa skenaarioissa.

Mikä on siis totta ja mikä vain mielipiteenilmaisua käytävissä yksinpuheluissa tai epäilyksen sävyttämässä vuoropuhelussa? Poliittinen varjonyrkkeily jatkuu sodan kestäessä ja joskus joku taho kertoo, miten päästiin epävakaaseen rauhantilaan.