Ylen Areenassa on kuunneltavissa haastattelu, jossa toimittaja Maija Elonheimon vieraana on emeritusprofessori Timo Vihavainen, suomalaisen konservatismin Grand Old Man. ”Brysselin koneen” jakson (22.6.2022) nimenä on ”Mitkä ovat Venäjän kehityksen syyt ja seuraukset?” Liikutaan Vihavaisen spesialiteetin alueella, ja saadaankin monipuolinen historiaulotteinen kuva Venäjästä tänä päivänä. Vihavainen tuo esille eri näkökulmia jutustelevaan tyyliin aina edellisestä teemasta johdetusta ajatusvirrasta käsin.
Venäjän tilaa Vihavainen kuvaa polveilevassa keskustelussa yllätyksettömästi
sanalla ”arvaamaton”. Syitä syviä Vihavainen luotasi historiasta. Mutta löytyykö
sieltä vastauksia Venäjän tilaan?
Yllättäen Vihavainen löysi yhtymäkohtia Napoleonin aikaiseen
Puolaan. Sotaretki Moskovaan oli Napoleonin mielestä ”toinen Puolan sota”.
Venäjän, Puolan ja Ukrainan kohtalot kietoutuivat toistensa kohtaloihin. Puolalainen ylpeys,
Ukrainan puolalainen yläluokka, ukrainalainen rasismi, joka kohdistui alempana
rotuna pidettyihin venäläisiin, sekoittuvat toisiinsa. Jälkiä näistä asenteista
on nähtävillä tänäänkin.
Itä-ukrainalaisten kieli- ym. juuret ovat syvällä Venäjällä:
rajankäynti on mahdollistanut monet tulkinnan rajojen oikeellisuudesta. On
ymmärrettävää, että ukrainalaiset suvereenisuutensa ylläpitämiseksi haluavat säilyttää valtionsa kokonaisena. Vihavainen:
olisiko kysyttävä, missä ihmiset haluavat asua. Asian selvittäminen on
periaatteellisesti vaikea, ellei
mahdoton kysymys Ukrainalle.
Aikojen saatossa nykylänsi on ”vieraantunut sodasta”. Se on
vastenmielinen vaihtoehto. Vihamielisyyksien esille pulpahtaminen Euroopassa on
yllättänyt monet. Esimerkiksi Saksa ja Venäjä ovat vuosien varrella kietoutuneet
toistensa rauhanomaisiin suhdeverkostoihin, joita on vaikea muuttaa. Tästä
hyvänä esimerkkinä ovat kaasutoimitukset.
Onko Venäjä enemmän aasialainen vai eurooppalainen maa.
Vihavainen: Venäjä ei ole aasialainen maa, Venäjä ei halua olla Kiinan oppipoika!
Venäläisen ylpeyden yksi puoli tuli esille, kun sosialistinen Neuvostoliitto
1960-luvulta eteenpäin halusi ohittaa lännen ja Yhdysvallat: laadittiin
vuositavoitteisiin sidottu aikataulu. Varsinkin Nikita Hrustsev piti
suuriäänisesti esillä johtavan kapitalistisen maan ohitusta.
Tavoitteiden tosiasiallinen sisältö oli alun perin vaatimaton:
voita, leipää, votkaa kaikille. Mutta tarpeet muuttuivat aikojen kuluessa. Kun perustarpeiden
tuotannossa onnistuttiin oli edistyksellisen lännen asettama tavoite jo loitontunut
horisonttiin. Tavoitetta oli mahdotonta realisoida.
Venäläinen kärsivällinen, kaiken kestävä olotila ja odotus on käsite. Venäläisen
narratiivin mukaan muut (kansakunnat) eivät osaa olla oikeasti ”kärsiviä”.
Venäjän tehtäväksi jää tehdä itsensä ja muut onnellisiksi omalla kärsimyksen täyttämällä
kokemuksellaan! Sodan aikana menetetyistä 27 miljoonasta uhrista ollaan ylpeitä:
kenelläkään ei ole tällaista! Mutta Venäjä uhriutuessaan vapautti sankarillisten
tekojen avulla Itä- ja Länsi-Euroopan natsismin kirouksesta. Jotain perusteita tälle
löytyykin.
Venäjään Vihavainen liittää ihanteellisuuden tavoittelun. Se
liittyy oleellisesti isänmaanrakkauteen: ”koivumetsä”, ”yötön yö”, ”venäläisen maiseman voimaa tuottava alakuloisuus”, kaikki
kuvataan ainutlaatuisina venäläisinä piirteinä. Sitä vasten tarjotaan vastenmielinen
läntinen ”anti-Venäjä”.
Puhuttaessa Putinin ja Lavrovin heikosta uskottavuudesta
kaikkien valheiden keskellä Vihavainen kieltää tapavalehtelemisen mahdollisuuden
ja pitää Ukrainan sodan perusteita tilanteessa keksityiltä. Mutta – toteaa Vihavainen
– muut kansakunnat ovat historiassa tehneet samoin: syy sotaan on usein keksimällä
keksitty. Esimerkkinä Vihavainen mainitsee Kustaa III:n sodan Venäjää vastaan.
EU:n vastine Putinille on Euraasian liitto, joka kuitenkin on
menettänyt merkitystään, kun potentiaaliset tai jo mukana olevat liittolaiset
ovat havainneet Putinin todellisen luonteen. Liittolaistenkin kanssa Vihavainen
torjuu Venäjään liitetyn ”ylivoiman”: ”Venäjää ei pidättele mikään….”. Jos se
joskus on pitänyt paikkansa, niin ei enää. Voimavarat eivät riitä.
Propaganda täyttää ilmatilan. Tilanne on kuitenkin muuttunut,
sanokaamme talvisodan päivistä, jolloin Neuvostoliitto – sodan jälkeen selittäessään
heikkoa menestystä - liitti suomalaisten
puolella taisteluun kaikki mahdolliset ja mahdottomat voimat. Aivan sellaisena
propaganda ei enää mene läpi.
Demokraattisen muutoksen mahdollisuus on olemassa. Parlamentarismin
synty Englannissakin oli pitkän prosessin tulos. Kyllästyttiin tyrannien
määräilyyn. Venäjällä matka on vielä paljon pidempi. Venäjän parlamentilla on
nykyisellään lähinnä kumileimasimen asema.
Rehellisyydestä puhuttaessa oma lukunsa on ”tiedonvälityskulttuuri”,
Venäjällä vallitsee ”keittiötotuus”. Se, mitä puhutaan keittiöpöydän äärellä ei
ole tarkoitettu muille. Jos keittiö ei riitä mennään - luottamuksellisuuden säilyttämiseksi - ”kävelemään
kadulle” mikrofonien ulottumattomiin. Sormituntumalta Vihavainen näkee todellisen
Ukrainan tilanteen seuraavasti: puolet venäläisistä on sotaa vastaan, puolet puolesta
Voiko valtioiden välisen luottamuksen palauttaa? Vihavainen
on skeptinen. Systeemi ei muutu Putinin (Hitlerin) ollessa vallassa: Putinin
pitäisi ”kadota”, muutoin häntä ei saada pysähtymään. Putinin vastainen oppositio on nyt mahdottoman
tehtävän edessä, vai onko? Vihavainen muistuttaa,
että vielä noin viisi vuotta sitten Moskovan kaduilla osoitettiin mieltä
Putinia vastaan. Muisti on siis lyhyt.
Vihavainen heittää selvästi skeptisyyden varjon Venäjän
vastaisten pakotteiden ylle. Hän ottaa esille Finnairin kestämättömän aseman
nykyisessä pakoteympäristössä.
Ranskan suhde Venäjään on mielenkiintoinen, sama koskee
osaltaan Saksaa. Ranskalla on ”suuret luulot” itsestään, onhan se EU:n ainoa
ydinasevalta. Ranska ”pullistelee” ja tosiasiassa EU:n ”pienet hölmöt” jäsenvaltiot
ahdistelevat Venäjää. Käsitän kritiikin niin, että suuret EU-maat suhtautuvat
Ukrainaan avustamisen hiukan ambivalentisti samaan aikaan, kun ”pienet” vannovat samojen suurten valtioiden
nimiin Nato-asiassa ja Ukrainan kysymyksessä.
Vihavainen on EU-kriitikko. Peruste on vanha: EU:lle on
siirtynyt liiaksi kansallista valtaa direktiivien myötä. Sama kritiikki on
havaittavissa suhteessa Natoon: ei olisi ollut syytä menettää malttia ja kiirehtiä
liittymispäätöstä, vaikka omat hyötynsä Natosta onkin. Luotiin uhkakuvia, joiden avulla ajettiin liittoutuminen läpi. Ei
ollut uhkaa, silti pelättiin. Samaa harjoittivat
”suomalaiset nilkit” suomettumisen nimissä takavuosikymmeninä. Siis
suomalaiset. Kansalliskonservatiivina häntä ärsyttää myös ajatus Natoon
liittyvästä muiden puolustamisvelvoitteesta. Yhteenvetona Vihavainen summaa, että
Nato on ”tarpeeton”! Hiukan ironisesti hän toteaa, että se on selvää, että Suomi
on kyllä tärkeä Natolla. Nato-Viro tarvitsee Suomea voimavarana.
Lähestyn Vihavaisen Nato-problematiikkaa liberaalista suunnasta,
mutta päädyn melko lähelle Vihavaisen käsityksiä. Kiire oli Naton kanssa! Perusongelma: Ukrainan
ja Suomen kohtalot liitetään perusteettomasti toisiinsa.
Vielä globaaleista voimavarasiirtymistä. Vihavaisen mielestä
länsi (EU ja USA) ovat heikentyneet ja Aasian isot ja pienet tiikerit ovat
nousussa. Venäjää on Vihavaisen mielestä aliarvioituja ja väheksytty. Sitä ei
kannata määräillä antamalla sille ehtoja. Ylpeys ei salli moista.
Lähestymisessä tarvitaan psykologista otetta.
Mitä tai kenen pitäisi oppia nykyisestä kriisistä? Venäjän - kaikesta - vastaa Vihavainen suoralta kädeltä. Vihavainen
on kuitenkin optimisti: ennen pitkää vihollisuudet unohtuvat. Kaikkia
menneisyyden siltoja ei kannata tuhota, niitä tarvitaan vielä.