Tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2023
ministeri Per Stenbäck kirjoittaa maailmanjärjestyksestä, jota yritetään saada
voimaan aiemman maailmanjärjestyksen sijalle. Artikkelin nimi on
”Maailmanjärjestys 2.0: hahmotelma”. Referoin seuraavassa osin Stenbäckin hyvää
kirjoitusta, mutta esitän myös omat käsitykseni asiasta.
Stenbäck mainitsee ensin haasteet,
jotka vaikuttavat, kun halutaan jäsentää maailmaa uudella ymmärrettävällä
tavalla. Haasteita on paljon ja ne vaikeuttavat eksaktin kuvan muodostamista.
Mutta hypätään suoraan asiaan.
Mikä on world order eli
maailmanjärjestys? Chat GPT vastaa seuraavalla määrityksellä:
”World order refers to the way
that nations and other actors interact with each other in the global system. It
can refer to the rules, norms, and institutions that govern international
relations, as well as the distribution of power and influence among nations”.
Siis osapuolien väliset suhteet,
säännöt ja vallanjako ovat keskiössä.
Toisen maailmansodan päättyessä voimaan astuneella
maailmanjärjestyksellä (olkoon se oletuksena nimeltään 1.0) tarkoitetaan Jaltan
konferenssissa vuonna 1945 sovittua järjestystä, jossa määriteltiin Euroopan
rajat ja suurvaltojen vaikutusalueet etupiireineen. Tunnetun - lähinnä
eurooppalaisen - maailman jaosta päättivät tuolloin Franklin Roosevelt, Josef
Stalin ja Winston Churchill.
Vaikka Stenbäckin artikkelissa
puhutaan maailmanjärjestys 2.0:sta
voidaan aika-akselilla mennä kauaksikin taakse päin, jolloin vastaan tulee
samantyyppisiä ”maailmanjärjestyksiä”.
Kolmekymmentävuotisen sodan
(1618-48) rauhansopimukset aloittivat Keski-Euroopassa uudenlaisen
poliittisen järjestelmän, jota myöhemmin on sanottu westfalenilaiseksi suvereniteetiksi tai
maailmanjärjestykseksi (joka pitää sisällään sen aikuisen tunnetun ja
Eurooppa-keskeisen ”maailman”). Se astui voimaan vuonna 1648. Sen mukaan kullakin valtiolla on määräysvalta omalla
alueellaan. Westfalenin rauhansopimusta pidetäänkin yleisesti modernin valtiojärjestelmän
peruskirjana.[5] Se
perustuu valtiollisen suvereniteetin käsitteeseen,
tunnusti valtioiden itsemääräämisoikeuden ja kielsi valtioita puuttumasta
toisten valtioiden sisäisiin asioihin.
Samantyyppinen järjestely varauksin
toteutettiin Wienin
kongressissa eli Tanssivassa kongressissa vuosina 1814–1815. Tarkoituksena oli Euroopan rajojen
uudelleenjärjestely tasapainoisiin suuriin ja pieniin valtioihin Napoleonin sotien jäljiltä.
Kongressin mielestä Ranskan
vallankumous sekä Napoléon Bonaparten valloitukset
olivat laittomia ja se pyrki palauttamaan Euroopan ennen vuotta 1789
valinneisiin oloihin. Lisäksi Ranskan ympärille
oli tehtävä turvavyöhyke.
Suurvaltojen välille rakentui
voimatasapaino, eli yksikään valtio ei saanut kohota muita valtioita
mahtavammaksi.
Näistä kahdesta
”maailmanjärjestyksestä” voidaan löytää selviä yhtymäkohtia nyt meneillään
olevaan keskusteluun maailman uudesta järjestyksestä.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Tulevaksi (ja osin jo voimassa
olevaksi) maailmanjärjestykseksi on hahmotettu Kiinan ja Yhdysvaltojen johtamia
blokkeja. Uusi maailmanjärjestys on rakentumassa parhaillaan.
Venäjä ei halua jäädä lehdelle
soittelemaan, niinpä sillä on oma tulkintansa tai sovelluksensa uudesta maailmanjärjestyksestä. Sitä yritän
kuvailla seuraavassa:
Venäjän lopullisia tarkoitusperiä
voi vain arvailla, mutta lähtökohtana voidaan pitää 1950-70-lukujen
bipolaarista (kaksinapaista) Yhdysvaltain
ja Neuvostoliiton sanelemaa maailmanjärjestystä. Vaikka ydinsodan vaara loi
varjon tuon aikaisten suurvaltasuhteiden ylle, Neuvostoliitto pyrki
propagandassa ja miksei todellisuudessakin ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon”
sosialismin ja kapitalismin välillä. Noina vuosikymmeninä pidettiin
pääsääntöisesti kiinni molempien osapuolien etupiireistä Jaltan jäljiltä.
Kun Neuvostoliitto ja sosialismi
romahtivat 1990-luvun vaihteessa, oli Venäjä täysin tyytymätön vallitsevaan
yksinapaiseen Yhdysvaltain johtamaan maailmanjärjestykseen. Venäjän etupiiri
pieneni dramaattisesti Putin kuvasi Neuvostoliiton romahdusta ”vuosisadan
suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hän asetti tavoitteekseen Venäjän maailmanmahdin ja Neuvostoliiton
eheyden palauttamisen etupiireineen osana paljon mainostamaansa moninapaista
maailmanjärjestystä. Samalla ”rauhanomainen rinnakkainelo” palautettiin
tavoitteistoon Venäjän uudessa perustuslaissa (2020), mutta se tapahtuisi vasta
sen jälkeen, kun Venäjä pääsisi asemaan, jonka se näki samanveroisuudeksi
Yhdysvaltain kanssa. Kiinan ja Venäjän tavoitteet näyttävät yhtäläisiltä tästä
näkökulmasta: molemmat haluaisivat tasavertaisuutta Yhdysvaltain kanssa.
Maailmanrauha on uhattuna tällä
hetkellä, se on selvä. Kysymykseni kuuluu: voitaisiinko Venäjän ”rauhanomainen
rinnakkainelo” ottaa pohjaksi neuvotteluille rauhan palauttamiseksi ja uudeksi
maailmanjärjestykseksi? Vastaus - jos se olisi myönteinen - olisi myötäsukainen
Putinin Venäjän esitykselle moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.
Useimmat torpannevat ehdotuksen
heti kättelyssä.
Esitykseni suuri haaste on ilmeisen selvä: Venäjän ehdotus
maailman jakamiseksi etupiireiksi. Etupiirien
nyt esillä ollut sisältö ei tietenkään käy. Sille olisi etsittävä Kiinan
ja USA:n hyväksymä korvaava sisältö.
Maailmanjärjestys (uusi tai vanha)
ei luultavasti ole milloinkaan riidaton. Näen niin, että Yhdysvallat päivittää koko ajan ”omaa maailmanjärjestystään” oletukseksi
tulevaisuutta varten.
::::::::::::::::::::::
Per Stenbäck käsittelee artikkelissaan
uutta (tulevaa) maailmanjärjestystä. Sen kaksi napaa ovat ”totalitaarinen
Kiinan johtama blokki” (Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea ja Iran) ja
”liberaalidemokraattinen Yhdysvaltojen johtama blokki”. Venäjä määrittelee
uuteen maailmanjärjestykseen sisältyväksi myös ns. BRICS-maat (Venäjän ja
Kiinan lisäksi Brasília, Intia ja Etelä-Afrikka), jotka tietenkin sen
ajattelussa tasapainottavat USA-keskeistä maailmaa ja jotka yhdessä muodostavat
moninapaisen maailman.
Joka tapauksessa vuodesta 1945
voimassa ollut ja 1990-luvun vaihteeseen saakka ulottunut maailmanjärjestys ei
enää kuvaa nykypäivää.
Stenbäck toteaa aluksi, että Yhdysvallat monista takaiskuista
huolimatta on edelleen läntisen maailman johtava maa. Joillekin tämä on yllätys
huomioiden Yhdysvaltain kansainvälisesti ja kotimaassa kohtaamat vastoinkäymiset.
Samalla Yhdysvallat on liberaalidemokraattisen valtioyhteisön johtava maa.
Stenbäck kertoo kymmenen maan luopuneen demokratiasta vuosien 2015-19 välillä.
Jos vielä Yhdysvallat horjuisi merkitsisi se todellista vaaraa demokratialle.
Myös monien maiden USA:lta saamat turvallisuustakuut menetettäisiin, jos
Yhdysvallat häviäisi taistelun demokratian puolesta. Eurooppa kärsisi ehkä
kohtalokkaita vaurioita, jos se menettäisi amerikkalaisen selkänojan. Yksinään
Eurooppa ei tunnu pystyvän lunastamaan vakavan haastajan asemaa uudessa
maailmanjärjestyksessä.
Vuoden 1945 maailmanjärjestyksen
haastajista Kiina on tärkein ja muut Kiinan kumppanihaastajat kuuluvat sen
blokkiin.
Kiina ja Yhdysvallat ovat
muodostaneet etupiirinsä, joiden välistä – tosin veteen piirrettyä - punaista
viivaa ei voi ylittää antautumatta maailmanpalon vaaraan.
Vaarallisia potentiaalisia
konfliktipesäkkeitä ovat mm. Taiwan, Israel, Pohjois-Korea ja Iran. Ukrainassa
pahimmat ennusmerkit ovat jo toteutuneet. Kaikkein pahin skenaario muodostuu
kuitenkin Venäjän ja sen aggressiivisen presidentin etupiiri- ja ”rajattomien”
tavoitteiden seurauksena. Venäjä on luonut kutsumuskohtalokseen imperialistiset
tavoitteet. Se näyttää horjuvan kuilun reunalla, mutta on vaikea kuvitella maailmaa ilman
Venäjää: sen historiallisfilosofiset juuret ulottuvat syvälle menneisyyteen ja
se osin elääkin niiden kannustamana.
Monet mm. minä ovat asettaneet
Yhdysvaltain aseman lännen henkisenä johtajana kyseenalaiseksi. Yhdysvaltain
demokratia ei ole enää niin vakuuttava kuin se oli heti toisen maailmansodan
jälkeisten vuosikymmenien aikana. Pelkästään Donald Trumpin kaltainen johtaja
voi aiheuttaa Yhdysvalloille korvaamatonta vahinkoa. Mitään toista valtiota ei
voi kuitenkaan asettaa USA:n tilalle, joten näillä mennään.
Suurselkkauksen vaara on potentiaalinen
Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kiinan menestys perustuu paljolti sen käymään
kauppaan, joten hevillä Kiinakaan ei riko rauhaa. Sen suurvalta-asema vahvistuu
aikojen saatossa. Stenbäck ja moni muu arvioi , että Venäjä joutuu
riippuvuussuhteeseen Kiinasta.
Stenbäck ottaa esille erään
merkittävän seikan. Meneillään oleva konflikti voi laajentua suursodaksi
ensimmäisen maailmansodan aaton kaltaisen ketjureaktion seurauksena, kun
toisiinsa kietoutuneet liittosuhteet laukeavat.
Stenbäck loihtii kuvan pakotetuista
ja rauhanomaisista etupiireistä. Ensin mainitut eivät ole pysyviä rakenteita
(mutta voivat silti olla voimassa kymmeniä vuosia). Sen sijaan turvallisuutta
luovina järjestelminä etupiirit voidaan saattaa voimaan valtioiden kesken, joilla on sama arvopohja.
Stenbäck ottaa esille jotkut
kansainvälisen politiikan ”realistit” (Henry Kissinger, myös John Mearsheimer),
jotka esimerkiksi ”suomettaisivat” Ukrainan
rauhan edellytysten luomiseksi. He tekevät kokemastaan välttämättömyydestä
hyveen. Venäjän aggressiiviset toimet ovat kuitenkin vieneet pohjan tällaiselta
ajattelulta, vaikka siinä joissakin olosuhteissa voisikin olla alustavana
ratkaisuna järkeä.
Sen sijaan Neville Chamberlainin
vetäminen esimerkiksi ”myönnytysten ansasta” ei taida pitää yhtä tosiasioiden
kanssa. Päävastuu hyväuskoisuudesta lankeaa Iso Britannian parlamentille, joka
halusi myönnytysten avulla rauhaa.
Yhdysvaltain ja Kiinan edustamien
blokkien väliin jää puolueettomien maiden statuksen omaavat valtiot, joita nyt
edustavat esimerkiksi Sveitsi ja Itävalta.
Stenbäck epäilee, ettei nyt synny
kylmän sodan aikuista erillistä sitoutumattomien maiden blokkia (johon mm.
Suomi ei kuulunut), joka pyrkii merkittävään itsenäiseen asemaan. Olen usein
maininnut, kuinka Yhdysvaltain
1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles pilkkasi puolueettomia maita
moraalittomiksi. Piti siis kuulua blokkeihin (=valita puolensa), muut
vaihtoehdot olivat kunniattomia.
Itselleni on jäänyt
sitoutumattomuudesta positiivissävyinen mielikuva, vaikka se ei ole
vallankäytön näkökulmasta saanutkaan merkittävää asemaa valtioiden joukossa. On
toisen kirjoituksen asia pohtia puolueettomien maiden oikeutusta tässä
maailmanjärjestyksessä.
Kiina houkuttelee erilaisin eduin
esimerkiksi Afrikan maita liittolaisikseen kaupan avulla. Kiinalainen versio
autoritaarisuudesta ei haittaa. Riippuvuussuhteesta Kiinaan tosin voi tulla riippakivi, josta ei hevin
vapauduta. Liittoutumattomuus ei sinällään estä pelaamista sen enempää kuin
sotilasliittoon kuuluminen (vrt. Turkki, Unkari). Molemmista käsin voidaan
pelata omaan pussiin.
Liberaalit demokratiat ovat
joutuneet monesti puolustusasemiin taistellessaan sananvapauden ja
ihmisoikeuksien puolesta orastavassa uudessa maailmanjärjestyksessä . Nyt
olemme kuitenkin henkisesti tässä taistelutilanteessa monia autoritaarisesti
hallittuja valtioita vastaan, joista
jotkut kuuluvat tulevaisuudessa samaan sotilasliittoon kuin Suomi.
Per Stenbäck painottaa sitä, että
olemme joutuneet irrottautumaan vanhasta idealismista (”maailman omatunto”),
jota ehkä Ruotsi pelkistetyimmillään aikoinaan edusti. Demokratiasta tulee
Stenbäckin mukaan vaikeasti markkinoitava ylellisyystuote. Kannattaako
demokratian pyssyjen avulla tapahtuva markkinointi? Yhdysvallat osoitti
Irakissa 2003 (ja miksei Afganistanissakin), kuinka vaikeata demokratian
kauppaaminen on. Sitä ei juuri kannattane harrastaa, sillä pakkosyötön kohteena
olevan kantaväestön kannalta se ikään kuin simuloi vanhaa siirtomaa-ajattelua.
Niinpä niin, kaupankäynti ja oma
etu on korvannut valtiosuhteet monissa tapauksissa. On siirrytty pragmaattisten
suhteiden aikaan. Asiat ratkotaan tapauskohtaisesti.
Stenbäckin mielestä liberaalien
demokratioiden on vahvistettava uskoa ensisijaisesti kv. ongelmanratkaisijoina,
muuttoliikkeiden aiheuttamien paineiden ratkaisijoina, uusien pandemioiden
estäjinä ja luonnon moninaisuuden puolestapuhujina ja toimijoina.
(jatkuu osassa 2)