Suomi – sotilaallisesti liittoutunut maa

 

Suhteeni sotilaalliseen liittoutumattomuuteen tai liittoutuneisuuteen käy ilmi blogikirjoituksistani. Olen pitänyt liittoutumattomuutta parempana ratkaisuna kuin liittoutumista. Liittoutumisprosessi etenee kovaa vauhtia eduskunnan äänestyspäätökseen 188-8 siivittämänä. Vain Turkin vastarinta toimii esteenä hakemuksen hyväksymiselle.

Kansakunnan suuri enemmistö on halunnut osoittaa yksimielisyyttä siirtymällä kollektiivisesti ja osin aiempien kantojen vastaisesti liittoutumisen kannalle. Tämä on toisaalta hämmentävä muutos, mutta samalla ”korkeampana ajatuksena” yhteiseksi koetun tahtotilan korostamista.

Mitä on liittoutuminen? Sen tulkinta tuottaa melkoista päänvaivaa. Otan esimerkiksi YYA-sopimuksen,  jota on tulkittu äärestä ääreen. Wikipedia määrittää YYA-sopimuksen suurin piirtein niin kuin minäkin:  ”YYA-sopimus toisaalta korosti Suomen itsenäisyyttä, (ja) asetti ennakkoehtoja Neuvostoliiton mahdolliselle avulle puolustautumisessa, mistä seurasi se, että YYA-sopimuksesta esitettiin erilaisia tulkintoja”. Ja Wikipedia mainitsee edelleen, että ”(esimerkiksi) Yhdysvaltain  julkinen asenne … oli poliittisesti korrekti, koska Suomi pidättäytyi kylmän sodan aikana ottamasta kantaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisiin vastakkainasetteluihin”. Suomi on useimmiten kylmän sodan aikana luokiteltu puolueettomien maiden viitekehykseen, koska se itse halusi niin. Myös lukuisissa Suomen ja Neuvostoliiton kommunikeoissa tuodaan esille YYA-sopimuksen yhteydessä Suomen puolueettomuusasema tai pyrkimys puolueettomuuteen. Tämä ajatus juontaa juurensa Paasikiven diktaatista YYA-sopimusneuvottelujen aikaan, jolloin hän halusi betonoida Suomen riittävän riippumattomuuden.

Toisenkinlaisia näkemyksiä on. Janne Saarikivi kirjoittaa 5.6.2022 Helsingin Sanomien esseessään ”Liittoutumattomuus on rakas ajatus, mutta vilkaistaanpa välillä historiaan” seuraavasti: ”Liittosuhteessa Neuvostoliiton kanssa (YYA-sopimus) jouduimme sietämään nootteja  ja presidentin oli nautittava Moskovan luottamusta. Toisaalta edut olivat paremmat kuin Varsovan liiton mailla. Suomessa ei ollut venäläisiä joukkoja ja kauppa kukoisti. Vaalejakin sai pitää, kunhan ne eivät liikaa vaikuttaneet politiikkaan”. Näin yliolkaisesti   ja ylenkatsoen kirjoittaa mies, joka ei vaikuta kovin kiinnostuneelta erittelemään liittoutumisen tai liittoumattomuuden eroja spesifimmin. Samainen YYA-sopimus oli myös liikkumatilan mahdollistaja, jonka Saarikivi tendenssimäisen pääteesinsä ohessa vaivoin myöntää. Suomen asemaa ei voi edes verrata itäblokin valtioiden asemaan suhteessa Neuvostoliitoon.  

Saarikivi tekstillään haluaa osoittaa, että Suomi on historiansa aikana lähes aina ollut liittoutunut jonkun tahon kanssa eikä sen takia kannata ihmetellä, että Suomen liittymisessä Natoon olisi jotain erityistä ja historian logiikasta poikkeavaa.

Jotkut,  jotka haluavat nähdä, että Suomi ei ollut kylmän sodan aikana puolueeton (ja sotilaallisesti liittotumaton) luokittelevat Suomen surutta liittoutuneisiin valtioihin, mitä itse en tee, en ainakaan ilman suuria varauksia. Itse näkisin suurimman osan koko 1900-luvun historiasta osoittavan Suomen tendenssimäistä pyrkimystä sotilaalliseen liittoutumattomuuteen harvoja  jaksoja lukuun ottamatta. Korostaisin saavutettuja etuja noudatetun politiikan seurauksena:  selviytyminen sitoutumattomuuspyrintöjen avulla oli vaikuttava saavutus.

::::::::::::::::::::::::::::

Entä mihin menemme,  kun menemme Natoon?

Ikuisista pohjoismaisista kilpakumppaneista Suomi oli valmiimpi Natoon ja Ruotsi peesasi. Näin kuittaantui se karheus,  joka maiden välille jäi EU:hun liittymisestä. Ruotsi ei kertonut aikomuksistaan. Ruotsi pysyi toisaalta aiemmin pois Natosta, joka helpotti Suomen asemaa. Toki aiemmiltakin historian vaiheilta on jäänyt hampaankoloon asioita. Näin tapahtui talvisodan alla, kun suomalaiset avustuskysymyksissä luottivat sellaisiin ruotsalaislähteisiin, joilla ei ollut riittävää päätäntävaltaa.

On sanottu, että suomalaisten Nato-kanta kääntyi päivässä venäläisten hyökätessä Ukrainan kimppuun 24.2.2022. Se pitäneekin likipitäen paikkansa. Valveutuneimmat heräsivät todellisuuteen jo 17.12. 2021 Vladimir Putinin tunnetun etupiirien laajennusta koskevan ja Naton laajenemista Venäjän rajoille koskevan puheen seurauksena.

Naton suojiin Suomi yleisen käsityksen mukaan haluaa ensi sijassa turvatakuiden takia. Mutta toimivatko takuut,  jos syttyy yleiseurooppalainen sota? On todennäköistä, että jokainen pyrkii keskittymään oman turvallisuutensa takaamiseen. Olen myös muistuttanut Naton viidennen artiklan väljyydestä koskien tuen määrää ja laatua. Luotettavimpana tukipilarina useimmat pitänevät Suomen omaa vahvaa puolustusta, mikä sinänsä ei ole ristiriidassa Nato-tuen kanssa. Suomen ei tarvitse hyväksyä ydinaseiden tai tukikohtien sijoittamista alueelleen,  eikä niin pitäisi tehdä. Uusi Nato-joukkojen komentaja Euroopassa C.G.Gavolin on todennut, että sotaharjoituksissa noudatetaan suurta läpinäkyvyyttä ja vältetään toimintaa,  jolla ärsytetään vastapuolta. Vastuuntuntoista puhetta!

On täysin uskottavaa, että jos Venäjä ei olisi helmikuussa hyökännyt Ukrainaan, olisi liittoutumattomuuden kannatus säilynyt korkealla tasolla eikä nykyistä hakemusvaihetta olisi käynnistetty ainakaan tässä vaiheessa. Ukrainan ja Suomen vertaamisessa olisi pitänyt olla hyvin varovainen. Ukrainan geopoliittinen asema riskinä Venäjälle on paljon suurempi kuin Suomen asema. Monet tekivät meillä uhkakuvavertailun kuitenkin Ukrainan ja Suomen välillä, mitä rinnastusta on vaikea perustella.

Natoon liittymistä on perusteltu sillä,  että Suomi pääsee mukaan sille kuuluvaan arvoyhteisöön. Tosiasiassa arvot vaihtelevat jäsenvaltioiden välillä autoritäärisestä liberaaliin demokratiaan eikä Suomi tarvitse uskottavan länsiorientaation tueksi Natoa. Suomi on ollut oikeasti länsimaa kymmeniä vuosia. Suomi voi Ruotsin tavoin pyrkiä luomaan edellytyksiä demokraattisemmille hallitsemisen muodoille Naton sisällä. Natoa halutaan siis muuttaa arvoiltaan liberaalimpaan suuntaan. Turkin esimerkki osoittaa, että työkenttää piisaa. Nato on pahimmillaan yhtä eripurainen kuin EU.

Ruotsi ja Suomi voivat miedontaa Baltian maiden aggressiivisuutta varsinkin huomioiden Skandinavian maiden puolustusvastuut Baltiassa. Sen sijaan rauhanturvaoperaatioista ei ehkä tarvitse nykyiseen nähden tinkiä. Sitä osoittaa Nato-maa Norjan laaja  osallistuminen rauhanturvatyöhön.

Varsinkin baltit ovat tukeutuneet Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyteen vedoten suomalaisten kykyyn puolustaa myös Viron aluetta  varsinkin ilmavoimien avulla. Mihinkä Suomen puolustuskykyä venytetäänkään! Uhrautuuko luokan kiltein oppilas puolustamaan myös muita resurssinsa ylärajoilla. Naton sisäisessä työnjaossa näin voi käydä. Suomi kuitenkin ensisijassa ajattelee saavansa Naton kautta vahvistusta huoltovarmuuteensa. Suomea on  monesti aiheellisesti  verrattu saareen. On myös spekuloitu, minkä hyödyn Suomi saa Naton ”luotolla” tänne sijoittavien suuryritysten panostuksista. Naton myötä maariski pienenee?

Ruotsissa demarien kannatus on Nato-haun myötä kiivennyt 33-34 prosenttiin, korkeammalle kuin pitkiin aikoihin. Onko niin, että kansankoti Ruotsi haluaa Natoon varman päälle demarien suojissa? Vanha turvallisuushakuinen Ruotsi!

Suomen Nato-hakemus mitä ilmeisimmin yllätti Venäjän. Putin, Lavrov ja kumppanit ovat todenneet,  että Suomea ei olisi ”puolueettomana” uhannut mikään, ja että Natoon liittyminen on virhe. Tässä on kysymys uskottavuudesta, jota Putinilla ja Lavrovilla ei ole enää. Tosiasiaksi jää, että Venäjän hyökkäys suvereenin valtion kimppuun oli koko tapahtumaketjun syy.

Kun Ukrainan sota on nyt ollut käynnissä hyvän toista sataa päivää, ovat jälkiviisaat jo vauhdissa: olisi pitänyt reagoida aiemmin uhkaaviin merkkeihin (Krim, Itä-Ukraina) tms. Itse en lähde näiden viisastelijoiden matkaan.