Suomi irtautuu Neuvostoliiton etupiiristä

 

FT Juha-Matti Ritvanen on kirjoittanut väitöskirjaansa perustuvan teoksen ”Mureneva kulmakivi” YYA-sopimuksen päätösvaiheista. Kirja perustuu Ritvasen samannimiseen väitöskirjaan. Alaotsikossa todetaan ”Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989-1992”.

Käsittelen teemaa seuraavassa Neuvostoliiton sodan jälkeen –  ja sodan lopputuloksena - muodostaman  etupiirin näkökulmasta kuitenkin rajaten käsittelyn pääasiassa Suomeen. Kirjakritiikki tämä ei ensi sijassa ole,  vaan tukeudun Ritvasen teoksen faktatietoihin ja käsityksiin omien ajatusteni lähtökohtana. Taustalla on myös oma intensiivinen poliittisten tapahtumien seurantani viime vuosikymmeninä 1960-luvulta lähtien.

Lopuksi vedän johtopäätöksiä etupiirien pohjalta nykypäivään.

Kirja alkaa Mihail Gorbatsovin eroilmoituksesta joulukuussa 1991. Tapahtumat etenivät nopeasti: Boris Jeltsin astui virkaan,  YYA-sopimus purkautui ja Suomen liittyi EU:hun tammikuussa 1995.

Eri stepit tehtiin asteittain,  asia kerrallaan. Jälkikäteen kaikki näytti selvältä, mutta niin ei ollut. Ritvanen lainaa osuvasti Matti Klingeä, joka on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.

Ritvasen kirja perustuu perinpohjaiseen lähteiden tutkintaan tarjoten siten perusteellisen näkymän nykyhistoriaan.

Ritvanen kertaa lyhyesti kylmän sodan tapahtumien pääpiirteet  ja Suomen osuuden niissä: YYA-sopimuksen synty, yöpakkaset, noottikriisi sekä 1970-luvun toistuvat itäisen suurvallan painostusyritykset sekä kaupallisten suhteiden kehittyminen. Minua kiinnosti, minkä roolin Ritvanen antaa Kekkoselle aktiivina neuvostosuhteiden toimijana.  Ritvanen myöntää, että Kekkonen oli yöpakkasissa (1958) aktiivisempi toimija (Suomen) hallituksen kaatajana kuin hänen päiväkirjansa antavat ymmärtää. Edelleen Ritvanen myöntää,  että Neuvostoliitto hankki yöpakkasten kautta veto-oikeuden Suomen hallituksen kokoonpanoon  myös tulevina vuosikymmeninä. Yöpakkasissa käsittääkseni ratkaistiin konkreettisesti Suomen kuuluminen Neuvostoliiton etupiiriin. Jonkun toisen aikauden tarkkailijan lähtökohtana voi olla esimerkiksi YYA-sopimuksen solmiminen vuonna 1948.

Noottikriisin (1961) yhteydessä hän ei korosta tarpeeksi  Kekkosen roolia ja yhteyttä presidentinvaaleihin, vaan  siirtää selkeästi vastuun Neuvostoliiton ja Nikita Hrustsevin kontolle.

Vielä 1970-luvulla Neuvostoliitto kohdisti painostustoimia Suomea vastaan (erityisesti 1970-luvun alussa ja lopulla). Seitsemänkymmentäluvun alussa painostus liittyi – sisäpoliittisen painostuksen lisäksi - sotilaalliseen yhteistyön vaatimukseen  ja erityisesti Neuvostoliiton puolustuksen vastuualueisiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Saman vuosikymmenen lopulla painostus kohdistui yhteisten sotaharjoitusten järjestämiseen, joka torjuttiin ensi sijassa puolustusvoimien komentajan Lauri Sutelan toimesta, ei niinkään Kekkosen ansiosta. Painostus jatkui vielä 1980-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin suurvaltapolitiikassa edettiin aluksi liennytyksen aikaa, mutta 1980-luvun alkuun tultaessa jännitteet kiristyivät uudelleen.

Mauno Koivisto valittiin presidentiksi tilanteessa, jossa Keski-Eurooppaan sijoitetut keskimatkan ohjukset olivat johtamassa suurvaltojen väliseen konfliktiin. Suomeen liittyen näiden ns. euro-ohjusten katsottiin aiheuttavan vaaran,  että Neuvostoliitto tarttuisi YYA-sopimuksen sotilaallisiin artikloihin. Suurvaltojen välillä vallitsi syvä epäluulo toisen aikeista. Kriisin vaiheita selvitellessään Koivisto oppi tuntemaan vaikuttavat väylät Neuvostoliiton johdon puheille. Paljastui, että KGB oli merkittävässä roolissa yhteydenpidossa. Sattumaa tai ei , mutta eminenssi Viktor Vladimirov oli juuri tuohon aikaan ”yhdyshenkilönä” Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon.

Lisähaasteena Koivistolla oli Kekkosen rakentama neuvostosuhteiden yhteydenpitojärjestelmä, josta Koivisto ei ilmeisesti ollut selvillä kovinkaan tarkasti. Koivisto rakensi suhteet Paasikiven-Kekkosen linjaa (ja YYA-sopimusta) perustana pitäen. Uusi presidentti vaali linjaa jopa mustasukkaisesti. Muilta osin Koivisto pyrki siivoamaan Kekkosen vallankäyttöjärjestelmän ja normalisoimaan ulkopoliittisen virkatien (ulkopoliittisten instituutioiden suhteet).

Linjan säilymisen vakuudeksi Koivisto esitti Brezneville, että YYA-sopimusta jatketaan ilman mitään muutoksia. Se oli aikaa,  jolloin YYA-sopimuksella oli yli 80 prosentin kannatus.  Koivisto pyrki 1980-luvun kuluessa kuitenkin muuttamaan puolueettomuutta koskevat kohdat yhteisissä kommunikeoista siten,  että puolueettomuutta pyrittiin vahvistamaan. Siinä hän ei onnistunut. 1970-luvulla kukoistaneista ja Neuvostoliiton  pakkopullana tarjoamista sotaharjoituspyrinnöistä toki luovuttiin.

1980-luvun puolessa välissä kansainvälinen  liennytys voitti alaa. Trendi vahvistui erityisesti Mihail Gorbatšovin aikana vuodesta 1985 eteenpäin. Gorbatšov oli uuden ajan johtaja perestroikineen ja glasnostineen. Tapahtuneen rohkaisemana Koivisto aloitti kirjeenvaihdon Gorbatšovin kanssa.  Koivisto yritti päästä eroon kommunikeakäytännöstä,  jolla määritettiin yksipuolisesti toisen osapuolen - so. Suomen - asema kahdenvälisissä  suhteissa.

Rintanen myös erittelee Juhani Suomen roolia kekkoslaisten Koivistoon kohdistamana  pahana henkenä. Tällä kun oli taipumuksena mitätöidä Koiviston uraa presidenttinä.  

Aloittaessaan toista presidenttikautta tapahtui  se paljon suotuisimmissa kansainvälisissä merkeissä kuin ensimmäisen presidenttikauden aloitus. Myös YYA-sopimuksen asema oli sen 40-vuotisjuhlan yhteydessä  vuonna 1988 rikkumaton.

Koivisto irtautui Kekkosesta mm. siten,  ettei halunnut suhteiden perustuvan siinä määrin henkilösuhteiden varaan kuin Kekkosen aikaan.

Gorbatšovin ja hänen perestroikansa asema ei ollut niin vahva kuin lännessä ajateltiin. Kremlissä käytiin taustalla valtataistelua vanhoillisten ja uudistajien välillä.

Koiviston aikana Helsingistä kehkeytyi suurvaltojen yhteydenpidon yksi keskuksista. Samalla Koivisto edisti omia diplomaattisia tavoitteitaan. Molemmat suurvallat olivat tahdikkaita Suomea kohtaan. Gorbatšov pyrki ”anti-Fulton -diplomatiaan” eli rautaesiripun purkamiseen ja suurvaltojen jännitteiden aktiiviseen liennyttämiseen. Kysymys ei ollut vain puheista vaan todellisesta aseistariisunnan edistysaskeleista.

Suomen puolueettomuus sai yhä enemmän painoarvoa, se ei enää ollut pelkästään kommunikeoiden  ”pyrkimystä” puolueettomuuteen vaan realisoitui ulkosuhteissa (”Suomi, puolueeton pohjoismaa”). Koivisto asettui  - tiettyjä epäilyjä tuntien - varovasti tämän kehityksen johtoon asiantuntemuksensa, auktoriteettinsa ja mm. venäjänkielen taitonsa takia.  Kuitenkin Koiviston epäily kohdistui Neuvostoliiton tarkoitusperiä kohtaan: olivatko ne sittenkin taktiikkaa? Muutoinkin Ritvasen teksti paljastaa suomalaisen puolen ajattelun: voiko tämä todella mennä näin (helposti)?  Oliko venäläisillä  muutoksen odotus pidemmälle viety kuin meikäläisillä? Suomen puolueettomuus sopi juuri tuohon historian vaiheeseen kuin nyrkki silmään. Ehkä sitä Neuvostoliiton taholta ajateltiinkin esimerkkinä muille itäisen Euroopan maille?

YYA-sopimuksessa painokkaasti mainittu  Saksan painoarvo ”vihollisena” pieneni, samoin suomettumisen sisältö sai uusia positiivisia merkityksiä: Suomi toimi myönteisenä esimerkkinä idän ja lännen yhteistyökuviossa. Toisaalta oli niitäkin runsaasti, jotka eivät halunneet kuulla muistutuksia suomettumisesta sen ikävän historian takia. Positiivista siitä ei saanut millään.

Gorbatsovin vieraillessa Suomessa vuonna 1989 oli valmisteluvaiheessa esillä Neuvostoliiton päämiehen ”tunnustus”, että talvisodan aloitti Neuvostoliito. Tämä ei kuitenkaan lopulta sisältynyt Gorbatsovin puheeseen Suomessa. Puolueettomuuden tunnustus katsottiin riittäväksi. Lopullinen johtopäätös ja ”tunnustus”  talvisotakysymyksessä jäi Jeltsinin vierailun yhteyteen vuonna 1992.

Baltian kysymys osoittautui odotetun vaikeaksi Koivistolle. 1980-luvun lopulla kansallismieliset pyrkimykset löivät läpi ja Baltit rupesivat ajamaan omia  intressejään Gorbatšovin uudistuspolitikka hyväksikäyttäen. Moskova ei olisi halunnut Koiviston antavan selkänojaa  balttien pyrkimyksille, joten Koivisto antoi tukea epäsuorasti kulttuuriyhteistyön nimissä. Koiviston suhdetta Viron irtautumiseen Neuvostoliitosta voi sanoa varovaiseksi: piti olla varautunut kahden toisistaan poikkeavan politiikan noudattamiseen sen mukaan menestyykö Viro itsenäisyyspyrkimyksissään vai ei. Suomi ei ollut yksin ambivalentin suhtautumisensa kanssa.  Koiviston ”linja” noudatti lännen valitsemia  varovaisia suuntaviivoja: Gorbatsovin uudistuspolitiikkaa ei haluttu horjuttaa.

Tapahtumat etenivät kuitenkin vääjäämättä kohti Baltian itsenäistymiskehitystä.

Kovan linjan kommunistien yritys pysäyttää Neuvostoliiton hajoamiskehitys päättyi päinvastaiseen tulokseen: Viro käytti sekasortoista tilannetta hyväkseen ja irtautui Neuvostoliitosta. Diplomaattisuhteiden solmiminen tapahtui nopeasti sen jälkeen,  kun havaittiin, että Baltian maiden  itsenäisyyden tunnustaminen oli tehty jo vuonna 1920! Itsenäisyystunnustukset pysyivät voimassa juridisesti,  vaikka Neuvostoliitto miehitti Baltian vuonna 1940!

Pian Baltian maiden tapahtumien jälkeen ulkoministeriössä  vedettiin johtopäätös, että YYA-sopimus oli vanhentunut vallitsevissa olosuhteissa. Ulkoministeriössä valmisteltiin mallia,  jossa YYA-sopimus olisi korvattu toisenlaisella sopimuksella. Ongelma oli jo siinä,  että Suomi joutui operoiman kahden itäisen naapurin, Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Vähitellen päätöksenteko siirtyi Venäjän ja Boris Jeltsinin käsiin. Samaan aikana Venäjä siirtyi kohden markkinataloutta. Tähän Venäjä tarvitsi lännen (ml.  Suomen) suopeutta.

Neuvostoliiton loppu varmistui 21.12.1991,  kun perustettiin itsenäisten valtioiden yhteisö eli IVY. Pian tämän jälkeen Suomi tunnusti Venäjän Neuvostoliiton seuraajaksi. Koivisto saneli 17.1.1992 valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa totesi YYA-sopimuksen lakanneen olemasta voimassa.

Neuvostoliiton romahdus mahdollisti Suomen irtautumisen etupiiristä,  ja samalla Neuvostoliiton loppu merkitsi itäisen naapurin demokratisoitumiskehityksen alkamista (pyrkimys sitoutua oikeusvaltio-  ja ihmisoikeusperiaatteisiin). Venäjän demokratia ei kuitenkaan ollut vakaa. Pikku hiljaa autoritaarisuus sai vallan. Tuntuu siltä, että Venäjän heikkous tai demokratian eteneminen mahdollistaa naapurien liikkumatilan, mutta (sotilaallinen) uudelleenvahvistuminen kaventaa vastaavasti liikkumatilaa. Historia jatkuu kaikilta osin.

Etupiiriajattelun voimassaolo ulotetaan tässä blogissa siis yöpakkasista (1958) Neuvostoliiton hajoamiseen 1991-92 saakka.

:::::::::::::::::::::::::::

Ritvasen kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkymän toisaalta vanhan Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamaan etupiirin pirstoutumiseen, mutta samalla nykyisen Venäjän haluun muodostaa uudelleen etupiiri, johon Suomikin mahdollisesti  halutaan sisällyttää. Maailman on toki muuttunut 30 vuoden aikana, mutta Venäjän lännen näkökulmasta vainoharhaiselta tuntuva epäily omasta uhanalaisuudestaan on historiassa toistuva ilmiö. Ilmiön taustaa selkeyttääkseni viittaan seuraavassa Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Maniin , George F. Kennaniin erästä vanhempaa blogikirjoitustani lainaten:

George F. Kennan eli pitkän elämän (1904-2005),  ja näki itse maailman muuttuvan sen suuntaisesti kuin hän oli ennustanut. Kennanin virkamiesura ei ollut ruusuilla tanssimista. Kerkeät sanomiset aiheuttivat hänelle vaikeuksia ja itse Stalin heitti hänet ulos Moskovasta, kun Kennan unohti hetkeksi diplomaattiset kohteliaisuudet.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Näkemys on realistinen jälkikäteenkin nähtynä.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

Se,  mitä edellä sanotaan Neuvostoliitosta voidaan soveltaa nyky-Venäjään. Putinin Venäjällä on paranoidinen suhtautuminen ulkovaltojen aiheuttamaan uhkaan Venäjän rajoilla. Uhan torjuakseen Venäjä on omaksunut etupiiriajattelun tuekseen. Se laajentaa suoja-alueajattelunsa suurvaltojen jakamiksi etupiireiksi ja yrittää houkutella muut ajatteluunsa mukaan.

Esimerkin tarjoaa toisen maailmansodan jälkeinen tilanne,  johon edellä Kennan viittaa. Myös USA:n vastuuta nykyisen konfliktin uhan aiheuttajana ei voida sivuuttaa.

Palautan mieliin erään sinänsä mitättömältä tuntuvan episodin, mutta joka kutenkin osoittaa harkintakyvyn puutetta, kun  ajatellaan eri maiden keskinäisiä  suhteita. Tarkoitan tällä kuvausta,  jossa Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Nuland osallistui Kiovan Maidanin mielensoituksiin vuodenvaihteessa 2013-2014. Näin jälkikäteenkin Nulandin tapa jakaa evästä mielenosoittajille ja kannustaa osallistujia oli härski. Nuland yritti myöhemmin naureskella asian pois agendalta, mutta huonolla menestyksellä: amerikkalaisia diplomaatteja oli aktiivisesti mukana mielenosoituksissa.