lauantai 12. kesäkuuta 2021

Historian loppu on peruttu

 


Tuoreessa Kanava-lehdessä pohditaan niitä haasteita,  joiden eteen liberaali  järjestelmä on joutunut.  Puolustusvoimien palveluksessa oleva tohtori Juha Martelius lukee madonlukuja liberaalille demokratialle artikkelissaan ”Kansainvälisen liberaalin järjestelmän loppu” (Kanava nro 4/ 2021) ennustaen liberaalin demokratian vastaliikkeiden voimistumista.  Eikä tästä ole kuin 30 vuotta,  kun Francis Fukuyama esitti tunnetun johtopäätöksensä, jonka mukaan liberaali demokratia on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ja muodostunut tai muodostumassa ”lopulliseksi” järjestelmäksi  eriasteisine  variaatioineen. Fukuyama lausui tämän ennustuksensa  sosialismin maahanpanijaisten yhteydessä 1990-luvun alussa,  olkoonkin,  että Fukuyama itse on kiistänyt yksioikoiset johtopäätökset teeseistään, joita hänen innokkaat opponoijansa ovat esittäneet . Muistan,  kuinka lukiessani tuoreeltaan  Fukuyaman kirjaa,  sappi kiehui. Ei siksi,  ettenkö olisi myöntänyt, että liberaalin järjestelmän  ekspansio oli käden ulottuvilla, vaan sen takia,  koska tulkitsin hänen ajatuksensa deterministisinä  virheellisiksi.

Sisällysluettelossa,  Kanava-lehden artikkelin kirjoittajan (Marteliuksen) nimen jäljessä on mielenkiintoinen lisäkaneetti, että hänen ”esittämänsä näkemykset eivät  edusta (puolustus)ministeriön virallista näkemystä”.

Marteliuksen mukaan näyttää siis siltä,  että liberaalin demokratian asema on haurastunut. Voisiko siis Fukuyaman nimeämän  yhteiskuntajärjestelmien  välisen kilpailun ”lopullisen voittajan” julistamisen peruuttaa?                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                               

Martelius nostaa 6.1.2021 Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen symbolisoimaan liberalismin ja ”realismin”  välistä taistelua. Liberaali järjestelmä ei ole hänen mielestään pystynyt vastaamaan maailmanjärjestyksen muutokseen. Itse näen asian niin, että  juuri Capitol-kukkulan tapahtumat osoittivat – kun alkusäikähdyksestä selvittiin -  että liberalismi on edelleen iskussa. Totta toki on,  että järjestelmää huojutettiin pahan kerran Washingtonissa loppiaisena. Marteliuksen lähtökohtana on, että  nimenomaan johtavan valtion – Yhdysvaltojen – olisi säilyttävä liberalismin lippulaivana, jotta itse aate pysyisi voimissaan.

Ja liberaalin järjestelmän horjuttamisyritys  on edelleen päällä Yhdysvalloissa.  Trumpin kannattajat vaanivat koston mahdollisuutta. Kaikki viittaa siihen,  että Yhdysvalloista on tulossa liberaalin demokratian säilymisen laboratorio, asia,  jota emme olisi asettaneet kyseenalaiseksi vielä muutama vuosi sitten.

Vaihtoehtona liberaalille järjestelmälle on ”realistinen” järjestelmä, joka koostuu määritelmän mukaan suvereeneista valtioista, joilla on elintärkeitä intressejä hoidettavanaan. Ristiriitatilanteet ratkaistaan siinä tarvittaessa voimalla.  Martelius: ”Kylmän sodan aikana realismi oli kansainvälisessä järjestelmässä vallitseva ajattelutapa. Liberaali kansainvälinen järjestelmä syntyi vasta sen jälkeen,  kun kylmä sota oli ohi”. Tässä viitattaneen muurin murtumiseen ja sosialismin romahtamisen 1990-luvun vaihteessa. Vapautumisen aika alkoi itäblokin hajoamisesta (Martelius: ”Liberaalin järjestelmän kulta-aika osui vuosiin 1990-2004”). Ajattelen historiaprosessia pidempinä jatkumoina, josta tarkemmin tuonnempana.

Martelius luettelee liberalismin ”kultakauden”  saavutuksia, joiksi hän laskee  Kuwaitin vapautuksen Irakin joukoista, Venäjän liittymisen kansainväliseen valuuttarahastoon, Israelin ja PLO:N rauhanprosessin, Kiinan liittymisen WTO:hon ja Saddam Husseinin syrjäyttämisen. Nämä saavutukset vahvistivat fukuyamalaista kuvaa historian lopusta.

Liberaalin järjestelmän tappiot vuodesta 2005 eteenpäin Martelius näkee paljon vaikuttavimpina kuin liberaalin järjestelmän voitot sitä ennen. Kas tässä koko eliksiiri: lännen epäonnistuminen Irakin sodassa  ja Afganistanissa, arabikevään hallinnassa epäonnistuminen, vastoinkäymiset EU:n yhtenäistämispyrkimyksissä, Iso-Britannian ero EU:sta, Ukrainan sodan pitkittyminen, epäonnistuminen strategisen kumppanuuden luomisessa Venäjän kanssa, sanktioiden ja vastasanktioiden loputon vuorottelu, Itä-Euroopan maiden liberalisoitumisprosessissa epäonnistuminen, globalisaation hyötyjen virtaaminen Kiinaan, Kiinan ja Venäjän haastamispolitiikan voimistuminen, keskiluokan heikkeneminen lännessä, työttömyyden pysyminen korkealla tasolla, kansainvälisen kaupan esteiden poistamisessa  epäonnistuminen,  Afrikasta tulevan muuttoliikkeen hallinnassa epäonnistuminen, liberalismin vastavoimana konservatismin ja nationalismin voimistuminen, lännelle tärkeiden instituutioiden heikkeneminen, EU:n globaali alisuoriutuminen taloudenhoidossa, EU:n sisäisten ongelmien hankaloituminen, velkaantumisen hallitsemattomuus osin koronan seurauksena jne. Martelius vetää oheisesta suorasukaisen johtopäätöksen, että ”liberaali kansainvälinen  järjestelmä korvautuu ennen pitkää modernisoituneelle realistisella järjestelmällä”. Enpä ihmettele, että Marteliuksen kanta ei edusta puolustusministeriön virallista näkemystä.

Tämän sukuista  järjestelmää yritti pystyttää 1950-luvulla Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka käsitti asiat niin, että  puolueeton valtio ei voi olla aidosti osa läntistä liberaalia järjestelmää. Liberaalin pitää valita puolensa!  Kommunismia vastaan, kapitalismin puolesta! Välimuodot ovat moraalittomia, sanoi Dulles.  Tällaisella maailmanjärjestyksellä on selkeä sukulaisuussuhde Marteliuksen kilpailutilanteeseen liberalismi vs. ”realismi”. Näen Marteliuksen ”realismissa” kaikuja uudesta kylmästä sodasta. Hän tuntuu näkevän vallitsevan suunnan vääjäämättömänä, jota minä en tunnista läheskään näin jyrkkänä. Martelius luo kuvaa,  jossa palataan – liennytyksen sijasta - takaisin vastakkainasettelun maailmaan. Oltaisiin siis tilanteessa, jossa dullesilaisittain jokainen  osapuoli joutuu valitsemaan puolensa. Onko dullesilainen kauhun tasapaino se,  jota me haluamme?

Martelius ei sano suoraan,  mutta näen niin, että hänen ”realisminsa” mukaan  Suomenkin on valittava länsi myös sotilaallisesti. Tätä vahvistaa Marteliuksen kanta, että ”Suomen EU-jäsenyys on ollut merkittävä pidäke sille,  ettei Venäjä ole voinut toimia Suomen suunnalla mielensä mukaan”. Tämä on spekulaatio,  jota Martelius ei mitenkään argumentoi.

Marteliuksen masinoima käsitys on,  että ”realistinen järjestelmä” on järjestelmäkehityksen väistämätön lopputulos.

Opponoin seuraavassa tällaista maailmankuvaa ja maailmanjärjestystä vastaan.

Liberaali järjestelmä ei mielestäni ollut kylmän sodan maailmassa  riippuvainen bipolaarisesta maailmasta. Sen menestys alkoi jo natsi-Saksan häviöstä. Kylmä sota ei ollut liberaalin järjestelmän toteutumisen este, pikemminkin liberalismi ja kylmän  sodan bipolaarinen maailma toimivat rinnan.  

On syytä käsitellä tarkemmin Marteliuksen käyttämää käsitettä ”realismi”, joka kirjoittajan mukaan on siis vaihtoehto liberalismille. Hän viittaa käsitteen konkretisoijiin, kahteen sodan jälkeiseen kansainvälisten suhteiden teoreetikkoon, E.H. Carriin ja Hans Morgenthauhun.  Carrin mukaan  ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsi idealistinen näkemys siitä,  kuinka tulevat sodat voitaisiin välttää kansainvälisen yhteistyön ja Kansainliiton kaltaisten organisaatioiden avulla. Carr debatoi tätä utopistisena pitämäänsä näkemystä vastaan. Eräs hänen perusajatuksiaan oli, että kansainvälisessä politiikassa hallitsevat valtasuhteet, ja vallan epätasainen jakautuminen aiheuttaa konflikteja. Carr ei kuitenkaan vie ajatteluaan läheskään niin pitkälle kuin Martelius

Kuten edellä todettiin kylmän sodan (1946-1990) ”realismin” jälkeen idealismi (1990-2004) näytti palaavan Itä-Euroopan vallankumousten myötä. Liberaalin demokratian oletettiin  valtaavan alaa. Siitä tuli – ainakin odotuksissa – eränlainen toiveiden täyttymys ahdistavan neuvostovallan jälkeen.  Itäblokin vapautuminen ei ehkä ollut kovin hyvä mittari  liberaalin järjestelmän ekspansiolle, sillä melko nopeasti ”vapautumisen”  jälkeen Itä-Euroopan maat – kärjessä Unkari ja Puola – omaksuivat autoritaaris-kansallismielisen ja konservatiivisen suunnan. Ne pettyivät liberalismin lupauksiin. Sitä paitsi Unkari ja Puola uskonnollis-konservatiivisessa ajattelussaan ovat tuskin koskaan omaksuneet liberalismia vilpittömästi.

Liberaali ja ”realistinen” järjestelmä nähdään Marteliuksen tekstissä voimapolitiikan ilmentyminä, ikään kuin vanhatyyppisinä blokkeina. Onko tämä kylmän sodan ajattelun peruja? Näin olen – oikein tai väärin  - käsittänyt  Marteliuksen ajattelutavan. Kuitenkin liberaali järjestelmä menestyy ”toisin tavoin”: se ei muodosta dogmaattista ”samanhenkisten järjestelmää” vaan menestyy itsenäisinä keskenään ”liittoutumattomina” yksiköinä tai suureina.

Jos liberaalille vaihtoehdolle ajatellaan vastavoimaa, niin se ei olisi  ajatteluni mukaan ”realistinen” vaan autoritaarinen laajoine variaatioineen. Lisäksi valtapolitiikka on ilmeinen osa liberaalin vastaista rintamaa: esimerkiksi Kiinan taloudellinen ekspansio ja laajamittainen vakoilutoiminta  ovat selvästi tunnistettavissa. Kuten edellä totesin,  esimerkiksi T.H. Carr realismin kannattajana ei kuitenkaan suosinut liian pitkälle vietyä ”realismia”, siis jyrkkää vastakkainajattelua kansainvälisissä  suhteissa.

Liberaalin demokratian voima on sen joustavuudessa ja sopeutumiskyvyssä. Se on näyttänyt selviävän useimmista taloudellisista,  ideologisista ja yhteiskunnallisista haasteista. Myönnettäköön, että kiinalainen autoritaarisuus  on noussut liberaalin järjestelmän rinnalle sen haastajaksi. Monien mielestä  Kiina – riippumatta liberaalin ja ”realistisen” järjestelmän kilpailusta – on vain ottanut dynamiikallaan sen paikan maailmanjärjestyksessä, mikä sillä on ollut vanhastaan satojen tai tuhansien vuosien aikana.

Kun Englanti on irronnut EU:sta, niin onko se merkki liberaalin järjestelmän tappiosta? Eikö Englanti irrallaan EU:sta – ollessaan yhä monilla muilla tavoilla osa läntistä ajattelua – ole edelleenkin  osa liberaalia demokratiaa? Jos EU yrittää blokkiutua (liittovaltiotendenssi)  liberaalin  järjestelmän ollessa voimassa, se repeilee. Yritän sanoa, että liberaali ”järjestelmä” ei ole kiinteä valtapolitiikan elementti vaan itsenäisten kansallisvaltioiden väljä yhteenliittymä, jos sitäkään. Eli liberaali järjestelmä ei tarvitse kiveen hakattua kansainvälistä ”systeemiä” pysyäkseen elossa ja voidakseen kohtuullisen hyvin.

Liberaalin järjestelmän vienti ei ole onnistunut kovin hyvin. Tämä viittaa siihen,  että omaksuakseen liberalismin kunkin maan tai maaryppään on omaksuttava pitkällä aikajänteellä liberalismin perusprinsiipit (laaja yleissivistys, elinkeinovapaus, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet jne.). Liberaalin järjestelmän on olemassaolollaan houkuteltava vastaanottavan maan väestöä. George F. Kennan sanoi sen jotenkin niin, että lännen liberalismin  pitää voittaa ihmisten ”mielet” puolelleen näyttämällä omaa esimerkkiä saavutustensa kautta.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Vallankumous paikallisesti?

 


Helsingin Sanomien Jussi Pullinen on kirjoittanut artikkelin ”Suomessa voi sunnuntaina olla edessä merkittävä vallansiirto” (HS 8.6.2021), jolla viitataan tuleviin kuntavaaleihin. Artikkelin lähtökohtana on London School of Economicsin (LSE) raportti, jossa luodataan Donald Trumpin kannatuksen syitä ja kytketään raportin tulokset Suomen poliittiseen tilanteeseen ja perussuomalaisten potentiaaliseen vaalimenestykseen.

Trumpin menestystä seurataan LSE:n tutkimuksessa aluemittareilla. Pullinen viittaa aluksi taloudelliseen kurjistumiseen  useilla teollistuneilla paikkakunnilla Trumpin menestyksen lähteenä. Eli globalisaation aiheuttamat muutokset kilpailutilanteessa ovat johtaneet erityisesti tiettyjen alueiden taantumiseen. Tällaisia ovat varsinkin  ns. ruostevyöhykkeen alueet Yhdysvaltain koillisosissa.  Trumpin presidenttikaudellaan  tarjoamat populistiset lääkkeet tehosivat osaan äänestäjäkunnasta,  mutta eivät riittävään suureen osaan: Joe Biden voitti vaalit.

LSE:n raportti ei pyri kumoamaan varhempia käsityksiä teollisuusväestöstä, mutta tuo julki yhden merkittävän uuden piirteen, joka on ”korkea sosiaalinen pääoma”, ts. yhteenkuuluvuuden tunne oli näillä taantuneiden alueiden ihmisillä korkealla tasolla taloudellisista ym. takaiskuista huolimatta. Vedettiin yhtä köyttä, mutta lopulta kamelin selkä katkesi ja pitkään jatkunut turhautuminen purkautui varsinkin demokraatteja kohtaan : ”Kun näivettyminen nakertaa … yhteisöllisyyden perustaa, alkaa protesti”. 

Kaikki viittaa siihen, että Hillary Clinton ei aikanaan osannut ottaa tätä muutosta huomioon. Hän rakensi vaalikampanjansa modernin Yhdysvaltain näkymien varaan. Loppuun kulutettu teollinen perinne tuli hylätä ja korvata uudella. Näiden ihmisten kollektiivisen tahtotilan Trump sai vedettyä puolelleen, vaikka teollisuusväestön henkinen koti oli demokraattisessa puolueessa.

Aiemmin on Trumpin kannatuksen yhteydessä puhuttu ”alueiden kostosta”, jolla on tarkoitettu  puuttuvaa kykyä kehittyä muun maan tahdissa ja siitä  juontunutta katkeruutta tai huono-osaisuutta, jotka sitten on projisoitu vihana päättäjiin.

Jussi Pulliainen aivan oikein arvelee, että muualla kehittyneessä maailmassa koettu jonkin väestöryhmän tuntema nöyryytys (esim. Ranskan keltaliivit)  saattaa näkyä  kuntavaalin tuloksessa myös Suomessa. Ainakaan se ei olisi yllätys.

Pulliainen ennakoi kuntavaaleissa alueellisia valtasiirtymiä. Tällaisia voivat olla kannatuksen siirtymät keskustan ja perussuomalaisten välillä, toki muitakin muutoksia saattaa tulla. Tosin keskusta saanee lukuisissa kunnissa lähes aiemman suuruisen kannatuksen,  mutta toisaalta vaihteluväli kannatuksessa eri kuntien kesken voi olla suuri.

Muutokset voivat olla merkittäviä erityisesti ns. seutukaupungeissa. Näihin kuuluvat seudun kakkoskaupungit, kuten Heinola, Iisalmi, Kuusamo, Savonlinna ja  Valkeakoski.  Arvioiden mukana juuri näiden kaupunkien typpisissä kaupungeissa  kytee protesti. Perussuomalaiset menestyivät seutukaupungeissa jo viime eduskuntavaaleissa hyvin.

Kalevi Sorsa -säätiön julkaisema raportti ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” kertoo taustaa tapahtuneelle myös Suomessa. Ainakin jotain yhtäläisyyttä Yhdysvalloissa tapahtuneeseen  on havaittavissa: ”Ylimmän yhden prosentin varallisuus Suomessa 4,5-kertaistui, kun taas alimmassa 90 prosentissa ei ole juuri kasvua vuodesta 1987 vuoteen 2016. Varallisuuserot ovat Suomessa jatkaneet kasvuaan vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jälkeenkin ja myös tuloerot ovat aivan viime vuosina kääntyneet uudelleen kasvuun”.

Vuosina 1966–1990 tuloerot pienenivät, kun tulojen kasvu oli sitä suurempaa, mitä pienempiin tuloihin mentiin. Vuosina 1990–2017 kehitys on ollut päinvastaista: mitä suuremmat tulot, sitä kovempaa kasvua.

Tuoreista Tilastokeskuksen julkaisemista tiedoista vahvistuu käsitys, että vauraus keskittyy Suomessa entistä enemmän. Vaurain 10 prosenttia piti vuonna 2019 hallussaan noin 50 prosenttia Suomen kotitalouksien nettovarallisuudesta.

Raportissa tulo- ja varallisuuserot -osan kirjoittajat  Marja Riihelä ja Matti Tuomala  toteavat yhteenvedonomaisesti seuraavasti: ”Paremman puutteessa varhaisempaa ajanjaksoa vuodesta 1966 1980-luvun loppuun voisi kutsua hyvinvointivaltion rakennusajaksi, ja sen jälkeistä ajanjaksoa 1990–2017 kutsumme globaalin kilpailuvaltion kaudeksi”.

Edellä esitetty on tärkeää taustatietoa erityisesti määritettäessä ajallisesti tuloerokehityksen jaksollisuutta.  Toisaalta esimerkiksi Veikko Vennamon protestiliike osui hyvinvointivaltion  rakennusvaiheeseen. Ilmeisesti Vennamon kannattajat kokivat,  etteivät saaneet modernisoituvasta yhteiskunnasta itselleen kuuluvaa osuutta.

Tuntevatko Suomen taantuvilla alueilla asuvat ihmiset samalla tavalla yhteenkuuluvuutta kuin Yhdysvaltain ruostevyöhykkeellä asuvat? Juuri tämä yhteenkuuluvuuden tunne on samoista lähtökohdista tulleille ihmisille ominainen piirre. Jotain tästä kulttuurista itsekin havainnoin jo 1960-luvulla isovanhempieni maatilalla. Kaikki asiat tuntuivat olevan järjestyksessä: leipää, maitoa ja voita  saatiin maan ja karjan antimista, vauraus pisti pikkupojan silmiin. Työnjako oli tilalla selvä: emäntä lypsi karjan, isäntä huolehti puitteista. Nyt tuo kaikki on muisto vain.

Taantuvilla alueilla asuu Sorsa-säätiön tutkijoiden mukaan puoli miljoonaa ihmistä. Yhteisiä kokemuksia voisivat olla vanhan elämänmuodon murtuminen ja kulttuurinen muutos, johon yhdistyy taloudellinen taantuma. Juuri näistä protestihenki kumpuaa, muttei kovin räikeänä. Itse arvelisin, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta patoaa suuressa määrin protestia, jonka ilmenemismuodoksi jää vaikkapa polttoaineen hinnankorotuksen vastustaminen.

:::::::::::::::::::::::::::

Sekä vasemmalla että oikealla tarjotaan pohdittavaksi johtopäätöstä, että keskiverto-Suomea on hyvin vaikea toteuttaa koko Suomen alueella. Kysymys kuuluu: pitääkö kaikkien kuntien tarjota samat palvelut kuntalaisille?

Itse näen tällaisen kehityksen arvokkaaksi koetun hyvinvointivaltion kyseenalaistamisena. Yksityinen palvelutuotanto ei pysty kattamaan harvaanasutulla alueella ihmisten tarpeita. Muuttoliikkeen kiihtyminen on todennäköinen seuraus palveluiden heikkenemisestä. Vaihtoehtona näkisin palvelujen maltillisen ohentamisen samalla,  kun tehokkuutta parannetaan.

Itse vaalien osalta perussuomalaisten mahdollinen jytky nostaisi esille vahvasti uusien persuvaltuutettujen kyvyn toimia yhteistyössä keskenään ja toisten puolueiden edustajien kanssa.

 

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Suomen ratkaisut 1939 ja 1941

 

 

Tohtorit Alpo Rusi ja Pekka Visuri ovat yhdessä kirjoittaneet artikkelin ”Olisiko talvi- ja jatkosodat voitu välttää?” Kanava-lehden numeroon 4/2021. Rusi vastaa talvisotaan johtaneita syitä  koskevasta osuudesta ja Visuri jatkosotaan valmistautumisen osuudesta. Molemmat pyrkivät uusimman tutkimustiedon pohjalta asettamaan  ainakin osin kyseenalaiseksi aiempaa historiankirjoitusta.

Olen aiemmissa kirjoituksissani käyttänyt lähteenä usein Pekka Visuria.  Alpo Rusia olen käyttänyt vähemmän, koska hän on ollut mielestäni taipuvainen subjektiiviseen  historianäkemykseen. Tämän kertaisessa kirjoituksessa hän pysyy kuitenkin kultaisella keskitiellä onnistuen säilyttämään neutraaliuden herkässä aiheessa.

Kaksi näkökulmaa nousee artikkelissa muiden tärkeiden aiheiden ohi kiinnostukseni kärkeen. Toinen on selvästi odottamaani suurempi tietovuotojen virta talvisodan alla luottamuksellisina pidetyistä neuvotteluista, kuin mitä tähän mennessä olen tiennyt. Tuntuu siltä,  että tilannetta käytettiin laajalti – sekä Suomen että ulkomaiden osalta  - eriasteiseen manipulointiin. Tiedonvaihtoa oli erityisesti Saksan, Neuvostoliiton ja Ruotsin, mutta myös Englannin kanssa.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on, käytettiinkö talvisodan alla kiihkeässä neuvotteluvaiheessa  hyväksi kaikki kompromissimahdollisuudet, mitkä olivat todennäköisyyksien rajoissa. Rusi toteaa sanatarkasti näin: ”Syksyn 1939 suomalais-venäläisiä neuvotteluja on käsitelty useissa tutkimuksissa, mutta epäselväksi on jäänyt, olisiko niissä voitu löytää kompromissi”. Asian herkkyyden olen itsekin kokenut,  kun olen yrittänyt raottaa verhoa  vaiettujen asioiden edestä.

On kolmaskin kiinnostava näkökulma, josta Pekka Visuri ja Eino Murtorinne ovat kirjoittaneet teoksen ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019) ja se koskee Stalinin pidättyvyyttä ryhtyä sotatoimiin Suomea vastaan. Talvisodan alla käydyistä neuvotteluista on saatavissa yksityiskohtainen  kuvaus Matti Tapion draamasarjassa ”Sodan ja rauhan miehet”. Noiden neuvottelujen kuvauksissa on yksi asia, jota olen ihmetellyt,  ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Tekosyitä olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Tämä käy ilmi em. Visurin ja Murtorinteen  teoksesta. Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Paasikivi: ”Erkon sota”). Erkko uskoi,  että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Visuri ei jatka analyysia  talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen, että  kritiikki tällaista ajatusta kohtaan on monilla tahoilla jyrkän torjuva.

Alpo Rusi on hyvin pitkälle samaa mieltä Visurin kanssa: Erkko ei ollut tilanteen tasalla johtaessaan neuvotteluja ”etänä” Helsingistä käsin, kuten Moskovassa neuvotellut Paasikivi valitti.

Stalin antoi useissa kohden periksi alkuperäisitä tavoitteistaan osoittaen siten kompromissihaluaan. Erkko taas oli joustamaton edustaen linjaa,  ettei oikeastaan missään oleellisessa kohtaa voida antaa periksi. Erkko piti yllä käsitystä,  että periksi ei pidä antaa , koska länsimaat olivat luvanneet Suomelle apua (lupaus,  joka osoittautui katteettomaksi).Paasikivi oli varma siitä,  että Stalin etsi aidosti sovitteluratkaisua. Tätä tukee se, että Stalin käynnisti hyökkäysvalmistelut vasta myöhään syksyllä. Stalin uskoi, että Suomi lopulta taipuu?

Ulkomaiset historioitsijat ovat olleet taipuvaisia näkemään syntyneen tilanteen inhorealistisesti. Professori Stephen Kotkin: ”Suomi oli moraalisesti oikeassa, ja geopolitiikan merkitystä aliarvioidessaan väärässä”.  Kysymys Neuvostoliiton kannalta oli Leningradin turvallisuudesta. Siitä oli erittäin vaikea tinkiä Stalinin tuolloisen ajattelun tietäen. Suomi maksoi kovan hinnan talvisodassa pitäessään  kiinni sinänsä oikeutetuista vaatimuksistaan koskien rajojensa koskemattomuutta (toki pienin poikkeuksin).

Vielä on käsiteltävä usein esille otettu fakta, että Stalin kohteli Suomea eri tavalla kuin Baltian maita.  Tässä voidaan viitata Stalinin ”joustavuuteen”: hän pyrki liki loputtomiin löytämään sovitteluratkaisun. Stalin osallistui miltei kaikkiin Suomea koskeviin neuvotteluihin talvisodan alla, kun taas Viro-neuvotteluihin hän ei vaivautunut paikalle lainkaan. Baltia  Neuvostoliiton hallussa oli oleellisesti tärkeämpi tavoite kuin ottaa Suomesta yliote.

Miksi Suomi ei voinut antaa periksi neuvotteluissa, jotka eivät olleet pelkästään Erkon diktaatti, vaikka hän ehdottomuudellaan niitä johtikin? Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puolsivat Suomen virallisen kannan oikeutusta aikalaisten silmissä (ettei neuvotteluissa anneta periksi). Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät (eduskuntavaalit olivat tulossa), ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut herkät seikat.

Kun talvisodan päättymisestä edettiin syksyyn 1940, moni asia muuttui. Neuvostoliitto halusi ratkaista välinsä vaaralliseksi osoittautuneen Suomen kanssa ja Saksa näki edessään jo potentiaalisen hyökkäyksen Neuvostoliiton kimppuun. Saksa kiinnostui Suomesta myös raaka-aineiden lähteenä jo loppukesästä 1940. Myös saksalaisten joukkojen kauttakuljetus Suomen kautta Norjaan ajankohtaistui.

Marraskuussa 1940 Molotovin vieraillessa Berliinissä ja vaatiessa vapaita käsiä Suomen suhteen, tilanne oli täysin muuttunut. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen oli molempien osapuolien tyytymättömyyden kohteena, vaikka muuta vakuutettiin. Luottamus horjui molempien taholta. Neuvostoliitto halusi tuolloin koko Suomen puskuriksi länttä (ja miksei Saksaakin) vastaan, mutta joutui tyytymään siihen, että Suomi jäi osaksi Neuvostoliiton ”turvallisuusvyöhykettä”. Epäilemättä Stalin olisi halunnut tässä vaiheessa miehittää Suomen, mutta ei saanut siihen Saksan suostumusta. Hitler tunnetuista syistä torjui ”sodan Itämeren alueella”. Molotov palasi Moskovaan tyhjin toimin.

Berliinin neuvottelun aikoihin – eikä varmaankaan sattumalta – kantautui suomalaisten tietoon vihjeitä, että Suomi oli Saksan suojeluksessa. Joulukuussa 1941 Hitler teki Barbarossa-suunnitelmasta päätöksen. Pitkin kevättä 1941 Saksa peitellysti mutta määrätietoisesti saattoi Suomalaisten tietoon tarvittavaa informaatiota idän  sotaretkestä. Toukokuussa oltiin niin pitkällä,  että suomalaisille kerrottiin hyökkäyssuunnat ja suomalaisiin kohdistuvat odotukset.

Suomen kytkeytymisestä Operaatio Barbarossaan on monenlaisia tulkintoja. Kuitenkin tapahtumien kulku on vuosien saatossa kiteytynyt hyvin tunnettuihin uomiinsa.

Erillisotateesi on kauan sitten osoitettu tarkoitushakuiseksi valkopesuksi. Pekka Visuri käy artikkelissa läpi faktat,  joiden mukaan edettiin. Tavoitteena oli osallistua hyökkäyssotaan ja vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet ”korkojen kanssa”.

Suomalaiset avustivat heti alusta saakka Saksan sotatoimia. Neuvostoliiton satamat miinoitettiin yhteistyössä ja saksalaiset pommikoneet tukeutuivat Suomen kenttiin iskuissaan Leningradin alueelle.

Professori Mauno Jokipii kiteytti tapahtumien kulun 1980-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”Jatkosodan synty”: maan johto ohjasi suomalaiset osallistumaan Saksan hyökkäykseen. Tätä kantaa ei ole sittemmin ollut tarpeen saattaa kyseenalaiseksi.

Visurin ja Rusin 80 vuoden takaisten tapahtumien perkaus ei varmaankaan lopeta keskustelua tapahtumien logiikasta eikä edes syyllisyyskysymyksistä, mutta onpahan linjanveto nykylähteiden pohjalta. Tärkeintä on,  että tutkimustieto johtaa johtopäätösten tekoa.

torstai 3. kesäkuuta 2021

Hyvinvointiyhteiskunta 2.0

 

Kulttuurivihkojen numerossa 3.- 4.2020 on hyvinvointiyhteiskunnan historiaa ja tulevaisuutta luotaava Jari Heinosen artikkeli ”Mistä liike 2020-luvun hyvinvointimallin rakentamiseksi?”.  Artikkeli perustuu Heinosen kirjaan ”20-luvun hyvinvointimalli” (Into, 2019).

Olen itsekin näissä blogikirjoituksissani lähestynyt aihetta useista näkökulmista. Siksi on hyödyllistä referoida ja arvioida Heinosen ajatuksia hänen tiiviisti kirjoittamansa artikkelin pohjalta.

Heinosen teksti perustuu lähtökohdiltaan Antonio Gramscin (1891-1937) näkemyksiin kansalaisyhteiskunnan varhaisesta luonteesta. Marxin oppien mukaan Gramscin lähtökohta on talous,  jolle yhteiskunnan ylärakenteet perustuvat. Hän jakaa ylärakenteen kahteen osaan kansalaisyhteiskuntaan ja poliittiseen yhteiskuntaan. Ensin mainittuun kuuluvat esimerkiksi etujärjestöt, puolueet ja kirkko ja jälkimmäiseen valtionorganisaatiot, viranomaiset, poliisi ja armeija. Kansalaisyhteiskunta perustuu suostutteluun ja poliittinen yhteiskunta ”pakkokeinoihin”, lakeihin ja sanktioihin. Gramsci piti suositeltavana  suostuttelevaa johtamista. Gramscilaisittain kysymys on siitä, että em. kahtiajakautuneen vallankäytön elementit muodostavat hegemonian, jonka avulla kokonaisuus pidetään hallinnassa. Oleellista on siis,  että tätä talouden päälle rakennettua dualismia ei ohiteta kilpailevien rakenteiden kautta. Hyvinvointimallin perusta on tässä. Puolto ja argumentit tälle järjestelmälle hankitaan vapaaehtoiselta pohjalta.

Gramscin mukaan kansalaisyhteiskunnassa käydään koko ajan asemasotaa:  yhteiskunnallisten voimien tasapaino muuttuu jatkuvasti. Juuri tämä piirre – eräänlainen jatkuva testaus, jatkuva kyky uudistua  - pitää kansalaisyhteiskunnan iskukykyisenä. Uskottavuus on toistuvasti ansaittava. Juuri nämä piirteet pitävät yhteiskunnan muutosherkkänä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kipu- ja merkkipaalupisteitä ovat vuodet 1944 (ensimmäinen rauhan vuosi), 1956/1958 (yleislakko, eduskunnan vasemmistoenemmistö ja  1966 (kansanrintama). Tässä vuosilukujen kavalkadissa vuosi 1944 edustaa alkupistettä. Tuolloin pystyttiin puhaltamaan riittävästi yhteiseen hiileen,  vaikka ulkoapäin uhkaavat vaarat olivat koko ajan läsnä. Vuonna 1958 käytiin myyttinen taistelu lapsilisien puolesta. Viisikymmentä- ja kuusikymmentälukua sävytti sdp:n ja skdl:n ankara kampailu hyvinvointiyhteiskunnan johtavasta voimasta. Paitsi vasemmisto niin myös maalaisliitto Urho Kekkosen johdolla sanoutui irti vanhamaalaisliittolaisesta oikeistolaisesta ajattelutavasta . Tilalle tuli K-linja. K-linja oli monessa mukana, mutta hyvinvointiyhteiskunnan kannalla  se selkeästi oli.

Syntyi hegemoninen blokki, jossa mukana olivat vasemmisto ja keskusta. Niiden dynamiikka ulottui aina 1990-luvulle saakka. Tapahtui muutakin.  Vähitellen koko puoluekentän on läpäissyt suhteellisen korkeaan verotukseen perustuva hyvinvointiyhteiskunta. Sen ovat hyväksyneet tietyin varauksin myös oikeistopuolueet. Jari Heinonen toteaa, että ”Suomesta tuli pohjoismaisen mallin mukainen maa aivan muutamassa vuodessa”.

:::::::::::::::::::::::::

Nyt olemme uuden hegemonisen projektin synnyttämisen edessä. Uuden mallin olisi oltava kilpailukykyinen muihin potentiaalisiin yhteiskuntamalleihin nähden. Heinonen jakaa hyvinvointimallin historian kolmeen toisiaan seuranneeseen sukupolveen: jälleenrakennuksen sukupolveen, suuriin ikäluokkiin ja pieneviin ikäluokkiin. Sodan jälkeinen jälleenrakennus merkitsi valtavaa ponnistusta koko yhteiskunnan rakentamisen hyväksi. Suurten ikäluokkien vastaava panos kohdistui 1960-luvun rakennemuutokseen, joka ratkaisevalla tavalla varmisti hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden. Pienten ikäluokkien aikakauteen kuuluu mm. 1990-luvun lama, jota seurasi globaali digitaalisen kehitysvaiheen läpimurto ja tuloerojen nopea kasvu.

Jälleenrakennuksen aikakaudella kansalaisyhteiskunta ja poliittinen yhteiskunta näyttivät voimansa. Ammattiyhdistysliikkeen (ja muun yhdistystoiminnan) rooli oli vaikuttava ja sen tavoitteiden suuntaisesti kehitettiin poliittista yhteiskuntaa lainsäädännöllisesti.

Suurten ikäluokkien aikuistuessa 1960-luvulta lähtien hyvinvointiyhteiskunnan lainsäädäntötyö ripeytyi. Samalla ”vanha yhteiskunta” työväenyhdistyksineen ja työväentaloineen alkoi murentua. Hyvinvointiyhteiskunta siirtyi kypsään vaiheeseen. Koko yhteiskunta lähiöineen ja televisioineen muuttui yksilöllisempään suuntaan. Samalla tapahtui muutoinkin maailmankuvan muutos (solidaarisuusliikkeet,  yhden asian liikkeet). Omakohtaisena kokemuksena koin kuusikymmentäluvun optimismin aikana. Isovanhempieni maatalossa vallitsi vauraus. TV hankittiin maalaiskylään monta vuotta ennen kuin naapurikunnan kirkonkylään,  jossa asuin.

Hyvinvointimallin kolmannella  sukupolvella,  ”pienillä ikäluokilla” Heinonen tarkoittaa 1960-luvulla syntyneitä. Tämän sukupolven Heinonen jakaa lamasukupolveen ja sosiaalisen median käyttäjäsukupolveen  (Y-sukupolvi). Yksilöllistymiskehitys jatkui, työpaikkojen ja kotien ”teknistyminen” voimistui.

Nuorison poliittinen passiivisuus on ominaista kolmannelle sukupolvelle. Toisaalta oikeat,  nuorisoa lähellä olevat poliittiset teemat  toimivat herättäjinä uuteen aiemmasta poikkeavaan aktiivisuuteen (ympäristökysymys, eläinsuojelu, maahanmuutto). Globaalit kysymyksenasettelut nousivat pintaan. Nuorison kautta nämä aiheet levisivät aikuistenkin huomion kohteeksi.

Työn käsite on kokenut mullistuksen. Sekä palkkatyö että yritystoiminta ovat luonteeltaan muuttuneet. Uusliberalismina tunnettu hieman vaikeasti määritettävissä ollut oppi saavutti vahvan jalansijan talouspolitiikassa, mutta herätti myös vastavoimat taisteluun kapitalismin ylilyöntejä vastaan.

Tarvitaanko enää poliittisia puolueita? Euroopassa on hyvin menestyneitä poliittisia liikeitä, kuten Kreikan Syriza tai Espanjan Podemos. Netti tarjoaa väittely- ja keskustelualustan uusille liikkeille. Tällainen spontaanius herättää ihastusta, mutta samalla epäilyn, että ei jakseta pitkäjänteisesti ylläpitää poliittista toimintaa. Ihastusta herättävät myös uusien liikkeiden vapaaehtoisuus ja toimiminen virallisen toimintaympäristön ulkopuolella. Yhtä kaikki ehkä tulevaisuus onkin jatkuvasti vaihtuvien teemakokonaisuuksien synnyttämistä ja kuolemista.  Tulevaisuudessa nettifoorumit ja muu sähköinen kanssakäyminen lienevät kaikkien poliittisten liikkeiden toiminnan ehto.

Heinonen väittää, että työväenliike ja vasemmisto ovat olleet pitkään suorastaan koomassa. Tässä on tietty vinha perä, jota on selitetty mm. sillä,  että ne mahtavat tavoitteet,  jotka suuret ikäluokat asettivat on saavutettu. Heinosen artikkeli onkin nähtävä tulevaisuuden suuntaviittana. Tässä on se haaste, että vanhassa yhtenäiskulttuurissa asettuja  yhteisiä tavoitteita on vaikea uudistaa. Tavoitteisto pirstoutuu helposti osaoptimoinneiksi. Maailma on kuitenkin kaukana valmiista. On siis pohdittava uuden synnyttämisen ajureita.

Kysymyksessä ei ole mahdollisuuksien puuttumisesta.  Niitä on digitaalisessa ympäristössä yllin kyllin, mutta tavoitteiden realisoiminen on haastava urakka. Eriarvoisuuden kasvu on todellinen vaihtoehtoinen tulevaisuuden näkymä..

Artikkelissa ennakoidaan tulevalle vuosikymmenelle ”protestiaaltoa”,  eli että pitkän ”tapahtumattomuuden kauden” vastaliikkeenä syntyy muutosten vyöry! Tällaisen voisi aiheuttaa esimerkiksi työnantajien halu luopua kollektiivisesta sopimisesta digitalouden luomassa ympäristössä,  joka pirstoo esimerkiksi työn käsitettä: jokainen on työelämässä yhä suuremmassa määrin omillaan ilman joukkovoiman henkistä ja aineellista tukea. Siirrymmekö uudelleen työntekijöiden riistoon? Erityisesti nuoret joutuvat asemoimaan itsensä ympäristössä,  jossa osaamiskriteerit on asetettu  korkealle sosiaalisen koheesion näkökulmasta. Nuoret joutuvat tyytymään vähempään kuin vanhempansa. Hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen ja säilyminen oli kytketty sukupolviketjun  aina kasvavaan ansiotasoon.

Edellä kuvattujen negatiivisten muutosajureiden torjumisen lisäksi tarvitaan ”massaa” eli väestörakenteen oikaisua työperäisen maahanmuuton avulla.

Mitä tulee tapahtumaan?

Voidaan kuuluttaa tervettä järkeä, jonka ilmenemismuotona on esimerkiksi Yhdysvalloissa markkinatalouden suitsiminen ja hyvinvointimallin sopeuttaminen ympäristökysymyksiin. Heinosen artikkelissa perään kuulutetaan nuorten protestia, koska juuri he ovat  muutosvoimien kohteena.

Heinonen korostaa avainkäsitteinä oikeudenmukaisuutta, työajan lyhentämistä, luonnon asettamien  reunaehtojen kunnioittamista, uusiutuvan energian käyttöä ja kierrätysmahdollisuuksien lisäämistä. 

Mutta jotain puuttuu.

Tarvitaan liike,  ja tarvitaan protestijakso uuden mallin toteuttamiseksi. Tapahtuuko tämä 2020-luvulla? Heinonen kuuluttaa demokraattisten voimien liikettä. Siinä mielessä hän kopioi vanhaa hyvinvointimallia,  että odottaa vasemmiston toimivan uuden airuena. Muodostuisi siis uusi hegemoninen blokki uudistusten läpiviemiseksi. Epäilen,  että muutosagentiksi tarvitaan  lisäksi edistyksellisiä porvarivoimia ja näiden välille saumatonta yhteistyötä.

Yhdyn Heinosen mielipiteeseen,  kun hän sanoo, että ”muutoksia ei saavuteta vain haikailemalla parempia aikoja”. Tarvitaan kunnianhimoinen ohjelma,  jonka taustalle vaaditaan em. hegemonian muutostahto.

 

 

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Kahden kerroksen kiekkoväkeä

 

 Seuraan parhaillaan harvakseltaan jääkiekon MM-kilpailuja. Menestys on ollut kohtalainen: Suomi on tätä kirjoitettaessa siirtynyt oman lohkonsa kärkeen. Peli on ollut hyvätyydyttävää, mutta kaukana loistokkuudesta. Se on ymmärrettävää, sillä Suomi pelaa jollakin, sanokaamme C-joukkueen tasoisella joukkueella. A ja B ”maajoukkueet” ovat kiinni pääosin NHL:ssä ja tämän kauden osalta jo päättyneessä KHL:ssä. Se, että Suomen menestys on ollut kohtuullinen (vuonna 2019 jopa loistava),  kuvaa jääkiekon laajaa tasoa Suomessa enemmän kuin mitään muuta.

Samaan aikaan jääkiekon taso myös maailmalla on leventynyt. Erityisesti painottaisin kahta seikkaa:  KHL:ssä on mukana merkittävä osa koko Euroopan kermasta ja toisaalta jotkin kansalliset sarjat ovat laadukkaita. Varsinkin Itä-Euroopan maiden parhaat pelaajat ovat miehittäneet KHL:n pelipaikkoja. Toisaalta Sveitsin ja Saksan kansalliset sarjat pystyvät kilpailemaan palkoilla niin,  että maajoukkuejyrien ei tarvitse lähteä kokeilemaan onneaan Pohjois-Amerikkaan. Huiput ovat sitten erikseen.

Samaan aikaan, kun  MM-kisat ovat meneillään, pelataan NHL:n playoffseja. Tätä kirjoitettaessa seuraan parin päivän takaisia  otteluja, joissa suomalaiset  kunnostautuivat monen miehen voimin,  ja paremmin kuin vastaavassa tilanteessa ehkä koskaan aiemmin: Montreal-Toronto-ottelussa Montrealin Joel Armia on teki kaksi maalia ja Jesperi Kotkanemi yhden maalin. Ottelussa Nashville-Carolina Mikael Granlund (Nashville, yksi maali) ja Sebastian  Aho (Carolina, kaksi maalia) olivat tosi tehokkaita. Ahon jatkoaikamaali jopa lopetti Nashville pelit tältä kaudelta. Kahdessa päivän ottelussa kuusi maalia meikäläisille maailman kovimmassa jääkiekkoliigassa!  Onnittelut!

Vastikään kirjoitin,  kuinka suomalaiset ovat olleet tällä kaudella tehokkaita nimenojaan NHL:n kärkijoukkueissa. Sen kirjoituksen jälkeen tilanne ei ole ainakaan heikentynyt: Mikko Rantasen ja Joonas Donskoin Colorado taistelee aivan ilmeisesti Stanley Cupin voitosta. Aleksander Barkovin Florida putosi valitettavasi jatkosta,  kun ei pärjännyt kivikovalle Tamba Baylle, mutta Barkov on joukkueensa tähtipelaaja, joka pelasi yli 20 minuuttia joka pelissä, eli enemmän kuin kukaan toinen Floridan hyökkääjistä – ja oli tehokas kuin mikä.

Nyt alkaa olla suomalaisen huippulahjakkaan jääkiekkoilijasukupolven kypsien hedelmien poimimisen aika,  ja tätä jatkunee pitkään, jos vakavia loukkaantumisia ei satu. Eikä kaikki ole mennyt edes nappiin, kun muistellaan huipputaitavien Patrik Laineen ja Jesse Puljujärven viimeaikaisia vastoinkäymisiä. Ja terävimmässä kärjessä tai ainakin sen välittömässä tuntumassa on muitakin, kuten Teuvo Teräväinen, Miro Heiskanen, Roope Hintz ja Joel Armia vain muutaman mainitakseni.

Suomalaiset maalivahdit ovat jo käsite NHL:ssä. Heiltä odotetaan paljon ja heiltä saadaan paljon. Suomalainen maalivahtivalmennus on ollut korkeatasoista. Toivottavasti sitä ei missata tulevaisuudessa.

Jotakin todella merkittävää on tapahtunut valmennuksellisesti karkeasti 10 vuotta sitten, muutoin tämä kaikki ei olisi ollut mahdollista. Yksi seikka on isokokoisten pelaajien huipulle kypsymisen kärsivällinen odottelu, joka joskus aiemmin unohtui. Hintz ja Armia ovat tästä mainioita esimerkkejä. Molempien kypsyminen huipulle on kestänyt vähän kauemmin kuin Ahon, Granlundin ja kumppaneiden.

Meillä aivan oikein kannustetaan lupaavia koripalloilijoita ja jalkapalloilijoita, mutta kyllä näiden lajien kautta pääsy kovimmalle huipulle on vielä näkemättä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jääkiekkotaiturit kestävät vertailun. Monesti vertailua tehdään harrastajien määrään vedoten, jossa koripallon ja jalkapallon pelaajamäärät ovat omilla lukemillaan, mutta kyllä jääkiekon kovin huipputaso on vertailukelpoinen em. lajien kanssa.

Kaikkien jääkiekon huippujen saaminen samaan aikaan taistelemaan ”maailman cupista” on vaikeaa, muttei mahdotonta, kuten takavuosien turnaukset osoittavat. Vasta silloin saadaan selville voimasuhteet kansakuntien välillä. Suomalaisittain näkisin vanhan menestyksen näissä karkeloissa johtuneen ennen kaikkea muutamista tähtipelaajista. Nyt on tarjota leveähköllä rintamalla huippupelaajia varsinkin hyökkäyspäässä ja maalivahdeissa. Vanha menestyspilari, puolustus, on suuremmissa  vaikeuksissa. Esimerkiksi ruotsalaisilla (kuten Victor Hedman) on useita huippupuolustajia NHL:ssä.

Meillä on siis huipulla kahden kerroksen väkeä, maailmanmestaruuskisojen maajoukkue ja kovimpien ammattilaisten ”joukkue”. Pari vuotta sitten ennakkoon heikompi MM-joukkue yllätti ja pystyi samaan,  mihin joskus aiemmin aivan parhaista koottu joukkue, jos ei parempaankin.

 

 

 

 

 

torstai 27. toukokuuta 2021

Ei aika mennyt koskaan palaa – ja liekö tarpeenkaan!

 

 

Käväisin päivänä  muutamana kuvaamassa kotipaikkakuntani Mäntsälän uusinta nähtävyyttä ”Kirsikkapuistoa”. Se on nimensä mukaisesti mutkittelevan joen varrelle istutettu harvahko kirsikkapuumetsikkö, nyt toki vasta alkutaipaleellaan . Itse asiassa koko joenvarsi on laitettu usean kilometrin matkalta kuntoon, niin että silmä lepää näkymässä. Kyllä se kestikin. Ympäristö tarjoa mainion virkistys-, kävely- ja lenkkeilymaaston, jota vasta turhan harva käyttää hyväkseen. Nyt ylös, ulos ja lenkille!



Kuvatessani kameralla eri näkövinkkeleistä joenvarsimaisemaa tuli mieleen 40 vuotta sitten kokemani episodi. Olin silloin Mäntsälän kunnan kansalaisopiston rehtori ja ihmiset tavan mukaan esittivät harrastustoiveitaan ja kehittämisaiheitaan  toteutettavaksi. Yksi tällainen oli paikkakunnan tunnetun poliitikon ehdotus, että Mäntsälän esteettinen kuva pitäisi saada houkuttelevammaksi. Mäntsälä oli rakennettu savipohjaiselle maaperälle, jossa vihreyttä näkyi vain harvakseltaan. Helsingin läheisyys houkutteli kunnan vahvaan kasvuun noin aikoina. Ympäristö ei rakentunut samassa tahdissa kuin asunnot. Maa oli paljas ja kylmä.

Olimme tavallaan pääkaupunkiseudun etälähiö. Väkiluku oli hieman yli 11 000 (nyt 21 000). Muistan että Mäntsälän keskustan lättänä maisema oli irvailun kohde, kun siellä ”ei kasvanut oikein mikään”.

Joka tapauksessa poliitikon ehdotus koski sellaisen  yleisöluennon järjestämistä,  jossa ulkopuolinen  puolueeton asiantuntija saisi lausua arvionsa Mäntsälän asumisviihtyvyydestä  ja maisemanhoidosta. Julkilausumattomana  ajatuksena oli kritiikin kohdistaminen siihen,  että  Mäntsälässä ei tapahtunut riittävän nopeasti ja riittävän laajasti maiseman parannustyötä.

Luennoijakin oli katsottu valmiiksi. Paikalle kutsuttiin helsinkiläinen arkkitehti, joka pahaa aavistamatta esitteli diakuvaesityksen avulla minkälaiselta nykyaikaisen kunnan keskustan pitäisi näyttää pensaineen ja lehti- ja havupuuvyöhykkeineen. Alta kulmain katsoin paikalle tulleen kunnanjohtaja Tapio Hyyryläisen ilmeitä –  ja pelkäsin pahinta. Kaikki sujui hyvin kunnes tultiin kohtaan,  jossa arkkitehti näytti  dian, jossa joen yli taipui kaarisilta todella idyllisesti. Kuva oli jostakin päin Suomea. Kunnanjohtaja sai suoraan sanottuna raivarin  ja loihe lausumaan kovalla  äänellä, että mistä tahansa paikkakunnalta voidaan löytää tällainen maisema,  kunhan vain vähän etsitään. Kunnanjohtaja antoi ymmärtää vihaisena, että Mäntsälää aliarvioitiin ja paneteltiin.

No, kyllä siitäkin selvittiin.

Seuraavana aamuna arkkitehti soitti ja mielensä pahoittaneena valitti saamaansa kohtelua. Hän otti sen tietenkin henkilökohtaisesti aivan  kuten kunnanjohtajakin. Selitin,  että kunnanjohtajalle sattui huono päivä jne. Ei muuten sattunut,  kyllä ”pomo” oli ihan oma itsensä, jonka mukaan piiloajatuksena oli,  että ”Mäntsälä olen minä”. Jos siis Mäntsälää arvostellaan on se henkilökohtaisesti johtajaan kohdistuvaa kritiikkiä.

::::::::::::::::::::::::::

Kuvatessani siinä joen mutkia ja upeaa rakennettua ympäristöä viivähti mielessä,  mitä on tapahtunut viimeisten 40 vuoden aikana. Oli tapahtunut juuri se,  mistä arkkitehti loihti näkymän, minkälainen  Mäntsälän piti olla.  Epäilen,  että arkkitehti olisi nyt hyvin tyytyväinen näkemäänsä. Samaa voitaneen sanoa yleisöluentoa toivoneesta poliitikosta – näin uskon ja toivon. Ja olenpa varma,  että kunnanjohtajakin tuolta jostakin pilven päältä on valmis nyökyttelemään, että tämä on se, mistä voi olla ylpeä. Asiat pitää vain tehdä jossakin järjestyksessä.

Ja yksi asia unohtui: on siellä se kaarisiltakin!

 

maanantai 24. toukokuuta 2021

Vaalikone kertoo kuntavaaliehdokkaiden arvot ja ideologisen suuntautumisen

 

Vaalien yhteydessä ovat yleistyneet erilaiset vaalikoneet. Yleensä mitataan ehdokkaita ja puolueita vasemmisto-oikeisto-asteikolla ja arvoasteikolla.  Ylen vaalikoneessa ehdokkaiden ideologista taustaa mitataan kunnallisvaalien alla ehdokkaiden kannoista muodostettujen  puoluekohtaisten keskiarvojen avulla.

Tulokset ovat suurelta osin odotettuja, mutta yllätyksillekin on sijaa. Ideologisella puolella mittarina käytetään talouspolitiikkaa kuvaavaa vasemmisto-oikeisto-asteikkoa. Järjestys on asteikon vasemmalla puolella aivan odotettu eli (vasemmalta käsin lueteltuna)  vasemmistoliitto – sdp – vihreät.  Yllätyksiä ei tule vastaan myöskään oikealla. Ideologisesti oikealla,  mutta lähellä keskustaa  (= ”ei vasemmalle eikä oikealle”) ovat Suomen keskusta,  RKP ja KD.  Ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Niistä oikealle sijoittuvat perussuomalaiset,  Liike Nyt ja kokoomus tässä järjestyksessä. Tässä katsannossa kokoomus on astetta oikeistolaisempi  kuin perussuomalaiset. Kaiken kaikkiaan ”vahvasti vasemmalle”  tai ”vahvasti oikealle” ei  selkeästi sijoitu yksikään Suomen puolueista. Puoluekenttä on siis ideologisesti maltillista, kuten saattoi odottaakin.

Myös puolueiden sisäisiä ideologisia homogeenisuus/heterogeenisyys -eroja tarkasteltiin. Homogeenisin ryhmä  lienee vasemmistoliitto. Perussuomalaisissa painotukset ovat siirtyneet sisäisesti oikealle muutaman vuoden aika-akselilla (nyt tasoissa Liike Nytin kanssa).

Tästä eteen päin käyn läpi tuloksia vain, jos ne ovat huomionarvoisia. Tarkastelussa ei tullut esille suuria yllätyksiä.

Ylen kartoituksessa myös puoluetoimistoilta kysyttiin oman  puolueen sijoittumista  vasemmisto-oikeisto-akselilla ja tuloksista voidaan havaita, että puoluetoimistot hakivat konsensusta lievästi keskikohtaan päin siirtyen verrattuna ehdokkaiden mielipiteisiin. Vain vasemmistoliitossa suunta oli päinvastainen: punaväri vahvistui.

::::::::::::::::::::::::::::::

Sitten tarkastellaan tuloksia liberaali-konservatiivi-asteikolla. Odotetusti vihreiden ehdokkaat kokivat itsensä liberaaleimmiksi ja KD:n ehdokkaat konservatiivisimmiksi. Ideologia-karttaan (oikeisto-vasemmisto) verrattuna perussuomalaiset ovat arvoissa lähempänä konservatiivipäätä ja kokoomuslaiset lähempänä – edelleen ideologia-asteikkoon verrattuna - liberaalia päätä.

Liberaali-konservatiivi-asteikolla puolueiden sisäisessä homogeenisuus-heterogeenisuus  -tarkastelussa yhtenäisimpiä ovat ääripäät vasemmalla ja oikealla. Eniten hajontaa on kokoomuksessa (vrt. tapaus Piha). Yle kertoo tuloksia eritellessään, että ero kokoomuksessa maaseudun ja kaupunkien välillä aiheuttaa hajontailmiön (kaupungit liberaaleja, maaseutu konservatiivista).

Puoluetoimistojen vastauksissa konservatiivisuus korostuu ehdokkaiden liberaalimpien painotusten rinnalla.

::::::::::::::::::::::::::

Nelikentän (vasemmisto-oikeisto, konservatiivi-liberaali) haulikkokuviossa nähdään ideologisaatteelliset ”etäisyydet” puolueiden välillä selvästi. Esim. nykyiset hallituspuolueet sopivat saman kompaktin kokoisen ellipsin sisään ja vastaavasti oppositiopuolueet muodostavat oman kompaktin kokoisen ellipsinsä. Oppositio sopii astetta suppeampaan ellipsiin, joka vastaa arkihavaintoa.

”Kasauma-grafiikassa” eri puolueiden ympyrät muodostavat selkeitä toisistaan irrallisia kasaumia, joten puolueiden profiilit eroavat toisistaan yllättävänkin selkeästi. On siis mistä valita.

Ylen vaalikoneessa voi jatkaa analysointia kuntakohtaisiin tuloksiin saakka. Palaan tähän oman kuntani osalta tuonnempana.

:::::::::::::::::::

Vaalien suurin mielenkiinto kohdistuu perussuomalaisten menestysodotuksiin. Minkälainen puolue se on? Puolue tuntuu olevan lievässä liikkeessä vasemmisto-oikeisto-akselilla oikealle päin. Vaalien läheisyys ja oppositioasema valtakunnanpolitiikassa muokkaa kantoja? Sen ehdokkaiden talouspoliittiset näkemykset ovat lähellä suurten porvaripuolueiden keskiarvoja, mutta arvokartalla se sijoittuu selvästi konservatiiviseen päähän. Tämäkin tulos vastaa arkihavaintoa: puolue on ”enemmän” konservatiivinen kuin oikeistolainen.

Yhä selvemmältä vaikuttaa,  että keskustan kannatuksen lasku  juontaa juurensa sen kannattajien pettymyksestä puolueen edunvalvontaan  kohdistuviin odotuksiin eikä niinkään siitä,  miten se sijoittuu tarkalleen ottaen arvo-ideologia  -kartalla. Ylipäätään edellytykset puolustaa maaseutua ovat heikentyneet nykyaikaisessa elämänmuodossa. Tyytymättömyys on heijastunut siirtymänä perussuomalaisiin.

Sdp:n väitetty siirtyminen puheenjohtajan myötä vasemmalle lienee spekulaatio, jolle haetaan vahvistusta vaaleissa. Tämä tukisi ajatusta yleisestä profiloitumisen syvenemisestä. Havainto saattaa hukkua marginaaleihin. 

Oman kuntani Mäntsälän arvo-ideologia-ympäristö muistuttaa hyvin pitkälle valtakunnallista karttaa. Ylen kyselyyn vastanneiden puoluekohtaisten vastausten lukumäärät ennakoivat Mäntsälään tasaista vaalia sdp:n (15 vastausta),  keskustan (14), kokoomuksen (13)  ja perussuomalaisten (12) välillä.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Kitkaa Suomen Ruotsin suhteissa: apu, joka jäi saamatta

 

Mikko Majanderilta on ilmestynyt Suomen ja Ruotsin suhteiden yhteistyötä ja kipukohtia läpikäyvä tutkimus nimeltä ”Komplekseja, kilpailua ja kumppanuutta” (Siltala, 2020). Kirjassa keskitytään pääosin ajanjaksoon 1930-luvulta nykypäivään.



Itse keskityn tässä kirjoituksessa erääseen minua vaivanneeseen vaiheeseen maiden välisessä  historiassa, nimittäin talvisodan alla (1939) saamatta jääneeseen  - mutta väitetysti luvattuun – apuun.  Apua olisi tarvittu Neuvostoliiton mahdollista hyökkäystä vastaan.

Yhtä teoksen tavoitetta valaisee Majanderin kirjan saatteessa mainitsema toteamus: ”Miten menneisyyden kipukohdat  ovat menestysten rinnalla heijastuneet Suomen ja Ruotsin suhteisiin?”

Luku,  jonka kautta aion valaista kiinnostukseni  kohdetta on nimeltään ”Pettääkö Ruotsi”.  Luvussa mainitaan Martti Turtolan paljon huomiota herättänyt kärjistys väitöskirjassaan (1984): ”Inhimillisesti katsoen – joskaan ei juridisesti – Ruotsin poliittinen johto petti Suomen syksyllä 1939”.

Oliko Suomelle luvattu jotain 1939? Vai oliko kysymys joidenkin suomalaisten piirien toiveajattelusta? Viime mainitussa tapauksessa suomalaisten omat  toiveet muuttuivat tulkinnan kautta lupauksiksi saada konkreettista apua. Tavallisten mattimeikäläisten mielestä Ruotsilla ei ollut tosi paikan tullen kanttia asettua Suomen rinnalle, vaikka lupauksia olikin esitetty.  Voin sanoa,  että 1960-luvulla ajateltiin laajoissa kansalaispiireissä Turtolan tapaan.

Mistä puheet Ruotsin luvatusta avusta nousivat julkisuuteen? Sylttytehtaana on pidetty  Ruotsin ulkoministeri Rickard Sandleria. Oli kuultu, että ulkoministeri oli luvannut apua. Toisaalta Sandler arvioitiin luonteenlaadultaan toiveajattelijaksi ts. vaikka hänen puheitaan voitiin pitää todenmukaisina, hänellä oli vain kuvitelma mielessään avusta,  josta vallitsisi ruotsin hallituksessa  yksimielisyys. Max Jakobsonin tulkinta on, että Rickard Sandler johti harhaan sekä suomalaisia että omaa hallitustaan.  Sandler lupasi Suomen ulkoministerille Erkolle jopa puoli miljoonaa ruotsalaista sotilasta avuksi. Erkko  otti ruotsalaisen kollegansa väitteet todesta, mutta Sandler puhui todennäköisesti vain ilmaan. Erkko yliarvioi Ruotsin kykyä avustaa Suomea ja aliarvioi Neuvostoliiton kykyä käynnistää sota. ”Erkon sota”, sanoi  raivostunut  Paasikivi talvisodasta.

Hyvin tunnettu ruotsalainen diplomaatti ja historioitsija Krister Wahlbäck torjui tuoreeltaan Turtolan väitteen. Wahlbäckin kantaan yhtyy myös moni suomalainen  tutkija.  Oma lukunsa oli,  että Suomen ja Ruotsin välille oli kerääntynyt aikojen saatossa kitkaa, mm. Ahvenanmaan kysymys, Lapuan liikkeen terrori ja kielikysymys. Nämä johtivat siihen,  että ruotsalaiset vierastivat itäisen naapurin haurasta demokratiakehitystä, joka oli omiaan aiheuttamaan epäluuloa.

On tähdellistä tuoda esille,  mitä Suomen poliittinen johto ajatteli. Ainakin ulkoministeri Erkolle oli luonteenomaista samantyylinen toiveajattelu kuin Sandlerilla  oli. Hän oli varma,  että Neuvostoliitto syksyn 1939 neuvotteluissa vain bluffasi eikä tosipaikan tullen  ryhtyisi aggressioon. Yhtä vahva usko Erkolla oli Ruotsin apuun Sandlerin kanssa juteltuaan. Kaikista suomalaisista poliitikoista pahiten tässä avunantoproblematiikassa erehtyi Eljas Erkko.

Majanderin kirjan yleissävy on vapauttava Ruotsille. Enemmän kysymys oli suomalaisten katteettomasta optimismista kuin Ruotsin julkituoduista liiallisista lupauksista. Selvin esimerkki on tietenkin Eljas Erkko,  johon oli ”sisäänrakennettuna ” dogmimaisesti Ruotsilta saatava  apu. Ruotsin piti vain vahvistaa Erkon oletus. Erkko sai toivomansa vastauksen harjoittamatta itsekritiikkiä. Ulkoministeri on esimerkki päättäjästä, joka itsevarmuudellaan ja  ylemmyydentunteellaan  hallitsee ratkaisevaa,  mutta herkkää neuvonpitoa omien keskuudessa.

Säälittävin kohtalo oli presidentti Kyösti Kalliolla, jolla oli nöyrä, mutta aivan liian optimistinen kuva avun mahdollisuuksista.

Mutta voidaanko Ruotsille antaa synninpäästö? Ei voida. Meneteltiin,  kuten ruotsalaisessa  kulttuurissa on tapana. Annettiin liekaa, mutta kun piti pitää sana,  peruttiin  hiukan häpeillen kaikki lupausten suuntaisetkin ajatukset. Ruotsissa ajateltiin vain oman nahan pelastamista, mikä monestakin itsekkäästä syystä oli toki perusteltua.

Toisaalta on muistettava,  että Ruotsi tuki hyvin monella tavalla Suomea, vaikka näyttävä vapaaehtoisjoukkojen siirto jäikin tekemättä. Vapaaehtoisia tuli tuhansia,  lupauksissa oli kymmeniä tuhansia. Lisäksi tuli kullanarvoista talousapua ja sotamateriaalia.  Ainakaan tuen merkitystä ei voida mitätöidä. Toimenpiteet oli mitoitettu siten, että Ruotsi vältti joutumasta osapuoleksi Suomen ja Neuvostoliiton sotaan.

Läntisen Euroopan lupausten politiikka jatkui keväällä 1940, kun Ranska ja Englanti antoivat katteettomia lupauksia Suomelle annettavasta avusta. Tosiasiassa suurvaltapeli vei pohjan avunannolta. Suomessa herätti katkeruutta, kun Ruotsi ja Norja estivät länsimaiden  avunannon kieltämällä joukkojen läpikulun alueidensa halki. 

:::::::::::::::::::::::::::::::

Talvisodan kokemuksiin liitetään usein se,  mitä tapahtui puoli vuosisataa myöhemmin, kun ”Pohjolan puolueettomat maat tempautuivat Euroopan integraation imuun toisiaan tukien ja tarkkaillen”, kuten Majander sen toteaa. Mikko Majanderin teoksen painopiste on itse asiassa suhtautumisessa Euroopan integraatioon.

Kävisivätkö Pohjolan puolueettomat maat yhtä jalkaa Euroopan yhteisöön? Itse asiassa Suomen Tukholman lähettiläälle Björn Alholmille selitettiin varhain Ruotsin puolelta – Alholmin raportin mukaan (1989)  – että ”(ruotsalaiset)  tässäkin kysymyksessä tulevat toimimaan omien etujensa mukaisesti, jos Suomi ei jostain syystä pysyisi vauhdissa mukana”. Kun Ruotsi sitten eteni integraatiossa omia teitään,  monet Suomessa ruokkivat historiallista mielikuvaa petollisesta Ruotsista. Mutta se on jo toinen juttu.

:::::::::::::::::::::::::::::

On nähtävä niin , että meneillään olevassa Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön  valmistelussa ja päätöksenteossa varotaan visusti tekemästä toista osapuolta pimennossa pitäviä päätöksiä. Mutta sekin on jo toinen juttu.

 

 

 

tiistai 18. toukokuuta 2021

Poliittinen katsaus

 


Vaalit, tuo demokratian helmi, lähestyvät. Mitä argumentteja pidän äänestämisessä tärkeänä? Ensin hieman yleisempiä näkökohtia.  Suomessa vallitsee vankka monipuoluedemokratia. Vaalien jälkeen ei yleensä seuraa äkkikäännöstä noudatettavassa politiikassa. Eri kannoista kuluvat särmät pois hallituspuolueiden kompromissien seurauksena.  Yhteiskunnalliset levottomuudet eivät vaivaa suomalaista elämänmenoa, joten äänestäminen voi tapahtua  vapaissa ja rauhallisissa oloissa. Itsestään selvinä pitämämme asiat (jota ne hyvin monissa maissa eivät ole) ovat siis kunnossa näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan.

Mutta entä itse äänestyspäätökseni? Ykkösprioriteettina päätöksessä pidän yhteiskunnallista suuntaa,  jota kannatan.  Käytännössä . kysymys on puolueesta tai puolueryppäästä, jolle annan ääneni. Toiseksi tärkein asia on yhteistyökyky, ja se koskee sekä puoluetta että ehdokasta.  Politiikkahan perustuu monipuoluejärjestelmässä sovitteluun:  jyrkät kannat loitontavat ihmisiä toisistaan. Vasta kolmannella sijalla on henkilö. Tällä tavalla olen aiemminkin ratkaissut  äänestyskäyttäytymiseni.

Tärkeää on,  että ehdokkaan yleissivistys on korkealla tasolla,  ja hän pystyy muodostaman selkeän kannan sekä olemaan johdonmukainen tavoitteissaan. Pitääkö hänen olla samaa mieltä useimmista asioista kanssani? Vaikea kysymys , mutta en  rakentaisi tästä kynnystä äänestämiselle.

Tärkeänä pidän,  että ehdokkaani ei ole aina samaa mieltä kuin se,  jonka kanssa hän kulloinkin sattuu juttelemaan. Mielistelijät ja tuuliviirit väistyköön! Perustelluista syistä kantaa voi toki muuttaa.

Siinähän sitä jo onkin vaikeuskerrointa. Vaalikoneita en ole harrastanut. En siis hae ehdokasta,  joka yksi yhteen vastaa kantojani.  Äänestyspäätös  ei ole koskaan ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Koppiin mennessä asia on viimeistään ollut selvillä. Viime hetken arpomista en harrasta. Olen äänestänyt kaikissa mahdollisissa vaaleissa äänestysikään tultuani.

Miten seuraan politiikkaa? Kuntavaaleissa tärkeä väylä on lehtien lisäksi kunnanvaltuuston kokoukset. Aiemmin tuli käytyä paikan päällä lehtereillä. Nyt seuraan uskollisesti keskusteluja ja päätöksentekoa netin välityksellä (kokouskuvausten teknisessä toteutuksessa  on vielä paljon parannettavaa). Kokouksista käy riittävällä tasolla ilmi kunkin puolueen ja poliitikon mielipide. Tietenkin niiden mielipide,  jotka eivät avaa suutaan kokouksissa,  jää ainakin osittain arvoitukseksi.

Käytän mieluusti poliitikoista  nimeä luottamushenkilö. ”Poliitikko” -käsitteeseen sisältyy jotenkin selittämättömällä  tavalla etäisyyttä korostava tunne.

Entä sitten kunnalliset asiat versus valtakunnanpolitiikka? Ne tuppaavat menemään sekaisin. Varsinkin valtakunnanpolitiikassa oppositiossa toimijat helposti vaativat hallitusvaaleja myös kunnallisvaalitasolla. Tämä ei tietenkään pääsääntöisesti onnistu. Onpahan tapa tehdä politiikkaa. Kuitenkin kunnallisten asioiden toivoisi olevan keskiössä silloin,  kun äänestetään kunnallisvaaleissa. Päällimmäisinä tulisivat olla perusturvaan liittyvät asiat, koulutus ja maan-  ja talonrakentamiseen liittyvät asiat, ”elinvoima” sekä kulttuuri ja harrastustoiminta. Talouden hoito muodostaa tietenkin kehyksen koko palvelutuotannolle, joten se on kaiken rinnalla  fokuksessa.

Nykyinen tapa tehdä politiikkaa vaatisi -  tullakseen riittäväsi käsitellyksi - oman blogikirjoituksensa. Netin välityksellä käytävä ”keskustelu” tai pikemminkin  keskustelukulttuuri on piloilla monistakin syistä. Sinällään fiksut ihmiset riehaantuvat alatyylisin mielipiteisiin laadun kustannuksella. Helposti näkee,  että jotkut keskustelijat on valjastettu  puolueen tasolla pitämään omien puolta aggressiivisesti. Itse  asiassa kysymys on siitä,  että argumentoidut mielipiteet sekoittuvat ketjussa samaksi tasottomaksi mössöksi kuin tehtaillut mielipiteet. Harmi.

Vaalien alla käytävä keskustelu on yleiselläkin tasolla kiivasta ja on aikojen myötä – runsaiden viestintäkanavien kautta – edelleen muuttunut räikeämmäksi. Alunperin ajateltu – netin kautta syntyvä - moniarvoisuuden lisääntyminen on kärsinyt takaiskuja. Kiivailusta on tullut pinttymä, jolla pyritään sekoittamaan äänestäjien päät. Onneksi suurin osa ihmisistä osaa erottaa tarkoitushakuisen suunsoiton rakentavista mielipiteistä.

Korona-aika on tuonut oman poikkeavan mausteensa käytäviin keskusteluihin. EU:n elpymispaketti haluttiin monilla  tahoilla nähdä osana kuntapolitiikkaa. Sote-uudistuksen läpimeno on kovin haaste kaikista,  koska se koskee kunnallisia peruspalveluja. Miten saada koko maahan palvelutaso,  joka täyttää riittävästi alueiden tarpeet. Vaalien ”esityslista” on täynnä kovan luokan asioita.

Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että politiikasta kiinnostuneet ihmiset ovat vierastaneet ehdokkaaksi asettumista johtuen käydystä ja käytävästä vihasävyisestä syyttelystä. Ollaan demokratiasta käytävän keskustelun ytimessä. Voitaneen sanoa, että kysymys on yhdestä demokratian suurimmista ongelmista.

Yksi vaaleissa eniten kiinnostusta aiheuttavista ilmiöistä on näkyvissä oleva puolueiden välisten voimasuhteiden muutos. Se on kärjistänyt käytyä keskustelua ja tuo uusia elementtejä vaalitaisteluun. Jotkut näkevät kuntavaaleissa enemmän tai vähemmän suoria heijastumia valtakunnanpolitiikkaan.

Äänestämiseni  on tapa ja tottumus, mutta myös – ja ennen kaikkea - ääni demokratian jatkuvuudelle.

 

 

 

 

 

lauantai 15. toukokuuta 2021

Pienten ihmisten suuri vallankumous

 


Luin tunnetun historioitsijan Eric Vuillardin tiivistetyn kuvauksen Ranskan vallankumouksen varhaisesta vaiheesta tavallisten ihmisten näkökulmasta tai ehkä pikemminkin niiden tavallisten ihmisten näkökulmasta,  joiden mitta tuli täyteen tuhlailevasta kuninkaanvallasta. Kirjasen nimi on yksinkertaisesti  ”14. heinäkuuta” (2016) ja se kertoo Bastiljin valtauksesta, Ranskan suuren vallankumouksen lähtölaukauksesta.  Kirjan on suomentanut Lotta Toivonen. Teksti on hyvin ”ranskalaista”, monisanaista ja koristeellista, miksei runollistakin.



Mutta ensin hiukan taustaa kuningas Ludvig XVI:n  (1754-1793) ajasta (Vuillard on karsinut kirjastaan ”normaalihistorian” kuvauksen hyvin vähiin). Seuraavassa esitettävä katsaus toimikoon johdantona kirjan tapahtumiin:

Ludvig XVI:n aika oli kaaosmainen. Hän ei ollut kyllin vahva selvitäkseen kiirastulesta, johon joutui. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen. Ludvigista on annettu monissa yhteyksissä yksipuolinen kuva. Hän on vaikuttanut pikemmin yksinkertaiselta kuin ajattelevalta valtionpäämieheltä. Tällaista kuvaa ovat kuitenkin luoneet hänen vastustajansa, joiden itsensä teot eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Ludvig tavallaan ymmärsi verotuksen vääryydet, vapauden merkityksen tavalliselle kansalaiselle -  ainakin osittain -  ja tarpeen korjata valtion talouden katastrofaalista tilaa. Hän jäi kuitenkin kuningasvallan perinteiden ja uudistusmielisten väliin,  toivottomaan loukkoon. On hyvin vaikea nähdä rauhanomaista ulostuloa niistä vaikeuksista, joihin Ludvig ajautui. Jälkiviisaasti on tietenkin nähty asiat toisin.

Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita ja uskottavuutta. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi luuseriksi.

Silti olen näkevinäni Ludvigissa airueen tulevasta. Hän pystyi erottamaan kaiken sekasorron keskellä uuden valtion ääriviivat. Hän tajusi uudistusten merkityksen ja kaipuun tasa-arvoon, aatelin etuoikeuksien räikeyden ja hovin suunnattoman tuhlailevuuden (Versaillesissa majaili jopa 10 000 yläluokkaista toimettomuudessa) tuhoisan vaikutuksen.

Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle”,  ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas? Kaiken keskeltä haluaisin nostaa yhden avainasian esille: lehdistön vapauden. Sensuuri oli päässyt höltymään Ludvigin Ranskassa ratkaisevalla tavalla. Vallitsi jonkinlainen sekasortoinen sananvapaus.

Ehkä juuri lehdistönvapaus oli se avaintekijä, joka mursi kuningasvallan ja kuninkaan itsensä. Kadut olivat täynnä lentolehtisiä. Seurannut kaaosmainen vaihe ei tuonut ratkaisua, kukaan ei pystynyt kontrolloimaan tilannetta. Erilaiset valtaryhmittymät taistelivat vallasta ajaen maan terroriin. Liian myöhään kuningas yritti kysyä kansalta mielipidettä. Sen kansa kertoikin, mutta täysin hallitsemattomasti. Sen mitta oli täynnä.

Ludvig XVI oli huonosti informoitu tai sitten vain välinpitämätön, sillä hänen tapahtumakalenterissaan luki 14.7.1789  -kohdalla vain ”Ei mitään”. Ja juuri tuona päivänä ranskalainen yhteiskunta järkkyi. Tuosta päivästä kertoo Vuillardin kirja.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vuonna 1789 tapahtui paljon sellaista, joka sai kansalaiset raivoihinsa. Palkkoja alennettiin, ihmiset joutuivat työttömiksi, oli koettu kato ja ihmiset näkivät nälkää. Muistan,  kun historian professorini Aira Kemiläinen 1970-luvun alussa perusteli Ranskan vallankumousta sillä, että ihmisillä oli nälkä,  ja koska heillä oli nälkä,  he olivat huonolla tuulella, ärtyneitä! Kyllä varmaan näinkin, mutta totuus sekasortoisesta ajasta on toki monipuolisempi. Vuillard  kertoo tapettitehtailija Reveillonista (itse Marie-Antoinette oli lanseerannut tapettimuodin!)  ja salpietaritehtailija Henriotista, jotka ryhtyivät ärtyneessä ilmapiirissä alentamaan palkkoja kireässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa ja saivat ihmisten vihan silmilleen. Hinnat nousivat ja palkat laskivat, sytytyslanka paloi. Aluksi näytti siltä,  että kansalaisten ”huonotuulisuuden” mentyä ohi,  jännittyneen rauhalliset ajat palautuisivat. Näin ei käynyt.

Huhtikuun 23. päivä vuonna 1789 koettiin vallankumouksen esinäytös:  Pariisin  esikaupungeissa nuristiin, huoli tulevasta oli suuri ja yhteinen. Säätyvaltiopäivien päättäjät Ranskassa eivät olleet ajan tasalla. Kaikkialla Ranskassa riehui nälänhätä. Ryöstely yltyi, ikkunoita rikottiin, vandalismi yleistyi. Pariisin 600 000 asukkaasta 80 000 oli vailla töitä. Aseistettuja ranskalaiskaartilaisia oli asemissa, mutta he pysyivät aluksi sivussa tapahtumista. Raivo kohdistui Reveillonin ja Henriotin omaisuuteen. Tunkeutuessaan sisään rakennuksiin kansalaiset käynnistivät hävityksen vimman.  Samalla paljastui räikeä vastakohtaisuus tavallisen kansalaisten ja Reveillonin ja Henriotin ylellisyyden rinnalla. Tuho oli täydellinen. Santarmin ratsuväki saapuu ja alkaa tulittaa väkijoukkoa, suuri joukko kuolee luoteihin. Väkijoukko hajoaa.

Kun kaikki oli ohi, ruumiit tutkittiin ja yritettiin löytää varastettua omaisuutta: sitä ei löytynyt, eikä ihme,  sillä syyt olivat toisaalla kuin pelkässä ryöstelyssä.

Vuillard kuvaa yksityiskohtaisesti yltäkylläistä elämää Versailles´n palatsissa,  sen loputonta mässäilyä  ja seura- ja uhkapelaamista. Samaan aikaan Versailles oli työmaa, jossa jatkuvasti rakennettiin uutta kaikkialta Ranskasta tulevien työntekijöiden avulla. Versailles´n henkilökuntaan kuului lukematon määrä palveluammattien  harjoittajia. Kuninkaan makuuhuoneessa oli neljä kellomestaria, joista yhden  tehtävänä oli pelkästään vetää kuninkaan rannekello. Versaillesin yltäkylläisyyden ympärille  rakentui eräänlainen nokkimisjärjestys,  jossa sosiaalinen asema portaittain aleni. Alimpana olivat lähiseutujen asukkaat, jotka ajettiin pois asumuksistaan, jotta Versailles´n henkilökunnalle saatiin rakennettua asuintilat. Kaiken tuhlailevuuden seurauksena Ranska oli pahasti veloissa. Tuhlailevaa elämäntyyliä johti Marie-Antoinette, johon liittyvää ”Kuvitettujen klassikoiden” kirjasta ”Kuningattaren kaulanauha” (Aleksandre Dumas) luin lapsena. Marie-Antoinettea ei auttanut,  vaikka kysymys oli huijauksesta, jonka kohteeksi kuningatar joutui.

Oma lukunsa oli valtion taloudenhoito: tiheästi vaihtuvat valtiovarainministerit keksivät jatkuvasti uusia veroja valtion kulujen peittämiseksi. Ranska ei sinänsä ollut köyhä. Sillä on siirtomaidensa rikkaudet käytettävissään.  Ne vain valuivat – suurimmaksi osaksi verottomana - ennestään rikkaiden haltuun, suurimman osan kansasta (palkkatyöläiset) kärsiessä köyhyydestä.

Kun lähestytään ratkaisevaa  14. päivää,  levoton ilmapiiri leviää ja mieltä osoitetaan aluksi sanoin ja puhein. Heinäkuun 14. päivän vastaisena yönä koko Pariisi valvoi.  Tällä kertaa virkavalta ei odota: kun mielenosoituksiin liittyy yhä suurempi  joukko väkeä,  avaa paikalle komennettu rykmentti tulen kohti väkijoukkoa. Ihmisiä pahoinpidellään, mutta vain hetken aikaa,  sillä pian ranskalaiskaartilaiset (kuninkaanlinnan palatsien vartijat ja poliisitehtävien hoitajat) – tyytymättömyyden lisääntyessä heidänkin keskuudessaan - yhtyvät pienkauppiaiden, käsityöläisen ja köyhälistön kapinaan. Seurauksena armeijan sotilaat (kuninkaan joukot) pidättäytyivät hyökkäämästä siviilien kimppuun.

Mielenosoittajat päättivät perustaa miliisin turvakseen.

Tilanne riistäytyy käsistä nopeasti. Mieltään osoittavat  kansanjoukot alkavat haalia aseita ja aseellista rekvisiittaa eri puolilta kaupunkia. Kapinoivia joukkoja kerääntyy kaikkialle kaupunkiin aiheuttaen levottomuutta porvariston keskuudessa. Vuillard määrittää kaikkein köyhimmät ryysyläiset kuuluisiksi ”roskajoukoiksi” yhteiskunnan alimmaksi kerrostumaksi.

Mielenosoittajat kaikessa kirjavuudessaan murtautuvat avainrakennuksiin luomansa puhtaasti fyysisen paineen avulla. Puolustajat – vartijat - joutuvat väistymään aivan kuin Yhdysvaltain kongressitalon puolustajat väkijoukkojen edessä tämän vuoden loppiaisena! Vallankumous on kuin tartuntatauti, se leviää sinne,  minne se sattuu kulloinkin etenemään.

Bastiljin linnoituksen valtaus muodostuu vallankumouksen symboliksi. Koko yön tornien juurille kerääntyi väkijoukkoja. Äkkiä Bastiljista avataan tuli. Kiehuva joukko aaltoilee, muttei väisty. Vuillardin kuvausten voima lepää yksityiskohtien varassa. Hän luo sankaruuksien ja pelon varaan joutuneiden kuvauksia samalla tehden tarkkanäköisiä luonnehdintoja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä.

Kapinoivat väkijoukot kasvavat valtaviksi koostuen mm. sotilaskarkureista! Koko Pariisi piirittää Bastiljia 14.7.1789!  Tuota päivää koskevat tiedot ovat hyvin vajavaisia. Niinpä tapahtumia on arvioitava tiedonpalasten koosteena. Joka tapauksessa valtaajille riitti jokainen kättä pidempi esine.

Vuillard luettelee osanottajia nimeltä, kymmenittäin, sadoittain. Mitä heistä voidaan sanoa? Edustettuna ovat kaikki ammatit,  mitä saattaa kuvitella olevan. Lisäksi on sanottava,  että he ovat pääosin nuoria 20-30-vuotiaiat miehiä, mutta naisiakin on lukuisa joukko paikalla.

Neuvotteluja järjestetään vihamielisessä ympäristössä  eivätkä ne johda tulokseen. Ruutia ja kanuunoita kuljetetaan kohti Bastiljia. Yksittäisiä laukauksia ammutaan. Uhreilta ei vältytä. Kapinalliset alkavat kiipeillä muureilla päästäkseen sisään. Tapahtumat vyöryvät nyt esteettä. Ulompi nostosilta saadaan vihdoin laskettua, jolloin väkijoukko etenee hurjana kohti linnoitusta. Bastilji näyttää olevan kukistettu. mutta asia ei ole tällä selvä:  sisälle ryntäävään  joukkoon osuu linnoituksen puolustajien kiväärinluoteja. Pian vartiopiha täyttyy ruumiista.

Lopulta aseet tuntuvat vaikenevan ja kaupungintalolta lähetetty aselepolähetystö pääsee sisään vain todetakseen, että ampuminen jatkuu. Sekä piirittäjistä että lähetystöstä monet saavat surmansa ja ”rauhanlähetystöä”  syytetään verilöylystä. Se omalla improvisoinnillaan  sai aikaan isot tappiot piirittäjien joukoissa.

Valtaus on pahasti kesken. Piirittäjät työntävät paikalle tykkejä yrittäessään läpäistä sisemmän nostosillan. Useatkaan tykinlaukaukset eivät murra muuria. Bastiljin puolustajat vastaavat tykkituleen. Puolustajien hermot kuitenkin pettävät ja he ujuttavat viestilapun piirittäjille, mutta siihen ei päästä käsiksi,  koska vallihauta on välissä. Lopulta tilapäisen lautasillan virittämisen jälkeen lappunen onnistutaan saamaan piirittäjien käsiin. Se on käytännössä antautumisilmoitus!

Bastilji on lopullisesti vallattu. Ja tämä kaikki tapahtui yhden päivän aikana, 14.7.1789

Kun Bastiljin torneista on ensin hiukan ihailtu Pariisia, alkaa vihatun linnoituksen perusteellinen tuhoaminen. Kaaosmainen juhlinta jatkuu  kokonaisen viikon. Kaikkien oli pakko osallistua juhlintaan halusi tai ei. Väkivalan uhka oli edelleen ilmassa. Mutta kuninkaan joukot pysyivät passiivisina.

Arkistot, tilikirjat ja muut viralliset paperit lensivät sikin sokin,  kun kaappeja pengottiin……aivan kuten tapahtui 6.1.2021 Capitolin kukkulalla.

”Kaikki” halusivat olla voittajien puolella, nähtiin monenlaista takinkääntöä. Nähtiin myös pakenemista kaduille, piiloutumista ja vetäytymistä vastuusta. Syytä olikin,  sillä osa rettelöitsijöistä joutui tekosistaan giljotiinille.

Entä miten pitäisi  suhtautua Vuillardin ajatukseen, kun hän kirjan viimeisillä riveillä esittää toivomuksen,  että vallankumouksen hengessä ”meidän pitäisi, joskus kun sää on harmaa ja näkymä synkkä, avata kaikki lipastonlaatikot, iskeä ikkunalasit säpäleiksi ja viskoa kaikki paperit”.  Siis puhdistautumisriitti kaikesta siitä ummehtuneesta painolastista,  mitä on kerääntynyt kymmenien, ei, satojen vuosien ajan? Anarkiako onkin oikea vastaus ongelmiin? Tapahtuisiko yhteiskunnallinen herääminen vasta syöksymällä tuntemattomaan?

:::::::::::::::::::::::::::

Vuillard viljelee kirjassaan värikkäitä kielikuvia, laveita kuvailevia lauseita ja äärimmäisten pienten yksityiskohtien labyrinttejä (joko todenmukaisia tai sitten mielikuvituksen loihtimia) rikkaasti muotoiltuna. Ajattelu on suomalaiselle hieman vieras, mutta ehkäpä ranskalaisittain monia tuntemattomiksi jääneitä yksityiskohtia selventävä. Eikä tarinan kertominen olisi muutoin onnistunutkaan: piti yhdistellä faktoja ja mielikuvituksen avulla luotuja sekasorron kuvauksen ajatussiltoja: Vuillard kertoo,  mitä todennäköisimmin tapahtui. Vuillardin teos koostuu siis tarkoista arkistotiedoista ja mielikuvitusta hyväksikäyttäen luoduista aukkopaikkojen täyttämisistä.

Jos ajatellaan Ranskan vallankumouksen luonnetta, niin se on selvästi spontaani/improvisoitu ja aidosti hätätilasta syntynyt. Tällä tarkoitan,  että se ei ollut jonkin oppositiotahon salaisen/tietoisen  suunnitelman tulos. Tästä johdettuna Vuillard on oikealla asialla, koska hän pyrkii näkemään kumouksen tavallisten ihmisten kumouksena  ja erittelee ahdinkoon ajettujen kansalaisten tarpeita heidän omista arkisista lähtökohdistaan.

Bastiljin valtaus oli monelta osin sekasortoinen tapahtuma, mutta samalla hyvin ”demokraattinen”.  Vuillard kuvaa,  kuinka yksilöt kukin vuorollaan ottivat hetkeksi johdon ratkaistakseen seuraavaan vaiheeseen liittyvän ongelman  -  ja hävisivät sitten historian hämäriin!