perjantai 30. kesäkuuta 2017

Paavo Nurmi – myytti ja mies myytin takana (osa 2)

Nurmi valmensi itse itseään, mutta teki sen lähes tieteellisellä tarkkuudella. Urheilu-uran jälkeen hänellä oli paljon valmennustietoutta, jota hän oli valmis jakamaan muille. Hänestä tuli kestävyysjuoksun päävalmentaja Berliinin kisoihin 1936. Valmentamista hän jatkoi tavalla tai toisella vuoteen 1952.

Nurmi oli vanha oma itsensä myös valmentajana: kaikki eivät pitäneet hänen kurilinjastaan. Yksi näistä oli tuleva suurjuoksija Taisto Mäki, joka teki, kuten joskus aikoinaan Nurmi itse ja pakkasi leirillä kapsäkkinsä. Myös Gunnar Höckertin kanssa oli kiivasta mielipiteenvaihtoa.

Sama jatkui kultakauden ”viimeisen suomalaisen” eli Viljo Heinon kanssa: välit menivät poikki.

Maallikon silmään pistää Nurmen harjoittelumetodien kävelyvaltaisuus tietyssä harjoittelun vaiheessa. Nyt sitä pidettäisiin tehottomana. Nurmella oli kiistämättä annettavaa valmennuspuolella, mutta itsekritiikkiäkin piisasi. Paavo Noponen kertoo eräästä sanailusta, kun Nurmi otti yhteyttä kesken Münchenin olympiakisojen ja sanoi suorasukaiseen tyyliinsä: ”Vaahtopääkävely aamuisin kovilla pakkasilla teki meistä (Nurmi itse ja Ritola) jäykkiä puuhevosia. Älä puhu minun ajastani ja tuloksistani. Ne ovat aikoja sitten olleet ja menneet.”

Berliinissä kuitenkin tulokset puhuivat puolestaan: suomalaiset nauttivat mitalisateesta. Sama menestys jatkui vuoden 1938 Euroopan mestaruuskilpailuissa.

Talvisota keskeytti suomaisten menestyspyrinnöt, mutta parivaljakko Paavo Nurmi&Taisto Mäki teki Amerikassa selvää jälkeä yhdistetyllä pr-, propaganda ja juoksukiertueella. Sekä saadun sympatian että taloudellisen hyödyn kannalta matka oli täysosuma.

Sodan jälkeen Nurmi oli usein vieraana Suomen maaotteluissa. Muistan itsekin Länsi-Saksa-maaottelun Bremenissä vuonna 1963. Ottelu hävittiin reilusti ja olosuhteet olivat kurjat. Saksalaisia ihastutti pohjoisen miehen karu kovuus, kun Nurmelle tarjottiin sadetakkia ja tämä kylmän rauhallisesti pisti sen kainaloonsa.

::::::::::::::::

Kokonaan toinen elämä avautui Nurmelle urheilun menestysvuosien jälkeen. Hänestä tuli kovan luokan liikemies. Hän saavutti aseman samalla periksi antamattomuudella ja säntillisyydellä kuin juoksumenetyksensä. Lisäksi hänellä oli liikemiehen älyä. Nurmen liike-elämä- ja pörssitreenarina toimi turkulainen kauppias Matti Elo. Tältä mieheltä Nurmi oppi paljon sellaista, mikä heijastui hänen omaan elämäänsä ja toimintaansa.

Myöhemmin Nurmen neuvonantajana toimi opiskelukaveri Oskari Tuominen.

Kolmekymmentäluvun alussa Nurmi aavisti että urheilu-ura tulee päättymään ammattilaissyytöksiin ja valmistautui pikku hiljaa elämänmuutoksiin. Alkoi liikemiehen ura.

Nurmen liikeidea oli perustaa vaatetusliike Helsingin keskustaan ja hoidella rakentamiseen liittyviä bisneksiä liike tilan takahuoneesta käsin.

Nurmen grynderin ura alkoi vuonna 1935.

Jo 1930-luvulla Nurmi rakennutti useita kerrostaloja. Nurmi oli grynderinä epäluuloinen ja raha-asioissa saita. Näissäkin elämänvaiheissa Nurmi osoitti hänelle tyypillistä luonteen kovuutta, joka pahimmillaan oli töykeyttä. Vähitellen hän oppi luottamaan ilmeisen vilpittömiin kumppaneihinsa. Kaikkiaan juoksijasuuruus rakensi 40 kivitaloa Helsinkiin.

Yhteistyö Suomen Pankin pääjohtajan Risto Rytin kanssa on kiistanalainen, mutta ilmeisesti Ryti toimi Nurmen sparrarina sekä pörssi- että rakennusasioissa. Ryti mm. kehotti rakentamaan Lauttasaareen, johon oli valmisteilla silta. Nurmi teki työtä käskettyä. Nurmi oli ehdottoman vakavarainen rakentaja ja pankkien luotettu asiakas.

::::::::::::::::

Nurmen suhde lehtien toimittajiin oli kompleksinen. Hän ei arvostanut toimittajien tapaa myydä lehteä esimerkiksi Nurmen haastatteluilla, vaan arvosti juttujen sisältöjä, jos ne sen ansaitsivat. Siksi hänen suosikkitoimittajansa oli ruotsalainen Henry Ryhdal, Dagens Nyheteristä. Edes Martti Jukola, Sulo ”Simeoni” Kolkka tai Pekka Tiilikainen eivät saanut samanlaista arvonantoa kuin Ryhdal. Nurmi - suuri vaikenija - kertoi antaneensa elämänsä pisimmän haastattelun Ryhdalille.

Nurmen suurin juoksu taisi olla Helsingin olympiakisojen soihdun tuonti stadionille, ansaittu kunnianosoitus suurelle urheilijalle. Mutta ei tämäkään sujunut kommelluksitta. Nurmea jouduttiin pitkään suostuttelemaan tehtävään. Mutta kun päätös oli tehty, valmistautui Nurmi tehtävään tunnontarkasti. Monelle nuorelle nuo kisat tuovat muiston kahdesta asiasta Nurmesta ja Coca-Colasta! Ainoa, joka taisi olla tyytymätön Nurmen valintaan soihdun tuojaksi oli Sigfrid Edström, mies joka aikoinaan teki Nurmesta ammattilaisen.

Uutta ainakin minulle olivat tiedot Nurmen ryhtymisestä laivanvarustajaksi. Tosin tämä bisnes ei onnistunut, vaan Nurmi taisi ottaa pahasti siipeensä epäonnisesta yrityksestä.

::::::::::::::::::::::

Nurmi oli edelleen valtavan huomionarvon kohteena Yhdysvalloissa silloin, kun siellä vieraili. Vuoden 1964 matka oli suuri menestys ja sitä seurasivat matkat 1966 ja 1967. Kiertueihin kuuluivat esimerkiksi Ed Sullivan showssa vierailut ja presidenttien tapaamiset. Amerikkalaisten välillä naiivikin retkahtaminen poikkeushahmoihin – vaikkeivat ehkä syvällisemmin olleet perehtyneet aiheeseen - konkretisoitui tällä tavalla: by the way, who´s that guy? Näin asian näki muistikuvieni mukaan toimittaja Sakari Määttänen aikoinaan.

Jos Nurmea määrittää parilla sanalla, niin mieleeni tulevat pragmaattisuus ja konkretia. Hän ei pitänyt modernista taiteesta, vaan ”selvistä kuvista”. Kun Nurmi oli saanut sepelvaltimon tukkeuman vuonna 1958 ja uudelleen 10 vuotta myöhemmin, hän rupesi pohtimaan säätiön perustamista sydän- ja verisuonisairauksien tutkimuksen edistämiseksi. Tuumasta toimeen: säätiö perustettiin ja se järjesti symposiumeja, teki ansiokkaita lahjoituksia sairaaloille ja jakoi apurahoja alan tutkijoille. Karikko ja Koski näkivät Nurmen aktiivisuuden vielä konkreettisemmin: hän halusi kärsimättömästi nopeaa edistymistä jopa omaa terveyttään ajatellen.

Nurmessa tapahtui muutoksia – sinänsä ymmärrettäviä – hänen vanhetessaan ja sairastellessaan. Kuva maailmasta oheni ja yksinkertaistui. Yksi muutos tapahtui suhtautumisessa urheiluun. Dagens Nyheterin 75-vuotishaastattelussa hän leimasi urheilun humpuukiksi. Siitä saatiin juttuun hyvä otsake! Sitten hän laajensi elämänfilosofiaansa: ”Minun iässäni kuuluisuudella ei ole mitään merkitystä. Sillä ei ole edes mädäntyneen puolukan arvoa”. Julmaa! Oman urheilu-uran täydellinen mitätöiminen oli luonteenomaista Nurmelle hänen viimeisinä vuosinaan.

Mitä ajattelen tästä? Nurmella oli halu nähdä itsensä – luonteensa mukaisesti – ikuisena teräsmiehenä, joka ei heikkoutta tunne. Kuitenkin vääjäämätön kehon rapistuminen ei säästänyt Nurmea, kuten ei meistä ketään. Henkisesti hän pysyi vireessä ja käytti potentiaaliaan kriittiseen elävän elämän arviointiin. Tietenkin mielialavaihtelut olivat osa sairauden kehittymistä. Monet Nurmen arviot liikunnan merkityksen vähenemisestä allekirjoitan kuitenkin sellaisenaan, ja nyt en tarkoita muotilajeja, vaan aivan tavallista ihmiselle aiemmin niin luontaista liikkumista.

Rakkaus urheiluun tuli näkyviin esimerkiksi aivan alussa mainitsemassani välähdyksessä Münchenin kisoista 1972. Hän koki kohottavana silloisen menestyksen kaikkien ankeiden vuosien jälkeen: ”varo sitä kenialaista!”

::::::::::::::::::::::

Paavo Nurmi on myytin prototyyppi. Erityisesti ulkomaiset lähteet ovat tiivistäneet kuvan suuresta Paavosta – miten sen nyt sanoisin – patsaaksi, kuten Virtapohja hyvin oivaltaa – jos käsitän hänet oikein.

Paavo Nurmelle oli tilausta nuoren kansakunnan itsetunnon kohottajana. Nurmi oli juuri oikealla hetkellä huipulla. Nurmen merkitystä ei voi mielestäni yliarvioida: hän on myytin takana vielä suurempi.

Nurmi ei ollut mukavan miehen maineessa. Hän oli pikemminkin tyly. Hän ei urheilukenttien ulkopuolella markkinoinut itseään suurena huippu-urheilun figuurina. Miten kaukana hän olikaan Teemu Selänteen kaltaisesta nykytähdestä!

Tietenkin me Nurmea etäämmältä katsovat voimme erehtyä hänestä. Läheiset tunsivat hänet paremmin: niiden todisteiden mukaan, mitä minulla on hallussani Nurmesta, hän oli pienessä, tutussa porukassa hyvinkin seurallinen. Hän vain ei antanut julkisuuden muokata itseään. Nurmi, jos kuka tajusi, miten julkisuus väärentää ihmisen pahimmillaan miltei tunnistamattomaksi. Hän varjeli yksityisyyttään viimeiseen saakka.

Kalle Virtapohja ei keskity kirjassaan tyhjentäviin analyyseihin. Hän pitäytyy faktoissa. Hän säästää erittelyn vaivan ja ilon meille muille.

Nurmen saavutustensa takana oli tinkimätön tavoitteellisuus, luonteenlujuus, fyysinen ja henkinen lahjakkuus ja valtava määrä systemaattista työtä.

Kun Nurmi astui rajan yli kirjoitettiin hänestä lukemattomia muistokirjoituksia. Ne olivat täynnä ylistystä, mutta sittenkin sitä tavanomaista hymistelyä.

Urho Kekkonen päätti muistosanansa ikimuistettaviin lauseisiin, jotka Kosken ja Karikon mukaan kuvaavat Nurmea ihmisenä olemisen synteesinä: ”Minulla on se kuva, että Nurmi, jolla oli niin loistava menestys sekä urheilukentillä että siviilielämässään, ei ollut mitenkään onnellinen ihminen. Hän oli sulkeutunut, epäluuloinen, yksinäinen. Mutta hän oli itse valinnut osansa. Vai valitsiko hänen luonteensa hänelle yksinäisen ihmisen osan?”

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Paavo Nurmi – myytti ja mies myytin takana (osa 1)

Voiko Paavo Nurmesta löytää mitään uutta kerrottavaa jälkipolville? Ensi alkuun tuntuu, että saanto voisi olla varsin niukkaa. Sitten muistan vanhan totuuden: ihmistä tai ilmiötä voidaan tarkastella aina uudelleen siitä ajasta käsin, jota parhaillaan eletään.

Kysymys on Paavo Nurmen uudesta elämäkerrasta, tällä kertaa teoksen nimi on ”Mies, josta tehtiin patsas” (Docendo, 2017). Alaotsikko on ”Paavo Nurmen ennätykset, maine ja perintö”. Sen on kirjoittanut tietokirjailija ja toimittaja Kalle Virtapohja (s. 1962). Hän on perehtynyt Nurmen uraan ja hänestä kirjoitettuihin teksteihin juurta jaksain. Haastattelut, joita ovat antaneet juoksijan ikätovereiden jälkeläiset täydentävät kokonaiskuvaa.

Kirjan lopussa oleva kattava tilasto-osuus tekee suuren vaikutuksen. Tämän jälkeen viimeistään Nurmen ura on dokumentoitu numeroin riittävällä tarkkuudella.

Nurmi on minulle ”tuttu” vanhoilta päiviltään. Seurasin varsinkin yleisurheilua tilastomiehen tarkkuudella 1960-luvun alusta lähtien. Suuri vaikenija tuli julkisuuteen ikämiehenä aina silloin tällöin. Ikimuistettavana pidän tapausta, kun Nurmelta pyydettiin haastattelua ja hän tokaisi ”ota joku toinen”, ikään kuin hänet olisi voinut korvata.

Paavo Nurmi on ollut minulle aina haaste. Olen pohtinut miestä urheilu-uran takaa monestakin näkövinkkelistä. Urheilu-uran yksityiskohdat selvitin jo hyvin nuorena poikana. Ennen tätä kirjaa pidin viimeisenä sanana Paavo Karikon ja Mauno Kosken teosta ”Yksin aikaa vastaan. Paavo Nurmen elämäkerta” (Weilin + Göös, 1975). Kirja on edelleen kirjahyllyssäni. Teos on hyvin kirjoitettu perusteos ja samalla varsin tyhjentävä esitys juoksijalegendasta. Karikko ja Koski myös aloittivat Nurmen myytin purkamisen teoksessaan. Tekijät kirjoittivat ensimmäisen version Nurmen elämäkerrasta jo vuonna 1965, mutta jälkimmäinen – Nurmen kuoleman jälkeen julkaistu versio – paljasti monia asioita, joita ei voinut Nurmen eläessä kertoa.

Mietin lähtökohtaa uuden kirjan arvioinnille monestakin näkökulmasta. Mikä olisi kaikkein oleellisin asia? Nurmelle oli tärkeää millainen kuva hänestä jää jälkipolville. Jäljen piti olla jotain ”pysyvää”, urheilu-ura ei siihen riittänyt. Terve. Virtapohja viittaa lehtihaastatteluun 1930-luvun alussa, jolloin Nurmi kuuluu jo pohdiskelleen asiaa. Taide oli jo tuolloin Nurmen mielestä jotain sellaista, jota ei voi pyyhkiä pois. Virtapohja luotaa Nurmea hänen rakennusurakoitsijan urastaan käsin ja päätyy kannalle, että Nurmi ryhtyi grynderiksi, koska rakennukset ovat pysyvä muistomerkki elämäntyöstä!

Aivan viimeisinä vuosinaan Nurmi lähestyi nihilismiä mitätöidessään koko urheilu-uransa. Paljon tärkeämpää olivat taideteokset, joita hän keräsi. Ne olivat jotain ikuista. Urheilu-ura oli niiden rinnalla pelkää pintavaahtoa. Tietenkin tämä saavutusten kieltäminen oli äärimmäistä kärjistystä mieheltä, joka lähestyi suurta tuntematonta monien vaivojen rasittamana. Jottei totuus unohtuisi, niin urheilun mitätöijä ei lähettäisi viestiä Pekka Vasalalle, joka valmistautui Münchenin vuoden 1972 kultajuoksuun: ”varo sitä kenialaista”.

Niin, miten väärässä Nurmi olikaan aikaansaannostensa suhteen. Aikamme, joka sortuu ylisanoihin keskikertaistenkin urheilusuoritusten edessä voi aivan vilpittömästi ja aidosti ylistää Nurmen saavutuksia – urheilijana. Ne ovat kuolemattomia, vaikka ennätykset on lyöty moneen kertaan.

Armeijassa sattui tunnettu tapaus, kun Nurmi kieltäytyi sotilasvalasta. Syyksi on mainittu mm. että Nurmi koki valan vannomisen liian vaativaksi eikä halunnut ymmärtää valan seremoniallista luonnetta. Nurmen luonteenlaadun tuntien ei hänen menettelynsä ollut suuri yllätys. Nurmi oli periaatteen mies. Nimi valan vannoneiden luetteloon saatiin toki esimiesten toimesta. Nuoren, nousevan urheilijan valmennusleireillä sama pokkuroinnin vastaisuus jatkui ja Nurmella oli useasti napit vastakkain valmentajien ja muiden toimijoiden kanssa.

Nurmi selvitti tiensä ensimmäisiin olympiakisoihinsa suvereenisti. Antverpenin vuoden 1920 kisoista alkoi Nurmen loistava kestävyysmatkojen juoksijan ura: kolme kultaa ja yksi hopea, vaikka yltiöpäinen vauhdinpito kostautuikin puolen peninkulman juoksussa.

Antverpenin jälkeen käynnistyivät opinnot Helsingin teollisuuskoulussa. Nurmi osasi junailla asioitaan jo tuolloin: niinpä turkulaiset rahamiehet kustansivat opinnot. Ensimmäisen maailmanennätyksenä Nurmi juoksi Tukholmassa ja Ruotsi olikin Nurmen tärkeä maineen luoja koko hänen urallaan. Kaikessa tekemisessä Nurmi osasi pitää puolensa. Alusta lähtien Nurmi esitti vaatimuksiaan kilpailujen järjestäjille saaden myös tahtonsa lävitse.

Jo vuonna 1922 Nurmesta todettiin, että ”hänelle ei ole mikään mahdotonta. Hän on yli-ihminen”.

Jo varhain Nurmen ympärillä oli intrigejä. Hän itse omalla käytöksellään aiheutti osan niistä, mutta enemmän oli kyseessä urheilujohtajien keskinäisistä juonitteluista.

Kalle Virtapohja luo elävyyttä tekstiinsä lainaamalla Nurmen kirjeitä, joita sävyttää vanhanaikainen kohteliasuus ja koukeroisuus, vaikka sisältö olisikin pureva. Joka tapauksessa ne ovat hyvin luettavassa kirjoitusasussa.

Pariisin olympiakisoja lähestyttäessä Nurmi juoksi kuuluisan ”tuplan”, kun hän tunnin välein juoksi 1500 ja 5000 metriä, vieläpä maailmanennätysajoilla. Nurmi vaikutti nyt oikeasti yli-ihmiseltä. ”Harjoitus” oli pakko tehdä, koska Pariisin aikataulut olivat juuri näin kireät.

Suomalaiset olivat niin hyviä, että pystyivät keskenään sopien juoksemaan tietyt matkat: jokaisen piti saada menestyksestä osansa. Erityisen kiivaaksi osallistumisriitely kävi Pariisin kymppitonnilla, jonka lopputuloksena Nurmi jäi kokonaan pois matkalta Ville Ritolan hyväksi, joka oli myös huikeassa kunnossa. Nurmelle tarjottiin lohdutukseksi osallistumista 800 metrille! Vaihtoehtona esitettiin Nurmelle myös sopuhäviötä kympillä! Eihän se kilpahevoselle käynyt. Ritola voitti matkan maailmanennätysajalla, mutta Nurmi olisi pystynyt Pariisin aikaisessa kunnossaan alle puolen tunnin aikaan, jos olisi osallistunut. Nyt tuo haamuraja jäi häneltä alittamatta lopullisesti.

Nurmi toisti tuplan (1500 + 5000 metriä) Pariisissa joutuen jälkimmäisellä matkalla lujille Ritolan kanssa, mutta palkintona oli kaksi kultamitalia! Kaikkiaan Nurmi voitti kisoissa neljä kultamitalia. Nurmi oli uransa huipulla. Kisojen jälkeisenä syksynä mieletön kunto jatkui ja Nurmi voitti kaiken eteen tulleen. Vuoden 1924 kunnossaan Nurmi olisi pystynyt parantamaan voimaan jääneitä ennätyksiään, mutta nyt oli tärkeintä voittaa!

Sitten tuli tunnetun Amerikan kiertueen (1925) vuoro, joka on oleellinen osa Nurmen legendaa. Hän oli Phantom Finn, joka rinnastettiin Babe Ruthiin ja Jack Dempseyhin. Nurmea juoksutettiin eksoottisilla matkoilla, joten maailmanennätyksiä tuli kasapäin. Koko kiertueella hän hävisi 55 kilpailussa vai kerran (800 metrin alimatkalla), keskeytti yhdessä ja lisäksi pari tappiota tuli tasoitusjuoksuissa. Kaikki tämä tapahtui viiden kuukauden aikana.

Suomi-maineen kannalta Nurmen kiertuetta tuskin voidaan yliarvioida. Mainetta riitti kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Oma lukunsa ovat palkkiot, joiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta saldo oli oletettavasti mahtava.

Kuuluisuuden kirot Nurmi tunsi varsinkin Saksan matkalla keväällä 1926, jolloin hän ei saanut lehtimiehiltä hetken rauhaa. Saman vuoden syksyllä hän sai harvinaislaatuisesti maistaa tappion karvasta kalkkia Otto Peltzerille ja Edvin Widelle.

Urheilullisesti vaatimattomampaa vuotta 1927 sävytti ankara riita Tahko Pihkalan kanssa Ruotsi-maaottelun matkavalinnasta. Yhtenä sivujuonteena näytti olevan mahdollista, että Suomi ei osallistu vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisiin. Amsterdamiin mentiin, mutta Nurmi menetti luottamuksensa urheilujohtoon.

Olympialaisiin valmistautuessaan Nurmi katsoi nopeutensa riittämättömäksi 1500 metrille. Hän keskittyi pidempiin matkoihin ja onnistui voittamaan 10 000 metriä. Viidellä tonnilla tuli tappio Ritolalle ja 3000 esteissä Toivo Loukolalle, mutta ei muille. Nurmen saldo olympialaisista oli yhdeksän kultaa ja kolme hopeaa.

Vuosina 1929-1931 Nurmi kilpaili edelleen aktiivisesti keräten lähes pelkästään voittoja. Häviöt tulivat muutamista tasoituskilpailuista. Tähän jaksoon kuului myös toinen Amerikan kiertue vuoden 1929 alkupuolella.

Yksi yllättävimmistä juoksuista toteutui vuoden 1931 syksyllä, kun 34-vuotias Nurmi voitti kahden mailin kilpailun maailmanennätysajalla kovassa nousevien kykyjen suomalaisseurassa. Aika 8.59,5 oli ensimmäinen yhdeksän minuutin alitus. Juoksun jälkeen hänellä olivat kaikki maailmanennätykset yhdestä mailista kuuteen mailiin!

Nurmen menestys siis jatkui ja jatkui käyden monien – varsinkin ruotsalaisten - hermoille. Verkko kiristyi Nurmen ympärillä: hän oli kiistatta ottanut päivärahojen lisäksi erillispalkkiota. Ruotsalaiset hankkivat todisteet. Päävainolaisena oli IAAF:n puheenjohtaja Edström, mutta hänellä oli tukijoinaan monien muiden valtioiden edustajia.

Tunnettu lopputulos oli, että Nurmi menetti kansainväliset kilpailuoikeudet ja osallistuminen Los Angelesin maratonille estyi. Nurmi oli loukkaantunut eikä ehkä olisi voinut juosta lainkaan, mutta vääryyttä kokeneen marttyyrin sädekehän hän säilytti. Virtapohja käy kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi Nurmen pannan eri vaiheet.

Kansalliset kilpailuoikeuden säilyivät vuosina 1933-34. Nurmi voitti jatkuvasti, mutta kilpaili yleensä kisoissa, joissa hänen voittonsa oli lähes varma. Kuitenkin 37 vuotiaana voitettu Suomen mestaruus 1500 metrillä on merkkisaavutus: vanha oli vielä iskussa. Nyt vihdoin oli aikaa jakaa kertynyttä valmennustietoa muille halukkaille.

(jatkuu)

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kun poliitikko puhuu arvoista, ole varuillasi!

Politiikkaradio Extran Poliklinikalla tuli 21.6.2017 mielenkiintoinen diagnoosi länsimaisista arvoista, jotka olivat juuri koetun (ja tavallaan edelleen jatkuvan) hallituskriisin väitettynä taustana. Ohjelmasarjan jaksossa ”Poliklinikka: Onko politiikan arvopuhe tyhjiöpuhetta?” Sakari Sirkkasen vieraina olivat politiikan tutkijat Hanna Wass ja Johanna Vuorelma sekä eurooppatutkija Timo Miettinen. Vierailevana tähtenä oli mm. Jaakko Iloniemi. En toista kronologisesti ohjelman antia, vaan kommentoin ohjelmaa sen minussa herättämien ajatusten pohjalta.

Kirjoitukseni otsake on lainaus Jaakko Iloniemen lausahduksesta em. ohjelmassa. Se valikoitui oikeastaan koko ohjelman tunnuslauseeksi. Hän tarkoitti sitä, että poliitikon puhuessa arvoista on kysymys usein – paitsi arvoista - myös politiikasta tai valtapolitiikasta.

Petteri Orpo vetosi länsimaisiin arvoihin (luovuttamattomat ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaatteet ym.) torjuessaan perussuomalaisten hallitusvastuun. Perussuomalaisten ryhmä ei täyttänyt Orpon arvokriteerejä. Jussi Halla-aho ilmoitti samaan aikaan nimenomaan toimivansa noiden samojen länsimaisten arvojen pelastamiseksi!

Orpo halusi puheellaan kuvailla sitä, minkälaista arvomaailmaa Halla-aho symboloi (ei poliittisesti konkreettisena asiana), mutta samalla ajatteluun sisältyi varoituksen sana, että jos pienessä annetaan periksi, niin lopulta kaikki länsimaiset arvot joutuvat uhatuksi.

Oliko siis kysymys ensisijaisesti arvoista vai Orpon (ja Sipilän) halusta pitää hallitus ehdottomasti pystyssä? Siihen tarvittiin väitteen mukaan arvot välineeksi.

::::::::::::::::::

Ohjelmassa käsiteltiin aihetta monipuolisesti: länsimaisuus sivilisaationa, arvoyhteisönä ja poliittisena instituutiona ovat kaikki saman asian eri puolia.

Onko demokratia arvo vai käytäntö? Nykyisin varsinkin nuoret näkevät demokratian vain yhtenä hallitsemisen vaihtoehtona. Edustuksellinen demokratia on asetettu kyseenalaiseksi tuhka tiheään viime aikoina. Toisaalta olen tuonut esille, että nuorison valistunein osa on hyvinkin vahvasti demokratian takana sanokoon gallupit yleisellä tasolla mitä tahansa.

Viime aikoina on ollut suosittua sanoa, että kyllähän nykyhallituksessa pärjättiin aiemminkin halla-aholaisten kanssa, miksi yhteistyö nyt on niin totaalisen vaikeaa? Mielestäni ratkaisevaa on ollut Timo Soinin rooli. Monista eri syistä (halu pitää kiinni hallitusohjelmasta, halu pitää yhtenäistä maneeria yllä, halu kasvattaa puolueesta ”demokratiakelpoinen”, ihastuminen valtaan ministeripaikkojen kautta, sellaisen ajattelun sisäistäminen, että kun leikkiin on lähdetty on leikki kestettävä jne.) Soini tukki perussuomalaisissa koko ajan olleiden radikaalien oppositiovoimien suut (paitsi että ainakin puolessa tusinassa tapauksista rasismi löi läpi Soinin kontrollin). Perushaaste on, että ”vanhassa” perussuomalaiset -puolueessa oli laaja skaala erilaisia poliittisia suuntauksia liberaalista, pakolaisneutraalista suuntauksesta synkimpään rasismiin. Kun katselee viime päivien mielipidetiedusteluja ei voi välttyä ajatukselta, että maahanmuutto- ja EU-kielteisyys ovat mahtiasemassa jakautuneessa perussuomalaisessa kannattajajoukossa – ei mikään valtava yllätys!

Hallituskelpoisuus ratkesi akselilla ihmisarvot/demokratia, jossa Orpo korosti ihmisarvojen merkitsevyyttä, ei niinkään kansanvallan näkökulmaa, tosin tuolla edellä mainitulla varauksella, että tapahtunut sopi myöskin Sipilän ja Orpon valtapoliittiseksi perusteeksi. Ihmisoikeudet ovat länsimaisessa katsannossa ehdottomampia kuin demokratia-arvot, joissa voidaan jatkuvasti tehdä kompromisseja.

Puolueet haluavat profiloitua arvopuolueina. Arvojen korostamisen avulla luodaan kuvaa, että kansakunta on yhtä (ja mielellään samaistuu oman puolueen arvoihin!), kun tosiasiassa on meneillään kamppailu erilaisten poliittisten voimien välillä. Siirrettynä tähän päivään esimerkiksi orpolaisessa ajattelussa siis kokoomuksen korostamat arvot ovat ylevä taso, jolle muiden pitäisi pyrkiä.

:::::::::::::::::::::

Globaalisti ajateltuna arvot ovat keskeinen erottava tekijä, kun ei enää ole kylmän sodan vastakkainasettelua (sosialismi vs. kapitalismi) siinä mielessä kuin se oli voimassa sodan jälkeen.

”Liberaali länsi” -käsite yhdeltä osin kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Nyt 2010-luvulla puhutaan liberaalin lännen kriisistä. Tämä on jyrkässä ristiriidassa niiden puheiden kanssa, joita viljeltiin 1990-luvun alussa, kun julistettiin historian loppua sen merkiksi, että läntinen liberaalidemokraattinen järjestelmä (ja sitä vastaava arvomaailma) oli voittanut ideologioiden ja arvojen kamppailun.

Arvopohjainen väittely keskittyy nykyisellään tulevaisuusaspektiin, tulevaisuusskenaarioihin. Mitä tulee tapahtumaan? Milloin länsi uppoaa? Steve Bannon ja Donald Trump – ja Vladimr Putin (!) - ovat lanseeranneet tätä tulevaisuuskuvaa. Haaveillaan tulevaisuuden arvoista, jotka ovatkin menneisyyttä.

Arvokeskustelussa nostalgia on avainkäsite. Niin & näin -lehdessä (1/2017) päätoimittaja Jaakko Belt viittaa pääkirjoituksessaan nykyajan yhteen suurimmista sosiologeista, vastikään edesmenneeseen Zygmunt Baumaniin, joka viimeisessä kirjassaan, postuumisti julkaistussa ”Retrotopiassa” (2017) analysoi nykyihmisen ahdistusta ja kaipuuta menneisyyden parempaan maailmaan.

Belt toteaa seuraavasti:

”Baumanin analyysissa menneisyyden mielikuvituksellinen kaipuu kiteytyy em. teoksen otsikko- ja avainkäsitteeseen ’retrotopia’. Tulevaisuuteen suuntautuneen utopian sijaan retrotopioissa haaveelliset näyt kohdistetaan `kadotettuihin, varastettuihin tai hylättyihin menneisyyksiin, jotka eivät vielä ole kuolleet´. Näin hahmoteltu menneisyys voi olla hämärän peitossa, valikoivasti muisteltu ja unohdettu tai pitkälti sepitettä…..”

Bauman siis näkee menneisyyteen paluussa paitsi nostalgiaa niin myös pakoreaktion nykyisyydestä ja valikoivan tavan nostaa esille mieluisia muistoja.

Olen parissakin kirjoituksessani käsitellyt vastaavaa ilmiötä eli nykyajan ihmisen pessimismiä. Tutkimusten mukaan haastatellut näkevät – kehittyneissä maissa – voittopuolisesti tulevaisuuden oleellisesti synkempänä kuin nykyisyyden tai menneisyyden.

Sakari Sirkkasen ohjelmassa olisi ollut mielenkiintoista kuulla vierailevien asiantuntijoiden laajempikin arvio nostalgian merkityksestä. Valitettavasti asiaa vain sivuttiin joukkosurmaaja Anders Behring Breivikin manifestin kautta, jossa ihanteeksi asetettiin 1950-luku ja sitä edeltävä aika: 1950-luvulle asti olivat voimassa, perhearvot, jotka kelpasivat malliksi kenelle tahansa.

Sirkkasen ohjelmassa nostalgia kytkettiin konservatismin vastaiskuun 1960-luvulta alkaen. Konservatismi nousi siis rinnan liberalismin kukoistuskauden kanssa (vrt. Barry Goldwaterin ”Conscience of a Conservative”).

Samainen nostalgia tuo yllätysmomentteja vaaleihin tänä päivänä. Kaivataan elämäntapoja, jotka on haluttu säilyttää. Tähdätään johonkin kultaiseen aikaan, joka löytyy menneisyydestä.

::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain näkökulmasta (Bannon, Trump) huntingtonilainen sivilisaatioiden yhteentörmäys näyttää olevan edelleen voimissaan. Tämän mukaan vallitsee sivilisaatioiden välinen taistelu, jossa länsimainen arvot perustuvat kristillisille arvoille. Ohjelmassa ei viitattu venäläiseen vastaväitteeseen, että lännessä on luovuttu kristillisestä perinteestä ja sen tradition ylläpitäjäksi on jäänyt Venäjä. Mutta onko tämäkin vain Putinin keino korostaa Venäjän mahtia arvojen siivellä.

Usein kyynisyys ja reaalipolitiikka samaistetaan. Iloniemi toi esille merkittävän huomion, kun hän sanoi että reaalipolitiikka voi olla myös idealistista positiivisessa mielessä.

Samaan aikaan on tapahtumassa ilmiö, jossa länsimaalainen monikansallinen ideaali on korvautumassa kansallisvaltioilla. Tämäkin lienee ilmaus konservatismin vahvistumisesta. Donald Trumpin toimista monet näyttävät tosiasiassa kaventavan Yhdysvaltain toimintamahdollisuuksia. Samaan aikaan hän haluaisi tehdä Yhdysvalloista suuren! Kansallinen eheys (tai sen kuviteltu tavoitteleminen) on propagandassa suuruuden symboli. Samaan aikaan sotilasmenoja suurennetaan.

::::::::::::::::::::::::

Arvojen korostuessa tulonjakokysymykset helposti väistyvät. Ehkä se on joidenkin tahojen tietoinen tavoite. Eräs heijastusvaikutus voi olla, että kun vasemmalla ei ole löydetty ratkaisuja eriarvoisuuskysymyksiin, haetaan ratkaisuja oikeistoradikalismista. Sirkkasen ohjelmassa todettiin, että länsimainen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vaarassa niin kauan, kun protesti kohdistuu yksittäisiin poliitikkoihin. Vakavammasta on kysymys silloin, kun arvostelu kohdistuu koko järjestelmään.

Nobelisti Bengt Holmström näyttää suosittelevan ratkaisua, jossa edustuksellisen demokratian ollessa vallitseva, ”annetaan päättäjien viedä”. Antamallaan valtakirjalla kansalaiset luottavat vallan saaneen tahon oikeudenmukaisuuteen (”valtakirja sokkona”). Ymmärrän niin, että Holmström haluaisi ”sokkodemokratian” kautta eheämmän ja tehokkaamman päätöksentekokoneiston. Minussa tällainen ”demokratian vapaaehtoinen autoritäärisyys” herättää epäilyjä Unkarin tai Puolan mallisesta autoritaarisuudesta.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Muistoja skannaamassa

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun oli tarkoitus pitkästä aikaa katsella vanhoja dioja. Diat, diaprojektori ja valkokangas löytyivät helposti, tosin kaiken mahdollisen tavaran takaa. Sitten tuli ongelma. Diaheittimestä oli palanut lamppu. Yritin selvittää alan messuilta, mistä vanhan heittimen lamppuja oikein saa. Joitakin osviittoja selvisi, mistä lamppua kannattaa etsiä. Sitten heräsi ajatus, että diathan voisi skannata. Samalla voisi skannata muunkin kertyneen filmimateriaalin.

Tuumasta toimeen, hankittiin skanneri. Siinä näytti olevan kehykset väripositiivifilmille (dioille), värinegatiiveille ja mustavalkonegatiiveille. Skannauskehykset löytyivät myös isoille negatiiviko’oille. Kaikkia tarvittiin, koska olin harrastanut mustavalkokuvien tekemistä toimiessani työtehtävissä Lapinlahdella. Paikallisen valokuvauskerhon pimiössä tuli tehtyä useita satoja mustavalkokuvia.

Oma lukunsa ovat sitten äidin vanhalla keskikoon filmiä käyttäneellä kaksisilmäisellä Yashicalla otetut kuvat, joiden suurikokoiset negat olivat onneksi suurimmaksi osaksi säilyneet. Kamera hankittiin kuusikymmentäluvun vaihteessa . Itse kuvat olivat säilyneet vain hieman haalistuneina. Tunnearvoja mitataan kuitenkin eri periaatteella... Hämmentävää on katsoa, kuinka vanhalla kameralla otetut kuvat isoille negoille ovat ikään kuin kontrastisempia kuin paljon myöhemmin kinofilmille kuvatut. Iso negatiivi on iso negatiivi!

Urakka alkaa olla päätöksessä: 1500 diaa on skannattu ja niiden ohella satoja väri- ja mustavalkokuvia on luettu kuvatiedostoksi ja sijoitettu jonkinmoiseen tiedostorakenteeseen. Onneksi positiiveihin ja negoihin oli pantu vuosiluvut ja paikat, joissa kuvia oli otettu. Kiitokset tästä kuuluvat yksinomaan vaimolle. Nyt on mukava katsella aikaan ja paikkaa sidottuja kuvia isosta telkkarista.

Minulla on ollut monta valokuvausintohimoa: makrokuvaus, valokuvien tekeminen pimiössä, vanhojen valokuvien kuvaaminen uudelleen... Viime mainittua harrastin, kun halusin siirtää muistoja sukupolvelta toiselle. Hankin aikoinaan Canonin 200 millisen makro-objektiivin ja kuvasin sen avulla vanhoja jo vähän rypistyneitä ja osin repaleisiakin mustavalkokuvia. Ja ihme tapahtui: kuvat ikään kuin ”suoristuivat” melkein rikkumattomiksi uudelleen kuvattaessa. Totta kai kuvan yleislaatu hieman kärsi, mutta ne tunnearvot….. Vanhimmat kuvat ovat 1930-luvulta, jotka sain perintönä isoisältäni mutkan kautta. Tuli mieleen, että valokuvamuistojen keräämisen voisi yhdistää sukututkimusharrastukseeni niin kuin varmaan moni on tehnytkin…..

Monet muistot palautuvat mieleen vaikkapa laskettelureissuilta tai kävelyretkiltä Kuolimon jäälle kevättalven auringossa tai isovanhempien tilan heinäpellolta tai appiukon tilalla traktorin purkamisesta. Silti kymmenet valokuvausalbumit jäävät odottamaan aikoja parempia. Ehkä niitä ei tule koskaan skannattua. Miksi ne skannattaisiin? Ainoa peruste on ehkä sittenkin tilasäästö. Tietysti on loputon pohdinta kuinka kauan värit säilyvät kuvissa…..

Me varttuneet alamme olla siinä iässä, että kuvien esittämät henkilöt pitäisi nimetä, heidän taustaansa pitäisi valaista ja kiinnittää heidät meidän kaikkien elinkaareen.

Ehkä joku aikanaan saa jotain irti näistä kuvista. Arkistointi tietokoneelle oikeaoppisesti takaa hyödyn tuleville polville.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Liberaalin maailmanjärjestyksen loppu?

Foreign Affairs -lehdessä (touko-kesäkuu 2017) John Ikenberryn artikkelissa ”The Plot Against American Foreign Policy” (alaotsake: Can the Liberal Order Survive?) käsitellään Yhdysvaltain ulkopolitiikan muutosta Donald Trumpin kaudella. Samalla asetetaan kyseenalaiseksi liberaalin maailmanjärjestyksen jatkuminen. Olemmeko siis todistamassa USA-johtoisen liberaalin järjestyksen loppua?

Ikenberryn näkökulma on vahvasti amerikkalainen, mutta on sillä toki yleistettävää merkitystä, koska Yhdysvaltain painoarvo maailmanjärjestyksen määrittäjänä on ollut niin vahva.

Olen useamman kerran käsitellyt Venäjän kilpailevaa ”world orderia”. Tosin venäläinen ja amerikkalainen näkemys vain sivuavat toisiaan, niin erilainen lähestymiskulma niillä on. Sen verran voidaan todeta, että Yhdysvaltain mahdollisesti vetäytyessä muut vanhan kaavan mukaan täyttävät tyhjiön. Keskityn tässä amerikkalaiseen itsetilitykseen Foreign Affairsin artikkelin avulla.

Kylmän sodan aikana oli selkeä kuva vihamielisistä voimista jotka uhkasivat Yhdysvaltoja. Yhdysvaltain saavuttama asema etupiiritaistelussa oli vaikuttava. Yhdessä Länsi-Euroopan maiden kanssa Yhdysvallat muodosti yhteisrintaman 70 vuoden ajan. Nyt maailman mahtavin valtio on ruvennut itse sabotoimaan saavutuksiaan, toteaa Ikenberry. Suurin uhka näyttää tulevan Valkoisen talon Oval Officesta! Osa Trumpin tavoitteista ja pyrkimyksistä ei toteudu, mutta aikeet ovat nähtävissä.

Kirjoittaja kummeksuu tapahtunutta – niin kuin hän sanoo - maailmanhistoriallista muutosta: Yhdysvallat itse asettaa itselleen vetäytymistavoitteita solmimistaan sopimuksista. Aiemmin suurvallat joutuivat vetäytymään pakon edessä saavutuksistaan.

Trumpin vetäytyminen maailmalaajuisesti ulottuu kauppaan, aiemmin sovittujen yhteenliittymien purkamisiin, ympäristönsuojelua kskevien sopimusten rajoittamiseen, kidutusten vastaisuudesta vetäytymiseen ja ihmisoikeuksista kiinnipitämisen heikentämiseen….. USA on ollut liberaalin maailmanjärjestyksen takaaja, nyt se on vetäytymässä velvoitteistaan. Kun aiemmat presidentit varjelivat sopimuksia, Trump kuvailee niitä sanoilla ”Horrible Deals”.

Yhdysvallat keskeisessä maailmanjärjestyksessä unohdetaan tietenkin amerikkalaisen ”tukikohtaimperialismin” (Yhdysvalloilla oli vielä 1960-luvulla yli 1000 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa ja vieläkin noin 700) kova vastustus. Varsinkin kuusikymmentäluvulla amerikkalainen imperialismi oli ankaran kritiikin kohteena. Mutta siihen aikaan Yhdysvalloissa katsottiin, että maailmalaajuinen hegemonian tavoittelu oli luonnollinen tavoite Yhdysvalloille: se halusi itse määrätä status quon. Yksinvaltaa sillä ei kuitenkaan ollut. Seurauksena oli kylmän sodan varustelukilpailu kaksinapaisine maailmoineen.

Donald Trump voi johtaa Yhdysvallat luopumaan USA-johtoisen liberaalin world orderin takaajan tehtävistä. Tähän liittyen Trump on monin tavoin pyrkinyt poikkeamaan aiemmasta USA:n (liberaalista) politiikasta mm. kannattamalla brexitiä ja tukemalla oikean laidan diktatuureja. Trump on myös moittinut liittolaisiaan, koska nämä eivät ole ”maksaneet velkojaan”.

On syytä huomioida erikoinen tilanne Yhdysvaltain johdossa, kun presidentti ja avustajat edustavat usein eri kantaa asioista. Tilanne voi muuttua vielä world orderinkin suhteen, sillä nyt nähdäkseni on jo tapahtunut liukumista kohti vanhoja puolue-establishmentin periaatteita. Eikä vähiten juuri sen takia, että presidentin avustajat ovat aktivoituneet ja hioneet räikeimpiä särmiä pois presidentin poliittisesta linjasta – jos sitä nyt linjaksi voi sanoa.

Toistaiseksi Trump on pääosin saanut pidettyä isolationalistisen pakkomielteensä. Yhdysvallat ei halua olla osa maailmaa entisen tapaan, vaan kokee osan ympäröivästä maailmasta kavahdettavana pahana. Pax Americana on ohi? Tässä on paradigman muutos 1950-luvn vaihteeseen verrattuna, kun omien muistikuvieni mukaan Paul Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa.

Liberaaleja arvoja koskien on tapahtunut kaksi selvää muutosta aiheeseen liittyen: ensinäkin Trump on alusta lähtien kyseenalaistanut liberaalit arvot ja hyökännyt liberaalia lehdistöä, perustuslakia ja tuomareita vastaan ja toiseksi myös liberaali demokratia on heikentynyt, osittain finanssikriisin seurauksena, osittain, autoritäärisyyden voimistumisen takia, joka sekin juontaa juurensa 10 vuoden takaisesta taloudellisesta katastrofista.

On syytä huomioida, että globaali epävakaus on horjuttanut USA-johtoista world orderia ilman Trumpiakin. Näyttää siltä, että vakaimmat vanhan järjestyksen tulipilarit ovat Shinzo Abe ja Angela Merkel. Trump ei ajattele liittolaisia yhteisenä voimavarana, kuten edeltäjänsä vaan osin painolastina USA:lle. Ajoittain on jopa näyttänyt, että kauppasota on tulossa aiemman yhteistyön tilalle.

Kaikki toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sopimukset ovat - varauksin - vahvistaneet demokratiaa. Olemmeko nyt siirtyneet vaiheeseen, jossa demokratiaa kansojen välisen keskinäisen solidaarisuuden heikkouden takia haurastutetaan?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Poliittisen draaman tylsä juoni

Edustuksellinen demokratia on Suomessa ollut melkoisessa pyörityksessä viime aikaisten tapahtumien johdosta. Ollaan oltu huolestuneita suomalaisen demokratian puolesta. Ja mikäpä siinä, kansanvallan toteutumisesta kannattaa aina kantaa huolta. Viittaan tässä tietenkin tapahtumiin perussuomalaisten puheenjohtajavaihdoksen ympärillä.

Mitä tulee nykyisen tilanteen syntymekanismiin, niin haluan siitä muutamalla merkinnällä tuoda esille ajatukseni. Ongelmallinen tilanne syntyi jo oikeastaan silloin, kun perussuomalaiset päättivät mennä mukaan nykyiseen hallitukseen vuonna 2015. Sitä ennen puolue oli ominaislaatunsa mukaisesti oppositiohenkinen, jota se ohjelmansa puolestakin luontevimmin edusti.

Miksi hallitukseen mentiin? Siksi, että Timo Soini pani merkille asian, joka on tietenkin itsestään selvyys: oppositiosta käsin on vaikea osallistua päätöksentekoon. Sillä hetkellä realisoituivat monen pahat odotukset. Sipiläkin ”kuulusteli” Soinia todellisen yhteisen tahdon varmistamiseksi.

Se maahanmuuttovastainen porukka, joka oli alun perinkin ollut mukana perussuomalaisissa ei ole lähtenyt sieltä mihinkään. Olemme vuosien varrella panneet merkille erittäin aggressiivisen käytöksen useiden perussuomalisten taholta. Kysymys on ollut jopa käräjäoikeustapauksista ja tuomioiden jakamisesta.

Miksi ongelma, joka on ollut syvällä perussuomalaisessa mielenmaisemassa aikojen alusta lähtien nyt puhkesi täyteen eliksiiriin? Siksi, että Timo Soini massiivisella poliittisella ominaispainollaan piti ryhmän – tosin nipin napin – kurissa. Kun puolue on nyt jakaantunut, ovat monet kysyneet, mikä aiheutti sen, että perussuomalaisten kova maahanmuuttovastainen ydin syrjäytyi päätöksenteosta (= hallitusvastuusta), olihan se aiemmin samassa hallituksessa kuin puolueesta irtaantuneet maltillisemmat tahot. Vastaus kuuluu: ei tapahtunut tietenkään mitään mystistä! Ainoa, mikä tapahtui oli, että puheenjohtajataistelun yhteydessä alkuperäiset maahanmuuttaja- ja EU-kielteiset tahot kokivat voimansa tunnossa dramaattisen hengen nostatuksen. Soinin väistyessä sopivasti tieltä pois, pääsi patoutunut tahtotila julki. Se oli aina ennenkin - vuosien varrella - purkautunut yksittäisten kansanedustajien mielenilmausten kautta, mutta nyt se teki massiivisen läpimurron.

Tämä oli se osa perussuomalaisia, jonka kanssa kokoomus ja keskusta eivät alun perinkään tehneet vaikeaksi osoittautunutta diiliä. Perussuomalaisten yhteistyöhalu ja -kyky oli Soinin varassa, ja kun se hapertu Soinin luopumisen seurauksena, paljas ääriaines tavoitteineen pääsi ääneen.

Ihmisarvojen kunnioituksen puutteesta ja suorastaan rasismista syytetty joukko muodostui puolueelle rasitteeksi. Tietenkin tässä on taustalla historiasta tuttu ilmiö: suhteellisen maltillisen johdan takana ärhäkkä ääriaines hioo kynsiään päästäkseen (vihdoin) sanomaan, mitä ajattelee. Samaan aikaan johto yrittää hallitukseen päästäkseen vakuuttaa olevansa paavillisempi kuin paavi itse - mahdoton yhtälö.

Oleellista tässä tapahtumaketjussa on sen raudanluja logiikka. Ensin marssitettiin joidenkin masinoimana ääriainesten ryntäys persujen kokoukseen ja sitten seurauksena - hetken tuumaustauon jälkeen - irtautui 20 maltillista maahanmuutto- ja EU-kriittistä edustajaa omaksi ryhmäkseen. Tapahtuma oli poikkeuksellinen, mutta ei ennenkuulumaton. Puhutaan kaappauksesta, jota sanaa en käyttäisi. Nyt vain radikaali aines sai äänensä kuuluville paremmin kuin kertaakaan viimeisen parin vuoden aikana.

En puutu tässä tarkemmin masinoinnin tarkoituksellisen järjestämisen onnistumiseen. Masinointia toki tapahtui, mutta ratkaisiko se vaalin tuloksen, on eri asia. Mitään oikeudellisesti sopimatonta ei ole osoitettu käsimerkkikiistasta huolimatta tapahtuneen. Puheenjohtajavaalin äänten jakauma oli hämmästyttävän selvä 900 vs. 600.

Kokonaan eri asia on, olisiko maan hallitus pitänyt kaataa. Ilmeisesti monet ovat olleet tällä kannalla. Oikeusoppineet eivät ole sitä kuitenkaan pitäneet välttämättömänä. Osa protestoijista olisi halunnut uudet vaalit, osa olisi halunnut uudet hallitusneuvottelut ja osa olisi halunnut koko perussuomalaisten ryhmän hallitukseen. Tässä onkin tämän prosessin kinkkisin kohta. Tähän palaan vielä.

Kokonaisuutena tapahtumien kulku sisälsi suuren yleisön hyvin tuntemia vaiheita, mutta aukkopaikkojakin oli. Kaikkein kiusallisinta, joskaan ei odottamatonta, mielestäni on, että tapahtumien aukkopaikat on pyritty täyttämään erilaisilla salaliittoteorioilla. Tapahtumien kulku suorastaan huutaa erilaisia ”on sovittu” -tarinoita ja pisimmälle viedyissä vaihtoehdoissa ”suuri näkymätön käsi” ohjasi koko prosessia. Nettikirjoittajat rakastavat inhota kuviteltuja tavallisen kansan huijaustapoja. Erityisesti vähäinen koulutus näyttää ohjaavan epäilyyn, että taas ”ne” salaavat jotain.

Oma kantani - riskilläkin - on, että tapahtumien kulku oli looginen eikä sisällä mystisiä kohtia. Vähitellen paljastuu erinäisten ihmisten käymiä spekulatiivisia keskusteluja, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, mutta tässä ollaan kaukana siitä, että olisi tehty sopimuksia toimijoiden kanssa.

Draaman juoni oli siis käsitykseni mukaan varsin tylsä. Ymmärrän toki hyvin niitä, jotka ovat ihmetelleet, miksi ei hajotettu Sipilän ensimmäistä hallitusta pystytetty toista. Näin olisi säästytty suurimmaksi osaksi jälkipuheilta.

Hallitus (lue: kokoomus ja keskusta) ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, koska sote-uudistus olisi voinut jauhautua hajalle uuden hallituksen muodostamisen pyörteissä. Tämä perustelu ei tietenkään riitä niille, jotka arvioivat kliinisesti demokratiaprosessia. En pysty sanomaan, kuinka suuri virhe tehtiin, kun hallitus ei jättänyt eroanomusta.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mies, joka pelastaa politiikan

Viime aikoina politiikan vastaisuus on nostanut huipulle parikin uutta kasvoa, joiden nimiin monet vannovat. Tällaisia ovat Justin Trudeau ja Emmanuel Macron. Aion tässä kirjoituksessa arvioida tuoreen Ranskan presidentin, 39-vuotiaan Macronin merkitystä. Onko hän uusi tulevaisuuden poliittinen toivo vai onko hän jälleen yksi niistä, jotka tuottavat hetken kuluttua pettymyksen?

Entinen investointipankkiiri ja sosialistien ministeri on tarkan harkinnan jälkeen asemoinut itsensä lähelle poliittista keskustaa. Sosialistien jäsenyydestä hän luopui elokuussa 2015. Macronin puolue on voittanut juuri parlamenttivaalit, joten menestys on ollut häikäisevä.

Macronin linjaa voidaan yrittää määritellä hieman tarkemmin. Häntä on sanottu sosiaaliliberaaliksi, kun taas joidenkin mukaan hän on sosiaalidemokraatti. Viime mainittu tuo mieleen työväenpuolueiden kolmannen linjan, jota ovat edustaneet Bill Clinton, Tony Blair ja Gerhard Schröder. Kaiken kaikkiaan Macronin on kuitenkin pidetty keskustalaisena, jossa on liberaaleja ja vaaleanpunaisia painotuksia. Julkisuudessa hän korostanut ”ei vasenta, eikä oikeistolaista” linjaa.

Jotkut ovat kovasti pyrkineet löytämään itsensä poliittisesti Macronin kautta. Tämä pitää paikkansa sekä vasemmiston että porvarien kohdalla. On muodikasta olla irti perinteisistä poliittisista puolueista kuitenkaan luopumatta poliittisesta pääomasta. On tämä vaikeata ja hienopiirteistä näissä määrityskysymyksissä!

Macron on saanut osansa myös populistisyytöksistä, joskaan se tuskin on hänelle tunnusomaista enempää kuin poliitikoilla yleensä. Käytännön talouspolitiikassa hän edustaa julkisen talouden vajeiden alentamista kannattavaa linjaa.

Häneen on asetettu toiveita, että hän tarjoaisi liberaalidemokraattisen vaihtoehdon selkeästi oikeistolaisen ja vasemmistolaisen linjan väliin. Samalla on herätetty epäilyjä, että hän on taipuvainen päälinjan sisällä ”joihinkin” kannattajien kannalta epätoivottaviin ratkaisuihin.

Ongelmana tahtoo olla, että jos poliitikko saadaan määritettyä joillakin käsitteillä, hän saa helposti leiman, jota käytetään lyömäaseena. Tämä koskee myös Macronia. Siksi pragmaattisten ohjelmien pitäisi olla selkeitä, mutta poliittisen linjan yläkäsitteiden yleisluontoisempia, jotteivat vastustajat pääse niihin käsiksi.

Voima-lehden 5/2017 artikkelissa ”Euroopan vaalikevään megatrendit” Antti Ronkainen toteaa sosiaalidemokraattisen mallin kuolleeksi! Hän kysyy, ”mitä tulee sosiaalidemokraattisten puolueiden tilalle? Kovinpa räväkästi Ronkainen lopettelee puolueita. Esimerkiksi Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat ylivoimainen ykkönen ja Suomessakin viimeisen gallupin mukaan kakkossijalla. Myös Saksassa demarit ovat vahvoja, vaikkeivat olekaan kristillisdemokraattien tasolla. Ronkainen ennakoi, että vihreät ovat seuraava demarit.

Sosiaalidemokraattisen turmion tienä Ronkainen pitää juuri ”kolmatta tietä” tai ”blairilaisuutta”. Näiden suuntausten kautta demarit ovat Ronkaisen mukaan vaivihkaa omaksuneet oikeistoliberaaleja käsityksiä talouskurineen ja leikkauksineen: politiikan fokus hänen mukaansa siirtynyt yhteiskunnallisen kehityksen ohjailusta ”yksilöiden kannustimien ohjailuun”.

Kun Ronkainen maalaa nykydemarien linjana valtion irtisanoutumisen tulonjako- ja työttömyyskysymyksistä, hän sortuu vähintäänkin liioitteluun. Ainakin Suomen osalta.

Käy selväksi, että Ronkainen on huolestunut vihreistä, siis että he seuraavat demareiden jalanjälkiä blairilaisella linjalla. Mutta vielä vaarallisempana kehitystrendinä hän pitää macronilaisuutta eli Ronkaisen mukaan ”äärikeskustalaisuutta”. Emmanuel Macronin politiikka tarkoittaa käytännössä leikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia eli Ronkaisen mukaan työntekijöiden neuvotteluvoiman heikentämistä, sosiaaliturvan heikentämistä ja tarjonnan taloustieteen voimistamista.

Macron on tämän ajattelun mukaan valtapoliitikko, joka soveltaa kolmatta linjaa Ranskalaisiin olosuhteisiin sekä hakee tiivistyvää – puolustuspoliittista – integraatiota EU:hun. Politiikan keskeisenä sisältönä on siirtyminen rakenteista yksilöihin eli äänestäjien ”fiiliksien” tunnistamiseen. Tunteiden tunnistaminen on tämän politiikan keskiössä. Tässä lienee perää, sillä niin monet tahot ovat korostaneet yhteyden saamista äänestäjään tunnetasolla.

Edellä on jo käynyt ilmi yksi tämän päivän politiikan tunnusomaista piirteistä, nimittäin lähes kaikkien puolueiden pyrky keskustaan, josta käsin sitten yritetään erottua muista, joka on jo ajatuksellisesti hiukan omituinen lähtökohta harjoittaa politiikkaa. Tämä pätee myös macronilaisuuteen.

Politiikan sisältöasiat tahtovat unohtua, kun markkinaosuustaistelu riehuu valtoimenaan. Erkki Tuomioja totesi taannoin blogissaan: ”Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä”. Ja hän jatkaa: ”Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien, mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita, jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.”

Macron on oivaltanut Tuomiojan (!) ajatuksen perin pohjin: En Marche -liike on markkinointikoneisto eikä puolue. Juuri nyt Macron markkinatutkimuksen perusteella on arvioinut poliittisen kysynnän kohdistuvan Macronin kattaukseen. On meneillään hypetysvaihe: En Marche on politiikan iPhone! Meillä Suomessa perustuslaillisten perilliset yrittävät kopioida ulkokohtaisesti Macronin markkinavision, vaikka aatteellinen ero on räikeä.

Macronissa on jotain Tony Blairille hyvin ominaista….. Ronkaisen mukaan, kun Margaret Thatcherilta kysyttiin hänen suurinta poliittista saavutustaan vastaus kuului: Tony Blair! Kapitalisti Thatcher siinä pani merkille, että punainen väri Blairissa oli haalistunut olemattomiin hänen luomansa ”uuden Britannian” myötä.

::::::::::::::::

Olen itse selityksen velkaa, sillä jokin aika sitten kirjoittamassani blogikirjoituksessa totesin seuraavasti: ”Entä mitä tapahtuu Ranskanmaalla? Vasemmisto ja oikeisto ovat kärsimässä tappion parlamenttivaaleissa. Mutta ei niitä voita populistitkaan. Kehiin on astunut uusi poliittinen puolue, Emmanuel Macronin ”Tasavalta liikkeelle”, joka liikkuu laajalla alueella poliittisen keskustan molemmin puolin. Vai pitääkö sanoa, että Macron toimii vanhan poliittisen kartan ulkopuolella? Kansalaiset ovat joka tapauksessa kyllästyneet vanhojen puolueiden kyvyttömyyteen ja haluavat uutta tilalle. Totta kai Emmanuel Macronin persoonalla on suuri vaikutus uuden liikkeen suosioon. Odotukset ovat korkealla. On tietenkin muistettava, että nyt ollaan vasta alussa: Macronillekin koittaa arki, jolloin veri vasta punnitaan.

Sitten esitin ronkaismaisen epäilyn:

”Silti mieleen hiipii epäily, että myötäilläänkö tässä työnantajien ja vanhan eliitin tarkoitusperiä. Jotkut – todennäköisimmin pienituloiset - jäävät taas nuolemaan näppejään? Onko Macron lopulta vain raa´an kapitalismin asialla? Mutta se on jo toinen juttu.”

Niin on, se on tämän blogikirjoituksen juttu. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää! Vaikuttaa siltä, että Macronin ”epäpoliittisuus” toimii savuverhona hänen aikomuksilleen. Hän yrittää samaa, mitä vanhat puolueet ennen häntä, eli saada talouden kuntoon kuriohjelmalla. Hintana voi olla monien yhteiskunta- ja palkansaajaryhmien turhautuminen ja ainakin Ranskassa väen ryntääminen kaduille.

Onko tämä linja yhdistettävissä aatteettomaan blairismiin on sitten eri juttu. Olen arvioinut, että Suomessakin macronilainen liberaalidemokratia vasemmistosävytyksellä voisi tarjota lääkkeen nykyvasemmiston ähkyyn.

Kansalaisten odotukset ja finanssikriisistä alkanut talouden aneemisuus yhdistettynä globalisaatioon ja teknologian kehittymiseen ovat luoneet pettymysten kehän. Tavallisen kansan tavoitteet ovat osoittautuneet vaikeiksi toteuttaa ja siksi macronilaista ihmettä odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Mutta onko hänestä tulevaisuuden suunnan viitoittajaksi?

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Voiko kansaan luottaa?

Kirjoitin muutamia päiviä sitten blogikirjoituksen, jonka otsake oli ”Miksi yhteisten asioiden hoitaminen on niin vaikeaa?” Yhtä hyvin voitaisiin kysyä selviääkö demokratia ilmiselvistä muutoshaasteita vai joudutaanko turvautumaan autoritäärisempään hallintoon yhteiskunnan koossa pitämiseksi. Olen perinteisesti luottanut kansanvaltaisen järjestelmän kykyyn selvitä eteen tulleista haasteista. Jotkut muut ovat eri kannalla.

Otetaanpa tähän alkuun muutama esimerkki hyvin erilaisista kansanvaltaan liittyvistä haasteista.

Viime aikoina on voimistunut kanta jonka mukaan ”kansa” on syyllinen odottamattomiin ja virheellisenä pidettyihin ratkaisuihin. Arvostelun keskiössä ovat kansanäänestystyyppiset tilanteet, jossa kansalaisille annetaan mahdollisuus tehdä kyllä/ei päätöksiä. Ison-Britannian brexit oli tällainen ”demokratiakoe”, johon monet pettyivät. Kansalaisten enemmistö äänesti odotusten vastaisesti EU-eron puolesta. Ihmiset eivät osanneet päättää oikein, kuului väite!

Sitten järjestettiin parlamenttivaalit – jälleen vähän kansanäänestystyyppisesti - jossa piti varmistaa valitun brexit-linjan pitävyys ja suoda hallitukselle liikkumatilaa reilulla paikkamarginaalilla. Jälleen kansa yllätti ja äänestystulos oli hämmentävä: kansalaiset eivät antaneet ylivoimaista valtakirjaa konservatiiveille, jota nämä olivat toivoneet ja jonka takia vaalit järjestettiin. Konservatiivi joutuivat hakemaan kumppanuutta muista puolueista pystyäkseen hallitsemaan. Jälleen kansa petti! Mitä oikeammalle puoluekartalla mennään sitä epäilyttävämmäksi koetaan kansan kyky valita oikein. Kokonaisuudessaan Britannian tapahtumat ovat esimerkki toimivasta demokratiasta. Siihen kuuluvat yllätykset. Kansanvallan perustukset eivät ole järkkyneet.

Entä mitä tapahtuu Ranskanmaalla? Vasemmisto ja oikeisto ovat kärsimässä tappion (vaaliprosessi on keskeneräinen) parlamenttivaaleissa. Mutta ei niitä voita populistitkaan. Kehiin on astunut uusi poliittinen puolue, Emmanuel Macronin ”Tasavalta liikkeelle”, joka liikkuu laajalla alueella poliittisen keskustan molemmin puolin. Vai pitääkö sanoa, että Macron toimii vanhan poliittisen kartan ulkopuolella? Kansalaiset ovat joka tapauksessa kyllästyneet vanhojen puolueiden kyvyttömyyteen ja haluavat uutta tilalle. Totta kai Emmanuel Macronin persoonalla on suuri vaikutus uuden liikkeen suosioon. Odotukset ovat korkealla. On tietenkin muistettava, että nyt ollaan vasta alussa: Macronillekin koittaa arki, jolloin veri vasta punnitaan.

Macronin puolue tai kansanliike on poliittinen koe, jonka onnistuminen jää nähtäväksi. Tässä tarkastelen asiaa kirjoitukseni teeman eli demokratian toteutumisen näkökulmasta. Ja mikä on johtopäätös? Mielestäni mieltä ylentävä! Kansanvallan piirissä oli mahdollista sallia/toteuttaa tällainen poliittinen mullistus, että uusi poliittinen voima – olematta populistinen – on syönyt kannatusta sekä vasemmalta, oikealta että populisteilta. Demokratia on näyttänyt jälleen voimansa.

Silti mieleen hiipii epäily, että myötäilläänkö tässä työnantajien ja vanhan eliitin tarkoitusperiä. Jotkut – todennäköisimmin pienituloiset - jäävät taas nuolemaan näppejään? Onko Macron lopulta vain raa´an kapitalismin asialla? Mutta se on jo toinen juttu.

Meillä Suomessa on Jussi Halla-ahon Pyrrhoksen voiton jälkeen meneillään oma pienimutoinen demokratian kestokykykokeilu. Halla-aholaiset lähtevät haastamaan perinteisten puolueiden demokratia-ajattelua. Varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari HS:n mukaan: ”Nyt perussuomalaiset siirtyy sille kartalle, jolta muutkin eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet nousevat”. Näin mahtipontinen lausunto olisi edellyttänyt, että olisi oltu joltisenkin yksimielisiä tavoitteista. Näin ei ollut, kuten nyt tiedämme, vaan päinvastoin eri ryhmittymät eivät mahtuneet samaan puolueeseen.

Onko nyt vedettävä johtopäätös, että persujen ”yltiödemokraattinen” puheenjohtajan valintakokous päästi sisään saliin epädemokraattisia voimia, mikä johti katastrofaaliseen lopputulokseen? Vaikutelmalta ei voi välttyä.

Oliko Jyväskylän kokouksen jälkeisessä näytelmässä (uuden eduskuntaryhmän perustaminen) kysymys välillisen demokratian itsepuolustuksesta, joka astuu peliin, kun liikutaan vaarallisilla vesillä?

Meneillään on selittäjien markkinat. Tapahtuu ilmiö, jossa tietoaukot täytetään salaliittoteorioilla. Jälkiviisaus on parasta viisautta: tapahtumien kulku näyttää monien mielestä – jälkikäteen - niin selvältä, niin selvältä….

:::::::::::::::::::

Joka tapauksessa meillä on nyt pitkästä aikaa selkeästi oikeistolainen puolue, jolla on konservatiiviset arvot. Voisi sanoa, että jäljelle jääneet perussuomalaiset ovat tulkintani mukaan selvästi enemmän oikealla kuin vasemmistoliitto on vasemmalla.

Persujen arvosiirtymä näyttää päälle päin dramaattiselta, mutta on tietenkin vallinnut potentiaalisena puolueen sisällä jo pitkään pääsemättä täysimääräisesti esille. Tulppana on ollut Timo Soini! Demokratian kannalta ollaan nyt tilanteessa, jossa poliittinen järjestelmä joutuu varautumaan aggressiiviseen oppositiopolitiikkaan, joka taas merkinnee, että jatkossa persujen yhteistyökumppanit ovat vähissä.

Tainnuttaako kansanvaltainen järjestelmä äärioikeiston pyrinnöt? Juuri nyt näyttää Euroopan laajuisesti siltä, että populismin puhuri on tyyntymässä.

Yhdestä asiasta olen varma: jälleen kansanvaltainen järjestelmä tulee osoittamaan sopeutuvuutensa kävi miten kävi. Näin tulee käymään myös Yhdysvalloissa, jossa Trumpin viimeisin spektaakkeli eli kaikkien hallitusten jäsenten pohjoiskorealaistyyppinen uskollisuudenvala suorassa tv-lähetyksessä ylitti kaikki aiemmat demokratian alennustilat. Terve.

::::::::::::::::::

Demokratian kannatus näyttää olevan sukupolvikysymys. Tutkimusten mukaan nuoret keskimäärin ovat valmiita tinkimään demokratiasta vahvan johtajan suuntaan. Erityisesti vähän koulutusta saaneet ja työttömät ovat tätä mieltä. Johtopäätös ei ole kuitenkaan yleistettävissä kaikkiin nuoriin. Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kannatus on kummunnut suurelta osin nuorten koulutettujen tai opiskelijoiden piiristä ja nämä ihmiset ovat liberaalin demokratian kannalla. Toivo siis elää, että nuori sukupolvi ei lähde mukaan autoritäärisen populismin tielle.

Usein ongelmana nähdään, että varsinkin puhtaassa kansanäänestyksessä otetaan kantaa johonkin muuhun kuin äänestyksen kohteena olevaan aiheeseen. Tämä riski on olemassa.

Virhe tehdään, kun kuvitellaan demokratiasta poikkeavat ratkaisut erillisiksi teräväreunaisiksi vaihtoehdoiksi. Esimerkiksi asiantuntijavalta ja autoritäärinen hallintomalli kuvataan usein selkeiksi vaihtoehdoiksi kansanvaltaiselle järjestelmälle. Tosiasiassa demokratia on sekoitus erilaisia hallinnoimistapoja. Juuri tämä on kansanvallan elinvoimaisuuden ytimessä, se on joustava. Demokraattinen koneisto käyttää asiantuntijoita lausunnonantajina, joiden perusteella käydään laaja keskustelu vaihtoehdoista. Ei päätäntävaltaa tarvitse silti luovuttaa asiantuntijoille. Autoritäärisyys tulee demokratian läpi, kun päättäväinen johtaja runnoo läpi päätöksiä jne. Demokratia on sekoitus eri tyyppisiä tapoja tehdä päätöksiä.

Välillinen demokratia ei rakenteeltaan ole myöskään mikään kansalaisten huutoäänestys, sillä välillisyys antaa sille suodattimen luonteen. Päätökset tehdään hyvässä järjestyksessä. Päätöksentekoprosessissa mukana olevat kansanedustajat ovat hyvin informoituja ja pystyvät tekemään osaavia päätöksiä.

Minun demokratiautopiaani kuuluu valistunut kansalaismielipide. Se on myönnettävä, että valistuksen tasossa on selviä puutteita, kun mietitään nykyisen kansalaismielipiteen tasoa. Netti on lisännyt harkitsematonta, välitöntä reagointia.

Jos saisin päättää, veisin koulujen opetusohjelmiin alakoulusta lähtien kansanvaltaiseen järjestelmään perehtymisen. Valmiudet osallistua keskusteluun eivät ole riittävät ylemmilläkään luokka-asteilla, tarvitaan edelleen koulutusta. Demokratialle tiedon saanti ja välittämisen vapaus ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Valveutunut kansalaismielipide lähtee vankasta yleissivistyksestä eikä meillä ole nuorten ja lasten elämän alkupäähän tarjota parempaa tukea kuin kouluopetus.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Timo Soinin suuri rooli

”Enpä olisi uskonut otsikoivani blogikirjoitusta tällä tavalla. En tiedä, mitä Timo Soini tulevalta odottaa, mutta juuri nyt tuntuu hämmentävältä seurata poliittisen instituution nimeltä ”Soini” sortumista. Hämmentävää on, että muodollisen aseman kadotessa myös vaikutusvalta näyttää pyyhkiytyvän pois.

Vai jatkaako hän jonkinlaisena harmaana eminenssinä taustalla? En usko, hän siirtynee johonkin kansainväliseen tehtävään pois Suomen pienissä piireissä pyörimisestä.”

Kirjoitin tuon edellä olevan luonnoksen blogikirjoituksen avauskappaleeksi 12.6.2017, heti persujen puoluekokouksen välittömissä jälkitunnelmissa. Nyt tapahtumat ovat pyyhkäisseet tieltään nuo lauseet. Soini oli mukana siinä ryhmässä, joka irtautui perussuomalaisista omaksi eduskuntaryhmäkseen. Mikä hänen roolinsa oli uuden ryhmän perustamisessa? Sitä en tätä kirjoitettaessa tiedä. Joka tapauksessa mies säilyy ulkoministerinä, joten poliittisia muistosanoja pitää myöhentää.

Ilma on täynnä syytöksiä ja vastasyytöksiä: halla-aholaiset tekivät vallankaappauksen valintakokouksessa, jossa oli ”ulkopuolisia” mukana. Puolueen vanha establishmentti (nyt ”Uusi vaihtoehto”) suunnitteli tapahtunutta ”vastavallankaappausta” jo persujen kokousta edeltävällä viikolla varmuuden vuoksi. Tyypillistä syyttelyä, jossa vastapuoli syyllistetään ja itse yritetään puhdistautua kaikilta syytöksiltä. Huonoa omaatuntoa on nyt liikkeellä….

Vasta aika paljastaa, mitä kokouksessa tai välittömästi sen jälkeen tapahtui, jos sittenkään. Näyttää siltä, että kun kokoukseen pääsi sisään kuka tahansa jäsenmaksun maksanut, mahdollisti se ääriaineksen junttaporukan sisäänpääsyn ilman, että asiaan liittyi johdon (johtajien) suunnittelua.

Nyt meillä on siis kaksi maahanmuuttovastaista puoluetta yhden sijasta. Molemmat ovat myös EU-integraatiovastaisia, mutta toisen suu on tukittu betoniin valetulla ”hallitusohjelmalla”. Kukaan ei näytä kysyvän, kuinka moni suomalainen oikeastaan haluaa tiivistyvää EU-integraatiota. ”Oikeassa olijat” (integraation kannattajat) ovat nyt ikään kuin oletuksena ja vastustajat ovat vastarannankiiskejä.

::::::::::::::::::

Timo Soini on Veikko Vennamon ja SMP:n lapsi. Sen hän vahvisti jälleen kerran puoluejohtajan väsähtäneessä jäähyväispuheessaan. Viikonlopun jälkeen näytti siltä, että vennamolaisuus on taakse jäänyttä elämää ja sen korvaisi oikeistoradikaali populistipuolue. Vennamon populismi nousi unohdetun kansan joutumisesta hyvinvoinnin marginaaliin. Mitään vasemmistolaista tässä ei kuitenkaan ollut. Yhtä paljon kysymys oli kekkosvihasta. Vennamo tunsi itsensä syrjäytetyksi silloisen (1950-luku) maalaisliiton johtajavalinnoissa ja käynnisti leppymättömän luonteensa mukaisesti ikuisen taistelun Kekkosen Suomea ja Helsingin herroja vastaan (nyt puhuttaisiin eliitistä).

Tosiasiassa Soinikin irtosi nykyhallituksen jossakin vaiheessa vennamolaisuudesta. Hänestä tuli maisterisherra, joka teki itsensä tykö maailman mahtajien kanssa. Donald Trump oli yksi hänen häveliäästi peittelemistään roolimalleista.

Juuri nyt tuntuu siltä, että Timo Soinin rooli perussuomalaisten hallituksessa pysymisessä (2015-2017) oli vielä suurempi, kuin miltä se vielä jokin aika sitten näytti. Hän oli melko valtoimena riehuneen populistiporukan aisoissa pitäjä. Samalla hän pelimiehenä kiristi hallituskumppaniensa hermoja puolueensa vaatimuksilla. Soinille hallituskausi oli melkoista nuoralla kävelyä varsinkin alkuosaltaan. Soini pelasti itsensä väljemmille vesille ulkoministerin tehtävien avulla, joihin hän tykästyi. Kai se on niin, että jossakin vaiheessa mahtava poliittinen ura muuttuu hengissäselviytymiskamppailuksi! Samalla Soini ärsytti monia puolueen jäseniä, jotka katsoivat hänen irtautuneen puolueen käytännön johtamisesta. Halla-ahon valinta näytti olevan seurausta halusta maksaa potut pottuina ja järjestää johto uusiksi.

Kaikki se EU-vastaisuus ja maahanmuuttokielteisyys, joka kätkeytyi Soinin leveän selän taakse purkautui puoluekokouksessa ilmoille. Tilaisuudessa oli jopa kostonhalua: vihdoin herrahissiin viehtynyt Soini ja soinilaiset saatiin sivuun ja joukkojen todellinen mielipide pääsi esille: kyllä peruskannattajat tietää! Tässä oli jotain siitä alkuvoimasta, joka vallitsi Soinin aloittaessa poliittisen nousunsa.

Ennen kuin persujen hajoaminen tapahtui näytti syntyvän kiista siitä, kumpi oli enemmän hallitusohjelman kannalla, kokoomus ja keskusta vai perussuomalaiset. Samasta tekstistä voi vetää eri tulkinnat. Oli nähtävissä, että kiistat kumuloituisivat lähitulevaisuudessa ja johtaisivat lopulta hallituskriisiin. Keskusta ja kokoomus päättivät toimia heti, kun tilaisuus sali.

Politiikan logiikka johti persujen hajaannukseen ilman, että kukaan mestaroi taustalla. Jälkikäteen kyllä voi ilmetä henkilö tai henkilöitä, jotka ilmoittavat, että ”minä sen tein”. Salaliitot ovat rakastetuimpia liittoja.

Presidentin nihkeys perussuomalaisten hallitushaluihin katkeroitti puolueen kannattajat. He ehtivät jo julistaa sydämistyneenä Kekkosen ajan palanneeksi. Ei nyt ihan siitä ollut kysymys. Kekkosen aikana oli kysymys ulkovallan painostuksesta, nyt ollaan puhtaasti sisäpoliittisessa tilanteessa, jossa ”arvopohjat” eivät kohtaa.

Hesari otsakoi persujen puheenjohtajavalintojen jälkeen, että ”Nuori polvi otti vallan ja vie puolueen kohti eurooppalaista laitaoikeistoa”. No, laitaoikeisto on oikein, mutta nuoruus on suhteellinen käsite: Jussi Halla-aho (46 v.), Laura Huhtasaari (38 v.), Juho Eerola (42 v.), Teuvo Hakkarainen, (57 v.). ottivat vallan keski-ikäisten käsiin.

On totta, että tutkimustuloksissa nuoret ikäluokat ovat myötämielisempiä johtajakeskeisille ja autoritäärisille järjestelmille kuin vanhemmat ikäluokat, mutta toisaalta – kuten olen monta kertaa maininnut – on myös toisenlaisia trendejä: nuoret ovat nähneet demokratian ja hyvinvointivaltion edut.

On vaikea sanoa, mihin tynkäpersujen ja ”Uusi vaihtoehto” -ryhmän kannatus nousee. Oletettavaa on, että puolueiden yhteinen kannatus ylittää persujen aiemmat galluplukemat. Sille löytyy peruste, jos Soinin vanhat – turhautuneet - gallupeissa ja vaaleissa nukkumaan jääneet kannattajat heräävät painamaan vihreää nappia.

Monissa Euroopan viime aikaisissa vaaleissa ja gallupeissa ovat kertautuneet populistien kärsimät tappiot. Ruotsidemokraatit muodostaa poikkeuksen, mutta onko heidänkään kannatuksensa pysyvää? Sosiaalidemokraatit ovat Ruotsissa yllättävän vahvoja. Ruotsidemokraatit jakavat lähinnä porvariston ääniä. Poiketaanko meillä taas trendistä?

On oletettavissa, että perussuomalaisessa populismissa on jatkossa voimistuva nationalistinen sävy: Suomi ensin! Puolueen on erotuttava Uusi vaihtoehto -ryhmästä, joka radikalisoinee puolueen, koska kilpailija on tosiasiassa samoilla markkinoilla - kiviriippanaan liberaali hallitusohjelma! Alkaa taistelu uskottavuudesta kannattajien keskuudessa, koska poliittisesti ja ideologisesti kysymys on ollut alun perin hyvin pitkälle homogeenisestä ryhmästä.

Liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu koko politiikan kentän tasolla on nyt korostuneempaa kuin pitkään aikaan. On pohdittu, miten tapahtunut vaikuttaa paikallistasolla persujen voimasuhteisiin, mutta minusta näyttää että hajautuminen on pikemminkin alkanut paikallistasolla viime vuosien aikana: monet persujen valtuustoryhmät ovat hajonneet mikä mistäkin syystä.

Mitä uutta kaikesta tästä jää? Ainakin se, että kriisi on nostanut huipulle lupaavia nimiä: Simon Elo, Tiina Elovaara, Laura Huhtasaari…. Vanhat valtarakenteet horjuvat: politiikan kentälle on syntynyt ahtauma, joka näkyy jollakin tavalla. Ainakin sosiaalidemokraattien on vahvasti pohdittava vasemmistoliberaalia versiota macronilaisesta liberaalidemokratiasta.

Timo Soinin suuri rooli? Kysymys on hänen – alun perin - vennamolaisen luomuksensa hajoamisesta. Hänen henkensä vaikuttaa taustalla, vaikka hän kuinka kiistää roolinsa. Jostakin syystä minulle tulee mieleen Väinö Tannerin rooli sosiaalidemokraattien hajoamisessa 1950-luvun lopulla. Mannerlaatat liikkuvat eminenssin mukaan, vaikka itse päähahmo on jo osin sivuraiteella. Soini on ikään kuin ammattiministeri hyvin poliittisessa hallituksessa.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Miksi yhteisten asioiden hoitaminen on niin vaikeaa?

Hyvin moni on ollut viime aikoina pettynyt poliittisen vaikuttamisen rajallisiin mahdollisuuksiin. Suuryritykset, globaalit päätöksentekokoneistot, erilaiset kriisimekanismit tai sanalla sanoen ”moderni maailma” ovat vieneet liikkumavaraa kansallisilta ja miksei ylikansallisallisilta päätöksentekoelimiltä.

Eikö näin ole ollut aina? Ei välttämättä. Olen pyrkinyt kokoamaan seuraavaan tekijöitä, jotka vaikuttavat tänä päivänä politiikan tekemisen mahdollisuuksiin.

Aiemmin kansallisvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta muodostivat kehittyneissä maissa parin, jotka kietoutuivat yhteen vastaansanomattomalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan haurastuminen ja kansallisvaltion päätöksenteon rapautuminen osuvat yksiin globalisaation kanssa.

Yhteiskunnallinen polarisaatio on voimistunut. Jaettavaa ei ole entiseen malliin, vaan nyt jaetaan niukkuutta, kun aiemmin taisteltiin jakovarasta. Keskituloisten vaikeudet pitää elintasostaan kiinni on tunnustettu tosiasia samalla kun tie rikkauksiin avautuu hieman useammalle kuin aikaisemmin. Toisaalta on ollut hämmentävää seurata kuinka pienituloisten asema lähestyy tilannetta, joka vallitsi kymmeniä vuosia sitten. Osattomuus näkyy ja kuuluu. Hyvinvointiyhteiskuntaan parhaimmillaan ei kuulunut laajamittainen puute.

Edustuksellinen demokratia on kriisissä. Sitä uhkaavat monenlaiset voimat. Jo pelkästään viime aikojen vaalien tulokset kertovat yllätyksiä täynnä olevasta maailmasta. Haluan korostaa, että vaalien tulokset – tai äänestäminen – ovat yllättäneet, eivät niinkään gallupit, joita on moitittu kevyin perustein huonosta osuvuudesta.

Englannissa hallituksen politiikan vahvistamiseksi järjestetyt vaalit kääntyivät itseään vastaan ja Ranskassa koko puoluejärjestelmä meni remonttiin. Polarisaatio vaikuttaa tässäkin: Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaisten poliitikkojen menestys on merkki hallitusvallan muutosmahdollisuudesta dramaattisella tavalla, juuri kun vasemmistoa on oltu kuoppaamassa. Äänestäjät liikkuvat helposti soveltaen eräänlaista kaupassakäynnin logiikkaa: parhaat tarjoukset huomioidaan, kunhan ne koetaan uskottaviksi. Uskottavuus on kuitenkin heikoin lenkki luottamusketjussa ja poliittiset lupaukset yksinkertaisine ratkaisuineen ovat tuottaneet monia pettymyksiä äänestäjille.

Aiemmin vaalikarjaa pidettiin uskollisena, mutta nyt ”äänestäjät eivät tottele” päättäjiä. Valmiiksi petattua ei hyväksytä. Vaikeaa on hallita joukkoja, jotka saattavat reagoida hyvin lyhyellä aikajänteellä johonkin vaaleja koskevaan kysymykseen. Edustuksellisen demokratian yksi ongelma on soveltumattomuus äkillisiin mielipidemuutoksiin. Vai onko kysymys sittenkin järkiasiasta: hitaammalla järjestelmän reagoinnilla estetään hätiköinti ja hetken mielijohteesta johtuvat virheet.

Sukupolvikuilu on ilmaus poliittisen ympäristön muutoksesta. Vaikeudet alkavat, kun yritetään määritellä muutoksen suuntaa tai edes sitä, mistä sukupolvikuilu johtuu. Toisaalta nuoret tuntevat joidenkin tutkimusten mukaan kaipuuta autoritääriseen johtamiseen: ”tulisi joku joka sanoisi, miten asiat ovat ja mitä tehdään!”. Samaan aikaan vanhimmat sukupolvet muistelevat kaiholla hyvinvoinnin keskeistä merkitystä heille ja vastustavat autoritäärisyyttä jyrkästi.

Toisaalta juuri nuorten suuri kannatus Sandersin ja Corbynin kaltaisille poliitikoille korostaa liberaalin demokratian merkitystä samalla, kun tunnetaan huolta tulevaisuudesta esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien kaventumisen takia.

Autoritäärisyyden suosion lisääntymisestä myös läntisessä maailmassa on kannettu huolta jo pitkän aikaa. Tällä lienee yhteys taloudellisen niukkuuden oloihin, mutta myös asioiden monimutkaistumiseen. Usein syytetään poliitikkoja vaikeaselkoisuudesta , joka - vaikka siinäkin onkin osin vinha perä - on sittenkin toisarvoinen seikka: asiat ovat oikeasti hankalia käsittää ja vaativat myös äänestäjältä perehtymistä, johon ei tahdo olla aikaa eikä tarmoa.

Ihmiset saattavat vierittää syyn ymmärtämättömyydestään tiedon puutteesta johtuvaksi, vaikka kaikki tiedotusvälineet ovat täynnä kyseistä tietoa.

Oma lukunsa ovat sitten johtajat, joilla on selvä tilaus politiikan markkinoilla. Kysymys on autoritäärisistä populisteista, joiden toimesta oikeusvaltioperiaatteet saavat väistyä. Monien mielestä asioiden selkeys on avainasia: tärkeintä on, että asiat sanotaan niin kuin ne ovat! Sain havainto-opetusta tästä, kun harrastukseni parissa eräs kunnallisvaaliehdokas vaalien alla ”julisti”, miten asiat oikein ovat. Vieressä ollut äänestäjäkandidaatti totesi lasittunein silmin, että ”kun se puhuu niin selvästi”.

Populismi politiikan eräänä selitysmallina toimi niin kauan, kun sillä tarkoitettiin yksinkertaisten ratkaisujen ”löytymistä” monimutkaisiin ongelmiin. Nyt populismin haamuja nähdään kaikkialla: riittää, kun jonkin puolueen kannatus nousee muutamalla prosenttiyksiköllä, niin jo kilpailijoiden lanseeraamat populismisyytökset leijuvat tiheänä ilmassa. Populismista on tullut sisällyksetön lyömäase. Annetaan ymmärtää, että menestys on tullut jotenkin keveästi tai ansaitsematta.

Todellinen populismi on kuitenkin edelleen keskuudessamme. Se tarkoittaa suuria kannattajia miellyttäviä katteettomia lupauksia, joista realismi on kaukana.

Terrorismi, kyberhyökkäykset ja hybridisota ovat ikään kuin väliin tulevia muuttujia, jotka on huomioitava, ja joihin tulee varautua. Tässä laajuudessa ja monitahoisuudessa , jossa olemme terrorismin nyt kohdanneet, se on uusi asia. Nykyteknologiaan yhdistettynä vaarat ovat ilmeiset. Miten tähän uuteen maailmaan pitäisi suhtautua? Kysymys on optimaalisesta, oikein suhteutetusta varautumisesta, ei liian herkästä reagoimisesta eikä liian lepsusta otteesta. Poliitikoille tämä on yksi lisähaaste asioiden hoitoon.

Monissa viime aikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, kuinka pessimismin sävyttämästi ihmiset suhtautuvat tulevaan. Politiikan tehtäväksi on jäänyt antaa lupaus paremmasta tulevaisuudesta sortumatta katteettomiin lupauksiin. Jos pettymys sitten odottaa nurkan takana, niin alakulo syvenee.

Pessimismihegemoniassa on suurimmalta osalta kysymys epätietoisuudesta koskien tulevaisuutta. Nopea ainakin näennäisesti päämäärätön muutos aiheuttaa epämukavuuden tunnetta, jota ei osata muuttaa pragmaattiseksi kokemukseksi tai selkeäksi tulevaisuuden näkymäksi. Poliitikko kaiken tämä keskellä on altis syytöksille riippumatta siitä, kuinka rakentavia ideoita hänellä on.

Edellä esitetyn huomioiden voi oikeastaan vain ihmetellä, miten perinteinen edustuksellinen demokratia on pärjännyt näinkin hyvin. Se ei voi olla huono järjestelmä. Näyttää siltä, että demokraattinen järjestelmä on suurimmassa vaarassa niissä maissa, jossa kansanvallalla on lyhimmät perinteet. Sitä suuremmalla syyllä on aihetta huolestua, kun perinteisesti vahvat kansanvaltaiset valtiot horjuvat.

Usko valistuneeseen itsevaltiuteen on kasvanut. Valitettavasti ”valistuneisuus” ei ole ollut toiveiden väärti: liian usein kansalaisoikeuksien ja sanavapauden rajoittaminen on ollut lopputulos.

Panostus yhteiskunnan toimintaperiaatteen ja toimivuuden kouluttamiseen pienestä pitäen on tae sille, että hyväksi koettu demokraattinen järjestelmä paitsi säilyy niin myös kehittyy.

PS

Populistisen puolueen tulo poliittisille markkinoille Suomessa aiheutti sen, että minkään puolueen rahkeet eivät tahdo riittää 20 prosentin kannatuksen ylittämiseen. Kokoomus on havainnut omaksi yllätyksekseen, että se on 20 prosentilla selvästi maan suurin puolue – ei kuitenkaan sen takia, että olisi lisännyt mainittavasti kannatustaan, vaan sen takia, että suurimpienkin puolueiden kannatus on jäämässä alle 20 prosentin rajan!

Kokoomus on hyötynyt tilanteesta oikeistoliberaalina puolueena, on riittänyt, kun se vain odottaa tilanteiden kääntyvän edukseen. Perusuomalaisten menestys perustuu oikeistokonservatiivisiin arvoihin. Sdp on jännittävässä paikassa, sillä perussuomalaisten nukkumaan jääneet katkeroituneet vanhat äänestäjät palaavat puolueeseen, mutta samalla maltilliset vasemmistohenkiset vuotavat ehkä juuri demareihin. Johtava hallituspuolue – liberaalien käsissä oleva keskusta – seuraa varmaan hämmentyneenä tilannetta. Keskustan konservatiivit miettivät todennäköisesti, miten oma ääni on jäänyt puolueessa heikoksi. Konservatiivisella puolella olisi tarjolla paljon irtoääniä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Propagandassa ei mitään uutta auringon alla

Ulkopolitiikkalehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti on kirjoittanut teoksen ”Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa” (Teos, 2017). Tarkastelen kirjan innoittamana propagandan historian kaarta Hitleristä Donald Trumpiin, siis suhteellisen kapea-alaista osaa kirjasta.

Tarina voidaan aloittaa vaikkapa 1920-luvun Saksasta. Sodan jälkeisissä vallankumouksellisissa myrskyissä sosiaalidemokraatit ja armeija liittoutuivat sosialisteja vastaan ja levottomuuksien yltyessä vallassa olevat tahot ryhtyivät kouluttamaan propagandisteja kitkemään bolsevistisia ajatuksia. Yksi koulutukseen osallistujista oli Adolf Hitler, joka soluttautui Deutsche Arbeiter -pienpuolueeseen. Hitler liukui alkuperäisestä tehtävästään puolueen voimavaraksi erityisesti juutalaisvastaisella ohjelmalla. Pian puolueen nimilyhennys kuului NSDAP.

Hitler kehitti nopeasti hänelle ominaisen tekniikan: puhe koostui karkeista sanoista, ytimekkäistä lauseista ja palavasieluisesta kiihkosta. Puheet peilasivat tarkkaan yleisön reaktioita. Hitlerin mukaan Saksa hävisi ensimmäisessä maailmansodassa marxilais-juutalaiselle liitolle. Saatuaan aseellisesta vallankaappausyrityksestä lyhyen tuomion hän alkoi vankilassa kehittämään propagandaansa sittemmin tutuksi tulleeseen suuntaan.

Hitlerin mukaan Saksalla ei ensimmäisessä maailmansodassa ollut kunnollista propagandakoneistoa. Englanti ja Yhdysvallat maalasivat Saksasta barbaarisen kuvan (joka vastasi sodan todellisuutta), kun taas Saksa ja Itävalta kuvasivat vihollisen koomiseksi. Saksa hävisi ensin propagandasodan ja sitten itse sodan.

Mein Kampfissa kaikki oleelliset propagandan osat olivat jo paikallaan: kansantajuisuus, nationalistisen kansanliikkeen tavoite, rotukysymysten ensisijaisuus, taistelu liberalismia, kommunismia ja kansainvälisyyttä vastaan, ulkomaalaisten vaikutteiden torjuminen ja juutalaisen salaliiton leimaaminen kaikkien ongelmien syyksi.

Hitlerin mukaan propagandan taito on ”suurten massojen emotionaalisen virityksen ymmärtämistä”. Älyllistä väittelyä pitää välttää: ”rationaalinen lähestymistapa ei johda oikeaan tulokseen”. Kysymys on kyvystä suunnata massojen huomio haluttuihin tavoitteisiin. Oikeita iskusanoja toistetaan väsymättä perillemenon varmistamiseksi. Hitlerin taktiikka perustui suurten joukkojen vastaanottokyvyn suppeuteen. Massojen mielenliikkeitä Hitler kuvasi ”naismaisiksi”.

Pörsti tuo esille Hitlerin propagandan kaksi keskeistä tavoitetta: 1) voittaa ihmiset järjestelmän puolelle ja 2) tuhota olemassa olevat rakenteet, jotka ”estävät ihmisiä omaksumasta uutta aatetta”.

Olen edellä referoinut Pörstin tekstiä, joka puolestaan on lainannut ja referoinut Mein Kampfia. Pörsti toteaa, että demokraattiset instituutiot eivät takaa, ettei ”demokratia luisu enemmistön tyranniaksi tai diktatuuriksi”. Hitlerkin pääsi valtaan ainakin periaatteessa vapaiden vaalien kautta.

Donald Trumpin valtaanpääsy oli eräs sovellus vapaiden vaalien mahdollistamasta valtaanpääsystä, jossa tavoitteet on asetettu paljon autoritäärisemmin kuin perinteisessä liberaalissa demokratiassa.

Trumpia ei voi verrata Hitleriin, mutta propagandassa on selviä yhtymäkohtia. Erityisesti Trumpin puheissaan käyttämä toisto on kuin suoraan oppikirjoista – tai kuten joku voisi sanoa, Mein Kampfista. Tietenkin Trumpin toistot ovat hänen persoonastaan lähteviä. Toistoa on kahdenlaista: ensinnäkin samat teemat toistuvat puheesta toiseen. Toiseksi Trump ikään kuin mielessään kerraten toistaa avainlauseen tai sanan ääneen ja tekee sen joskus kolmeenkin kertaan: ”rakennamme muurin, suurenmoisen muurin, rakennamme kauniin muurin….”

Erityisesti Trumpin läheinen neuvonantaja Steve Bannon on korostanut Washingtonin räjäyttämistä taivaan tuuliin tarkoittaen tällä, että uusi trumpilainen tapa hallinnoida korvaa vanhan ”ummehtuneen” järjestelmän. Tämä vastaa Hitlerin ajattelua ”tuhota olemassa olevat rakenteet, jotka estävät ihmisiä omaksumasta uutta (natsilaista) aatetta”.

Syntipukki moniin ongelmiin löytyy oman maan rajojen ulkopuolelta tai sitten vieraaksi koetusta oman maan sisältä nousevasta kulttuurista. Juutalaisia ja muslimipakolaisia en tietenkään konkreettisesti halua verrata keskenään, vertailu ei toimi. Oleellista on vaikeuksien projisoiminen pois omien kansalaisten välittömästä läheisyydestä.

Viholliskuva on tietenkin käytännössä monitahoisempi. Se voi perustua kauppapolitiikkaan tai oman maan kansalaisten työllisyyteen tms. Yhtä kaikki, syylliset löytyvät oman maan rajojen ulkopuolelta.

Autoritäärisen järjestelmän pahin vihollinen on liberaali kansalaismielipide. Siksi tuomio lausutaan vapaalle lehdistölle tai medialle yleensä. Kansalaismielipiteen rajoittamiskeinot ovat moninaiset riippuen yhteiskunnan autoritäärisyyden asteesta. Trumpin osalta kysymys on rankasta hyökkäyksestä presidenttiä kritisoivaa vapaamielistä lehdistöä ja tv-kanavia vastaan.

Diktatuurissa on helpompi sulkea tiedonsaantikanavia, mutta vastustajien vähättely voi ajaa saman asian. Laajan yleissivistyksen edistäminen on yksi avainasioita tuotettaessa moniarvoista tietoa. Diktatuurissa tiedon hankintaa ja saatavuutta pyritään rajaamaan. Natsi-Saksassa tiedon yksisuuntaistaminen vietiin äärimmäisen pitkälle.

Trump on luonut uusia demokratiaan paremmin soveliaita propagandavälineitä. ”Valemedia”-käsite on laajassa käytössä, samoin ”vaihtoehtoinen totuus”. Uudet käsitteet hämärtävät länsimaista tapaa käsitellä tietoa.

Pyrkimys objektiivisuuteen oli hyväksytty periaate kymmenien vuosien ajan länsimaisessa demokratiassa. Nyt se tuupattiin syrjään. Tiedon suvereeni hallinta on leimattu eliitin haluksi päästä hegemoniseen asemaan. Tähän on soveltuvin osin liitetty valemedian käsite, jonka sanotaan olevan sisäänrakennettu eliitin käsitteistöön.

On luotu syvä railo sivistyneistön ja tavallisen kansan välille: sivistyneistön menneinä vuosikymmeninä pitkälle hyväksytty erittelevä tapa käsitellä tietoa on leimattu trumpilaisten taholta huijaukseksi. Oikea tietoa on se, mikä tavallisesta kansalaisesta ”tuntuu” todelta ja rehelliseltä.

Argumentoitu tieto on joutunut propagandan välineeksi ja uhriksi. Ollaanko siis läntisessä maailmassa antamassa periksi yhteisen (fakta)tiedon hyväksymisestä? Koetaanko vanhan maailman vaivalla pystytetyt rakenteet niin, että ne ”estävät ihmisiä omaksumasta uutta aatetta”. Onko yleissivistys rapautumassa?

Natsi-Saksassa projisoitiin vastenmielinen viekkaus osaksi juutalaisuutta. Keinot, joita käytettiin juutalaisia vastaan olivat totalitäärisen yhteiskunnan keinoja. Propagandan säännöt ovat kuitenkin samat aikakaudesta riippumatta. Modernit tiedonkäsittelyn välineet eivät muuta asetelmaa, korkeintaan propaganda tehostuu uusien tietoteknisten välineisen myötä.

Syvällisempi kysymys liittyy Pörstin esille ottamaan muutokseen viimeisten parinkymmen vuoden aikana, kun autoritäärinen hallinnon malli on yleistynyt ja vahvistunut. Pörsti viittaa tutkimustuloksiin, joiden mukaan vanhemmilla ikäluokilla luottamus demokraattiseen järjestelmä on suuri Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kun taas nuorilla luottamus kansanvallan ensiarvoisuuteen on romahtanut. Tulokset ovat osin dramaattisia: voimakkaan johtajan tarve on ilmeinen. Jopa armeijan valtaannousun kannatus on kasvanut selkeästi. Jää nähtäväksi onko tässä kysymys pysyvämmästä muutoksesta.

:::::::::::::::::::::::::::

Demokratia lisäsi suosiotaan niiden kymmenien vuosien aikana, jolloin elintaso nousi, mutta kun viime aikoina taloutta on vaivannut anemia ja tuloerot ovat kasvaneet luottamus poliittiseen järjestelmään on rapautunut. Muutos on voimakkainta USA:ssa, mutta Länsi-Eurooppa tulee perässä.

Autoritääristen johtajien kaipuu kaikkine edellä läpikäytyine seuraamuksineen on merkittävä muutos läntisessä maailmassa ja muuallakin. Propagandan voimistuminen on saumaton osa tapahtunutta kehitystä. On taipumusta ajatella, että monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin löytyy yksinkertaisia ratkaisuja.

Edellä esitettyä taustaa vasten kehitys Suomessa on ollut suorastaan lintukotomainen, mutta haasteelliset ajat ovat pikku hiljaa rantautumassa tännekin.

Tästäkin syystä ei pidä ihmetellä kymmenien vuosien takaisten autoritääristen yhteiskuntien propagandatuotannon yhtymäkohtia tähän päivään.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Presidentin harmaa eminenssi: Steve Bannon

Ylen ykköskanavalta tuli 1.6.2017 ulkolinja-dokumentti ”Taistelu Trumpin esikunnassa”. Otsake ei ole kovin onnistunut. Alkuperäinen otsake ”Bannon´s War” on paljon parempi. Ilmeisesti otsakkeen nimeäjä ei oikein luota Bannonin tunnettuuteen Suomessa. Kysymys oli yhden miehen sodan kuvauksesta.

Steve Bannonia – Donald Trumpin läheistä avustajaa - on pidetty Trumpin pahana lintuna, mutta sanoisin, että sellainen renki millainen isäntä.

”Bannonin sota” on oikeastaan hyvin tyypillinen keskinkertainen amerikkalainen dokumentti. Siinä keskitytään päähenkilön toimiin niin tiiviisti, että kriittisiä välipuheita ei sanalliseen ilotulitukseen juuri mahdu. Dokumentti on tehty hyvin pitkälle Bannonin ehdoilla ja näkökulmasta. Haastateltavat ovat Bannonin lähipiiriä. Heidän mielipiteensä esitetään kommentoimattomina 15 sekunnin pätkinä lähes ilmeettömästi, ilmeisesti vakuuttavuuden lisäämiseksi. Kukaan ei kyseenalaista puheenvuoroja, niistä ei synny debattia eikä se ole tarkoituskaan.

Aivan dokumentin lopussa Bannonin kärsimät takaiskut politiikassa avaavat vihdoin epäilijöiden ja toisinajattelijoiden näkökulmaa keskushenkilöön.

”Bannonin sota” on tarina tee se itse -miehestä, jolla on oma suunnattoman kunnianhimon sanelema fokus elämässään. Ilmeisen lahjakas oman tien kulkija eteni syntymäkodin kennedyläisestä liberalismista ääri- oikealle jo Reaganin aikana ja Trumpin aikana näkemys on edelleen syventynyt.

Dokumentissa kuvataan mielenkiintoisella tavalla, kuinka samanhenkiset ihmiset löytävät toisensa ja yhdessä toteuttavat missiotaan. Kuinka paljon tavoitteissa on ideologiaa ja kuinka paljon puhdasta vallantavoittelua jää katsojan päätettäväksi.

Dokumentin luonnehtima Bannonin hahmo voidaan siirtää historian virtaan. Hän on elävä esimerkki alun perin liberaalin maailmankuvan omaksuneen henkilön oikeistolaistumisesta samaan tapaan kuin suuri osa amerikkalaisista on siirtynyt New Deal -presidenttien (Rooseveltista Nixoniin) aikakaudesta oikeistohenkiseen uusliberalismiin ja teekutsuliikkeen aikakauteen. Mistään yhtenäisestä ideologiasta en puhuisi. Bannonin ja hänen kumppaneidensa tavoitteisiin valikoituivat maahanmuuton vastaisuus, liberaalien arvojen hyljeksiminen ja asevarustelun kiihdyttämispyrkimys terrorismin varjolla sekä ennen kaikkea äärinationalistinen Yhdysvaltain edun asettaminen kaiken edelle.

Populismi ei ollut Bannonille piiloteltava asia, hän eli sen kautta ja julisti populistisen nationalismin ohjenuorakseen. Ilmeisesti Bannonilla oli Trumpin iskulauseiden luomisessa oma roolinsa: ”rakennamme muurin”, ”Amerikka ensin”, tehdään Yhdysvalloista suuri jälleen”……

Bannonilla keskiössä on uhka, joka kohdistuu juutalais-kristilliseen elämäntapaan ja uhkaajakin on selvä: radikaali islamilainen maailma. Vastakkainasettelun Bannon näkee sotana.

Ehdoton tavoite oli käynnistää vallankumous heti niin, että vastustajat eivät ehtisi ryhmittyä. Siksi parin kolmen ensimmäisen kuukauden aikana piti tehdä valtava määrä aloitteita ja viedä ne saman tien läpi. Dokumentissa ei juurikaan puututtu valitun tien kivikkoisuuteen, Obamacarea ei edes mainita eikä myöskään muslimimaahanmuuttajien muuttorajoitusten epäonnistumista.

Sekä Bannonilta että hänen presidentiltään puuttui kokonaan hallinnollinen kokemus ja siksi hätäilyn leima jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi toimenpiteistä. ”Bannonille horjutus on valtaa”, toteaa eräs haastateltava. Annetaan kuva, että tämä mielipideikoni suunnitteli kaiken: jopa Trumpin päätösten vastaiset mielenosoituksetkin! Bannon irrotetaan muiden tahojen yläpuolelle, visionääriksi, joka tarkastelee maailmaa alaviistoon siirrellen eri elementtejä kuin shakkinappuloita mieleiseensä taktiseen kuvioon.

Taustalla oli ja on voimakas Washingtonin valtaeliitin vastustus, halu räjäyttää koko ”systeemi” ja asettaa itsensä vanhan eliitin tilalle. Käytännössä hallintoa tuli purkaa ja siirtää johtamista presidentin ja hänen lähimmän neuvonantajansa intuition varassa tapahtuvaksi.

Bannonille sopi Trumpin diili-ajattelu: asiat voidaan sopia ilman kylmän sodan koukeroita, kunhan vain oikeat miehet ovat vääntämässä kättä maailmanrauhasta. Tässä luulossa Bannon on täydellinen aisapari Donald Trumpille.

Puheidensa pontimena Bannon käyttää laajaa filosofian ja historian tuntemustaan. Mutta kaikki sävyttyy hänen ahtaan näkökulmansa ja mustavalkoisten silmälasiensa kautta. Hän on käytännössä propagandan ylipappi Trumpin hallinnossa – tai niin hän ainakin kuvittelee.

Äärioikeistolainen Breitbart-sivusto tarjosi hänelle manipulointiväylän ja hänellä oli taito saada sivuston hyödyntäjiksi samanmielistä ääriainesta. Tuskinpa Bannon koki tunnontuskia levottomista puheenvuoroista, päinvastoin ne tukivat hänen päämääriään. Jossakin vaiheessa Bannonin menestys presidentin avustajana kasvatti hänen egonsa sellaisiin sfääreihin, että se herätti Trumpinkin miettimään, mitä on tapahtumassa. Bannon siirtyi pikkuhiljaa hänelle luonteenomaisesta harmaan eminenssin roolista parrasvaloihin. Tässä vaiheessa ilkeät kielet kertoivat, että presidentti Bannon teki sitä ja presidentti Bannon teki tätä. Trump osoitti hermostumisen merkkejä ja yhdessä vaiheessa näytti siltä, että Bannon ajautuu sivuraiteelle tai kokonaan pois Trumpin lähipiiristä. Tuleva historiankirjoitus kertoo, mitä tapahtuu jatkossa, mutta ilmeisesti Bannon oppi tällä kertaa läksynsä ja vetäytyi taustahenkilön rooliinsa ideoimaan ja kirjoittelemaan Trumpin puheita.

Trumpin lähipiirissä on kuitenkin turbulenssia tulevaisuudessakin. Pääsyynä on Trumpin suuren johtajan tauti, jonka mukaan lähiavustajien onnistuneet ajatukset ovat presidentin ajatuksia ja epäonnistuneet ovat kaikkien muiden paitsi presidentin vikaa. Bannon tuskin voi olettaa olevansa epäilyn ulkopuolella Trumpin hallinnossa jatkossakaan.

Bannonilla on lähes deterministinen halu nähdä kaiken räjähtävän. Tämän aaveen hän loihti näkyville jo tekemissään elokuvissa: niissä kolmas maailmansota oli realistinen vaihtoehto. Tarvittiin siis maailmanpelastaja: ensin hän ajatteli Sarah Palinin olevan ”se” presidentti ja sen jälkeen tuli Donald Trumpin vuoro.

Historia ei ole loppunut. Levottomat puheet ja teot ovat täällä tänään. Kummallisesti vakka löytää kantensa, olipa sitten kysymys uudesta ajasta, uusista ajatuksista tai uusista ihmisistä. Steve Bannon on elementissään osana tätä uutta häilyvää, väkivaltaista maailmaa.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Liberaalidemokraattinen liike vallan huipulla

Demokraatti-lehden pääkirjoitus (1.6.2017) oli otsikoitu ”Suomesta puuttuu liberaalidemokraattinen puolue”. Mistä nyt tuulee? Itse asiassa kysymys on pitkään jatkuneesta trendistä, jossa perinteisestä vasemmistolaisesta politiikasta irtautuminen ja liberaali politiikka yhtyvät yhdeksi ”uudeksi” poliittiseksi suuntaukseksi.

Tällä määrityksellä ei vielä pitkälle pötkitä. ”Perinteisestä vasemmistolaisuudesta irtautuminen” on syytä määrittää tarkemmin. Sillä tarkoitettaneen irtautumista perinteisestä ammattiyhdistyspolitiikasta, jota on pidetty vasemmistolaisen politiikan osana. Tässä on monta aspektia. Lähes kaikki puolueet Suomessa pyrkivät liberaaleiksi keskustaryhmiksi. Keskellä on ahdasta. Jo pitkään on ollut nähtävillä sosiaalidemokraattien pyrkimys keskustavasemmistolaisseksi puolueeksi, mutta ammattiyhdistysliikkeestä kiinni pitäen. Ja oikealla ollaan keskustaoikeistolaisia.

Muualla on edetty ammattiyhdistyksestä irtaantumiseen suuntaan, mutta ei väkivalloin. Kanadan Justin Trudeau ja Ranskan Emmanuel Macron edustavat tätä uutta politiikkaa.

Demokraatin pääkirjoituksessa maalaillaan kuvaa uudesta johtajatyypistä a`la Trudeau, joka liikkuu nuorten seurassa, korostaa hyvää fyysistä kuntoa ja osoittaa uudistuvaa iskukykyä monin eri tavoin. Ero vanhaan vasemmistoon syntyy suhtautumisesta ammattiyhdistysliikkeeseen ja palkkapolitiikkaan. Uudelle politiikan synteesille annetaan Demokraatissa nimiä, kuten liberaalidemokratia tai sosiaaliliberalismi.

Demokraatin mukaan ”keskeisimpiä poliittisia sisältöjä näissä aatesuunnissa ovat reilu ja kannustava talous, vastuullinen ilmastopolitiikka ja terrorismin juurisyiden, kuten äärimmäisen köyhyyden kitkeminen”.

Kaunosanoja? Pintavaahtoa? Sitäkin mutta olankohautuksella tätä kaikkea ei voida sivuuttaa. Oikeastaan tärkeintä on erottaa mahdollinen poliittinen kuona tuoreiden ajatusten uusista sisällöistä.

Itse asiassa Gerhard Schröder oli tämän suuntauksen merkittävä avaaja. Hän loi mallin, jota monet sosiaalidemokraatit ovat nyt jälkikäteen harmitelleet. Schröderin ratkaisu sovitti yhteen modernin, työväen huomioonottavan yritystoiminnan ja työväen palkkajoustot. Vuosina 2003-2005 tehdyt ns. Hartz-uudistukset heikensivät työttömyys- ja sosiaaliturvaa, jotta töihin olisi pakko mennä. Kovin liberaalilta tämä tosin ei kuulosta, ei ainakaan Hartz-työntekijän kannalta. Epäilenpä kuitenkin, että tämä on liberaalidemokraattisen liikkeen häilyvä varjo, johon törmäämme kerta toisensa jälkeen . Siksi siitä tarkemmin.

HS:ssä oli laajahko minitöiden (minijob-järjestelmä eli Hartz uudistuksen käytännön sovellus) esittely 31.5.2017 ”Kaksi työtä ja silti köyhä”, jossa yhden esimerkin, hannoverilaisen Marion Wolpertin kautta valotetaan Schröderin luomaa järjestelmää, jossa työ ja sosiaaliturva on yhdistetty. Kohdehenkilöksi valittu Wolpert suhtautui haastattelussa tilanteeseensa maltillisesti, mutta kaikesta näki, että työpalkalla oli vaikeaa saada edes kohtuullinen elintaso aikaiseksi. Kulutusluottoja oli kertynyt 6000 euroa ja ennen palkkapäivää rahat olivat loppu. Kolmeakin työtä oli Wolpert oli kokeillut, mutta se osoittautui liian raskaaksi. Saksassa on laaja työtätekevän köyhälistön joukko, johon kuuluu paljon myös kokoaikaista työtä tekeviä. Minijobit eivät ole olleet ponnahduslauta kohtuupalkkaisiin kokoaikatöihin.

Wolpertin odotukset poliittisilta puolueilta olivat vähäiset. Hän ennakoi, että työssä käyvien köyhien määrä kasvaa. Hyvin toimeentulevien määrä kasvaa myös ja keskituloisten määrä vähenee. Kaikki tuttua lukemattomista yhteyksistä. Wolpertin suhtautumisesta käy ilmi tietynlainen alistuneisuus: kadulle ei Saksassa hevillä lähdetä. Tietynlainen vähään tottumisen kulttuuri on fakta. Onko tämä koko kuva? Siihen en oikein jaksa uskoa. Tyytymättömyys kytee pinnan alla ja välillä päälläkin.

Monet poliittiset tahot ovat tyytyväisiä, sillä suuressa kuvassa asiat ovat Saksassa ”hyvin”: työttömyys on viiden ja kuuden prosentin välillä. Onko tämä siis liberaalin demokratian eräs toteutuma. Veikkaan, että moni näkee asian juuri näin. HS toteaa, että Sipilän hallitus on pyrkinyt samaan Suomessa. Täällä se vain kohtaa ammattiyhdistyksen puolelta ankaraa vastarintaa. Hesarikin toki myöntää, että Suomessa työnantajat ovat valmiit poimimaan Saksan mallista lähinnä rusinat. Velvoitteet työntekijöitä kohtaan jätetään vähemmälle huomiolle.

Näyttää siltä, että liberaalin demokratian sisään on rakennettu tottuminen pieniin palkkoihin ja tuloerojen kasvuun. Tähän mallin on ajettu sisälle globaalisaatiosta aiheutuva monien työntekijäryhmien toimeentulon niukkuus sekä tinkiminen ihmisarvosta niin pitkälle kuin sielu sietää. Tämä on mitalin toinen puoli. Toisella puolella on sitten pyrkimys itsensä elättämiseen (toki sosiaaliturvan tuella) ja ihmisen asettaminen tilanteeseen, jossa työ kuin työ on hyväksyttävä. Myös palkkojen joustaminen alaspäin on osa Saksan järjestelmää.

Edellä esitetystä ei synny kokonaisvaltaista kuvaa ”uudesta politiikasta”. Esimerkiksi Saksassa sosiaalidemokraateilla on selvästi halua korjata Hartzin pahimpia epäkohtia.

:::::::::::::::::::

Suomessa haasteena on, että hyvin monet puolueet jakavat suurin piirtein samat arvot ja poliittinen taistelu käydään supliikin keinoin sekä etsimällä omintakeisia lähestymistapoja vanhoihin ongelmiin. Aika ajoin keksitään ( populistisia) irtiottoja, jotka korvaavat aidot omaperäiset yhteiskunnan kehittämispyrkimykset.

Ehkä parhaiten liberaalin demokratian sisällöt on löytänyt vihreät. Samoja ajatuksia toisesta suunnasta lähestyvä kokoomus on saavuttanut noin 20 prosentin peruskannattajajoukon. Keskustalla on omat liberaalinsa, mutta myös vanhemman kaartin konservatiivit. Sama koskee sosiaalidemokraatteja, jolla on liberaalinsa, mutta myös konservatiiviset kiveen hakatun hyvinvointiyhteiskunnan painottajat.

Ollaan ikuisuuskysymysten äärellä: miten tarjota tasa-arvoa kuitenkaan estämättä ”ihmiselämän kilpajuoksua, jossa voittaja pitääkin palkita”.

Kysymys on myös siitä, miten ajatukset myydään äänestäjille. Usein tuntuu siltä, että supliikki yhdistettynä soveliaaseen ulkonäköön on myyntivalttina parempi kuin politiikan sisältö. Onko meillä siis taistelu siitä, kenen liberaali demokratia on parasta. Pitäisikö päinvastoin nimetä puolueet, joita ei ensi sijassa mielletä liberaaleiksi demokratioiksi? Luulisin, että monille tulee mieleen perussuomalaiset, joka ei kuulosta kovin liberaalilta ja demokraattinen päätöksentekokin tuntuu joskus etäiseltä.

Populistit on totuttu näkemään liberaalidemokraattisen liikkeen vastavoimana. Käsite on viime aikoina tosin hieman vesittynyt, kun kaikki muutaman prosentin kannatusta nostaneet puolueet leimataan populisteiksi. Kuitenkin suuremmassa kuvassa liberaalilla demokratialla on nyt etenemismahdollisuus, kun populismi (yksinkertaisten ratkaisujen esittäminen monimutkaisiin asioihin) on hieman väljähtymään päin.

Juuri uutisoitu EVA:n tutkimus ääriliikkeiden suosiosta näyttäisi pinnalta katsoen olevan ristiriidassa edellä esitetyn kanssa. Radikalismilla näyttäsi olevan kysyntää sekä vasemmalla että oikealla. Kannattaa kuitenkin huomata, että EVA kyselyllään lypsi ääriliikkeitä suosivia mielipiteitä asettamalla kysymykset ”kärjekkäiksi ja ehdottomiksi”. Totta toinen puoli: liberaalin demokratian vastapainona on potentiaalisesti ärhäköityvä ääriliikeoppositio.

:::::::::::::::::::::::::::

Kaikkein kipeimmin näiden ongelmien ja haasteiden kanssa rimpuilee kotimainen demaripuolue, jolla on vaikeuksia löytää presidenttiehdokas. Se heijastelee taustalla olevaa laajempaa liberaalidemokraatista haastetta, johon puolue ei ole löytänyt vastausta.

Työväenpuolue ilman sosialismia ei ollut uskottava perussuomalaiset -nimisen puolueen kehittelemänä. Eikä ihme, sillä puolue näyttää oikeistolaistuvan päivä päivältä. Niinpä selvimmäksi sosiaaliliberaaliksi malliksi jää neitseellinen Emmanuel Macronin liike, jolla on vaaleanpunainen sosiaalinen omatunto, mutta ei dogmaattisia rasitteita. Pitääkö siis tällainen puolue keksiä Suomessakin uudelleen?