Jari Tervo aloittaa tuoreen kolumninsa (”Kansa johdatti
Suomen Natoon”, HS 16.4.2023) käsittelemällä johtavien poliitikkojen
”fanitusta”. Mielenkiintoinen aihe, sillä moni on kokenut Sanna Marinin ”rokkitytöksi”.
Olen varma, että Marinia politiikassa äänestävät ovat joiltakin osin hänen
fanejaan, eivät siis pelkästään kannattajia.
Minulla on Mariniin melko neutraali, mutta pääsääntöisesti
suopea kanta. Hän on nostanut Suomen valokeilaan kansainvälisessä politiikassa
virheineen päivineen. Tuntuu jopa siltä, että kansainvälinen media on pettynyt,
kun siltä hävisi nyt - kaiken jälkeen - yksi skuupin aihe ja tarkoitan
nyt sävyltään positiivisia otsakkeita.
Usein esitetään asia niin, että todella suuri johtaja (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan
edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon
päin kallellaan olevien odotus oli, että
presidentti raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole
aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan edestä vaan vähän taaempaa, jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten
tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä
johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja. Yksi
jatkosodan kenraaleistamme - Einar Vihma - halusi osoittaa pelottomuutensa menemällä etulinjaan
Ihantalassa elokuussa 1944 kovien
taistelujen keskellä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa aiemminkin. Jos olen ymmärtänyt oikein, hänen lähin miehensä yritti estellä kenraalia
menemästä seuraamaan sotatoimia. Vihma esitti alaiselleen tuon ratkaisevan
kysymyksen ”pelkäättekö”? Käsitän niin –
oikein tai väärin – että esikuntapäällikön tehtävänä on toimia muun muassa ukkosenjohdattimena
tai esimiehensä tukena, jottei tämä mahdollisessa esimerkin näyttämishalussaan tekisi
virheitä. Mutta kun esikuntapäällikölle esitetään tuollainen kysymys: ”Pelkäättekö?”,
hän ei voi vastata muutoin kuin että hän
haluaa seurata esimiestään. Kenraali, esikuntapäällikkö ja Kannaksen
operaatiopäällikkö kaatuivat vihollisen kranaattituleen. Väärinkäsitysten
välttämiseksi en halua asettaa Vihman harkintaa kyseenalaiseksi, koska hän
pyrki yhdyshautojen kautta etenemisessä varovaisuuteen. Mutta oliko tuo
etulinjan tuntumassa käynti yleensäkin tarpeetonta riskinottoa? Mistäpä me tiedämme,
mikä olisi ollut oikein.
Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin
pitää menetellä Nato-hakemuksessa. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin
kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen perässä. Minulle –
Nato-kriitikolle – presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä. Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen
varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein.
Presidentti epäröi odottaen oikeaa hetkeä päätöksenteolle - niin ymmärrän.
Mutta niinhän hänen pitikin tehdä. Ilmapiiri aivan kihelmöi jännittynyttä
odotusta. Presidentin kanssa normaalisti samanmieliset tukijat huusivat liittoutumisen
perään ja aivan ilmeisesti osoittivat suurta kärsimättömyyttä, kun presidentti
”hidasteli”. Toki presidentin tuli ottaa kansalaisten mielipide huomioon ja
niin hän tekikin ilman aiemmin kannattamaansa kansanäänestystä.
Mitä tarkoittaa ”johtaa edestä, mutta hiukan taaempaa”. Se tarkoittaa
sitä, että presidentti määrää suunnan, mitä kohti mennään, tai millä vauhdilla
edetään, mutta itse päätös on erillisen harkinnan tulos. Tekemällä tuossa
kohtaa virheen olisi seuraamus mahdollisesti ollut kohtalokas. Nyt moni sanoo, että
kyllähän sen näki, että Natoon on liityttävä heti eikä hetken päästä, mitä
tässä hidastellaan? Kysymys on viime kädessä vastuusta tehdä ratkaiseva päätös
oikea-aikaisesti.
Pääministeri omaksui nopeasti kannan, jossa hän asettui paitsi Natoon liittymisen kannalle,
niin myös tukemaan Ukrainaa hämmentävän itsevarmasti. En tiedä, mitä hän viime kädessä ajatteli, mutta tulee mieleen,
että Marin koki pääministerinä olevansa
vapaampi lausumaan suorasukaisilta tuntuvia mielipiteitä.
Entä nyt, kun ajattelemme tehneemme kaiken oikein? Risto
E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta ei ole. Asia on kesken eikä Nato tarjoa meille
turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa,
jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut,
niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000
blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjan nimeksi ”Historia jatkuu”.
Suuressa Nato-innossaan Jari Tervo ei ole sisäistänyt
presidentin asemasta johtuvia vastuita. Niinpä vielä viime vaiheessa ennen Nato-päätöstä
presidentti empi. Miksi? Siksi, että kansalaisten päämääriä ohjaili pelko,
että Ukrainan jälkeen tulee Suomen vuoro. Tämä selittää, miksi käännös Naton
suuntaan tapahtui niin nopeasti. Presidentti ei voi nojautua päätöksenteossa
pelkoon vaan viileään harkintaan.
Prosessi kuitenkin osoitti, miten
tuskalliseksi presidentti päätöksen koki. Jari Tervolle puolestaan Niinistön
päätöksenteko Nato-kysymyksessä oli
”kansan mielipiteitten haistelua”.
Tästä prosessista
kuulemme varmaan Niinistön selityksen viimeistään presidenttikauden muistelmissa.
En palaa Nato-skeptikon varauksiini. Se on jotenkin turhaa.
Näkymä tulevaisuuteen on aina jossain määrin epäselvä. Turhaan ei puhuta käsitteestä
”fog of war”. Päätökset tehdään kuten Robert McNamara – Vietnamin sotaa muistellessaan
– opetti, fog of warin olosuhteissa, ja
taustalla huutaa - media kovaäänisimpänä
- arvostelijoiden armeija, jolle aina jää mahdollisuus sanoa viimeinen
sana.
Mitä siis pitäisi tehdä tai ajatella tavallisen kansalaisen
näkökulmasta? Pitää elää normaalia elämää ja ajatella esimerkiksi niin kuin
Mauno Koivisto sen koki, että kun ei tiedä, mitä seuraa, on parasta ajatella positiivisesti:
elämä jatkuu meidän jälkeemmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti