Matti Kurjensaari julkaisi esseekokoelmansa ”Taistelu
huomispäivästä” vuonna 1948, jossa on yhtenä lukuna samanniminen essee. Kirjan
toinen painos julkaistiin vuonna 1967 ja siihen on lisätty kirjan päättävä
essee ”Kaksikymmentä vuotta myöhemmin”. Jos peilaan Kurjensaaren ajatuksia
vuoden 1948 näkymistä vuoden 1967 näkymiin ja edelleen omasta toimestani 2010-
ja 2020-lukuun, niin mitä näen? Näenkö jonkin punaisen langan - jatkumon - vai
vaikuttaako historia sekasortoiselta poljennolta kohti uusia arvaamattomuuksia?
Kurjensaari ehkä ensimmäisenä otti käyttöön käsitteet
ensimmäinen tasavalta (1918-1944) ja toinen tasavalta, ”sodan jälkeinen
tasavalta”. Viime mainitulle voidaan haluttaessa määrittää päätepisteeksi
liittymisvaihe Euroopan unioniin (1995). Voimme siis leikitellä ajatuksella,
että elämme nyt kolmannen tasavallan aikaa (vuodesta 1995 eteenpäin), vaikka
meillä nämä tasavallat eivät ole niin kategorisesti määriteltyjä kuin
esimerkiksi Ranskassa. Kolmannelle tasavallalle on ominaista peruuttamattomalta
tuntuva sitoutuminen Eurooppaan euroineen. Suomen valtio on samalla luovuttanut
osan päätäntävallastaan Brysseliin.
Kurjensaari toteaa (1948), että ”Saksan tappioiden
raunioihin hautautui suunnaton määrä julkisia ja salaisia toiveita….määräävässä
asemassa olleiden kansalaispiirien itsetunto sai kovan kolauksen ja niiden
sieluun jäi syviä purkautumattomia kerroksia”. Ehkä tämä eliitiksi mielletty
joukko (tai heitä seuranneet eliitin jälkeläiset) saivat hyvityksen Euroopan
unionista. Mutta aivan varmasti osa tavallisesta kansasta tuntee vuorostaan
kärsineensä tappion Euroopan Unionin myötä. Se ei ole ollut tavalliselle
kansalaiselle – eikä ainakaan köyhälle kansanosalle – mikään vapauden soihtu.
Muutokset viimeisen sadan vuoden ajanjaksolla ovat
olleet suuria. Kuitenkin muutosten keskellä Kurjensaari kaataa öljyä laineille
todeten, että mitä enemmän aikaa kuluu sitä pienemmiltä muutokset vaikuttavat:
yhteiskunnan rakenne on olennaisesti säilynyt entisellään itsenäistymisestä
lähtien. Ulkoa tai sisältä tulleet järistykset ovat ravisuttaneet rakenteitamme
jopa dramaattisesti (suurlakko, sisällissota, Mäntsälän kapina, toinen
maailmansota…..), mutta eivät ole sorruttaneet aikaansaatua demokraattista
pohjaa. Suomalainen hidas sitkeys on palkittu maailman eheimmällä yhteiskunnalla
(kts. blogikirjoitukseni ”Säännöt luovat vapautta” 25.7.2014).
Henkisesti kokemusmaailmamme on opettanut, että
”suuret määräävät lopultakin maailmassa tahdin”, toteaa Kurjensaari ja jatkaa:
”fatalismi eli kohtalousko on pienten kansojen …. ominaisuus”. Hänen
johtopäätöksensä on, että pieni kansa vapautuu fatalismista vain sivistyksen
avulla. Allekirjoitan mieluusti tämän. Me emme itsekkään ehkä tajua, miten
merkittävä itseluottamuksen kasvu meissä on tapahtunut. Jo Väinö Linna
poisopetti tavallisen kansan alistuneisuudesta ja ajatuksesta, että ”köyhiä
oomme ja köyhiks jäämme”. Tämä ajatus täydellistyi oikeastaan vasta laman
jälkeen 2000-luvun vaihteen molemmin puolin. Nokian nousu Euroopan johtavaksi
brändiksi (ja parhaimmillaan maailman viidenneksi arvokkaimmaksi brändiksi) oli
suomalaisille nostattava kokemus… ja kyllä taloudellisesta ja inhimillisestä romahduksesta
(lama) toipuminenkin, jos mikä, kertoo elpymiskyvystä. Siellä jossakin
kokemusmaailman pintavaahdoissa ovat jääkiekon riemuhetket….
Hyvin voimakkaasti toisen tasavallan opinhaluiseen,
uteliaaseen alkuun liittyy Kurjensaaren kommentti: ”Nyt pidetään luonnollisena,
että jokaisella on periaatteessa vapaus, oikeus niin korkeaan sivistykseen kuin
hän pystyy omaksumaan”. Sitten hän toteaa asian toisen puolen: ”Rikkaan Miehen
gloria on jatkuvasti himmenemässä. Hänen vapautensa rajoittaminen merkitsee
enemmistön vapauksien lisääntymistä”.
Viime mainittu näytti toteutuvan 1940-luvun
jälkipuoliskolta lähtien, mutta kyllä eliitti on toisaalta pystynyt pitämään
puolensa 1960-luvun radikalismin päivinäkin. Toki Kurjensaari on oikeassa,
siinä että tuloerot ovat tasaantuneet toisen tasavallan aikana verrattuna
ensimmäiseen.
Viitatessaan siihen, että ennen riitti katekismus, hän osoittaa, että napanuora on katkennut
ensimmäiseen tasavaltaan ja vielä vanhempiin aikoihin. Opillisen sivistyksen
läpimurto tapahtui ensimmäisen tasavallan aikana, mutta saavutti suunnattoman
menestyksen oppikoulun läpilyönnin aikoihin 1960-luvun vaihteen molemmin puolin
ja eteni aivan loogisesti ryntäyksenä yliopistoihin 1960-luvun lopulla. Tätä reittiä
tämänkin kirjoittaja eteni, joten vahvistan historian polun. Kysymys ei ollut pelkästään suurten
ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan
massojen sivistymisen vastaan.
Muutoksen airuena oli monessakin mielessä sota!
Esimerkiksi suuria ikäluokkia ei olisi ollut ilman sotaa.
Demokratisoiko sota Suomen? Kurjensaari:
”Paradoksaalista kyllä vasta sodassa koetun tappion kautta demokratia ja
länsimainen ajatus perivät voiton Suomessa.” Työväki lunasti
kunniakansalaisuuden sodassa. Sodan jälkeen työväenluokka nousi
ensiluokkaiseksi tekijäksi, se määräsi tahdin. SKDL:stä tuli merkittävä
poliittinen mahti.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Kurjensaari kertoo episodin 1930-luvun puolivälistä.
Istutaan kahvipöydässä. Keskiluokkainen nuori rouva tuo esille toivomuksensa,
että hänen poikansa saisivat kaatua sodassa isänmaan puolesta. Muut pöydässä
olijat hämmentyvät niin, että protestoivat vasta jälkikäteen – keskenään -
moista patrioottista hurmiota. Ehkä tämä oli kuitenkin oireellista: Suomi
koettiin lännen etuvartioksi. Tuon nuoren rouvan tahtotilaa kuvasivat sen ajan
sanomalehdet ilmaisulla ”uhrivalmius”. Neuvostoliiton nousu suurvallaksi oli
kova pala niille ihmisille, jotka ratsastivat isänmaallisuuden aallonharjalla.
Yhtä kaikki oltiin valmiita taisteluun talvisodan kynnyksellä, vaikka mitään
sapelinkalistelua ei ilmennytkään kuin pienessä osassa kansaa.
Kun lukee nykyisessä kolmannen tasavallan Suomessa
netin mielipidesivuja, tuntuu joskus, että halutaan jälleen lännen etuvartioksi.
Se ei siis riitä, että ollaan henkisesti osa länttä ja talouden kautta yhtä
lailla länteen sidoksissa. Halutaan jotain muuta. Asiaa ei toki ilmaista nuoren
rouvan käsitemaailmalla, mutta ryssäviha Ukrainan tapahtumien takia on jälleen
nostamassa päätään. Mutta minkäs mahdat?
Sille löytyy harvinaisen painava syy Putinin ja Venäjän törkeästä käytöksestä
. Valtiojohto yrittää toki ohjata kielenkäytön sivistyneeseen debattiin
älyttömän vihan sijaan.
:::::::::::::::::::::::::
Kolmannen tasavallan hyvinvointiyhteiskunnalle luotiin
perusta ensimmäisessä ja toisessa tasavallassa. Haasteita on alkanut kerääntyä
parempina aikoina luoduille rakenteille. Olemmeko ajautuneet kiipeliin? Monet
ovat hyvin pessimistisiä tulevaisuuden suhteen.
Meillä on isoja haasteita. Jos - Kurjensaaren mukaan -
sota loi perustan demokratiallemme, onko se nyt ohenemassa vai hapertumassa?
Kurjensaaren aikaisesta kansallisvaltioiden maailmasta on hypätty keskelle
globalisaatiota. Länsimaissa ollaan demokratian kriisiytymisen kynnyksellä.
Useissa maissa äärioikeisto on nostanut päätään. Globalisoituvassa maailmassa
tarvitaan demokratian sopeuttamista uuteen maailmaan. Sopeutumisprojekti on
epävarma ja pahasti kesken.
Olemme luottaneet elinkeinoissamme yksityisen sektorin
voimaan. Nokia saattoi kuitenkin luoda väärän kuvan pärjäämisestämme.
Tarvitsemme menestyviä pk-yrityksiä, mutta tarvitsemme myös yhä ”isoa
valtiota”, vaikka jotkut päinvastaista väittävätkin. Jatkuvasti tulee esille
toimialoja, joissa valtion puuttuminen ja panokset ovat välttämättömiä. On
havaittavissa samantyyppisiä pyrkimyksiä kuin sodan jälkeen eli valtion
haluttaisiin aktiivisemmin panostavan eri toimialojen kehittämiseen. Samaan
aikaan monet toppuuttelevat valtion roolin kasvattamista.
Suomi on lännen ja idän välissä - pysyvästi. Jotkut
haluaisivat unohtaa idän kokonaan. Tarvitaan geopoliittista näkemystä,
turvallisuusstrategista ajattelua ja reaalipoliittista arviota maailman
tapahtumista, jotta voidaan liikkua siinä maailmassa, joka todella tapahtuu ympärillämme. Olemme kulkeneet
läpi 60-lukulaisen optimismin, lama-ajat (1991-1993), 14 lihavan vuoden
(1994-2007) korkeasuhdanteen, finanssikriisin aiheuttaman talouskasvun anemian ja päätyneet taloussuhteiden tiivistymisen
kautta yhä tiukemmin länteen. Juuri nyt lopputulema näyttää loogiselta.
Voisiko ajatella, että kolmas tasavalta päättyy siihen vuoteen, jolloin liitytään Natoon? Voiko neljännen
tasavallan tunnusmerkkinä pitää juuri sotilaallista liittoutumista, joka erottaa
sen kolmannesta tasavallasta. Samaan aikaan tapahtuu puolustuspoliittista tiivistymistä
EU:n puitteissa. Onko tapahtuneen kulmakivenä lännen etuvartiona toimiminen, josta
Kurjensaari aikanaan varoitti? ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa
aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina
alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona
Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”. Tänä päivänä
joudumme asettamaan Kurjensaaren haasteen itsellemme.
On ilmeistä, että
suurelle enemmistölle kaupalliset suhteet ja yhteinen valuutta eivät enää riitä
länteen liittymisen takeiksi, tarvitaan liittyminen sotilasliittoon. Mutta
oliko mietintäaika sittenkin liian lyhyt? Tapahtuiko ilmapiirisiirtymä kiireen
tunnussa, jonka loi Ukrainan sota? Ukraina käynnisti sokkihoidon, jonka
maailmanpoliittinen merkitys ratkeaa vasta pitkän ajan kuluttua. Monille Natoon liittyminen merkitsee
siirtymistä neljänteen tasavaltaan ikään kuin lopullisena ”aidon” lännettymisen
tunnusmerkkinä: vihdoinkin olemme ”vapaita”. Epäilyksen siemen jää: ensin
eliitti näytti suuntaa, sitten kansalaisten suuri enemmistö nappasi aloitteen käsiinsä –
ja yhtäkkiä lähes kaikki liittoutumisen vastustus mureni. Kuulun niihin, joiden
mielestä Suomen ei tarvitse kuulua Natoon voidakseen todistaa olevansa osa
läntisen arvoyhteisön parhaita puolia.
Tärkeät idänsuhteet ovat muodostamassa olettamani kolmannen
ja neljännen tasavallan leikkauskohdan. Olemmeko todella siirtyneet neutraaleista
ja myötäsukaisista idänsuhteista taantuviin tai suorastaan vihamielisiin naapuruussuhteisiin?
Monet näkevät idänsuhteet menneen tulevaisuuden näkymänä. Nyt näyttää siltä, että olemme neljännen tasavallan
myötä siirtymässä aikaan, jossa idän ja lännen välille on muotoutumassa
henkinen ja fyysinenkin muuri. Ilmassa leijuu diktaatti: on valittava puolensa.
Olemmeko siirtymässä johnfosterdullesilaiseen ”puolueettomuus on moraalitonta” -aikakauteen?
On kuitenkin aivan aiheellista kysyä, ovatko
Venäjä-suhteiden muutokset riittävä peruste ”vaihtaa tasavaltaa”. Luulenpa useimpien
olevan sitä mieltä, etteivät ole. Sen
sijaan neljäs tasavalta on apukäsite, jolla voi luonnehtia tulevaisuuden näkymää ja
haasteita.
Tätä kirjoitettaessa, liittoutumaan pyrkivänä valtiona, olemme saaneet maistaa - Turkin valtion välittämänä
- liittoutumisen ”stressitestin”, kuten joku
yleisöpalstalla sanoi. Tähän saakka mediassa on korostettu voittopuolisesti liittoutumisen myönteisiä puolia. Jatkossa liittoutumisen
hankauskohdat ja suorastaan eripuraisuus ovat osa ”liittoutumispakettia”. Olemme pysyvästi liittoutuneet myös liittoutumisesta
aiheutuvien ongelmien kanssa. Onko Turkista johtuva meneillään oleva ”tuumaustauko”
hyvästä? Tekeekö Turkki meille tahattoman palveluksen?
Kaikki tämä tapahtuu ilmapiirissä, jossa ilmassa
leijuu selittämätön sotaisan tuntuinen henki vähän ensimmäisen maailmansodan
aaton tapaan. Olemmeko siirtymässä aikaan, jolloin yhtäkkiä vakio ei ole enää geopolitiikka
tai maantieteellinen asemamme (jossa toimii ”maantieteelle emme mahda mitään”) vaan
yksipuolinen ideologinen yhteenkuuluvuus länteen?
Kurjensaaren ”huomispäivä” on nyt mennyttä
tulevaisuutta. Kirjoitukseni myötä olen pyrkinyt tulemaan Kurjensaarta vastaan.
Vastaantuloon tarvitaan tästä päivästä johdettua historiaperspektiiviä.
Leikkauspisteessä on perustellusti Kurjensaaren sotakuvaus ”Myrskyä niitetään”
ensimmäisen ja toisen tasavallan saumakohdassa. Tässä esseessään hän kuvaa
taitavasti ja muistettavasti sekä itse sotaa että hävitettyä sodan maisemaa
Kannaksella.
Ehkä viimeksi mainittu asia saa unohtamaan
pikkutakaiskut (taantumat ym.) paremman elintason tavoittelussamme. Ei voi olla
tärkeämpää tavoitetta kuin sodan ja hävityksen välttäminen riippumatta, miten tasavallat luokitellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti