keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Kylmän sodan Suomi, osa 1 (johdanto Ylen saman nimiseen dokumenttisarjaan)

 

Kolmisenkymmentä vuotta sitten pikkuveljeni toi uudenvuoden aattona tuliaisina pari isoa ilotulitusrakettia, joista  toisen nimi oli ”Karjala takaisin” ja toisen  vielä isomman pommin nimi oli ”Karjala takaisin heti”. Ulkomaila asuva lähisukulainen  tokaisi hieman pelästyneenä tähän, että miten te uskallatte. Muistaakseni varsinainen suomettumisen kausi oli jo tuolloin sivuutettu. Jäljellä oli enää jälkijättöinen epätahdikkuus naapuria kohtaan.

Edellä kuvattu on vain pintaliitoa sen ristiriitaisen eliksiirin rinnalla,  jota harjoitettiin suomettumisen nimellä kymmeniä vuosia. 

Yritän seuraavissa neljässä blogikirjoituksessa tarkastella aihetta Ylen ”Kylmän sodan Suomi” -dokumenttisarjan pohjalta omia näkemyksiäni joukkoon pistäen. Sarjan toimittaja on Jari Tervo ja taustatoimittaja on Santtu Luoto. Tärkeä käsikirjoittajan tehtävä on uskottu kokeneelle Marjo Vilkolle. Ohjauksesta vastaavat Antti Seppänen ja Tommi Pietiläinen. Tekijöiden vastuualueita ei määritetä tarkemmin, joten jätän ne arvoituksiksi. Mikä on tarkalleen ottaen esimerkiksi Jari Tervon rooli sisältöasioissa? Hänelle on nähdyn perusteella valittu totuudenpuhujan rooli: mitä oikeasti tapahtui.  Kysyn tätä retorisesti,  koska suomettumisessa on kysymys paitsi faktoista niin myös asenteista.

Suomettumisella on  suuri määrä narukerän päitä. Itse aloitin ilotulitusraketeista. Dokumentti alkaa Leninin muiston  vaalimisesta vuonna 1970 Ajankohtaisen kakkosen välähdyksinä. Toimittajana nähdään oikea kommunisti, tuleva kansanedustaja  Esko-Juhani Tennilä. Filminpätkässä  on vanhan suomettumisen  ajan tuntua!

Dokumentissa katsojakohderyhmä jaetaan kahteen osaan, alle ja yli 50 vuotiaisiin. Ajatuksena on kaiketi kertoa totuus alle 50-vuotiaille siltä pohjalta,  miten kaikki suomettumiseen liittyvä oli oikein mahdollista. Me muut,  eli yli 50-vuotiaat saamme kai tulla toimeen suomettumissuhteemme kanssa niin kuin parhaiten pystymme.  

Suomettumisesta on lukematon määrä kaskuja ja älykkäitä pilapiirroksia, joista yksi – dokumentissakin näytetty - on jäänyt erityisesti mieleen. Siinä Kari Suomalainen kuvaa Volgan lauttureita 1950-luvun piirroksessa, jota ei silloin julkaistu Suomessa. Orjajoukko vetää jokilaivaa, jonka kyydissä ainoana matkustajana on Nikita Hrustsev, joka huutaa ”Hävetkää imperialistit!”  Jokilaivan vetäjinä toimivat itäblokin maita edustavat  hahmot. Vierestä raatamista katsoo mm. Harold McMillan?

Yhtä hyvä on pilapiirros (Kari Suomalainen?) on kuvaus ns. yöpakkasista (1958) ja juhannuspommista (1979), jossa vasemman puolen kuvassa (1958) nähdään Kekkonen Tamminiemen portilla – tukevasti omilla jaloillaan seisoen – ottamassa  vastaan Johannes Virolaista, joka seisoo päällään!  Oikealla puolella on kuva (1979),  jossa Virolainen saapuu Tamminiemen portille  tukevasti omilla jaloillaan seisoen ja vastassa on Kekkonen,  joka seisoo päällään!  Teki mitä teki niin aina menee väärinpäin, kun joutuu tyydyttämään yhden ihmisen valtatarpeita. Tämä on yksi tärkeä näkökulma suomettumiseen ja kertoo enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa, ml. blogikirjoitukseni.

Olen itse tietenkin suhtautunut kriittisesti suomettumiseen, ja kritiikki on vuosien varrella kasvanut. OK, gallupeissa kannatin YYA-sopimusta niin kuin lähes 90 prosenttia suomalaisista, mutta eniten minua kaiken jälkeen  ärsytti se, että en tiennyt  tai minun ei annettu tietää,  mitä kulisseissa koko ajan tapahtui. Hyvien naapuruussuhteiden takana tuputettiin pakkopullana ystävyyttä silloinkin,  kun siihen ei ollut aihetta.

Vielä katson aiheelliseksi kysyä, minkä vahingon suomettuminen ja siihen ajautuminen aiheuttaa nykysuhteille. En tarkoita tällä,  etteikö esimerkiksi Ukrainan tapahtumiin tulisi suhtautua Venäjä-kriittisesti vaan sitä, että suomettumisen intohimoisen ”paljastamisen” julkituominen heikentää myös asiallisten (normaalien)  suhteiden rakentamista Venäjään tänä päivänä. Suomettuminen oli karhunpalvelus nykyisille pyrkimyksille pitää yllä kohtuullisia suhteita Venäjään kaikesta huolimatta. Mutta kaikki paljastuu aikanaan.

Historia kuitenkin jatkuu. Kuka pystyy sanomaan,  minkälaisia koreografioita joskus tulevaisuudessa joudutaan taituroimaan ystävällisten tai vähemmän ystävällisten naapurisuhteiden varjolla?

Mikä on mahdollisen Natoon liittymisen yhteys väitettyyn vielä jatkuvaan suomettumiseen? Voidaan aivan argumentoiden perustella, miksi Suomen ei pitäisi liittyä Natoon. Ei sillä suomettumisen kanssa ole mitään tekemistä. Voin  aivan järkiperustein todeta,  että Suomi ei halua olla Naton eteentyönnetty tukikohta tai etuvartio ja tämän ajatuksen kanssa voi sitten olla eri mieltä kenen kanssa tahansa aivan normaalin debatin puitteissa. Dokumentin viimeisessä osassa vihjataan,  että lopullinen läntinen vapaus ja sitä edeltävä Nato-kainostelu johtuu suomettumisen hännistä. Ei näin. Ainakaan omalla kohdallani kysymys ei ole suomettumisesta vaan rationaalisesta tulevan kehityksen arvioinnista.   

::::::::::::::::::::::::::

Itse dokumenttisarja alkaa toimittajien ja tavallisten kadunkansalaisten ”irtomielipiteillä” suomettumisen määrittämiseksi. Haastattelut paljastavat,  miten monella tavalla suomettuminen nähdään. Useimmat viittaavat siihen,  miten suurvalta painosti pientä valtiota toteuttamaan tahtonsa. Mutta onko tämä suomettumisen ytimessä?

Itse olen määritellyt suomettumisen aiemmissa kirjoituksissani seuraavasti:

”Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla mukana ”neuvostovastaisia” aineksia.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin: suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteitaan käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Urho Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat.

Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.”

(jatkuu)

maanantai 27. joulukuuta 2021

Suomi irtautuu Neuvostoliiton etupiiristä

 

FT Juha-Matti Ritvanen on kirjoittanut väitöskirjaansa perustuvan teoksen ”Mureneva kulmakivi” YYA-sopimuksen päätösvaiheista. Kirja perustuu Ritvasen samannimiseen väitöskirjaan. Alaotsikossa todetaan ”Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992”.

Käsittelen teemaa seuraavassa Neuvostoliiton sodan jälkeen –  ja sodan lopputuloksena - muodostaman  etupiirin näkökulmasta kuitenkin rajaten käsittelyn pääasiassa Suomeen. Kirjakritiikki tämä ei ensi sijassa ole,  vaan tukeudun Ritvasen teoksen faktatietoihin ja käsityksiin omien ajatusteni lähtökohtana. Taustalla on myös oma intensiivinen poliittisten tapahtumien seurantani viime vuosikymmeninä 1960-luvulta lähtien.

Lopuksi vedän johtopäätöksiä etupiirien pohjalta nykypäivään.

Kirja alkaa Mihail Gorbatsovin eroilmoituksesta joulukuussa 1991. Tapahtumat etenivät nopeasti: Boris Jeltsin astui virkaan,  YYA-sopimus purkautui ja Suomen liittyi EU:hun tammikuussa 1995.

Eri stepit tehtiin asteittain,  asia kerrallaan. Jälkikäteen kaikki näytti selvältä, mutta niin ei ollut. Ritvanen lainaa osuvasti Matti Klingeä, joka on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.

Ritvasen kirja perustuu perinpohjaiseen lähteiden tutkintaan tarjoten siten perusteellisen näkymän nykyhistoriaan.

Ritvanen kertaa lyhyesti kylmän sodan tapahtumien pääpiirteet  ja Suomen osuuden niissä: YYA-sopimuksen synty, yöpakkaset, noottikriisi sekä 1970-luvun toistuvat itäisen suurvallan painostusyritykset sekä kaupallisten suhteiden kehittyminen. Minua kiinnosti, minkä roolin Ritvanen antaa Kekkoselle aktiivina neuvostosuhteiden toimijana.  Ritvanen myöntää, että Kekkonen oli yöpakkasissa (1958) aktiivisempi toimija (Suomen) hallituksen kaatajana kuin hänen päiväkirjansa antavat ymmärtää. Edelleen Ritvanen myöntää,  että Neuvostoliitto hankki yöpakkasten kautta veto-oikeuden Suomen hallituksen kokoonpanoon  myös tulevina vuosikymmeninä. Yöpakkasissa käsittääkseni ratkaistiin konkreettisesti Suomen kuuluminen Neuvostoliiton etupiiriin. Jonkun toisen aikauden tarkkailijan lähtökohtana voi olla esimerkiksi YYA-sopimuksen solmiminen vuonna 1948.

Noottikriisin (1961) yhteydessä hän ei korosta tarpeeksi  Kekkosen roolia ja yhteyttä presidentinvaaleihin, vaan  siirtää selkeästi vastuun Neuvostoliiton ja Nikita Hrustsevin kontolle.

Vielä 1970-luvulla Neuvostoliitto kohdisti painostustoimia Suomea vastaan (erityisesti 1970-luvun alussa ja lopulla). Seitsemänkymmentäluvun alussa painostus liittyi – sisäpoliittisen painostuksen lisäksi - sotilaalliseen yhteistyön vaatimukseen  ja erityisesti Neuvostoliiton puolustuksen vastuualueisiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Saman vuosikymmenen lopulla painostus kohdistui yhteisten sotaharjoitusten järjestämiseen, joka torjuttiin ensi sijassa puolustusvoimien komentajan Lauri Sutelan toimesta, ei niinkään Kekkosen ansiosta. Painostus jatkui vielä 1980-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin suurvaltapolitiikassa edettiin aluksi liennytyksen aikaa, mutta 1980-luvun alkuun tultaessa jännitteet kiristyivät uudelleen.

Mauno Koivisto valittiin presidentiksi tilanteessa, jossa Keski-Eurooppaan sijoitetut keskimatkan ohjukset olivat johtamassa suurvaltojen väliseen konfliktiin. Suomeen liittyen näiden ns. euro-ohjusten katsottiin aiheuttavan vaaran,  että Neuvostoliitto tarttuisi YYA-sopimuksen sotilaallisiin artikloihin. Suurvaltojen välillä vallitsi syvä epäluulo toisen aikeista. Kriisin vaiheita selvitellessään Koivisto oppi tuntemaan vaikuttavat väylät Neuvostoliiton johdon puheille. Paljastui, että KGB oli merkittävässä roolissa yhteydenpidossa. Sattumaa tai ei , mutta eminenssi Viktor Vladimirov oli juuri tuohon aikaan ”yhdyshenkilönä” Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon.

Lisähaasteena Koivistolla oli Kekkosen rakentama neuvostosuhteiden yhteydenpitojärjestelmä, josta Koivisto ei ilmeisesti ollut selvillä kovinkaan tarkasti. Koivisto rakensi suhteet Paasikiven-Kekkosen linjaa (ja YYA-sopimusta) perustana pitäen. Uusi presidentti vaali linjaa jopa mustasukkaisesti. Muilta osin Koivisto pyrki siivoamaan Kekkosen vallankäyttöjärjestelmän ja normalisoimaan ulkopoliittisen virkatien (ulkopoliittisten instituutioiden suhteet).

Linjan säilymisen vakuudeksi Koivisto esitti Brezneville, että YYA-sopimusta jatketaan ilman mitään muutoksia. Se oli aikaa,  jolloin YYA-sopimuksella oli yli 80 prosentin kannatus.  Koivisto pyrki 1980-luvun kuluessa kuitenkin muuttamaan puolueettomuutta koskevat kohdat yhteisissä kommunikeoista siten,  että puolueettomuutta pyrittiin vahvistamaan. Siinä hän ei onnistunut. 1970-luvulla kukoistaneista ja Neuvostoliiton  pakkopullana tarjoamista sotaharjoituspyrinnöistä toki luovuttiin.

1980-luvun puolessa välissä kansainvälinen  liennytys voitti alaa. Trendi vahvistui erityisesti Mihail Gorbatšovin aikana vuodesta 1985 eteenpäin. Gorbatšov oli uuden ajan johtaja perestroikineen ja glasnostineen. Tapahtuneen rohkaisemana Koivisto aloitti kirjeenvaihdon Gorbatšovin kanssa.  Koivisto yritti päästä eroon kommunikeakäytännöstä,  jolla määritettiin yksipuolisesti toisen osapuolen - so. Suomen - asema kahdenvälisissä  suhteissa.

Rintanen myös erittelee Juhani Suomen roolia kekkoslaisten Koivistoon kohdistamana  pahana henkenä. Tällä kun oli taipumuksena mitätöidä Koiviston uraa presidenttinä.  

Aloittaessaan toista presidenttikautta tapahtui  se paljon suotuisimmissa kansainvälisissä merkeissä kuin ensimmäisen presidenttikauden aloitus. Myös YYA-sopimuksen asema oli sen 40-vuotisjuhlan yhteydessä  vuonna 1988 rikkumaton.

Koivisto irtautui Kekkosesta mm. siten,  ettei halunnut suhteiden perustuvan siinä määrin henkilösuhteiden varaan kuin Kekkosen aikaan.

Gorbatšovin ja hänen perestroikansa asema ei ollut niin vahva kuin lännessä ajateltiin. Kremlissä käytiin taustalla valtataistelua vanhoillisten ja uudistajien välillä.

Koiviston aikana Helsingistä kehkeytyi suurvaltojen yhteydenpidon yksi keskuksista. Samalla Koivisto edisti omia diplomaattisia tavoitteitaan. Molemmat suurvallat olivat tahdikkaita Suomea kohtaan. Gorbatšov pyrki ”anti-Fulton -diplomatiaan” eli rautaesiripun purkamiseen ja suurvaltojen jännitteiden aktiiviseen liennyttämiseen. Kysymys ei ollut vain puheista vaan todellisesta aseistariisunnan edistysaskeleista.

Suomen puolueettomuus sai yhä enemmän painoarvoa, se ei enää ollut pelkästään kommunikeoiden  ”pyrkimystä” puolueettomuuteen vaan realisoitui ulkosuhteissa (”Suomi, puolueeton pohjoismaa”). Koivisto asettui  - tiettyjä epäilyjä tuntien - varovasti tämän kehityksen johtoon asiantuntemuksensa, auktoriteettinsa ja mm. venäjänkielen taitonsa takia.  Kuitenkin Koiviston epäily kohdistui Neuvostoliiton tarkoitusperiä kohtaan: olivatko ne sittenkin taktiikkaa? Muutoinkin Ritvasen teksti paljastaa suomalaisen puolen ajattelun: voiko tämä todella mennä näin (helposti)?  Oliko venäläisillä  muutoksen odotus pidemmälle viety kuin meikäläisillä? Suomen puolueettomuus sopi juuri tuohon historian vaiheeseen kuin nyrkki silmään. Ehkä sitä Neuvostoliiton taholta ajateltiinkin esimerkkinä muille itäisen Euroopan maille?

YYA-sopimuksessa painokkaasti mainittu  Saksan painoarvo ”vihollisena” pieneni, samoin suomettumisen sisältö sai uusia positiivisia merkityksiä: Suomi toimi myönteisenä esimerkkinä idän ja lännen yhteistyökuviossa. Toisaalta oli niitäkin runsaasti, jotka eivät halunneet kuulla muistutuksia suomettumisesta sen ikävän historian takia. Positiivista siitä ei saanut millään.

Gorbatsovin vieraillessa Suomessa vuonna 1989 oli valmisteluvaiheessa esillä Neuvostoliiton päämiehen ”tunnustus”, että talvisodan aloitti Neuvostoliito. Tämä ei kuitenkaan lopulta sisältynyt Gorbatsovin puheeseen Suomessa. Puolueettomuuden tunnustus katsottiin riittäväksi. Lopullinen johtopäätös ja ”tunnustus”  talvisotakysymyksessä jäi Jeltsinin vierailun yhteyteen vuonna 1992.

Baltian kysymys osoittautui odotetun vaikeaksi Koivistolle. 1980-luvun lopulla kansallismieliset pyrkimykset löivät läpi ja Baltit rupesivat ajamaan omia  intressejään Gorbatšovin uudistuspolitikka hyväksikäyttäen. Moskova ei olisi halunnut Koiviston antavan selkänojaa  balttien pyrkimyksille, joten Koivisto antoi tukea epäsuorasti kulttuuriyhteistyön nimissä. Koiviston suhdetta Viron irtautumiseen Neuvostoliitosta voi sanoa varovaiseksi: piti olla varautunut kahden toisistaan poikkeavan politiikan noudattamiseen sen mukaan menestyykö Viro itsenäisyyspyrkimyksissään vai ei. Suomi ei ollut yksin ambivalentin suhtautumisensa kanssa.  Koiviston ”linja” noudatti lännen valitsemia  varovaisia suuntaviivoja: Gorbatsovin uudistuspolitiikkaa ei haluttu horjuttaa.

Tapahtumat etenivät kuitenkin vääjäämättä kohti Baltian itsenäistymiskehitystä.

Kovan linjan kommunistien yritys pysäyttää Neuvostoliiton hajoamiskehitys päättyi päinvastaiseen tulokseen: Viro käytti sekasortoista tilannetta hyväkseen ja irtautui Neuvostoliitosta. Diplomaattisuhteiden solmiminen tapahtui nopeasti sen jälkeen,  kun havaittiin, että Baltian maiden  itsenäisyyden tunnustaminen oli tehty jo vuonna 1920! Itsenäisyystunnustukset pysyivät voimassa juridisesti,  vaikka Neuvostoliitto miehitti Baltian vuonna 1940!

Pian Baltian maiden tapahtumien jälkeen ulkoministeriössä  vedettiin johtopäätös, että YYA-sopimus oli vanhentunut vallitsevissa olosuhteissa. Ulkoministeriössä valmisteltiin mallia,  jossa YYA-sopimus olisi korvattu toisenlaisella sopimuksella. Ongelma oli jo siinä,  että Suomi joutui operoiman kahden itäisen naapurin, Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Vähitellen päätöksenteko siirtyi Venäjän ja Boris Jeltsinin käsiin. Samaan aikana Venäjä siirtyi kohden markkinataloutta. Tähän Venäjä tarvitsi lännen (ml.  Suomen) suopeutta.

Neuvostoliiton loppu varmistui 21.12.1991,  kun perustettiin itsenäisten valtioiden yhteisö eli IVY. Pian tämän jälkeen Suomi tunnusti Venäjän Neuvostoliiton seuraajaksi. Koivisto saneli 17.1.1992 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa totesi YYA-sopimuksen lakanneen olemasta voimassa.

Neuvostoliiton romahdus mahdollisti Suomen irtautumisen etupiiristä,  ja samalla Neuvostoliiton loppu merkitsi itäisen naapurin demokratisoitumiskehityksen alkamista (pyrkimys sitoutua oikeusvaltio-  ja ihmisoikeusperiaatteisiin). Venäjän demokratia ei kuitenkaan ollut vakaa. Pikku hiljaa autoritaarisuus sai vallan. Tuntuu siltä, että Venäjän heikkous tai demokratian eteneminen mahdollistaa naapurien liikkumatilan, mutta (sotilaallinen) uudelleenvahvistuminen kaventaa vastaavasti liikkumatilaa. Historia jatkuu kaikilta osin.

Etupiiriajattelun voimassaolo ulotetaan tässä blogissa siis yöpakkasista (1958) Neuvostoliiton hajoamiseen 1991-92 saakka.

:::::::::::::::::::::::::::

Ritvasen kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkymän toisaalta vanhan Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamaan etupiirin pirstoutumiseen, mutta samalla nykyisen Venäjän haluun muodostaa uudelleen etupiiri, johon Suomikin mahdollisesti  halutaan sisällyttää. Maailman on toki muuttunut 30 vuoden aikana, mutta Venäjän lännen näkökulmasta vainoharhaiselta tuntuva epäily omasta uhanalaisuudestaan on historiassa toistuva ilmiö. Ilmiön taustaa selkeyttääkseni viittaan seuraavassa Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Maniin , George F. Kennaniin erästä vanhempaa blogikirjoitustani lainaten:

George F. Kennan eli pitkän elämän (1904-2005),  ja näki itse maailman muuttuvan sen suuntaisesti kuin hän oli ennustanut. Kennanin virkamiesura ei ollut ruusuilla tanssimista. Kerkeät sanomiset aiheuttivat hänelle vaikeuksia ja itse Stalin heitti hänet ulos Moskovasta, kun Kennan unohti hetkeksi diplomaattiset kohteliaisuudet.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Näkemys on realistinen jälkikäteenkin nähtynä.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Se,  mitä edellä sanotaan Neuvostoliitosta voidaan soveltaa nyky-Venäjään. Putinin Venäjällä on paranoidinen suhtautuminen ulkovaltojen aiheuttamaan uhkaan Venäjän rajoilla. Uhan torjuakseen Venäjä on omaksunut etupiiriajattelun tuekseen. Se laajentaa suoja-alueajattelunsa suurvaltojen jakamiksi etupiireiksi ja yrittää houkutella muut ajatteluunsa mukaan.

Esimerkin tarjoaa toisen maailmansodan jälkeinen tilanne,  johon edellä Kennan viittaa. Myös USA:n vastuuta nykyisen konfliktin uhan aiheuttajana ei voida sivuuttaa.

Palautan mieliin erään sinänsä mitättömältä tuntuvan episodin, mutta joka kutenkin osoittaa harkintakyvyn puutetta, kun  ajatellaan eri maiden keskinäisiä  suhteita. Tarkoitan tällä kuvausta,  jossa Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Nuland osallistui Kiovan Maidanin mielensoituksiin vuodenvaihteessa 2013-2014. Näin jälkikäteenkin Nulandin tapa jakaa evästä mielenosoittajille ja kannustaa osallistujia oli härski. Nuland yritti myöhemmin naureskella asian pois agendalta, mutta huonolla menestyksellä: amerikkalaisia diplomaatteja oli aktiivisesti mukana mielenosoituksissa.

 

 

 

perjantai 24. joulukuuta 2021

Toisinajattelun talouskatsaus

 

 

Eri ennustajatahot ovat kilvan arvioineet talouden tunnuslukujen kehitystä juuri nyt vuoden lopulla. Kiinnitän ohessa huomiota taloudellisen ajattelun eri lähestymistapoihin.

Aloitetaan bruttokansantuotteen kehityksen faktoista ja ennusteista. VM ennustaa bkt:n kasvavan tänä vuonna (2021) 3,4 prosenttia ja ensi vuonna 3,0 prosenttia. Sitten kasvu hidastuu ollen arvion mukaan 1,5 prosenttia vuonna 2023 ja 1,4 prosenttia vuonna 2024. Covid-pandemian paheneminen vuoden 2021 lopulla luo epävarmuutta arvioon.

Joka tapauksessa kaiken koetun jälkeen bkt kehittyy vähintäänkin tyydyttävästi, mielestäni jopa hyvin. Turhaan talouden kuvan mustamaalaukseen ei ole aihetta. Hallitus ansaitsee osan kiitoksista ristiriitaisessa tilanteessa.

Vuonna 2021 valtio ottaa velkaa noin 3,7 miljardia euroa talousarvioesitykseen kirjatun 11,7 miljardin sijasta. Se merkitsee sitä, että velkasuhde jää 3,5 prosenttiyksikköä pienemmäksi,  kuin mitä talousarvioennusteissa arvioitiin.  STTK:n pääekonomistin Patrizio Lainan mukana valtion velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen laskee 71,2 prosentista 67,7 prosenttiin. Melkoinen saavutus,  kun tähän saakka on puhuttu yli 70 prosentin tasosta.

Inflaation kiihtyminen varjostaa talouden kasvunäkymiä. On totuttu nollainflaation tai lähellä sitä oleviin arvoihin. On maailmanlaajuisen spekulaation kohde,  miten inflaation suhteen käy!  Suomen inflaatio on kohonnut maltillisesti verrattuna EU:n inflaatioon. Euro-alueella inflaatio kohosi 4-5 prosentin vauhtia loppusyksyllä 2021, kun taas Suomessa inflaatio nousi 3,5 prosentin vauhtia.

Asiaan kuuluu, että VM suhtautuu positiivisen kehityksen pidättyvästi tai jopa hyssytellen ja nostattaa jo uusi huolia tulevien vuosien alijäämäkehityksestä. Tämä kai on virkaan kuuluvaa pessimismiä. Entä jos väliarviointina  annettaisiin tunnutus päättäjille kohtuullisesti hoidetusta työstä?

Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan työllisiä oli yli 100 000 enemmän kuin vuosi sitten. Työllisyysasteen trendiluku oli 72,8 prosenttia ja työttömyysasteen trendiluku  noin 7 prosenttia viimeisimmässä arviossa. Haasteeksi jää pitkäaikaistyöttömien suuri määrä, hieman  yli 100 000. Työmarkkinoilla on kohtaanto-ongelma. Avoimia työpaikkoja tulee työmarkkinoille ennätysvauhtia (palvelualat, myyntityö, hoiva-ala, rakennus-, konepaja- ja kuljetusala). Erikoisuutena työtä etsivät ovat samalla alalla kuin avoimet työpaikat ovat tarjolla. Kohtaanto-ongelman ratkaisuun työmarkkinoilla tarvitaan kaikki keinot ml.  jokin digitaalinen tai tekoälyratkaisu.

Mutta pääasia eli työllistyminen on työllisyysasteella mitattuna ennätystasolla. Pandemian käynnistyessä sen  ei olisi uskonut toteutuvan.

Mitä tulee hallitusta arvosteleviin puheenvuoroihin, niin olen kiinnittänyt erityisesti huomiota Helsingin Sanomien kirjoitteluun. Hesari linja on yksipuolisesti kritisoiva. Se arvostelee lähes päivittäin hallitusta ilman ymmärtäviä sävyjä,  joka saa epäilemään, ettei sitoutumattomuus olekaan lehden ohjenuora.

::::::::::::::::::::::::::

Talouteen kuuluu näinä aikoina myös koronapandemian vaikutusten arviointi. Siksi käsittelen sitä seuraavassa erikseen.

Käyttäisin tässä viittä näkökulmaa. Ensimmäinen on realiteettien taju, siis niiden tunnusomaisten piirteiden hyväksyminen, jotka voidaan vuorenvarmasti tai melko varmasti yhdistää tapahtuvaan kehitykseen. Tällaisia ovat esimerkiksi toteamukset, että ”omikronvirus on helposti leviävä” tai ”paras keino taistella koronaa vastaan on rokottautuminen”.

Toinen keskeinen ajattelutapa on,  että terveysturvallisuus käy kaiken edellä. On siis varmistettava, että mahdollisimman pieni osa saa tartunnan ja mahdollisimman pieni osa tartunnan saaneista päätyy sairaalaan, tehohoitoon tai menehtyy sairauteen. Talouden arjen toimivuus on tässä vaihtoehdossa väistyvä elementti.

Kolmas ajattelutapa on,  että ensisijassa pitää huolehtia arkisen elämän sujumisesta ja keskittyä vähemmän taudin totaaliseen torjuntana: ”täytyyhän ihmisten elää”. Tämä ajattelu sekoittuu usein tiettyjen toimintojen edunvalvontaan (esim. ravintolat).

Neljänneksi nostan päättäjien hapuiluin ristiriitaisten tietojen viidakossa. Asiantuntijuuden arvostus on kovassa kurssissa,  mutta samalla se on hakusessa myös asiantuntijoiden itsensä keskuudessa. Asiantuntijan on tärkeintä antaa  luotettava kuva, muutoin käsitys asiantuntijuudesta menettää uskottavuutensa. Ei voi oikeastaan sanoa, että ”en tiedä”. Mitä asiantuntijuutta se sellainen on! Päättäjän on siis arvottava tarjolla olevista vaihtoehdoista lähinnä totuutta oleva katsantokanta. Se ei voi perustua kapea-alaiseen (ei edes pelkästään terveysturvalliseen) näkökulmaan vaan kokonaisuuden hahmottamiseen,  haittojen ja hyötyjen sekoituksen ymmärtämiseen.  Päätöksentekijän epäkiitollisena tehtävä on toimia muurisärkijänä, erehtyjänä, pilkan kohteena ja - joskus – onnistujana.

Tarvittaisiin ymmärtämystä päättäjien vaikeiden haasteiden keskellä.

Viidenneksi asiaan liittyväksi näkökulmaksi nostan jälkiviisauden. Sanotaan,  että hallituksen koronapolitiikka on ”poukkoilevaa”, vaikka mielestäni pitäisi tähdentää itse taudin poukkoilua so. sen vaarallisuusasteen ja tartuntaherkkyyden vaihteluja. Tämä jälkiviisauden laji on erityisesti ”median tauti”. Media on aina oikeassa eikä sen tarvitse koskaan pyytää mielipiteitään anteeksi. Vain solvaukset tule karsia toimintatapojen joukosta. Tässä on kysymys neljännen valtiomahdin vallan arveluttavasta käytöstä tai suorastaan väärinkäytöstä.

Mitä jää jakojäännökseksi,  jos edellä olevat elementit tunnustetaan kokonaisuuden osatekijöiksi? Jäljelle jää optimismin ja pessimismin välinen  rajanveto. Optimisti näkee valoa tapahtumien ketjussa sielläkin,  missä pessimisti näkee pelkkää toiveajattelua.

 

maanantai 20. joulukuuta 2021

Pikkuporvari ja porvarin pöydästä putoavat leivänmuruset

 

”Kaikista kapitalismin tuotteista epämiellyttävin on pikkuporvaristo”. Näin lainaa Anna Kontula tuoreessa pikkukirjasessaan ”Pikkuporvarit: pohdintaa aikamme hengestä” (Into, 2021, 168 tekstisivua) Christopher Cauldwellia. ”Kirottu on, joka ei sitä pakene”, jatkaa Kontula lainaustaan. Annetaan ymmärtää, että pikkuporvari ei ole ”oikea ” porvari, vaan porvarin pöydästä tipahtelevia riiston murusia ”jakava” yksilö.  Tämä kuitenkin riittää pikkuporvarille, jotta hän  voi identifioida itsensä porvarilliseen järjestelmään.

Kontula sanoo suoraan, että hän keskittyy kirjassan ennen kaikkea – oman tulkintansa mukaan - pikkuporvarillisuuden kielteisiin ja vahingollisiin piirteisiin.

Tämä kirjoitukseni ei ole oikeastaan kirjakritiikki,  vaan omaa suhdettani pikkuporvaristoon Kontulan kirjan kautta peilaava subjektiivinen arvio.  Liioin en kuvittele perehtyneeni kirjan kaikkiin aspekteihin. Hämmentää jo etukäteen, voinhan olla tulkintoineni aivan väärässä. Lähtökohta on kuitenkin selvä: en katso kuuluvani johonkin puolittaiseen varjomaailmaan, ”melkein oikeaan”, minähän olen vain minä, kokematta tunnontuskia, mihin luokkaan kuulun! Mutta ehkä pelkään vain leimautumista vastenmieliseen pikkuporvariuteen!

Eikö tämä kaikki oikeastaan liity minua edeltäneen sukupolven – omien vanhempieni - kaipuuseen jostain paremmasta?  Määritelmän mukaan pikkuporvari ei ole oikeastaan päässyt yli välivaiheen kohti henkistä ja aineellista vaurautta, siihen johon on pyrkinyt.

Mutta entä jos kuulun niihin,  jotka ovat kokeneet onnistumisen tunteen (tai onnistumisen ongelman), joille taistelu paremmasta elämästä on ainakin ulkoisesti voitettu kanta. Vanha taistelu paremman elämän puolesta  on ”kaipuuta” herättävä muisto vain: otsasi hiessä on sinun leipäsi tienattava. Mikä on onnistumisen ongelma? Se on tila,  jota on tavoiteltu, ja jonka saavuttamisessa on onnistuttu, mutta silti jotain puuttuu.

Oikaistaan vähän.

Voisin sanoa, että koen siis tulleeni valmiiseen pöytään, enkä haalimaan murusia jostakin paremmasta. Riittää,  kun en tuhri sitä henkistä ja fyysistä perintöä,  jonka vartijaksi koen itseni laitetuksi.

Pikkuporvarin tavoite -  Kontulan mukaan - on päästä edes yksi pykälä korkeammalle, kohti  oikeaa porvarillisuutta, joka siintää kaukana yläpuolella. Samalla pikkuporvari identifioi uhkaksi yhden suuren pelon, putoamisen proletariaattiin. Onko tällainen henkilö siis kovasti elämänsä aikana säästänyt ihminen, joka on päässyt irti suurimmista köyhyyspeloista ja asettunut omaan pesäkoloonsa tuntien  olonsa pääsääntöisesti melko turvalliseksi,  vai onko pelko edelleen puserossa, että tästä livetään johonkin  epätoivottavaan tilaan?

Kontula myöntää, että pikkuporvariston määrittely perinteisen luokkakäsitteen kautta on hankalaa:  se on ikään kuin  sivupolku tai risteys  porvariston ja työväenluokan valtateiden rinnalla.   

Pikkuporvariston määritelmään vaikuttaa sen muuttuva luonne. Kontula vierastaa ajatusta käsityöläisten ja pikkuliikkeiden omistajien määrittämistä pikkuporvarillisuudeksi Marxin tapaan. Pikkuporvarillisuudelle onkin luonteenomaista vilkas liikkuminen muihin ryhmiin. Sosioekonominen asema mielletään väliaikaiseksi eikä sille siksi muodostu luokkaidentiteettiä.

Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että pikkuporvariston ”yhteiskunnallisen aseman jatkuva epävarmuus synnyttää kokemuksen elämästä taisteluna”, kuten Kontula toteaa. Uusi aika ja uudet teknologiat altistavat pikkuporvariston riskeille. Pikkuporvareilla on juuri sen verran omistusta, että ”on jotakin menetettävää”.

Kontula puhuu pikkuporvarillistumiseen sairastumisesta.  Itse näkisin jatkumon, jossa ihmiset ovat vaurastuneet vaiheittain aivan luonnollisella (terveellä) tavalla ja ovat tehneet niin kauan kuin edellytykset eteenpäinmenolle ovat olleet olemassa. Ihmisessä  tapahtuvaa pikkuporvarillista muutosta en sanoisi ”sairastumiseksi”. Kontulan oma ideologia on tässä taustalla, johon palaan.

Pikkuporvarillisuudelle  ominaisin sosioekonominen ryhmä on keskiluokka. Keskiluokkaiset ihmiset ovat viihteen ja urheilun suurkuluttajia. Ulkoiset tunnusmerkit ovat tärkeitä: kodin sisustus, lukuharrastus (viihde), TV:n katselu, ravintolassa syöminen….. Keskiluokkaa on kutsuttu uudeksi pikkuporvaristoksi. Näinä aikoina moni on pudonnut tai pelkää putoavansa keskiluokasta.

Ideologisesti pikkuporvarillisuus horjuu työväen ja alisteisen porvariston välimailla kuitenkaan sekoittumatta eliittiin.

Entä pikkuporvarit itse, miten he luokittelevat itsensä? Kontulan mukaan he kieltävät systemaattisesti luokkansa (”luokka-allergia”). Tosiasia lienee kuitenkin, että pikkuporvarit ajattelevat asemaansa suhteessa muihin luokkiin.

Kontula näkee ”luokattomuusajattelun” hyödyttävän rikkaita. Hän liittää ajattelun reaganismiin  ja thatcherismiin: luokista keskustelu ei ollut enää muodikasta. Taustalla on melkein kaikkien hinku kuulua keskiluokkaan, so. keskiluokkaa ei mielletä luokaksi lainkaan.

Luokattomuusjulistuksella on tietyt tarkoitusperät. Pikkuporvarillisuudessa ihminen hahmotetaan yksilönä eikä luokan osana. Kontulan tarjoaa selityksen: uusliberalismissa halutaan ihmisen pärjäävän omillaan ”irrallaan yhteiskunnan rakenteellisista ehdoista”. Luokan kieltäminen onkin tosiasiassa  luokkavallan käytön vahva väline!

::::::::::::::::::::::::::

Vaikka pikkuporvari kieltää luokan, haluaa hän erottua eliitistä (joka on saanut kaiken liian ”helposti”) ja alaluokasta (joka on moraalisesti ”arveluttava”). Hän siis haluaa yhteiskunnan arvostuksena tietyn statuksen. Kontula katsoo terveyden tavoittelun ja liikunnan kuuluvan pikkuporvarillisuuden pakettiin,  joka  yhdistää sen keskiluokkaan:  terve elämä terveessä kehossa!

Samalla periaatteella työteliäisyys kuuluu yleväksi koettuihin hyveisin.

Tärkeää pikkuporvarin kannalta on,  että hän pitää hajurakoa työväen luokkaan työteliäisyydellään ja muilta vaatimallaan työteliäisyydellä, mutta ei liian kanssa, sillä samaan aikaan  hänen pitää pitää puoliaan, jotta hänelle itselleen jää liikkumavaraa katsoa työväkeä ”nenänvarttaan pitkin”. Hiukan mutkikasta, mutta näin Kontula mielestäni näkee asian.

Kontula arvioi, että viime vuosituhannen loppu oli länsimaissa keskiluokan loiston aikaa. Yhä suurempi osa päätyi korkeakouluihin. Vastaavasti elintaso nousi. Keskiluokkaa odotti lupaava tulevaisuus. Muistan itsekin, kuinka1960-luku oli optimistisen odotuksen aikaa,  vaikka maailmalla jylläsi  kylmä sota. Ihmiset tunsivat,  että sosiaalinen ja henkinen turvallisuus parani. Oli jotain,  mitä odottaa.

Sittemmin kehitys hidastui ja palkat eivät enää nousseet entiseen tahtiin. Keskiluokka muuttui ekspansiivisesta liikkeestä etuja puolustavaksi liikkeeksi. Sosiaalinen koheesio heikkeni, samoin solidaarisuus.  Keskiluokan profiili vastareaktiona  terävöityi taistelun tiimellyksessä. Keskiluokan tuli myös näyttää keskiluokalta.  Vastaavasti pikkuporvarillisuus vahvistui.

:::::::::::::::::::::::::::

Kontula toteaa kirjansa loppusivuilla, että ”katalinta pikkuporvarillisuudessa on, että kukaan meistä ei ole sille immuuni”. Se vastaa niin moneen haluistamme: ahneuteen, henkiseen laiskuuteen  ja turvallisuuden ja hyväksynnän tarpeeseen.

Ymmärrän niin, että Kontula haluaa pikkuporvarien tajuavan sen, että heitä viedään kuin pässiä narusta. Että he irtautuisivat pikkusieluisuudestaan ja  ymmärtäisivät lokeroituneisuutensa. Tästä näkökulmasta pikkuporvarit ovat harhautuneet itselleen haitalliseen ideologiseen ympäristöön.  Kontula vasemmistoliiton kellokkaana pyrkii tavoittelemaan konsensusta pikkuporvariston keskuudessa, että he ymmärtäisivät etunsa ”kuulua joukkoon” eli tiedostaisivat asemansa.   Tähän liittyy Kontulan lohdullinen toteamus, että ”pikkuporvariston keskuudesta on noustu pikkuporvarillisuuden yläpuolelle”. Kontulan aivoituksissa pikkuporvarillisuus liittyy kapitalistiseen tuotantoon oleellisesti. Siten pikkuporvarillisuuden hillitseminen edellyttää kapitalismin hillitsemistä.

Kontulan kirja on pieni, mutta siinä on paljon pureskeltavaa. Sitä voi suositella niillekin, jotka eivät jaa Kontulan omaa ideologiaa. Olisiko siis yksi elämäntarkoituksista hahmottaa oma asemansa tässä hullunmyllyssä?

 

torstai 16. joulukuuta 2021

Vallankaappausyritys Capitolilla: hulluuden ja terveen järjen yhteentörmäys

 

Lähestytään Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen yksivuotispäivää, jota jotkut fanaatikot varmaan juhlivat.

Olen kirjoittanut lukuisia blogikirjoituksia viimeisten kuuden vuoden aikana Donald Trumpista. Kirjoitteluni alkoi jo ennen hänen ensimmäistä presidenttikauttaan. Palautan mieleen kokemuksiani ja vertaan tämän päivän tilanteeseen. Eipä tuo käsitys ole juuri muuttunut. Olin alusta lähtien äärimmäisen kriittinen Trumpia kohtaan.

Kas näin:  

”Trump ja Trumpin äänestäjät” 14.12 2015:

Trump kaivelee amerikkalaisten sielunelämän pimeitä syövereitä. Se demokratia ja suvaitsevaisuus, joka on luotu muutamien viime vuosikymmenien aikana on monien mielestä ikään kuin teeskentelyä. Miksi teeskennellä olevansa latinojen, mustien tai muslimien ystävä, jos kerran nämä ryhmät ovat lievimmässäkin muodossaan kiusallisia välikappaleita ja pahimmassa tapauksessa uhka hengelle. Trump vain kertoo kannattajien mielestä todelliset tunnot, joita osa tavallisista kansalaisista pitää hampaidensa takana, vaikka nyrkki taskussa puristuen.

Mutta onko asia näinkään? Hypoteesina esitän, että - yksinkertaistaen – oikean reunan äänestäjissä on kaksi puolta: toisen puolen nimi olkoon ”Trump” (kaikkine vainoharhaisine lisukkeineen) ja toisen puolen nimi olkoon ”amerikkalaisen demokratian perinne”. Osa ajattelee, että koetellaan demokratian kestokykyä, pannaan se kerta kaikkiaan ”Trumpin” kautta tulikokeeseen ja katsotaan, seuraako ”parannus”. Kun tämä koettelemus on viety riittävän pitkälle palataan hulluuden tieltä useita asteita demokraattisempaan suuntaan. Järjestelmälle halutaan antaa varoitus, joka sen pitäisi ottaa vakavasti.

Epäilen, että kuunneltuaan aikansa Trumpin epäuskottavia patenttiratkaisuja milloin mihinkin ongelmaan, hänen potentiaaliset äänestäjänsä rupeavat epäilemään mestarinsa ontoilta kuulostavia lausuntoja.

Pidän tätä todennäköisenä trendinä, mutta samalla esitän muista kirjoituksistani tutun epäilyn: itse demokratia on astunut suurten haasteiden eteen. On ilmestynyt ihmisiä, jotka haluaisivat lyödä nyrkin pöytään ja sanoa: nyt riitti! Tämä pääosin republikaaneista koostuva joukko kohdistaa arvostelunsa demokraatteihin, jotka saava kuulla olevansa ”kommunisteja”, tai ”viher-vasemmistolaisia”, tai ”kulttuurimarxilaisia”, tai ”liberaaleja” tai ”monikulttuurifanaatikkoja”  jne. He ovat ihmisiä, jotka - näin arvostelijat sanovat - kuvittelevat tietävänsä enemmän ja paremmin (ja usein he tietävätkin) kuin muut. Mitä enemmän he tietävät sitä enemmän heitä inhotaan. Mikä olisi vaihtoehto?

Sitä ei haluta tarkkaan määrittää. Miksi? Koska kukaan ei tiedä, mikä se on. Voidaan puhua epämääräisesti ”vapaudesta” tai ”valkoisen miehen liian suureksi käyvästä taakasta” tai ”ison valtion” vastenmielisyydestä. Vaihtoehtoa itse asiassa pelätään. Aavistellaan, että voidaan joutua ojasta allikkoon, mutta sitä ei haluta sanoa ääneen.

Kommentti 15.12.2021:

Havaitsen,  että tuolloin vuonna 2015 hentoisesti odotin järjen voittavan ja ihmisten pelästyksissään palaavan kansanvallan pariin. Jotkut Trumpin kannattajat  tekivätkin täyskäännöksen, mutta liian harvat. Trumpin mielipuolisuus valtasi himokannattajien mielet ja tilanne ajautui kaaokseen.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

”Amerikka tänään  - vihan ja verilöylyn lähteillä” 24.2.2021:

Koko Trumpin presidenttikausi oli vihaa ja väkivaltaa ennakoiva.

Vuonna 2016 Trump ei ollut muun republikaanijohdon suosiossa. Trump raivasi tiensä presidenttiyteen solvaamalla muita ehdokkaita ja tarttumalla propagandistisin  iskulausein sellaisten ihmisten kannatuspotentiaaliin, jotka eivät kelvanneet muille. Jo tuolloin republikaaniset kilpailijat syyttivät Trumpia huijariksi ja patologiseksi  valehtelijaksi. Eräskin vertasi Trumpin hyökkäävyyttä pitbulliin.

”Yhdysvaltain verilöyly loppuu tässä ja nyt”, julisti Trump heti kautensa alussa. Tosiasiassa silloin se vasta alkoi.

Jo tilaisuuksissa,  jossa taisteltiin republikaanien presidenttiehdokkuudesta  Trump kehotti väkivaltaan ei-valkoisia kutsumattomia vieraita kohtaan: ”Hakatkaa hänet! Hakatkaa. Maksan oikeudenkäyntikulunne”.  

Trump oli suurempi kuin republikaaninen puolue. Trump murskasi oman puolueensa vastustavat tahot ja suoritti puolueen vihamielisen valtauksen.  Republikaanit nimenomaan menettivät puolueen Trumpille. Se tapahtui yllättävän kätevästi  valitsemalla Mike Pence puolueen establishmentista varapresidentiksi. Johto nieli nöyryyttävän tappionsa.

Trumpin kannattajiin lukeutui valkoisen ylivallan, uusnatsien  ja klaanilaisten ryhmiä. Mielenkiintoista on tietenkin,  miten lähelle Trump tuli näitä tahoja neljän vuoden aikana. Trump ei missään vaiheessa uskottavasti irtisanoutunut ääriryhmien tuesta.

Kommentti 15.12.2021:

Mike Pence on tyypillinen sellaisen republikanismin edustaja,  joka riensi  liput hulmuten puolustaman hulluutta, mutta lopulta äärimmäisessä tilanteessa kuunteli järjen ääntä ja ryhtyi demokratian pelastajaksi, kun hän Trumpin käskyn vastaisesti ei keskeyttänyt vaalituloksen vahvistamista.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tänään 17.12.2021?

Iäisyyden kestävät oikeudenkäynnit Capitolin valtaajia vastaan  jatkuvat. Huomio on kiinnittynyt siihen, miten kauan Trumpilta meni ennen kuin hän suostui komentamaan valtaajat ulos kongressitalosta (tarkalleen ottaen 187 minuuttia/HS 15.12.2021). Sitä ennen  häneen vetosivat monet presidentin läheiset henkilöt, jotta hän luopuisi hullusta yrityksestään kaataa rehellisesti pidettyjen vaalien tulos. Trump 1) yritti keskeyttää äänten laskennan ja korvata demokraattien valitsijamiehet omilla kannattajillaan,  2) yritti osoittaa valheellisin perustein,  että äänet on useissa osavaltioissa laskettu väärin sekä 3) yritti käännyttää amerikkalaiset toisiaan vastaan ikään kuin sisällissodan hengessä.

Hesarin artikkelissa 15.12.2021 (Pekka Mykkänen: ”Trump antoi mellakan jatkua tunteja”) kertoo paljastuneissa  sähköposteissa,  kuinka Trumpia aiemmin innokkaasti tukeneet avustajat heittäytyivät poikkiteloin ja vaativat presidenttiä pysäyttämään kongressin valtaus. Eivät he olleet  oikeastaan takinkääntäjiä, he pelkäsivät oman asemansa puolesta: hulluntöistä oli tehtävä loppu ennen kuin puolue kärsii kohtalokkaita vaurioita.

Kuvaavaa on,  että ensisäikähdyksestä selvittyään kannattajat ja avustajat ryhmittyivät uudelleen Trumpin taakse väittäen kongressin valtaajia valheellisesti vasemmistolaisiksi. Paljastavaa on Trumpin oman pojan vetoomus presidentille, jossa hän sanoo,  että nyt mennään liian pitkälle: teko (kongressitalon valtaus) ei siis sinänsä ollut tuomittavaa,  vain  sen voimakkuusaste ja väkivaltaisuus oli liikaa. Kaikki avustajat olivat ripustautuneet valtaan,  joka oli riippuvainen ”hallitsijan” suopeudesta. Capitolilla oli meneillään vallankaappausyritys, joka valkeni läsnäolijoille noiden 187 minuutin aikana.

Yksi asia oli kiistattoman selvä:  presidentti oli yllyttänyt joukkoja menemään Capitolille eikä tahtonut millään perua puheitaan,  vaikka näki väkivaltaisen rynnäkön.

Yksi avain sen ymmärtämiseksi, miksi Trump menestyy edelleen gallupeissa on,  että hänen sokeutuneet ja kuuroutuneet kannattajansa ovat myyneet itsensä Donald Trump-aatteelle kuvitellessaan saavansa henkilökohtaista etua. Samassa tahdissa heidän uskonsa kansanvaltaan on romahtanut. Sokeeraavinta on, että pettymys demokratian toimivuuteen on niin räikeästi pettänyt maassa,  jossa demokratia oikeastaan syntyi. Mitä tästä kaikesta olisivat sanoneet ”kansakunnan isät” ( Founding Fathers), entä Alexis de Tocqueville?

Koko prosessista jää käteen totuuden räikeä alennusmyynti.  Valheet ja salaliittoteoriat rehottavat eikä niiden pysäyttäjää tunnu löytyvän. Huomattava osa kansalaisista on luovuttanut maailmankuvan muodostamisen Donald Trumpille ilman minkäänlaista kritiikkiä. 

 

 

 

 

tiistai 14. joulukuuta 2021

Skandinaavinen hyvinvointimalli vai uusliberaali vallankumous?

 


Helsingin Sanomissa oli 30.11.2021 Sixten Korkmanin kolumni ”Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan”, jossa hän kritisoi tätä 1980-luvun ”vallankumousta”. Hän kuvailee lyhyesti ns. skandinaavisen mallin suhdetta tähän läntisen maailma erääseen valtavirtaan, uusliberalismi-nimiseen ilmiöön. Korkman toteaa, että Skandinavian maat eivät koskaan lähteneet läheskään täysillä uuteen (muoti-)trendiin, joskin talouselämän puolelta sillä oli vankka kannatus.

Oleellista on se,  että uusliberalismi yritti selittää  maailmaa talouden lähtökohdista.  Muitakin lähestymiskulmia toki on.  Silmiin sattui Tarja Filatovin itsenäisyyspäivän blogikirjoitus, jossa hän osui mielestäni naulan kantaan: ”Olen usein sanonut, että EHKÄ sittenkään suomalaisen yhteiskunnan suurin haaste ei ole talous, vaan sosiaalisen eheyden säilyttäminen. Tänään en sano enää ehkä. Olen täysin vakuuttunut siitä, että yhteiskunnallinen koheesion rakentaminen on tärkein haasteemme. Runoilija Markku Into sivusi aihetta kerran,  kun häneltä tivattiin mikä on elämäntarkoitus: ”Ehkä se on sitä,  että löytää itsensä kaiken tämän sekamelskan keskeltä - ja sitten toisen ihmisen”.

Yhteiskunnallisen koheesion rasitteena on yhtenäiskulttuurin  rapautuminen. Sitä ei enää entisessä laajassa mielessä ole, eikä se ehkä ole enää relevanttia nykypäivänä. Kysymys onkin siitä,  että irtautuessamme yhtenäiskulttuurista välttäisimme siihen sisältyvän aidosti ehjän särkemisen.

Professori emeritus Risto Harisalo vastaa Korkmanille (”Mikään aate tai ideologia ei voi luvata ihmisille onnea”, HS 5.12.2021), jossa hän teoretisoi erilaisilla talousfilosofioilla opponoiden samalla Korkmania. Minulle jää kuva,  että hän puhuu ohi Korkmanin viedessään teeman teoretisoinnin viidakkoon. Korkman puhuu aidasta ja Harisalo aidan seipäistä. Palaan Harisaloon vielä.

Aluksi pitäisi määrittää,  mitä tarkoitetaan uusliberalismilla. Korkman viittaa sen sisältöön sanoessaan, että ”se on nähty matalien verojen ja tehokkaan talouden sekä yksilön vapauden tyyssijana”. Korkman kysyy retorisesti: ”Olisiko tuo malli pitänyt omaksua myös Pohjoismaissa”? Korkmanin mielestä ei. Tärkeää on todeta, että uusliberalismi suhtautuu kielteisesti laajaan valtion vastuuseen.

Entä miten itse olen määrittänyt uusliberalismin kirjoituksissani?  Blogikirjoituksessa ”Kun uusliberalismi ja oikeistopopulismi kohtasivat” (20.5.2016) totesin seuraavasti:  ”Jotkut ovat luopuneet uusliberalismi-käsitteen käytöstä, koska sitä voidaan käyttää melkein missä merkityksessä ja missä talouspoliittisessa yhteydessä tahansa. Usein sitä käytetään haukkumasanana. Työvälineenä uusliberalismi on kuitenkin aivan relevantti käsite, kunhan se määritellään kunnolla. Kirjassaan ”Euroopan radikaali oikeisto”  Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo rajaa uusliberalismin seuraavasti: ”…..poliittisen taloustieteen teoria, jonka mukaan ihmisten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää vapauttamalla yksilön yritteliäisyys ja osaaminen sellaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä, jota määrittävät vahva yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa. Käytännössä tämä on merkinnyt talouden sääntelyn purkamista, yksityistämistä ja valtion vetäytymistä sille aikaisemmin kuuluneista tehtävistä”.

Ja edelleen kirjoitustani referoiden:

”Uusliberalismi yhdistetään lähes aina poliittiseen oikeistoon. Siksi on syytä käsitellä oikeistoradikaaleja liikkeitä osana suurempaa kokonaisuutta. Olen itse joissakin yhteyksissä pohtinut uusliberalismin ja konservatismin keskinäistä suhdetta. Olen ollut näkevinäni, että Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vallassaoloaikana varovainen konservatismi sai väistyä ja sijalle tuli aggressiivinen uusliberaali suuntaus. Portteja uusliberalismin suuntaan avasivat nimenomaan Thatcher ja Reagan.”

Miten Korkman arvioi uusliberalismin menestystä kolumnissaan? Hän vertaa neljää angloamerikkalaista maata Yhdysvallat, Britannia, Australia ja Kanada neljään Pohjoismaahan (pl. Islanti). Veroasteen hän toteaa olevan alhaisempi anglosaksissa maissa (10 prosenttia). Tuotanto henkeä kohden sen sijaan on Pohjoismaissa hieman korkeampi.

Korkman haastaa oletuksen, että matala verotus on talouden tehokkuuden ja tulotason kannalta etu. Lieneekin niin, että verotuksen haittavaikutukset ovat pienemmät kuin on oletettu. Tämän myös vahvistavat OECD:n tilastot. Matalan verotuksen maat eivät yllä muita korkeampaan tulotasoon.

Hieman varovaisesti suhtaudun Korkmanin väitteeseen, että vertailukelpoiset veroasteet ovat Pohjoismaissa tilastoituja alempia verotuksen erilaisen rakenteen takia. Hän viittaa tässä Jukka Pekkarisen informaatioon Talouselämä-lehdessä 16.10.2021.  En pysty myöskään osoittaman vääräksi Pekkarisen näkemystä, mutta epäilen että kaikkia muuttujia ei monimutkaisessa yhtälössä ole huomioitu. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että Pohjoismaiden veroasteet arvioidaan pikemminkin liian korkeiksi kuin mataliksi.

Pohjoismailla on myös etuna veropanostukset koulutukseen ja sosiaaliturvaan, joilla varmistetaan yksilön saama hyöty työuraa varten.

Lista täydentyy taloudellisen eriarvoisuuden vähäisyydellä tai kohtuullisuudella Pohjoismaissa, skandinaavisella luottamuspääomalla, jossa  luottamus instituutioihin ja ihmisiin  on verrattomasti korkeammalla tasolla kuin anglosaksisissa maissa ja Pohjoismaiden korkeilla sijoituksilla  onnellisuustutkimuksissa vuodesta toiseen.

Korkman viittaa Freedom Housen arvioihin, joiden mukaan ihmisen vapaus toteutuu Pohjoismaissa paremmin kuin missään muualla. Säännöt eivät – päinvastaisista väitteistä huolimatta - kahlitse vaan luovat mahdollisuuksia toimia, elää ja olla vapaammin kuin muualla.

Toki Suomella on ollut vastoinkäymisiä Korkmanin esiin nostamilla mittareilla. Suurin ongelma lienee menestyksekkään teollisen toiminnan ja palveluliiketoiminnan kärjen kapeus. Nokian tunnetut vaikeudet, Venäjän kaupan romahtaminen, digitalisoitumisen vaikutukset paperiteollisuuteen  ja väestön ikääntyminen ovat pääsyitä talouden anemiaan 2010-luvulla,  ei pohjoismainen järjestelmä, koska Suomi näyttäisi muista Pohjoismaista poiketen  jäävän osin yksin haasteineen.

Markkinafundamentalismin ja verohelvetin vastakkainasettelussa Suomi on selvinnyt vähintään kohtuullisesti.   

Risto Harisalo ”vastineessaan” teoretisoi sen,  minkä Korkman konkretisoi. Tietenkään mikään oppi tai ideologia ei sellaisenaan tuo leipää tai onnellisuutta,  mutta se,  millä tavoin aatteet konkretisoidaan, tuo.

Harisalon moitteen siitä,  että Korkmanin uusliberalismin määritelmä  jää ohueksi,  allekirjoitan. Siksi määritin itse ideologian tarkemmalla tasolla yllä.

Harisalo yrittää heikentää thatcherismin ja reaganismin kuvaa tehokkaina yksityistäjinä sillä,  että kumpikaan ei pystynyt heikentämään valtion asemaa numeroin mitattuna. Tästä syntynee  kiistaa: ainakin Reagan laski rutkasti ylimpiä marginaaliveroprosentteja (ensin 50 prosenttiin, sitten 28 prosenttiin). Oleellista on kuitenkin se,  että retoriikassaan ja propagandassaan molemmat yrittivät pienentää valtiota.

Harisalon mukaan uusliberalismia paremmin talouden kehitystä kuvaa neoklassinen (uusklassinen) talousajattelu. Se kattaa myös Korkmanin käyttämän markkinafundamentalismin käsitteen.  Useita uusklassisen talousteorian  taustaolettamuksia pidetään kuitenkin virheellisinä. Paul Krugmanin (Wikipedia): mukaan ”uusklassisessa taloustieteessä kaikki makrotalouden mallit täytyy rakentaa mikrotalouden perusteista, joissa on oletuksina täydellisen rationaaliset toimijat ja markkinat”. Tämän ”tehokkaiden markkinoiden teorian” mukaan markkinat hakeutuvat automaattisesti tasapainoon ilman erillisiä tasapainotustoimia. Korkeasuhdanteessa ja matalasuhdanteissa markkinat osaavat itse tasapainottaa itsensä. Harisalon kannattaman uusklassisen (tai chicagolaisen koulukunnan) mukaan ihmisen käyttäytymistä ohjaa siis rationaalisuus. Moni asettaa tämän kyseenalaiseksi.

Kovin teoreettiselta kuulostaa Harisalon ajatuskulku, kun hän sanoo, että  ”ne,  jotka tänään ansaitsevat vähän,  ansaitsevat todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa paljon enemmän”. Uskooko hän itsekään tällaiseen kaavamaiseen ajatteluun? Harisalo saa minut ymmälle: ”voisi olla hyvä miettiä sellaista politiikkaa, joka mahdollistaisi tulojen kasvun kaikille”. Hieman tulkiten meillä on jo sellainen malli, pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli, jota on toteutettu hyvällä menestyksellä kymmenien vuosien ajan!  Tähänhän Korkmankin perustaa arvionsa.

Harisalo vierastaa kaikkea valtion puuttumista ja näkee ”valtion valintojen” olevan syynä taloudelliseen epätasa-arvoon. Siinä meillä todellinen liberaali, etten sanoisi uusliberaali!

Uusliberalismi on näinä aikoina jo hieman väljähtänyt ideologia, vaikka jättikin jälkensä läntisiin yhteiskuntiin. Itse asiassa varsinkin Yhdysvalloissa on jo pidempään ollut nousussa oikeistosuuntauksen vastaliikkeenä vasemmistolainen liike,  joka varsinkin demokraattipuolueessa on saanut vakaan aseman. Valtion halutaan ottavan vastuuta entistä enemmän yhteiskunnallisesta  kehityksestä Skandinavian tapaan.

 

 

 

perjantai 10. joulukuuta 2021

Media - vallan vahtikoira vai itseriittoinen vallankäyttäjä?

 

 

Meille on opetettu, että lehdistö (tai media) on neljäs valtiomahti,  niiden kolmen muun ollessa (1) lakia säätävä valta, (2) toimeenpanovalta  ja (3) tuomiovaltaa käyttävä oikeuslaitos. Ihanteellisesti tämä yhdistelmä toimii, kun media tutkii valtiomahtien päätöksenteon onnistumista ja arvioi sitä mahdollisimman objektiivisesti.

Mutta miten on median itsekritiikin laita? Anteeksipyyntöjä ei ole kuulunut erehdyksen sattuessa. Ollaan siis oltu oikeassa, ja mitäpä sitä oikeassa olemista pyytelemään anteeksi. Media voittaa aina,  kun sen jälkiviisaus on sisäänrakennettu uutisointiin. Seuraava aamu on aina edellistä iltaa viisaampi.

Viime aikoina olen pohtinut median tehtävää vallan vahtikoirana. En kuitenkaan sen takia,  etten hyväksyisi median kritiikkiä, joka kohdistuu vallanpitäjiin, siis esimerkiksi poliitikkoihin.  Kiinnittäisin huomiota kuitenkin median pyrkimykseen tavoitella ”omaa” itseriittoista valta-asemaa. Ei siis enää riitä, että medialla on julkisuuden henkilöitä ja instituutioita valvova tehtävä esimerkiksi tutkivan journalismin avulla. Sillä on tulkintani mukaan omia valtapyyteitä yli ja ohi vallan vahtikoiran tehtävien. Tämä kannanotto vaatii selitystä!

Media on omaksunut roolin , jossa se ei enää pelkästään reagoi tapahtuneeseen vaan rakentaa omannäköistä julkisuuskuvaa itsestään ja ympäristöstään. Käyttäytyminen horjahtelee usealla erilaisella  tavalla: ensinnäkin palstatilan määrä on usein aivan suhteeton itse aiheen tärkeyteen. Toiseksi sensaatiot jäävät elämään omaa elämäänsä. Sen huomaa siitä,  että kirjoittelua ei lopeteta ennen kuin aihe on lypsetty kuiviin, eikä sittenkään. Tämä ilmenee myös siten,  että käytännössä samoja uutisia julkaistaan lukuisia kertoja uudelleen,  vaikka niissä vain kerrataan  jo aiemmin kerrottua. Aiheen ja otsakkeen myyntiä jatketaan niin kauan kuin sillä otaksutaan säilyvän myyntiarvoa.

Otan esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin kohtelun. Auta armias,  jos jäät virheestä kiinni, sinua nutistetaan niin kauan,  että heikkohermoisempi pyytää vapautusta tehtävästä, johon on kovasti joskus pyrkinyt.  En pyri mitätöimään Marinin virheitä, mutta yritän eritellä,  mistä kaikista osista kritiikki häntä kohtaan  kumpuaa. 

Yksi näkökohdista on ideologinen. Porvarilehdistössä ja -mediassa vasemmistohallitus saa harvakseltaan ruusuja, jos ollenkaan , mutta risuja sitäkin enemmän. Esimerkiksi ”sitoutumattomasta” Helsingin Sanomista on vaikea löytää pääkirjoitusta,  jossa suhtauduttaisiin myönteisesti hallitukseen.  Toisaalta on muistettava,  että  kritiikki kohdistuu ja on kohdistunut osittain myös pääministeri-instituutioon ja pääministerin henkilöön. Tästä osansa ovat saaneet Aleksander Stubb ja Juha Sipilä.

Toinen näkökohta: Marin itse sanoo,  että hänen persoonansa herättää vastustusta joissakin tahoissa eikä hän luultavasti mahda sille itse kovinkaan paljoa. Tätä on vaikea sekä kieltää että selittää, mutta siinä on vinha perä.

Kolmas näkökohta: Skuupeista vallitsee kova kilpailu. Iltapäivälehtien levikkitaistelu vaatii uhrinsa.

Neljäs näkökohta: Taistelua käydään myös eri kanavien toimittajien kesken. Kuka tahansa haluaisi olla oman aikansa Leif Salmen, joskaan ei välttämättä samanlaisin ideologisin painotuksin,  kuin mitä  Salmenilla oli. Keinot vain ovat vuosien saatossa muuttuneet räikeämmiksi. Sankaritoimittajat yrittävän luoda itselleen tilaa: saattaahan sitä ylentyä ykköskommentaattoriksi jossakin aviisissa.

::::::::::::::::::::::::

Jostakin syystä sensaation tavoittelun myötä tekstivolyymit ovat vain kasvaneet. Mikään ei ole riittävästi ja kohtuu on liian vähän. Esimerkiksi Marinin kohdalla tämä on merkinnyt palstamäärien räjähdysmäistä kasvua. Kolme täyttä sivua ei ole enää mikään maksimimäärä yhdessä iltapäivälehden numerossa yhdestä henkilöstä. Ei kuitenkaan riitä, että iltapäivälehdet ovat lisänneet revittelykirjoittelua. Sama ilmiö on nähtävissä esimerkiksi asialliseksi luullussa Helsingin Sanomissa.

Kolumnien ja uutisten kirjoittajien kilpailijoina ovat some-ketjut, jotka asettavat riman härskiydessä aivan omalle tasolle. Muutos on tapahtunut vaivihkaa. Usein on kysymys pelkästä räksytyksestä. Mikään muu ei enää herätä vastakaikua kuin ylilyövä sanailu somessa.

Lukijat tietenkin ratkaisevat: niin kauan kuin tirkistely säilyttää vetovoimansa,  niin kauan jatkuu otsakepiehtarointi.  Etevimmät osaavat muokata todellisuutta sellaiseksi,  että vääristellystä totuudesta ei jäädä kiinni. Se on oma taiteenlajinsa.

Voiko kansanvaltainen järjestelmä säilyttää asemansa, jos päättäjiin kohdistetaan niin kovaa arvostelua, että paras päättäjäaines ryhtyy kriittisesti harkitsemaan yleensäkin politiikkaan osallistumista?  Juha Sipilän ”tunnustus” kusitolppana olemisesta ei ole kaukaa haettu, mutta eihän ollut poliittisesti viisasta sanoa noin, eihän? Median ”päätöksentekijän” rooli sekoittuu todellisten päätöksentekijöiden roolin kanssa niin pitkälle, että rajojen hahmottaminen muodostuu yhä vaikeammaksi tehtäväksi. Suostuako valmiiksi pureskellun tarinan kritiikittömäksi kuluttajaksi vai vieläkö jaksetaan pyrkiä objektiiviseen totuuteen kaiken koetun jälkeen?  Kyynistyyhän sitä vähemmästäkin. Nykyisin kai ajatellaan,  että vakavasti asioihin perehtyvän kannalta saippuavaahdon sietäminen on se hinta,  joka meidän on maksettava uutis/viihdejanostamme.

Korona on paljastanut uutisoinnin epäreiluja piirteitä enemmän kuin mikään muu viime vuosina. On tehty henkilö- ja mediakohtaisia ennätyksiä jälkiviisauden lajissa.  On selvää, että pandemian ennusteissa on yksi jos toinenkin tehnyt virheitä, niin ennalta arvaamaton on taudin kulku ollut. Syytökset ovat sinkoilleet milloin kenenkin päälle. Ihan viime aikoina ovat yleensä viileät alan ammattilaisetkin  ottaneet yhteen keskuudessaan. Olisin melko varovainen kovin suoraviivaisten johtopäätösten teossa.

Media turhautuneisuudessaan on jakanut korvapuusteja melko ohuella tietopohjalla,  kertoen – yleensä jälkikäteen - mitä olisi pitänyt tehdä. Melko pienet sattumukset laukaisevat paniikkireaktion,  jossa suhteellisuudentaju karkaa käsistä. Onko kaikella välirahansa? Kohtuudellakin.

Olenko nyt tyytyväinen,  kun sain yksipuolisesti varata itselleni oikeuden asettua poliitikkouhrin asemaan?

 

 

 

keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Demokratisoituminen on hyvä asia – demokratia ei niinkään?

 

 

Sanotaan, että demokratialla menee maailmalla huonosti. Tukholmassa päämajaansa pitävä kansainvälinen demokratiainstituutti  ”Idea” näyttää vahvistavan tämän tuoreessa raportissaan. Raportti perustuu 150 maan tietoihin vuodesta 1975 lähtien.

Raportista käy ilmi, että autoritariset valtiot ovat pandemian aikana lisänneet kansalaistensa painostamista. Demokratiatilanne maailmalla on kuitenkin keskipitkässä historiallisessa katsannossa  parantunut. Nyt autoritaarisissa valtioissa asuu 35 prosenttia ihmisistä,  kun vuonna 1975 heitä oli 61 prosenttia. Pidemmällä aikavälillä on demokratiakehityksessä siis edetty, mutta aivan viime aikoina on koettu takaiskuja.  Tästä osoituksena  taantuvien demokratioiden määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa (neljäsosaan maapallon väestöstä). Pandemia on tuonut näkyville piileviä demokratiavajeita ja lisännyt paineita populistiseen ja autoritaariseen suuntaan.

”Idean” pääsihteeri Zamora toivoo vastalääkkeenä demokratian  rohkaistumista uudistumiseen. Totta onkin,  että demokratiaa uhkaa tottumus, väsähtäneisyys ja uusien aggressiivisten haasteiden kohteeksi joutuminen.

Taantuvista demokratioista voidaan nostaa esille ”vanhat tutut” Puola ja Unkari. Nyt seuraan liitetään Slovenia, eikä Balkanilla (Serbia!) myöskään ole hyvä tilanne. Huono kehitys on nähtävissä monissa suurissa valtioissa , kuten Brasiliassa, Venäjällä, Turkissa, Kiinassa, Intiassa… Yhdysvallat oirehtii sekin arveluttavalla tavalla.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Mistä osittain tapahtunut demokratian taantuva kehitys aivan viime aikoina johtuu? Yritän hakea seuraavassa apua tai edes joitakin vinkkejä Alexis de Tocquevillen historianfilosofiasta.   Ranskalainen Alexis de Tocqueville kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvun alussa ja kirjotti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa”, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1835 (toinen osa 1840). Lähes 700-sivuinen kirja jakautuu teemoihin ja teemoittain sitä kannattaa myös lukea. Silloin siitä saa eniten irti. Kirjassa vertaillaan mielenkiintoisella tavalla Yhdysvaltain olosuhteita Euroopan vastaaviin.  De Tocqueville on lähtökohdiltaan aristokraatti ja siksi hän vertaa demokratiaa aristokratiaan. Ajattelin luodata Tocquevillen ajattelua noista 1800-luvun alkupuolen päivistä tähän päivään.

Mielenkiintoinen ulottuvuus hänen ajattelussaan on vaurastumisen ja demokratian välinen suhde. Tocqueville toteaa: ”Tasa-arvoisuus suo kaikille kansalaisille jonkin verran varoja, mutta myös estää ketään saavuttamasta erityisen mittavaa varallisuutta”. Hän jatkaa samasta aiheesta: ”On helposti pääteltävissä, että kunnianhimo on väkevämpää olojen tasa-arvoistumisen aikana, mutta heikkenee, kun oloista tulee täysin tasa-arvoisia”.

”Demokratisoituminen” (siis prosessina) on Tocquevillen määrittelyn mukaan siunauksellista, mutta demokratia ”täyteydessään” latistavaa. Yksi tulkinta voisi olla, että nykyajan liberaalissa demokratiassa saavutimme ”hetki sitten” juuri tuon täyteyden tilan: 1990-luvulta 2000-luvun alkuun moniarvoinen demokratia näytti ehkä parhaat puolensa tai ainakin se näytti voittavalta hevoselta yhteiskuntajärjestelmien kilpajuoksussa. Täydellisyydestä ei voi olla tietenkään puhettakaan. Historia ei loppunut tälläkään kertaa.

Voisi kuvitella, että nykypopulismissa – sen kannattajien toimesta - ylevän sankarin ”aristokraattista” viittaa sovitettaisiin  autoritäärisen demokraatin harteille. Autoritäärinen persoona ajaa ylpeydellä  ylemmyydentuntoisesti kansakunnan asiaa. Tästä on olemassa eriasteisia vaihtoehtoja, Miklos Orban, Donald Trump, Vladimir Putin ja Marine Le Pen muutamia  mainitakseni. Kaikille heille on ominaista aristokraattinen herkkähipiäisyys, suunnaton oikeassa olemisen tarve, ja eräänlainen messiaaninen lähetystehtävä.

On helppoa erottaa Tocquevilleläinen aristokratia nykyajan populistisista suuntauksista jo pelkästään sillä perustella, että nykyautoritäärisyys on nousukasmaista, siltä puuttuu de Tocquevillen näkemä  aristokratian ylevä historiallinen luonne ja syvyys. Se on vulgääriä päivänpolitiikkaa. Toista on aristokratiassa: aristokraattinen yhteiskunta sinällään estää populismin toteutumisen: siinä on ikään kuin sisäänrakennettu hienostunut este. Ihmiset ymmärtävät rajansa. Mutta, mutta….miten rajojen ymmärtäminen luetaan? Merkitseekö se rajoitteita sosiaaliselle koheesiolle,  jonka koemme demokratian hyveeksi.

Voisivatko demokratian parhaat piirteet  edustaa uudelleensyntynyttä ja uudistunutta,  ylevää  aristokratiaa?Demokratisoituminen on symbolisoinut koko kansakunnan ”aristokratisoitumista”, sen tasa-arvoista vaurastumista. Eliitti ei ole enää pelkästään rikkaita koskeva määrite, vaan on historiallisessa katsannossa levinnyt useisiin kansankeroksiin.  Kulta-aikaa kesti kuitenkin vain hetken. Globalisaatio, jonka avulla vaurastuminen on levinnyt ainakin osiin kehittyvää maailmaa,  on pysäyttänyt demokratisoitumiskehityksen kehittyneissä maissa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kanavalehden numerossa 6/2020 demokratian itsepuolustusta käsittelee dosentti  Aarne Mattila artikkelissa  ”Demokratian pitää taas ryhmittyä itsepuolustukseen”. Hän käsittelee demokratiaa sekä kansainvälisinä että kansallisina rakenteina.  Yksi nykymaailman ratkaisemattomia kysymyksiä on suurten kansainvälisten organisaatioiden (YK, Maailmanpankki, IMF, WHO …..) huono sopeutuminen nykymaailman toimintaperiaatteisiin. Mattila sanoo niiden rakentuneen erilaiseen maailmaan,  kuin missä nyt eletään ja on tietenkin tässä oikeassa.

Mitä seuraamuksia tällä kaikella on demokratian toteutumiselle? Mattila esittää liberaalidemokratioiden toimintamekanismien joustavoittamisen vaihtoehtona melko suoraviivaisesti autoritaarista järjestelmää ”Kiinan tapaan”. Toiseksi vaihtoehdoksi Mattila esittää Venäjän, Turkin ja Unkarin malleja. Molemmissa järjestelmävaihtoehdoissa jyrkät muutokset näyttävät olevan kivuttomammin toteutettavissa kuin liberaaleissa demokratioissa. Monissa autoritaarisissa järjestelmissä  on rakennettu nipin napin päivänvalon kestävä  ”demokraattinen kate” kansakunnan halujen ja toiveiden päälle.

Kysymys on siitä,  pystyykö autoritaarisen järjestelmän suoraviivaisuus ja tehokkuus peittämään järjestelmään väkisinkin sisältyvät kansanvallan puutteet ja hyväksyvätkö kansalaiset demokratiavajeet. Luonnollisesti on ihmisiä,  jotka myös periaatesyistä vastustavat demokratiarajoitteita ja heitä saattaa olla lisääntyvässä määrin, kun autoritaarisista käytännön toimista saadaan näyttöä.

Tietenkin on kysymys myös esimerkiksi EU:hun kuulumisen typpisistä sitoumuksista. Kuinka kauan läntiset liberaalit demokratiat sietävät järjestelmärikkureita ja hyväksikäyttäjiä?  Rahanjakomekanismeihin sisältyy mahdollisuus painostaa tottelemattomia demokraattisten prosessien vahvistamiseen, mutta EU:n yhtenäisen kannan läpivienti voi tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia. Se lienee kuitenkin välttämätöntä ajan mittaan.

Selvää on, että edellä Mattilan kuvaamat työelämän ja sosiaalisten linkitysten muutostarpeet ovat ilmeiset. Uudessa järjestelmässä (jos järjestelmästä voidaan puhua) tulee olla kaksi lähestymistapaa, kansallinen ja kansainvälinen (johtuen yleisestä globalisoitumisesta ja valtavista pääomamarkkinoista). Käyttöön otettavan järjestelmän tulee perustua poliittiseen päätökseen, työmarkkinajärjestöt eivät siihen pysty.

::::::::::::::::::::::::::::

Voisiko ääripäiden väliltä löytää kompromissin? Markku Kuisma mainitsee kirjassan ”Rosvoparonien paluu” esimerkkeinä vastuullisista kapitalisteista Gutzeitin, Herlinin, Rockefellerin (?). Voisin lisätä tähän aivan tuoreen esimerkin: Supercellin johtajat. Mitähän de Tocqueville sanoisi heistä? Jotain ihailtavaa tähän sisältyy: onnistujat muistavat taustansa. Onko vihdoinkin nähtävissä edes häivähdys ylevästä demokratiasta, ”demokratian aristokratiasta”.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tocqueville ikään kuin ironisoi tulevaisuudessa häämöttävää skandinaavista mallia todetessaan, että kunnianhimo vähenee yhteiskuntaolojen saavuttaessa suuren tasa-arvoistumisen asteen. Tästä syntyy helposti suuri erimielisyys, koska monet – minä heidän joukossaan - ovat juuri päinvastaista mieltä: demokratia nimenomaan mahdollistaa kunnianhimon täyttymisen? Tocquevillen mielestä taas tasa-arvo kypsässä vaiheessa flegmatisoi yhteiskuntaa ja ihmisiä. Nämä ovat juuri nyt ajankohtaisia kysymyksiä taisteltaessa hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.