Populismin anatomia -kirjan (Into, 2023) kirjoittaneet Yannick Lahti ja Matti
Mörttinen määrittävät ilmiön vapaamuotoisesti seuraavasti: populismi tarjoaa
yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Ja vielä: populismi ei
ole varsinaisesti ideologia, se on myös tapa tehdä politiikkaa. Erityisesti se
on tapa puhua, kirjoittaa ja viestittää.
Voitaneen varmuudella sanoa, että
populismia ei voida selittää millään yksiselitteisellä tavalla.
Populismilla on pitkä historia,
jonka juuret ulottuvat 1800-luvun Yhdysvaltoihin ja Venäjälle. Populistista
ajattelua esiintyy lähes kaikissa poliittisissa järjestelmissä ja
yhteiskuntamuodoissa. Käsittelen tässä kuitenkin pääosin ajatustavan nykyisiä
ilmenemismuotoja erityisesti Suomessa.
Anu Kantola erittelee ilmiötä
Helsingin Sanomien kolumnissaan 25.4. 2023 tuoreella tavalla toisaalta yhteiskunnallisen
kehityksen järkiperäisyyden ja toisaalta romantiikan näkökulmasta. Kolumnistin
teksti on ikään kuin johdanto nykypäivän populismikeskustelulle. Kantola
väittää, että 2000-luvulla romantiikka on tehnyt paluun Suomessa
perussuomalaisten politiikassa. Kantola
jäljittää populismiajattelun muutoksia pari sataa vuotta taaksepäin.
Järkiperäinen ajattelu menestyi erityisesti 1700-luvun valistuksen ilmapiirissä
muuttuen 1800-luvun puolella ”intohimoiseksi” romantiikaksi idealistisine
liioitteluineen. Anu Kantola ottaa esimerkiksi kansakunnan ”pelastusohjelman”
romantiikan paluun yhdeksi avainkäsitteistä. Sitä käyttää myös Petteri Orpo joko
romantiikan/populismin”tartunnan” saaneena tai sitten vain retorisessa
mielessä.
Toisen maailmansodan jälkeen oli
voimissaan rationaalinen yhteiskunnallinen ajattelu. Kybernetiikka oli varsinkin
1950-luvun tutkimusala, joka pyrki yhdistämään koneiden ja elävien olentojen viestintäjärjestelmiä, joka
nyt kuulostaa tekoälyn varhaiselta kehitysvaiheelta. Sitä sovellettiin myös yhteiskunnan ilmiöiden
mallintamiseen. Itse muistan 1960-luvun järjen vuosikymmenenä, joka saattaa
herättää vastalauseita, koska silloin tapahtui samaan aikaan ideologinen herääminen moderniin maailmaan:
annettiin monien uusien kukkien kukkia 1930-luvun ja 1950-luvun suhteelliseen
ankeuteen verrattuna. Tieteelliset läpimurrot avaruuden valloittamisineen johtivat optimistiseen ”kehitysuskovaisuuteen”.
Niinpä me kuusikymmentälukulaiset saatoimme sanoa, että ”elintaso on jo saavuttanut riittävän
korkean tason, nyt on panostettava elämänlaatuun”. Niin kuusikymmentälukulaista, niin
kuusikymmentälukulaista….. Ajattelutapa oli tuolloin radikaalin idealistinen,
saaden tosin myöhemmin tietyillä tahoilla dogmaattisia piirteitä. Optimistisen
konvergenssiteorian mukaan ideologioiden
piti lähestyä toisiaan ja ristiriitojen vähetä.
Kai on tunnustettava, että tunnen itse ”jääneeni” 1960-luvun optimistisiin ”rationaliteetteihin” ja siten kyvyttömäksi ymmärtämään
epärationaaliselta kuulostavaa populismia.
Kantola näkee perussuomalaiset
romantiikan lipunkantajina ehkä kytkien ajattelun nykyaikaisen hektisen elämänrytmin tiedostamattomaksi ”vastalauseeksi”.
Kantola näkee ääripäinä elämisen ”järjen nimissä” ja ”tunnekuohuisen
melankolian ja synkkyyden”. Keskustelun ääripäät tulivat esille juuri käydyssä
eduskuntavaalikampanjassa.
Tavallinen kansalainen on lyhyen
aikavälin tapahtumarunsaudesta (koronapandemia, energiahinnat, ilmastonmuutoskeskustelu,
Ukrainan sota, Nato ym.) ymmällä. Jopa laajan
sodan uhkaa lietsotaan. Ollaanko kohta tilanteessa, jota futurologi Herman Kahn 1960-luvun alussa ennakoi, eli että ydinsodalla voi olla voittaja.
Houkuttelevaa, eikö totta? Samaan aikaan masennus- ym. oireet ovat
lisääntyneet. Tutkimuksellisesti on todettu, että ikävät uutiset lisäävät
yhteiskunnallista pahoinvointia. Siihen auttaa toiveikkaampi uutisointi ja
avoin vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, vaikka perusviesti olisikin ikävä. Kantola:
”Tunteet tarttuvat ja leviävät kuin kulkutauti”.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Siirryn nyt tässä kirjoituksessani ihmisten
kokemusmaailman arviointiin poliittisessa ympäristössä, jonka osana populismi
on. Perussuomalaiset onnistuivat
uhkakuvien luomisessa koskien vanhojen puolueiden politiikkatoimia. Ympäristöä,
ilmastoa ja maahanmuuttoa koskevien poikkeavien kantojen läpilyönti onnistui paljolti,
koska muut puolueet olivat niistä hyvin pitkälle konsensuksessa keskenään. Vain
taloudenhoito velkaongelmineen jakoi niitä dramaattisemmin.
Mörttisen ja Lahden em. kirja on –
kuten kirjoittajat sanovat - ”populismin kehon avaus”. Viittaan ohessa teoksen mielestäni oivaltavimpiin kohtiin.
Populistinen liike on vaarallinen
silloin, kun se liittoutuu äärioikeiston
kanssa (esim. Yhdysvaltain kongressitalon valtaus). Mielestäni vaarallisuus on suhteutettava
siihen tapaan, miten vakiintunut poliittinen järjestelmä käsittelee populismia
tai populistista liikettä: jyrkästi torjuen vaiko (varauksin) myötäkarvaan
silittäen.
Tylsyykö populistisen puolueen
kapinamieliala ajan kuluessa? Tähän voitaneen vastata myöntävästi. Vanhan
populistin liekki himmenee tai tilalle tulee vahvempi toimija. Synergiat ovat
myös ilmeiset: järki populistien
puolella ja romantiikka ”järjen”puolella saavat jalansijaa.
Populistina toimiminen on
kuluttavaa. Sen näkee vaikkapa Timo Soinista. Osin dynaamisuuden menettäminen
johtuu siitä, että henkilösuhteita ei ole pidetty yllä tarpeeksi kunnioittavalla
tavalla.
Voiko Suomen keskustan raunioille
syntyä uusi keskustassa toimiva populistinen puolue? Tuskinpa poliittisen kentän
keskelle kuitenkaan. Mutta kirjoittajat pitävät mahdollisena, että
porvarihallituksen syntyessä saattaa vastavetona syntyä populistinen puolue
vasemmalle espanjalaisen Podemosin mallin mukaan. Tätä kirjoitettaessa perusporvarihallitus
näyttää olevan syntymässä, mutta mitään merkkiä vasemmalle syntyvästä puolueesta
(Arhinmäki?) ei ole. Suomen puoluekartta on aivan liian vakiintunut, jotta tänne syntyisi tuon tuostakin uusia populistisia
puolueita (paitsi aivan
mikrotasolla).
Populistit pyrkivät määrittämään
ketkä kuuluvat aitoon oikeaan kansaan ja ketkä eivät. Ulos suljetaan
ei-suomenkieliset, mutta kun tullaan kansakunnan sisälle populistien ”kansa”
pitääkin sisällään vain ”tavallisen” kansan. Sen torjuttavana vastavoimana on
eliitti. ”Populismin anatomian” kirjoittajat kysyvätkin aiheellisesti eivätkö
itse populistit muodosta eräänlaisen ”eliitin” poissulkevuudessaan. Nimittäin kaikkien
nykyajan populistien tunnuslauseeksi sopii ”oma kansa ensin”.
Tuskinpa on tiedotusvälineitä
tehokkaampaa populistisen tiedon levittämiskanavaa. Historiallisessa
tarkastelussa Suomen populismin lähtökohtana
voidaan pitää vasemmiston vaalivoittoa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Sen
vastavoima synnytti populistisen konservatiivitahon, jota edusti SMP, Suomen
maaseudun puolue johtajanaan Veikko Vennamo, käsite jo eläessään. TV oli
Vennamon ”kanava” kansan pariin.
Hänen tehokas asioiden
yksinkertaistaminen iskulauseiksi tuotti tulosta: ”unohdettu kansa”,
”rötösherrat”, ”seteliselkärankaiset” ja ehkä tehokkaimpana kaikista ”kyllä kansa tietää”.
Yksi populistien kritiikin kohteita
oli TV- ja radiolupamaksut. Tilanne
rauhoittui toistaiseksi, kun vuonna 2013 siirryttiin yleisradioveroon. Syytösten kohde oli yleisradion liiallinen
vasemmistolaisuus. Arvostelu on 2020-luvulla jälleen yltynyt ja nyt tulevan
hallituksen uhataan puuttuvan yleisradiotoiminnan laajuuteen. Siispä
leikkaukset odottanevat Yleä, vaikka sillä on paljon puolustajia, kuten tämän
blogitekstin kirjoittaja.
Ylen nettikolumnisteja epäillään
punavihreän sanoman levittämisestä. Ylen kilpailijat - lehdistö etunenässä -
ovat saaneet hyvää taustatukea syytöksilleen populistisilta poliittisilta
tahoilta. Mielipidejohtajuus on Ylen arvostelijoilla, jotka piirittävät
kohdettaan. Lahti ja Mörttinen ottavat esille rinnan Ylen kanssa myös
vierastamisen Helsingin Sanomia kohtaan. Lehteä haukutaan Pravdaksi. Myös muuta
valtalehdistöä syytetään asemansa väärinkäytöstä ja puolueellisuudesta.
Netti tarjoaa viholliskuvan
luomiseen oivan mahdollisuuden ja ylilyöntejä tapahtuu tuon tuostakin. Netin
toiminta on globaalilla tasolla pyritty suitsimaan, mutta jää nähtäväksi, miten
epäkiitollisessa tehtävässä onnistutaan.
Populistien keskuudessa juuri TV on
ollut tiedonvälityksessä kauan ”oikean tiedon” keskiössä. Siksi sen kautta
tapahtuvaa tiedonvälitystä halutaan valvoa niin tarkkaan. Pettymys Yleen on
ollut omiaan avittamaan siirtymistä muihin välineisiin. Netti on populistien
käsissä aarre. Se on yhteydenpidossa kannattajiin ylivoimainen varsinkin
nuorten keskuudessa. Sitä moderoivat tahot ovat paljon suurpiirteisempiä kuin
yhteiskunnan tarkemmin valvomissa tiedotusvälineissä. Tosin viime aikoina netin
toimijat ovat saaneet rapaa päälleen.
Populistin suurpiirteistä
suhtautumista totuuteen aina valehteluun saakka Mörttinen ja Lahti
kuvaavat kirjassaan herkullisesti:
Vennamo puhetilaisuudessaan silloin joskus: ”Eduskunnan ulko-ovella on rahasäkkejä, josta saa ottaa kourakaupalla rahaa illan
rientoihin ”puputyttöjä” varten”. lhan
näin paksua eivät tämän päivän populistit suolla. Kykenisikö Trump
tähän?
Mikä on populistin ongelma?
Uhriutuminen? Populisti katsoo edustavansa oikeudenmukaisuutta, mutta
joutuvansa alakynteen Helsingin herrojen epäoikeudenmukaisten toimenpiteiden
johdosta. Eliitti kaikkine liittolaisineen pelaa omaan pussiinsa jättäen vaikutusvaltavajeen
populistisesti ajattelevalle.
Populistin oikeutus sanoa sanansa
lähtee ehkä siitä, että elämisen edellytykset vaihtelevat kansalaisten kesken
alueellisesti ja sosiaalisesti. Moderni maailma etsii menestyksen väylät omia
reittejään ja jättää väliinputoajat selviämämään omin päin.
Ongelmista puheenollen….. mikään ei
ole niin kuin ennen. SMP:n ajoista perussuomalaiset ovat siirtyneet kauas
oikealle. Vain ”viholliskuva” - valtamedia - on ennallaan.
:::::::::::::::::::::::::
Populismin kannattajien
koulutustaso maailmalla on yleensä melko vaatimaton. Suomalainen populisti
tekee tässä melkoisen kuperkeikan: Vennamoa myöten koulutusta on arvostettu alhaalta
ylös. Viesti tässäkin kohtaa on puettu potentiaalista kannattajaa
miellyttäväksi: suositaan ”kansaa lähellä olevaa sivistyneistöä” vastenmieliseksi
koetun eliitin vastakohtana.
Onko populismi historian kestoaihe?
Vapaan lehdistön haastajaksi on noussut
sosiaalinen media eikä tätä hyväksikäyttävä populismi ole katoamassa mihinkään.
Sillä on potentiaalista kasvuvaraa.
Mutta minkä luontoisena se ilmenee
nyt, kun ”valeuutiset” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vakiintuneita
termejä? Molemmat termit kertovat yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, joka on
yksi populismin seurauksista. Samaa vahvistaa ajattelu, jonka ytimessä ovat ”me” ja ”he” ihmisten jakotapana.
Euroopassa on käynyt niin, että
populistijohtajien noustessa valtaan, on valtakausi jäänyt lyhyeksi.
Populismilla ei sittenkään ole
riittävästi pitkäjänteisyyttä. Mörttinen ja Lahti pyrkivät luomaan kuvaa, jossa populistit ponnahtavat uudelleen valtaan
kerran sen menetettyään. Näkemys ei kuulosta kovin vakuuttavalta käytännön
esimerkkien valossa.
Uskottavuus on vaaleissa edelleen vallan
saavuttamisen ja menettämisen perusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti