FT Juha-Matti Ritvanen on kirjoittanut väitöskirjaansa
perustuvan teoksen ”Mureneva kulmakivi” YYA-sopimuksen päätösvaiheista. Kirja perustuu
Ritvasen samannimiseen väitöskirjaan. Alaotsikossa todetaan ”Suomi,
Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992”.
Käsittelen teemaa seuraavassa Neuvostoliiton sodan jälkeen –
ja sodan lopputuloksena - muodostaman etupiirin näkökulmasta kuitenkin rajaten
käsittelyn pääasiassa Suomeen. Kirjakritiikki tämä ei ensi sijassa ole, vaan tukeudun Ritvasen teoksen faktatietoihin
ja käsityksiin omien ajatusteni lähtökohtana. Taustalla on myös oma
intensiivinen poliittisten tapahtumien seurantani viime vuosikymmeninä
1960-luvulta lähtien.
Lopuksi vedän johtopäätöksiä etupiirien pohjalta
nykypäivään.
Kirja alkaa Mihail Gorbatsovin eroilmoituksesta joulukuussa
1991. Tapahtumat etenivät nopeasti: Boris Jeltsin astui virkaan, YYA-sopimus purkautui ja Suomen liittyi EU:hun
tammikuussa 1995.
Eri stepit tehtiin asteittain, asia kerrallaan. Jälkikäteen kaikki näytti
selvältä, mutta niin ei ollut. Ritvanen lainaa osuvasti Matti Klingeä, joka on todennut:
”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten
sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.
Ritvasen kirja perustuu perinpohjaiseen lähteiden tutkintaan
tarjoten siten perusteellisen näkymän nykyhistoriaan.
Ritvanen kertaa lyhyesti kylmän sodan tapahtumien
pääpiirteet ja Suomen osuuden niissä:
YYA-sopimuksen synty, yöpakkaset, noottikriisi sekä 1970-luvun toistuvat itäisen
suurvallan painostusyritykset sekä kaupallisten suhteiden kehittyminen. Minua
kiinnosti, minkä roolin Ritvanen antaa Kekkoselle aktiivina neuvostosuhteiden
toimijana. Ritvanen myöntää, että Kekkonen
oli yöpakkasissa (1958) aktiivisempi toimija (Suomen) hallituksen kaatajana
kuin hänen päiväkirjansa antavat ymmärtää. Edelleen Ritvanen myöntää, että Neuvostoliitto hankki yöpakkasten kautta veto-oikeuden
Suomen hallituksen kokoonpanoon myös tulevina
vuosikymmeninä. Yöpakkasissa käsittääkseni ratkaistiin konkreettisesti Suomen
kuuluminen Neuvostoliiton etupiiriin. Jonkun toisen aikauden tarkkailijan
lähtökohtana voi olla esimerkiksi YYA-sopimuksen solmiminen vuonna 1948.
Noottikriisin (1961) yhteydessä hän ei korosta tarpeeksi Kekkosen roolia ja yhteyttä
presidentinvaaleihin, vaan siirtää selkeästi
vastuun Neuvostoliiton ja Nikita Hrustsevin kontolle.
Vielä 1970-luvulla Neuvostoliitto kohdisti painostustoimia
Suomea vastaan (erityisesti 1970-luvun alussa ja lopulla). Seitsemänkymmentäluvun
alussa painostus liittyi – sisäpoliittisen painostuksen lisäksi - sotilaalliseen
yhteistyön vaatimukseen ja erityisesti
Neuvostoliiton puolustuksen vastuualueisiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Saman
vuosikymmenen lopulla painostus kohdistui yhteisten sotaharjoitusten
järjestämiseen, joka torjuttiin ensi sijassa puolustusvoimien komentajan Lauri
Sutelan toimesta, ei niinkään Kekkosen ansiosta. Painostus jatkui vielä
1980-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin suurvaltapolitiikassa edettiin aluksi liennytyksen
aikaa, mutta 1980-luvun alkuun tultaessa jännitteet kiristyivät uudelleen.
Mauno Koivisto valittiin presidentiksi tilanteessa, jossa
Keski-Eurooppaan sijoitetut keskimatkan ohjukset olivat johtamassa suurvaltojen
väliseen konfliktiin. Suomeen liittyen näiden ns. euro-ohjusten katsottiin
aiheuttavan vaaran, että Neuvostoliitto
tarttuisi YYA-sopimuksen sotilaallisiin artikloihin. Suurvaltojen välillä
vallitsi syvä epäluulo toisen aikeista. Kriisin vaiheita selvitellessään
Koivisto oppi tuntemaan vaikuttavat väylät Neuvostoliiton johdon puheille.
Paljastui, että KGB oli merkittävässä roolissa yhteydenpidossa. Sattumaa tai ei
, mutta eminenssi Viktor Vladimirov oli juuri tuohon aikaan ”yhdyshenkilönä”
Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon.
Lisähaasteena Koivistolla oli Kekkosen rakentama neuvostosuhteiden
yhteydenpitojärjestelmä, josta Koivisto ei ilmeisesti ollut selvillä kovinkaan
tarkasti. Koivisto rakensi suhteet Paasikiven-Kekkosen linjaa (ja
YYA-sopimusta) perustana pitäen. Uusi presidentti vaali linjaa jopa mustasukkaisesti.
Muilta osin Koivisto pyrki siivoamaan Kekkosen vallankäyttöjärjestelmän ja
normalisoimaan ulkopoliittisen virkatien (ulkopoliittisten instituutioiden
suhteet).
Linjan säilymisen vakuudeksi Koivisto esitti Brezneville,
että YYA-sopimusta jatketaan ilman mitään muutoksia. Se oli aikaa, jolloin YYA-sopimuksella oli yli 80 prosentin
kannatus. Koivisto pyrki 1980-luvun kuluessa
kuitenkin muuttamaan puolueettomuutta koskevat kohdat yhteisissä kommunikeoista
siten, että puolueettomuutta pyrittiin
vahvistamaan. Siinä hän ei onnistunut. 1970-luvulla kukoistaneista ja
Neuvostoliiton pakkopullana tarjoamista sotaharjoituspyrinnöistä
toki luovuttiin.
1980-luvun puolessa välissä kansainvälinen liennytys voitti alaa. Trendi vahvistui erityisesti
Mihail Gorbatšovin aikana vuodesta 1985 eteenpäin. Gorbatšov oli uuden ajan
johtaja perestroikineen ja glasnostineen. Tapahtuneen rohkaisemana Koivisto
aloitti kirjeenvaihdon Gorbatšovin kanssa. Koivisto yritti päästä eroon kommunikeakäytännöstä, jolla määritettiin yksipuolisesti toisen
osapuolen - so. Suomen - asema kahdenvälisissä
suhteissa.
Rintanen myös erittelee Juhani Suomen roolia kekkoslaisten
Koivistoon kohdistamana pahana henkenä.
Tällä kun oli taipumuksena mitätöidä Koiviston uraa presidenttinä.
Aloittaessaan toista presidenttikautta tapahtui se paljon suotuisimmissa kansainvälisissä merkeissä
kuin ensimmäisen presidenttikauden aloitus. Myös YYA-sopimuksen asema oli sen
40-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1988
rikkumaton.
Koivisto irtautui Kekkosesta mm. siten, ettei halunnut suhteiden perustuvan siinä
määrin henkilösuhteiden varaan kuin Kekkosen aikaan.
Gorbatšovin ja hänen perestroikansa asema ei ollut niin
vahva kuin lännessä ajateltiin. Kremlissä käytiin taustalla valtataistelua
vanhoillisten ja uudistajien välillä.
Koiviston aikana Helsingistä kehkeytyi suurvaltojen
yhteydenpidon yksi keskuksista. Samalla Koivisto edisti omia diplomaattisia
tavoitteitaan. Molemmat suurvallat olivat tahdikkaita Suomea kohtaan. Gorbatšov
pyrki ”anti-Fulton -diplomatiaan” eli rautaesiripun purkamiseen ja suurvaltojen
jännitteiden aktiiviseen liennyttämiseen. Kysymys ei ollut vain puheista vaan
todellisesta aseistariisunnan edistysaskeleista.
Suomen puolueettomuus sai yhä enemmän painoarvoa, se ei enää
ollut pelkästään kommunikeoiden ”pyrkimystä”
puolueettomuuteen vaan realisoitui ulkosuhteissa (”Suomi, puolueeton pohjoismaa”).
Koivisto asettui - tiettyjä epäilyjä
tuntien - varovasti tämän kehityksen johtoon asiantuntemuksensa,
auktoriteettinsa ja mm. venäjänkielen taitonsa takia. Kuitenkin Koiviston epäily kohdistui Neuvostoliiton
tarkoitusperiä kohtaan: olivatko ne sittenkin taktiikkaa? Muutoinkin Ritvasen
teksti paljastaa suomalaisen puolen ajattelun: voiko tämä todella mennä näin
(helposti)? Oliko venäläisillä muutoksen odotus pidemmälle viety kuin
meikäläisillä? Suomen puolueettomuus sopi juuri tuohon historian vaiheeseen
kuin nyrkki silmään. Ehkä sitä Neuvostoliiton taholta ajateltiinkin esimerkkinä
muille itäisen Euroopan maille?
YYA-sopimuksessa painokkaasti mainittu Saksan painoarvo ”vihollisena” pieneni, samoin
suomettumisen sisältö sai uusia positiivisia merkityksiä: Suomi toimi
myönteisenä esimerkkinä idän ja lännen yhteistyökuviossa. Toisaalta oli
niitäkin runsaasti, jotka eivät halunneet kuulla muistutuksia suomettumisesta
sen ikävän historian takia. Positiivista siitä ei saanut millään.
Gorbatsovin vieraillessa Suomessa vuonna 1989 oli
valmisteluvaiheessa esillä Neuvostoliiton päämiehen ”tunnustus”, että
talvisodan aloitti Neuvostoliito. Tämä ei kuitenkaan lopulta sisältynyt
Gorbatsovin puheeseen Suomessa. Puolueettomuuden tunnustus katsottiin
riittäväksi. Lopullinen johtopäätös ja ”tunnustus” talvisotakysymyksessä jäi Jeltsinin vierailun
yhteyteen vuonna 1992.
Baltian kysymys osoittautui odotetun vaikeaksi Koivistolle.
1980-luvun lopulla kansallismieliset pyrkimykset löivät läpi ja Baltit
rupesivat ajamaan omia intressejään
Gorbatšovin uudistuspolitikka hyväksikäyttäen. Moskova ei olisi halunnut
Koiviston antavan selkänojaa balttien
pyrkimyksille, joten Koivisto antoi tukea epäsuorasti kulttuuriyhteistyön
nimissä. Koiviston suhdetta Viron irtautumiseen Neuvostoliitosta voi sanoa
varovaiseksi: piti olla varautunut kahden toisistaan poikkeavan politiikan
noudattamiseen sen mukaan menestyykö Viro itsenäisyyspyrkimyksissään vai ei. Suomi
ei ollut yksin ambivalentin suhtautumisensa kanssa. Koiviston ”linja” noudatti lännen
valitsemia varovaisia suuntaviivoja:
Gorbatsovin uudistuspolitiikkaa ei haluttu horjuttaa.
Tapahtumat etenivät kuitenkin vääjäämättä kohti Baltian itsenäistymiskehitystä.
Kovan linjan kommunistien yritys pysäyttää Neuvostoliiton
hajoamiskehitys päättyi päinvastaiseen tulokseen: Viro käytti sekasortoista tilannetta
hyväkseen ja irtautui Neuvostoliitosta. Diplomaattisuhteiden solmiminen
tapahtui nopeasti sen jälkeen, kun
havaittiin, että Baltian maiden itsenäisyyden
tunnustaminen oli tehty jo vuonna 1920! Itsenäisyystunnustukset pysyivät
voimassa juridisesti, vaikka
Neuvostoliitto miehitti Baltian vuonna 1940!
Pian Baltian maiden tapahtumien jälkeen ulkoministeriössä vedettiin johtopäätös, että YYA-sopimus oli
vanhentunut vallitsevissa olosuhteissa. Ulkoministeriössä valmisteltiin mallia,
jossa YYA-sopimus olisi korvattu
toisenlaisella sopimuksella. Ongelma oli jo siinä, että Suomi joutui operoiman kahden itäisen
naapurin, Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Vähitellen päätöksenteko siirtyi
Venäjän ja Boris Jeltsinin käsiin. Samaan aikana Venäjä siirtyi kohden
markkinataloutta. Tähän Venäjä tarvitsi lännen (ml. Suomen) suopeutta.
Neuvostoliiton loppu varmistui 21.12.1991, kun perustettiin itsenäisten valtioiden
yhteisö eli IVY. Pian tämän jälkeen Suomi tunnusti Venäjän Neuvostoliiton
seuraajaksi. Koivisto saneli 17.1.1992 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman,
jossa totesi YYA-sopimuksen lakanneen olemasta voimassa.
Neuvostoliiton romahdus mahdollisti Suomen irtautumisen
etupiiristä, ja samalla Neuvostoliiton
loppu merkitsi itäisen naapurin demokratisoitumiskehityksen alkamista (pyrkimys
sitoutua oikeusvaltio- ja
ihmisoikeusperiaatteisiin). Venäjän demokratia ei kuitenkaan ollut vakaa. Pikku
hiljaa autoritaarisuus sai vallan. Tuntuu siltä, että Venäjän heikkous tai demokratian
eteneminen mahdollistaa naapurien liikkumatilan, mutta (sotilaallinen) uudelleenvahvistuminen
kaventaa vastaavasti liikkumatilaa. Historia jatkuu kaikilta osin.
Etupiiriajattelun voimassaolo ulotetaan tässä blogissa siis
yöpakkasista (1958) Neuvostoliiton hajoamiseen 1991-92 saakka.
:::::::::::::::::::::::::::
Ritvasen kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkymän toisaalta
vanhan Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamaan etupiirin pirstoutumiseen, mutta samalla
nykyisen Venäjän haluun muodostaa uudelleen etupiiri, johon Suomikin mahdollisesti
halutaan sisällyttää. Maailman on toki
muuttunut 30 vuoden aikana, mutta Venäjän lännen näkökulmasta vainoharhaiselta
tuntuva epäily omasta uhanalaisuudestaan on historiassa toistuva ilmiö. Ilmiön
taustaa selkeyttääkseni viittaan seuraavassa Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand
Old Maniin , George F. Kennaniin erästä vanhempaa blogikirjoitustani lainaten:
George F. Kennan eli pitkän
elämän (1904-2005), ja näki itse
maailman muuttuvan sen suuntaisesti kuin hän oli ennustanut. Kennanin
virkamiesura ei ollut ruusuilla tanssimista. Kerkeät sanomiset aiheuttivat
hänelle vaikeuksia ja itse Stalin heitti hänet ulos Moskovasta, kun Kennan
unohti hetkeksi diplomaattiset kohteliaisuudet.
Kennanin mielestä
Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja
haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon,
että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista
objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Neuvostoliiton politiikka on Kennanin
arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei
ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Näkemys on
realistinen jälkikäteenkin nähtynä.
Kennanin mielestä
Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen
todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun
analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään
”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla)
ohjelmilla.”
Se, mitä edellä sanotaan
Neuvostoliitosta voidaan soveltaa nyky-Venäjään. Putinin Venäjällä on paranoidinen
suhtautuminen ulkovaltojen aiheuttamaan uhkaan Venäjän rajoilla. Uhan
torjuakseen Venäjä on omaksunut etupiiriajattelun tuekseen. Se laajentaa suoja-alueajattelunsa
suurvaltojen jakamiksi etupiireiksi ja yrittää houkutella muut ajatteluunsa mukaan.
Esimerkin tarjoaa toisen maailmansodan jälkeinen
tilanne, johon edellä Kennan viittaa. Myös
USA:n vastuuta nykyisen konfliktin uhan aiheuttajana ei voida sivuuttaa.
Palautan mieliin erään sinänsä
mitättömältä tuntuvan episodin, mutta joka kutenkin osoittaa harkintakyvyn puutetta,
kun ajatellaan eri maiden keskinäisiä suhteita. Tarkoitan tällä kuvausta, jossa Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Nuland
osallistui Kiovan Maidanin mielensoituksiin vuodenvaihteessa 2013-2014. Näin
jälkikäteenkin Nulandin tapa jakaa evästä mielenosoittajille ja kannustaa
osallistujia oli härski. Nuland yritti myöhemmin naureskella asian pois
agendalta, mutta huonolla menestyksellä: amerikkalaisia diplomaatteja oli
aktiivisesti mukana mielenosoituksissa.