Mies, joka pelastaa politiikan

Viime aikoina politiikan vastaisuus on nostanut huipulle parikin uutta kasvoa, joiden nimiin monet vannovat. Tällaisia ovat Justin Trudeau ja Emmanuel Macron. Aion tässä kirjoituksessa arvioida tuoreen Ranskan presidentin, 39-vuotiaan Macronin merkitystä. Onko hän uusi tulevaisuuden poliittinen toivo vai onko hän jälleen yksi niistä, jotka tuottavat hetken kuluttua pettymyksen?

Entinen investointipankkiiri ja sosialistien ministeri on tarkan harkinnan jälkeen asemoinut itsensä lähelle poliittista keskustaa. Sosialistien jäsenyydestä hän luopui elokuussa 2015. Macronin puolue on voittanut juuri parlamenttivaalit, joten menestys on ollut häikäisevä.

Macronin linjaa voidaan yrittää määritellä hieman tarkemmin. Häntä on sanottu sosiaaliliberaaliksi, kun taas joidenkin mukaan hän on sosiaalidemokraatti. Viime mainittu tuo mieleen työväenpuolueiden kolmannen linjan, jota ovat edustaneet Bill Clinton, Tony Blair ja Gerhard Schröder. Kaiken kaikkiaan Macronin on kuitenkin pidetty keskustalaisena, jossa on liberaaleja ja vaaleanpunaisia painotuksia. Julkisuudessa hän korostanut ”ei vasenta, eikä oikeistolaista” linjaa.

Jotkut ovat kovasti pyrkineet löytämään itsensä poliittisesti Macronin kautta. Tämä pitää paikkansa sekä vasemmiston että porvarien kohdalla. On muodikasta olla irti perinteisistä poliittisista puolueista kuitenkaan luopumatta poliittisesta pääomasta. On tämä vaikeata ja hienopiirteistä näissä määrityskysymyksissä!

Macron on saanut osansa myös populistisyytöksistä, joskaan se tuskin on hänelle tunnusomaista enempää kuin poliitikoilla yleensä. Käytännön talouspolitiikassa hän edustaa julkisen talouden vajeiden alentamista kannattavaa linjaa.

Häneen on asetettu toiveita, että hän tarjoaisi liberaalidemokraattisen vaihtoehdon selkeästi oikeistolaisen ja vasemmistolaisen linjan väliin. Samalla on herätetty epäilyjä, että hän on taipuvainen päälinjan sisällä ”joihinkin” kannattajien kannalta epätoivottaviin ratkaisuihin.

Ongelmana tahtoo olla, että jos poliitikko saadaan määritettyä joillakin käsitteillä, hän saa helposti leiman, jota käytetään lyömäaseena. Tämä koskee myös Macronia. Siksi pragmaattisten ohjelmien pitäisi olla selkeitä, mutta poliittisen linjan yläkäsitteiden yleisluontoisempia, jotteivat vastustajat pääse niihin käsiksi.

Voima-lehden 5/2017 artikkelissa ”Euroopan vaalikevään megatrendit” Antti Ronkainen toteaa sosiaalidemokraattisen mallin kuolleeksi! Hän kysyy, ”mitä tulee sosiaalidemokraattisten puolueiden tilalle? Kovinpa räväkästi Ronkainen lopettelee puolueita. Esimerkiksi Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat ylivoimainen ykkönen ja Suomessakin viimeisen gallupin mukaan kakkossijalla. Myös Saksassa demarit ovat vahvoja, vaikkeivat olekaan kristillisdemokraattien tasolla. Ronkainen ennakoi, että vihreät ovat seuraava demarit.

Sosiaalidemokraattisen turmion tienä Ronkainen pitää juuri ”kolmatta tietä” tai ”blairilaisuutta”. Näiden suuntausten kautta demarit ovat Ronkaisen mukaan vaivihkaa omaksuneet oikeistoliberaaleja käsityksiä talouskurineen ja leikkauksineen: politiikan fokus hänen mukaansa siirtynyt yhteiskunnallisen kehityksen ohjailusta ”yksilöiden kannustimien ohjailuun”.

Kun Ronkainen maalaa nykydemarien linjana valtion irtisanoutumisen tulonjako- ja työttömyyskysymyksistä, hän sortuu vähintäänkin liioitteluun. Ainakin Suomen osalta.

Käy selväksi, että Ronkainen on huolestunut vihreistä, siis että he seuraavat demareiden jalanjälkiä blairilaisella linjalla. Mutta vielä vaarallisempana kehitystrendinä hän pitää macronilaisuutta eli Ronkaisen mukaan ”äärikeskustalaisuutta”. Emmanuel Macronin politiikka tarkoittaa käytännössä leikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia eli Ronkaisen mukaan työntekijöiden neuvotteluvoiman heikentämistä, sosiaaliturvan heikentämistä ja tarjonnan taloustieteen voimistamista.

Macron on tämän ajattelun mukaan valtapoliitikko, joka soveltaa kolmatta linjaa Ranskalaisiin olosuhteisiin sekä hakee tiivistyvää – puolustuspoliittista – integraatiota EU:hun. Politiikan keskeisenä sisältönä on siirtyminen rakenteista yksilöihin eli äänestäjien ”fiiliksien” tunnistamiseen. Tunteiden tunnistaminen on tämän politiikan keskiössä. Tässä lienee perää, sillä niin monet tahot ovat korostaneet yhteyden saamista äänestäjään tunnetasolla.

Edellä on jo käynyt ilmi yksi tämän päivän politiikan tunnusomaista piirteistä, nimittäin lähes kaikkien puolueiden pyrky keskustaan, josta käsin sitten yritetään erottua muista, joka on jo ajatuksellisesti hiukan omituinen lähtökohta harjoittaa politiikkaa. Tämä pätee myös macronilaisuuteen.

Politiikan sisältöasiat tahtovat unohtua, kun markkinaosuustaistelu riehuu valtoimenaan. Erkki Tuomioja totesi taannoin blogissaan: ”Tänään kaikki puolueet ovat enemmän liikeyrityksiä kuin kansanliikkeitä”. Ja hän jatkaa: ”Liikeyrityksinä niiden tavoitteena on vaaleissa markkinaosuutensa maksimointi eikä keinoilla ole niin väliä. Kohderyhmiä analysoidaan ja lähestytään kuin markkinasegmenttejä pohtien, mikä parhaiten vetoaisi kulloiseenkin kohteeseen ja välttäen sellaisia tunnuksia ja asioita, jotka voisivat herättää joissain muissa kielteisiä reaktioita.”

Macron on oivaltanut Tuomiojan (!) ajatuksen perin pohjin: En Marche -liike on markkinointikoneisto eikä puolue. Juuri nyt Macron markkinatutkimuksen perusteella on arvioinut poliittisen kysynnän kohdistuvan Macronin kattaukseen. On meneillään hypetysvaihe: En Marche on politiikan iPhone! Meillä Suomessa perustuslaillisten perilliset yrittävät kopioida ulkokohtaisesti Macronin markkinavision, vaikka aatteellinen ero on räikeä.

Macronissa on jotain Tony Blairille hyvin ominaista….. Ronkaisen mukaan, kun Margaret Thatcherilta kysyttiin hänen suurinta poliittista saavutustaan vastaus kuului: Tony Blair! Kapitalisti Thatcher siinä pani merkille, että punainen väri Blairissa oli haalistunut olemattomiin hänen luomansa ”uuden Britannian” myötä.

::::::::::::::::

Olen itse selityksen velkaa, sillä jokin aika sitten kirjoittamassani blogikirjoituksessa totesin seuraavasti: ”Entä mitä tapahtuu Ranskanmaalla? Vasemmisto ja oikeisto ovat kärsimässä tappion parlamenttivaaleissa. Mutta ei niitä voita populistitkaan. Kehiin on astunut uusi poliittinen puolue, Emmanuel Macronin ”Tasavalta liikkeelle”, joka liikkuu laajalla alueella poliittisen keskustan molemmin puolin. Vai pitääkö sanoa, että Macron toimii vanhan poliittisen kartan ulkopuolella? Kansalaiset ovat joka tapauksessa kyllästyneet vanhojen puolueiden kyvyttömyyteen ja haluavat uutta tilalle. Totta kai Emmanuel Macronin persoonalla on suuri vaikutus uuden liikkeen suosioon. Odotukset ovat korkealla. On tietenkin muistettava, että nyt ollaan vasta alussa: Macronillekin koittaa arki, jolloin veri vasta punnitaan.

Sitten esitin ronkaismaisen epäilyn:

”Silti mieleen hiipii epäily, että myötäilläänkö tässä työnantajien ja vanhan eliitin tarkoitusperiä. Jotkut – todennäköisimmin pienituloiset - jäävät taas nuolemaan näppejään? Onko Macron lopulta vain raa´an kapitalismin asialla? Mutta se on jo toinen juttu.”

Niin on, se on tämän blogikirjoituksen juttu. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää! Vaikuttaa siltä, että Macronin ”epäpoliittisuus” toimii savuverhona hänen aikomuksilleen. Hän yrittää samaa, mitä vanhat puolueet ennen häntä, eli saada talouden kuntoon kuriohjelmalla. Hintana voi olla monien yhteiskunta- ja palkansaajaryhmien turhautuminen ja ainakin Ranskassa väen ryntääminen kaduille.

Onko tämä linja yhdistettävissä aatteettomaan blairismiin on sitten eri juttu. Olen arvioinut, että Suomessakin macronilainen liberaalidemokratia vasemmistosävytyksellä voisi tarjota lääkkeen nykyvasemmiston ähkyyn.

Kansalaisten odotukset ja finanssikriisistä alkanut talouden aneemisuus yhdistettynä globalisaatioon ja teknologian kehittymiseen ovat luoneet pettymysten kehän. Tavallisen kansan tavoitteet ovat osoittautuneet vaikeiksi toteuttaa ja siksi macronilaista ihmettä odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Mutta onko hänestä tulevaisuuden suunnan viitoittajaksi?