Suomi on käytännössä ratkaissut puolensa uudessa maailmanjärjestyksessä. On tullut tavaksi sanoa, että Suomi päätti puolensa yhdessä päivässä 24.2.2022, vaikka ei se ihan niin tainnut käydä.
Mielipideilmaston kääntyminen
Suomessa tapahtui joka tapauksessa lyhyellä aikavälillä, ja se ratkaisi asian. Stenbäck esittää kaksi
syytä tapahtuneelle: 1) Historiallinen
kokemus opetti käyttämään tilaisuutta hyväksi ja 2) ”Puolueettomuus oli
voittajavaltion pakottama ratkaisu”. Ihan näin yksioikoisesti en ajattele.
Totta on, että (kohta 1) Suomi on
livahtanut kahden suurvallan välistä kohti pelastusta sekä ensimmäisessä että
toisessa maailmansodassa. Nyt kuitenkin tilanne ei ollut niin täpärällä.
Nato-optio olisi voinut vielä jatkua, mutta Venäjä aggressiivisilla toimillaan
ratkaisi asian omaksi tappiokseen. Ymmärtämättömyyttään? Vai oliko kysymys
Venäjän suurpiirteisyydestä: kun sota Ukrainaa vastaan päätettiin käynnistää,
ei Suomen menettely ollut millään tavalla kynnyskysymyksenä?
”Puolueettomuus oli voittajavaltion
pakottama ratkaisu” (kohta 2). Uskon sisimmässäni, että Suomessa puolueettomuus
sai toisen maailmansodan jälkeen aidon ja voimakkaan kannatuksen. Ainakaan se
ei ollut pakkoratkaisu. Jostakin syystä monilla tahoilla vähätellään Suomen
länsisuuntautunutta puolueettomuutta kylmän sodan vuosina, vain
itäsuuntautuneisuutta pidetään relevanttina. Stenbäck on ripustautunut länteen
niin kategorisesti, että pienikin poikkeama kuulostaa pakolta.
Ruotsin ratkaisun kivuliaisuutta
Stenbäck kuvaa hyvin todenmukaisesti. Ruotsin 200 rauhan vuoitta olivat
järisyttävä vastalause liittoutumiselle. Vieläkin ihmettelen, että ratkaisu syntyi niin kivuttomasti ja
nopealla aikataululla kaiken vastustuksen keskeltä. Ehkä tässä oli kysymys
siitä, että ruotsalainen käytännöllisyys otti voiton ruotsalaisesta
ideologisuudesta. Toisaalta löytyyköhän toista niin merkittävää ruotsalaisten
tekemää päätöstä, johon Suomi olisi
vaikuttanut niin voimakkaasti kuin tähän. ”Pikkuveli-Ruotsi” hämmästyi itsekin
tapahtunutta.
En kyllä vähättele toisaalta uuden
maailmanjärjestyksen vaikutusta liittoutumiseen kummallakaan puolella
Pohjanlahtea. Liittoutumisesta (= puolen valinnasta) on tullut käytännön
sanelema fakta.
Stenbäck liittää vuoden 2022 samaan
sarjaan, johon kuuluvat vuodet 1944,
1948, 1991 ja 1994. Onko tähän kommentoitavaa? Olisiko tämä niitä asioita, joihin voidaan ottaa kantaa vasta
vuosikymmenien kuluttua?
Suomen osalta vallinnee pysyvä
etupiirien ristiriita. Suomi kuuluu nyt läntiseen etupiiriin, mutta Venäjä ei
tule hyväksymään lännettynyttä Suomea näin lähellä Pietaria etupiirinsä
vaikutusalueen ulkopuolella. Tässä olemme samaa mieltä Stenbäckin kanssa. Suomi
ei vieläkään mahda maantieteelle mitään: olemme suurvallan naapurissa ja raja
on aivan yhtä pitkä kuin ennenkin. Oleellista on, mitä tästä realiteetista
seuraa. Pohdin tätä kirjoitukseni loppuosassa.
Meillä on edelleen hyvin
optimistiset odotukset Nato-yhteistyön sujumisesta, vaikka liittymisneuvottelut
tosiasiassa osoittavat, kuinka vaikeaa
on sopia 30 valtion kesken yhdensuuntaisista toimista kriisitilanteessa.
Nato-sopimuksen oleellista viidettä artiklaa ei ole kunnolla testattu. Meillä
Suomessa on paljon naiivia (ideologiastakin) uskoa Naton kaikkivoipaisuuteen,
vaikkei siitä ole mitään takeita.
On totuttauduttava siihen, että Venäjä jatkaa Suomeen kohdistuvia
sotilaallisia sekä kyber- ja
hybridipainostuksen keinoja Natoon liittymisen jälkeen. Tätä jatkuu niin kauan
kuin Venäjä pysyy voimissaan eli näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan.
Mitä tästä seuraa? Stenbäck tarttuu
käsitteeseen ”suojelija”. Suomen suojelijoita ovat olleet historian saatossa
Ruotsi, Venäjä ja Saksa, kukin vuorollaan. Nykyisessä tilanteessa arvatenkin
Venäjä on se taho, joka pyrkii rajoittamaan toimintavapauttamme. Kansallisen
torjunnan apuna (suojelijana) olisivat Nato ja muut kansainväliset (läntiset)
toimijat. Toimintavapauden rajoittaminen ei tule kysymykseen.
Stenbäck torjuu Saksan strategian
”Wandel durch Handel”, jonka mukaan kaupan avulla sidotaan toinen - autoritaarinen - osapuoli yhteistyöhön.
Keino ei ole riittävä, ja viimeksi siinä epäonnistui Saksa itse. Meillä on
tulevaisuudessa edessä kauppapoliittisten tavoitteiden sopeuttaminen
tilanteessa, jossa osapuolena säilyy
autoritaarisesti johdettu ja imperialistisia oppeja toteuttava taho – ja se on
Venäjä. Kategorisesti kaupankäyntiä ei kuitenkaan kannata hylkiä pelkästään
”jälkisuomettuneisuuden” luoman varjon takia.
Stenbäck kantaa vielä huolta
(epä)järjestyksestä, joka uhkaa meitä
uuden maailmanjärjestyksen sisällä. Joudutaan tasapainoilemaan ”demokratioiden
keskinäisen solidaarisuuden ja kansallisten tarpeiden ja näkemysten
välimaastossa”, toteaa Stenbäck ja jatkaa: ”meidän tulee pitää myös kiinni
pohjoismaisesta globaalin oikeudenmukaisuuden näkemyksestä”. Vellovassa
epädemokraattisessa ympäristössä toivomme on, että samanmieliset yhdessä
vakauttavat tilanteen, mutta uusi maailmanjärjestys ei todellakaan
automaattisesti takaa seesteistä näkymää kansanvaltaisuuteen. Päinvastainenkin
voi toteutua.
On selvää, että uuden (2.0) ja
vanhan maailmanjärjestyksen (1.0)
saumakohdassa tulee esille kitkatekijöitä, jotka aiheuttavat kahnausta
esimerkiksi asia- ja henkilösuhteissa. Suomen hyppääminen puolueettomuudesta sotilaallisen
liittoutumattomuuden kautta läntisen
sotilasliiton (vielä toteutumattomaksi) jäseneksi vaati(i) aivan erityistä
määrätietoisuutta. Jälkisuomettuneisuuskäsite liittyy oleellisesti tähän
saumakohtaan. Osa mukana olleista vaikuttajista puolusti yhteistyötä Venäjän
kanssa pidempään kuin länteen päin kallellaan olevien vastustajien mielestä oli
järkevää. Viime mainitut ovat nyt jopa vahingoniloisia Venäjän kanssa
myöhäsyntyiseen yhteistyöhön antautuneiden tahojen ”naiiviudesta”,
taloudellisen hyödyn tavoittelusta ja lopulta yhteistyön karille ajosta. Enpä
kuitenkaan lähtisi viisastelemaan tästä.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Viimeksi tasavallan presidentti ja
puolustusvoimain komentaja ovat ottaneet kantaa tapahtuneeseen kehitykseen.
Heidän viestinsä on sama kuin Stenbäckillä: Venäjä ja Kiina pyrkivät muuttamaan
kylmän sodan jälkeen syntynyttä maailmanjärjestystä, joka on johtanut uuteen
suurvaltakilpailuun. Suurvaltasuhteiden jännittyneisyys heijastuu Suomeen.
Tyypillinen esimerkki tästä on Putinin joulukuussa 2021 pitämä puhe, jossa hän vaati, ettei Nato saa laajentua
itään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti