Kun poliitikko puhuu arvoista, ole varuillasi!

Politiikkaradio Extran Poliklinikalla tuli 21.6.2017 mielenkiintoinen diagnoosi länsimaisista arvoista, jotka olivat juuri koetun (ja tavallaan edelleen jatkuvan) hallituskriisin väitettynä taustana. Ohjelmasarjan jaksossa ”Poliklinikka: Onko politiikan arvopuhe tyhjiöpuhetta?” Sakari Sirkkasen vieraina olivat politiikan tutkijat Hanna Wass ja Johanna Vuorelma sekä eurooppatutkija Timo Miettinen. Vierailevana tähtenä oli mm. Jaakko Iloniemi. En toista kronologisesti ohjelman antia, vaan kommentoin ohjelmaa sen minussa herättämien ajatusten pohjalta.

Kirjoitukseni otsake on lainaus Jaakko Iloniemen lausahduksesta em. ohjelmassa. Se valikoitui oikeastaan koko ohjelman tunnuslauseeksi. Hän tarkoitti sitä, että poliitikon puhuessa arvoista on kysymys usein – paitsi arvoista - myös politiikasta tai valtapolitiikasta.

Petteri Orpo vetosi länsimaisiin arvoihin (luovuttamattomat ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaatteet ym.) torjuessaan perussuomalaisten hallitusvastuun. Perussuomalaisten ryhmä ei täyttänyt Orpon arvokriteerejä. Jussi Halla-aho ilmoitti samaan aikaan nimenomaan toimivansa noiden samojen länsimaisten arvojen pelastamiseksi!

Orpo halusi puheellaan kuvailla sitä, minkälaista arvomaailmaa Halla-aho symboloi (ei poliittisesti konkreettisena asiana), mutta samalla ajatteluun sisältyi varoituksen sana, että jos pienessä annetaan periksi, niin lopulta kaikki länsimaiset arvot joutuvat uhatuksi.

Oliko siis kysymys ensisijaisesti arvoista vai Orpon (ja Sipilän) halusta pitää hallitus ehdottomasti pystyssä? Siihen tarvittiin väitteen mukaan arvot välineeksi.

::::::::::::::::::

Ohjelmassa käsiteltiin aihetta monipuolisesti: länsimaisuus sivilisaationa, arvoyhteisönä ja poliittisena instituutiona ovat kaikki saman asian eri puolia.

Onko demokratia arvo vai käytäntö? Nykyisin varsinkin nuoret näkevät demokratian vain yhtenä hallitsemisen vaihtoehtona. Edustuksellinen demokratia on asetettu kyseenalaiseksi tuhka tiheään viime aikoina. Toisaalta olen tuonut esille, että nuorison valistunein osa on hyvinkin vahvasti demokratian takana sanokoon gallupit yleisellä tasolla mitä tahansa.

Viime aikoina on ollut suosittua sanoa, että kyllähän nykyhallituksessa pärjättiin aiemminkin halla-aholaisten kanssa, miksi yhteistyö nyt on niin totaalisen vaikeaa? Mielestäni ratkaisevaa on ollut Timo Soinin rooli. Monista eri syistä (halu pitää kiinni hallitusohjelmasta, halu pitää yhtenäistä maneeria yllä, halu kasvattaa puolueesta ”demokratiakelpoinen”, ihastuminen valtaan ministeripaikkojen kautta, sellaisen ajattelun sisäistäminen, että kun leikkiin on lähdetty on leikki kestettävä jne.) Soini tukki perussuomalaisissa koko ajan olleiden radikaalien oppositiovoimien suut (paitsi että ainakin puolessa tusinassa tapauksista rasismi löi läpi Soinin kontrollin). Perushaaste on, että ”vanhassa” perussuomalaiset -puolueessa oli laaja skaala erilaisia poliittisia suuntauksia liberaalista, pakolaisneutraalista suuntauksesta synkimpään rasismiin. Kun katselee viime päivien mielipidetiedusteluja ei voi välttyä ajatukselta, että maahanmuutto- ja EU-kielteisyys ovat mahtiasemassa jakautuneessa perussuomalaisessa kannattajajoukossa – ei mikään valtava yllätys!

Hallituskelpoisuus ratkesi akselilla ihmisarvot/demokratia, jossa Orpo korosti ihmisarvojen merkitsevyyttä, ei niinkään kansanvallan näkökulmaa, tosin tuolla edellä mainitulla varauksella, että tapahtunut sopi myöskin Sipilän ja Orpon valtapoliittiseksi perusteeksi. Ihmisoikeudet ovat länsimaisessa katsannossa ehdottomampia kuin demokratia-arvot, joissa voidaan jatkuvasti tehdä kompromisseja.

Puolueet haluavat profiloitua arvopuolueina. Arvojen korostamisen avulla luodaan kuvaa, että kansakunta on yhtä (ja mielellään samaistuu oman puolueen arvoihin!), kun tosiasiassa on meneillään kamppailu erilaisten poliittisten voimien välillä. Siirrettynä tähän päivään esimerkiksi orpolaisessa ajattelussa siis kokoomuksen korostamat arvot ovat ylevä taso, jolle muiden pitäisi pyrkiä.

:::::::::::::::::::::

Globaalisti ajateltuna arvot ovat keskeinen erottava tekijä, kun ei enää ole kylmän sodan vastakkainasettelua (sosialismi vs. kapitalismi) siinä mielessä kuin se oli voimassa sodan jälkeen.

”Liberaali länsi” -käsite yhdeltä osin kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Nyt 2010-luvulla puhutaan liberaalin lännen kriisistä. Tämä on jyrkässä ristiriidassa niiden puheiden kanssa, joita viljeltiin 1990-luvun alussa, kun julistettiin historian loppua sen merkiksi, että läntinen liberaalidemokraattinen järjestelmä (ja sitä vastaava arvomaailma) oli voittanut ideologioiden ja arvojen kamppailun.

Arvopohjainen väittely keskittyy nykyisellään tulevaisuusaspektiin, tulevaisuusskenaarioihin. Mitä tulee tapahtumaan? Milloin länsi uppoaa? Steve Bannon ja Donald Trump – ja Vladimr Putin (!) - ovat lanseeranneet tätä tulevaisuuskuvaa. Haaveillaan tulevaisuuden arvoista, jotka ovatkin menneisyyttä.

Arvokeskustelussa nostalgia on avainkäsite. Niin & näin -lehdessä (1/2017) päätoimittaja Jaakko Belt viittaa pääkirjoituksessaan nykyajan yhteen suurimmista sosiologeista, vastikään edesmenneeseen Zygmunt Baumaniin, joka viimeisessä kirjassaan, postuumisti julkaistussa ”Retrotopiassa” (2017) analysoi nykyihmisen ahdistusta ja kaipuuta menneisyyden parempaan maailmaan.

Belt toteaa seuraavasti:

”Baumanin analyysissa menneisyyden mielikuvituksellinen kaipuu kiteytyy em. teoksen otsikko- ja avainkäsitteeseen ’retrotopia’. Tulevaisuuteen suuntautuneen utopian sijaan retrotopioissa haaveelliset näyt kohdistetaan `kadotettuihin, varastettuihin tai hylättyihin menneisyyksiin, jotka eivät vielä ole kuolleet´. Näin hahmoteltu menneisyys voi olla hämärän peitossa, valikoivasti muisteltu ja unohdettu tai pitkälti sepitettä…..”

Bauman siis näkee menneisyyteen paluussa paitsi nostalgiaa niin myös pakoreaktion nykyisyydestä ja valikoivan tavan nostaa esille mieluisia muistoja.

Olen parissakin kirjoituksessani käsitellyt vastaavaa ilmiötä eli nykyajan ihmisen pessimismiä. Tutkimusten mukaan haastatellut näkevät – kehittyneissä maissa – voittopuolisesti tulevaisuuden oleellisesti synkempänä kuin nykyisyyden tai menneisyyden.

Sakari Sirkkasen ohjelmassa olisi ollut mielenkiintoista kuulla vierailevien asiantuntijoiden laajempikin arvio nostalgian merkityksestä. Valitettavasti asiaa vain sivuttiin joukkosurmaaja Anders Behring Breivikin manifestin kautta, jossa ihanteeksi asetettiin 1950-luku ja sitä edeltävä aika: 1950-luvulle asti olivat voimassa, perhearvot, jotka kelpasivat malliksi kenelle tahansa.

Sirkkasen ohjelmassa nostalgia kytkettiin konservatismin vastaiskuun 1960-luvulta alkaen. Konservatismi nousi siis rinnan liberalismin kukoistuskauden kanssa (vrt. Barry Goldwaterin ”Conscience of a Conservative”).

Samainen nostalgia tuo yllätysmomentteja vaaleihin tänä päivänä. Kaivataan elämäntapoja, jotka on haluttu säilyttää. Tähdätään johonkin kultaiseen aikaan, joka löytyy menneisyydestä.

::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain näkökulmasta (Bannon, Trump) huntingtonilainen sivilisaatioiden yhteentörmäys näyttää olevan edelleen voimissaan. Tämän mukaan vallitsee sivilisaatioiden välinen taistelu, jossa länsimainen arvot perustuvat kristillisille arvoille. Ohjelmassa ei viitattu venäläiseen vastaväitteeseen, että lännessä on luovuttu kristillisestä perinteestä ja sen tradition ylläpitäjäksi on jäänyt Venäjä. Mutta onko tämäkin vain Putinin keino korostaa Venäjän mahtia arvojen siivellä.

Usein kyynisyys ja reaalipolitiikka samaistetaan. Iloniemi toi esille merkittävän huomion, kun hän sanoi että reaalipolitiikka voi olla myös idealistista positiivisessa mielessä.

Samaan aikaan on tapahtumassa ilmiö, jossa länsimaalainen monikansallinen ideaali on korvautumassa kansallisvaltioilla. Tämäkin lienee ilmaus konservatismin vahvistumisesta. Donald Trumpin toimista monet näyttävät tosiasiassa kaventavan Yhdysvaltain toimintamahdollisuuksia. Samaan aikaan hän haluaisi tehdä Yhdysvalloista suuren! Kansallinen eheys (tai sen kuviteltu tavoitteleminen) on propagandassa suuruuden symboli. Samaan aikaan sotilasmenoja suurennetaan.

::::::::::::::::::::::::

Arvojen korostuessa tulonjakokysymykset helposti väistyvät. Ehkä se on joidenkin tahojen tietoinen tavoite. Eräs heijastusvaikutus voi olla, että kun vasemmalla ei ole löydetty ratkaisuja eriarvoisuuskysymyksiin, haetaan ratkaisuja oikeistoradikalismista. Sirkkasen ohjelmassa todettiin, että länsimainen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vaarassa niin kauan, kun protesti kohdistuu yksittäisiin poliitikkoihin. Vakavammasta on kysymys silloin, kun arvostelu kohdistuu koko järjestelmään.

Nobelisti Bengt Holmström näyttää suosittelevan ratkaisua, jossa edustuksellisen demokratian ollessa vallitseva, ”annetaan päättäjien viedä”. Antamallaan valtakirjalla kansalaiset luottavat vallan saaneen tahon oikeudenmukaisuuteen (”valtakirja sokkona”). Ymmärrän niin, että Holmström haluaisi ”sokkodemokratian” kautta eheämmän ja tehokkaamman päätöksentekokoneiston. Minussa tällainen ”demokratian vapaaehtoinen autoritäärisyys” herättää epäilyjä Unkarin tai Puolan mallisesta autoritaarisuudesta.