Käsittelin talousjärjestelmien paradigman muutosta toisen maailmansodan
jälkeen emeritusprofessori Sakari Heikkisen kolumnin pohjalta 19.6.2022. Nyt tarkastelun
kohteena on valtapolitiikan muutokset viime vuosikymmeninä.
Toisen maailmansodan jälkeen ilmaistu ikuisen rauhan julistus (”ei
koskaan enää sotaa”) on yhtä epärealistinen kuin mikä tahansa lopullisen rauhan
julistus historiassa. Kuinka pitkälle tulevaisuuteen toisen maailmansodan lopuksi
julistettu rauhantila ajallisesti ulottuu? Rauhantila se ei kriittisesti tarkasteltuna ollutkaan, vaan kysymys oli kuuman sodan vaihtumisesta ”kylmäksi”.
Tätä kylmän sodan kautta kesti 1990-luvunvaihteeseen saakka. Se oli
ideologioiden ja ajatusmaailmojen välistä taistelua ”paremmasta” maailmasta ja maailmanjärjestyksestä.
Tämän päivän näkövinkkelistä kylmä sota oli kompromissi avoimen sotatilan ja asevarustelun sävyttämän rauhan välillä.
Sapeleita kalisteltiin mutta avoimeksi maailmanlaajuiseksi sodaksi kylmän sodan
kausi ei yltynyt. Propagandasota riehui sen
sijaan valtoimenaan. Niinpä amerikkalainen kenraali saattoi 1950-luvulla julistaa,
että jos Neuvostoliitto aloittaa sodan ”se tuhoutuu ennen kuin päivä vaihtuu
yöksi”. Vastuuntuntoiset poliittiset päättäjät eivät kuitenkaan päästäneet vastakkainasettelun
kipukohtia leimahtamaan laajamittaisiksi sodiksi. Kuilun reunalla käytiin Kuuban
vuoden 1962 ohjuskriisin yhteydessä.
Maailmanjärjestys betonoitiin rauhansopimuksilla ja julistuksilla
toisen maailmansodan jälkeen. Syntyivät etupiirit: oli suuressa kuvassa Yhdysvallat-johtoinen
läntinen etupiiri ja Neuvostoliitto-johtoinen itäeurooppalainen etupiiri. Näiden
välinen tasapaino luotiin ydinaseilla: puhuttiin ”kauhun tasapainosta”. Keskeiset
toisen maailmansodan taistelutantereet Euroopassa betonoitiin etupiirien keskinäisillä
sopimuksilla. Ne olivat lähes loukkaamattomia. Epäsopivuudet Unkarissa, Itä-Saksassa
ja Tšekkoslovakiassa ratkaistiin etupiirijaon mukaisesti: länsi ei uhmannut
etupiirejä avoimesti, ei myöskään itä.
Periferiassa tilanne oli toisin (arabimaat, Vietnam, Afrikka….).
Taisteluja käytiin etupiirien hankauskohdissa, niiden rajoilla, kuten Kuubassa.
Jaltassa 1945 sementoitu maailmanjärjestys kumottiin 1990-luvun vaihteessa.
Tosin elämme niin lähellä akuutteja tapahtumia, että on vaikeaa sanoa historian
kulun näkökulmasta, mitä oikeastaan on tapahtunut tai tapahtumassa. Venäjä on 30
vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen julistanut itsensä Vladimir Putinin
suulla kylmän sodan häviäjäksi. Itse asiassa häviäjäksi julistautumisen
prosessi kesti lähes koko 2000-luvun näihin aikoihin saakka. Toinen mahdollinen
tulkinta on, että kylmän sodan konflikti
jäi kesken ja sitä voidaan jatkaa toisessa muodossa. Maailma ei joka tapauksessa
kehittynyt monien odottaman konvergenssin,
yhteiskuntajärjestelmien sulautumisen suuntaan. Lopputulos - niin kuin se nyt avautuu - merkitsi toisen osapuolen voittoa
ja toisen tappiota. Lännen imperiumi on kylmässä sodassa voittanut idän
imperiumin. On hirvittävän vaikea sanoa, kuinka laajalti tällainen tappio/voitto
-ajattelu on aidosti omaksuttu . Onko se vain yhden ihmisen (Vladimir Putin) päässä
syntynyt katkeruudesta johtuva vainoharhainen ajatus (kuten Hitlerillä) vai
merkki siitä, että 1900-luvun sodat
eivät vieläkään ole päättyneet. Kolmas
muuttuja tässä kamppailussa ja sotapelissä on Kiina, joka pyrkii raivaamaan itselleen
tilaa lähinnä Yhdysvaltain kustannuksella liittoutuen ainakin tilapäisesti
Venäjän kanssa. Etukäteen heikommaksi itsensä arvioinut osapuoli hakee
liittolaisia sieltä, mistä niitä on saatavissa.
Useimmat länsimaalaiset ihmiset ajattelevat, että meneillään
olevassa tragediassa on paljon
kuviteltua, ihmiset eivät voi olla niin hulluja, että suuri sota oikeasti realisoituisi. Maailmanhistoria
kuitenkin osoittaa, että pysyvä sotatila on keinotekoinen, yhtä keinotekoinen
kuin pysyvä rauhantila. Wienin tanssiva kongressi 1814-1815 (mikä nimi!) loi
pohjan suurin piirtein pisimmälle rauhanajalle, mitä nykyaika tuntee. Muutamin huomionarvoisin
poikkeuksin sitä kesti vuosisadan (1815-1915) eikä sekään aikaväli säästänyt
meitä alueellisilta tai paikallisilta sodilta kaikkialla maailmassa. Suursotaa
ei kuitenkaan syntynyt. Henry Kissingerin muotoilemassa maailmanrauhassa on
kysymys suurvaltojen sopimasta rauhasta (Napoleonin sotien jälkeisessä) vuoden
1815 hengessä tai varhaisemmasta Westfalenin
rauhan (1648) hengestä. Kissingerin ”World Order” muodostuu
kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja 2) vallan
tasapainosta. Putinin moninapaisessa ajattelussa on jotain
kissingeriläistä, joskin olisi arveluttavaa vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä,
sillä Putinista ei voi sanoa, että hän
olisi noudattanut valtiollisen suvereniteetin periaatteita.
Tähän ketjuun Jaltan sopimus liittyy saumattomasti. Kysymys on, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin vanhan maailman
jakamisesta suurvaltojen kesken. Kun tultiin 1990-luvulle ei Jaltasta ollut
paljon mitään jäljellä. Länsi ikään kuin teeskenteli, että mitään jakoa ei ole tapahtunut,
mutta osoitti kaikilla elkeillään että ”me” olemme voittaneet. Tämä ei ole jäänyt Venäjällä tai
Kiinassa vaille huomiota: ne ovat kokeneet olevansa altavastaajina
maailmanhistoriallisessa taistelussa. Niin ne ainakin suuruudenhulluudessaan
kuvittelevat. Useimpien läntisten arvioijien mielestä Venäjällä ei ole enää
suurvallan statusta, muutoin kuin sotilaallisessa mielessä. Kiinan tilanne voi
olla toinen: se on realistisesti matkalla jostakin sitä tyydyttämättömästä
asemasta toiseen parempaan asemaan.
Kaikkiin em. historian rauhoihin liittyy jonkin vanhan (järjestyksen)
”palauttaminen”: paluu menneeseen
suuruuteen, entisiin rajoihin, paluu johonkin vanhaan suurta mullistusta
edeltäneeseen olotilaan jne. Niin saattaa käydä tulevaisuudessakin (vrt. ”Neuvostoliiton
hajoaminen on 1900- luvun suurin geopoliittinen katastrofi”).
Haetaanko siis uutta maailmanjärjestystä vanhasta jo mielikuvissa
kuopatusta maailmasta vai ymmärretäänkö maailman muuttuminen joksikin aivan muuksi
kuin Westfalenin, Wienin ja Jaltan päätösten World Orderiksi. Lännessä on
kuviteltu, että uusi uljas digitaalinen maailma on irtautunut menneestä suurvaltojen
valtataistelujen maailmasta. Ja toden totta, sen todisteena voitaneen pitää, että maailmassa oleva uudentyyppinen
innovaatioihin perustuva hajautunut tiedon valta on jakautunut tasaisemmin kuin koskaan
aiemmin (Japani, Etelä-Korea, Taiwan….. varauksin Intia ja monet muut uudet
talouden tiikerit).
Nyt siis tuntuu siltä, että Putinin World Order alkaa yhä enemmän
muistuttaa vanhaa valtapoliittista etupiirijakoa, jossa suurvallat jakavat
maailman keskenään. Ei vaikuta erityisen lohdulliselta maailmankuvalta. Samalla
Putin myöntää käytännössä häviönsä taistelussa uudenlaisesta tiedon valtaan
perustuvasta maailmanjärjestyksestä. Onko siis palattava vanhaan
suurvaltablokkien määrittämään pakotettuun maailmankuvaan?
Onko vanhalla Putinin degeneroituneeksi leimaamalla Euroopalla
jakoa tulevissa ”rauhoissa”? Puuhataanko Moskovassa pohjaa ikivanhoihin perinteisiin
nojaavalle ”Moskovan rauhalle”?
Maailma huutaa: valitse puolesi tai olet tuomittu moraalittomuuteen.
Käsitteet liittoutumattomuus ja varsinkin puolueettomuus ovat suorastaan arveluttavia…..
::::::::::::::::::::::::::::::::
Myöskään läntinen liberaalidemokratia ei ole saanut osakseen yksituumaista
tunnustusta. Länttä repivät monet ristiriidat ja eripura. Esimerkiksi voisi
ottaa johtavan läntisen suurvallan, Yhdysvallat. Polarisoitunut amerikkalainen
yhteiskunta ei voi toimia uskottavana mallina muille. On kammottavaa huomioida tuoreen
mielipidekyselyn tulos, jossa 52 prosenttia republikaaneista (42 prosenttia demokraateista)
uskoo, että heidän elinaikanaan
Yhdysvalloissa käynnistyy sisällissota. Vaikka näin ei kävisikään, on tulos polarisaatiokehityksen uusi lakipiste.
Vai onko kysymys vielä syvemmästä yhteiskuntarakenteen pirstoutumisesta? Yli
puolet amerikkalaisista näkee maan tulevaisuudenkuvan synkkänä.
Kysymys ei ole vähemmästä kuin liberaalin demokratian ja yleensä
demokratian kohtalosta. Näinä aikoina Yhdysvalloilla ei pitäisi olla varaa
leikitellä maan tulevaisuudella. Äärioikeisto on jo saanut otteen Yhdysvaltojen
(korkeimman) oikeuden vallankäytöstä.
Vanha kunnon Hillary Clinton tuomitsee äärioikeiston ”satumaailman”,
jossa erilaisilla uskomuksilla on vallitseva asema. Lausunnosta huokuu aito
huoli amerikkalaisen demokratian kohtalosta. Muutos vääjäämättömän huonosta
kehityksestä paremmaksi pitäisi saada aikaan vaaleilla, mutta nyt näyttää siltä,
että äänestämistä vaikeutetaan oikeiston taholta. Polarisaation toinen osapuoli äärivasemmisto
aiheuttaa sekin vastakkainasettelua ”moderneilla” äärimielipiteillään.
:::::::::::::::::::::::::::
Johdon asema on kaikissa johtavissa suurvalloissa perustaltaan
vahva. Bidenin, Xin ja Putinin asema on kiveen hakattu. Mutta säröjäkin on
havaittavissa. Xin asema on vankin ainakin lyhyellä aikavälillä. Putin on
edelleen vahvoilla, vaikka läntinen
propaganda vyöryttää/vuodattaa päinvastaista viestiä. Vetoa Putinin vallassa säilymisen
puolesta en kuitenkaan lähtisi lyömään. Yhdysvalloissa on ensisijaisesti
kysymys yhteiskunnan jakautumisesta, joka heijastuu presidentin toimiin monin tavoin.
Kysymys ei ole välttämättä Bidenista, vaan demokratian kriisistä, joka heijastuu presidentin
toimintakykyyn.
Hulluuden laajamittainen puhkeaminen näissä oloissa on täysin mahdollinen tulevaisuudenkuva. Ja raunioilla
vannotaan ikuisen rauhan nimiin….
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti