Koronaepidemian väliaika-arvio

 

 

Ovatko hallituksen ja virkamiesten koronatoimet olleet riittäviä ja asianmukaisia? Tästä on keskusteltu nyt,  kun ollaan ohitettu koronan ensimmäinen aalto ja toinen aalto on ”hyvässä vauhdissa”.

Kantaa ovat ottaneet mm. politiikantutkija  Johanna Vuorelma Ylen aamussa 14.8.2020 ja toimittaja Tuomas Niskakangas Hesarissa (”Suomi näyttää nousevan Euroopan-mestariksi koronataantuman torjunnassa”) samoin 14.8.2020. Mielenkiintoisella tavalla nämä kaksi ovat eri linjoilla tapahtuneesta ja seuraamuksista. Mittatikku on toki erilainen, toinen puhuu taloudesta (Niskakangas), toinen pandemian vastaisten rajoitteiden asettamisaikatauluista (Vuorelma).  Samoista koronaepidemian seuraamuksista on kuitenkin  kyse.

On muistettava, että nyt ollaan tietovirran keskellä esimerkiksi talouslukuja arvioitaessa. Läheskään lopullista arviota taloudesta ei voida tietenkään esittää.  Sama koskee taudin etenemistä. Juuri nyt valmistaudutaan torjumaan pandemian toista aaltoa.

Vuorelma tarkastelee Ylen aamussa epidemian torjuntaa ja hallituksen ja virkamiesten viestintää toimenpiteiden oikea-aikaisuuden näkökulmasta. Hän asettuu ehdottoman tuntuisesti hallituksen toimia arvioidessaan sille kannalle , että hallitus on ollut ”reagoiva” (lue: liian hitaasti reagoiva). Sen sijaan - Vuorelman mukaan - hallituksen olisi pitänyt olla ”proaktiivinen” (ennakoiva) toimissaan.  Mutta entäpä, jos Vuorelman ajatuskulku onkin virhearvio? Hallitus olisi toki voinut toimia nopeammin joissakin kriisin tilanteissa, mutta toisaalta erehdysten  määräkin olisi voinut kasvaa ennakoivasti toimittaessa. Hallituksen ”reagointilinja” mahdollisti muualta maailmasta saatujen tietojen ja muualla tapahtuneiden erehdysten huomioimisen. Tämä on yksi mahdollinen syy, miksi tartunta- ja  kuolleisuusluvut ovat jääneet Suomessa toistaiseksi  mataliksi. Joka tapauksessa Suomi on selvinnyt ”reaktiivisuudellaan” kriisin ensimmäisestä vaiheesta verrattomasti monia muita maita paremmin.

Vuorelmalla on muutakin kritisoitavaa. Hän sanoo, että (hallituksen) kova retoriikka luo kuvaa kovista toimista, jotka ovat olleet oikeasti vain suosituksia. En ole havainnut ”kovaa retoriikkaa” suuremmassa määrin käytetyn. Asia pulpahti esille,  kun Krista Kiuru tiedotustilaisuudessa astui virkamiesten tontille esittäessään tulevia tiukkoja toimenpiteitä mm. karanteenia koskien. Muita tapauksia en ole havainnut tartuntatautilain voimassa ollessa. Valmiuslakivaihe oli tapaus erikseen.

Vuorelma totesi myös, että viranomaisvalvonnan puuttuessa vaarana on naapurivalvonta. Uskon että naapurivalvontaa tapahtuu joka tapauksessa: eri ihmiset suhtautuvat normeihin eri tavalla ja tarkkuutta vaativat puuttuvat helposti huolimattomampien tekemisiin. Yleensä meillä on ollut päinvastainen ongelma: arvostellaan ”holhousyhteiskuntaa”, joka puuttuu yksilön toimiin liian kärkkäästi.

Se on totta, että valtion ja yksilön suhde on koronakriisin ytimessä. Rajanveto on hankalaa, koska valtiovallan jatkuva puuttuminen - jolla varmistetaan sääntöjen noudattaminen - on usein ristiriidassa  sen kanssa,  että samalla vedotaan yksilön omaan aktiivisuuteen tautia torjuttaessa.  Jos ymmärsin  oikein,  Vuorelma luottaa voittopuolisesti julkisen vallan valvontaan ja ohjeistukseen eikä jättäisi yksilön varaan sääntöjen noudattamista. Kysymys lienee loppujen lopuksi siitä,  kuinka paljon kansalaiset luottavat julkisiin toimijoihin. Mitä enemmän he luottavat, sitä enemmän he itsekin noudattavat yksilötasolla sääntöjä!

:::::::::::::::::::

Niskakangas arvioi hallituksen ja Suomen valtion koronanvastaisen  torjunnan onnistumista tulosten näkökulmasta. Tarkastelu pitää sisällään taloudenhoidossa onnistumisen. Näkemys on erilainen kuin Johanna Vuorelman,  joka on hyvin kriittinen hallituksen toimiin.  Niskakangas taas näkee yhteiskunnan toimijoiden  pääosin onnistuneen, koska lopputulos on vähintään kohtuullinen, ellei peräti erinomainen.

Mitkä ovat onnistumisen syyt? Nostaisin ykköseksi yhteiskuntajärjestelmän toimivuuden kokonaisuudessaan. Tässäkin viittaan suomalaisen luottamusyhteiskunnan vahvuuteen, joka on todettu myös kansainvälisissä vertailuissa. Hyvin järjestäytynyt yhteiskunta selviää parhaiten suurista megaluokan kriiseistä.

Niskakangas pysyttäytyy arviossaan talouden tunnusluvuissa. Hän ottaa esille bkt:n kehittymisen ennakkoluvut huhti-kesäkuulta,  jotka osoittavat, että Suomi on ollut menestyjä tässäkin suhteessa. Toki ennakkolukuihin on syytä suhtautua lievällä varauksella, mutta tässä vaiheessa Suomi on jopa selvä ykkönen, sillä talous supistui EU-maista vähiten (- 3,2 %) edelliseen vuosineljännekseen verrattuna.

Merkittävä syy menestykseen on kevään tautihuipun hoitaminen laadukkaalla tavalla. Teollisuuden rattaat pidettiin käynnissä lähes kauttaaltaan. Sama koskee kauppojen aukioloa. Suomea auttoi teollisuuden rakenne,  joka perustuu pitkiin tilaussopimuksiin. Toki tähän on jätettävä varaus,  joka on erehdyttänyt talouden ennustajat aiemminkin: Suomen vientiriippuvainen teollisuus  ottaa vastaan suurimman taakan vastaan vasta viiveellä.

Suomen yritystukia (1,3 miljardia euroa) arvosteltiin keväällä, mutta jälkikäteen voitaneen sanoa, että yritystuet elvyttivät yrityksiä oikeasti pahimman kriisin yli. Myös pankit saivat niille harvoin suunnattua kiitosta, kun ne tarjosivat lyhennysvapaita. Verottaja, työttömyyskassat ja työeläkeyhtiöt ovat olleet samassa asiakkaita tukevassa rintamassa. Yritykset kohtelivat toisiaan pidättyvästi tavaran ja palvelujen veloitustilanteissa.

Raha on pysytellyt liikkeessä epidemian alusta lähtien.

Suomalaisen yhteiskunnan teknistä edellä kävijän roolia voidaan onnitella etätyön massiivisesta käynnistymisestä. Tämä ”kokeilu” lienee tarjonnut monelle aiheen pysyvien etätyökäytäntöjen synnyttämiseen.

Suomalaisten moitittu sukanvarteen säästäminen on sekin osoittautunut siunaukseksi,  kun käteistä on pystytty käyttämään välittömästi elvyttävään palvelujen ja tavaroiden ostoon. Sen lisäksi piensijoittajat ovat olleet liikkeellä osakemarkkinoilla.

Ilmeisesti myös pahimmiksi palvelualan kärsijöiksi mainitut matkailu- ja ravintola-ala eivät ole kärsineet niin raskaasti kuin pelättiin.

Koronakertomus jatkuu….  Tuntuu siltä,  että jotkut – ehkä poliittisista syistä -  haluavat nähdä tilanteen synkempänä kuin se onkaan. Parasta olisi kuitenkin välttää ylireagointia puoleen tai toiseen.

 

 

Maksaisinko valtionvelan pois vai en?

A-studiossa 29.6.2020 käsiteltiin paljon esillä ollutta kysymystä julkisen velan takaisin maksamisesta otsakkeella ”Pitääkö valtionvelka maksaa takaisin?”. Keskustelemassa olivat Sixten Korkman, Emilia Kullas, Vesa Puttonen ja Jussi Ahokas, kaikki meritoituneita talouden asiantuntijoita.

Keskustelu lainehtii netissä edes takaisin eikä populismilta ole voitu välttyä. Lisäksi liioiteltu tai tahallinen väärinymmärtäminen viettävät riemujuhliaan. A-studiossa keskustelleet alan ihmiset kyllä pitivät keskustelun tasokkaana.

Lähtökohta on tietenkin se, mistä nykyinen velan nopea kasvattaminen käynnistyi. Koronaepidemia sopii varmaan kaikille vastaukseksi. Mikään puolue ei ole kiistänyt velanoton tarpeellisuutta tautiepidemian seurausten hallitsemiseksi. Nyt velkapelkoisimmat vaativat kiivaasti velanmaksun aikataulun kertomista. Voin sanoa tähän, että aikatauluja voidaan laatia sormiharjoituksena, kunhan niiden varaan ei lasketa betoninvarmasti. Joka tapauksessa 10 vuotta on lyhyt ajanjakso sen määrittämiseksi, milloin velkaa voidaan huomattavassa määrin maksaa takaisin. Yhtä selvää on, että velan taso jää kaiken jälkeen huomattavasti korkeammalle tasolle, kuin mihin päädyttiin vuonna 2020 ennen kriisin käynnistymistä. Jos velkaa aiotaan vähentää miljarditolkulla muutamien vuosien sisällä, edellyttää se huomattavan korkeaa työllisyyttä, huomattavaa viennin lisäystä ja joka tapauksessa korkeaa työn tuottavuuden ja talouden kasvun tasoa. Mikään ei viittaa siihen, että ihmeitä tapahtuisi. Suuret verotuksen kiristykset ja palvelujen tason leikkaaminen ovat epärealistisia, ellei haluta työmarkkinoille sekasortoa. Parasta on melkeinpä sanoa, että velan kanssa pitää oppia elämään.

Sixten Korkman puhui A-studiossa julkisen velkasuhteen (velka/bkt) vakiinnuttamisesta, joskin lisäsi, että päämäärä velanhoidon tason asettamisessa on hyvä olla olemassa. Päämäärä voinee tulla kyseeseen jollakin yleisellä tasolla. Mihinkään Ceausescu-tyyppiseen velanmaksun hirttosilmukaan ei pidä päätä työntää.

Emilia Kullaksen mukaan pitäisi olla suunnitelmia siitä millaisen velkataakan Suomi kestää eli millaisen velan kanssa pystymme elämään. Tähän voi vastata, että tavoite on ratkaisevasti kiinni siitä, millaisiin kasvulukemiin päädymme. Jos kasvuluvut määritetään muutamilla mittareilla, voitaneen velan bkt-suhde määrittää jollakin karkealla tasolla esimerkiksi vuonna 2030. Myös Jussi Ahokas korosti velkasuhteen (velka/bkt) merkitystä ja sitä, että velkasuhde saadaan stabiloitua. Minusta tuntuu, että monet voivat yhtyä toisaalta Ahokkaan mielipiteeseen, toisaalta Korkmanin mielipiteeseen. Keskustelussa ei menty soveliaan velkasuhteen määrittelyssä tarkemmalle tasolle, jolloin erot keskustelijoiden välillä olisivat tulleet esille mahdollisesti jonkin verran eriävinä käsityksinä.

Vesa Puttonen piti yleensäkin kummallisena sitä, että A-studioissa pitää käydä keskustelua siitä pitääkö velkaa (siis velkAA!) maksaa takaisin. Tietenkin pitää. Huomattavaa on, että A-studion otsake oli kategorisempi eli ”pitääkö valtionvelka (siis velkA) maksaa takaisin”. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta näiden välillä on vissi ero!

Vesa Puttonen muutoinkin liioitteli niiden sanomisia, joiden mielestä velkaa voidaan ottaa surutta. En ole tällaista suurpiirteisyyttä kuullut keneltäkään, en edes Paavo Arhinmäeltä. Onneksi Sixten Korkman palautti keskustelun realistisemmalle tasolle: Suomen kansan suuri enemmistö kantaa huolta velkaantumisesta.

Korkman ymmärsi myös niitä, jotka ovat vaatineet velanhoitotoimenpiteitä jo nyt, kun elvytys on meneillään, mutta paalutti päätöksenteon ja toteutuksen eriaikaisuutta: elvytyspäätökset ja velanhoitosuunnitelma voidaan tehdä samanaikaisesti, mutta velanhoidon toteutus tapahtuu myöhemmin.

Oleellista on pitää velanhoitosuhde siedettävänä – niin kuin se Suomessa on pidetty.

Eriäviä näkemyksiä keskustelijoiden välillä tuli verrattaessa valtion velkaa yksityiseen velkaan. Puttonen ja Ahokas näkivät niiden olevan lähempänä toisiaan kuin Sixten Korkman. Puttonen: valtio voi ottaa ikuisesti velkaa, jos sen kansantalous kasvaa ja varsinkin, jos kansantalous kasvaa nopeammin kuin velan kulut. Suomen kansantalous on kehittynyt valitettavan hitaasti viime vuosikymmenellä. Kansantalous saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason vasta viime vuonna. Valtion velka tuplaantui. Ahokas: vaihtotaseen tasapaino on viime kädessä mittari, jolla ulkomaiset sijoittajat mittaavat valtiontalouden kestokykyä. Valtiontaloutta kokonaisuudessaan ei pitäisi päästää alijäämäiseksi.

Korkman korosti, että Suomen velkasuhde on eurooppalaisessa vertailussa kohtuullisen hyvä (alle 60 prosenttia juuri ennen koronakriisiä). Nyt arvio on, että vuosikymmen päättyessä velkasuhde päätyy 90 tai 100 prosenttiin. Puttonen arvioikin realistisesti, että 100 prosentista tulee Euroopassa uusi normaali. Suomi sijoittuisi tällöin euromaiden keskivaiheille velkaantuneisuusasteessa.

Korkman painotti kestävyysongelmaa yli ja ohi koronakriisin. Viime mainittu voidaan selättää ehkä kohtuullisella aikataululla, mutta kestävyysongelma (väestön vanheneminen) on pysyvämpää laatua. Korkman suhtautui kuitenkin positiivisesti Suomen kansantalouden kestävyyden odotusarvoon: Suomi ei tule ajautumaan tilaan, jossa monet muut maat ovat olleet, tai johon ne joutuvat.

Kuka löytäisi viisasten kiven kaikkiin nykyajan omituisuuksiin, kuten negatiivisiin korkoihin, aneemiseen talouskasvuun ja olemattomaan inflaatioon? Japani on näissä kysymyksissä paradoksi lähes 250 prosentin velkaantumisasteineen (velka on omassa valuutassa, puskurina on mahtava valuuttavaranto), ilman että se näkyy konkreettisena kriisinä jokapäiväisessä elämässä. Yksi ”omituisuus” on, että Suomen valtio maksaa korkoja vuonna 2020 vähemmän kuin kertaakaan 30 vuoteen (vain n. 0,9 miljardia euroa samaan aikaan, kun valtion budjetti on 67 miljardia euroa) osin EKP:n osto-ohjelman ansiosta.

Siinä piisaa miettimistä, mistä moinen odottamattomien talouden muutosten ketju johtuu, ja miksi talouden aneeminen vaihe vain jatkuu ja jatkuu.

Korkman viitasi puheenvuorossaan Larry Summersiin, jonka mielestä länsimaissa kysymys on liian vähäisestä kulutus- ja investointikysynnästä suhteessa tuotantomahdollisuuksiin (tähän taas syinä ovat mm. väestön ikääntyminen, teknologinen kehitys, tulonjaon epätasaisuus anglo-amerikkalaisissa maissa jne.).

Yhteenvetona voisi sanoa, että keskustelijoilla oli taustoistaan johtuen hiukan erilaisia painotuksia. Tässä asetelmassa Puttonen ja Korkman asettuivat eri päihin, vaikka varsinaisia erimielisyyksiä ei syntynytkään: Puttonen suhtautui huolestuneemmin valtion velkaantumiseen, kun taas Korkman näki liikkumavaraa, jos talouspolitiikka ei kiristetä tarpeettomasti.

Päätettäköön tämä kirjoitus Sixten Korkmanin yllättävään vetoon: tällä hallituksella, joka meillä nyt on, olisi edellytyksiä tehdä talouden kannalta ikäviäkin päätöksiä, koska se on niin suosittu!

Näännymmekö velkataakan alle?

Kansanedustaja ja vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Paavo Arhinmäki herätti keskustelua väläyttämällä Kansan Uutisten juhannushaastattelussa, että valtion ei tarvitse maksa lainojaan pois. Totta onkin, että käytännössä vanhat velat - niitä pois maksettaessa - korvataan uusilla lainoilla.

Turhan kategorisesti Arhinmäki asiansa esitti: Suomikin on kuulunut valtioihin, joka on vähentänyt velkaansa. Tämä tapahtui 1990-luvun alun laman ja finanssikriisin (2008) välissä, jolloin sekä valtion että julkisyhteisöjen yhteenlasketut velat vähenivät ajoittain 14 lihavan vuoden (1994-2007) aikana absoluuttisestikin, ei paljoa, mutta kuitenkin. Tärkein mittari eli julkisyhteisöjen velkojen suhde bruttokansantuotteeseen aleni em. välillä lähes 60 prosentista lähelle 30 prosenttia. Kannattaa huomioida, että edes 1990-luvun laman synkimpinä vuosina julkisyhteisöjen velan bkt-osuus ei noussut 56-57 prosenttia korkeammalle.

Arhinmäki viittaa Suomen valtion erittäin alhaisiin – jopa miinusmerkkisiin - korkomenoihin. Suomi on viimevuosina hyötynyt siitä, että uusien velkojen korot ovat olleet vanhempien velkojen korkoja alhaisemmat. Myös Arhinmäen toteamus, että kaikkihan joutuvat nykytilanteessa ottamaan (korona)velkaa pitää suurin piirtein paikkansa.

Maksavatko talouskasvu ja inflaatio velat pois? Kyllä, takavuosina näin tapahtui, mutta nyt inflaatio on ollut vuosia vähäistä ja talouskasvu on ollut aneemista. Niinpä finanssikriisin ja tämän päivän (2020) välisenä aikana velkojen bruttokansantuoteosuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan. STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina näyttää olevan sitä mieltä, että pikemminkin kuin puhutaan vanhan lainan maksamisesta pois korvaten se uudella, pitäisi puhua lainan ”hoitamisesta”.

Käsitän Arhinmäen kommentin siten, että hän näkee Suomen talouspoliittisen johdon vetäneen vuosikymmenien ajan liiallista niukkuuden linjaa, väljempikin talouspolitiikka olisi ollut perusteltua.

Edellä esitetystä huolimatta minuakin hirvittää julkisen talouden alijäämän kasvaminen 8 prosenttiin (kun oli päästy ennen koronaa alle kolmen prosentin tasoon), mikä merkitsee julkisen velan kasvua lähes 20 miljardilla eurolla.

Velkasuhde (julkinen velka/bkt) on pysynyt pitkään noin 60 prosentissa, mutta nousee nyt koronakriisin seurauksena tällä vuosikymmenellä - arvioijasta riippuen - 80-100 prosenttiin, joka on korkeahko bkt-osuus, mutta on kaukana Kreikan tai Italian tai Japanin vastaavista. Myös Yhdysvaltain velkasuhde - osin Donald Trumpin koronahuolettomuuden seurauksena – on kiivennyt pitkälti yli sadan.

::::::::::::::::::::::

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt. Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta käsitteestä, sillä austeritylla voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi siis kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä (ja lisääntyvästä) velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja lapsilisien leikkauspolitiikkaan), vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on…..kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle vuosikymmenestä toiseen?

::::::::::::::::::

Hätkähdyttävää on, että koronakriisin seurauksena näytettäisiin olevan luopumassa austeritysta ja poliittiset tahot yli puoluerajojen ovat hyväksyneet tukipolitiikan ja elvyttävän talouspolitiikan, jota vielä finanssikriisin yhteydessä ylenkatsottiin. Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Julkisessa keskustelussa tietyillä tahoilla meillä edelleen vallitsee Snellmanin austerity-henki. Niinpä toistuvasti viitataan syksyn budjettiriiheen, jossa väitteen mukaan veri punnitaan. Seurauksena sopeutus kurjistaa tavallisen kansalaisen elämää. Itse suhtaudun melko levollisesti talouden ja leikkauspolitiikan kurjistamisuhkailuihin.

Kaikesta huolimatta kasvun aneemisuus säilyy Suomen ja monien muiden kehittyneiden maiden vitsauksena. Totta kai haluttaisiin saada talouteen liikkumavaraa, ettei koko aikaa tarvitsisi taistella niukkuuden kanssa. Huono asia on, että länsimaat näyttävät menettäneen kyvyn nostaa tuottavuutta. Tuottavuuden nousu olisi välttämätöntä eläköitymisen ja ilmastonmuutoksen kustannusten kattamiseksi.

Kaikki tämä merkitsee, että velkaantumistaso jää selvästi totuttua korkeammalle tasolle puhuvat ”sopeuttajat” mitä tahansa.

Työn tuottavuus ykkösprioriteettina

T&Y -lehden vuoden ensimmäisessä numerossa 1/2020 haastatellaan professori Jouko Vilmusta mm. työn tuottavuuden problematiikasta. Haastattelu on otsikoitu ”Suomeen tarvitaan korkean tuottavuuden työpaikkoja”. Tästä teemasta olen itsekin kirjoittanut lukuisia blogikirjoituksia.

Aluksi hieman taustaa…..

Työttömyys ja työllisyys ovat nyky-yhteiskuntia eniten puhuttavia aiheita. Ennen koronapandemiaa työllisyys määrällisillä mittareilla kehittyi myönteiseen suuntaan monissa maissa. Hajatietoina voidaan poimia muutamia esimerkkilukuja muutamien maiden alhaisista työttömyysluvuista: Unkari 3,5%, Tsekki 2,2 %, Itävalta hieman yli 4 % ja Yhdysvallat 3,6 %. Ollaan lähellä täystyöllisyyttä, ja jopa ns. ”luonnollisen työttömyysasteen” alapuolella. Asiat ovat siis periaatteessa hyvällä tolalla, mutta samaan aikaan ongelmia piisaa: inflaatio ei nouse, työn tuottavuus ei kasva ja työpaikkoja ei synny riittävästi hyväpalkkaisille aloille.

Työttömyysasteella ei siis yksin ratkaista työttömyyden ja työllisyyden ongelmaa.

Yhdysvalloissa on kehitetty ”Job Quality Index” -mittari (JQI) työpaikkojen laadun määrittämiseksi. Laadun mittarina käytetään työstä maksettavaa palkkaa. Työttömyyttä mitataan normaalisti määrämittareilla. Job Quality Index asettaa tämän yksinomaisena tavoitteena kyseenalaiseksi. Indeksissä on kysymys siitä tarjoavatko uudet työpaikat olemassa olevaa keskipalkkaa paremmat vai huonommat ansiot ja onko työtunteja vähän vai koko työpäivän verran.

Olen käsitellyt aihetta monista eri näkökulmista aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt käytettävissä on hyvä mittari tarkoitusta varten.

JQI:n mukaan huonojen työpaikkojen määrä Yhdysvalloissa on ylittänyt hyvien työpaikkojen määrän useiden vuosikymmenien ajan. Työttömyysluvut sinänsä ovat alentuneet finanssikriisin jälkeen ja ovat itse asiassa alimmalla tasolla 50 vuoteen, mutta JQI-indeksi on heikentynyt 30 vuoden ajan (so. työpaikat ovat heikentyneet laadultaan). Nyt JQI-indeksi on alemmalla tasolla kuin ennen finanssikriisiä.

En tiedä onko kehitys ollut näin dramaattista muissa kehittyneissä maissa - tuskin - mutta suunnan Yhdysvaltain esimerkki tarjoaa.

::::::::::::::::::::::

Jouko Vilmunen toteaa T&Y:n haastattelussa Suomen hallituksen pyrkivän ikääntyneiden, pitkäaikaistyöttömien, osa-aikaisten ja työrajoitteisten työllistämiseen. Hän ymmärtää solidaarisuuden merkityksen, mutta ”nämä ovat todennäköisesti sellaisia henkilöitä, jotka työllistyvät matalapalkka-aloille, ja se ei ole veropohjan kasvattamisen kannalta hyvä asia”.

Sinänsä Vilmunen pitää työttömyyden vähentämistä prioriteettina.

Vilmusen mukaan työllistämistoimet tulisi kohdistaa tuottaviin yksityisen sektorin työpaikkoihin. Tämä taas merkitsisi tuottavuuden kasvua, jonka taustalla on ”inhimillistä pääomaa ja hyvää teknologiaa”. Ymmärrän itse niin, että tarvitaan molempia, matalapalkkaisia työpaikkoja työttömyysasteen alentamiseksi, ja korkean tason työpaikkoja tuottavuuden kohottamiseksi. Ensin mainitun saavuttamiseksi tarvitaan myös Vilmusen vierastamia julkisen alan työpaikkoja.

Vilmusen järjestys on se, että edistetään teknologian (ja siis koulutetun työvoiman) levittäytymistä talouteen ja sitä kautta tuetaan tuottavuus- ja talouskasvua. Tämä kaikki vetää pienituloisia ihmisiä mukaan hyödynsaajiksi.

Esimerkiksi Ruotsiin verrattuna olemme jäljessä tuottavien työpaikkojen muodostamisessa. Suomi luottaa edelleen liiaksi teolliseen rakenteeseen. Ruotsi on kehittynyt palveluyhteiskunta.

On helppo yhtyä Vilmusen pyrkimykseen muodostaa työn tuottavuutta lisääviä työpaikkoja, mutta kilpailukyky haasteet ovat myös melkoiset. Tähän lääkkeenä on tietenkin koulutus, mutta tämän kliseen toistaminen ei auta. Pitää tutkia millaista koulutusta tänä päivänä tarvitaan. Koulutuksenkin on muututtava.

Toivoa voisi pistää meneillään olevan koronakriisin synnyttämien uutta luovien työskentely- ja koulutustapojen vakiinnuttamiseksi myös kriisin jälkeen.

Tällä kertaa on toisin – oikeasti!

Marko Junkkari käsittelee 15.3.2020 HS:n esseessään ”Keskiviikkona kello kolme karhu kaatoi härän” nykyistä korona/talouskriisiä monestakin eri näkövinkkelistä. Kriisi muistuttaa ”sodan sumuna” tunnettua ilmiötä, jossa kaiken taistelun tuoksinassa ei saada tarkoin selvää, mitä on tapahtumassa. Esimerkiksi on vaikea erottaa syy-seurausketjua sairastumistapausten ja talouden anemian keskellä.

Junkkari viittaa härkämarkkinoiden (pörssien nousuhuuman) vaihtumiseen karhumarkkinoihin (kurssien romahtamiseen) koronaviruksen ja monen muun asian yhteisvaikutuksena. Toistakymmentä vuotta jatkunut pörssien nousu on taittumassa jyrkkään alenemaan. Junkkari viittaa myös Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffiin kuuluisaan teokseen ”This Time Is Different” (Junkkari kääntää kirjan nimen muotoon ”Tämä kerta on erilainen”, minä olen käyttänyt aiemmissa kirjoituksissani muotoa ”Tällä kertaa on toisin”), joka ilmestyi finanssikriisin aikoihin. Kirjoittajat esittävät, että reagointi syklisen talouden vaihteluiden tulemaan on aina sama: kerta toisensa jälkeen markkinoiden äkkikäänne yllättää sekä asiantuntijat että spekuloijat. Luin melko tuoreeltaan teoksen. Sittemmin kirjasta paljastui excel-taulukoiden laskuvirhe. Virhe koskee Rogoffin ja Reinhartin kehittämää ”90 prosentin sääntöä”: sen mukaan - kun valtion velka ylittää 90 prosentin rajan BKT:stä - on erittäin vaikeaa pysäyttää jatkuvaa velkaantumista ja käynnistää kasvua. Monissa maissa toteutuneiden lukujen perusteella talouden kasvu näyttää jatkuvan 90 prosentin velan jälkeenkin, joten johtopäätös 90 prosentin kohtalokkuudesta oli siis väärä.

Kirjasta on kuitenkin muodostunut kriisitaloustieteen klassikko. Teos on toiminut välikappaleena isossa riidassa, joka koskee keynesiläisyyden ydintä: tuleeko taantumassa elvyttää (ottaa lisää velkaa) vai säästää. Kuinka ollakaan olemme parhaillaan tämän problematiikan äärellä. Jokin on kuitenkin muuttunut, sillä hämmästyttävän moni on sillä kannalla, että nyt on finanssipoliittisen elvytyksen aika sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Velkaelvytys hyväksytään mukisematta vasemmalla ja oikealla. Tämä ajattelu voidaan varmaan johtaa meneillään olevan kriisin syvyydestä. Nyt on tosi kysymyksessä.

:::::::::::::::::::

Haluaisin vielä tuoda esille oman näkemykseni Rogoffin ja Reinhartin kirjan pääviestistä. Se nimittäin koskee kysymystä, miksi talouden kuplat toistuvat ja vieläpä saman kaavan mukaisesti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Reinhart ja Rogoff tutkivat talouden kriisejä ainakin viimeiseltä 150 vuodelta ja päätyivät karuun johtopäätökseen: menneistä ei ole haluttu ottaa oppia. Aina uusi sukupolvi unohti edellisen sukupolven opetukset ja syöksyi uusiin kuplia tuottaviin seikkailuihin. Päinvastoin kuin monet kuvittelevat eivät talouden lait ole juuri muuttuneet 1850-luvun puolenvälin jälkeen. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa syöksyttiin rahamarkkinakriiseihin vuosina 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 (vain kriisin keskeinen vuosi mainiten). Vietettiin laissez faire -riemujuhlaa karmein seurauksin. Ihmisten pankkiin tallettamat rahat hukattiin riskisijoituksiin.

Vuosikymmeniä jatkuneen rauhallisemman (lue: säännellymmän) kauden jälkeen on sama meno jatkunut 1980-luvulta alkaen rahamarkkinoiden vapauttamisen seurauksena.

Reinhartin ja Rogoffin kirja muistuttaa finanssikriisiä edeltäneistä tapahtumista, kun pankkien meklarit väittivät ottaneensa oppia edellisestä kuplasta/taantumasta ja ymmärtävänsä nyt, mikä meni pieleen…. ja tekivät taas samat virheet uudelleen, koska eivät olleet tosiasiassa oppineet edellisestä kerrasta yhtään mitään. Uusliberalismi sokaisi sen hengessä toimineet uskovaiset perusteellisesti.

::::::::::::::::::::::

Em. historian tapahtumat viittaavat muutosten ennakoimattomuuteen. Mutta onko tällä kertaa kysymys ennakoimattomasta muutoksesta? Lukemattomat indikaattorit viittaavat siihen, että talouden jyrkkä muutos oli ennustettavissa. Koronaviruksen roolina oli katkaista kamelin selkä. Mielenkiintoista on nähdä muuttaako koronavirus talouden suhteita ja rakenteita pysyvästi vai palataanko entiseen menoon, kun virusepidemia on takanapäin. Nähtävissä on, että koronan seurauksena kansainväliseen työnjakoon ja itse työn rakenteeseen on tulossa ja on jo tullut muutoksia. Muutoksista jäänee kaikissa tapauksissa joitakin seuraamuksia. Onko nyt sanottava, että tällä kertaa kaikki on oikeasti toisin?

Monet viittaavat Nassim Nicholas Talebin lanseeraamaan käsitteeseen ”Musta joutsen” kuvaamaan jonkin tapahtuman äkillistä ja ennakoimatonta muutosta, jolla on dramaattinen vaikutus kehitykseen. Koronavirusta voitaneen pitää Mustan joutsenen mutaationa. Väliin tulevana muuttujana se saattoi laukaista taantuma- tai lamakehityksen, joka oli muutoinkin valmiina vaanimassa. Vastaväittäjät sanovat, että toisaalta koronakin voidaan nähdä aiempien epidemioiden vääjäämättömänä seuraajana. Onko se siis oikeasti ”Musta joutsen”?

Suhtaudun Musta joutsen -syndroomaan hiukan skeptisesti. Odottamattoman tapahtumasarjan edellä on usein tapahtunut monia asioita, jotka ovat viitanneet tulevaan dramaattiseen muutokseen, vaikka paradigman muutosta - eksaktia käännekohtaa - onkin ollut vaikea ennakoida.

Voi olla ennenaikaista väittää, että nyt olemme jonkin uuden äärellä. Syynä ovat paljon suuremmat kysymykset kuin koronavirus tai tämänhetkinen taantumauhka. Nyt vallitsee aidosti globaali talous (ja vitsauksetkin ovat globaaleja), inflaatio on hävinnyt (globaalien optimoitujen tuotantoketjujen ansiosta), korot ovat kehittyneissä maissa olemattomia tai miinusmerkkisiä, talouskasvu hipoo nollaa, jne. Kansainvälisen kaupan sääntöjä koetellaan, kapitalismi on vaurioitunut ja keskuspankit ovat syösseet markkinoille rahaa.

Yhteisiä pelisääntöjä joudutaan hakemaan, mutta pystytäänkö luomaan talousrakenteen uusi ”Bretton Woods”? Juuri Bretton Woods (1944) vahvisti kansainvälisen työnjaon pohjarakenteen. Siihen jäi kuitenkin valuvika: se oli liian Yhdysvallat- ja Eurooppa-keskeinen verrattuna sittemmin seuranneeseen globaaliin talouteen. Lienee niin, että ei ole paluuta yhteisiin sääntöihin. Päinvastoin näyttää siltä, että erityisesti Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä ajattelevat hyvin itsekkäästi omaa etuaan kaikkien globaalien ongelmien keskellä.

Koronavirus on yksi demokraattisen ja autoritaarisen yhteiskunnan testeistä. Autoritaarinen Kiina pystyy – siltä ainakin näyttää – selviämään kuiville nopeahkosti. Se jää pohdittavaksi, mikä oli kiinalaisen autoritaarisen salailukulttuurin osuus itse infektion syntymisessä. Liberaalit demokratiat ovat tiukoilla. Demokratioiden vapausarvot ovat koetuksella: ne suorastan ajetaan kokeilemaan yhteiskuntavapauksien rajoja. Eteläkorealainen kompromissi koronaviruksen torjunnassa houkuttaa monia yksilövapauksien rajoittamisesta huolimatta.

Jotkut näkevät tapahtuneen seurauksena laajemman skenaarion, uuden globalisaatiovastaisen maailmanjärjestyksen. Paradoksi on, että mitä tiiviimmin ihmiset ovat globaalissa yhteydessä toisiinsa sitä heimoutuneempia he haluavat olla. Korona on yksi vilkkaan globaalin yhteydenpidon ja liikenteen seuraus ja rajojen kiinnipistäminen on sen vastavoima.

PS

Kun muutama vuosi sitten kävin New Yorkissa, vierailin tietenkin New Yorkin pörssin edustalla Arturo Di Modican härkäpatsaalla. Kiinalaiset nuoret naisturistit hieroivat härän palleja vanhan tavan mukaan. Mikään ei ole auttanut, taas kerran ollaan tilanteessa, jossa taantumakarhu on päässyt härän kimppuun.

Huonosti menee…..

Helsingin Sanomat on ottanut asenteellisen tuntuisesti kantaa Suomen talouden tilaan ja sen tulevaisuuden näkymiin. Kysymys ei ole siitä, etteikö talous olisi haasteiden edessä, mutta kaiken näkeminen mustana ei ole hedelmällistä tulevien tilanteiden ennakointia.

Mielenkiintoista oli panna merkille OP:n tuore ennuste tämän vuoden talouskasvusta, pankki nimittäin korotti ennakoimaansa kasvuprosenttia 1,2 prosentista 1,4 prosenttiin. Sekä palveluvienti, laivatoimitukset että vähittäiskaupan myynti ovat piristyneet. Toki OP pitää ensi vuoden kasvuennustuksen 0,5 prosentissa. Tärkeää on kuitenkin havaita, ettei Suomen talous ei ole missään taantuman syövereissä, vapaasta pudotuksesta puhumattakaan. Myös työllisyysaste on edelleen selvässä nousussa, vaikka tavoiteltava 75 prosenttia on kaukaisissa haaveissa. Maailmankaupan kasvu ei ole vajonnut synkimpien ennusteiden mukaan, vaan tilanne on toiveita herättävä, tosin vain hiukan.

Hesarin päästessä vauhtiin 22.11.2019 pääkirjoituksessaan ”Komissio kaipaa hyvää selitystä”, se manaa pahimmat skenaariot horisonttiin. Kontrastikseen se ottaa suomalaisten ylemmyydentunteen suhteessa Kreikkaan, kun se ajautui aikanaan ojasta allikoon. Esiinnyimme oppimestarimaisesti oikean taloudenpidon mallimaana. Nyt Hesari antaa ymmärtää, että olemme itse mieron tiellä.

Hesarikin myöntää pääkirjoituksessaan positiiviset muutokset talousennusteissa, mutta jatkaa välittömästi sen jälkeen madonlukujaan Suomen taloudelle. Se nostaa arvostelunsa kärkeen EU:n ”alijäämämenettelyn”, jossa maa joutuu eräänlaiseen puhutteluun. Siinä sitä ohjataan korjaamaan talouden vinoumat. Jos muutosta ei tapahdu joudutaan sanktioiden tielle.

Alijäämämenettelyssä ovat olleet monet maat, mutta rankaisutoimiin ei olen ryhdytty. Tämä osoittaa, miten herkkä aihe on, ja kuinka viimeiseen saakka yritetään välttää isoa keppiä. Hesarissa ei sitä suoraan sanota, mutta pääkirjoituksen rivien välistä näkyy tyypillinen jo kotimaassa asetettu synkistelevä uhka, joka kohdistetaan omaan maahan.

Komissio nähdään suurena mörkönä, joka uhkaa antaa sapiskaa talouttaan epäkelvosti hoitavalle. Se mitä Hesari ei kerro on, että Kreikan julkisen sektorin EDP-velat olivat vuonna 2018 noin 180 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Samana vuonna Italia oli 130 prosentissa, Portugali 120 prosentissa, Belgia 100 prosentissa, Ranska 95 prosentissa, Britannia 85 prosentissa, Itävalta 70 prosentissa. Luvut ovat noinlukuja, mutta kuvaavat hyvin vallitsevaa tilaa. Suomi on saman vuoden tilastoissa alle 60 prosentissa, joka on EU:n hälytysraja. Emme siis kuulu holtittomiin velkamaihin, päinvastoin sijoitumme eurooppalaisessa vertailussa vahvaan keskikerrokseen.

Tilaston ”kärjessä” ovat monet talouden voimamaat, kuten edellä käy ilmi. Alhaisia prosenttilukuja sen sijaan näyttävät monet Itä-Euroopan heikot demokratiat ilman, että niiden saavutuksia pitäisi ihailla. Vain muutama elintasoltaan vahva maa on velkojen vähäisyydessä Suomen edellä: Ruotsi, Tanska, Alankomaat.

Hesari käyttää Suomen talouden hoidosta ilmaisua ”löperö”. Mitähän termiä pitäisi käyttää eräiden muiden maiden taloudenhoidosta? Lehti antaa ymmärtää, että Suomen on turha selitellä mitään: olemme hukkateillä. Kaikki oleelliset tahot - HS luettelee instanssit - ovat tuominneet Suomen taloudenhoidon.

Vähättelemättä Suomen talouden haasteita, pidän Hesarin ryöpytystä asenteellisena pirun maalaamisena seinälle.

PS

Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu 23.11.2019. Tätä julkaistaessa Hesarissa (28.11.2019) oli talouden näkymistä lohdullisempi kuva ("Väärä hälytys taantuman suhteen?"). Edellä esitettyä ei olekaan kirjoitettu suhdannelähtöisesti vaan synkistelyyn taipuvan mielialan näkökulmasta.

Wahlroosin madonluvut Suomelle, osa 2

Aluksi pari kappaletta kertausta osasta 1 ……

Björn Wahlroos on julkaissut uuden kirjan. Uutukaisen nimi on ”Kuinkas tässä näin kävi?" Sen tarkoitus on valaista sodan jälkeistä taloushistoriaa ja talouspolitiikka onnistumisineen ja virheineen. Onnistumiset Wahlroos ajoittaa sodan jälkeisiin toipumisen vuosiin investointiohjelmineen, mutta sen jälkeen menestys on ollut vaihtelevaa, ja mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä ankarammaksi käy kirjoittajan kritiikki. Wahlroos on päättänyt nyt kertoa, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, ja miten niitä pitäisi hoitaa jatkossa.

Saadakseen syvyyttä sanomisilleen Wahlroos on jakanut kirjan sisällön kreikkalaista mytologiaa mukaileviin osiin Genesis-Hybris-Nemesis. Eli mistä kaikki alkoi, miten itsevarmuus ja nöyryyden puute saivat vallan ja miten kaikki päättyi siihen, että saamme ylitsevuotavasta itsevarmuudesta (kostona) ansioidemme mukaan. Vielä kuitenkin voidaan nousta tuhkasta: kirjan neljännen eli viimeisen osan nimi on Renessanssi, uudelleensyntyminen.

Kirjan Hybris-osa käynnistyy öljykriisin kuvauksella, Suomen TeVa-teollisuuden dramaattisilla vaikeuksilla, Neuvostoliiton kaupan epätasapainon kuvauksella ja telakoiden kriisillä 1980- ja 1990-luvuilla. Yhteenvetona voisi sanoa, että ongelmat kiertyivät idänkaupan ympärille. Se tuhoutui yhdessä Neuvostoliiton lopun kanssa.

Hän käynnistää varsinaisen fuusiohistorian vyörytyksen kuvaten vuosikymmenien varrella Suomen teollisten saavutusten joutumista lopulta ulkomaiseen omistukseen.

Wahlroos käyttää runsaasti tilaa presidentin, hallituksen ja eduskunnan valtaoikeuksien tarkasteluun. Wahlroos moittii perustuslakituomioistuimen puuttumista Suomessa ja näkee perustuslakivaliokunnan työn olevan riippuvainen valtiosääntöasiantuntijoista, joita ei valita vaaleilla. Mielestäni esimerkit maailmalta kuitenkin kertovat, että perustuslakituomioistuin ei takaa poliittisista suhdanteista vapaita päätöksiä. Päinvastoin päätökset saattavat politisoitua rankimman kautta.

Wahlroosille on jäänyt Kekkos-kaipuu päälle. Hän haluaisi valtionpäämiehelle autoritaarisempaa asemaa. Vuoden 2000 perustuslakiuudistukseen Wahlroos on tyytymätön. Hänelle olisi riittänyt presidentin valtaoikeuksien kaventaminen siten, että kaksi kautta on maksimi. Eduskunta kuitenkin halusi kasvattaa omaa valtaansa presidentin ja hallituksen kustannuksella ja teki valtasuhteisiin merkittäviä muutoksia.

Kekkosen presidenttikausien kokemusten jälkeen vain pieni vähemmistö näkee presidentin valtaoikeuksien laajentamisen sisäpolitiikassa tarpeellisena, vaikka heitäkin on, jotka toivoisivat presidentin antavan kurinpalautusta kelvottomille poliitikoille. Ja ulkopolitiikassa presidentillä on mahdollisuus vaikutusvallan kasvattamiseen omalla toiminnallaan, kuten Niinistö on tehnyt.

Varsinainen piikki Wahlroosin iholla on kuitenkin ay-liike, jonka Wahlroos katsoo täyttäneen tyhjiön, joka syntyi, kun muutettiin keskeisten valtioelinten keskinäistä suhdetta. Kirja täyttyy ay-liikkeen sättimisestä.

Käsitellessään valuuttakursseja Wahlroos ottaa kantaa markan devalvointeihin. Hän pitää niitä ”jälkeenpäin elimellisenä osana suomalaista työmarkkinajärjestelmää”. Ay-liikkeen vahva asema palkkataisteluissa vaati Wahlroosin mielestä vastapainoksi markkinapohjaista mekanismia, kuten devalvaatiota tai kelluvaa valuuttaa. Hän siis kääntää yleensä paheksutun inflaatio-devalvaatio-kierteen järjestelmän välttämättömäksi osaksi: devalvaatio on ”korjauslauseke”.

Nyt tilanne on toisin. Eurokaudella hän vaatii purkamaan ”työmarkkinoiden monopoleja”, koska ikioman valuutan (markan) devalvoinnilla (tai kellutuksella) ei voida enää euroaikana sopeuttaa toistuvia korkeita palkankorotuksia vallitsevaan kilpailutilanteeseen.

Wahlroos sivuuttaa 1990-luvun laman ja sen syyt vähällä huomiolla. Hän kiittelee tuolloin tehtyä devalvaatiota, jonka avulla vienti alkoi vetää. Tärkein syy Suomen talouden suotuisaan kehitykseen oli kuitenkin Nokian nousu. Se käynnistyi yrityksen syöksykierteestä 1990-luvun alussa. Rönsyt myytiin pois ja yhtiö keskittyi matkapuhelimiin. Menestyksen salaisuutena Wahlroos pitää Nokian nopeaa kansainvälistymistä ja jakelu- ja huoltoverkoston laajuutta. Uuden vuosituhannen vaihteessa ja sen alussa Nokia nousi kansainvälisessä menestyksessä ennen näkemättömälle tasolle.

Menestyksen keskelle sopi tappioitakin: Nokialta puuttuivat aluksi simpukkapuhelimet ja yhtiö markkinajohtajana ei suostunut amerikkalaiseen käytäntöön eli operaattoreiden sopimusvalmistajaksi. Nokia halusi myydä Nokioita. Yhtiö menestyi paremmin Kiinan kuin Yhdysvaltain markkinoilla.

Wahlroos mainitsee myös kanadalaisen RIM-yhtiön BlackBerryt Nokian haastajajana ja pahana kilpailijana. Nokia kuitenkin jatkoi menetyksiään mm. tehostamalla logistiikkaansa, mutta uhkaavia pilviä nousi sen tielle. Uudet innovaatiot olivat periaatteessa hyviä, mutta eivät pärjänneet kilpailijoille. Nokian todelliseksi kompastukseksi muodostui käyttöjärjestelmä, jossa se juuttui liian kauaksi aikaa Symbianiin, joka ei pärjännyt Googlelle, Samsungille ja Applelle.

Käydessään läpi Suomen taloushistorian vaiheita Wahlroos kehittää valikoiden aina jonkin muita tärkeämmän käsitteen kuvaamaan yhteiskunnan tilaa. Seitsemänkymmentäluvulta eteenpäin tuo käsite on Wahlroosin mukaan ”konsensus”. Käsite oli Wahlroosin mukaan poliittisen oikeiston vastaveto vasemmistolaistunutta yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan. Tarkoitus oli irrottaa sdp vasemmistosta konsensushenkiseksi Suomen politiikkaan integroiduksi osaksi ja jättää kommunistit yksin laidalleen.

Wahlroosin selityksessä voi olla jotain perää, mutta 1980-luvulta eteenpäin hallitusten keski-iän kasvun pistäminen pelkästään konsensuksen nimiin on epäuskottavaa. Tässä yhteydessä Wahlroos visusti jättää Kekkosen valtapoliittiset hallitusten hajottamiset huomiotta eikä mainitse sanaakaan Koiviston pitkäjänteisestä pyrkimyksestä vaalikauden mittaisiin hallituksiin. Kekkonen hajotti hallituksia todella kevein perustein. Tämä ei taida sopia Wahlroosin omaksumaan Kekkosen ”maan isä” -arvoasetelmaan.

Wahlroos myöntää, että kokoomus menetti osan identiteetistään pyrkiessään oikealta käsin vallan kammareihin. Kokoomus punertui (”hyvinvointiyhteiskuntaa kannattava virkamiespuolue”) samalla kun sdp siirtyi poliittisella kartalla keskemmälle, siis porvarillistui.

Wahlroos varaa viimeisen sanan itselleen: konsensus ärsyttää häntä, koska se jarruttaa dynaamista liikettä ja uhkaa pysäyttää yhteiskunnan – Wahlroosin mielen mukaiset – muutosvoimat. Kehityksen rautalankamallina on Wahlroosin mielestä sdp:n Forssan ohjelma vuodelta 1903. Sen suurin piirteinen saavuttaminen on aiheuttanut sitä puolustavan reaktion, joka estää etenemisen ”tulevaisuudessa” kajastavaan ”taivaanrantaan”.

Yksituumaisuus ei ole Wahlroosin mielestä todellakaan hyve. Hän kaipaa rytisevää kapitalistista kumousta. Puheet kapitalismin vanhanaikaisuudesta ovat hölynpölyä.

Kaikesta heijastuu Wahlroosin turhautuminen ja suoranainen katkeruus demokratian toteutumiseen Suomessa. Hallitusten muodostaminen on inhokki numero yksi. Puolueita on hallituksessa liikaa (”absurdit koalitiot”). Onkohan Wahlroos ottanut huomioon, että puoluekenttä on pirstoutunut koko Länsi-Euroopan alueella. Olisikohan hänen syytä ottaa kantaa Eurooppa-laajuisesti? Mikä on autoritaarisuuden aste, minkä hän hyväksyy, kun nykyinen demokraattinen päätöksenteko ei kelpaa? Wahlroosin kaipuu menneisiin kultaisiin päiviin (jolloin hallituksen muodostaminen oli riidatonta!) nousee jälleen esille. Olen seurannut Suomen politiikkaa 1960-luvulta lähtien omakohtaisesti, enkä muista, että hallituksen muodostaminen olisi ollut koskaan helppoa. Pannaanko kokoomus syrjään vai demarit, molemmista on kokemusta sodan jälkeen?

Kirjassa on omistettu yksi luku ammattiyhdistysliikkeelle. Luvun otsake kertoo kaiken: ”Maailman vahvin liike”. Turhautuminen suorastaan tulvii kirjoittajasta. Wahlroos toteaa, että miltei kaikilla järjestöillä on Suomessa edunvalvontansa (luettelee yhteisöjä). Ammattiyhdistykset ovat kuitenkin kukkona tunkiolla. Kaikkein vastenmielisin käsite on ”yleissitovuus”. Sitä Wahlroos ei anna anteeksi. Tunnuslauseekseen hän ilmoittaa: ”Tämä maa ei tule muuttumaan ilman kovaa rettelöintiä. Se tappelu olisi parempi ottaa nyt , kun vielä on jotain pelastettavaa”. Kuulostaa melkein Nikita Hrustsovilta, joka Wienissä 1961 jyrisi Kennedylle: ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet ovat vielä paljon tuhoisampia”.

Wahlroos on tietenkin pannut merkille kymmenet tutkimukset ja selvitykset, jotka nostavat Suomen kärkeen erilaisissa mitattavissa aiheissa onnellisuutta myöten. Hän ei anna moisen häiritä kritiikkiään. Wahlroos ilahtuu, kun hän voi esitellä ironisesti vielä yhden tutkimuksen, jossa Suomi menee heittämällä kärkeen, nimittäin holhousindeksin. Sillä mitataan erilaisiin nautintoaineisiin liittyviä veroja ja säätelyä. Hyvä Suomi!

(jatkuu)

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen?

Helsingin Sanomat kirjoitti arvion (”Eliitti kaappasi työväenliikkeen”, 29.9.2019) Thomas Pikettyn uudesta kirjasta, jonka ranskankielinen nimi on ”Capital et ideologie”. Kirja on julkaistu 12.9.2019 ja siinä on sivuja 1232. Englannin kielellä kirja luvataan julkaista vasta ensi vuoden puolella ja suomeksi…… no, ehkäpä kirjasta ilmestyy lyhennelmä…. Edellisen teoksen ”Pääoma 2000-luvulla” kahlasin läpi ja niin on tehnyt moni muukin: kirja on myynyt – aihepiiri huomioon ottaen – järisyttävät 2,5 miljoonaa kappaletta. Kuinka suuri osa on lukenut teoksen kannesta kanteen jää arvoitukseksi.

Kirja ilmestyy ajallisesti juuri sopivassa kohtaa, kun kaikkialla lännessä pohditaan kapitalismin tilaa, ja siinä väistämättä eteen tulevan remontin määrää ja laatua. HS aivan oikein kiinnittää huomion vallitsevan kehityksen myötä syntyneen yhteiskunnallisen epätasa-arvon luonteeseen ja poliittisten valintojen (sillä politiikasta tässä on kysymys) merkitykseen.

Ottaessani kantaa kirjan teemoihin olen siis Helsingin Sanominen kirja-lainausten ja tekstiotteiden varassa. En pyrikään referoimaan Hesaria, vaan puutun joihinkin kirjan teemoihin oman kokemukseni valossa. Kirjassa keskitytään moniin sellaisiin aiheisiin, jotka ovat olleet pitkään tutkimuksen kohteena (tulo- ja varallisuuserojen kasvu, faktinen paluu nykyistä sosiaalista markkinataloutta edeltävään aikaan, verotuksen muutokset kymmenien vuosien aikaperspektiivillä, jne.) eikä vähiten Thomas Pikettyn itsensä toimesta. Hänestä onkin kehkeytynyt guru, jonka jotkut näkevät vinosti populaarin (ja jopa populistisen) taloustieteen sanansaattajana, jotkut mielenkiintoisena unilukkarina, joka tutkii, mihin maailma on menossa. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään.

Uutena teemana Piketty pohtii vasemmiston muuttunutta asemaa aikakausien myllerryksessä. Tässä Piketty päätyy hyvin merkittävään johtopäätökseen, jossa on myös kiistelyn aineksia. Hän viittaa tilastoaineistoon (vasemmistopuolueiden äänestäminen koulutetuimman 10 prosentin keskuudessa 1950-2019), jonka mukaan vasemmisto on kasvattanut suosiotaan koulutettujen keskuudessa. Tämän mukaan takana päin ovat ajat, jolloin vasemmisto sai kannatuksensa perustan työväenliikkeestä. Muutoksen suuruus - verrattuna muun väestön äänestyskäyttäytymiseen - on useiden kymmenien prosenttien luokkaa 1950-2019 Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa (viime mainitussa vasemmistoa edustavat demokraatit) siten, että koulutettujen vasemmistolaisten osuus muuhun väestöön oli 1970-luvulla vielä ”aliedustettuna” ja sen jälkeen ”yliedustettuna”. Ei ole syytä epäillä, etteikö tulos olisi meilläkin samansuuntainen.

Piketty vetää johtopäätökset, että vasemmisto on ”elitisoitunut” ja ajaa ”henkisiä pääomia kasanneen älymystön asiaa”. Maltillinen oikeisto taas pyrkii varmistamaan omistavan luokan etuja. Jos lähdetään siitä, että tämä oletus pitää paikkansa, niin missä ovat sen (keskiluokkaistuneen) työväenluokan osan äänet, joista vasemmisto ei saa enää otetta? Hyvin moni vastaa tähän, että äänet ovat valuneet populistiselle oikeistolle, joka on painotetusti konservatiivista. Kun vasemmiston kannatus on pienentynyt yleisellä tasolla, merkitsee se sitä, että vasemmistoa työväenluokkaisena vaihtoehtona on ruvettu vieroksumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että osa vasemmistosta on elitisoitunut. Vasemmisto on irtautunut monessakin mielessä henkisesti vanhasta taustastaan ja mm. maahanmuuttajat äänestävät vasemmistoa.

Populistiset oikeistoryhmittymät taas löytävät kannatuspohjaa maahanmuuttovastaisuudesta. Osa näistä löytää poliittisen kotinsa perinteisistä maltillisista oikeistoryhmistä.

Edellä kuvattu heijastuu poliittisen kentän muutoksiin ja vaikeuttaa muutosten hahmottamista. Siksikin äänestäjät ovat eksyksissä. Mutta onko Pikettyn logiikka perusteltavissa läheskään kaikilta osiltaan? HS lainaa väitöskirjatutkija Aino Tiihosta, joka hyväksyy Pikettyn perusprinsiipin koulutuksesta merkittävänä muuttujana, mutta pitää sitä kuitenkin liian kapea-alaisena lähestymistapana muutosten analysoinnissa. Tiihonen toteaakin, että ”työväenluokkaisiksi ITSENSÄ mieltävät” suomalaiset äänestävät edelleen valtavirraltaan vasemmistopuolueita ammattiasemasta riippumatta. Ero on siis siinä, miten asema työmarkkinoilla määritetään: jos duunari vain ulkoisin (ulkoapäin annetuin) tunnusmerkein määritetään työväenluokkaan kuuluvaksi, äänestää hän perussuomalaisia.

Eroon kasvaminen vanhasta vasemmistolaisuudesta on aika vanha asia. Sen oivalsivat menneinä aikoina ajattelevat ihmiset, joita seuraavassa edustakoon kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Matti Kurjensaari (katkelma vanhasta blogikirjoituksestani): ”…..vastaavasti samainen vaurastuminen on koetellut työväenpuolue demareita. Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan ”Jäähyväset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960): ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä ”vasemmistolainen”, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä henkinen perintö, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.”

::::::::::::::::::

Omasta kokemuksesta sanoisin, että työväenluokan ja toisaalta akateemisten ero ei ole näin vastakohtaherkkä kuin edellä on ajateltu. Muistan kuinka 1960- ja 1970-luvun vaihteessa silloisessa vasemmistolaisessa ilmapiirissä opiskelijat hakivat joukkovoiman tueksi tehdastyöläisiä (jotka tosin eivät aina sisäistäneet yliopistonuorten aivoituksia). Sitä paitsi opiskelijat noihin aikoihin mielsivät itsensä työläisten kaltaiseksi: he samaistuivat massana etujen puolesta taisteleviin ryhmiin, kuten työläisiin. Mahdollisesti akateemisten vasemmistolaisuus juontaa juurensa juuri tästä logiikasta. Voi olla, että vartuttuaan nämä vasemmistonuoret mieltävät itsensä opillisen sivistyksen ”massatuotannon maistereiksi”, joilla ei ole sitä statusta, jollainen ylemmällä tutkinnolla vielä 1950-luvulla oli.

Miksi siis maltillinen vasemmisto yleensä ja sosiaalidemokraatit erikseen ovat menettäneet kannatustaan. Piketty viittaa samaan asiaan kuin Kurjensaari yllä: vasemmistopuolueiden äänestäjien kohonnut koulutustaso kielii sosiaalidemokraattisten liikkeiden epäonnistumisesta (!). Ne ovat olleet kyvyttömiä uudistumaan tilanteessa, jossa kauppaa ja pääomien liikkeitä on vapautettu ja veronkevennysohjelmat ovat kaikkien huulilla (lainaus soveltuvin osin HS:stä).

Tulo- ja omaisuuserojen kehittyminen ja erittely historiallisessa mielessä on Pikettyn kestoaihe. Sekä tulojen että omaisuuden kehittymisessä Ruotsissa, Ranskassa, Britanniassa, muussa Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vallinnut vuosikymmenien aikana samanlainen trendi. Kuvaaja muistuttaa alavaa laaksoa, jossa reunat ovat koholla. Viima vuosisadan alussa tulo- ja omaisuuserot erot olivat erittäin suuret. Toisen maailmansodan sotatalkoiden seurauksena tuloerot pienenivät ja ”jäivät päälle” sotien jälkeisinä vuosikymmeninä (1940-luvulta 1970-luvulle). Erojen suureneminen vauhdittui 1980-luvulta lähtien. Sen jälkeen trendi on jatkunut melko lineaarisena: erot kasvavat jatkuvasti. Tällä hetkellä korkeimman tulodesiilin osuus on 30-50 prosenttia kansantulosta em. esimerkkimaasta riippuen, kun se 1900-luvun alussa oli 40 ja 50 prosentin välissä. ”Laakson koholla olevat reunat” muistuttavat siis toisiaan.

Vastaavasti marginaaliverotus kiristyi dramaattisesti 1940-luvulla sodan myötä (ollen Yhdysvalloissa ja Britanniassa jopa 90 prosentin tasolla) jääden sitten erittäin korkealle tasolle lähes puolen vuosisadan ajaksi. Juuri tähän väliin osui läntisten maiden ”kultainen kausi”, jolloin elintason laajeneminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen - suotuisissa olosuhteissa - ottivat jättiharppauksen. Verotuksen keveneminen käynnistyi 1980-luvun vaihteessa kestäen vuosikymmenen ja jäi sitten maltilliselle tasolle. Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kehitys on ollut stabiili.

Onko paluuta pienempiin tulo- ja omaisuuseroihin?

Kysymys on paljolti siitä voiko taloudessa tapahtua nykyisen aneemisen vaiheen vallitessa samanlaisia muutoksia kuin 1900-luvun jälkipuoliskolla. HS:n käyttämä asiantuntija Jaakko Kiander on pessimistinen: korkean verotuksen ja voimakkaan talouskasvun yhdistelmä ei ole enää mahdollinen. Nykyään ei ole suljettuja markkinoita, kuten viime vuosisadalla, väestön ikärakenne ei ole enää suosiollinen ja julkisessa kysynnässä ei voida kokea enää samanlaista nousua kuin viime vuosisadalla.

Thomas Pikettyn mukaan nykyinen kehityssuunta johtaa verojen jatkuvaan aleen varsinkin pienissä valtioissa, jotka eivät suurten globaalissa puristuksessa voi enää valita. Pikettyn mukaan lääke voisi olla ylikansallinen järjestelmä, joka rajoittaisi verokilpailua.

Piketty tekee tulevaisuutta koskien niin radikaaleja ehdotuksia, etteivät ne voi toteutua: hän ehdottaa omaisuusveron kiristämistä, jolla rahoitettaisiin nuorille aikuisille tuleva ”peruspääoma” (120 000 euroa). Kriitikoille vastauksena hän toteaa, että esitykset on tehty keskustelun herättämiseksi.

On vaara, että ehdotukset tyssäävät eikä keskustelua synny, koska ne on viritetty niin radikaalille tasolle. Toisaalta ehdotuksissa on haettava dramaattista muutosta, jotta jotain saataisiin aikaan. Kysymys on paljolti asennemuutoksista. Viimeksi niihin tarvittiin yhteiskunnallinen elvytys, josta käytettiin nimeä toinen maailmansota.

::::::::::::::::::::

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista, mutta voidaan pohtia, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä kansanosa luokitellaan eliitiksi niin irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tai sen seuraajissa.

Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat vierastaneet muutosta, elitisoitumista ja siirtyneet äänestämään populistista oikeistoa. Mikä on tämän siirtymisen vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut, mutta samalla ihmisten äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti arvioitavaksi: sumussa etsitään suuntaa.

Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi

Marx ja Engels ylistivät ”Kommunistisessa manifestissa” kapitalismin (josta he käyttivät nimeä porvaristo) edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajeni kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.

Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston (siis kapitalismin) tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..

Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo (siis kapitalismi) oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet….. Dystooppinen tulevaisuudenkuva? Ei, vaan Marxin ja Engelsin näkymä kapitalismin ylivoimaisuuteen.

:::::::::::::::

Entä mitä sanoi kapitalismin tulkki Thomas Piketty pääomakertymistä? Jesper Roine on kirjoittanut lyhennelmän Thomas Pikettyn globaalista menestysteoksesta ”Capital in the 21st Century” (alkuperäinen ranskankielinen teos ilmestyi vuonna 2013). Seuraava on katkelma kirjoituksestani ”Entä jos paremman elämän tavoittelu koulutuksen avulla vaihtuu perimisen ihanuuteen?” (11.1.2015): Piketty ei kannata jyrkkää pääomatulojen verotuksen kiristämistä (vaikuttasi negatiivisesti talouden kasvuun), vaan kaipaisi globaalia progressiivista varallisuusveroa, josta tosin itsekin on sitä mieltä, että sitä on vaikea toteuttaa. Käsitän niin, että Piketty haluaisi vauhtia seisoviin pääomiin, jotka eivät hyödytä kansantaloutta. Onko seisovissa pääomissa myös hiipuvan talouskasvun syy?

Tuloerojen kasvusta on monenlaisia arvioita. Yksi on se, että 2000-luvulla tilanne oli otollinen yritysjohtajien suurille bonuksille ja muille palkkioille. Johtajat ottivat etuja, kun heille annettiin siihen tilaisuus finanssikriisin edellä (”they set their own pay!”). Mikä tässä on yhteiskunnan kehityksen kannalta kielteistä? Olen itsekin viitannut newyorkilaisia Kochin veljeksiä koskeneen blogikirjoituksen yhteydessä rikkaiden lobbausvoiman kasvuun, jolla pystytään lainsäätäjä painostamaan rikkaita hyödyttävään lainsäädäntöön.

Eräänä vaaranmerkkinä Piketty pitää tilannetta, jossa koulutus ja työ eivät enää toimisi kannustimena parempaan elämään, vaan perintöjen kautta vaurastuminen korvaisi ahkeruuden. Koulutus voi olla esimerkiksi liian kallista, jolloin koulutusväylä on vähemmän houkutteleva. On yhteiskunnan tehtävä maksuttomalla koulutuksella tukea tavallisten ihmisten itsensä kehittämiseen tähtääviä pyrintöjä.

:::::::::::::

Anu Kantola ja Hanna Kuusela valaisevat kirjassaan ”Huipputuloiset” (Vastapaino, 2019) haastattelujen pohjalta suurituloisten toimitusjohtajien sielunmaisemaa seuraavasti: ”Kun johtajat siirtävät katseen yhteiskunnan muihin ryhmiin, se osuu erityisesti tuloluokkien alimmilla portailla oleviin ryhmiin, työttömiin ja sosiaaliturvaa nauttiviin. Pientuloisimmille ryhmille johtajat tarjoavat innostamisen sijasta ennen kaikkea kovia lääkkeitä: ihmiset on saatava ottamaan itsestään vastuu leikkaamalla holhousvaltion etuuksia”.

Ja vielä:

”Yhteiskunnasta puhuessaan johtajat käyttävät moraalisesti latautuneita selityksiä, jotka oikeuttavat heidän asemansa tuloluokkien huipulla…….Yhteiskunta on ikään kuin tikkaat, joita pitkin jokaisella on mahdollisuus kiivetä niin ylös kuin mieli tekee……. Kun he (johtajat) suuntaavat tikkaiden yläpäästä katseensa tikkaiden juurella oleviin pienituloisiin ryhmiin, heistä näyttää, että jämähtämisessä alapäähän täytyy olla kyse aloitekyvyn puutteesta tai laiskuudesta”.

Ovatko nuo kaikki edellä esitetyt analyyseja maailmasta, joka on pian mennyttä?

Kysymykseen pohtii vastauksia Financial Timesin Martin Wolf tuoreessa kirjoituksessaan ”Why rigged capitalism is damaging liberal democracy?” Wolf viittaa 181 maailman suurimpiin kuuluvien yritysten toimitusjohtajien (Business Roundtablen jäsenet) hätähuutokirjoitukseen, jossa he tuomitsevat sitoutumisen yksipuolisesti osakkeenomistajien etuun. Wolf viittaa tuottavuuden kasvun hyytymiseen, rajusti kasvaneeseen epätasa-arvoon ja jättimäisiin talouden sokkeihin. Yritysjohtajien mielestä piti sitoutua työntekijöiden palkkoihin, koulutukseen, investointeihin ja ympäristönsuojeluun.

Ennenkuulumatonta?

Wolf viittaa Yhdysvaltojen kotitalouksien tulojen kolmen prosentin kasvuun 1948-1973 ja ainoastaan 0,4 prosentin kasvuun vuoden 1973 jälkeen (poikkeuksena internetvallankumous 1995-2005, jolloin kasvu oli kolme prosenttia), jonka seurauksena tätä nykyä lapsista 28 prosentilla on alempi koulutus kuin heidän vanhemmillaan.

Onko kapitalismi rakennettava uudelleen?

Helsingin Sanomat käsittelee aihetta Financial Timesiin tukeutuen Juha-Pekka Raesten artikkelissa ”Nyt etsitään korjauskeinoja kapitalismiin” (HS 20.9.2019). Kokoan seuraavassa yhteenvedonomaisesti pääkohdat tapahtuneista muutoksista kapitalismin edellytyksiin. Raesten asiantuntijoina ovat olleet emeritusprofessori Matti Pohjola ja yliopistotutkija Timo Miettinen sekä Martin Wolf em. lehtikirjoituksen kautta:

1) Kapitalismin kieroon kasvaminen uhkaa demokratiaa.

2) Kapitalismin pelisäännöt on mietittävä uusiksi.

3) Kilpailun väheneminen ja verojen kiertäminen ovat uhka.

4) Tuottavuuden kasvun heikkeneminen on pääsyitä ongelmiin.

5) Tuottavuuden kasvun tyrehtymisellä on yhteys finanssisektorin paisumiseen ja siellä maksettuihin palkkioihin. Miten suitsitaan pääomakapitalismia järkevällä tavalla?

6) Palkkasumman kasvu tyrehtyy tuottavuuden kasvun tyrehtymisen seurauksena.

7) Palkkojen nollasummapeli on tosiasia (toisten palkkojen noustessa toiset laskevat).

8) Pääomatulot kasvavat palkkatulojen kustannuksella: = eriarvoisuuden kasvun lähde: työllä ei enää vaurastu.

9) Teollisuuden nopea tuottavuuden kasvu ei ole siirtynyt ripeän alun (1995-2005) jälkeen digitalisoitumiseen tuottavuudenkasvumielessä (hyödyt ovat kasautuneet suurille yrityksille).

10) Teollisuuden tuotannon osuus on laskenut 15 prosenttiin kasvun siirtyessä digitaalisiin palveluihin: digitaalinen vallankumous on vähäarvoisempi kuin teollinen vallankumous. Esimerkiksi palvelinkeskukset työllistävät murto-osan verrattuna vanhan teollisuuden työpaikkoihin.

11) Tuotekehitys kallistuu: uusien keksintöjen tuottaminen vaatii valtavia panoksia.

12) Eriarvoistumissyytökset kohdistuvat yksipuolisesti globalisaatioon ja muuttoliikkeeseen aiheuttaen kritiikkikieroutuman.

13) Globalisaatio rajaa omaehtoista finanssipolitiikkaa.

14) Muutostarpeiden patoutuessa levottomuudet lisääntyvät.

15) Tapahtuneet negatiiviset muutokset (pääomien kasautuminen) vievät tilaa liberaalilta demokratialta.

16) Liberaalin demokratian haasteet heijastuvat politiikkaan.

17) Uusia yhtiömuotoja ei hallita (esim. alustatalous): jättiyhtiöiden valta kasvaa.

18) Rahaa tehdään vähemmän innovaatioilla ja enemmän markkinapaikan ”pääsymaksuilla”.

19) Poliittinen eliitti joutuu riippuvaiseksi taloudellisesta eliitistä.

20) Puoluekenttä pirstoutuu, edunvalvonta hajautuu, kansalaisten identiteetit rakentuvat useista fraktioista (nationalismi, feminismi jne.).

21) Poliittisen järjestelmän itsepuolustus rakoilee, tilalle ei ole tullut paikkaavaa järjestelmää.

22) Hyvinvointiyhteiskunnan ja kapitalismin side heikkenee ja katkeaa.

23) Liberalismi on menettänyt moraalisen ulottuvuuden (vapauden ja vastuun keskinäisriippuvuus ohenee).

24) (Vähäinenkin) kasvu on asetettu ympäristön varjelun edelle.

Kun tänä päivänä puhutaan kriisistä, puhutaan sekä talousjärjestelmän että demokratian kriisistä samaan aikaan. Niiden keskinäinen riippuvuus on vahva. Nyt molemmat vetävät toisiaan epätasapainoon. Tämän kaiken keskelle on tunkeutunut aiheellinen huoli ilmastonmuutoksesta. Ihmiset tunnistavat järjestelmän haurauden ja selkeiden ratkaisumallien puutteessa syyllistävät globalisaatiota, muuttoliikettä ja kansallisen riippumattomuuden menetystä ongelmista.

Aivan oikein Martin Wolf kysyy Financial Timesin artikkelissaan, miten Business Roundtablen 181 jäsentä vastaavat omaan huutoonsa. Oikeassa he ovat toteamuksessaan, että osakkeenomistajien etu ei ole ainoa merkitsevä asia. He juuri ovat niitä suuripalkkaisia, joiden tulisi ymmärtää lattiatason työntekijöitä.

Kuinka paljon johtajat oikeasti ovat kiinnostuneet vaikkapa verotuksesta yhteiskunnallisena etujen tasauskeinona? Entä kuinka paljon oikeasti he uhraavat ajatuksiaan demokratian toimivuudelle?

Marx ja maailman muuttaminen

Historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) vuonna 2011 ilmestynyt teos ”How to Change the World – Reflections on Marx and Marxism” on käännetty suomeksi nimellä ”Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista” (Vastapaino, 2019). Sujuvakielisestä käännöksestä vastaa Tatu Henttonen. Teos sisältää tämän kuuluisan historioitsijan esseitä vuosilta 1956-2009. Ne käsittelevät Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajattelua ja marxismin historiaa. Olen aiemmin kirjoittanut arvion samaan aihepiiriin kuuluvista ”Kommunistinen manifesti -kirjasta” ja Engelsin Britannian 1800-luvun työväen oloja käsittelevästä kirjasta ”Työväenluokan asema Englannissa”.

Otan oikeudekseni käsitellä kirjan niitä lukuja, jotka ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia. Keskityn Marxin merkitykseen yleensä historian juoksussa ja erityisesti Marxin vaikutukseen viime vuosikymmeninä. Kirjan käsittelyn painopiste on huomattavassa määrin Länsi-Euroopassa.

Viime vuosisadalla melkein kaikki marxilaiset pitivät työväenpuolueita ja -liikkeitä oikeana paikkana omalle poliittiselle toiminnalleen. Kirjaan sisältyvässä esseessä ”Marx ja työläiset: pitkä vuosisata” Hobsbawm käsittelee marxilaisuutta ja työväenliikettä itsenäisinä historiallisina voimina, mikä vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.

Työväenliikkeen historia ulottuu pitkälle 1800-luvulle, mutta liike terävöityi vuosisadan lopulta lähtien. Työn ja pääoman ristiriita tajuttiin (ajattelevissa) johtavissa piireissä hyvin varhain ja jopa pääministerit toimivat ristiriitojen sovittelijoina. Tämä on merkittävä huomio, koska työväen järjestäytymisaste oli enintään 15-20 prosentin luokkaa vuosituhannen vaihteessa. Aluksi vain Saksassa työväenpuolueella oli merkittävää kannatusta, mutta hallitukset päättelivät, että pian kannatus tulee lisääntymään. Ei pelätty niinkään vaalien tulosta vaan työläisten luokkatietoisuuden kasvua (so. radikalisoitumista). Tällöin luokkaristiriidat nousisivat politiikan sisällössä keskeisiksi.

Jo varhain marxilaisuuteen kohdistettiin kritiikkiä (Bernstein: ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” ja Masaryk: ”Marxismin kriisi”). Keskeinen kysymys Bernsteinin revisionismista käydyn keskustelun taustalla oli: uudistukset vai vallankumous? Kun kapitalismi ei romahtanutkaan jouduttiin pohtimaan työväen strategiaa uudelleen. Bernsteinin halu muokata vapaasti marxilaisuutta herätti ankaraa vastarintaa.

Tässä tullaan edellä esitettyyn Hobsbawmin kysymykseen, jonka mukaan työväenliike oli välttämätöntä erottaa sosialismista itsenäiseksi tarkastelukohteeksi. Liikettä kohdanneet ensimmäiset kriisit eivät olleet nimittäin työväenliikkeiden kriisejä vaan sosialismin kriisejä. Tosiasiassa kapitalistisissa maissa työväenliikkeet joka tapauksessa elivät symbioosissa kapitalismin kanssa. Monet työväenliikkeet jopa vastustivat sosialismia, joskin olivat poikkeuksia. Sosialismille yhteiselo kapitalismin kanssa oli kertaluokkaa haasteellisempi tehtävä.

Marxin ja Engelsin mukaan työväenluokan piti järjestäytyä puolueeksi saadakseen omia uudistuksiaan paremmin läpi. Tämä oli mahdollista vain liberaalidemokraattisissa valtioissa. Monet tällä periaatteella muodostetut puolueet nousivat valtapuolueiksi (Englanti, Espanja, Ruotsi, Norja…). Osoittautui vääräksi luuloksi, että työväenliikkeiden oli oltava vallankumouksellisia saadakseen tavoitteitaan läpi kapitalistisessa yhteiskunnassa. Maltilliselle uudistuspolitiikalle oli tilausta.

Vallankumouksella oli kysyntää vain maissa, joissa muutoin oli mahdotonta toteuttaa uudistuksia.

::::::::::::::::::

Vuosien 1914 ja 1940-luvun lopun välinen aika oli katastrofien aikaa. Sekasorto ja kumoukset sekoittivat kaikki yhteiskunta- ja talousmallit, mukaan lukien kapitalismin. Tässä katsannossa Neuvostoliitto sai kannattajia vakaudellaan, joskin likikään kaikki se tieto, mikä on nyt käytettävissä ei ollut tuolloin jaossa. Vielä 1960-luvulla varteenotettavat läntiset valtiomiehet uskoivat Neuvostoliiton tulevaisuuteen, puhumattakaan kolmannen maailman johtajista. Toinen maailmansota radikalisoi osan vasemmistoa. Samalla kahtiajakautuminen jyrkkeni: maltillisten ja vallankumouksellisten väliin kasvoi muuri. Kuitenkin vallankumouksen aikaansaaminen ei ollut helppoa: vain asutun maailman reuna-alueilla kumoukset etenivät.

Neuvostoliittolainen sosialismi käänsi mieliä sosialismille myönteiseksi. Kuitenkin sosialidemokraattiset puolueet sotien välillä säilyttivät pääasiassa hegemonisen aseman suhteessa vallankumouksellisiin. Järjestäytyneen työväenluokan kasvu hidastui sotien välisenä aikana, mutta vahvistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen ja saavutti huippunsa 1970-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen kapitalismin ja maltillisten sosialistien symbioosi jatkui ja uudisti rakenteita nopeaan tahtiin: luotiin hyvinvointiyhteiskunta. Varsinkin vuosien 1947-1973 välillä talouskasvu generoi hyvinvointia ja kiihdytti uudistuksia. Revisionismin (maltillisten) voiton symbolina Länsi-Saksan sosiaalidemokraattinen puolue luopui marxilaisuudesta vuonna 1959.

Edellä mainitun ”kultakauden” lopulla reformistiset tavoitteet olivat suurelta osin saavutettu. ”Työväenluokkaisuus” kuitenkin säilyi, vaikka oli irtauduttu sosialismista lopullisena päämääränä. Rajat vasemmiston kannatuksen ekspansiolle tulivat kuitenkin vastaan: reformistit ja vallankumoukselliset yhteenlaskettunakaan eivät saavuttaneet enempää kuin puolet kaikista äänistä. Hallitsevat porvarilliset luokat alkoivat jo varhain taipua uudistuspolitiikan vaatimusten edessä. Tahti vain kiihtyi Hobsbawmin määrittelemällä kultakaudella 1947-1973. Työväenpuolueet tekivät tehtävänsä: täystyöllisyyden avulla hyvinvointivaltio saavutti kukoistuksen.

Sosiaalidemokraattiset hallitukset olivat aikavälillä 1947-1973 ainakin jossain vaiheessa vallassa Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Suomessa, Norjassa, Portugalissa, Francon jälkeisessä Espanjassa, Ruotsissa, Britanniassa ja Länsi-Saksassa, luettelee Hobsbawm.

Vallankumouksellisilla puolueilla – vaikka eivät saavuttaneetkaan hegemonista asemaa - oli oma tehtävänsä tukiessaan muun vasemmiston ja osan porvaristoakin tavoitteita. Portugalissa ja Espanjassa kommunisteilla oli merkittävä rooli Salazarin ja Francon diktatuurien kumoamisessa, mutta ne marginalisoituivat pian tämän jälkeen. Ranskassa kommunistit olivat hallituksessa vielä 1981-84, mutta palatessaan intoa täynnä kovaan linjaan ne menettivät nopeasti asemansa.

Euroopan kommunistisista maissa ei voida kirjoittaa työväenliikkeiden historiaa, koska niiden järjestäytyminen oli kielletty! Työväenluokan historia on sitten asia erikseen.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvun jälkeen asetelmat muuttuivat, alkoi hidas kommunististen puolueiden hiipuminen. Myös bernsteinilainen sosiaalidemokratia kutistui. Ruumiillista työtä tekevien luokka pieneni ja luokkatietoisuus hapertui. Kävi jopa niin, että osa työväenluokkaisista väestöryhmistä siirtyi Thatcherin ja Reaganin äänestäjiksi. Myös nationalistiset oikeistopuolueet keräsivät työväenluokkaisia ihmisiä puolelleen.

Merkittävä henkisen sisällön muutos tapahtui Hobsbawmin sanoin, kun työväenluokka vaurastui ja ”horjutti itsestään selvänä pidettyä käsitystä, että työväenluokkainen yksilö pystyi parantamaan olosuhteitaan aidosti vain solidaarisuuden ja kollektiivisen toiminnan kautta”. Aletaan olla aivan nykyhetken traumojen äärellä.

Suomessa ja monissa muissa maissa on ollut 2010-luvulla välähdyksittäin oireita vanhan solidaarisuuden hengestä, mutta niiden tapahtuma-aikoina Hobsbawm oli jo kuollut.

Kapitalistiset maat menettivät Neuvostoliiton hajottua ”kirittäjän”. Niiden ei tarvinnut uhrata enää niin paljon voimavaroja kansalaisten hyvinvointiin pärjätäkseen järjestelmien välisessä kilpailussa. Länsimaiden lamatkaan eivät parantaneet Neuvostoliiton asemaa. Ei tarvinnut enää pelätä Neuvostoliiton mahtia, ”jolloin ne (länsimaat) menettivät kiinnostuksensa ihmisiin, jotka harvemmin omistavat osakkeita”. Aika raflaavasti sanottu Hobsbawmilta, mutta jokin totuuden siemen tähänkin sisältyy. Ehkä Neuvostoliiton kilpailu oli vahvimmillaan kuitenkin 1930-luvulla ja 1950- ja 1960-luvulla, mutta pian se menetti uskottavuutensa. Nykyisin Neuvostoliitto tarjoaa vain geopoliittisen uhkakuvan, eikä lainkaan hyvinvoinnin kilpailukykyä.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvulta alkaen työväenliike kohtasi yhä useampia haasteita. Seuraavassa tärkeimpiä:

Radikaali talousliberalismi löi läpi 1970-luvulla Chicagon yliopisto johtotähtenään. Vapaiden markkinoiden oppi ja julkisten hyvinvointipalvelujen kyseenalaistaminen olivat läpivirtaavat periaatteet.

Globalisoitumisen olisi voinut ajatella olevan voimavara kansainväliselle työväenliikkeelle, mutta pian paljastui, että työväenliikkeet pystyivät edistämään asiaansa vain kansallisvaltion sisällä. Työväen asemaa parantaa kuitenkin se tosiasia, että kansallisvaltiot eivät ole katoamassa mihinkään. Valtion asema on pikemminkin vahvistunut globaalin vastapartnerina: globalisaatio ja kansallisvaltio sopivat samaan sapluunaan.

Työväenliikkeen vahvuus on yhä enemmän julkisella sektorilla. Teollisuusväki sen sijaan vähenee. Työväenpuolueet ovat irronneet aika päiviä sitten bernsteinilaisuudesta ja etsineet ”kolmatta tietä” kapitalismin ja sosialismin välistä. Vasta vuoden 2008 jälkeen työväenpuolueet ovat löytäneet omaa profiilia, joskin populistiset puolueet ovat tätä kirjoitettaessa nostaneet vahvan haasteen. Kommunismi on kadonnut vakavasti otettavana poliittisena voimana.

Samaan aikaan, kun alkuperäiset vasemmistolaiset ideologiat ovat sirpaloituneet, on sijalle noussut vihreitä liikkeitä. Ne eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti työväenluokkaisia vaan keskiluokkaisia.

Varsinaista vasemmistoa on leimannut ”vastustuspuolueajatus”. On ollut vaikeaa hahmottaa, mitä se esittää kapitalismin tilalle. Pieneltä osin tämä on luonut edellytyksiä anarkismille. Viime aikoina tosin myös vasemmisto on profiloitunut ja esittänyt vaihtoehtona ohjelmia porvaripuolueille.

Hobsbawm arvioi teoksessaan todennäköisimmäksi vasemmistoaukon täyttäjäksi ”etnistä nationalismia”, joka on vain vahvistunut muukalaisvihoineen vuoden 2011 jälkeen, johon Hobsbawmin tarkastelu päättyy.

Onko laissez-faire-politiikan aika ohi? Näkyvillä on suuri epävarmuus, jota edelsi fukuyamalainen liberaalin demokratian voitonjulistus. Tämä kausi päättyi viimeistään finanssikriisiin, jonka jälkeen maailma on muuttunut levottomammaksi paikaksi, jossa suunnan määrittäminen on yhä useammin arvausten varassa.

Eric Hobsbawm esittää vasemmistolle uuden ajattelutavan kehittämistä. Vanha työväenluokasta lähtevä muutos ei enää sellaisenaan kelpaa läpimurtotyökaluksi.

Yhteinen ajattelu voisi kummuta molemmilta (kapitalismi ja sosialismi) tahoilta vanhan marxilaisen kapitalismikritiikin pohjalta. Marx myös näki globalisaation seuraukset paremmin kuin monet vielä tänäkään päivänä. Historia ei ole loppunut, se jatkuu. Hobsbawm esittää esseekokoelmansa lopuksi summaavan nykytilan kritiikin: ”Jälleen kerran on käynyt ilmi, etteivät ”markkinat” pysty edes suurten kriisien välissä ratkaisemaan 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan suurinta ongelmaa: sitä, että rajoittamaton ja yhä kehittyneempään teknologiaan ja kestämättömään voitontavoitteluun perustuva talouskasvu luo globaalia vaurautta vahingoittaen yhä tarpeettomammaksi käyvää tuotannontekijää, ihmistyövoimaa, ja samalla maailman luonnonvaroja.”

Mitä Marx sanoisi tähän?

Talouskuria ja kamreeriajattelua vai löysää velanottoa?

Teoksessa ”Vaurastumisen vuodet. Suomen taloushistoriaa teollistumisen jälkeen” (Gaudeamus, 2019) kerrataan talouden nykyhistoriaa useiden eri asiantuntijoiden toimesta. Keskityn tässä finanssipolitiikkaan liityntöineen ja yritän vetää johtopäätöksiä nykypäivään. Yksi kirjoittajista, VTT Sakari Heikkinen, toteaa kirjan kansitekstissä oleellisen: ”Suomi on perinteisesti ollut vähäisen valtionvelan maa, mutta kriisiaikoina on jouduttu pakon edessä luopumaan kamreeriajattelusta”. Lausahduksessa on vinha perä, vaikka lehtiä lukemalla voisi kuvitella Suomen horjuvan jatkuvasti velkavankeuden partaalla.

Teoksen kirjoittamisen aloitteentekijänä on ollut emeritusprofessori Jorma Ahvenainen, joka toimi omanakin opettajanani lähes 50 vuotta sitten.

Heikkisen kirjoittamassa osiossa ”Julkinen talous, valtiontalous ja finanssipolitiikka” viitataan Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen ”uraauurtavaan” teokseen ”Suomen talouspolitiikan pitkä linja”. Siinä tekijät määrittävät finanssipolitiikan linjan ulottuvan 1940-luvulta 1980-luvulle. Tavoitteena oli ”nopea kasvu vakauden kustannuksellakin”. Kun velanottoa vieroksuttiin, tuli finanssipolitiikasta myötäsyklistä. Seurauksena suhdannevaihtelut jyrkkenivät sen sijaan, että olisi toimittu vastasyklisesti eli hidastettu valtion menojen kasvua noususuhdanteessa ja kiihdytetty laskusuhdanteessa. Kuviteltiin kai, että toimittiin keynesiläisten oppien mukaan, mutta tosiasiassa tehtiin juuri päinvastoin. Karkein erehdys sattui mielestäni 1980-luvun kasinovuosina annettaessa talouden ylikuumeta.

Jos lähtökohdaksi historianäkökulmasta otetaan velanottovastaisuus, ulottaisin talouspoliittisen linjan edellä esitettyä paljon pidemmälle ajanjaksolle, nimittäin Snellmannista Rytin kautta Viinaseen. Elvyttävään politiikkaan on turvauduttu vain äärimmäisissä kriiseissä.

Johtopäätös voisi olla, ettei ole seurattu maailmalla vaikuttaneita talouspoliittisia oppeja. Keynesiläinen systematiikka hylättiin. Elvyttävää politikkaa nähtiin edes jossain määrin 1970-luvulla seurauksena öljykriisistä. Sakari Heikkinen myöntää, että senkin jälkeen tavoitteellinen suhdannepolitiikka on ollut haastavaa, vaikka tietomäärä on koko ajan kasvanut. Niinpä huomaan edelleen väiteltävän aivan talouden perusasioista.

Kuitenkin Heikkisen grafiikoista käy ilmi, että elvyttävää politikkaa on noudatettu kaikesta huolimatta 1970-luvun lopulla, 1990-luvun alkupuolella ja viimeisimmässä vaiheessa 2010-2015. Onko talouspolitiikka ollut myötä- vai vastasyklistä finanssikriisin jälkeisessä aneemisessa vaiheessa? Heikkinen näkee kuvan epämääräisenä, toisaalta elvyttävänä, toisaalta kiristävänä. On menty parempaan suuntaan suhdanteiden huomioimisessa, mutta ei tarpeeksi.

:::::::::::::::::::::::

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin velkasuhde nousi ylimmillään noin 65 prosenttiin bkt:stä. Sen jälleen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka laski jopa 30 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun. Julkinen velka nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta on sittemmin vuodesta 2015 lähtien pysähtynyt ja kääntynyt laskuun.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että kansainvälisesti velkaluvut ovat olleet varsin lohdulliset. Ja tämä koskee myös 1990-luvun laman velanottoa. Velalla pelottelulla oli silloin poliittisia tavoitteita.

Vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu alhainen taso on jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin saavutettuun 30 prosenttiin, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Kestävyysvajeella viitataan ikääntymisen aiheuttamaan huoltosuhteen kasvuun: yhä pienempi työssäkäyvä aktiiviväestö joutuu pitämään huolta yhä suuremmasta osasta väestöä. Tosin kestävyysvajearviot ovat vaihdelleet kovasti arvioijasta riippuen.

Kestävyysvaje on joka tapauksessa niin merkittävä, että siihen tulee varautua jo etukäteen. Mutta onko kestävyysvajeuhka niin suuri kuin sitä markkinoidaan meille kansalaisille?

:::::::::::::::::

T&Y -lehden tuoreen numeron 2/2019 palstalla ”Lukuvihje” on arvioitu Alberto Alesinan & Carlo Faveron & Francesco Giavazzin teos ”Austerity. When It Works and When it Doesn´t”. En tässä arvioi kirjaa, vaan keskityn kirjasta arvion tehneen Heikki Taimion pohdintaan valtiontalouden haasteesta: lisää veroja vai lisää lainanottoa?

Juuri toimintansa toimitusministeriönä päättävän hallituksen ja tulevan Antti Rinteen hallituksen välillä on selvä ajattelullinen – etten sanoisi ideologinen - ero. Juha Sipilän hallitus leikkasi menoja ja Rinne on ilmoittanut, ettei leikata, vaan otetaan velkaa. Tilanne on toki ollut ja on edelleen monimutkaisempi kuin edellä kuvasin: hallitus joutuu joka tapauksessa ottamaan velkaa sen menotalouden kattamiseen, johon on sitouduttu. Kysymys on uusista sitoumuksista, miten ne kustannetaan.

Keynesiläisessä mallissa menoleikkaukset hidastavat talouskasvua enemmän kuin verojen korotus: leikkaus on suoraan pois kokonaiskulutuksesta, ”kun taas verojen korotuksesta vain osa vähentää kulutusta ja osa on pois säästämisestä”.

Alesinan & kumppanien kirjassa esitetään - Taimion mukaan - että ”menoleikkauksista seuraa paljon pienemmät tuotannon menetykset kuin veronkorotuksista”. Lisäseurauksena menoleikkaukset takaavat, ettei verotusta tarvitse kiristää. Edelleen menoleikkausten tapauksessa ”taloudenpitäjät uskaltavat kuluttaa ja investoida”.

Kysymys on tietenkin talouskuripolitiikasta, josta on vaihtelevia mielipiteitä. Taimio aivan oikein korostaa, että menoleikkauksia suosivat ne, jotka haluavat pienentää julkisen sektorin kokoa ja keventää verotusta. Tätä ajattelua vastaan ovat nousseet monet poliitikot, jotka haluavat tasa-arvoista ja inhimillisesti tasapainoista kehitystä.

:::::::::::::::::::

Alesina ja kumppanit asettuvat tutkimustensa perusteella selvästi talouskuripolitiikan (austerity) kannalle. Vierastan itse kirjan kirjoittajien arviota, että ”ilman menoleikkauksia menot kasvaisivat jatkuvasti, mikä ruokkii odotuksia jatkuvista veronkorotuksista”. Tämä automaatio on liian kategorinen.

Juuri nyt hallitusta muodostettaessa olemme tilanteessa, jossa keskustelua käydään potentiaalisten hallituskumppanien kesken siitä, jatketaanko leikkauksia vai väljennetäänkö suhtautumista lisävelanottoon. Mielenkiitoinen tapaus ovat infrahankkeet, esimerkiksi ratahankkeet, joiden katsotaan olevan paitsi menoerä niin myös investointi tulevaisuuteen.

Menoleikkaukset ja veronkorotukset sekoittuvat muihin meneillään oleviin talouden trendeihin (esim. suhdannevaihteluiden meneillään olevaan vaiheesen), joten on otettava huomioon, että talouteen vaikuttavien muuttujien määrä on suuri.

Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että blokkipolitiikan yksi seuraamus voi olla muutos pitkän aikavälin talouspoliittisessa linjassa, joskaan se ei välttämättä ole niin suuri kuin retoriikassa väitetään.

Keskituloisten asema kurjistuu?

Toisen maailmansodan jälkeen koitti keskituloisten ja keskiluokan kulta-aika. Luokka muodosti ammatti-ihmisten rungon sekä palveluissa että varsinkin teollisuudessa. Keskituloiset kirivät vuosikymmenten varrella hyvään ja yhä paranevaan elintasoon ja muodostivat koko hyvinvointiyhteiskunnan tukipilarin.

Keskituloiset sekä maksoivat hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidosta raskaasti että saivat universaaleista (kaikille maksettavista) hyvinvointipalveluista hyödyn. Odotukset tulevaisuuden suhteen olivat korkealla 1960-luvulta alkaen. Hyvää kautta kesti 1980-luvulle ja 1990-luvulle saakka. Yhdeksänkymmentäluvun lama ei tuhonnut niiden keksituloisten taloutta, jotka säilyttivät työpaikkansa ja heitä oli paljon.

Helsingin Sanomat lainaa tuoretta Tilastokeskuksen tulonjaon kokonaistilastoa artikkelissaan ”Jako hyvä- ja vähätuloisiin jyrkentyy” (1.2.2019) ja toteaa, että tilanne on muuttunut dramaattisesti parinkymmenen vuoden kuluessa. Tilastokeskuksen mukaan keskituloisiin kuului vuonna 1995 yli puolet suomalaisista, 52,3 prosenttia. Vuonna 2017 osuus oli pudonnut 44,3 prosenttiin. Sekä tulot että varallisuus keskittyvät. Hesarin artikkelissa Pekka Ruotsalainen Tilastokeskuksesta toteaa , että tulohajonta on kasvanut ja että on ”vaikea sanoa, mistä se johtuu”. Yritän tässä kirjoituksessa löytää joitakin syitä tapahtuneelle kehitykselle, mutta sitä ennen vielä muutamia faktoja Hesarin artikkelista.

Vuonna 1995 pienituloisia eli korkeintaan 60 prosenttia suomalaisten mediaanipalkasta ansaitsevia oli 7,8 prosenttia. Vuonna 2017 osuus oli 12,8 prosenttia. Pienituloisuus on toki suhteellista: vuonna 1995 pientuloisuusraja oli 10 200 euroa ja vuonna 2017 noin 14 750 euroa vuodessa. Toki hinnatkin ovat tällä välillä nousseet. Pienituloisuuden alapäässä ihmisillä on tosi tiukkaa.

Hesari käyttää hyvätuloisuuden rajana kymmenystä hyvätuloisimpien tulojen alarajasta laskien. Tähän ryhmään kuului vuonna 2017 noin 9,6 prosenttia suomalaisista. Vuonna 1995 osuus oli 6,4 prosenttia. Yksinasuvien käytettävissä oleva tulo kasvoi vastaavasti 29 800 eurosta 43 000 euroon vuodessa. Erittäin hyvätuloisten osuus kasvoi vielä nopeammin.

Monissa perheissä on voitu todeta, että lapset eivät saavuta vanhempiensa keskiluokkaista elintasoa. Puuttuu sopiva koulutus ja työpaikat ovat kaukana asuinkunnasta. Muutos on ollut raju eikä jätä ketään koskemattomaksi.

Onko tämä poikkeava kehityssuunta länsimaissa? Ei ole, sama ilmiö on todettavissa kaikkialla lännessä. Otan tähän rinnalle Yhdysvalloissa tapahtuneen keskiluokkaa kohdannen muutokset, joka on paljon dramaattisempi kuin Suomessa. Sen avulla saadaan joitakin osviittoja sysistä ja sepistä.

::::::::::::::::

Suomen muutokset ovat selviä ja suuria, mutta eivät kuitenkaan aivan mullistavia vuosikymmenten aikajänteellä. Yhteiskunnan palvelujen kustannusten rakenteen kannalta muutokset ovat huomattavia, sillä keskituloiset ovat – kuten alussa todettiin - hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitävä voima, eivät suurituloiset eivätkä pienituloiset.

Yhdysvalloissa keskituloisten negatiivinen tulokehitys on ollut nähtävissä 40 vuoden ajan. Keskiluokan kutistuminen näkyy verrattaessa USA:n tilannetta esim. Belgian, Ranskan, Saksan, Italian ja Ison Britannian vastaavaan. Näissä maissa todellinen tulotaso on noussut, kun taas Yhdysvalloissa on taannuttu.

USA:ssa on laajalti selvitetty syitä tapahtuneeseen keskiluokan kutistumiseen. Joiltakin osin tapahtunutta voitaneen soveltaa myös Suomeen.

Yksi selitys on globalisaatio. Alemman palkkatason maat ovat hyötyneet, kun yhä suurempi osa työstä on paennut esimerkiksi Kaukoitään. Vastaavasti kehittyvissä maissa keskiluokka on laajentunut huomattavasti.

Toinen selitys on, että noudatettu politiikka (verotus) on suosinut pääomatulojen kasvattamista palkkatulojen sijasta. Tämä kehitys on alkoi jo 1970-luvulla ja jatkui 1980-luvulla, kun ns. reagonomics on vallannut alaa.

Kolmas selitys on teknologinen kehitys, joka on syönyt pienituloisten, mutta myös keskituloisten työpaikkoja ja kehitys jatkunee. Toisaalta uusia työpaikkoja on myös syntynyt teknologisen kehityksen myötä, joka on taas johtanut työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaanto-ongelmaan, kun (uudelleen)koulutus ei ole pysynyt ajan tasalla.

::::::::::::::::

Yhdysvalloissa tuloerot ovat kasvaneet nopeammin kuin Euroopassa, koska politiikan muutokset ovat kohdanneet ”paljaammin” työntekijät kuin muualla lännessä, jossa hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä sosiaaliturva on pehmentänyt vaikutuksia. Globalisaatio on kohdellut kaltoin amerikkalaisia työntekijöitä verrattuna eurooppalaisiin, joskin vaikutukset toki näkyvät vanhalla manterellakin, kuten Suomen esimerkki osoittaa.

Työn tuottavuuden ja kotitalouksien reaalisten mediaanitulojen käyrät ovat irtautuneet Yhdysvalloissa toisistaan 1970-luvun puolesta välistä lähtien: Työn tuottavuus on kasvanut huomattavasti nopeammin. Ero on lisääntynyt koko ajan lähestyttäessä nykypäivää. Syynä on pidetty sitä, että pääomatulojen ja maaomaisuuden osuus bkt:stä on kasvanut voimakkaasti verrattuna palkkojen osuuteen.

Konkreettiset luvut luovat dramaattisen kuvan tapahtuneesta. Reaaliset mediaanitulot vuoden 1999 huipusta, 57 000 dollarista putosivat 52 000 dollariin vuonna 2013 (9 prosenttia).

Palkkojen osuus bkt:stä putosi 47 prosentista vuonna 2000 43 prosenttiin vuonna 2013. Viime vuosina ansiokehitys on kuitenkin kohentunut, joten mihinkään tuhkan pään päälle ripotteluun ei ole aihetta.

Top 1 prosentti ansaitsi kaikista tuloista 23 prosenttia vuonna 2012, kun osuus 1950-70-luvuilla oli 10 prosenttia.

Pew Research Centerin mukaan Yhdysvaltain keskiluokka menetti johtoasemansa tulotilastossa suhteessa pieni ja suurituloisiin (yhteen laskien) vuoden 2015 alkupuolella, jolloin molempiin kuului noin 120 miljoonaa ihmistä. Muutos on tapahtunut siten, että pienistuloisten suhteellinen osuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan, kun taas suurituloisten asema on parantunut dramaattisesti vuosien 1970 ja 2014 välillä.

Yhdysvaltain keskiluokan rimpuilu elintasokilpailussa on ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Ensin vaimot menivät töihin, sitten työaikoja pidennettiin ja lopuksi elintasoa ylläpidettiin pankkilainoilla. Viime mainittu kehitys huipentui finanssikriisiin, kun omistusasuntojen nopeasti nousseita arvoja käytettiin aivan yleisesti kulutusluottojen vakuutena. Kaikki tämä loppui aikanaan tunnetuin seurauksin.

Onko Suomessa tapahtumassa sama kehitys kuin Yhdysvalloissa? Varmaankin, ainakin osittain. Kaikilta osin vertailu ei kuitenkaan toimi. Meillä molemmat aviopuolisot ovat usein töissä. Työaikojen pidentäminen on vaikeaa, koska meillä on vahva ammattiyhdistysliike. Yhdysvalloissa palkat joustavat helpommin alaspäin, Suomessa jähmeämmät palkat johtavat irtisanomisiin. Meillä hyvinvointiyhteiskunnan kunnianhimoiset tavoitteet pitää kiinni hyvistä työpaikoista kaatavat yrityksiä, jotka eivät pysty vastaamaan kansainväliseen kilpailuun.

Koska Yhdysvallat on tämän trendin ajuri, on syytä muutamalla sanalla referoida sitä, miten maailmankaupan ja teollisuustuotannon tasolla on päädytty nykytilanteeseen.

Teollisuustuotteiden valmistus siirtyi 1990-luvulta lähtien yhä laajemmin Kauko-Itään. Samaan aikaan teollisuuden osuus BKT:stä putosi USA:ssa lähelle 10 prosenttia (tällä hetkellä 11-12 prosenttia). Teollisuuden tuotanto ja hyvätuloinen keskiluokka irtautuivat toisistaan. US Steel ei työllistä enää 400 000 työntekijää, kuten maailmansodan jälkeen, vaan vaivaiset 30 000 työntekijää.

Teollisuus loi aikanaan myös runsaasti hyväpalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja, jotka nekin luonnollista syistä vähenivät. Sen sijaan syntyi valtava määrä heikkopalkkaisia palveluelinkeinojen työpaikkoja. Wallmart ei työllistänyt ketään vuonna 1961, mutta nyt työntekijämäärä on 2,2 miljoonaa. Vähimmäispalkka yrityksessä on noin 11 dollaria tunnilta.

::::::::::::::::

Myönnän, että edellä esitetyt ansioita koskevat luvut ovat osin kiistanalaisia. Palkkakehityksen taustalla on monenlaisia tekijöitä, joihin en tässä syvenny. Palkkojen nousun ja tuottavuuskehityksen eroja ei voida selittää pelkästään automatisaation, vapaakaupan, maahanmuuton tai edes noudatetun talouspolitiikan avulla.

Ilmeisesti amerikkalainen palkkakehitys ei ole ollut niin murheellinen kuin joitakin palkkaindeksejä seuraamalla voisi luulla. Todellisen palkkakehityksen selville saamiseksi on seurattava myös ansioiden muiden osien kehitystä.

Osin ristiriitaisista tiedoista huolimatta on todettava faktisesti, että seurauksena on ollut yhteiskunnallisia muutoksia, jotka heijastuvat noudatettuun politiikkaan. Populistiset liikkeet, autoritaarisen hallinnon saama jalansija, nationalismi ja globaalit muutokset ovat sekoittaneet vanhaa totuttua järjestystä. Kaiken taustalla on yhteiskunnan eri ryhmien liike toisiinsa nähden maailmalaajuisesti. Keskiluokan aseman muuttuminen on yksi näistä varteenotettavista muutosajureista.

Arvojen ja poliittisten voimasuhteiden markkinoilla

Petteri Orpo totesi Hesarin Lauantaivieras-palstalla 29.9.2018 ”Hyvinvointi on uhattuna 2020-luvulla”, että oikeisto-vasemmisto-akselin lisäksi nyt on otettava huomioon myös konservatiivit-liberaalit-akseli. Hän on siinä oikeassa. Asia ei sinänsä ole millään muotoa uusi, mutta poliittiset ja arvoihin liittyvät kannanotot ovat terävöityneet viime aikoina. Arvonelikentässä ainoa lohko, joka ei näytä saavuttava kannatusta on vasemmisto-konservatiivit. Sen liikkumatila kapeni olemattomaksi sosialismin romahtamisen ja muinaisen TPSL:n puoluekentältä katoamisen myötä.

Missään tapauksessa vasemmisto-oikeisto-akseli ei ole vanhentunut, niin kuin joskus kuulee väitettävän. Voimasuhteet kylläkin muuttuvat sekä arvojen että politiikan osalta. Siitä seuraavassa enemmän.

Orpo toteaa, että politiikan tekeminen muodostuu yhä vaikeammaksi ja arvelee Suomenkin ajautuvan sisäpoliittisiin konflikteihin ja lyhytikäisiin hallituksiin, jos ihmiset eivät kykene yhteistyöhön. Populistien menestys useissa maissa on pirstonut puoluekenttää. Sekin on omalta osaltaan heikentänyt enemmistöön perustuvien koalitiohallitusten muodostamista. Yksi mahdollinen lopputulema on, että vähemmistöhallitukset Skandinavian maiden tapaan tulevat vaihtoehdoksi. Tätä tosin Orpo ei ota esille.

Selvittääkseni tapahtuneita voimasuhdemuutoksia on palattava vuosikymmeniä taaksepäin.

Kehitys, mikä käynnistyi vasemmistolaisuuden esiinmarssina toisen maailmansodan jälkeen, ja joka saavutti vahvan aseman 1960- ja 70-luvulla, ei ole sinänsä kadonnut mihinkään. 1980-luvulta lähtien voimistunut uusliberalistinen ideologia kuitenkin vyörytti vasemmiston viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana. Alammeko nyt olla uusliberalismin kyllästymispisteessä?

Oireellista historian kululle on, että jonkin kehityksen saavuttaessa kukoistusvaiheen, se elää samalla joutsenlaulun aikaa. Meillä Suomessa on ollut yllättävää havaita, kuinka keskusta on lähtenyt näin voimakkaasti ajamaan liberaalin markkinatalouden ajatuksia ikään kuin myöhäsyntyisesti.

Muutoksen merkit ovat ilmassa. Jopa Kauppalehti toteaa pääkirjoituksessaan - irtisanomissuojan heikentämispyrkimyksistä kirjoittaessaan - että ”vaikka etenkin keskustassa pelätään arvovaltatappiota, on sen hallituskavereiden piirissä valmiutta hyväksyä se tosiasia, ettei ay-liikkeen kanssa kannata alkaa enempää tukkanuottasille. Perääntyminen voisi olla järkevääkin” (KL 28.9.2018). Onko tällainen puhe tulevan suunnan haistelua? Onko jokin politiikan ja arvojen valtavirta päättymässä ja jokin toinen alkamassa? Useimmat lienevät sitä mieltä, että näin pitkälle menevää johtopäätöstä ei voida tehdä. Irtisanomissuojan heikennys on kuitenkin vain yksi asia monien muiden asioiden joukossa, jotka viitoittavat tietä tulevaisuuteen.

Työntekijöiden liikkumatila on näyttänyt kapenevan. Trendi on ollut pitkään nähtävissä. Otetaan esimerkiksi keskituloiset palkansaajat. Kun keskituloisen palkansaajan asema on muuttunut ja murtunut monelta osin, on jäänyt käsitys, että työntekijän asema on pysyvästi heikkenemässä. Tästä meitä muistutti Juha Siltala kirjassaan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”. Monilta osin näin on tapahtunutkin. Varsinkin Yhdysvalloissa, missä palkat ovat reaalisesti taantuneet, merkit ovat olleet selkeästi näkyvissä.

::::::::::::::::::::::

1980-luvulta lähtien vaikuttaneen uusliberalismin emämaassa, Britanniassa on ehkä ensimmäisenä herätty palkkojen uudelleenmuodostumisen maailmaan. Kysymys on hyvin vaikeasti määritettävissä olevasta muutoksesta. Ei voida puhua niinkään jakopolitiikan uudesta vaiheesta, vaan koko palkanmuodostuksen uudesta aikakaudesta.

Uuden kehityksen ajurina Britanniassa on Labour, joka pyrkii ottamaan aloitteen käsiinsä. Paine tulee nyt vasemmalta riippumatta siitä, mikä taho on tulevaisuudessa hallituksessa. Seuraavassa esitettyä ei voida tietenkään suoraan soveltaa Suomeen. Yritysdemokratia näyttää olevan avainkysymys. Yhtenä sen toteuttamismuotona vaaditaan nyt työntekijöiden edustusta yritysten johtoon. Yllätysten aika ei ole ohi: myös konservatiivit näyttävät vihreää valoa uusvanhalle ajatukselle.

Työväenpuolueella on myös aivan konkreettisia ehdotuksia yritysdemokratian toteuttamiseksi. Miltä kuulostaa, jos luovutetaan 10 prosenttia suuryritysten osakkeista työntekijöille? Kysymys on mullistavasta muutoksesta verrattuna nykypäivään, jolloin monet ovat kokonaan jääneet ilman palkankorotuksia ja joutuneet ryhtymään pakkoyrittäjiksi.

Britanniassakin työnantajat vastustavat pakollista yritysdemokratiaa. Mutta onko tosiasiassa niin kuin työväenpuolueen Jeremy Corbin väittää, että työn tuottavuus itse asiassa on lisääntynyt niissä yrityksissä, joissa yritysdemokratia on otettu käyttöön? Ongelmaksi voi muodostua, että vakinaisesti palkkaa saavat hyötyvät yritysdemokratiakokeiluista, mutta epätavanomaisissa (nyt jo tavanomaisissa!) töissä entinen meno jatkuu (esim. nollasopimukset). Kysymys on siis keikkatyöntekijöiden problematiikasta. Voisiko keikkatyöntekijöille antaa samat oikeudet kuin vakinaisille työntekijöille?

::::::::::::::::::

Myös monet thatcherilaisessa hengessä yksityistetyt suuret instituutiot ovat liipaisimella. Tähtäimessä on monien palvelujen (junat, vedenjakelu, energia) kansallistaminen. Suomessa kehitys on edennyt päinvastaiseen suuntaan. Olisi varmaan hyödyllistä ottaa oppia niistä maista, joissa on koettu kovia.

Vielä on kysyttävä ovatko muutoksen tuulet todellisia vai vain tavallista pontevampaa vaalipropagandaa? Se jää nähtäväksi.

::::::::::::::::::

Yhteiskunnallinen ja ideologinen liike tapahtuu aaltomaisesti. Jossain vaiheessa vain todetaan, että entinen meno ei ollut kannattavaa. On sellainen hytinä, että Suomessa puoluekenttä voisi olla valmis muutokseen. Seuraava hallitusohjelma viitoittaa tietä uuteen – jos viitoittaa.

Suurimmat haasteet lähitulevaisuudessa ovat tulo- ja osaamiserojen polarisoituminen. Vaikka tässä on puhuttu uusista asioista, ongelma on vanha: miten saavuttaa tasa-arvoisempi Suomi?