Olemme siirtyneet Nato-ajanlaskuun

 

 

Elämme nyt Nato-aikaa. Pitkän prosessin kuluessa Turkki ja Unkari jarruttivat liittymistä, mutta lopputulos oli,  että liittyminen onnistui Suomen osalta, muttei Ruotsin osalta - toistaiseksi. Millaisin ehdoin liittyminen tarkalleen ottaen tapahtui ei ole minun tiedossani.  Oletus on, että kaikki merkittävät tiedot liittymisprosessista on käytössämme.

Venäjän reaktioita on seurattu viime kuukausina, mutta näyttää siltä, että mitään välitöntä aggressiivista vastareaktioita ei ole tiedossa. Venäjällä ei ole myöskään eväitä käynnistää laajamittaista häirintäohjelmaa Suomea kohtaan. Näin on toteutunut se, mitä useimmat odottivat,  eli että Venäjä osoittaa harmistuksensa retorisesti,  muttei ryhdy mihinkään konkreettisiin toimiin. Itärajan toisella puolella varmaan lisätään konfliktivalmiutta, mutta sitä voitaneen pitää normaalina varautumisena tämänkaltaisessa tilanteessa.

Ukrainan sodan rasite on taustalla vaikuttamassa, että reaktiot Suomen tekemisiin ovat olleet vaisuja. Venäjä ilmoittaa vain tarkkailevansa Naton suunnitelmia Suomen suhteen.

Uskallan epäillä, että venäläisten pitkäaikaiset Suomi-suhteet ovat vaikuttamassa taustalla. Venäjällä tiedetään, että rajan yli ei tulla, jos Venäjä ei tee aloitetta. Siksi retoriikka on ollut maltillista.  Hyvästä tahdosta ei toki ole ollut pelkästään kyse.

Venäjällä kuitenkin tarkkaillaan huolestuneena Suomen ja USA:n sotilaallisen yhteistyö syvenemistä. Venäjä on monien arvioiden mukaan ahdistettu nurkkaan ja pois päästäkseen se on valmis ryhtymään epärationaalisiin tekoihin. Kauan uskottiin,  että kysymys Venäjän taholta on vain uhkailuista, mutta sittemmin Putinin arvaamattomat teot ovat toimineet hälytyssignaalina: ahdinkoon ajettuna Venäjä saattaa tehdä tyhmyyksiä, jotka tuhoavat paitsi sitä itseään, niin myöskin muita potentiaalisia tahoja.

On paljastunut, että Venäjän ekspansioyritysten takana on kokonainen fyysistä ja ideologista laajentumishalua kuvaava filosofia. Tavoitteet ovat mahtipontiset, eikä kysymys todellakaan ole pelkästään sanoista. Eri asia on sitten, että ketkä johtavat tätä suuruudenhullua tavoitetta (ovat sen filosofisia isiä) - eräänlaista maailmanvalloitusta - joka on naamioitu vuonna 2007 perustetun valtiollisen Russkij mir (Venäläinen maailma) -organisaation alaisuuteen, jonka pääväittämä on, ettei venäläinen maailma pääty missään. Russkij mir lienee rinnasteinen käsite Putinin maailmanjärjestykselle (Putin order).

:::::::::::::::::::::::::::

Konkreettisesti kysymys on Suomen ja USA:n käymistä kahdenvälisistä neuvotteluista koskien  puolustus- ja  yhteistyösopimusta. Venäjä on nyt ilmoittanut ulkoministeriön tiedottajan Maria Zaharovan suulla puuttuvansa  tilanteeseen. Tutunomaisesti - miltei rutiininomaisesti - todetaan, että Venäjä on pakotettu ”sotilaallisteknisiin ja  muihin vastatoimiin” tilanteessa, jossa Nato käyttää Suomen aluetta omiin tarkoitusperiinsä. USA:n ja Suomen sopimuksen tarkoitus on suojata Suomen turvallisuutta ja käyttää tiettyjä sotilasalueita ja varuskuntia harjoitteluun. Näyttää siltä, että Suomi antaa Yhdysvalloille luvan laajentaa Suomen alueiden käyttöä sotilaallisiin tarkoituksiin.

Venäjä vastatoimenpiteillään tai puheillaan uhkaa ryhtyä toimenpiteisin, mutta sitten kuitenkin tyytyy retorisiin huomautuksiin. Sillä ei selvästikään ole osoittaa mitään konkreetista puheiden katteeksi. Jotenkin vaisusti Maria Zaharova  sivuuttaa Suomen suvereniteetin kapenemisen sen ryhtyessä syvempään yhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa.

On mielenkiintoista seurata suomalaisten avainhenkilöiden lausuntoja liittyen Venäjän ja USA:n toimenpiteisiin Suomeen liittyen. Siinä missä kansanedustaja, kenraalimajuri Pekka Toveri näpäyttelee venäläisiä hitaasta heräämisestä – mainiten USA:n joukkojen harjoitelleen Suomessa jo vuodesta 2015 lähtien -  toteavat jotkut muut, että Venäjä on vaarallisimmillaan ollessa häviämässä sodan. Niinpä UPI:n johtaja Mika Aaltola sanoo suorasukaisesti, ettei järjettömiä eskalaatioita voida sulkea pois. Venäjä on osoittanut pystyvänsä pähkähulluihin virityksiin kritiikittömästi. Se ryhtyy epätoivoisiin tekoihin, mutta samalla osoittaa vaarallisuutensa esimerkiksi katkomalla kaapeleita Itämerellä.

Venäjä sisäpoliittisesta tilanteesta on paljon huhuja ja vähän tietoa, mutta epävakaus on ilmeinen. Väestö on tavan mukaan passiivista eikä mitenkään innostunut sodasta niin kuin vuonna 2014. Aaltolakin kuitenkin toteaa, ettei outoja tapahtumia – lavastuksia, joista osa on bluffia - kannata säikähtää. Venäjä on joka tapauksessa nyt altavastaajana.

Venäjä on pelotellut pitkän aikaa ydinaseen käytöllä, mutta on pikkuhiljaa menettämässä uskottavuutensa. Silti epätoivo voi laukaista odottamattoman tapahtumaketjun, jossa tuomiopäivän pommi tai taktiset ydinaseet viimeisenä keinona ovat mahdollisia.

UPI:n tutkija Henri Vanhanen vetää yhteen Venäjän vaikuttamisyritysten luonteen seuraavasti: Suomen suvereniteetti asetetaan kyseenalaiseksi,  rajoitetaan Suomen toimintaa Natossa ja esitetään epämääräisiä uhkauksia.

Vierastan itse kuitenkin tavattomasti tällaista aseiden kalistelua, jolla käydään omaa propagandasotaa puolin ja toisin. Taustalla ärsyttää militaristisen hengen nousu rauhaa oikeasti uhkaavaksi tekijäksi. Kokeillaan kuinka kauan ja millä tasolla uhkailuja voidaan lietsoa. Venäjältä puuttuu järki siinä mielessä kuin sen lännessä ymmärrämme.

Onko siis tarpeellista hengennostattamiseksi vastata jokaiseen idästä tulevaan näennäistölväykseen ”täältä pesee” -propagandalla. Uskon kuitenkin, että sotaintoilijat ovat selvänä vähemmistönä Suomen kansalaisten keskuudessa. Historia opettaa hyvin rajoitetusti,  mutta eräässä asiassa kuitenkin: sotien välttäminen on omaksuttu kymmenien Venäjää vastaan käytyjen sotien ja kahakoiden seurauksena.