lauantai 30. lokakuuta 2021

(Pää)ministerinä Suomessa

 

Kirjoitin vastikään (6.10.2021) blogikirjoituksen mediaan kohtaan tunnetusta luottamuksesta meillä ja muualla (”Luottamus tiedotusvälineisiin jatkuu”), jossa viittaan hyviin perinteisiin, joita meillä on kirjoitettua sanaa kohtaan. Lainasin kirjoituksessa tuoretta arvioita suomalaisten suhteesta painettuihin ja digitaalisiin sanomalehtiin. Kas näin:

”Elokuussa 2021 IRO Research teki ”Tuhat suomalaista” -tutkimuksen,  jossa eriteltiin tarkemmin suomalaisten suhdetta painettuihin tai digitaalisiin sanomalehtiin.  Kolme neljästä suomalaisesta ja lähes 90 prosenttia nuorista aikuisista piti  sanomalehtiä luotettavina. Myös asiantuntevuutta ja laatua arvostettiin. Sanomalehdet peittosivat TV:n selkeästi luotettavuudessa.

Googleen, verkossa oleviin uutisportaaleihin, sosiaaliseen mediaan, tubettajiin ja blogeihin luotettavuuden liittää vain 1–7 prosenttia suomalaisista.  Samansuuntainen tulos saatiin verrattaessa asiantuntijuutta ja laatua.

Tärkeä tulos kyselyssä oli myös se, että 78 prosenttia suomalaisista pitää sanomalehtien toimintaa yhteiskunnallisten asioiden ja demokratian edistäjinä merkityksellisenä.

Yle on edelleen keskeinen tiedonvälittäjä, ja sen asemaa pitää varjella. Isommassa kuvassa kysymys on nimenomaan Ylen riippumattomuudesta. Olen muutaman kerran näissä kirjoituksissani pitänyt Ylen puolta poliitikkojen hyökkäyksiä vastaan. Olen arvostanut Ylen kriittistä, mutta tasapainoista otetta vallanpitäjiin. Ylen tehtävänä on toimia demokratian ja sananvapauden vahtikoirana eikä pelästyä herkkähipiäisesti poliitikkojen arvostelua. Ylen vastuulle sälytän mahdollisimman objektiivisten ajankohtais- ym. ohjelmien tuottaminen.”

On aika tarkastella asioita myös toisesta näkökulmasta, nykyaikaisen nettiympäristön tuottamien uutisvirtojen ja mielipidepalstojen näkökulmasta. On periaatteessa hyvä, että neljäs valtiomahti valvoo kansalaistenkin puolesta ihmisten saamaa kohtelua vallanpitäjien käsittelyssä. Nettiaikana tilanne on kuitenkin monitahoistunut. Nettiketjut luovat omaa todellisuuttaan, jossa tosiasiat eivät välttämättä paina. Iloisella mielellä (tai sitten  suunnattomalla ärtymyksellä) moni kuitenkin tempautuu mukaan nettikirjoittelun mutapainiin.

Se,  että tutkimuksen mukaan uutisportaaleihin, sosiaaliseen mediaan,  tubettajiin ja blogeihin luottaa vain 1-7 prosenttia suomalaisista on kuvaavaa. Nettiketjuille annetaan se arvo,  joka niille kuuluukin antaa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Yle TV-ykkösessä ja Areenassa on meneillään politiikan voittoja ja tappioita käsittelevä ohjelmasarja ”Politiikka-Suomi”, joka kertoo politiikkojen ”vaikeista hetkistä”. Ohjelmasarjan käsikirjoittaja on J.P. Pulkkinen ja kertojana käytetään mm. Pekka Lainetta. Ohjelmasarja sivuaa tämän kirjoituksen luonnetta ja sisältöä sikäli, että media on poliitikkojen ohella dokumenttisarjassa pääosassa. Poliitikkoja tulee ja menee, mutta media jää olemaan,  jos ei muutoin niin jälkiviisaana ”olisi pitänyt menetellä toisin” -viisastelijana. ”Politiikka-Suomessa” otetaan myötätuntoinen asenne poliitikkoihin (Väyrynen, Stubb, Jäätteenmäki, Lindström,  Alho, Kulmuni…).  Kaikki he ovat tai ovat olleet enemmän tai vähemmän toisten poliitikkojen ja median uhreja. Syntyy ristiriitainen vaikutelma: mediaan luotetaan yleisellä tasolla mielipidetiedusteluissa, mutta lähemmässä tarkastelussa mediassa paljastuu raadollinen puoli, loputon skuuppien etsintä. Media on aina uutispulassa: jos jutun aiheita ei ole,  niitä tekemällä tehdään ja aiheita paisutellaan.

Poliitikotko  uhreja, poliitikotko viattomia pulmusia? No,  eipä tietenkään. En yritä vähätellä poliitikkojen omien virheinen laatua ja määrää, mutta tässä kirjoituksessa yritän valaista,  mitä on olla epäsuotuisan uutisoinnin, huhujen tai juorujen kohteena.

Käytän tässä kirjoituksessani yhtenä pohjana Aleksander Stubbin twitter-viestiä, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 26.10.2021: ”Aleksander Stubb avautui ministerin työn raskaudesta”. Siinä hän kiistää olevansa katkeroitunut saamastaan kohtelusta, mutta epäilen, ettei hän jäänyt kolhuitta ministeriyden ja varsinkin pääministeriyden  seurauksena. Ministerinä Stubb toimi vuosina 2008-2016.  Pääministerikaudesta ei jäänyt erityisen onnistunutta kuvaa. Ben Zyskowiczin mukaan Stubb oli erinomainen ulko- ja kauppapolitikassa ja vähemmän onnistunut sosiaali- ja talouspolitiikassa. Pääministerin pitäisi olla moniosaaja. Stubb jopa toteaa kaiken kokemansa seurauksena jyrkän kategorisesti, että kansallisen politiikkaan osallistuminen on hänen osaltaan ohi. Kyllä hän sai tarpeekseen!

Stubb liittyy niiden pääministerien joukkoon, jotka joutuivat moniin vastoinkäymisiin pääministerikaudellaan, eikä yksistään omasta syystään. Muita ovat yhtälailla Jyrki  Katainen, Juha Sipilä ja Matti Vanhanen. Stubb näkee Suomelle tyypillisen monipuoluehallituksen luonteen vaikeuksia aiheuttavana tekijänä. Hänen tuomiossaan on jotain oikeaa, mutta lopulta se on syy-seuraussuhteiden yksinkertaistamista.

Kaikki edellä luetellut pääministerit joutuivat kovan kritiikin kohteiksi. Pätevyyttään joutuu todistelemaan kokoaikaisesti – myös omalle puolueelleen. Stubb näkee tyytymättömyyden määrän melko lohduttomasti vakiona. Ongelmaksi nousee ministerin persoona ja kuva,  joka siitä on muodostettu. Erityisesti Stubb joutui valokeilaan poiketessaan ministerin roolistaan pukeutumisellaan ja leikkimielisillä rooleillaan. Pääministeriltä odotetaan kerta kaikkiaan jäykän roolin mukaista käyttäytymistä. Sanna Marin yrittää nyt omalla tavallaan muokata ja laajentaa kuvaa pääministeriyden käyttäytymiskoodista. Pääministeriyttä ajatellen, seuraava sitaatti Stubbin twitter-viestistä on relevantti: ”Menestys johtaa aina myös epäonnistumisiin. Kun olet huipulla , moni haluaa sinun kaatuvan”.

Stubbin kokemus vastaa  käsitystäni Sanna Marinin kohtalosta: hän on jatkuvasti pienen tai suuren kiusaamisen kohteena. Pienet asiat muuttuvat isoiksi ja samat tahot pommittavat pääministeriä jatkuvasti pyrkien tekemään pääministerin olon epämukavaksi. Marinin itsensä mukaan kysymys on jo pelkästään hänen olemuksestaan, joka provosoi ihmisiä.  Tässä on paljon perää. Juha Sipilä sanoi saman asian hiukan toisin sanoin: pääministeri on kansakunnan kusitolppa. Näen myöskin kateuden yhtenä pontimena jatkuvaan korventamiseen. Marin on kuitenkin selvinnyt höykytyksestä pääsääntöisesti hyvin teflonpuolustuksensa turvin.  Marinin lisäongelma on,  että porvarimedialla on mielipide-, näkyvyys- ja levikkihegemonia. Monet haluaisivat nähdä Marinin kaatuvan. Toki hänellä on myös laaja kannattajajoukko.

::::::::::::::::::::::::::

Politiikka-Suomen ensimmäisessä osassa  Paavo Väyrynen oli pääosassa (”Voiko vitutukseen kuolla”). Hänelle annettiin oikeus ja mahdollisuus kertoa yksinkertaistettu väyrysläinen totuus monien muiden totuuksien joukosta. Katsoin ja kuuntelin epäuskoisena,  kun Väyrynen selitti olevansa pallo, jota muut potkivat. En kiistä tätä täysin, mutta sanoisin, että Väyrynen itse on potkiskellut koko poliittisen uransa ajan muita poliitikkoja eli ”palloja”. Hänen kohdallaan vaan on käynyt niin,  että kunnon laukaisujen sijasta on tullut muutama paha huti (esim. koskien Mauno Koivistoa). Sen sijaan,  että suhtautuisi itsekriittisesti laukauksiinsa Väyrynen syyttää palloa.

Katsoin myös muut ”Politiikka-Suomen” osat ja niistä paljastui voittopuolisesti myötätuntoinen suhtautuminen porvaripoliitikkoihin. Myös tuntuva haastateltavien painottuminen keskustalaisiin osui silmään. Mauri Pekkarinen: ”Kekkonen pelasti Suomen”.  Suljin nämä kuitenkin arvioistani pois.

Myrskyn silmässä 2000-luvulla selvimmin ovat olleet edellä mainittujen lisäksi Matti Vanhanen, Anneli Jäätteenmäki,  Jutta Urpilainen, Timo Soini, Jussi Halla-aho, Ilkka Kanerva, Antti Kaikkonen ja Katri Kulmuni. En ota tässä kantaa siihen, kuinka suuri osuus epätoivottavasta julkisuudesta on ollut heistä itsestään johtuvaa, mutta tosiasiana pidän että kaikki edellä mainitut  poliitikot ovat saaneet negatiivista julkisuutta kasapäin,  suuri osa kiistanalaisin perustein.

Hesarissa 28.10.2021 (”Uhkat hallitsevat puhetta taloudesta”) Suvi- Anne Siimes ja Vesa Vihriälä moittivat suomalaista talouspoliittista keskustelua synkisteleväksi ja vaihtoehdottomaksi. Saman laajentaisin koskemaan erityisesti pääministerin kohtelua julkisuudessa. Lähtökohtaisesti – seesteisen alkulämmittelyn jälkeen  -  tuomitaan kunkin pääministerin  toimet epäonnistuneiksi.  Onnistumisen  liikkumavara jätetään olemattoman kapeaksi. Mistä tämä normaalin oppositiopolitiikan rajat ylittävä sadistinen päällekäyvyys ja  vihapuhe saa käyttövoimansa? Yksi näkemys voisi olla, että sähköisiä välineitä ei hallita, vaan reagoitaessa sattuu  ensi tuskassa runsaasti ylilyöntejä. Reagointi tapahtuu ”vastavuoroisesti” ja pian on täysi rähinä päällä. Toinen ongelma on vihamieliseen mielipiteen muodostamiseen tottuminen. Erikseen on sitten tarkoitushakuinen mustamaalaus, joka tapahtuu kilpailevan puolueen nimissä.

 

tiistai 26. lokakuuta 2021

Kaikkien aikojen viisisataa suurenmoisinta laulua (ja omat suosikkini)

 

Helsingin Sanomissa oli 20.10.2021 Vesa Sirénin hyvä artikkeli (” Maailman paras laulu vaihtui”) koskien Rolling Stone -lehden listaa kaikkien aikojen lauluista. Erityiskiitos HS:lle jutun oivaltavasta grafiikasta!  Kysymys on tietyin välein toistettavasta listasta. Tämä uusin on aivan tuliterä mittaus tältä vuodelta. Edellinen julkaisu oli vuodelta 2004, joten oli korkea aika päivittää lista. Tarkemmin määriteltynä lista mukailee ”rock-sukupolvien” makua eikä yhdistele musiikin tyylilajeja ”tasapuolisesti”. Miksi? Siksi, että se ei ole edes mahdollista mielekkäin perustein.

Rolling Stone -lehden listassa on kysymys asiantuntijaäänestyksestä. Alan miehet ja naiset ovat saaneet listata mielestään parhaat kappaleet. Äänestäjiä oli nyt 250 (vuonna 2004 äänestäjiä oli 170). Heiltä kultakin pyydettiin 50 parhaan laulun lista. Ääniä sai lähes 4000 eri kappaletta!

Vaikka pysyttäisiin populaarimusiikissa (pop ja rock) on erittäin vaikeaa laatia tasapuolinen lista musiikin historian eri vuosikymmenet  huomioiden. Esimerkiksi näistä kahdesta viimeisestä ”kaikkien aikojen listasta” näkee,  että julkaisuajankohdan aikoihin esillä olleet teemat, musiikki, yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat valintoihin.  Tuskin se kuitenkaan alentaa listan arvoa. Ajat, ne muuttuvat!

Äänestäjien ikä vaikuttaa listojen välillä: 1960-luku on menettänyt asemiaan, 1970-luku on nousussa. ”Vanhat” ja heidän musiikkimakunsa korvautuvat nuorempien ei niin kauas menneisyyteen ulottuvalla musiikkimaulla. Sirén panee merkille 2021-listassa suosituimman yksittäisen vuoden: 1971. Mutta kuka pystyy huomioimaan 1950-lukua vanhemmat arvokappaleet? Olen aiemminkin pannut merkille,  kuinka historia-aspekti on usein väistyvä elementti kaikenlaisissa listoissa. Jo 1950-luvun rock´n´rollin klassikot saattavat häipyä unohduksen hämäryyteen.

Siitä huolimatta kestävä musiikki kestää. On hyvä,  että lista on näin laaja,  koska sijalla 300 oleva  kappale on jo musiikin meressä helmi. On mielenkiintoista katsoa laulujen vaellusta listalla esim. välillä 2004-2021 ja pohtia syitä kappaleiden ja musiikkityylien suosion vaihteluun.

Nyt ykköseksi nousi Otis Reddingin vuonna 1965 kirjoittama ja Aretha Franklinin vuonna 1967 tulkitsema ”Respect”. Sijoitus tuli siis Franklinin versiolle, ei Reddingin omalle alkuperäiselle. Aretha Franklinin levytys on tänä päivänä ajankohtainen  ”tasa-arvoteko”, mutta se oli sitä jo ilmestymisajankohtanaan. Vuoden 2004 listalla se oli hienosti 5.  Tuon vuoden ykkönen, Dylanin Like a Rolling Stone, joutui antamaan periksi vain hiukan. 

On myös monia kappaleita,  joiden liikkeitä listalla en pysty selittämään.  Good Vibrations tuntuu tosin hiukan kuluneelta, siksikö se putosi kymmeniä sijoja? Näin kävi myös Satisfactionille. Mutta että kymmeniä sijoja! John Lennonin Imagine on yllättäen hieman väljähtänyt ja vielä pahemmin on käynyt Ray Charlesin What I´Say -kappaleelle. Myös Hey Juden reilu putoaminen kiinnittää huomiota.

Myönteisesti panin merkille Lennonin Strawberry Fields Foreverin rakettimaisen nousun. Hienoa, viel´ on Beatles voimissaan! Entä mitä  on sanottava Public Enemyn Fight the Powerista:  330 >> 2!?

Kestosuosikit ovat asemansa ansainneet:  Like A Rolling Stone, Respect, A Change Is Gonna Come, What´s Going On, Smells Like Teen Spirit. Vesa Sirén panee merkille hiphopin nousun uudella listalla. Laskussa ovat  rock´n´rollin klassikot.

Kun tarkastelen asiantuntijoiden valintoja huomaan kuuluvani musiikkimaun perusteella äänestäjäjoukkoon, vaikken heihin rinnastettava asiantuntija olekaan. Niin paljon löytyy yhtäläisyyksiä musiikkimieltymyksissä.

Vuoden 2021 lista on tunnustus afro-amerikkalaisen musiikin laadulle, onhan top-tenissä useita mustan musiikin klassikoita.  Rakentelin omaa soul-musiikin  listaa (täysin irrallaan Rolling Stonen listasta) blogikirjoituksessani vuonna 2014 (”Soul-musiikin kultaiset vuodet”, 8.3.2014). Huomaan listaltani löytyvän kolme kappaletta,  jotka ovat nyt  (2021) Rolling Stonen top-tenissä. Ne ovat What´s Going On (1971), Respect (1967) ja A Change Is Gonna Come (1964).

Ohessa vielä vuoden 2014 listani, joka sisältää omia soul-suosikkejani varsinkin tämän musiikkilajin alkuvaiheen ja kypsymisen vuosilta 1960- ja osin 1970-luvulta. En ollut turhan tarkka musiikin rajojen osalta, joten mukaan on päässyt popin, rockin, bluesin ja gospelin vaikutteita. Kappaleet eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Papa Was A Rollin´ Stone, Tempatations

Uskomattoman jännittävä kappale, eräänlainen mustien taisteluvuosien historiikki.

My Girl, Temptations

Mistä he löysivätkään tähän tuon iki-ihanan leijuvan saundin!

I Heard It Through The Grapevine, Marvin Gaye

Kaikkien aikojen ykköshitti? Muistan elävästi,  kuinka kappaleen hypnoottinen rytmi vangitsi meikäläisen otteeseensa 1968-69.

What´s Going On, Marvin Gaye

Marvin Gayen kypsän kauden ylittämätön hitti, “Papan” kanssa mustien aseman tiedostamisen avainkappaleita.

I Heard It Through The Grapevine, Gladys Knight And The Pips

Alkuperäinen levytetty versio kappaleesta. Gladys Knightilla on yksi soul-musiikin hienoimmista äänistä.

(You Make Me Feel Like) A Natural Woman, Aretha Franklin

Voisin valita 10 sielukasta tulkintaa Arethalta. Tämä on yksi hänen suurimmista hiteistään.

Respect, Aretha Franklin

R-E-S-P-E-C-T, Find out what it means to me, R-E-S-P-E-C-T, Take care, TCB, Oh (sock it to me)!

These Arms Of Mine, Otis Redding

Vaikeaa valita Otisin parasta, on niin paljon hyviä. Tämä on kuitenkin se läpimurtoballadi. Siinä on mukana kaikki, mihin Reddingin musiikki myöhemminkin perustui.

It´s A Man´s, Man´s, Man´s World, James Brown

James Brown on käsite, ja tämä on hänen dramaattinen tunnusmelodiansa: mies on luomakunnan kruunu, muttei mitään ilman naista.

Heat Wave, Martha Reeves And The Vandellas

Martha Reeves kilpailee tasaväkisesti Gladys Knightin kanssa, jälleen vaikea valita useista hiteistä sitä parasta.

It takes Two, Marvin Gaye And Kim Weston

Voiko standardi olla huippu? Kyllä voi. Miten hyvin heidän äänensä sopivatkaan yhteen! Tähän kappaleeseen tarvitaan kahta.

Shop Around, Miracles

Ensimmäinen iso Motown-hitti. Tästä se kaikki alkoi 1960-luvun alussa!

In The Midnight Hour, Wilson Pickett

Pickettillä on se ÄÄNI. Souleinta soul-musiikkia, täysin ohittamaton kappale: "juu rilee laav mii sou"

Wish Someone Would Care, Irma Thomas

Kun joku välittäisi…. Minä ainakin välitän, ääni on hunajaa!

Reach Out, I´ll Be There, Four Tops

Yhtyeen pitkän hittiputken helmi.

Bring It on Home to Me, Sam Cooke

Klassikkojen klassikko. Sam Cooke on gospelin, soulin ja popin guru. Soulin pastori laulaa ja seurakunta vastaa: Yeah, Yeah, Yeah… ihan kuin kirkossa syvässä etelässä….

A Change Is Gonna Come, Sam Cooke

Kansalaisoikeusliikkeen hymni, voiko olla merkityksellisempää kappaletta?

 

lauantai 23. lokakuuta 2021

Neuvostoliitto painostaa Suomea

 


Eläkkeellä oleva suurlähettiläs, ulkoministeriön entinen poliittisen osaston päällikkö ja poliittinen  alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg tarkastelee Kanava-lehden numerossa 6/2021 Suomen ja Neuvostoliiton kylmän sodan aikuisia suhteita erityisesti turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta  artikkelissa ”Suomen puolueettomuuspolitiikka ja Pohjolan tasapaino”. Kanavan kansilehdellä täydennetään vielä aihetta otsakkeella  ”Kylmän sodan historian valkoinen läiskä”, joksi historiankirjoituksen kontekstissa  nähdään Pohjola.

Millaisena itse näin nuo historian vaiheet omien lähteideni ja muistikuvieni perusteella? Teemaa tarkemmin miettiessäni koin,  että aiheen tarkastelu tuntuu aina alkavan ”keskeltä”,  keskeltä jotakin historian prosessia: lähihistorian vaiheet aiheuttavat toisiaan seuraavan jatkumon, mikä tietysti on luonnollistakin. Historia jatkuu…

Aloitan aiheen käsittelyn ns.  ”Andrushkevitshin (kirjoitusasu vaihtelee)  tapauksesta”. Seuraavassa on pitkä lainaus parista eri kirjoituksestani  muutaman vuoden takaa. Kirjoitukseni lopuksi palaan Blombergin erittelyihin puolueettomuuspolitiikasta ja Pohjola-yhteyksistä.

Lainaus alkaa:

”Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev  vuonna 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat Neuvostoliiton avulla toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari elämäkertakirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimain komentaja" (Otava, 2003).

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi.

Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista, Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela (hänkin vain osin!) ja Junttila. Salaus piti hyvin: julkisuuteen neuvotteluiden käyminen tuli vasta parikymmentä vuotta myöhemmin!

Junttila ehdotti, että Neuvostoliiton esittämiin kysymyksiin vastataan yksi kerrallaan. Kekkonen hyväksyi menettelyn. Vastaukset perustuivat kahteen peruspilariin, YYA-sopimukseen ja omaan puolustukseen kuitenkin niin, että Suomen intresseissä oli torjua YYA-konsultointi omilla puolustuksellisilla toimenpiteillä. Suomalaiset antoivat vakuutuksen, että eri aselajien puolustus oli riittävän vahvaa (ilmatorjunta varauksella).

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelu venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti ykskantaan Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten perusteella - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui kuitenkin vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.

Tämän vaiheen jälkeen, vuonna 1978, tapahtui ns. sotaharjoitusepisodi, jota olen käynyt läpi mm. blogikirjoituksessa ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?”  Sotaharjoitusepisodi on yksi Suomen lähihistorian merkittävistä tapahtumista - tai niin se ainakin on monien historioitsijoiden taholta nähty. Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Ustinov vieraili Suomessa tarkoituksenaan sitoa Suomi tiukemmin Neuvostoliiton sotilaspoliittiseen doktriiniin. Asiaa oli valmisteltu huolella etukäteen. Taustahahmoina näytelmää ohjailivat suurlähettiläs Vladimir Stepanov  Neuvostoliiton puolelta ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela Suomen puolelta.

Monissa kohdissa sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano EI  neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurin piirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.

Vladimir Stepanov oli Suomen kannalta hankala hahmo, joka suurlähettiläänä 1970-luvun lopulla tuli Kekkosen "iholle". Hänellä oli henkilökohtaista viehätysvoimaa ja tiettyä karismaa (dynaamisuutta), jota Kekkonen arvosti. Ehkä Kekkonen näki Stepanovissa oman nuoruutensa? Joka tapauksessa Stepanovin vaikutusvalta ulottui - Suomen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta - häiritsevällä tavalla presidenttiin saakka. Lauri Sutela oli neuvostoliittolaisten häiriköksi kokema muuttuja tässä henkilögalleriassa. Sutela ärsytti suunnattomasti Stepanovia.

Olisiko Stepanov ollut eräänlainen ”varahrustsov”? Henkilösuhteiden ylläpito tuntui luontevalta suurlähettilään kautta, kun yhteys Neuvostoliiton johtoon Breznevin myötä oli virallisluontoinen. Minulle on jäänyt käsitys, että Stepanov yli-innokkaana järjesti sotaharjoitusta käsittelevän neuvottelun Tamminiemeen. Kun Ustinov Tamminiemen saunassa - esiteltyään asiansa - kysyi Stepanovilta, että ”tuliko kaikki nyt sanotuksi”, osoittaa se, että Stepanov oli neuvottelun katalysaattori.

Jouduttuaan Stepanovin johdattelemaksi presidentti ei pystynyt pitämään riittävästi etäisyyttä Ustinoviin. Historiakirjoissa asia esitetään niin, että Kekkonen taitavuuttaan väisteli Tamminiemen saunassa neuvostoliittolaisten tunkeilevuutta sotaharjoitusasiassa. Tästä ei ollut kysymys. Hän myötäili sen sijaan, että olisi ilmoittanut sotaharjoitusehdotuksen olevan Suomi-Neuvostoliitto-suhteiden agendan ulkopuolella. Hänellä olisi ollut siihen varaa. Kekkosella oli kaikki mahdollisuudet pysäyttää valmistelut hyvissä ajoin. Itse asiassa Kekkosen olisi pitänyt pidättäytyä koko neuvottelusta. Niin hän ei tehnyt. Miksi ? Tulkintani on, että henkilökohtainen riippuvuus Neuvostoliitosta oli muodostunut niin suureksi, ettei hän noina päivinä pystynyt siitä irtautumaan. Neuvostoliitto käytti tätä riippuvuutta tietoisesti hyväkseen. Se kuuluisa EI jäi Sutelan tehtäväksi ja hän hoiti asian mallikkaasti saaden venäläisten vihat päälleen, mutta hänellä oli varaa siihen. Hänen asemaansa ei voitu tosiasiassa uhata.

Lainaus päättyy.

Neuvostoliiton painostus jatkui vielä 1980-luvun alussa Sutelan vieraillessa Neuvostoliitossa (1981), mutta päättyi pian sen jälkeen. Moskova ei ollut sitonut käsiään Stepanovin. Hänen annettiin yrittää, mutta kun asiat eivät sujuneet,  hänet siirrettiin syrjään.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Blombergin Kanava-lehden artikkelista voi vetää johtopäätöksen, että  Andrushkevitshin ehdotusta edelsi systemaattinen pyrkimys muuttaa puolueettomuuskäsitteen sisältöä. Neuvostoliiton tavoitteet muuttuivat ideologisemmiksi ja aggressiivisemmiksi 70-luvulle tultaessa. 

Jaakko Blomberg korostaa aiempaa painokkaammin Pohjolan tasapainon merkitystä Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikassa, kun Andrushkevitshin tapauksen aikoihin nähtiin haaste ensisijaisesti Suomen ja Neuvostoliiton keskeisenä asiana.

Paitsi puolustusyhteistyöstä kysymys oli myös YYA-sopimuksen mukaisesta Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Nämä kaksi ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa olevia asioita.

Tästä päästään Blombergin yhteen päätulkintaan eli eron tekemiseen rauhanolojen ja kriisi- ja sotatilanteen välillä YYA-sopimukseen liittyen. Kuusikymmentäluvun lopulle saakka puolueettomuuspolitiikan erittely rauhan ja sodanaikaiseen puolueettomuuteen ei ollut relevanttia, mutta sen jälkeen tilanne muuttui. Puolueettomuudesta alettiin Suomessa ja Neuvostoliitossa puhua eri merkityksessä. Neuvostoliitto hyväksyi rauhanaikaisen puolueettomuuspolitiikan, mutta Suomi tähtäsi puolueettomuuteen myös idän ja lännen konflikteissa.

Jotta Suomi olisi vastannut omaan huutoonsa, tuli sen puolustuksen olla uskottava. Tätä varten puolustuskykyä vahvistettiin 1960-luvulta alkaen. Neuvostoliitto katsoi , että kriisitilanteessa Suomen tuli siirtää puolustusasemia mahdollisimman pitkälle länteen, kun taas Suomi valmistautui uudella aluepuolustusjärjestelmällä torjumaan (so. välttämään) Neuvostoliiton kriisitilanteessa tarjoaman sotilaalliseen avun. Vastareaktiona Ruotsi valmistautui strategiallaan salaiseen sopimukseen keskeisten länsivaltojen  kanssa. Tätä pohjoismaista reaktiota ei suomalaisessa historiankirjoituksessa ole Blombergin mukaan riittävästi painotettu.

Presidentti Kekkonen tuki puolueettomuuspolitiikan vahvistamista,  mutta vältti ottamasta kantaa,  jos Neuvostoliitto kriisitilanteessa vaatisi YYA-sopimuksen mukaista konsultaatiota.

Breznevin kaudella  Neuvostoliiton politiikassa painottui ulkoisen uhan torjunta, sitä voimakkaammin,  mitä korostuneemmin Suomi painotti  puolueettomuuspolitiikkaa. Yhteisissä kommunikeoissa Neuvostoliitto ryhtyi systemaattisesti vastustamaan puolueettomuuskäsitteen  käyttöä muutoin  kuin rauhan oloissa. Seitsemänkymmentäluvun alussa Neuvostoliitto sai oman tulkintansa näkymään kommunikeateksteissä: YYA-sopimuksen mukaisen sotilaallinen yhteistyö oli Moskovan kannalta välttämättömyys kriisitilanteessa.

Suomen taholta yritettiin muuttaa tai lieventää Moskovan tahtotilaa  mm. ns. Saksan paketin yhteydessä, mutta siinä ei onnistuttu.

Mutta muutos Suomelle kelvollisempaan asetelmaan oli mahdollinen ja se myös toteutui.   Suomen tarmokas puolustautuminen  ns. sotaharjoitusepisodin yhteydessä johti omalta osaltaan painostuksesta luopumiseen. Blomberg: ”Neuvostoliitto mukautui tähän, vaikka se oli suurvallalle arvovaltatappio”. Onnistuminen oli merkittävä, sillä  YYA-sopimuksella yritettiin syödä puolueettomuuspolitiikan liikkumavaraa.

Yhdeksi syyksi Neuvostoliiton taipumiseen Blomberg esittää Etyk-prosessia ja sen mukanaan tuomaa Suomen sillanrakennustyötä.

Blomberg esittää olettamuksena – arkistolähteiden puuttuessa – että Suomi  olisi - sen aseman muuttuessa -  aiheuttanut Pohjolan turvallisuuspoliittiseen asemaan muutoksen Neuvostoliitolle kielteisin seuraamuksin. Muutos olisi horjuttanut Pohjolassa vallinnutta turvallisuuspoliittista tasapainoa:  Ruotsi olisi voinut liittyä Natoon ja Norja ja Tanska luopua Nato-jäsenyyksilleen asettamistaan rajoituksista (ei ydinaseita fyysisesti Pohjolaan) vastareaktiona Suomen aseman muuttumiselle.

Blomberg toteaa, että ”Suomelle oli aina tärkeää vahvistaa osallisuutta pohjoismaisessa ryhmässä, mutta idänsuhteissa  sen korostamista vältettiin, koska suhteet Neuvostoliitoon haluttiin hoitaa yksin”.

Blomberg antaa viimeisen sanan Max Jakobsonille,  jonka mukaan (v. 2001) tarvitaan Neuvostoliiton 1970-luvun Suomen-politiikan tarkempaa selvittämistä. Miksi Neuvostoliito alkoi painostaa Suomea 1970-luvun vaihteessa?

 Joitakin selityksiä voisivat olla seuraavat:

Suomen asema oli ja on erikoistapaus Neuvostoliiton politiikassa. Jo talvisodan alla neuvotteluissa Suomen kohtelu poikkesi Baltian maiden kohtelusta. Seitsemänkymmentäluvun vaihteen molemmin puolin Suomi - 1930-luvun tapaan - haluttiin lukea tiukemmin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi valtioksi ideologioiden välisessä taistelussa. Tämä tuli esille suurlähettiläs Aleksei Beljakovin tapauksen yhteydessä 1970-luvun alussa. Beljakov kuvitteli Suomen olevan vallankumouksellisessa tilassa. Onneksi KGB:llä oli Suomen asemasta realistisempi kuva. Stepanovin ja Beljakovin tavoitteissa voi havaita yhtäläisyyksiä: molemmat saivat Moskovan luvalla yrittää Suomen taivuttamista, Beljakov sisäpolitiikassa, Stepanov turvallisuuspolitiikassa, mutta maksoivat epäonnistumisistaan raskaan hinnan.

Johtuiko Neuvostoliiton kiristynyt ote Tsekkoslovakian  vapauksien tavoitteluista vai oliko miehitys seurausta tietoisesti kiristyneestä ideologisesta otteesta jo ennen sitä? Ainakin voidaan sanoa, että Suomen tavoitteleman korostuneen puolueettomuusmallin vaikutus oli Neuvostoliitolle  vastenmielistä. Se pelkäsi Suomen esimerkin tarttuvan itäblokin maihin, siksi ote kiristyi.

Neuvostoliitto halusi ensi sijassa betonoida kylmän sodan aikaisen muuttumattomuuden tilan Euroopassa ja keskitti ekspansiopyrkimykset kehitysmaihin.  

 

 

 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Taistolaisen etujoukon nousu ja uho - jälkikirjoitus

 

Radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen (s. 1950) on kirjoittanut kirjan taistolaisvuosistaan. Viisisataasivuisen (!) kirjan nimi on ”Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö.” (Docendo, 2021), joka paljastaa kirjan tarkoituksen: se on osin tunnustuksellinen kertaus taistolaisvuosien historiasta. Teos on paljon muutakin. Annetaan kirjoittajan valaista asiaa: ”Ilmiön (siis taistolaisuuden) hahmottamiseksi lukija joutuu koukkaamaan kanssani paikoin aika kauaksikin aikojen taakse, sillä ymmärtääkseni taistolaisvalintaa – myös omaani – olen pitänyt välttämättömänä paneutua 1900-luvun, pelon ja hävityksen vuosisadan, keskeisiin ilmiöihin”. Teos onkin äärivasemmiston sitomista aikakauden poliittisiin ja muihin ilmiöihin  perustavaa laatua olevalla tavalla. Myönnän,  että teosta lukiessa iski ajoittain väsymys.  Ehdottoman tärkeää on kuitenkin, että tämä kirja on kirjoitettu. Ainakin se sisältää ponnistuksen  liittää nuo kiistellyt  ja monien tuomitsemat tapahtumat 1970-luvun vaihteen molemmin puolin (ja pitkälle 1970-luvulle ulottuen) ajanvirtaan. Vaikka olen perehtynyt tuohon historiavaiheeseen perusteellisesti muissa yhteyksissä, aina sieltä itselle valkoisia läiskiä löytyy.

Kirjoittaja toteaa, että tarvetta ei ole ”rypeä katumuksen syövereissä”. Hän on kirjoittanut omien sanojensa mukaan eräänlaisen jälkikirjoituksen eräästä historian vaiheesta ideologis-poliittisine ulottuvuuksineen. Ymmärrän niin,  että Hokkanen pyrkii irrottamaan tunteensa kokemastaan ja pyrkii niin neutraaliin käsittelyyn kuin hänen asemassaan on mahdollista.

Kirjoittaja kieltää erikseen, että  kysymyksessä olisi taistolaisuuden historia. Sen sijaan  hän arvioi ”taistolaisuuden ydintä, suhdetta Venäjään”. Tuskinpa noista ajoista on tehty seikkaperäisempää selontekoa taustoituksineen kuin mitä  tässä kirjassa on esitetty.

Kirjan sisältö on sikäli minua koskettava, että opiskelin 1970-luvun alussa ja koin nuo tapahtumat opiskeluympäristön ja  eräiden kavereideni kautta olematta itse mukana aktiivisessa poliittisessa toiminnassa ääriliikkeistä puhumattakaan.

En käy teosta läpi tunnontarkasti – kaukana siitä, mutta nostan  esille joitakin mieleenpainuvimpia menneen ajan kuvauksia, jotka Hokkasen mielestä kuvaavat sitä historiallista ympäristöä,  josta taistolaisuus sai elinvoimansa.

Tuota aikaa kuvaa oleellisella tavalla uskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan. Tämän ajattelun ehkä johtava  hahmo oli Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen, joka otti tehtäväkseen perehdyttää ja vihkiä taistolaisuuden kannalle taipuvat neuvostoaatteen pyhimpiin opinkappaleisiin. Neuvostoliiton johtajuutta ei pitänyt kyseenalaistaa. Urho Jokinen kuului niihin,  joiden mukaan Suomen sitomien Neuvostoliittoon piti viedä loppuun. Itäisen naapurin  lähiase Suomea vastaan oli Otto Wille Kuusinen, jonka nimiin myös Lauri Hokkanen vannoi aikoinaan.

Kirjan teeman kannalta oleellinen asia on Stalinin vainot, jotka kohdistuivat eri maiden kommunisteihin. Terrorin seurauksena – kuten tunnettua  - miljoonat saivat surmansa. Stalinin kuoleman jälkeen sadat tuhannet rehabilitoitiin, mutta täytyi odottaa aina Mihail Gorbatsovin aikaan ennen kuin rehabilitoitiin massiivisesti tekaistusti tuomittuja ihmisiä.

Jokisen ja Taisto Sinisalon johdattelema nuoriso vaikeni omassa julkisuudessaan Stalinin terrorista ja vainoista.

Myös Tsekkoslovakian miehitys saa sijansa Hokkasen teoksessa. Juuri kukaan vasemmalla (eikä oikealla) ei alun perin puoltanut miehitystä, mutta kun  aikaa kului hiukan,  niin miehitys palvelikin taistolaistuneen sosialistisen  opiskelijaliiton (SOL) mukaan rauhan tekona.

On helppo yhtyä Hokkasen nyt muuttuneeseen kantaan, että 1970-luvulla Suomen poliittinen elämä oli ”syvästi vaurioitunut”. Tavoitteena oli mm. palauttaa SKP tiiviiseen Moskovan ohjaukseen ja siten vahvistaa Neuvostoliiton asemaa Suomessa. Taistolaisvuosina Hokkanen, kuten hän kertoo,  rustasi yhdessä hengenheimolaistensa avustuksella ohjelmia ”pääkonttorin” poikien  kanssa.

Vaikutusvaltaisin yhteistyökumppani Neuvostoliiton puolelta oli Viktor Vladimirov, joka pyöritti laajaa yhteistyösuhteiden rinkiä, johon kuuluivat äärivasemmiston lisäksi  keskustan K-linja ja sdp:n johtajat eikä kokoomuskaan ollut irrallaan tästä. Se oli Vladimirovin pehmeää suomettamista ja  suomettumista. Hokkanen selittää omiensa osalta yhteistyökuvioita hieman toisesta näkövinkkelistä: ”Me ”kuusislaiset” emme olleet suomettuneita vaan ”sovjettuneita”, so. yhteistyö oli suomettumista paljon pidemmälle vietyä. Ystävyys eri muodoissaan oli osa Suomen tautia. Hokkanen lainaa Max Jakobssonia, joka nimesi taistolaisuuden ”poliittiseksi Porkkalaksi”.

Hokkanen uhraa tekstistään pitkät jaksot toisen maailmasodan ja siitä johdetun  tappamisen vuosisadan synkkyydelle. Suurvallat oppivat toisiltaan surmaamisen ja joukkotuhon  logiikkaa.  Toisen maailmansodan väkivallasta hän siirtyy kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan. Hokkanen nostaa kylmän sodan sloganiksi ilmaisun ”rauhan puolesta (!)”.

Hokkanen oli nuorena innokas partiolainen, mutta hyppäsi sen kautta täysin toisenlaisen yhteisöllisyyden piiriin keskeyttäen lukion muiden kiireiden takia: ”Vallankumoushommia on niin paljon, etten ehdi enää istumaan pulpetin ääressä”, totesi Hokkanen kavereilleen. 1970-luvulla hän uskoi löytäneensä historian totuuden ja ”ihmisyhteisön kehityksen lait”. Asiaan kuului loogisesti kirkosta eroaminen ensimmäisenä päivänä,  kun se oli mahdollista.

Hokkanen pohtii, kuten edellä todettiin Neuvostoliiton (ja Venäjän) suhdetta taistolaisuuteen pohjia myöten. Hän jopa kerryttää historiatietoa Venäjästä 1400-luvulta saakka löytääkseen johtolankoja tuoreen historian tapahtumiin.

Hokkanen pohtii taistolaisuuden juuria erittäin laajan aineiston pohjalta toisesta maailmansodasta aina 1980-luvulle saakka. Erityisesti historiallisen  taustan määrittämiseen tuolta ajalta hän käyttää monessa osassa yhteensä 200 – 300 sivua.  Tämä jakso pitää sisällään suomettumisen kauden ja Neuvostoliiton pyrkimyksen sitoa Suomi itseensä perustavaa laatua olevalla tavalla. Tämä historiajakso kulkee paralleelina taistolaisuuden historian kanssa.

::::::::::::::::::::::::::::

Hiukan irrallisena pääteemasta Hokkanen  kertoo muistikuviaan mm. Karkkilan kirkkoherrana toimineen  Leino Hassisen (1924-2015) ajatuksista,  jotka tosin sivuavat hänen omia pohdiskelujaan. Hokkanen kuvaa Hassista oman tiensä kulkijana , joka pohti kristinuskon ja kommunismin suhdetta. Hän jopa kirjoitti teoksen ”Kristinusko ja kommunismi”.  Hän teki vahvan eron marxilaisuuden ja reaalisosialismin todellisuuden välillä. Hassisen mukaan Marx ei idealisoinut köyhyyttä (kuten moni muu on tehnyt) vaan kirosi sen. Hassinen näki Marxin tulleen oikaisemaan sitä,  mitä kristillinen kirkko oli yksipuolisuudellaan vääntänyt epäuskottavaksi. Leino Hassinen ja hänen ajatuksensa sopivat hyvin 1960-70-lukujen radikaalin ajattelun piiriin. Hokkanen toki pohtii marxismin olemusta muutoinkin useilla sivuilla kirjassaan.

Hokkanen arvioi kommunismin yhteyttä uskovaisuuteen ja toteaa: ”Minusta ei tullut uskovaista vaan kirkkouskovainen - puolueuskollinen”.  Näin tapahtui varmaan monen muunkin kohdalla, vaikkei sitä ehkä haluta tunnustaa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi Hokkasen kirjassa valotettava merkittävä lähtökohta 1960- ja 1970-lukujen vasemmistolaisessa liikkeessä on ensimmäisen ja toisen polven radikalismin vastakkainasettelu tai ainakin näkökulmaero.  Antti Eskolan mukaan 1960-luvun (ei-dogmatisoituneen)  vasemmistoradikalismin oli vastattava kahteen haasteeseen,  Moskovan asettamaan paineeseen  ja radikalisoituvan nuorison asettamaan haasteeseen.

Nuoret kuvataan malttamattomiksi ja ehdottomiksi. Max Rand ennakoi synteesiä näiden kahden välille. Näin ei tapahtunut, vaan nuori radikalismi dogmatisoitui.  Bertrand Russell epäili nuorison tavoittelevan liberaalin filosofian sijasta radikaalia ideologista oppia ja oli oikeilla jäljillä.  Esivaihetta nuorison radikalisoitumisessa näyttelivät teinikunnat ja Teiniliitto. Hokkasen mielestä tällöin syntyi ”taisteleva työläisnuorisoliike”. Seuraavassa vaiheessa vallassa olevien matkiminen synnytti brezneviläisyyttä  esikuvanaan pitävän suuntauksen.

Vanha 1960-luvun radikalismi joutui pohtimaan asemaansa: sulautuako nuoriin vai puolustaako  uusvasemmistolaisuutta radikaalia dogmatismia vastaan. Tsekkoslovakian miehitys tuli jakavaksi tekijäksi. Dogmatismin perilliset olivat taistolaisia. Ne,  jotka valitsivat taistolaisuuden,  valitsivat Neuvostoliiton ja samalla valitsivat puolensa miehityksessä. Osa tunnetuista vasemmistolaisista jäi rintamien väliin. Kuusikymmentälukulaiset ”vanhat radikaalit”  jäivät suremaan liberaalin keskustelukulttuurin kuolemista.

Tosi dogmaatikkoja ei Tsekkoslovakian miehitys pysäyttänyt. Hetken epäröinnin jälkeen  Neuvostoliittoa ylistettiin fasisteja vastaan taistelleena sankarimaana.

::::::::::::::::::::::::

Hokkasen suururakassa on kysymys eräänlaisesta puhdistumisriitistä, hän kirjaa lopullisesti itsensä ulos taistolaisuudesta, jonka hän on henkisesti jättänyt jo kauan sitten taakseen.

Teoksen takakannessa on kirjoittajan pohdiskelua: ”Olen toistuvasti kuin riivattuna kysynyt itseltäni ja tovereiltani: mitä nuoruuteni kommunismi oli? Olimmeko viides kolonna, maanpettureita , täysiverisiä stalinisteja vai Moskovan iltojen ja Uralin pihlajien tunnelmien pauloissa tanssivia naiiveja idealisteja ? Vai kylmän sodan uhreja?”

Ehkei vihoviimeistä  totuutta kannatakaan hakea. Jotain jää aina pimentoon, ratkaisematta.  Asia  jää tietenkin vaivaamaan mieltä, mutta ehkä avaa suljetun takana olevan totuuden…..joskus.

lauantai 16. lokakuuta 2021

Heikki Ritavuori - periksiantamaton tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden puolestapuhuja

 

 

”Ernst Tandefelt oli päässyt mielisairaalasta juuri ennen sisällissodan puhkeamista. Punakapinan ajan hän oli pitänyt matalaa profiilia Helsingissä ja elättänyt itsensä kiinteistökaupalla. Sodan jälkeen hän pääsi konstaapeliksi Helsingin poliisilaitokselle, mistä sai kuukauden kuluttua potkut. Tandefelt puhui itsensä vastaperustetun Etsivän keskuspoliisin palvelukseen, mutta sekin ura jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Omasta mielestään hänelle olisi kuulunut Helsingin poliisimestarin virka.” Näin kuvaa Lasse Lehtinen Suomen kuuluisimman poliittisen murhan tekijää Ernst Tandefeldia juuri ilmestyneessä kirjassaan ”Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema” (Otava, 2021).

Kysymys ei ollut pelkästään  yhden epätasapainoisen ja häilyvän ihmisen henkisestä tilasta, vaan pidempään muhineen hankkeen toteutuksesta. Melko varmaa on,  ettei Tandefeltista  olisi yksin ollut toteuttamaan veritekoa. Hänellä on täytynyt olla yllyttäjiä, jotka halusivat likaisen työn tekijäksi Tandefeltin kaltaisen virkaheiton epäonnistujan. Tekijän taustavoimia ei koskaan saatu selville, eikä Lasse Lehtinenkään pysty heitä nimeämään. Se joukko,  joka halusi tavalla tai toisella raivata tieltä liberaalin tähtipoliitikon oli laaja ja vaikutusvaltainen.  Ritavuori tapasi kohtalonsa kotiovellaan useiden todistajien nähdessä tapahtuman.

 Sisäministeri Heikki Ritavuori (1880 - 14.2.1922) joutui äärioikeiston silmätikuksi 1920-luvun sekavassa poliittisessa tilanteessa, jossa demokratia haki muotoaan. Hän joutui valkoisten ja punaisten väliin kiistellyksi poliitikoksi, joka puolusti sopua ja kompromisseja aikana,  jolloin  haluttiin jyrkkien sotaisten vastakohtaisuuksien lyövän läpi.

Paitsi henkilöelämäkerta Lehtisen teos on myös ajankuvaus kirjoittajalle ominaiseen tapaan. Omassa tekstissäni keskityn nimenomaan Ritavuoren aikakauden poliittisiin  kiistakysymyksiin.  Miksi tilanne kärjistyi niin, että seurauksena oli murha?

Jo varhain Ritavuori omaksui suvaitsevaisuutta korostavan linjan politiikansa ohjenuoraksi. Niinpä hän toimi punaisten oikeuksien puolustajana myös lakituvassa asettaen askelmerkit tulevaisuutta ajatellen.

Sitten tullaan kysymykseen uuden itsenäisen valtion hallitusmuodosta. Suomi näytti olevan lujasti keväällä 1918 väliaikaisen valtionpäämiehen P.E. Svinhufvudin ja senaatin puhemiehen J.K. Paasikiven hallinnassa.  Molemmat olivat kuningasmielisiä. Ståhlbergilainen Suomi asettui tasavaltaisen hallitusmuodon kannalle.  Kiista jakoi Nuorsuomalaisen puolueen kahtia. Muodostui kaksi porvarillista puoluetta, kansallinen edistyspuolue ja kansallinen kokoomus.  Heikki Ritavuori jäi edistyspuolueeseen,  jossa tasavaltaa kannattavien johtava hahmo oli  K.J. Ståhlberg. Tasavaltalaisten kannalle asettuivat myös maalaisliitto ja sdp. Taistelu kuningasmielisten ja tasavaltalaisten välillä kesti yli vuoden.

Ritavuori asettui vahvalle keskustalaiselle linjalle sanoutuen irti sekä oikeistosta että vasemmistosta, kuten myös  saksalaisesta ja venäläisestä suuntauksesta. Kuningasmieliset olivat, kuten tunnettua,  vahvasti saksalaissuuntauksen kannalla.

Ritavuori puhui ”edistysmielisen porvarillisen vasemmiston” puolesta vahvasti argumentoiden. Sanoillaan Ritavuori irtautui sekä säädystään että ylemmän keskiluokan arvoista, joita hän oli aiemmin edustanut.

Kuuluminen ”jakobiineihin”, kuten Rudolf Holsti sanoi,  loi muuria oikeistolaisten ja Ritavuoren väliin. Hän oli selvästi vanhojen porvarillisten nuorsuomalaisten vasemmalla reunalla.

Ritavuori hengenheimolaisineen haki liittolaisekseen hallitusmuototaistelussa sosialidemokraattien  Väinö Tannerin, josta tämä kovasti ilahtui. Muotoutui kuningasmielinen oikeisto ja keskustavasemmistolainen  tasavaltalaisuus. Kun ajatellaan Ritavuoren roolia tässä prosessissa, niin hänestä tuli terävästi argumentoiva kuningasmielisten pääasiallinen vastustaja, joka keräsi oikeiston vihat päälleen.

Ritavuoren lakialoitteen pohjalta ryhdyttiin muokkaamaan hallitusmuotoesitystä. Ja niinhän siinä kävi, että tasavaltainen hallitusmuoto hyväksyttiin monien vaiheiden jälkeen 21.6.1919 äänin 165-22. Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki.  Ritavuoren panos oli kullanarvoinen. Vahvistusta saatiin odottaa, sillä Mannerheim ja hänen takanaan seisseet aktivistit elättelivät toiveita julistaa Mannerheim diktaattoriksi. Lopulta lähes kuukauden viivytystaistelun jälkeen – kun viimeinenkin toivo Mannerheimin yksinvaltaisista pyrinnöistä oli torpattu - hän vahvisti hallitusmuodon.

Ritavuori lastasi kivirekikuormaansa lisää kiviä ajamalla suojelukuntalaitosta osaksi valtiokoneistoa, koska se oli sotilaallinen järjestö. Jälleen vastustajat rekisteröivät Ritavuoren  oikeiston vastaisuuden. Myös Etsivä keskuspoliisi (EK) tukeutui oikeistoon, ja Ritavuoren vastustajiin. Mutta ei tässä kaikki: osa suojeluskuntiin kuuluvista näki yhteistyön sosialidemokraattien kanssa mahdollisena.

Elokuun 15. päivä 1919 Ritavuoresta tuli sisäministeri Juho Vennolan hallitukseen. Ståhlberg otti hänet hallitukseen,  vaikka suorapuheista Ritavuorta vieroksuttiin oikeiston taholla. Samaan aikana kansansuosikki Mannerheim yritti edelleen löytää tien valtakunnan huipulle. Tässä vaiheessa äärioikeiston inhoamat poliitikot alkoivat erottua omaksi ryhmäkseen. Siinä olivat mukana Ståhlbergin ja Ritavuoren lisäksi Rudolf Holsti ja varauksin Risto Ryti. Tukea ryhmä sai Väinö Tannerilta ja Santeri  Alkiolta. Oikeiston mielestä he olivat pettäneet porvarit (joihin heidät alun perin laskettiin) eräänlaisina luokkapettureina. Ritavuori väitti,  että suojeluskuntiin oli pesiytynyt aseellinen järjestö. Jos Ritavuori viittasi Elmo Kailan Vihan veljet -järjestöön,  hän oli oikeassa. Omalta osaltaan aktivistit olivat valmiin tasoittamaan Mannerheimin tietä valtakunnan johtoon tekemällä likaisen työn hänen puolestaan. Jo tuolloin väläytettiin valtakunnan johdon murhaamista.

Yksi kiistanalaista asioista koski punaisten armahdusta sisällissodan jäljiltä. Ritavuori saikin aikaiseksi 2000 lievän tuomion saaneen ehdonalaispäätöksen. Armahdus sai pian jatkoa.

Oltuaan välillä pois hallituksesta Ritavuori nimitettiin uudelleen sisäministeriksi 1921, silloinkin Vennolan hallitukseen. Ritavuoresta oli pikkuhiljaa muodostunut kuva melko tosikkomaisena ja kiihkeänä arvostamiensa asioiden läpiajajana. Nämä luonteenpiirteet olivat omiaan kiihdyttämään arvostelua häntä kohtaan.

Sisäministerinä Ritavuori joutui valvomaan sekä äärioikeistoa että äärivasemmistoa. Molemmat osapuolet kiihdyttivät toisiaan täyteen raivoon. Tasavaltalaisille tavoille oppiminen vaati aikaa. Ritavuori ei erityisemmin varonut sanojaan tulehtuneessa tilanteessa, jolloin hän sai osansa roiskuvasta ravasta ja sai mm. vastattavakseen välikysymyksiä. Ritavuori oli oikeiston  mielestä väärä henkilö puhumaan oikeista asioista.

Sisäministeri ei lainkaan varonut puheitaan myöskään jatkossa. Hän nosti mm. esille juuri solmitun Tarton rauhansopimuksen,  jota ennen ja jonka jälkeen suomalaiselta puolelta nostatettiin  levottomuuksia rauhansopimuksen kompromettoimiseksi. Ritavuori halusi pitää sovitusta kiinni.

Ahvenanmaan separatismikysymys oli myös Ritavuoren pöydällä. Riita päättyi,  kun Kansainliitto päätti,  että Ahvenanmaa on osa Suomea.

Tämän päivän näkökulmasta Ritavuoren puheet kuulostavat lähinnä suoraselkäisiltä ja avoimilta.

Uusi kriisi syntyi suojeluskuntajärjestön liepeille. Se oli kaatumassa Ritavuoren ja presidentin  päälle ja koski viime vaiheessa järjestön päällikön valintaa, joka ei tahtonut onnistua,  kun oikeistolaisille ei käynyt kukaan muu kuin Mannerheim. Presidentti ei taas hyväksynyt Mannerheimia. Vihdoin Ritavuori  löysi everstiluutnantti Lauri Malmbergin tehtävään, joskin rapaa lensi edelleen. Ritavuori oli todellinen maalittamisen ja vihapuheen kohde noina aikoina! Syytöksiä Ritavuorta kohtaan voidaan verrata ainoastaan presidentti Ståhlbergiin kokemaan, joka oli myös oikeiston sylkykuppina.

Vuodenvaihde 1921-22 oli poliittisesti levotonta aikaa. Hermoiltiin monistakin eri syistä. Oikeisto vaati puuttumaan äärivasemmiston toimintaan. Ritavuori pyrki toimimaan jälleen ukkosenjohdattimena osapuolien välillä, mutta taustalla olivat (edelleen !) pitkäsykliset kiistat monarkistien ja tasavaltalaisten kesken. Itä-Karjalan kysymys,  Tarton ”häpeärauha”, Etsivän keskuspoliisin uudelleen organisointi ja miltei kaikki muut viime vuosien skismat nousivat kerta toisensa jälkeen esille. Kaiken lisäksi Ritavuoren suvun sisällä oli  jännitteitä,  jotka eivät voineet olla vaikuttamatta ministeriin.

Lasse Lehtinen nostaa kirjassaan esille puoluelehtien nousun juuri tuohon aikaan. Sanavaihto kävi kiivaan ja uutisoitaessa asioita totuudessa ei läheskään aina pysytty. Porvarillisilla puoluelehdillä oli selvä ylivoima ja oikeistolaisimmat niistä kävivät Ritavuoren kimppuun aina kuin mahdollista.

Ritavuori leimattiin jopa kommunistiksi samaan aikaan,  kun aseelliset oikeiston tukemat joukot provosoivat sotaa uhkauksillaan ylittää itäraja. Hallituksen sijasta kohdistettiin räikein arvostelu nyt yhteen ministeriin. Totuus oli halpaa oikeistotahojen propagandassa.  Kysymys oli konkreettisesti siitä,  kenelle viime kädessä jäisi ote esimerkiksi Etsivästä keskuspoliisista.

Tyypillistä oli, että tappiot idän seikkailuista pantiin hallituksen syyksi. Kun suomalaiset työnnettiin takaisin rajan takaisesta Karjalasta juuri vuodenvaihteessa 1921-22, syntyi valtava pakolaisongelma, joka sekin vieritettiin presidentin, hallituksen ja Ritavuoren syyksi.

Vuodenvaihteessa 1921-22 ilma oli sakeana puolivillaisia ja valheellisia syytöksiä, jotka loivat ilmapiirin,  jossa jonkun ”heikon lenkin”,  kuten Ernst Tandefeltin hermojen täytyi pettää. Heikki Ritavuori joutui maksamaan hengellään itsenäisyyden alkukuukausien levottomuuksien täyttämästä kypsymättömästä demokratiasta.

:::::::::::::::::::::::

Lasse Lehtien saa paljon lihaa luiden ympärille  itsenäisyyteen johtaneesta kehityksestä ja itsenäisyyden levottomista ensi vuosista. Hänellä on halu mennä yksilöiden tasolle kuvatessaan kansalaisten kohtaloita unohtamatta laajempaa viitekehystä. Mikään tapahtuneessa ei ollut itsestään selvää, ei tasavallan voitto, kuningasmielisten häviö, ei tasavaltaisen hallitusmuodon pääsy niskan päälle, eikä lopputulema taisteltaessa heimokansojen kohtalosta, eikä sekään,  etteikö uusia levottomuuksia olisi puhjennut  sisällissodan jälkeen….

Oma lukunsa on arvokas kuvaus sääty-yhteiskunnan taipumisesta vähitellen tasa-arvoa tavoittelevaan liberaalin demokratian haparoiviin ensiaskeliin. Heikki Ritavuoreen henkilöityi paljon tuosta paradigman muutoksesta.

 

 

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

The Beatles kansakunnan historiassa

 

The Beatlesin tarina on  kerrottu lukemattomia kertoja. Nyt käsittelemäni kronikka sisältää televisiokanava ITV:n listan parhaista Beatles-kappaleista. Näkökulma on englantilainen. Puolentoista tunnin mittainen ohjelma ”The Nation´s  Favourite Beatles No.1” vuodelta 2015 on täynnä Beatlesin ylistystä. Sivuutan tässä tyhjät sanat ja yritän luoda dokumentin ”päälle” oman versioni Beatlesin parhaista kappaleista unohtamatta alkuperäisen ohjelman listajärjestystä.

Taustaylistäjistä nostan esille vain Abban Björn Ulvaeuksen, joka sanoo suoraan,  että Beatles on suurin ilmiö populaarimusiikin historiassa. Kappaleiden kautta The Beatles esitellään mm. muodinluojana, uusien musiikkitrendien markkinoille tuojana ja   älykkään ja sanavalmiin huumorin viljelijänä. Ennen kaikkea he loivat musiikkia,  joka on suurelta osin jäänyt elämään.

Vain hiukan liioitellen Beatlesit nostivat Britannian kaikkien huulille aikana,  jolloin tälle entiselle suurvallalle veisattiin joutsenlaulua.

Britanniassa ja USA:ssa heillä oli yhteensä 27 ykkössingleä. Briteissä yhtyeellä oli 17 ykkössingleä.  Ohjelma keskittyy kaikkien 27 hitin esittelyyn vanhojen filminpätkien avulla. Ohjelma on koostettu   ”with a little help from the friends”. Haastateltavat ystävät ylistävät Beatlesin suuruutta.

Koska listalla keskitytään vain singleihin,  jää moni suosikki pois, kuten oma toivekappaleeni A Day In The Life ja monta muuta.

Ja tästä se alkaa….

Nro 27.  The Ballad of John and Yoko (1969).

Paradoksaalisesti lista alkaa vuoden 1969 hitillä,  joka syntyi Lennonin ja Yoko Onon rakastumisesta, ja  joka osaltaan johti sittemmin yhtyeen hajoamiseen…… Se oli aikaa, jolloin Lennonilla oli meneillään ”Peace Mission”, johon hän sai vahvaa tukea uudelta  vaimoltaan. Missioon liittyen pariskunta kehitteli toinen toistaan erikoisempia happeningeja.

Nro 26. Day Tripper (1965).

Kappale tunnistetaan Harrisonin kitarariffistä ja tamburiinista. Näihin aikoihin yhtye oli jo omaksunut vitsikkäät haastattelulausunnot, joille nauroi koko Englanti. Niihin lukeutui  Lennonin ”Halvoilla paikoilla istuvat voivat läpyttää käsiään, te loput voitte helisytellä korujanne” -huuli  Royal Variety Showssa lokakuussa 1963. Lennon pystyi yleensä liikkumaan kaskuissaan juuri ja juuri hyvän maun rajoissa.

Nro 25. I feel Fine (1964).

Yhtye yritti ujuttaa tähän kappaleeseen mukaan varhaista musiikkivideotyyppistä hulluttelua, mutta manageri Brian Epstein pysäytti kokeilut tykkänään. Ehkä niin oli parasta. Videota (joka nyt nähdään ilmeisesti ensimmäistä kertaa) ei toteutettu kovin hyvällä maulla.

Nro 24. From Me To You (1963).

The Beatlesin alkuaikojen hitti, joka saa ymmärtämään,  miksi yhtyeen melodiset kappaleet sopivat juuri tuon aikakauden ohjelmistoon. Elettiin vielä esibeatlemanian aikaa. Myöhäissyksyllä 1963 löysin itsekin  Beatlet, kun jossain luisteluharrastuksen keskellä ämyreistä soi  konserttien päätöskappale Twist And Shout.

Nro 23. Paperback Writer  (1966).

Kappaleen myötä esitellään Abbey Roadin studiot, jossa monet Beatlesin hitit  purkitettiin. Studiota esittelee levytuottaja Giles Martin, kuuluisan George Martinin poika. Kappale on tunnettu extraharmonioista, joiden kehittelyssä Beatlesin ohella vanhemmalla Martinilla oli varmaan sormet pelissä.

Nro 22. Get Back (1969).

Kappaleen synnyn aikoihin yhtye oli ja hajoamassa. Kappale tunnetaan myös Beatleisin jäähyväiskonsertin kappaleena. Kysymyksessä oli kuuluisa ”kattokonsertti”, mutta taisi olla niin,  että yhtyettä ei olisi saanut enää muualla soittamaan livenä. Poliisitkin tulivat kattokonsertissa hätistelemään Beatleja,  jotka aiheuttivat alhaalla kadulla liikenneruuhkan.  Kävi niin,  että mitä lähemmäksi yhtye ajautui välirikkoa,  sitä paremmin levyt möivät.

Nro 21. Lady Madonna (1968).

Pitkästä aikaa yhtye käytti singlellään muita muusikoita (Ronnie Scott ym.). Yhtye palasi rokkaavampaan tyyliin vuoden 1967 kokeilujen jälkeen.

Nro 20. Hello, Goodbye (1967).

Muistan kuinka kuulin kappaleen ensimmäisen kerran radiosta syksyllä 1967 ja pidin sitä melko keskinkertaisena hittimelodiana. Onhan se kuitenkin ihan hyvää käyttömusiikkia ja viipyi listojen kärjessä Englannissa seitsemän viikkoa. Hiukan aiemmin (elokuussa 1967)  kuoli yhtyeen manageri Brian Epstein traagisesti .

Nro 19. Yellow Submarine (1966).

Sen laulaa Ringo Starr ja kappale on niin rahvaanomainen, että Simo Salminen pantiin siitä laulamaan koveri. ”Sukellusvene” on  myös hyvin ringomainen hoilotus. Hänellä on jokamiehen ääni!  Jatkossa Ringo lauloi jokaisella albumilla yhden raidan. Ringon aidosti hauskoista huumorivälähdyksistä saamme nauttia vaikkapa katselemalla vanhoja Late Night Show -pätkiä.

Nro 18. Eight Days A Week  (1965).

Kappale,  jota ei julkaistu virallisesti Englannissa singlenä lainkaan. Beatlet tekivät tämän  tempun moneen kertaan. Selvät singlehitit pistettiin albumeille tai julkaistiin maakohtaisesti.  Kilpailijat olisivat ottaneet nuo singleiltä syrjäytetyt kappaleet riemumielellä julkaistaviksi,  jos olisivat voineet. Muun muassa Yesterday ja All My Loving eivät kuuluneet virallisten singlejulkaisujen joukkoon Englannissa!  Dokumentissa kappale yhdistetään USA:n  beatlemaniaan, samoin mustien levy-yhtiöön Motowniin

Nro 17. We Can Work It Out (1965, kappale on Day Tripperin B-puoli, mutta nousi USA:ssa ykköseksi).

Sävelmä liittyy myöskin kiertuevaiheeseen. Kappale on tehty yhteistyönä Lennonin ja McCartneyn kesken,  mikä ei ollut yleinen työskentelytapa: molemmat tekivät yleensä omat sävellyksensä itse, mutta  levyllä kaikki olivat Lennon-McCartney -kappaleita. Beatlet pukeutuivat ”siististi” (suorat housut, pikkutakki), mikä oli suuri muutos heidän alkuaikojensa pukeutumistyyliinsä. Brian Epstein oli pukeutumisessa suuri vaikuttaja. Beatlet olivat muodin johtajia 1960-luvulla: hiusmuoti,  ”psykedeeliset” asukokonaisuudet, levykansitaide jne. Kaikkea beatlet eivät keksineet itse,  mutta olivat usein ensimmäisiä uusien asioiden omaksujia.

Nro 16.  Ticket To Ride (1965).

Ticket To Ride on John Lennonin kappale. Vähän rokkaavampi kappale.

Nro 15. Help (1965). Ajatus Helpistä syntyi Amerikan kiertueen aikana Lennonin kynästä ja kysymys oli hätähuudosta kiertuerasituksen keskellä. Yksi muistettavimmista kappaleista yhtyeen uran alkupuolelta. Se oli myös yhtyeen toisen filmin tunnuskappale.

Nro.14. Love Me Do (1962).

Yhtyeen ensimmäinen single! Nousi alun perin listoilla sijalle 17 osin poikien oman  markkinointityön avittamana. Helppo tunnistaa Lennonin huuliharpusta. Yksinkertainen pikkumelodia. Mutta miksi se on nyt ykkösten listalla? Sille kävi kuten monille Beatlesin vanhoille kappaleille: se meni ykköseksi jälkijättöisesti hittivyöryn mukana. Yksi seuraamushan oli, että huhtíkuussa 1964 yhtyen nappasi Billboardin Hot 100-listan viisi kärkisijaa samalla viikolla! Ennenkuulumatonta! Amerikkalaiset ahmivat Beatlesia.

Nro 13. Can´t Buy Me Love (1964).

Can´t Buy Me Love on ”erilainen” kappale. Siinä oli heti kärkeen klassikon aineksia, ja sen levyttivät monet huippuartistit, joilta ei normaalisti voinut odottaa versiota  pop-kappaleesta.

Nro 12. Something (1969).

George Harrisonin sävellys ja ikimuistoinen kappale, josta moni artisti on lausunut ylistäviä arvioita: täydellinen pop-kappale. Siitä ovat tehneet versionsa lukemattomat huippuartistit.

Nro 11. Come Together (1969).

Sekä Something että tämä Come Together (Lennon) ovat saman singlen A-puolia molemmat. Kappaleet ovat samanhenkisiä huippupiisejä. Come Together on live-levytys, joka meni ensiotolla purkkiin.

Nro 10. She Loves You (1963).

Beatlesin massiivinen läpimurtosingle Britanniassa ja Euroopassa. Se aloitti beatlemanian ja on siksi yksi yhtyeen tärkeimmistä kappaleista. Tuohon aikaan ei muusta puhuttukaan kuin jee, jee -musiikkista. Itse asiassa  koko yhtye leimattiin jee, jee -yhtyeeksi.

Nro 9. A Hard Day´s Night (1964).

Ringo Starrin kuuluisa huokaus rankan kiertueen keskellä päätyi singlelle (”It´s been a….). Siitä tuli samanlainen standardi kuin Cant Buy Me Love. Yksi Lennonin tunnetuimmista sävellyksistä. Myös elokuvana, jolla oli hurja suosio.

Nro 8.  The Long And Winding Road (1970).

Paul McCartneyn hymni vähän ennen… Levyn ilmestyessä yhtye ei enää ollut koossa. Phil Spectorin isosti orkesteroitu versio jäi kiistelyn jälkeen lopulliseksi levyversioksi.

Nro 7.  I Want To Hold Your Hand (1963).

Amerikan valloituksen merkkiteos vuonna 1964. Yhtä tärkeä kuin She Loves you oli Englannissa,  oli tämä kappale Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa yhtye keräsi suurimman siihen astisen TV-yleisön Ed Sullivan Showssa, 74 miljoonan katselijaa…..

Nro 6. Penny Lane (1967).

Ehkä kaikkien aikojen tupla A-puolet: Penny Lane ja Strawberry Fields Forever. Edellinen on Paul McCartneyn ja jälkimmäinen John Lennonin sävellys. Harvoinpa mikään taideteos voidaan liittää niin elimellisesti paikkaan kuin tämä levy Liverpooliin. Nämä kaksi kappaletta levytettiin samassa sessiossa kuin Sgt. Pepperin konseptialbumin mestariteokset, mutta julkaistiin erillisenä singlenä. Beatlesit olivat luovimmillaan juuri vuonna 1967.

Nro 5. All You Need Is love (1967).

Tällä levyllä tehtiin televisiolähetysten historiaa, sillä se välitettiin satelliittien avulla ympäri maailmaa. Ja kaiken keskellä oli Beatles ja ”Summer of 1967”.

Nro 4. Eleanor Rigby (1966, Double A-side Yellow Submarinen kanssa).

Runollinen kappale sovitettuna klassiseen puitteeseen. Sävellys,  joka saa mielikuvituksen liikkeelle jousikvarteton johdattelemana. Syntyy todellisen ja epätodellisen välinen tila,  johon kuulijaa vaipuu.

Nro 3. Let It Be (1970).

Yhtye tuotti historiaan jääviä kappaleita (yhtyeen jäljellä olevaa aikaa mittaavan)  tiimalasin valuessa tyhjiin. Let It Be on yksi Paul McCartneyn loppuaikoina säveltämien kappaleiden mieleenjäävimmistä esityksistä.

Nro 2.  Yesterday (1965).

Historian  eniten levytetty kappale (3000 coveria). Paul McCartney, kitara  ja jousitausta. Ja ylivertainen melodian taju.

Nro 1. Hey Jude (1968).

Vielä kerran Fab Four harmonisimmillaan.  Kappale on omistettu John Lennonin pojalle Julianille. Seitsemän minuuttia musiikin juhlaa. Lopun ”never ending” -yhteislaulu siunaa koko esityksen.

::::::::::::::::::::::::

Lista ei todellakaan ole Beatlesin tuotannon kattava hittikavalkadi, mutta onpahan läpileikkaus yhtyeen kaikkein populaareimmista sävelmistä. Silti pois jää useita kappaleita,  jotka olivat suuria hittejä,  ja jotka  haluan nostaa tähän. Näitä ovat esimerkiksi ”And I Love her”, ”All My Loving”, ”Michelle”,  ”I Saw Her Standing There”, ”Oh! Darling”, ”Back in the U.S.S.R.”, ”Girl” ja  ”A Day in the Life”.

 

 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Harmaan eminenssin muotokuva

 

 Lasse Lehtinen on tuotteliaimpia historiankirjoittajiamme. Tänä vuonna hän on työstänyt kaksi teosta,  Heikki Ritavuoren ja Kalle Lehmuksen elämäkerrat. Käsissäni kuluu parhaillaan molemmat kirjat. Kalle Lehmusta käsittelevä teoksen nimi on ”Salaista sotaa. Mannerheimin demari  Kalle Lehmus” (Docendo,  2021), jonka hän on tehnyt yhdessä Kalle Lehmuksen sukulaisen neljännessä polvessa,  Jussi Lehmuksen kanssa . Käytän otsakkeessa Kalle Lehmuksesta nimeä ”harmaa eminenssi”. Se voi olla hiukan liioiteltu ”mainesana” miehelle, mutta kiistatonta on,  että Lehmus oli kymmenien vuosien ajan vaikuttajayksilö Suomen nykyhistoriassa. Itse asiassa olen mielessäni toivonut,  että joku taho valaisisi tarkemmin Lehmuksen elämää, siksi usein hän tulee vastaan  kymmenissä lukemissani poliittisen historian teoksissa. Nyt se siis on tapahtunut,  ja hyvä näin.

Lehtisen näkemys Lehmuksen urasta voitaneen jaotella kolmeen osaan, aikaan ennen sotia, sodan aikaiseen toimintaan ja aikaan sotien jälkeen.. Näistä poliittisen historian kannalta merkittävin jakso osui sotavuosiin, varsinkin jatkosotaan. Lehmuksen elämän kattava hakusana voisi olla tiedottaminen, tiedottaja tai tiedolla vaikuttaja. Hän eteni sotilasuralla hämmentävän pitkälle ottaen huomioon,  että välistä puuttuivat kadettikoulu ja sotakorkeakoulu. Hän oli siis  pitkän linjan sotilas, joka – varmaankin monen kadehtimana – eteni everstiksi, osittain,  koska oli niin lähellä vallan huippua. Eipä silti,  hän oli myös etevä taustaorganisaattori, joka sai asiat luistamaan.

En käy ohessa läpi Lehmuksen uraa yksityiskohtaisesti,  vaan luonnosmaisin vedoin,  yrittäen löytää miehen elämisen ja tekemisen punaisen langan.

:::::::::::::::::::::::

Kalle Lehmuksen (s.1907) varhaishistoria on dramaattinen:  hän joutui isänsä kanssa sisällissodassa jonoon,  josta joka kymmenes teloitettiin. Isä sen enempää kuin poika eivät joutuneet valittujen joukkoon.  Isä irtautui punaisten puolelta hyvissä ajoin ennen sodan päättymistä. Punainen väri jätti kuitenkin jälkensä poikaan. Lehmus kävi sotaväen ja ylennettiin vänrikiksi. Sen jälkeen hän aloitti opinnot maatalous-  ja metsätieteellisessä tiedekunnassa. Luvut keskeytyivät,  kun Lehmus palkattiin toimittajaksi Suomen Sosialidemokraattiin.

Lehmuksen ura sivuaa yhden sivupolun kautta pahamaineista seikkailijaa Minna Craucheria.  Craucher lyöttäytyi yhteen Lapuan liikkeen kanssa. Craucher perusti maineensa paljolti valheeseen ja onnistui  huiputtamaan monia eri tahoja. Aktiivisena toimittajana Lehmus yhdytti Craucherin ja  uutisoi toistuvasti madamen tempauksista. Craucherilla oli hallussaan joitakin arvokkaita tietoja,  joilla hän vaaransi oman henkensä ja muiden aseman. Skuuppeja etsinyt Lehmus eksyi yllättävän syvälle Craucherin loihtimaan mielikuvitusmaailmaan. Lopulta kaikki päättyi traagisesti monia vihollisia hankkineen Craucherin surmaamiseen. Lehmus oli mutkan kautta miltei murhan silminnäkijätodistaja.

Lehmus pääsi osuustoimintaliikkeen kautta Tannerin lähipiiriin - Tannerin itsenä houkuttelemana: hän oli yksi ”Tannerheimin ritareista”. Näin Lehmukselle avautui porras portaalta aukko nousevaan urakiertoon. Sosialidemokraatti Lehmukselle avautui uusia mahdollisuuksia,  kun Suomi yhdentyi  poliittisesti 1930-luvun puolesta välistä lähtien. Lehmus hyötyi myös sosialidemokraattien sanoutuessa irti äärivasemmistosta. Lehmus oli lehtimiehenä ja sdp:n toimitsijana mukana kommunistien ”karkottamisessa”.

Vuonna 1936 Lehmukselle tarjottiin sdp:n järjestösihteerin tointa, joka oli kansarintamatyön kannalta avainpaikkoja. Tämän tien päässä oli Aimo Cajanderin punamultahallitus.  Tanner, sdp ja Mannerheim lähentyivät toisiaan. Menneet pyyhittiin mielestä.

Sodan uhan kasvaessa perustettiin liittymiä, joiden tarkoitus oli kehittää yhteishenkeä. Yksi näistä oli salainen ns. Propagandaliitto, johon valikoitui merkittäviä mainosmiehiä, lehtimiehiä ja teollisuusmiehiä. Lehmus oli mukana ja voitaneen sanoa,  että Lehmuksen uran suunta samalla vahvistui: hänestä tuli tiedotusalan vaikuttaja ja osaaja koko sodan ajaksi.

Monien välivaiheiden jälkeen luotiin talvisodan tiedotustoiminta. Lehmus nimitettiin joulukuussa 1939 toimistoupseeriksi Päämajan propagandaosastoon. Näin oli Lehmuksen sodan aikainen kuvio selvillä ja hän suuntautui tiedotustehtäviin armeijan piirissä. Pian keväällä 1940 hän oli jo propagandaosaston osastopäällikkö.

Voitaneen sanoa,  että armeijan tiedotustoiminta haki muotoaan koko talvisodan ajan. Sodan päättyessä Suomi oli liikkumassa Saksan välittömään tuntumaan. Tässä asetelmassa Lehmus oli kuin kala vedessä,  vaikkei tuntenutkaan natsisympatioita.

Yhteistyötä eri kansalaispiirien ja sotilaiden keskuudessa tiivistettiin välirauhan aikana. Lehmus oli aktiivinen ja ehdotti perustettavaksi Suomen Aseveljien Liiton. Tavoitteena oli mataloittaa ideologisia eroja eri kansanryhmien välillä. Tämä on oikeastaan hyvä esimerkki Lehmuksen pelkäämättömistä toimintatavoista: hän joutui ristiriitaan Mannerheimin kanssa, koska Mannerheim yritti ajaa läpi päivitettyä versiota sisällissodan ajoilta periytyvästä Rintamamiesten liiton mallista. Ja sillähän oli ”valkoinen” historia. Lehmus suorasukaisesti ilmoitti,  että se ei mene läpi vasemmalla: ”kuolleena syntynyt ajatus”.  Vihdoin monien mutkien jälkeen perustettiin Suomen Aseveljien liitto, jonka puheenjohtajaksi tuli Paavo Talvela. Hallintoon valittiin myös Kalle Lehmus. Lehmus rohkeudellaan kyseenalaisti Mannerheimin ja vei läpi oman versionsa.

Lehmus oli aina uskollinen Tannerille,  todellinen luottomies. Lehmus ei ollut ”demokraatti” luonteeltaan vaan vahva mielipiteen muodostaja. Hän sopi Tannerin pariksi. Yhdessä he puhdistivat sdp:n ääriaineksesta. Taistelu jatkui läpi koko sodan ajan.

Sotien välisenä aikana muodostettiin liittoumia, jotka taistelivat kommunisti- ja neuvostovetoista SNS:ää vastaan. Näistä tunnetuimpia oli Raivaajat ry. Sen ydinryhmä muodosti ns. asevelisosialistien pohjan. Avainhenkilöitä olivat aluksi  Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen, Väinö Leskinen, Kalle Lehmus ja Jorma Tuominen.  Näiden erilaisten ystävyysliittoutumien läpi kulki punaisena lankana Kalle Lehmuksen henkilö.  Sen sijaan Lehmuksen ja kumppanien halu sitoa omaa väkeä suojeluskuntiin ei vedonnut demarien kannattajiin.

Aseveljien liitto oli menestys millä tahansa mittapuulla mitaten. Sen vaikutus ei lakannut sodan päättymiseen. Aseveli Kalle Lehmuksen mutkat oikaiseva suoraviivainen toiminta herätti myös kritiikkiä. Milloin olivat tyytymättömiä upseerit, milloin sdp.

Kaikesta huolimatta Lehmus nimitettiin – organisaatiota uudistettaessa - Pääesikunnan Sanomatoimiston päälliköksi vuonna 1940. Joulukuussa 1940 Mannerheimilla oli pitkää keskustelu Lehmuksen kanssa Mannerheimin asunnossa Helsingissä. Ylipäällikköä kiinnosti työväestön suhtautuminen meneillään olevana sotaan ja karjalaisen siirtoväen kohtalo. Mannerheimin luottamusta työväen edunvalvojaa kohtaan edesauttoi se, että yhteen hiileen puhaltaminen oli ollut niin yksituumaista. Tannerin vaikuttava hahmo oli kaiken takana. Lehmus oli hänen ”isäntärenkensä”.

Lehmus oli hyvin perillä siitä, että mahdollinen uusi sota ei sujuisi niin yksimielisissä tunnelmissa kuin talvisota. Vastaisen varalta Lehmus kumppaneineen vieraili Saksassa opintomatkalla perehtyen saksalaisten käytännön tiedottamistoimiin. Lehmus kävi toisenkin kerran samoissa merkeissä Saksassa huhti-toukokuussa 1941 alleviivaten Saksan ja Suomen sitoutumista samoihin sodan päämääriin. Myöhemmin matkoista tuli miltei rutiinia. Jatkosotaa lähestyttäessä tuli vastaan eräs episodi:  Kommunisti Arvo ”Poika” Tuominen oli irtautumassa Moskovan talutusnuorasta. Häntä oli vaatimalla vaadittu palaamaan talvisodan alla Neuvostoliitoon Tukholmasta, johon hän oli ”paennut”. Tarkoitus oli sitoa hänet Terijoen  hallitukseen, mutta suomalaiset voittivat henkien taistelun ja Tuominen ryhtyi avustamaan Suomea sodassa venäläisiä ja kotikommunisteja vastaan. Lehmus ja Mannerheim olivat harmissaan,  kun Tuomisen varhaiset tiedot talvisodan aloittamisesta eivät tulleet suomalaisten korviin.

Ennen jatkosodan syttymistä Sanomatoimisto valmistautui huolellisesti tulevaan sotaan. Se tarvitsi työntekijöikseen lehtien toimittajien apua, jotka näiden piti luovuttaa sotatoimien käyttöön.  Lehmuksesta tuli uuden sotaa varten muodostetun tiedotusosaston päällikkö koko sodan ajaksi. Hänen välittömänä esimiehenään toimi kenraaliluutnantti Tuompo.

Lehmus oli myös mukana suomalaisista sotilaista koostuneen ns. SS-pataljoonan muodostamispuuhissa ja lähettämisessä Saksan itärintamalle. Jälleen yksi osoitus Lehmuksen monitahoisesta roolista sodan aikana.

Lehmus ei osallistunut ns. miekantuppipäiväkäskyn luonnoksen laadintaan, mutta hänellä oli vahva epäily,  että nyt tehdään virhe. Hän valitti asiasta Tuompolle,  joka välitti tiedon ylipäällikölle. Seuraus: Lehmus joutui Mannerheimin puhutteluun: ”Luuletteko te,  että olette viisaampi kuin minä?” Joka tapauksessa päiväkäsky herätti laajaa suuttumusta. Päiväkäsky oli virhe. Sen myönsi myös Mannerheim muistelmissaan.

Lehmus joutui pahan välikäteen ideologisen kartan vasemmalla reunalla,  kun sodanpäämäärät selvisivät:  kysymys oli valloitussodasta eikä menetettyjen alueiden takaisinsaamisesta.

TK-kirjeenvaihtajat toimivat Lehmuksen alaisina. Tiedottaminen oli herkkä asia sekä Saksaan että kotimaahan päin. Selkkauksilta ei vältytty (kiista koski esimerkiksi TK-miesten sijoittumista etulinjaan), mutta suurempaa kalabaliikkia ei syntynyt.

Lehtisen kirjasta käy ilmi, että Lehmus oli varsin viriili,  mitä tuli Päämajan naisiin, mutta sivuutan tässä lemmenleikit kokonaan.

Sitten tullaan tapaus Mannerheimin syntymäpäiviin kesällä 1942. Minulle uutena asiana tulee kirjassa esille,  että se olikin Lehmus – eivät saksalaiset – joka keskeytti kuuluisan junavaunutapaamisen magnetofoninauhoituksen Mannerheimin vaunuosastossa.

Lehmuksen vahvaa asemaa kuvaa se, että hän oli yksi Mannerheimin syntymäpäivien vastavierailun osallistujista. Se oli hän, joka ehdotti Suomi-konepistoolin viemistä lahjaksi Hitlerille. Matkan jälkeen Mannerheim kutsui Lehmuksen kotiinsa,  jossa hän pyysi (tai vaati) Lehmusta esittämään kantansa sotatilanteesta Hitlerin tapaamisen johdosta. Lehmus antoi varsin pessimistisen kuvan sodan kulusta, mutta Mannerheim ilmoitti olevansa samaa mieltä.

Lehmus sai myöhemminkin sodan aikana kutsuja Saksaan, joita hän  ei erityisemmin arvostanut, sotatilannekin oli kääntynyt epäsuotuisaksi.

Heinrich Himmlerin kuuluisan salkun sisällön kuvaaminen hänen Suomen vierailunsa aikana paljastuu sekin Lehmuksen käskyttämäksi.

Sotaonnen käännyttyä Lehmuksen toteuttamaa sotaan suhtautumisen ohjeistusta leimasi varovaisuus, sekä koskien Neuvostoliiton etenemistä että suomalaisten torjuntatoimia. Erehdyksiltä ei voitu välttyä, mutta pääsääntöisesti vetäytymisvaihe tiedotuksen osalta sujui taiten herkässä tilanteessa.

:::::::::::::::::::::::::

Sodan jälkeen Lehmus ryhtyi dokumentoimaan kokemuksiaan propaganda-  ja tiedotustoiminnasta. Majuri Kalle Lehmus nimitettiin 1.12.1944 Pääesikunnan tiedotus- ja valistustoiminnan päälliköksi. Vuonna 1949 nimi muutettiin Tiedotusosastoksi. Työkenttä oli siis hyvin samansuuntainen kuin sodan aikanakin.  

Lehmus joutui mm. selvittämään suojeluskuntapesän pesänjakoa, jonka lakkauttamisen yhteydessä oli tapahtunut omaisuuden kätkemistä.

Sodan jälkeistä aikaa leimasi epävarmuus tulevasta Valtiollisen poliisin, ns. punaisen Valpon roolin ollessa eniten huolestuttava asia. Vallankaappauksen uhka tai kuvitelma siitä leimasivat jännittyneitä olosuhteita.

Lehmuksen ura oli edelleen nousukiidossa. Hänet nimettiin puolustusministeriön kansliapäälliköksi vuoden 1955 lopulla. Vuonna 1958 Lehmus valittiin puolustusministeriksi. Hän oli uransa huipulla, everstinä.

Kylmän sodan käynnistyttyä ja rauhansopimuksen rajoittaessa aseistuksen hankintaa, Lehmus havaitsi yksityisissä piireissä epäitsekästä halua auttaa maanpuolustusta rahalahjoituksin. Aseiden hankintaa ja rahoitusta hoidettiin salassa. Puolustusvoimien suurin kiinnostus liittyi infrapunaperiaatteella toimiviin tähtäinlaitteisiin, tutkalaitteisiin jai säteilynsuoja-alaan kuuluviin laitteisiin.

Lehmuksen kannalta asia muuttui tulenaraksi,  kun hänen tililtään löytyi suuria summia rahaa,  jotka eivät voineet kertyä hänen palkkatuloistaan.

Nostetun syytteen mukaan Lehmus oli tahallisesti jättänyt tulo- ja omaisuusverotusta sekä kunnallisverotusta varten ilmoittamatta tuloja vuosien 1952-1957 aikana yhteensä yli 41 miljoonaa silloista markkaa. Lehmukselle vaadittiin rangaistusta veronkavalluksesta. Lopullisesti Helsingin raastuvanoikeus antoi päätöksen vuonna 1959. Sen mukaan Lehmus oli jättänyt ilmoittamatta veronalaisia tuloja 38  miljoonaa markkaa vuosina 1953-1957. Hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen. Tuomio ei ollut yksimielinen, yksi tuomareista oli tuomiota vastaan. Kaikki osapuolet valittivat tuomiosta. Lehmus selitti, että lahjoitusvarat olivat vain hänen säilytyksessään asehankintoja varten.

Hovioikeus palautti jutun raastuvanoikeudelle.  Valitusmenettely johti lopulta siihen,  että neljän kuukauden vankeustuomio säilyi,  mutta ehdollisena. Oltiin pitkällä 1960-luvulla.

Rahojen alkuperä jäi selvittämättä. Myöskään Lehtisen kirjassa rahojen alkuperään ei saada varmuutta. Yksi todennäköinen rahojen lähde on CIA, joka tuki varsinkin demareita ja varsinkin 1950-luvulla. Vastaavasti Moskova kanavoi tukea kommunisteille ja maalaisliitolle runsaskätisesti. Kylmän sodan vainoharhaisessa maailmassa edellä kuvatut ilmiöt olivat rutiininomaisia tai maan tapana pidettyjä menettelytapoja, oikein tai väärin. Taisteltiin ideologisten blokkien herruudesta. Vaaleanpunainen eversti Lehmus oli valinnut selkeästi puolensa.

Lehmuksen eläke evättiin prosessin aikana, mutta lopulta monien vaiheiden jälkeen hänelle myönnettiin 14 4000 markan ylimääräinen vuotuinen eläke 1.1.1972 lähtien. Kalle Lehmus säilytti aktiivisuutensa myös ikämiehenä kirjoittaen useita muistelmateoksia vallankäytöstä ja vallankäytön  tuntumasta. Lehmuksen monivaiheinen elämä sammui vuonna 1987.

:::::::::::::::::::::::

Kalle Lehmuksen värikäs ura kuulostaa seikkailuromaanilta, mutta on totta niiltä osin kuin asiaa on voitu selvittää. Lehmus oli tehokas ja suorasukainen  toimija,  johon luotettiin valtakunnan korkeinta johtoa myöten. Vastaavasti jotkin häikäilemättömät toimintatavat ja tietynlainen röyhkeys loitonsivat häntä toveripiiristä. Hänellä oli joukko vaikutusvaltaisia  kannattajia,  mutta myös vahvoja vastustajia.

Lasse Lehtisen ja Jussi Lehmuksen teos on sujuvasti kirjoitettu ja perinpohjainen elämäkerta monikymmenvuotisen vaikuttajan elämästä, jonka jättämää  jälkeä Suomen historiaan voidaan arvioida nyt,  kun pöly noista ajoista on laskeutunut. Harmaa eminenssi?  No, ainakin vaalean harmaa.