Miksi yhteisten asioiden hoitaminen on niin vaikeaa?

Hyvin moni on ollut viime aikoina pettynyt poliittisen vaikuttamisen rajallisiin mahdollisuuksiin. Suuryritykset, globaalit päätöksentekokoneistot, erilaiset kriisimekanismit tai sanalla sanoen ”moderni maailma” ovat vieneet liikkumavaraa kansallisilta ja miksei ylikansallisallisilta päätöksentekoelimiltä.

Eikö näin ole ollut aina? Ei välttämättä. Olen pyrkinyt kokoamaan seuraavaan tekijöitä, jotka vaikuttavat tänä päivänä politiikan tekemisen mahdollisuuksiin.

Aiemmin kansallisvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta muodostivat kehittyneissä maissa parin, jotka kietoutuivat yhteen vastaansanomattomalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan haurastuminen ja kansallisvaltion päätöksenteon rapautuminen osuvat yksiin globalisaation kanssa.

Yhteiskunnallinen polarisaatio on voimistunut. Jaettavaa ei ole entiseen malliin, vaan nyt jaetaan niukkuutta, kun aiemmin taisteltiin jakovarasta. Keskituloisten vaikeudet pitää elintasostaan kiinni on tunnustettu tosiasia samalla kun tie rikkauksiin avautuu hieman useammalle kuin aikaisemmin. Toisaalta on ollut hämmentävää seurata kuinka pienituloisten asema lähestyy tilannetta, joka vallitsi kymmeniä vuosia sitten. Osattomuus näkyy ja kuuluu. Hyvinvointiyhteiskuntaan parhaimmillaan ei kuulunut laajamittainen puute.

Edustuksellinen demokratia on kriisissä. Sitä uhkaavat monenlaiset voimat. Jo pelkästään viime aikojen vaalien tulokset kertovat yllätyksiä täynnä olevasta maailmasta. Haluan korostaa, että vaalien tulokset – tai äänestäminen – ovat yllättäneet, eivät niinkään gallupit, joita on moitittu kevyin perustein huonosta osuvuudesta.

Englannissa hallituksen politiikan vahvistamiseksi järjestetyt vaalit kääntyivät itseään vastaan ja Ranskassa koko puoluejärjestelmä meni remonttiin. Polarisaatio vaikuttaa tässäkin: Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaisten poliitikkojen menestys on merkki hallitusvallan muutosmahdollisuudesta dramaattisella tavalla, juuri kun vasemmistoa on oltu kuoppaamassa. Äänestäjät liikkuvat helposti soveltaen eräänlaista kaupassakäynnin logiikkaa: parhaat tarjoukset huomioidaan, kunhan ne koetaan uskottaviksi. Uskottavuus on kuitenkin heikoin lenkki luottamusketjussa ja poliittiset lupaukset yksinkertaisine ratkaisuineen ovat tuottaneet monia pettymyksiä äänestäjille.

Aiemmin vaalikarjaa pidettiin uskollisena, mutta nyt ”äänestäjät eivät tottele” päättäjiä. Valmiiksi petattua ei hyväksytä. Vaikeaa on hallita joukkoja, jotka saattavat reagoida hyvin lyhyellä aikajänteellä johonkin vaaleja koskevaan kysymykseen. Edustuksellisen demokratian yksi ongelma on soveltumattomuus äkillisiin mielipidemuutoksiin. Vai onko kysymys sittenkin järkiasiasta: hitaammalla järjestelmän reagoinnilla estetään hätiköinti ja hetken mielijohteesta johtuvat virheet.

Sukupolvikuilu on ilmaus poliittisen ympäristön muutoksesta. Vaikeudet alkavat, kun yritetään määritellä muutoksen suuntaa tai edes sitä, mistä sukupolvikuilu johtuu. Toisaalta nuoret tuntevat joidenkin tutkimusten mukaan kaipuuta autoritääriseen johtamiseen: ”tulisi joku joka sanoisi, miten asiat ovat ja mitä tehdään!”. Samaan aikaan vanhimmat sukupolvet muistelevat kaiholla hyvinvoinnin keskeistä merkitystä heille ja vastustavat autoritäärisyyttä jyrkästi.

Toisaalta juuri nuorten suuri kannatus Sandersin ja Corbynin kaltaisille poliitikoille korostaa liberaalin demokratian merkitystä samalla, kun tunnetaan huolta tulevaisuudesta esimerkiksi opiskelumahdollisuuksien kaventumisen takia.

Autoritäärisyyden suosion lisääntymisestä myös läntisessä maailmassa on kannettu huolta jo pitkän aikaa. Tällä lienee yhteys taloudellisen niukkuuden oloihin, mutta myös asioiden monimutkaistumiseen. Usein syytetään poliitikkoja vaikeaselkoisuudesta , joka - vaikka siinäkin onkin osin vinha perä - on sittenkin toisarvoinen seikka: asiat ovat oikeasti hankalia käsittää ja vaativat myös äänestäjältä perehtymistä, johon ei tahdo olla aikaa eikä tarmoa.

Ihmiset saattavat vierittää syyn ymmärtämättömyydestään tiedon puutteesta johtuvaksi, vaikka kaikki tiedotusvälineet ovat täynnä kyseistä tietoa.

Oma lukunsa ovat sitten johtajat, joilla on selvä tilaus politiikan markkinoilla. Kysymys on autoritäärisistä populisteista, joiden toimesta oikeusvaltioperiaatteet saavat väistyä. Monien mielestä asioiden selkeys on avainasia: tärkeintä on, että asiat sanotaan niin kuin ne ovat! Sain havainto-opetusta tästä, kun harrastukseni parissa eräs kunnallisvaaliehdokas vaalien alla ”julisti”, miten asiat oikein ovat. Vieressä ollut äänestäjäkandidaatti totesi lasittunein silmin, että ”kun se puhuu niin selvästi”.

Populismi politiikan eräänä selitysmallina toimi niin kauan, kun sillä tarkoitettiin yksinkertaisten ratkaisujen ”löytymistä” monimutkaisiin ongelmiin. Nyt populismin haamuja nähdään kaikkialla: riittää, kun jonkin puolueen kannatus nousee muutamalla prosenttiyksiköllä, niin jo kilpailijoiden lanseeraamat populismisyytökset leijuvat tiheänä ilmassa. Populismista on tullut sisällyksetön lyömäase. Annetaan ymmärtää, että menestys on tullut jotenkin keveästi tai ansaitsematta.

Todellinen populismi on kuitenkin edelleen keskuudessamme. Se tarkoittaa suuria kannattajia miellyttäviä katteettomia lupauksia, joista realismi on kaukana.

Terrorismi, kyberhyökkäykset ja hybridisota ovat ikään kuin väliin tulevia muuttujia, jotka on huomioitava, ja joihin tulee varautua. Tässä laajuudessa ja monitahoisuudessa , jossa olemme terrorismin nyt kohdanneet, se on uusi asia. Nykyteknologiaan yhdistettynä vaarat ovat ilmeiset. Miten tähän uuteen maailmaan pitäisi suhtautua? Kysymys on optimaalisesta, oikein suhteutetusta varautumisesta, ei liian herkästä reagoimisesta eikä liian lepsusta otteesta. Poliitikoille tämä on yksi lisähaaste asioiden hoitoon.

Monissa viime aikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, kuinka pessimismin sävyttämästi ihmiset suhtautuvat tulevaan. Politiikan tehtäväksi on jäänyt antaa lupaus paremmasta tulevaisuudesta sortumatta katteettomiin lupauksiin. Jos pettymys sitten odottaa nurkan takana, niin alakulo syvenee.

Pessimismihegemoniassa on suurimmalta osalta kysymys epätietoisuudesta koskien tulevaisuutta. Nopea ainakin näennäisesti päämäärätön muutos aiheuttaa epämukavuuden tunnetta, jota ei osata muuttaa pragmaattiseksi kokemukseksi tai selkeäksi tulevaisuuden näkymäksi. Poliitikko kaiken tämä keskellä on altis syytöksille riippumatta siitä, kuinka rakentavia ideoita hänellä on.

Edellä esitetyn huomioiden voi oikeastaan vain ihmetellä, miten perinteinen edustuksellinen demokratia on pärjännyt näinkin hyvin. Se ei voi olla huono järjestelmä. Näyttää siltä, että demokraattinen järjestelmä on suurimmassa vaarassa niissä maissa, jossa kansanvallalla on lyhimmät perinteet. Sitä suuremmalla syyllä on aihetta huolestua, kun perinteisesti vahvat kansanvaltaiset valtiot horjuvat.

Usko valistuneeseen itsevaltiuteen on kasvanut. Valitettavasti ”valistuneisuus” ei ole ollut toiveiden väärti: liian usein kansalaisoikeuksien ja sanavapauden rajoittaminen on ollut lopputulos.

Panostus yhteiskunnan toimintaperiaatteen ja toimivuuden kouluttamiseen pienestä pitäen on tae sille, että hyväksi koettu demokraattinen järjestelmä paitsi säilyy niin myös kehittyy.

PS

Populistisen puolueen tulo poliittisille markkinoille Suomessa aiheutti sen, että minkään puolueen rahkeet eivät tahdo riittää 20 prosentin kannatuksen ylittämiseen. Kokoomus on havainnut omaksi yllätyksekseen, että se on 20 prosentilla selvästi maan suurin puolue – ei kuitenkaan sen takia, että olisi lisännyt mainittavasti kannatustaan, vaan sen takia, että suurimpienkin puolueiden kannatus on jäämässä alle 20 prosentin rajan!

Kokoomus on hyötynyt tilanteesta oikeistoliberaalina puolueena, on riittänyt, kun se vain odottaa tilanteiden kääntyvän edukseen. Perusuomalaisten menestys perustuu oikeistokonservatiivisiin arvoihin. Sdp on jännittävässä paikassa, sillä perussuomalaisten nukkumaan jääneet katkeroituneet vanhat äänestäjät palaavat puolueeseen, mutta samalla maltilliset vasemmistohenkiset vuotavat ehkä juuri demareihin. Johtava hallituspuolue – liberaalien käsissä oleva keskusta – seuraa varmaan hämmentyneenä tilannetta. Keskustan konservatiivit miettivät todennäköisesti, miten oma ääni on jäänyt puolueessa heikoksi. Konservatiivisella puolella olisi tarjolla paljon irtoääniä.