Sota, jota käydään viimeiseen kerrostaloon saakka

 

Olen viime aikoina pohtinut mykyaikaisen sodan seuraamuksia. Asevelvollisuuden suorittaneena minua pidetään varmaankin jonkinmoisena sodan alkeiden asiantuntijana. Ainakin kuvittelen tietäväni, mitä sota on. Objektiivisesti tarkasteltuna asia tuskin on näin yksinkertainen. Sodan luonteen voi tietä vain sodan käyneenä - siviilinä tai sotilaana.

Kun katselen Kiovan tai Harkovan romahtaneita kerrostaloja tai mustunutta  reikää kerrostalon seinässä, mietin minkälaisen kohtalon ovat ohjuksen tai droonin tielle sattuneet kohtaamaan. Tapahtuu vieläkin pahempaa. Katsoessani uutisia saatan todeta, että oikeastaan mitään rakennetta ei ole jäljellä, vain  toistensa päälle kaatuneita elementtejä pölysotkun keskellä.

Niin voittajat kuin häviäjätkin ovat vastaavan tyyppisen hävityksen kohteena. Monesti tulee mieleen, että sotaa käydään viimeiseen kerrostaloon saakka.

Kyynikko voi sanoa, että pian ovat rakennusalan yritysten apajat valmiina, mutta eihän sitä voi näin härskisti ajatella. On pureuduttava niihin kuuluisiin ”juurisyihin”: ideologiset, uskonnolliset tai etniset ryhmät taistelevat toisiaan vastaan, ja naiset, miehet ja vanhukset vuodattavat kyyneleitä lohduttomasti etsiessään lähiomaisiaan raunioiden keskeltä. Missä on terve järki (sanity)?

Mikä lopulta on muuttunut vuosikymmenien ja  vuosisatojen saatossa? Käytän mahdollisuutta hyväkseni laajentaa näkymää aiheeseen:

Sotaa käydään aina jostain syystä, mutta tiedetäänkö, mikä se syy on? Robert McNamara, Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikainen puolustusministeri, tunnusti, että Vietnamissa ei ensisijaisesti taisteltu suurvaltakeskittymien johtamien ideologioiden välillä.  McNamara päätyi arvioissaan siihen, että kysymys oli sisällissodasta. On vain ikään kuin pakko pitää yllä käsitystä alkuperäisestä sodan tarkoitusperästä. Vietnamin sisällissodassa, kyseenalaistettiin  amerikkalaisten kommunismin vastainen taistelu, jonka seurauksena 58 000 amerikkalaista ja miljoonia vietnamilaisia sai surmansa.

Vietnamin sodan aikana drooneja vastaavana pelon kohteena oli napalmin räjähtävä hyytelö, joka levitessään nylki pommitusten kohteiksi joutuneilta ihmisiltä ihon pois lihan ja luiden ympäriltä. Yhtä lailla alkukantaisten asumusten täyttämien kylien hävittäminen polttamalla - oli sisällä ihmisiä tai ei - oli yksi sodan julmuuksista. Raakuuksiin sorruttiin molemmin puolin. Vietkongin sissit valtasivat kylät yöllä, amerikkalaiset nuo samat kylät päivällä takaisin.

Näistä ajoista on pitkä matka Da Nangiin Vietnamin sodan aikuiseen USA:n tukikohtaan, josta amerikkalaiset turistit nyt varaavat huoneita käyttöönsä. Airbnb-mainokset suorastaan viskataan silmille. Sota on kaukainen muisto vain.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Robert McNamara on pohdiskellut lukemattomissa yhteyksissä omia ja amerikkalaisten vaikuttimia: miksi Vietnamissa kävi niin kuin kävi ? Pohdinnan tulos kiehtoo uteliaisuuttamme.

Yksi tapa avata Vietnamin sota on tehdä se Robert McNamaran muistumien kautta. Näin sota näkyi  minulle TV:n kautta: McNamara perehtyi puolustusministerinä sodan käynnin strategioihin ja ylemmyydentuntoisesti ja besserwissermäisesti opasti kenraaleitaan, jotka eivät tästä lainkaan pitäneet. Sodan saldo oli murheellinen: lähes 60 000 kaatunutta amerikkalaista. Vasta ehkä 1990-luvulla McNamara ymmärsi sodan todellisen luonteen: kysymyksessä oli ensisijaisesti sisällissota ja vasta toissijaisesti yksi kylmän sodan bipolaarisista (länsi vastaan itä) näyttämöistä. Tavatessaan parikymmentä vuotta sodan jälkeen Vietnamin johtajia hänelle valkeni, että Vietnam ja Kiina olivat olleet 1000 vuotta verivihollisia. Kuitenkin kylmän sodan tulkinnassa kaikki sosialistisen leirin valtiot (Kiina, Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam) niputettiin yhdeksi ja samaksi vihollispaketiksi. Entä jos McNamara olisi ymmärtänyt tämän aikaisemmin ? On vaikeaa silti uskoa, että amerikkalaisten enemmistö olisi hyväksynyt tulkinnan. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että jälkikäteen McNamara ilmeisen avoimesti pyrki erittelemään oman politiikkansa (ja presidentti Lyndon B. Johnsonin politiikan) virheitä. Hän myönsi, että Vietnam oli iso virhe. Tällainen oman historian kriittinen tarkastelu on jo sinällään harvinaista.

Tällainen pohdinta herättää lähinnä joko säälinsekaisia tai myötätuntoisia tunteita. On helppo olla katuvainen, kun kaikki on ohi, mutta eihän aihe päästä niin helposti otteestaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Errol Morrisin kuuluisassa Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumenttisarjassa ”Fog of Warissa” on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta ja sodan problematiikasta. Tämä jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe (jonka McNamara vanhoilla päivillään tunnusti), niin miksei hän samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara oli tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tavalliset sotilaat eri maissa, miten he suhtautuvat sotaan joutumiseen/pääsemiseen? Toimittaja Anna-Stina Nykänen käsittelee asiaa kolumnissaan Hesarissa 7.7.2025: Kuka Espanjassa osaa käyttää aseita? Hyvä kysymys. Espanjahan nuukailee jo nyt Ukrainan tukemisen kanssa: Yhteinen puolustus ryyditettynä puolustuksen 5 prosentin budjettiosuudella ei todellakaan ole suosiossa. Ruotsissa varusmiespalvelun suorittaneiden osuus on 10 prosentin paikkeilla ikäluokasta. Eipä tuotakaan mainostettu, kun puhuttiin Ruotsin liittymisestä Natoon ja sama niukkuus vallitsee muidenkin  Natoon liittyneiden panostuksissa.

Saksalainen hyvinvointia korostava yhteiskunnallinen malli sotaan varustautumisen sijasta on kova sana Euroopassa. Hyvinvoinnin pumpulinpehmeyteen on jo ehditty tottua.

Suomen tilasta Nykänen antaa kovin ruusuisen kuvan: suomalaisille on selvää, että kaikki osallistuvat, jos sota uhkaa (?)  Sotatutkija Ilmari Käihkö, esittää relevantin ja oleellisen kysymyksen: keitä lähetetään rintamalle?

 

Urheilu vallankäytön välineenä

 

Hannu Pelttari on kirjoittanut aiempien urheiluaiheisten kirjojen jatkeeksi teoksen, jonka nimi on ”Diktaattori katsomossa” (Kirjapaja, 2020), jolla hän viittaa paitsi yhteen  kirjaan sisältyvään Berliinin olympiakisoja ja Hitleriä käsittelevään esseeseen, niin myös perusteeseen,  jolla hän on valinnut kirjaan mukaan tulevat aiheet. Niitähän piisaa Pelttarin valitsemalla metodilla. Hän on käyttänyt ”diktaattorin valtuuksia” ja valinnut juuri nämä kirjan sivuille taltioidut tarinat.

Kirjan alaotsake vastaa mielestäni pääotsaketta paremmin kirjan sisältöä ja kuuluu seuraavasti: ”Tositarinoita urheilusta vallan varjossa”. Tämän otsakkeen mukaisesti hän on valinnut teoksen kahdeksaan lukuun tarinoita,  joissa urheilua on käytetty jonkin vallankäytön välikappaleena urheilun historiassa. Olen itse valinnut tarkastelun ja arvioinnin kohteiksi kaksi esseetä: ”Media kaappasi urheilun  - tukahduttaako myös?” ja ”Urheilijat aktivisteina – mustat nyrkit Mexicossa”, joka kiertyy kahden pikajuoksijan Tommie Smithin ja John Carlosin elämäntarinan  ja urheilija-aktivismin ympärille.

Molemmat esseet ovat tuiki ajankohtaisia: media todella vyöryttää harmaan eminenssin tavoin urheilun  taustalla ja tarvittaessa syrjäyttää itse urheilutapahtuman  edun tieltään. Tommie Smith ja John Carlos toimivat varhaisina muurinmurtajina rodullista tasa-arvoa tavoittelevassa  rintamassa, kuten tämän päivän urheilija-aktivistit taistellessaan rodullisen tasa-arvon puolesta.

::::::::::::::::::::::::

Media kiinnostui urheilusta Suomessa  varsin myöhään 1800-luvun lopulla ja silloinkin vain pienin  uutisin. Niinpä vuosisadan vaihteen olympiakisat menivät miltei ohimenevällä maininnalla  Suomen lehdistössä. Vuoden 1912 olympiakisat  olivat varsinainen median seurannan lähtölaukaus, joskin Hannu Pelttari kiistää lähteisiinsä viitaten , että niissä olisi juostu Suomi maailmankartalle (”Urheiluhistoriamme suurin huijaus”). Pikemminkin Suomi tuli tietoiseksi olemassaolostaan ja kansallisesta itsetunnosta. Suomen lehdistössä kisoille saatettiin uhrata jopa sivu päivittäin.  Sekä porvaristo että työväestö pyrkivät omimaan kisojen suuren sankarin Hannes Kolehmaisen  ennen kuin hänestä tuli koko kansan hymyilevä Hannes.

Kaksikymmentäluvulla media sai yhä vaikuttavamman aseman. Helsingissä jopa kuulutettiin kovaäänisten kautta suurkilpailujen tapahtumia. Radio teki myös läpimurron kaksikymmentäluvun lopulla tullen vuosikymmeniksi merkittävimmäksi sähköisen tiedonvälityksen kanavaksi.

Berliinin olympiakisat olivat varsinaiset radiokisat, mutta muutakin mullistavaa tapahtui. Saksassa nimittäin aloitettiin  TV:n koelähetykset jo Berliinin kisojen yhteydessä ja Yhdysvalloissa 1950-luku muodostui TV:n vuosikymmeneksi vastaanottimien määrän lisääntyessä räjähdysmäisesti.  Radion valtakausi urheilussa ulottui silti pitkälle 1960-luvulle saakka. Itsekin seurasin tuolloin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia suurella innolla.

Vuoden 1960 olympiakisat seurasin isoisäni maatilalla. Maalaistalon tupaan olivat TV:n äärelle kokoontuneet naapuritkin. Isäntä oletti, että vieraat sammuttavat TV:n lähtiessään.  Koulussa biologian opettajani antoi mahdollisuuden seurata ”yksityisesti” Oslon hiihdon maailmanmestaruuskisoja kesken  oppitunnin vuonna 1966. Televisio yleistyi 1960-luvulla ja ohitti radion selkeästi seuraavalla vuosikymmenellä. Seitsemänkymmentäluvulla tulivat sitten väri-TV:t  Itse näin ensimmäiset väri-TV-lähetykset vuonna 1974.

Satelliittilähetykset astuivat kuvaan mukaan Tokion vuoden 1964 olympiakisojen yhteydessä. Tosin lähetykset tulivat Suomeen pienellä viiveellä. Englannissa vuonna 1966 pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat todellinen läpimurto televisiolle. Minäkin seurasin intensiivisesti  Eusebiota  ja muita virtuooseja.

Medianäkyvyyden lisääntyessä raha rupesi näyttelemään yhä merkittävämpää osaa suurkilpailujen  järjestämisessä ja televisioinnissa. Vähitellen TV:llä oli mahdollisuus vaikuttaa urheilulähetysten  sisältöön ohi järjestäjien tavoitteiden. Raha ratkaisi. Aluksi liikkuivat miljoonat, sitten kymmenet miljoonat ja lopulta miljardit.

Suosiotaan nostivat erityisen hyvin TV:hen sopivat lajit, kuten snooker. Omaksi suosikikseni on noussut jousiammunta,  joka hyötyy TV-näkyvyydestä.

Median määrätessä osin myös kilpailujen sisällöistä on käynyt niin,  että esimerkiksi yleisurheilun Timanttiliigassa ei nähdä pitkiä juoksumatkoja. Kaupallinen media jopa pyrkii puuttumaan yksittäisten lajien sääntöihin,  joilla urheilulajia harjoitetaan. Paroni Pierre de Coubertinia voisi soveltaa seuraavasti:  tehokkaammin, tiivistetymmin,  kaupallisemmin. Lajivalikoimassa on tapahtunut mullistus. Uusia lajeja työntyy media- ja urheilumarkkinoille ja osa vanhoista lajeista kärsii aneemisuudesta. Aiemmin hyvin keskeinen ”Nykyaikainen viisiottelu” sopii esimerkiksi: se ei enää ole erityisen nykyaikainen eikä merkitykseltään keskeinen, mutta toisaalta juuri viisiottelun sääntöjä on urheilulajien keskinäisen kilpailun paineessa muutettu ehtimiseen.

Vielä suurempia mullistuksia on tulossa.

Tietokonepelaaminen  on kehittymässä  kovaa vauhtia uudeksi mahtilajiksi. Internet luo yhä uusia mahdollisuuksia pelaamiseen. Samaan aikaan tiedonvälityksen kirjo kasvaa eikä yksikään vanhoista ”kanavista” ole putoamassa pois. Media määrää tahdin, siitä tulee yhä suurempi vallankäyttäjä. Lajikohtaiset kanavat muun muassa yleistyvät.

Näyttää siltä,  että seuraava suuri asia on juuri e-urheilu. Herää paljon kysymyksiä. Käydäänkö taistelua osanottajien välillä enää eri maita edustaen vai ovatko urheilijat taustayhtiöidensä edustajia?

Jopa korona on muuttamassa urheilun sääntöjä. Vaikuttaahan epidemia tiloihin, yleisöön, suorituspaikkoihin ja moniin muihin asioihin. Siirrytäänkö urheilussa etäurheiluun? Jääkö henkilökohtainen kontakti pois? Vain taivas on rajana muutoksille: muuttuvatko olympiakisat aidosti suorituspaikkojen osalta koko maailman kisoiksi?

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Tommie Smith ja John Carlos ovat kotoisin laajan Amerikan mantereen eri puolilta, mutta yhteinen kokemus oli köyhyyden kurimus. Silti molemmat raivasivat tien yleisurheilun huipulle.   Se oli toimiva sosiaalisen nousun väylä mustille. Carlosia ja Smithiä voi verrata vain Muhammad Aliin, joka samalla tavalla taisteli rotunsa oikeuksien puolesta. Ensimmäisenä sai kyytiä  Alin ”orjanimi” Cassius Clay.

Vietnamin sodan vastustaminen ja kieltäytyminen palvelusta veivät Alilta maailmamestaruuden ja työmahdollisuudet. Silti Ali taisteli itsensä mustan yhteisön sankariksi, joka  uransan loppupuolella nousi myös valkoisen rodun ylpeydeksi. Viimeinen todiste tästä saatiin,  kun Ali sytytti olympiatulen Atlantassa 1996.

Toki urheilussa eteneminen huipulle saakka oli mahdollista vain harvoille ja valituille,  joiden lahjakkuusrakenne antoi siihen mahdollisuuden. Carlos ja Smith olivat tiedostavia mustien oikeuksien puolustajia, jotka käyttivät tilaisuuden hyväkseen asiansa puolesta.

Smith sen enempää kuin Carloskaan eivät olleet militantteja, vaan Martin  Luther Kingin liikkeen kannattajia.  Molemmat lahjakkuudet valmistautuivat Mexico Cityn vuoden 1968 olympiakisoihin. Kumpikin onnistui pääsemään loppukilpailuun 200 metrin juoksussa. Sekä Smith (kulta) että Carlos (pronssi) nousivat palkintopallille käsi ojennettuna ylös, toisella vasen käsi, toisella oikea.

Smithin ja Carlosin vastoinkäymiset Meksikon jälkeen olivat  aivan omaa luokkaansa. Heillä oli suuria vaikeuksia sopeutua siviiliin johtuen tekojensa seuraamuksista Meksikossa. Työmahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan annettu.

Tommie Smithin voittoaika oli maailmanennätys,  19,83, mutta se hukkui protestin hälinään. Smithin ja Carlosin vierellä palkintopallilla seisonut Australia Peter Norman tuki protestia omalla henkilökohtaisella panoksella  joutuen hänkin vaikeuksiin tapahtuneen  johdosta. Myös 400 metrin voittaja ja ME-mies  Lee Evans oli osa protestia vahvistaen siten taistelurintamaa. Koko 400 metrin juoksun kolmoisvoiton tuonut amerikkalaistrio oli palkintojen jaossa mustat baskerit päässä.

Kuten sanottu kisojen jälkeen vuosikausien ajan Smithillä ja Carlosilla oli vaikeaa. Mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Aivan kuten Alin kohdalla niin myös Smithin ja Carlosin teon hyväksyttävyys kasvoi 2000-luvulle tultaessa. Heidät hyväksyttiin ja heille jopa pystytettiin patsas.

Yksi asia on selvä: Smith ja Carlos toimivat rotuerottelun vastaisen taistelun airuena. He olivat suunnannäyttäjiä niille,  jotka nyt jatkavat aktiiveina pikajuoksukaksikon työtä.

Smith ja Carlos osoittivat,  että uhraamalla oman hyvinvointinsa voi saavuttaa jotain suurta, jotain koko kansakuntaa koskevaa…. ei, vaan koko maailmaa koskevaa.

:::::::::::::::::::::::::

Hannu Pelttarin kirja muodostuu löyhästi toisiinsa sidoksissa olevista tarinoista,  joita yhdistää kilpaurheiluun liittyvä vallankäyttö.  Vallankäyttö on usein epävirallista ja välillistä, mutta monella tapaa vaikuttavaa. Monesti kertomuksissa on vahva yhteys suuriin yhteiskunnallisiin mullistuksiin.  Esseiden keskushenkilöt ovat poikkeusyksilöitä, joita ohjaa järki tai tunne niin kuin ihmiselämää yleensäkin. Helppolukuiset tarinat voi lukea satunnaisjärjestyksessä  kiinnostuksen mukaan.

 

Entä jos Venäjä voittaa sodan?

 

 

Julkaisin blogikirjotukseni ”Natoon liittyminen – jälkiviisauden analyysit” 10.6.2023, jota lainaan ohessa soveltuvin osin. Pohdin siinä monista näkökulmista Natoon liittymisen merkitystä mahdollisesti syttyvän sodan näkökulmasta.

Yksi lähestymistapa johtaa juurensa johtamisen filosofiaan. Usein todetaan, että suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti (Niinistö) raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä haettaessa Natoon. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen etujoukoissa. Minulle - Nato-kriitikolle - presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein.

Lopulta päätökseen johtanut argumentti tuli hiukan yllättävältä taholta: Venäjän hyökkäys Ukrainaan 22.2 2023 laukaisi enemmistön kannan. Kollektiiviselle pohdiskelulle pantiin piste: liityimme Natoon. Päätös syntyi ”yhdessä yössä”.

Entä nyt, kun ajattelemme - liityttyämme Natoon - tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta se ei ole.  Asia on kesken, eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Hyppäsimme liikkuvaan junaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjani nimeksi ”Historia jatkuu”.

Tuntuu kauhuskenaariolta luottaa tosiasialähteenä Donald Trumpiin, joka on kuuluisa siitä, että panee päätöksensä uusiksi ennen kuin yö vaihtuu päiväksi.  Soveltaako hän logiikkaansa Naton viidenteen artiklaan. Johdetaanko tulevia aikoja hetken mielijohteesta?

Kun toimittaja kysyi Trumpilta, onko oletettavaa, että Putin jatkaa  valloituksiaan Ukrainan jälkeen, oli vastaus ”on se  mahdollista”. Jonain toisena hetkenä hän voi vannoa viidennen artiklan nimiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n (3.7.2025) Suvi Turtiainen on haastatellut saksalaista professoria ja sotatutkijaa Carlo Masalaa, joka esittää yhtenä tulevaisuuden skenaariona, että Venäjä onnistuu tavoitteessaan hajottaa Nato. Se merkitsisi Venäjälle sodan voittoa tai ainakin osittaisvoittoa. Masala on kirjoittanut kirjan ”Venäjä voittaa – skenaario” (Siltala), jonka Tommi Uschanov on kääntänyt suomeksi. Referoin ohessa Turtiaisen Masala-haastattelua ja lisään omia kommenttejani.

Masala haluaa eurooppalaisten ainakin tiedostavan vaarat. Tähän asti Venäjä on pyrkinyt testaamaan puolustajan uskottavuutta erilaisilla ja kiusaamishärnäämisillä. Masalan tyylistä antaa kuvan mainittu Turtiaisen haastattelu, jossa professori luo kuvitellun tilanteen, jossa Venäjä yllätyshyökkäyksellä valtaa pienen osan Suomen pinta-alasta. Ottaisiko Venäjä tällaisen riskin? Entä ottaisiko Yhdysvallat riskin, että puolustaisi Suomea silläkin uhalla, että Venäjä hyökkäisi vastareaktiona suomalaista suurkaupunkia vastaan? Melko rohkeaa aprikointia.

Masalan noin satasivuisessa skenaariokirjassa eletään vuotta 2028. Ollaan edetty vaiheeseen, jossa eurooppalaiset ovat kyllästyneet tukemaan Ukrainaa ja Ukraina itse on joutunut antautumaan Venäjälle. Samaan aikaan populistit ovat nousseet valtaan Ranskassa ja lännessä toiveikkaasti odotetaan vapaamielisemmän hallituksen nousua valtaan Venäjällä. Venäjä miehittää osaa Viroa ja Natomaat eivät pääse yksimielisyyteen yhteistyöstä keskenään. Naton viides artikla osoittautuu hyödyttömäksi.

Masalan uhkaskenaarion kohteena on hänen kirjassaan itse asiassa Viro eikä Suomi. Sama se. Itselläni on vaikeuksia sulattaa teoriassa tällaista vaihtoehtoista skenaariota yhtenä mahdollisena toteutumana. Siinä on liian paljon spekulatiivisuutta. Mahdoton ajatus se ei kuitenkaan ole. Jotain tämän suuntaista voi oikeastikin tapahtua elävässä elämässä ja vain yhdeksi mahdollisuudeksi se lienee tarkoitettukin.

HS:n Suvi Turtiainen asettaa kyseenalaiseksi länsimaiden ajautumisen näin helppoon Venäjän virittämään ansaan. Voin yhtyä hänen kantaansa. Tämä ei kutenkaan ole oleellista vaan kansainvälisen politiikan Pandoran lippaan avaaminen. Kuka sen avaa, joutuu ennalta arvaamattomiin ikävyyksiin. Yrittäjiä voi olla montakin, mutta vaara koskenee kaikkia, jotka rohkenevat Pandoran lippaan avauspuuhiin, so. pyrkivät konfliktissa paljastamaan ratkaisun, jonka kuvittelevat olevan kaikkien hyväksymä.

Konfliktissa on helppo nähdä toiveajattelusta johtuvia virhepäätelmiä. Näitä kuvitelmia ovat: 1) sopimukseen perustuvat asioita kunnioitetaan (viidennen artiklan kaikkivoipaisuus), 2) yhteistyön ja yksimielisyyden edut ovat voimassa, 3) luottamukseen nojaaminen yleensä kansainvälisissä suhteissa kannattaa, 4) oman edun tavoittelun välttäminen on pääsääntö , 5) heikompien auttaminen ja vahvemman oikeuden käytön kieltäminen ovat yleisesti hyväksyttyjä päämääriä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suurvaltojen luonne on osin muuttunut. Venäjä jatkaa vanhalla imperialistisella linjalla, joka kohdistuu pääasiassa sen rajanaapureihin, Yhdysvallat sen sijaan on muuttanut strategiaansa. Tänä päivänä sillä on ”tukikohtaimperialismin” lisäksi vanhatyyppisiä kolonialistisia pyrkimyksiä (Panama, Grönlanti). Kun Yhdysvalloilta haetaan tukea, on huomattava, että sen toimintatavat ja strategiat ovat muuttuneet. Pahimmillaan USA ja Venäjä voivat kannustaa toisiaan imperialismin tiellä.

Yhdysvaltain presidentti on perinteisesti seisonut länsivaltojentukena, mutta Donald Trumpin aikana asetelma on horjunut, sillä Trump on pelannut osin Vladimir Putinin pussiin ja käyttäytyy muutoinkin arvaamattomasti ja arveluttavasti. Trump tulkitsee muiden asioita ja omia asioitaankin omalla tempoilevalla tavallaan

Yhdysvalloilla on pyrkimys ainakin pidemmällä aikavälillä vetää joukkojaan pois Euroopasta. Mitä vähemmän joukkoja on, sitä epävarmemmaksi käy Euroopan valtioiden tukemisen mahdollisuus. Myös pelotevaikutus heikkenisi. Euroopan riittävän omatoimisen puolustuksen rakentaminen on jättimäinen kestohaaste. Viime aikoina  Saksa – esimerkkinä - onkin tiivistänyt puolustustaan  ja lisännyt asevarusteluaan. Tämä on poikkeus aikaisempaan, sillä Saksa on perinteisesti pelännyt ydinsotaa, jos se lisää omaa varusteluaan. Putin on käyttänyt tätä saksalaisten  pelkoasennetta hyväkseen uhkailunsa tehostamisessa. Tilanne on nyt kuitenkin muuttumassa: Saksa ymmärtää tänä päivänä, että pohjoisessa ovat etulinjan maat, joita pitää tukea.

Masala toteaa, että Suoimikin tarvitsee apua muilta. Kun haastattelun lopuksi Suvi Turtiainen reaktionomaisesti toteaa hänelle, että Suomen puolustus on kunnossa, ja että jo ennen nykyistä kriisiäkin Suomella oli uskottava puolustus, Masala on  vähän aikaa hiljaa, mutta toteaa sitten, että lopulta ”tekin tarvitsette liittolaisia”.

Melko yleisen asiantuntijoiden konsensuksen mukaan Venäjä kohdistaa aggression Ukrainan ulkopuolisiin tahoihin, jos se pääsee niskan päälle Ukrainassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Historiankirjoitus joutuu lujille yrittäessään luoda edes joltisenkin tasapainoista  kuvaa Lähi-idän nykyvaiheesta historian muodostamaa näyttämöä vasten. Donald Trump - jos ei muuta - toimii kaiken kakofonisen sekasoinnun symbolina. Voittajat ja tappion kärsineet ovat vielä hämärän peitossa, mutta riitaisat äänet ulottuvat  vuosien ja taas vuosien päähän.

Masala pyrkii olemaan tietoisesti inhorealisti, jolla hän uskoo torjuvansa liiallisen luottavaisuuden, että kaikki järjestyy. Toisinkin voi käydä ja Masala on ottanut tehtäväkseen valmistella meitä vaihtoehtoiseen lopputulokseen.

Tappavampi Nato?

 

 Samaan aikaan, kun maailmalla raivoaviin kriiseihin ja sotiin yritetään löytää rauhanomaisia ratkaisuja, kovenee  avainhenkilöiden kielenkäyttö. Naton pääsihteeri Mark Rutte, jyrkkä oikeistolainen, maalaa pirun seinälle puhuen tappavammasta Natosta kiveen hakattuna päämääränä.

Varustautuminen ja vastavarustautuminen viettävät riemujuhlaa kansalaisien hämmästellessä isojen herrojen intoa käynnistää pahaenteisesti jotain suurta. Tällä verukkeella sitä ei tietenkään markkinoida vaan puhutaan puolustukseen käytettävistä kertaluokkaa suuremmista määrärahoista.

Eetteri on täynnä arvailuja siitä, kuinka kauan menee ennen kuin Venäjä on valmis hyökkäämään Naton kimppuun - Suomi mukaan lukien. Nyt siis ei enää uskota ”pelotteen” laimentavan vastapuolen sotaintoilua. Tilanne muistuttaa ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä kuukausia: marssittiin kaduilla miehisen kunnon korostamisen merkiksi. Nyt tosin en tiedä tavallisten ihmisten sotainnosta, mutta johto ja spekulantit ovat  valmiina. Puhutaan kolmesta, viidestä tai seitsemästä vuodesta Venäjän hyökkäyksen alkamiseen ikään kuin konkreettiset numerot lisäisivät uskottavuutta.

Rutte aivan silmissä mielistelee presidentti Trumpia tarttuen hänen puheidensa mahtipontisiin yksityiskohtiin myönteisessä mielessä tai suorastaan palvovassa  hengessä. Vastenmielistä! Makeilu tuntuu yltävän diktatuurien johtomiesten puheiden tasolle.

Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Presidentti Stubb on ottanut roolin Rutten (ja välillä Trumpin) aisankannattajana niin, että meinaan punehtua. Vähempikin itsekorostus riittäisi.

Nato-maiden kaitsemisessa sitä työtä onkin. Kukin 32 jäsenmaasta on keskittynyt omien turvallisuusetujensa vaalimiseen. Turvallisuusyhteistyössä odotukset ovat samaan aikaan korkealla tasolla.  Euroopan valtioita koskevien yhteisten tavoitteiden onnistumisesta on aivan liian optimistinen kuva. Omalta osaltani olen varoittanut jo 2010-luvulta lähtien ylioptimistisuudesta Nato-liittoutuneiden tavoiteasetannassa, joka voi johtaa törmäyskurssille erimielisten osallistujatahojen kesken.

Puolustusmäärärahojen tavoitetaso on asetettu viiteen prosenttiin bkt:sta (helpotukseksi on laadittu 3,5  + 1,5 prosentin asteikko) varsinaisen aseistuksen  lisäämiseksi sekä sotilasliittoa voimistaviksi agendoiksi ja niitä vastaaviksi resursseiksi. Espanjan ja muiden Etelä-Euroopan valtioiden peli omaksi hyödyksi on vastenmielistä ja kertoo huonosta moraalista. Siihen tuskin koskaan totutaan muissa jäsenvaltioissa. Mutta eipä asiaa auta yhtään Donald Trumpin häilyvät kannat. Epäilen, että Trump haluaa kevennystä omiin prosentteihinsa. Säännöt ovat niin kuin niitä luetaan.

Ennen suuria kokouksia puhutaan paljon yksimielisyydestä, mutta sillä vain tehdään karhunpalvelus faktoille. Eripura on silmin nähtävää ja korvin kuultavaa.

Entä Naton viidennen artiklan tuoma turva? Itse artikla on väljä ja sillä lähinnä katetaan monia sodan esille tuomia huoltohaasteita. Aseellinen tuki ratkaistaan jäsenvaltioiden parlamenteissa, kussakin erikseen ja itsenäisesti. Tapansa mukana Trump on antanut horjuvia ”mielialamielipiteitä” viidennen artiklan tulkinnoista. Mihin esimerkiksi Suomi voi tosiasiassa luottaa?

Entä sitten  tarkempi jakoesitys puolustusmäärärahojen osalta (pehmeät ja kovat toimenpiteet)? Mihin luetaan esimerkiksi   pitkäaikainen tarve laajentaa vaikkapa rataverkkoa? Se voidaan sisällyttää sekä koviin että pehmeisiin keinovalikoimiin tarkoitusperän mukaan, josta käydään vääntöä.

Viimekätisenä tavoitteena on eurooppalaisen sotilasmahdin luominen. Potentiaalia on, mutta miten lienee tahdon laita?  Länsi-Euroopassa on totuttu niin laajaan hyvinvointiin, että sodan mahdollisuudesta puhumisesta on pitkin matkaa suorastaan laistettu.

Edellä esitettyyn viitaten 150 miljardin yhteisvelkaratkaisu on kaikkea muuta kuin lukkoon lyöty.

Miinusta ei ole tarpeeksi keskusteltu Yhdysvaltain omaksumasta ”trumpilaisesta marttyyriudesta”. Sen mukaan Yhdysvaltain joukot taistelevat Euroopan puolesta. Aivan varmasti Yhdysvallat sijoittaa joukkoja Eurooppaan ja aseistaa Eurooppaa myös siksi, että se haluaa siirtää etulinjansa Eurooppaan eikä omille rajoilleen tai lähialueille. Natsi-Saksa pystyi Amerikan mantereella toisessa maailmansodassa vain tihutöihin satamissa.  Taistelut käytiin Euroopassa ja Kauko-idässä. Kiitoksen taistelutahdosta ansaitsevat sekä eurooppalaisten vastarinta että Yhdysvaltain massiivinen tuki.

::::::::::::::::::::::::::

Kaikkialla Euroopassa lisätään sotilaallista valmiutta, mutta silti useista aselajeista lasketaan puuttuvan merkittäviä osia. Ollaan  rajalla, jossa pitää tehdä dramaattisia päätöksiä. Niinpä esimerkiksi Saksassa suunnitellaan asevelvollisuusarmeijaan siirtymistä. Jo viime vuonna paljastui hävettäviä puutteita, joiden  takia  ei pystytty aseistamaan joitakin joukko-osastoja joko puutteellisten  asemäärien tai sitten aseistuksen huonokuntoisuuden takia. Myös miehistöpula on ilmeinen.  

Tappavampi Nato? Tuntuu siltä, että eurooppalaisten monimutkaisten  ongelmien ytimessä on pikemminkin armeijoiden  varustuksen, tehokkuuden, yhteisen tahtotilan, diplomaattisen kyvykkyyden ja sen kuuluisan ”pelotteen” puute kuin Mark Rutten kiirehtimä armeijoiden parempi valmius  tappaa.

Kun tietokone kannettiin työpaikalleni…

 

Joskus vuoden 1984 vaiheilla mikrotietokoneet tekivät läpimurron ja monissa yrityksissä ryhdyttiin pohtimaan tietotekniikan hyväksikäyttöä työn tehokkuutta lisäävänä apuvälineenä. Silloin puhuttiin automaattisesta tietojenkäsittelystä, ATK:sta.

It tuli  oppilaitosympäristössämme  neitseelliseen maaperään. Muistan hyvin tavattoman innostukseni ja kuinka yritin parhaani mukaan saada muutkin henkilöstööni kuuluvat motivoitumaan uuteen it:n ihmeelliseen maailmaan.

Oleellisin asia luki tietokoneen kuorissa: PC, personal computer eli henkilökohtainen tietokone.  Kaikkien huulilla oli ”IBM-yhteensopiva mikrotietokone”. Tuli tunne, että pystyttiin hallitsemaan ympäristöä ikioman tietokoneen avulla.  Irtauduttiin ainakin  osaksi  keskuskone - tyhmä pääte  -ympäristöstä. Ikään kuin kaksi maailmaa olisivat kohdanneet toisena.  Molemmat oppivat toisiltaan – usein kantapään kautta.

Mäntsälän kansalaisopiston ensimmäinen PC oli varsinainen tehopakkaus Olivetti M 24 SP, jonka avulla oli tarkoitus rakentaa kurssihallinto-ohjelmisto kansalaisopistoille. Sen verran ummikkoja oltiin kunnanhallinnossa, että lupa hankintaan piti pyytää kunnanjohtajalta.

Itse mikrotietokoneen ominaisuuksia kehuin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella…..

Tuumasta toimeen: voitiin käynnistää kokeilu johdollani ja koodaajakin löytyi läheltä: vaimoni Tuula oli atk-alan ammattilainen, josta myöhemmin tuli hankkeen pitkäaikainen johtaja.

Ohjelmalle tarvittiin nimi ja sellaiseksi sovittiin ”Halli”. Siinä oli vähän hallintoa ja annos kodin lemmikkiä.

Ei kulunut kauaakaan, kun naapuriopistot  alkoivat kysellä ohjelmiston perään ja siinä vaiheessa kypsyimme itsekin ajatukseen, että ohjelmisto – joka aluksi oli tarkoitettu vain omaan käyttöön  -  voisi olla kaikkiin kansalaisopistoihin sopiva. Kilpailevia ohjelmatuotteitakin alkoi ilmestyä. Yksi oli suuren saksalaisyhtiön tarjoama ohjelma, jota myytiinkin 25 kappaletta, mutta heitti sittemmin pyyhkeen kehään.

Koska ohjelmalla oli noin 300 kansalaisopiston markkina, johti tämä yhtiön perustamiseen. Yrityksen  nimeksi tuli Mäntsälän ATK-palvelu Oy. Yhtiö oli alusta asti perheyritys. Kun ohjelma alkoi myydä itse itseään periaatteella hyvä kello kauas kuuluu, muuttui yhtiön  nimi Wildfrost Oy:ksi.  Myös ohjelmiston nimi muuttui: uudeksi nimeksi tuli  HelleWi. Toimitusjohtaja oli alusta lähtien Tuula Tikka.

Teknisesti ohjelma on kehittynyt asteittain toimien aluksi Dos-käyttöjärjestelmällä, sitten Windowsilla ja nyt lopuksi pilvipohjalta. Samalla ohjelmiston avulla hallittava tietosisältö on laajentunut kurssihallinnosta kymmeniä eri piirteitä käsittäväksi ohjelmistokokonaisuudeksi, toiminnanohjausjärjestelmäksi.

Henkilökunta on kasvanut ohjelman laajenemisen myötä ja oli loppuvaiheessa noin seitsemän henkilön suuruinen. Joukossa on myös kotipaikkauntamme Mäntsälän koodaajia ja toimiston hyviä henkiä .

Kaikki loppuu aikanaan, oli syytä tehdä sukupolvenvaihdos, joka kävikin poikkeuksellisen sujuvasti. Hankkeen alullepanijat ovat  aika päiviä  sitten siirtyneet eläkkeelle, mutta seuraavat aktiivisesti opistomaailman  kuulumisia. Monissa yrityksissä eläkkeelle siirtyvät vievät arvokkaan tiedon mennessään, mutta eivät tässä yrityksessä: vanha suola janottaa niin paljon, että apu löytyy ajan haasteisiin – näin uskallan sanoa - vieläkin opiston hyviltä hengiltä.

Olemme olleet onnekkaita – ja uskallan sanoa ylpeitäkin -  saadessamme osallistua monien oppilatomuotojen ja muiden asiakkaiden tietojärjestelmien  kehittämiseen. Toivotamme onnea ja menestytä ohjelmiston  uusille omistajille.

 

 

Demokratia vahvistuu uudelleen - autoritaarisuuden voittokulku jatkuu

 

 

Otsake on laadittu tietoisesti ristiriitaisesti, mutta toiveita herättävästi. Tuntuu, että on pakko aloittaa lähtökohdista, jotta pystytään haastamaan demokratian vastavoimat. Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka  on ”paatunut” demokraatti eikä ajatus ole loitontunut kauaksi meikäläisestäkään. Mukka kirjoittaa15.6.2025  alakuloisesti maailmanmenosta kolumnissaan ”Tyranni tarraa valtaan lietsomalla uhkia”. Pitää paikkansa. Joskus tekee mieli kuitenkin  kurkistaa autoritäärisyyden  puolelle, mitä sinne kuuluu. Tunnustan heti kantani: sieltä ei löydy vaihtoehtoa, mutta sen sijaan kyllä pyrkimystä rikkoa toimivan demokratian panssari.

Hesarin linja on oikeansuuntainen, mutta parannettavaa siitäkin löytyy. Hesarikin tietoisesti tai tahtomattaan myötäilee ajan virtauksia ja koputtelee demokratian vaihtoehdon ovia.  Mieleen tulee edellisessä blogikirjoituksessani esittämäni  Hesari-kritiikki. Lehti asettui pääkirjoituksessa ”Raja aukeaa railona Suomessa” (8.6.2025) kannalle, joka on tulkittavissa vähintään ambivalentisti pyrkimykseksi luopua maamme itäosien voimaperäisestä kehittämistä ja sitä kautta myös puolustamisesta.  Osa itäosien ”kehittäjätahoista” aiheellisesti protestoi lehden ”linjaa”.

Tuleepa mieleen jakomielinen taistelu demokratiasta 1930-luvun Suomessa. Aluksi näytti siltä, että Hesari ymmärsi  johonkin pisteeseen saakka Lapuan liikkeen toimintaa, mutta kääntyi sitten kiireesti kansanvaltaisten tahojen tueksi tajuttuaan tyrannian kokelaiden vallanhimoisen luonteen - ja hyvä niin.

Tänä päivänä demokratian puolustus säröilee. Julkisuudessa kehiin heitetään välillä  arveluttavia ja vanhoillisia interventioiksi tulkittavia lausumia. Otan tästä suuntauksesta  esimerkiksi Riikka Purran ja Paavo Väyrysen mielipideilmaston. Molemmat haluaisivat olla konservatiivisesti ajattelevan kansanosan puolella ja kansan syvien rivien tulkkina pahaa maailmaa vastaan. Molemmat kosiskelevat pinnan alla kytevien mielipiteiden esittäjätahoja, jotka eivät tohdi tuoda itseään esille selkeästi. Kumpikin haikailee menneiden perään, jolloin asioista vedettiin heidän mielestään parempia so. oikeampia  johtopäätöksiä.

Purra kaipaisi markkaa takaisin kansallisomaisuuden pelastamiseksi ja Väyrynen – Purraa myötäillen -   väärin perustein valmisteltujen integroitumisten haastamista. Väyrynen vetää kannattajien näkökulmasta  oikeasta narusta: muut Skandinavian maat eivät menneet valuuttaliittoon eivätkä liittyneet EU:hun, joista pois jääminen -  kuten muut Pohjoismaat olivat tehneet – olisi taannut Purran ja Väyrysen mielestä skandinaavisen  hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuksen jatkumisen myös meillä Suomessa.

 Hämmentävällä tavalla Yhdysvallat  alkaa muistuttaa joiltakin oleellisilta osin Kiinaa ja Venäjää. Kalifornian demokraattikuvernööri Gavin Newsom  syyttää Trumpia parhaillaan meneillään olevien levottomuuksien projisoimisesta ulkopoliittisiksi turvallisuusongelmiksi, josta tietenkään ei ole kyse.

Trumpin autoritaarisuus saavuttaa uusia voittoja  demokratian kärsiessä kirveleviä tappioita. Samaan aikaan riehuu sota Ukrainassa ilman, että on näkyvissä minkäänlaista rauhaan vievää polkua. Putin ei halua rauhaa, jota hän pitää tappion myöntämisenä. Venäjällä vallitsee sotatalous. Läntiset arviot leimaavat Venäjän talouden katastrofiksi, mutta kumma kyllä se sinnittelee onnettomissa olosuhteissa pään pysyessä pinnalla. Inflaatio ja  työvoimapula kurittavat taloutta  keskuspankin koron huidellessa  älyttömissä korkeuksissa. Antero Mukka pitää rintamalta palaavia henkisesti ja fyysisesti kärsimysnäytelmän kokeneita sotilaita sinällään ”eksistentiaalisena uhkana” venäläiselle yhteiskunnalle.

Yleinen  paatuneisuus käy yli sotarikosten: tottuminen väkivaltaan tekee kyyniseksi.  Putin kehittelee sijaissotia tai kriisejä selvitäkseen kiirastulen läpi ja peitelläkseen meneillään  olevan sodan kauheuksia.

Nykyaikainen sota tappajadrooneineen muovaa sotaa aiemmasta jopa dramaattisesti poikkeavaksi.  Sekä Ukrainassa että Gazassa infrastruktuurin tuhoutuminen ja asuintalojen raunioituminen ovat nykysodankäynnin  muistomerkkejä.  

 

Eroon klikkiotsikoista!

Jokainen kirjoittamisen ja lukemisen harrastaja on kiinnittänyt huomiota viime vuosina yleistyneeseen klikkiotsikointiin. Klikkiotsikoinnilla tarkoitetaan yleensä yliampuvia otsikoita. Helsingin Sanomat on tarttunut härkää sarvista  ja ilmoittaa luopuvansa laadun nimissä kyseenalaisista otsikkotyypeistä.
Tästä kertoo Hesarin päätoimittaja Erja Yläjärvi kolumnissaan 8.6.2025 ”Helsingin sanomat luopuu klikkiotsikoista”. Hesari haluaa siis olla suunnannäyttäjänä tällä laatuotsikoinnin saralla.

Lyhyesti sanottuna klikeillä pyritään maksimoimaan lukijamäärillä arvioituna aiheen kiinnostavuudella. Yläjärvi korostaa, että lukijan huomion herättäminen erilaisilla laadukkailla ja kekseliäillä otsikoinneilla on vastakohta klikkausten itsetarkoituksellisille keinoille.

Kirjoitettuani  2196 blogikirjoitusta tunnen otsikoinnin haasteet mitä perusteellisimmin, mutta ehkä hieman eri näkökulmasta kuin mitä Yläjärvi toteaa. Hylkään jo varhaisessa vaiheessa klikkauksille altistavat otsakkeet ja keskityn siihen, mikä antaisi pontta kirjoittajan omille kannanotoille.

Hyvän ja idearikkaan otsikon löytäminen ilman tarkoitushakuista sensaatio-otsikointia  on haastava tehtävä. Itse yritän löytää tekstisisällöstä kokoavia ajatuksia.  Aina niitä ei löydy ja silloin turvaudun kokonaisuutta palvelevaan, hieman tylsän otsikon todistusvoimaan. 

Yleensä erotetaan kaksi klikin päämuotoa, mysteerit ja yliadjektiivit.  Esimerkkejä ensin mainitusta:  jonkin kohteen erinomaisuutta  ylisanoin arvioitaessa ei kerrota heti otsikossa, mistä on kysymys vaan käytetään kiertoilmaisua ”kaikkien tuntema loistohotelli” tai ”joukkueen ykköstykki maalasi tapansa mukaan”. Lukijan annetaan pitkittyvästi odottaa, missä varsinainen pihvi tulee julki tekstissä.

Esimerkkini ovat varsin siivoja, mutta antanevat oikean suunnan tarkemmalle tarkastetulle.

Ylisanoja käytetään esimerkiksi käytettäessä ilmaisua ”kaikkien aikojen raivo repesi, kun….” tai ilmaisua ”kerrankin hän onnistui….” korostamaan urheilijan (hieman keskiarvoa suurempaa) taipumusta missata ratkaisevalla hetkellä. Tällainen ajattelu tulee esille arkikielen käytössäkin varsinkin amerikkalaisilla: ”uskomattomin temppu koskaan…” tai ”ikinä ei kipu ole ollut niin kovaa” tai ”olet kaikkien mielestä sharmantein olento, jonka maa päällään kantaa”.  Voisiko ajatella tosiaankin, että sanojen vahventuminen otsikoinnissa on saanut tartunnan arkikielestä, jolloin otetaan vapauksia määritettäessä jonkin asian tai kohteen laatua. Varmaankin ajatellaan, että ihmiset tottuvat yli-ilmauksiin ottamatta huomioon, että superlatiivit kuluvat käytössä. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun ”kaunein ikinä”  tai ”infernaalinen melu” eivät enää tehoa?

Joskus jokin sanominen jättää asian ikään kuin lukijan päänvaivaksi. Tarkoitus on kertoa, että
jokin uhka toteutuu, jos tiettyä tahoa ei lakata uhmaamasta. Tällainen on Donald Trumpin puolesta asetettu uhkaus, ”Trumpin kärsivällisyys alkaa pettämään”, jos asiat eivät etene hänen haluamallaan tavalla.  Tarkoitus on käyttää itseään mahtavamman tahon valtaa. Uhkan asettaminen presidentin välikappaleeksi lisää  jännitysmomenttia.

Entä jos klikkaus (alkuperäisessä tarkoituksessa)  paljastaa jonkin väärinkäytöksen tai puhdistaa ilmaa? Silloin ei kai ole kysymys klikkauksesta lainkaan kirjoitukseni alussa esitetyssä mielessä.

Yläjärvi liittää klikkausten suosion nousun digitaalisuuden läpimurtoon. Sosiaalisen median ja digitaalisuuden läpimurto tapahtuivat suurin piirtein samaan aikaan 10 vuotta sitten. Yläjärvi lienee oikeilla jäljillä.

Yläjärven Hesarille ja muulle lehdistölle asettamasta vastuusta otsikoinnin ja itse myös itse tekstin tervehdyttämiseksi ansaitsee kiitoksen.

 

Raja railona aukeaa Suomen sisällä

 

 

Helsingin Sanomissa 8.6.2025 oli mielenkiintoinen pääkirjoitus ”Raja aukeaa railona Suomessa” väestön maantieteellisestä  sijoittumisesta ja muutoksista Suomessa. Tässä yhteydessä nostettiin esille ns. Weberin piste, joka on kohta, josta on lyhyin matka  kaikkiin suomalaisiin koteihin. Vuonna 1985 Weberin piste oli nykyistä pohjoisempana. Piste on tehnyt hitaasti matkaansa etelä-lounaaseen ja päätynyt nyt Hauholle.

Tämä tuli minua vastaan silloisen työni kautta. Yritys, joka tutki etabloitumista optimisijoittumisen näkökulmasta Suomessa, toi esille, että heidän sijoittumisensa yhtenä perusteena oli väestön maantieteellinen  sijoittuminen.

Weberin pisteestä vasemmalle  katsottaessa avautuu erilainen Suomi kuin oikealle puolelle katsottaessa. Länsi ja etelä ovat elinkeinopoliittisesti kasvun ja vireyden näkökulmasta suhteellisen kukoistavia, kun taas itä näyttäytyy aneemisempana, väestö kutistuu ja vanhenee.

Katsojan selän takana pohjoinen on saanut kasvun moottorinsa huomattavan hyvään kuntoon osin ilmastollisista syistä. Pohjoisen valttina on matkailuelinkeinon yllättäväkin laajeneminen.

Weberin piste liikkuu menestyksen suuntaan ja etelä-lounas -suunta imee kasvuvoiman. Kuopio on ainoa nelostien  itäpuolinen kunta, joka sopii 30 nopeimmin kasvavan kunnan joukkoon.

Idän kannalta on ikävää, että trendi vain voimistuu  aikaa myöten. Trendiä ruokkii itärajan kiinni pysyminen meneillään olevan kriisin johdosta. Teollisuuden painopiste noudattelee kasvukeskittymien  suuntaa: länsi hyötyy vihreästä siirtymästä ja muista menestystekijöistä, itä sulkee tehtaitaan.

Aluepolitiikka ei vaikuta entisellä tavalla elinkenotoiminnan herätteenä. Investointien hyötysuhde jää alhaiseksi aneemisen kehityksen alueilla.

Huolimatta näistä madonluvuista, tuntuu siltä, että Hesari näkee tilanteen liian mustanpuhuvana. Pääkirjoitusta lukiessa tulee tunne, että kirves on heitetty kaivoon. Alueellinen eriarvoisuus vain jatkaa repeämistään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (esim. Oulu, Oulun yliopisto, mineraalikeskittymät ja turismi joissakin kunnissa). Synkeä ”Weberistä itään” ei lupaa hyvää myöskään poliittisen kriisin rintamalla.

Pääkirjoituksen lopun yhteenveto ei juuri lupaa sijaa optimismille: ”Tähän asti suomalaisille on hoettu, että koko Suomi on pidettävä asuttuna - esimerkiksi siksi, että puolustus sitä vaatii. Tämä perustelu on muuttunut ontoksi. Ei nykyaikaista puolustusdoktriinia rakenneta vain sen vuoksi, että jokainen niemi, notko ja saarelma idässä on asuttu”.

Rohkenen olla eri mieltä. Tällainen antautumismieliala ei lupaa hyvää maanpuolustuksen kannalta.  Onko tosipaikan  tullen siis oltava valmiit  luovuttamaan alueita jo valmiiksi viholliselle, jos joudutaan sotaan? En usko maanpuolustuksen tarpeiden ”onttouteen”. Onko näkökulma Helsingin suunnasta tällainen yleisestikin? Hauhon suunnalta asiat nähdään varmaankin toisin.

Kyllä nykyinen Nato-vetoinen puolustusdoktriinikin on heiveröisellä pohjalla ainakin, jos mittarina käytetään Naton viidettä artiklaa, jolle liittymisneuvotteluissa annettiin niin ratkaiseva painoarvo. Miten on nyt? Ei hyvältä näytä! Jospa sittenkään ei  luovuttaisi koko Suomen puolustamisesta. Joskus tulee ikävä paljon haukutun kaksinapaisen maailmanjärjestyksen selkeyttä verrattuna nykyiseen sekoiluun.

Eikä HS:n pääkirjoituksessa kuvattu näkymä päde nälkämaa Kainuuseenkaan. Muutama asiantuntijalainaus mielialan parantamiseksi: OP-ryhmä kertoo Kainuun bkt:n nousseen vuosina 2015-2025  24 prosenttia eli  yli kaksinkertaisesti verrattuna koko Suomen talouskasvuun. Entä HS:n oma artikkeli (27.4.2025) Kainuun näkymistä: ”Nykyisin Kainuu … vaikuttaa ihmemaalta”. Vai onko tässä kysymys vain HS:n kriittisesti mainitsemista klikkiotsikoinneista?

 

Presidentti mollaa twistin

 

Länsimaissa ei ole totuttu ajatukseen, että valtionpäämiestasolla otetaan kantaa kaikkein populaareimpiin muotivirtauksiin, mutta republikaani Dwight D. Eisenhower teki poikkeuksen ja otti jyrkän torjuvan kannan siihen, mitä ajatteli tanssin nimeltä twist ilmaisevan. Twist levisi kulovalkean tavoin Yhdysvalloista käsin ympäri  maailmaa 1960-luvun alussa. Eisenhower kohdisti  twist-viestinsä  sekä vanhoillisille että liberaaleille tahoille.

Eisenhowerin puheenvuoro sisältyi haastattelulausuntoon, jonka hän loihe lausumaan twistin lyödessä läpi kaikenikäisten keskuudessa, mutta aivan erityisesti nuoria aikuisia koskien.

Eisenhower muotoili twistin aiheuttaman pahennuksen tunteen seuraaviin lauseisiin: "I have no objection to the Twist as such. But it does represent some kind of change in our standards. What has happened to our concepts of beauty and decency and morality?"

No, siinä vanha konservatiivi, juuri presidentintehtävistä vapautuneena, lausahti mistä kiikastaa. Kysymys ei ollut tanssista sinänsä vaan sen edustamasta ”muutoksesta”, vieraasta ajatteluttavasta amerikkalaiselle kulttuurille. Vähän samaan tapaan kohdistuivat epäilyt hieman aiemmin myöskin rock´n rolliin. Kysymys oli Eisenhowerin mielestä moraali- ja säädyllisyysstandardien pilkkaamisesta sekä ennen kaikkea – niin oletan - amerikkalaisen unelman kauneuden vääristämisestä.

Mistä moinen ”liike”, jota kutsuttiin twistiksi juonsi juurensa? Siinähän ilmennettiin jokaisen vapautta tanssia haluamallaan tavalla.  Siinä veivattiin, ”sahattiin” jaloin ja vapaasti liikkuvin käsin. Paremman puutteessa voidaan puhua twististä myös ”vääntämisenä”. Se oli suosiossa aivan eri luokkaa kuin muut kuusikymmentäluvulla nuorison suosimat tanssit. Twist edustaa tanssin puolella jotain samaa kuin hippiliike  yhteiskunnallisessa kantaaottavuudessaan vähän myöhemmin 1960-luvun lopulla. Se on käsite, joka on jäänyt elämään. Vieläkin puhutan twistaamisesta, kun kohdataan jokin uusi tanssi-ilmiö.

Joku osui naulan kantaan sanoessaan, että twist ei olut periteinen paritanssi, jossa oltiin kosketuksissa partneriin (tai liimauduttiin  partneriin), vaan tanssi, jossa pidettiin etäisyyttä kumppaniin. Molemmat osapuolet ikään kuin osallistuivat koreografian toteuttamiseen joko standardin mukaisesti tai sitten itsenäisesti twist-kieltä muotoillen. Twistissä oli ennen kaikkea kysymys säännöistä irtautuvien nuorten aikuisten  ilmaisun vapauttamisesta.  

Useimmilta twist ei sujunut kovin luontevasti, mutta joiltakin se luisti todella seksikkäästi, sanalla sanoen muistuttaen ajatuksellisesti paritanssia, jossa taitavimmat ottavat tanssilavan hegemonian haltuunsa. Samalla tavalla parhaat twistaajat eivät vääntäneet paikallaan vaan ottivat sen tilan, minkä itseilmaisu tarvitsi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kuka oli ja on Chubby Checker? Hän ei suinkaan keksinyt twistiä, kuten  monet olettavat, mutta hän teki siitä jättimäisen hitin, vieläpä kahteen kertaan. Hänen ensimmäinen onnistumisensa kappaleella ”The Twist” tapahtui vuoden 1960-liopulla. Toinen osui vuoden 1962 tammikuulle, jolloin kappale kiilasi uudelleen numero ykköseksi suuren veden takana.  Alun perin The Twistin levytti Hank Ballard vuonna 1959, mutta se ei tärpännyt.

Chubby Checkerin versio inspiroi monia taiteen aloja ottamaan siitä kaiken hyödyn, elokuva mukaan lukien. Tässä vielä Checkerin  muistelema reaktio Eisenhowerin tuomioon: "You didn't have to be a great dancer to do the Twist. All you needed to do was a few steps, a little imagination, and you were home."

Chubby Checkeristä (nyt 83 vuotta) tuli uuden tanssin symboli, joka usein samaistetaan pelkästään häneen - ja ainakin osin aiheesta. Hän jatkaa edelleen esiintymisiään ja onnistui varhaiskaudellaan myös hittien teossa. Suurimpia menestyksiä olivat ”Let´s Twist  Again” (vielä kerran twist) ja ”Limbo Rock” (katsotaanpa, kuinka alhaalta rima alittaen voit mennä).

Rinnan ylistysten kanssa saatiin kuulla myös arvostelua Eisenhowerin tapaan. Twististä on todellakin moneen lähtöön. Sen historiallisen aseman ääripäät voisivat olla seuraavat: vähättelevimmillään twististä voisi sanoa, että  se oli vain rock´n rollin  uusi läpimurto listojen huipulle. 

Toisaalta voisi sanoa, että twist oli yhdessä rock´n rollin ja hippiliikkeen kanssa osa jäljelle jääneen patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen murtumista.

Maailma muuttuu, muuttuvatko rakenteet?

 

 

Hesarissa oli Petri Sajarin artikkeli (1.6. 2025) meneillään olevasta  globaalin talouden muutoksesta. Siinä Sajari palauttaa mieleen eräiden maailman suurimpiin kuuluvien yritysten johdossa toimineen       Dominic Bartonin arvioita meneillään olevan kehityksen sudenkuopista.

Maailmantalouden murroksessa valtiot joutuvat asemoimaan toimintansa uudelleen. Luottamus Yhdysvaltoihin on kärsinyt vakavia vaurioita Donald  Trumpin politiikan seurauksena. Muutos on kuitenkin laajempi kuin mikä liittyy pelkästään Trumpiin. Suurvaltojen keskinäiset suhteet ovat kärjistyneessä tilassa ja samaan aikaan globalisaatio on muutoksen tilassa.  Eräät asiantuntijat ovat nostaneet kehityksen kärjeksi ”globaalit suuralueet”, jotka ovat ottamassa vanhan globalisaation paikan eli maailma  on jakautumassa suuriksi keskenään kilpaileviksi osa-alueiksi.

Yhdysvallat on aloitteentekijänä nostanut valtioedun kaiken yläpuolelle ja heikentänyt aiemmin niin mahtavan globalisaation kaupankäyntiverkostoja niin, että monet valtiot vain häthätää pystyvät säilyttämään asemansa. Mistäpä muusta ahne vastavuoroinen tullipolitiikka kertoo!

Barton nostaa keskiöön tuloerot. Talouden lait ja rakenne johtavat tuloerojen suurenemiseen. Yhä pienempi joukko ihmisiä saa yhä suuremman osan tuloista. Pohjoismaissa toki tuloerot ovat säilyneet kohtuullisina, mutta nousevissa talouksissa tulojakauman palapelin paloja asetetaan uuteen järjestykseen. Pääseuraamus liian suuriksi kasvaneista tuloeroista on yhteiskuntarauhan järkkyminen, millä on vaikutuksensa talouden kasvuun.

Globalisaatio on parantanut toki useiden satojen miljoonien ihmisten toimeentulomahdollisuuksia. Erityisesti keskiluokka on vaurastunut. Selkeimmin tämä on tullut esille Kiinassa. Globalisaatio on myös muuttanut elinkeinorakenteita ja mm. tuiki tärkeät teollisuuden työpaikat ovat  vähentyneet länsimaissa ja siirtyneet Itä-Aasiaan.

Lopulta kysymys on kokonaisuudesta: ei ole siis pelkästään kysymys siirtymisistä halvempien                 työvoimakulujen maihin, myös kysyntä keskittyy vaurastuvaan Aasiaan.

Poliittisen kilpailun kärjistyminen on lisännyt kaupankäynnin esteiden pystyttämistä. Näitä edustavat viime aikoina niin tulehdusherkät tullipolitiikan eri osa-alueet. Politiikan merkitys taloudessa on kasvanut.

On  kysymys paitsi uusien tekniikoiden nopeasta omaksumisesta niin myös vallitsevasta kulutus- kilpailukulttuurista. Yksi erottava tekijä on johdettavissa vanhojen ajattelu- ja toimintatapojen säilyttämisestä/muutoshalukkuudesta.

Tulevaisuuden merkittävä haaste on, miten avoimesti ja ennakkoluulottomasti voidaan varautua uuteen maailmaan.

Amerikkalaisen unelman nousu, uho ja tuhon enteet

 

 Tein aikoinaan sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut paljon enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jälkensä tutkimustyö minuun jätti. Voin nyt todeta, että Yhdysvaltain  ulkopolitiikan Grand Old Manin George Kennanin silloin (1940-luvun  lopulla) konservatiiviseksi tulkinnaksi arviomani näkemys kylmästä sodasta  kuulostaa tänään hyvinkin liberaalilta näkemykseltä. Kennanin pysyvä jälki historiaan jäi hänen oppinsa Policy of Containmentin kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi. Kovapintaisuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi kylmän sodan sotaintoa.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen varaan,  niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti Kennania  varsinkin, kun Nitze oli vahvoilla USA:n silloin harjoittamassa politiikassa.

Tulevaisuuden kehityssuuntaa määritettiin ns. Nitzen komiteassa (1950). Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat olleet liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden/kolmen ja puolen/viiden prosentin säännön” kanssa.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä  maalla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen vähintään kahdessa/ kolmessa ja puolessa, viidessä  prosentissa vuosittaisesta talousarviosta. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

:::::::::::::::::::::::::

Ovatko Yhdysvaltain suuruuden päiväät nyt lopullisesti ohi? Mitä muuta Donald Trumpin MAGA-uho on kuin teennäistä pyrkimystä kerta toisensa jälkeen tolkuttaa kuinka suurenmoinen Yhdysvallat on. Trumpin sanat kaikuvat tyhjyyttään ikään kuin epätoivoisesti hakien voimaa menneisyyden kultaisista päivistä.

Yhdysvallat on juuttunut menneeseen. Esimerkki: ”ruostevyöhykkeellä” työntekijät halusivat vanhan tekniikan (sanottakoon sitä vaikkapa kiviporatekniikaksi) jylläävän. Vaalien alla presidenttiehdokkaat kävivät tukemassa heitä, vaikka kaikki tiesivät vesisärötyksen olevan paljon tehokkaampi kallion louhimistekniikka. Ainoastaan Hillary Clinton epäkohteliaalla ja ylemmyyden tuntoisella tavalla kävi kertomassa, mistä kiikastaa ja hävisi vaalit…..

::::::::::::::::::::::::::::::::

 Alkuperäinen amerikkalainen unelma muodostui mielestäni ainakin seuraavista osatekijöistä: rajaseutuideologiasta, Manifest Destinystä (kohtalouskosta, että Jumalan valittu kansa oli saanut tehtävän luoda suuri maa), ekseptionalismista (ainutlaatuisesta etevyydestä muihin kansoihin nähden), sotilaallisesta voimasta, valtion voimallisesta resursoinnista maan valtaamiseen sekä uudisraivaajahengestä.

Voi olla vaikeata myöntää, että vapauden tyyssija, amerikkalainen unelma, on luotu toisia sortamalla tai peräti tuhoamalla toisten vapaus. En tiedä juuri yhtään tapausta, jossa maan – minkä tahansa maan - alkuperäinen väestö olisi selvinnyt voittajana ylivoimaisella teknologialla varustetusta uudesta mahdista, uudesta isännästä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Millaista mennyt amerikkalainen ihanuus sitten oli perhe/yksilötasolla? Parhaiten se välittyi minulle kenties  TV-filmisarjojen välityksellä. Varhaisnuoruuden kuva Yhdysvalloista muokkasi mielikuviani Amerikan Yhdysvalloista aina lukioon/yliopistoon menoon  saakka. Ajatteluni irtosi TV-filmisarjojen ”puolueettomasta” maailmankäsityksestä, kun se törmäsi silloisen radikaalin, yhteiskuntakriittisen vaiheen kanssa, jota väkevimmin ilmensi Vietnamin sotaan kohdistuneet tunnot.

Mutta millainen oli tuo TV-sarjojen houkutteleva ideologinen  viesti?

Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat:  kuusikymmentäluku oli sarjafilmien kulta-aikaa ja tietenkin  ne tulivat USA:sta. 

Monet TV-ohjelmista olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. Suomessa ne nähtiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli  vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies,  joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit.  McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen,  kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.

Yhdysvallat on liian iso kaatuakseen muiden aiheuttamaan kilpailuun, mutta mikään imperiumi historiassa ei ole kestänyt loputtomiin ja myös Yhdysvallat  voidaan liittää tähän hiipuvien imperiumien ketjuun.

Ukrainassa toistuu talvisodan historia?

 

 Turkissa ovat  päättyneet Ukrainan sotaan liittyvät aseleponeuvottelut ilman mainittavaa tulosta. Alunperin niiden piti olla puitteiltaan paljon mahtavammat ja onnistuneimmillaan mukana olisivat olleet Putin, Zelenski ja Trump. Kuten on käynyt ilmi neuvottelut supistuivat enintään kolmosketjujen keskinäiseksi väittelyksi.

Venäjän pääneuvottelija ”Ukrainan syöjä ”Vladimir Medinski on kommentoinut Rossija 1 -tv-kanavalla Istanbulissa 16.5.2025 päättyneitä tulitaukoneuvotteluja. Medinski oli esittänyt mahdottomia ehtoja vihamielisyyksien päättämiseksi. Hän mm. vaati, että aselevon aloittamiseksi Ukrainan oli vedettävä joukkoja pois suurilta alueilta Ukrainasta.

Medinski väitti historian toistavan itseään Ukrainassa Suomen talvisotaa ja eräitä muita sotia simuloiden. Medinski kuvasi sotien historian toistumista hämmästyttäväksi ilmiöksi. Hän oikoi historiaa toteamalla, että Stalin ehdotti aselepoa talvisodan päättämiseksi, mutta Ranska ja Iso-Britannia eivät suostuneet. Ne neuvoivat suomalaisia taistelemaan. Ranskaan ja Britanniaan Medinski viittasi ilmeisesti halutessaan verrata talvisodan loppuvaiheen tilannetta länsimaiden nykyiseen haluun tukea Ukrainaa. Medinski puhuu osin tottakin, kun hän sanoi Englannin ja Ranskan luvanneen keväällä 1940 joukkoja Suomen puolustamiseen.

Kuten tunnettua Ranskassa ja Englannissa  väestön suuren yleisön myötätunto oli Suomen puolella. Pisimmälle vietyjä lupauksia antoi Ranska, mutta poliittinen johto molemmissa maissa taktikoi Suomen avulla saadakseen jalansijaa Kiirunan malmikentillä.

Se oli Suomi, joka vahvasti pyrki kosketuksiin Neuvostoliiton kanssa rauhan aikaansaamiseksi. Tämä johtui siitä, että tilanne rintamalla oli kriittinen.  Ranskan ja Iso-Britannian venkoilu joukkojen  toimittamisessa pohjoiseen johti epäilyyn, ettei apua saataisikaan. Lopulta joukkojen saamiseksi Suomeen viivyteltiin niin kauan, että jo teknisestikin oli mahdotonta saada sotilaallista apua siirretyksi tarvittavassa aikataulussa Suomeen.

Suomi ryhtyi maaliskuussa 1940 konkreettisiin neuvotteluihin sodan päättämiseksi.  Ilmeisesti Stalinkin pelkäsi länsimaiden joukkojen lähettämistä ja halusi rauhaa.

Siinä mielessä yhtymäkohtia voi nähdä kahden sodan välillä, että molemmissa  länsimailla oli suuri ongelma saada päätöksiä aikaiseksi. Medinski käyttää venäläisten suosimaa asenteellista ilmaisua Länsi-Euroopan maista, Suomesta ja suomalaisista: ”länsimaat halusivat talvisodassa suomalaisten taistelevan viimeiseen suomalaiseen asti”.

Lopulta Medinskin historiavertailu jää varsin heppoiseksi, onhan historia täynnä melkeinpä minkä tahansa sodan aikana käytyjä rauhanneuvotteluja Medinski kertaa: ”mitä minä tällä tarkoitan on se, että sota ja neuvottelut kulkevat historiassa aina rinnan”. Tässä hän viitannee ennakoimaansa lopputulokseen Ukrainan sodassa, eli että Ukraina  väsähtää kuormituksen näännyttämänä ja on pakotettu itselleen epäedullisiin aselepo- ja rauhanehtoihin.

Positiivista Medinskin historiasaagassa on, että hän ei sisällyttänyt siihen suoraa uhkailua esimerkiksi  Suomea kohtaan.

Negatiivisista oli, että Venäjä ei ole tosiasiassa kiinnostunut aselevosta Ukrainan kanssa näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Lisäksi sodan sumu heikentää rauhanmahdollisuuksien                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                            

Jos Medinskin haastattelussa on jotain merkille pantavaa, niin todennäköisesti hän ennakoi, että sodankäyminen sinänsä väsyttää osapuolet (ja varsinkin Ukrainan) kypsiksi aselepoon ja rauhaan. Tästä tilanteesta olemme vielä kaukana.

 

 

Euroopan arvoja väheksytään

 

Erittäin ajankohtaisessa Helsingin Sanomien esseessään ”Eurooppa tulee jäämään arvoineen yksin”  18.4.2025 Kaisa Rautaheimo harmittelee eurooppalaisen liberaalin demokratian jääneen ilman selvää tukea jaloksi ymmärretyssä pyrkimyksessään viedä niitä arvoja eteenpäin, joille Länsi-Euroopassa on annettu luottoa. Autoritääriset arvot vyöryvät haastamaan ja ottamaan jopa ylivallan liberaalidemokraattisista arvoista.

Itä-Euroopan vallankumous ja Neuvostoliiton romahtaminen  enteilivät kokonaan uuden aikakauden alkua. Arviot myötäilivät 1990-luvun vaihteen optimismia. Länsi-Euroopassa tuskin huomattiin, että arviot tapahtuneesta ja tuleva kehitys omittiin läntisessä maailmassa  ilman kyseenalaistavaa  keskustelua. Hieno sattumusten kirjo oikeassa olemisen saagaan!

Rautaheimo päätyy tarkemmin kehitystä analysoidessaan varsin karuun ja illuusiottomaan johtopäätökseen: ”Läntinen maailma uskoi omaan erinomaisuuteensa usein muiden maiden kustannuksella”. Hän toteaa 1990-luvun positiiviseksi käsitetyn murroksen osoittautuneen myöhemmässä tarkastelussa pintapuoliseksi näkemykseksi.

Entä omat varttumisen vuosien muistikuvani vastaavalla tavalla eriteltynä? Itse elin nuoruuteni 1960-luvulla silloin vallinneen optimismin vallassa. Se oli suuren odotuksen vuosikymmen. Tieteellinen maailmankatsomus voitti alaa, elintaso parani, samoin elämänlatu. Silloin todellakin arvioitiin hyväuskoisen luottavaisesti, että huomio on jatkossa suunnattava enenevässä määrin elämänlaatuun elintason kasvattamisen sijasta. Kova oli kilpailijakin: sosialismi tarjosi haasteen, joka arkailematta otettiin vastaan yhteiskuntajärjestelmien välinen voitto tavoitteena.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Missä vaiheessa pystyisimme hyppäämään historian maailmanpyörään niin, että edes raapaisisimme reaalimaailman paradigman muutoksia viime vuosikymmeninä?

Ehkä lähimmäksi monenvälisiä kulttuurien rinnastuksia  pääsemme vertaamalla arabimaailman ylpeitä kulttuureja ja niistä nousseita sotia vaikkapa Vietnamin viidakkosotaan. Vietnamissakin sivuutettiin oikeudelliset säännöt täysin piittaamattomasti, mutta rangaistukset olivat keveitä. Sodalla nyt Ukrainassa ja menneisyydessä tahtoo olla voimassa sodan lait.

Eräänlaisena aikakauden ajattelutavan mittarina pidettiin Yhdysvaltojen johtaman koalition itselleen asettamaa tehtävää vuosina 1990-1991: irakilaiset piti ajaa ulos valtaamastaan Kuwaitista, jonka kimppuun Saddam Hussein oli hyökännyt Irakin-Iranin sodan 1980-88 yhtenä jälkiseurauksena  ja osin virheellisten  tiedustelutietojen varassa. Sodan lopputuloksena Kuwait liitettiin hetkeksi yhtenä maakuntana Irakiin. Lännessä Persianlahden sodan mörköinä nousivat esille Vietnamin sotaan juuttumisen historia (”uusi Vietnamin sota”) sekä yleinen sodanvastainen henki,  joka oli vahvoilla 1970-1980-luvuilla ehkä ranskalaiset aktiivisimpina. Myös Amerikka-vastaisuus yltyi.

Yhdysvallat palautti nopeasti mieliin, miksi se oli ainoa supervalta. Yhdysvaltojen johtamat  liittoutuneiden joukot käänsivät  - toki YK:n mandaatilla - nopeasti ensimmäisen Persialahden sodan kulun lännelle suotuisaksi.  Saddam Hussein syrjäytettiin vallasta. Harvoin olen nähnyt niin tasapainoista ja analyyttistä sodanjohtoa kuin saimme todistaa presidentti George Bush vanhemman toimesta. Bush kieltäytyi  - kenraaliensa päinvastaisista toiveista huolimatta  - jatkamasta sotaa voiton hetkellä. Operaatio ”Desert Storm” (Aavikkomyrsky) oli saatettu päätökseen. Husseinin syrjäyttämistä ei katsottu tarpeelliseksi viedä loppuun.

Tyypillisesti sota - tässä tapauksessa Persianlahden sota -  johtaa kostamismielessä  jälkiseuraamuksiin. Yhdysvalloissa epäiltiin, että Irak oli valmistelemassa joukkotuhoaseohjelmaa länsivaltoja vastaan. Vähintään yhtä suuri argumentti oli syyskuun 11. päivän  WTC- torneihin ja Pentagoniin törmäytetyt liikennelentokoneet terroristisessa tarkoituksessa. Perusteellisissa tutkimuksissa ei paljastunut joukkotuhoaseita, mikä ei poistanut vainoharhaisia epäilyjä.

Yhdysvallat käynnisti vuonna 2003 toisen Persianlahden sodan eli toisen Irakin sodan, jolla pyrittiin viemään ensimmäisen sodan toimenpiteet loppuun, jotta annettu tehtävä saataisiin suoritetuksi. Joukkotuhoaseita, joiden piti olla sodan syy,  ei löydetty.  Luultavasti siksi, ettei niitä ollut.

Mutta sota jatkui…

 Jo varhaisessa vaiheessa George Bush nuorempi julisti, että ”meidän pojat ajavat irakilaiset pois asemistaan, tuhoavat ne  ja palaavat kotiin”. Miten tympeää! Bush nuorempi piti vapautta täysin absoluuttisena lännessä ylläpidettynä käsitteenä. Tämä sopi sen kanssa yhteen, että  tuolloin Yhdysvallat omaksui  ylemmyydentuntoisen roolin maailmanpolitiikassa. Pienessä virkamiesporukassa Suomessa totesimme, että sota on helpompi aloittaa kuin lopettaa. Niin myös kävi. Myös isä-Bush varoitti tarpeettomien riskien otosta, mutta sanat kaikuivat kuuroille  korville. Amerikkalaiset joukot jäivät Irakiin paljon pidemmäksi aikaa kuin oli suunniteltu. Yksi sodan häviäjistä oli kulttuuriperinnöntuhoaminen muistomerkkeineen. Arvokkaita ikivanhoja kohteita hävitettiin  suuressa ymmärtämättömyydessä. Samalla aiheutettiin vamma arabisydämiin.

:::::::::::::::::::::::::::::.

 Ehkä kaikkein merkittävin seuraamus Lähi-idän sodista olivat terroriteot, jotka levisivät kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Kysymyksessä oli sota läntistä sivilisaatiota vastaan, mikä ei ollut mitään muuta kuin uusi tapa käydä sotaa. Menettely osoittautui tuloksekkaaksi. Siviilien keskuuteen tehdyt pommi- ym. iskut herättivät laajaa kauhua samoin kuin jengien väliset yhteenotot jota eivät rajoittuneet kiinteästi määritettyihin osapuoliin.

Järjestäytynyt rikollisuus saa hyvän kasvualustan jengirikoksista. Jo Amerikan mafian kymmenien vuosien historiasta tunnetaan ilmiö, jossa rikollisuus tunkeutuu laillisen liike-elämän puolelle esimerkiksi korruption tai kiristyksen avulla.

Pahinta on varmaan turvattomuuden lisääntyminen tilanteissa, joissa alun perin on hakeuduttu rauhallisena pidettyyn  kaupunginosaan asumaan ja on sittemmin jouduttu pettymään.

Tasalaatuisen, hyvinvoivan lähiön, kaupunginosan tai taajaman maine heikkenee  ajankulussa, jos rikollisuus pääsee  rehottamaan. Tehokkaat toimet tulevat kalliiksi, koska sisältävät esim. maahanmuuttajakoulutuksen ja etabloitumisen vanhastaan homogeeniseen asujaimistoon.

:::::::::::::::::::::::::::

Laajassa kuvassa meitä uhkaa tilanne, jossa ”Eurooppa tulee jäämään arvoineen yksin”. Ykslysti miten arvokkaita nuo arvot ovat. Puhutaan sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä ja  siitä, miten siitä poiketaan yhä yleisemmin. Tälle läheistä sukua on Donald Trumpin röyhkeä diilipolitiikka: kaikki on myytävissä  tai ostettavissa. Sääntöpohjaisuuden katoaminen yhteisen toiminnan perusteista aiheuttaa suuria ongelmia: :esiintyy painostusta, kiristystä, kähmintää ja kumppanin valintaa aina sen mukaan kenen kanssa linssiin sahaaminen sujuu parhaiten. Terrorisminvastainen sota aiheutti sinällään uhkan sääntöpohjaiselle järjestelmälle. Monissa asioissa oikaistiin ohi sääntöjen tehokkuuden nimissä (esim. vankien kiduttaminen). Se, jolla on valta, on voima.

Eurooppa on kykenemätön käymään sotaa autoritääristen valtojen ”säännöillä”, joissa ihmisiä uhrataan kasapäin taistelutilanteessa. Tämän rinnalla kylmä sota oli sotaa vain etupiirien rajoilla, muualla oli kysymys status quon ylläpidosta.  

Onko länsimainen sääntösidonnaisuus lopullisesti kadotettu hyve? Nyt syödään omia liittolaisia.

Mielessä käy kysymys, oliko Pax Europa vain kuvitelma pysyvästä rauhasta, jonka seurauksena Euroopan valtioiden omat armeijat riisutaan aseista vapaaehtoisesti niin kuin nyt näyttää tapahtuneen. Samalla autoritääriset valtiot naureskelevat eurooppalaiselle naiiviudelle.

Täyskäännös militarismiin?

 Vai pitäisikö Euroopan luopua omista erinomaisista piirteistään vain sen takia, kun muut eivät seuraa enää.