Paasikivi pienten valtioiden selviytymisen tulkkina

 

Politiikantutkija,  professori Osmo Apunen tunnettiin syvällisenä historian prosesseihin perehtyneenä tutkijana. Apusen teoksen  ”Paasikiven pitkä linja” (SKS Kirjat, 2023) johdanto-osuuden saatesanat, ”Saatteeksi”, on allekirjoitettu 30.9.2022 vain noin kuukautta ennen Apusen kuolemaa. Kirjaa selaillessani kiinnostus heräsi Paasikiven pohdintoihin, jotka koskivat pienten valtioiden selviytymistä kriisien keskellä sotien välisenä aikana. Juuri nuo asiat ovat tänäkin päivänä esillä, kun maailma on ajautunut suursodan, jos ei partaalle, niin kynnykselle. 

Kirja painottuu talvisodan aikaan ja talvisotaan johtaneisiin syihin sekä yleensä kiristyvään kansainvälispoliittiseen ilmapiiriin sodan alla. Kolmekymmentäluvulla demokratian harjoittelu  ajautui ongelmiin monissa maissa. Itse asiassa vain Englanti onnistui demokratian rakentamisessa. Ideologisesti virta vei noina aikoina oikealle.

Pohjoismainen orientaatio oli 1930-luvulla vahva suuntaus. Niinpä Suomi lähestyi Ruotsia. Venäläiset suhtautuivat epäluuloisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön ja järjestivät provokaatioita. Tämän suuntauksen seurauksena J.K. Paasikivi siirtyi lähettilääksi Tukholmaan.

Paasikivi pohti yhdessä Svinhufvudin kanssa jo vuonna 1918, mistä Suomi saisi ulkopuolista tukea sodan mahdollisesti syttyessä. Nujerrettu Saksa ei tukea ensimmäisen maailmasodan jälkeen voinut tarjota. Ranska ja Englanti eivät olleet niin läheisiä, että olisivat tunteneet erityistä sympatiaa Suomea kohtaan. Myöskään Kansainliitto, ”pannukakku”,  ei apua pystynyt tarjoamaan. Yksinjäämisen murehtiminen oli kestoteema Paasikiven ja monien aikalaisten mielessä.

Ruotsille sama ongelma näyttäytyi siten,  että se ei halunnut jäädä suurvaltojen pelinappulaksi. Ruotsalaiset pelkäsivät ennen muuta Saksaa, kun taas Venäjältä ei odotettu erityisempää uhkaa. Paasikiven näkökulmasta Ruotsi aliarvioi Neuvostoliiton vaaraa. Paasikivi yhtyi Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskisen näkemykseen, että Neuvostoliitto oli pysyvästi vastakkaisella kannalla kaikkien muiden kanssa.

Paasikiven tavoitteena oli saada ulkoministeriö jakamaan kanssaan pikkuvaltioiden yhteistoiminnan tarpeesta nousevat haasteet.

Tšekkoslovakian sodan alla tapahtunut silpominen alleviivasi Paasikiven näkemystä pienvaltiopolitiikasta. Hän sai kannalleen mm. pääministeri Cajanderin ja päätoimittaja Eljas Erkon.

Ruotsin asema vaihteli  pysyen kuitenkin vuosikymmeniä pääosin vakaana, koska Suomi, Norja  ja Tanska suojasivat sitä pitkään Ruotsin rauhanvuosikymmeninä. Venäjän roolina nähtiin laajenemispolitiikan jatkuminen. Suomen oli pysyttävä erillään suurvaltojen  blokeista ja yritettävä vakuuttaa muut puolueettomuudestaan. Venäjän laajenemispolitiikan kannalla oli erityisesti ruotsalainen valtiotieteilijä Rudolf Kjellen (1864-1922), jolta myös Paasikivi omaksui osia ajatteluunsa. Kjellen käytti ensimmäisenä käsitettä geopolitiikka.

Ruotsi noudatti ”huomaamattomuuden politiikkaa” (Kjellen) tai vaihtoehtoisesti yritti pitää yllä tasapainoa suurvaltojen välillä, mutta mitä pidemmälle 1800-luku eteni,  sitä otollisempi Ruotsi oli suurvaltojen kilpailun kohteena.

Paasikivi suhtautui Ruotsin politiikkaan kyynisesti painottaen, että ”luoja ei ollut suonut ruotsalaisille” sitä poliittista lahjakkuutta, jota olisi tarvittu niiden vuosisatojen aikana,  kun Ruotsi oli sodassa suurvaltojen kanssa. Ruotsalaisilla oli taipumusta ”rakastaa maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla”.

Pienten valtioiden selviytymiskykyyn suhtauduttiin joko pessimistisesti tai sitten laimean optimistisesti, tämän mukaan pienten valtioiden kohtalo ei ollut ennalta määrätty.

Paasikivelle läheinen Yrjö-Koskinen taipui kannalle, että jos kuusi tai seitsemän suurvaltaa lyöttäytyy pieniä valtioita vastaan, ei niitä pelastanut kuin suurvaltakateus. Erityisesti Yrjö-Koskinen ajoi pienten yhteenliittymää (”pienten liittokunta”), jolla ne voisivat torjua suurten valtapyyteet. Sen korkeimpana asteena olisi keskinäinen solidaarisuus.

Kjellenin mukaan valtion tärkein ominaisuus, valta, jakoi valtiot geopoliittisesti pieniin ja isoihin. Syksyllä 1938 Paasikivi laskeskeli pyynnöstä laatimassaan muistiossa , että ”sään armoille” jääneiden pikkuvaltioiden määrä oli Euroopassa 21. Faktisesti ne joutuivat kuitenkin valvomaan etujaan  vahvempien ehdoilla.

Paasikivi sai valmiiksi pienvaltioiden muistionsa lokakuussa 1938. Hänen käytössään olleet valtioteoriat eivät sopineet sellaisenaan pienvaltioajattelun pohjaksi muutoin kuin muokattuna.  Muistio pohjautui realiteettiin neljän suurvallan (Englanti, Saksa, Ranska, Italia) suhteista. Neuvostoliittoa Paasikivi ei laskenut suurvallaksi.  Paasikivi kiinnitti huomiota, miten pienet valtiot sivuutettiin kansainvälisen politiikan tarkastelussa. Oltiin suurvaltakeskeisiä.

Suurvaltoihin nähden 21  erillistä pientä valtiota ovat alakynnessä. Ne eivät tehneet suurvaltapolitiikkaa vaan olivat sen kohteena. Yhdessä ne sen sijaan muodostaisivat riittävän vastavoiman, joka tapauksessa merkittävän geopoliittisen voiman. Lisäehdoksi Paasikivi asettaa aiemmin mainitun pienten valtioiden ”huomaamattomuuden politiikan”. Käytännössä Paasikivi liene tarkoittanut sitä, että pienvaltioiden tuli ”ymmärtää” suurvaltojen toiminnan logiikkaa ja hyväksyä se soveltuvin osin otettavaksi huomioon politiikassaan.

Paasikivi toteaa , että viime kädessä pienten asema on kansainvälisen järjestyksen varassa. Asiat,  joihin voi vedota ovat kansojen itsemääräämisoikeus ja moraalinen tuki yleisen mielipiteen kannustamana. Kuitenkin aseellinen voima on viimekätinen turva, Paasikivi myöntää. Pienten valtioiden kohtalosta toisen maailmansodan alla on esimerkkinä Tšekkoslovakia. Se ajautui itsenäisyyden menettämiseen kansallisuusperiaatteen kestämättömän pohjan vuoksi (ns. sudeettialueet). Tšekkoslovakia pysyi koossa vain suurvaltojen voimasuhteiden varassa, ei Versaillesin rauhansopimuksen varassa. Kun Saksa nousi 1930-luvulla, katosi Tšekkoslovakialta olemassaolon oikeutus.

Tässä astuu paasikiveläinen ajattelu mukaan,  kun hän näkee sovun välineenä pienen ja suuren välisen yhteistyön. Sitten on vielä yksi keino: hengen myyminen niin kalliilla kuin mahdollista. Sellaistakin pohdintaa oli ilmassa, että pitäisikö antaa periksi, luopua vastarinnasta ja odottaa parempia aikoja (vrt. Tanskan menettely sodan aikana).

Paasikiven muistiossa yhtenä ajatuksena oli alueellisten (pien)valtioiden puolustusyhteenliittymien perustaminen. Paasikiven ohjelma edusti Suomen eduista lähtevää liittymistä suurempaan kokonaisuuteen. Paasikivi mielsi myös Kansainliiton paikaksi, jossa voitiin harjoittaa pienten valtioiden etujen mukaista politiikkaa.

Käytäntö kuitenkin johti 1930-luvulla siihen, että Saksa ja Neuvostoliitto mustasukkaisesti valvoivat etujensa toteutumista Suomessa tai ainakin vaativat täyttä puolueettomuutta suhtautumisessa vastapuolen pyyntöihin. Huomaamattomuuden politiikan noudattaminen näissä olosuhteissa oli haastavaa.

Ulkomaiset diplomaattikollegat suhtautuivatkohteliaan myötätuntoisesti tai epäillen Paasikiven muistiossa esitettyihin asioihin, ja Suomessa muistio jäi silloin akuutin Ahvenanmaan demilitarisointikysymyksen varjoon.

Pian Paasikiven muistion teemat jäivät sotaoloissa Saksan armeijan haltuunotoille, elintilakysymykselle ja keskitysleireille alisteisiksi. Itse asiassa pienet kansat maksoivat hyvää tarkoittavien sääntöjen kautta asioihin vaikuttamisen hintana riippumaattomuutensa ja kenties olemassaolonsa vaarantumisen. Suuret tekivät pienille niin kuin halusivat voimansa tunnossa.

Westfalenin (rauhan) tasapainopolitiikka unohdettiin, tilalle astuivat viidakon lait ja suden moraali: ihminen on susi toiselle ihmiselle. Euroopan politiikka vajosi Thomas Hobbesin kuvaamaan luonnontilaan. Kun kaikki päättyi, raunioiden keskeltä huudettiin: ”ei koskaan enää sotaa”.

Entä mitkä säännöt vallitsevat tänä päivänä? Westfalenin tasapainopolitiikka on korvautumassa moninapaisuudella suurvaltojen kilpajuoksussa. Jos ei toisessa maailmansodassa noudatettu moraaliperiaatteita, niin ei edistystä tähänkään  päivään mennessä ole tapahtunut. Päinvastoin etupiirit ovat jälleen palaamassa ja sodankäyntimenetelmissä kaikki tuntuu sallitulta.

Jääkö Paasikiven pienvaltiopolitiikasta mitään käteen? Paasikivi tuntui hyväksyvän Kjellenin ”huomaamattomuuden politiikan” tavoitteeksi, kun taas esimerkiksi Urho Kekkosen aikana voitti alaa ”aktiivinen puolueettomuuspolitiikka”. Suomi siis pyrki vaikuttamaan omalla aktiivisella rauhantyöhön panostamisellaan myös omaan turvallisuuteensa.

Nykyaikaan siirryttäessä pienvaltiopolitiikan jatkeena voidaan nähdä Pohjolan valtioiden Nato-yhteistyö sotilasliiton sisällä ja kytkentä Baltian maihin.

Mutta kierrokset kiihtyvät…..

Aktiivinen puolueettomuuspolitiikka on kauan sitten hautautunut uusien doktriinien alle. Nyt puhutaan aktiivisesta liittoutumispolitiikasta ja jopa Suomen luomasta sotilaallisesta pelotteesta (!). Ollaan huolestuneita ydinaseiden merkityksen kasvusta geopoliittisesti samaan aikaan kun iloitaan pääsystä Naton ydinasepuolustuksen piiriin. Tavoitteena näyttää olevan tila, jossa Moskova eksistentiaalisesti pelkää….

Onneksi presidentti Niinistö on puuttunut kriittisesti ydinaseiden sijoittamiseen Suomen alueelle.

Onko Suomi enää ollenkaan pienvaltio? Tuskinpa enää ainakaan paasikiveläisessä merkityksessä. Entä onko Suomi pieni suurvalta Naton suojissa? Vai onko se lännettymisineen haukannut liian suuren poliittisen palan nieltäväksi? Onko Suomi unohtamassa paasikiveläisen varovaisuuden ja syöksymässä seikkailupolitiikkaan?

Paasikiven pienvaltiopolitiikka (yhteistyö pienvaltioiden kesken) on epämääräisenä hukkunut erilaisten liittoutumien mereen. Nuo liittoutumat ovat paperilla pitäviä,  mutta käytännössä tilkkutäkkimäisiä (EU, Nato esimerkiksi) ja reikäisiä verkostoja.

Paasikiven pienvaltioproblematiikan ytimessä oli yksinjäämisen pelko, joka maanpuolustuksen näkökulmasta on merkittävä uhkatekijä. Mutta ajat, ne muuttuvat!  Nyt tilanne on kääntynyt ympäri: jää vaikutelma, että Suomea suorastaan kositaan mukaan läntisiin yhteistyöpyrintöihin sen oletetun sotilaallisen vahvuuden takia.  Ja innokkaimmat näyttävät – kiistämättömien kaupankäynnin kasvavien hyötyjen lisäksi - olevan herkkiä ottamaan sotilaallisia vastuita paljon laajemmin kuin Suomen edut sanelevat.

Monet ovat ajatelleet Nato-prosessin päättyneen sopimuksen ratifiointiin, mutta ”huomenlahjana” Suomi-neidolle tarjotaan ”etuja”,  joiden strategista merkitystä ei ainakaan laajemmin ole pohdittu. Puheet EU:n strategisesta autonomiasta (kilpailukyvyn lisäämisestä) ja Nato-jäsenyyden mukanaan tuomista lisäkustannuksista (maksuosuudet, aseistuksen hankintakustannukset) ovat asioita, jotka hiljaa vieritetään päätettäväksemme ylikansallisina hankkeina. Ne eivät lisänne pienten valtioiden ”paasikiveläistä yhteistyötä” vaan vankistanevat pikemminkin suurvaltojen asemaa.