Liberaalin suvaitsevaisuuden loppu?

Meillä kuusikymmentälukulaisilla oli hiukan yksinkertaistaen sellainen käsitys, että yhteiskunnallinen kehitys länsimaissa jatkuu moniarvoisuutta jatkuvasti lisäävään suuntaan. Totta kai maailma oli täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vastukset oli tehty voitettaviksi. Kehitysoptimismi oli vallitsevana. Pidimme itsestään selvinä asioita, jotka eivät sitä olleet.

Emme esimerkiksi kiinnittäneet tarpeeksi huomiota Suomessa ns. vennamolaisuuden nousuun yhdeltä osin edistysajattelun kritiikkinä. Liberaali kehitys ja edistys sen ajan populistien kritiikin näkökulmasta  pitivät sisällään arveluttavia voimia, jotka uhkasivat pientä ihmistä. Populistit löivät eliittiin vastenmielisyyden leiman: eliitti oli ylemmyydentuntoista ja vierasta kansan syvien rivien näkökulmasta. ”Seteliselkärankaiset” oli yksi peitenimi kansakunnan elitistisille harhaanjohtajille. Kritiikki oli aiheellista tai aiheetonta,  mutta monille tunne oli aito.

Vennamolaiset edustivat liberaalien näkökulmasta konservatiivista vastarannankiiskiajattelua, joka piti tuomita. Tänä päivänä ajattelen aavistuksen verran toisella tavalla. Peruskantaa muuttamatta näkisin niin,  että vennamolaisten kritiikissä oli perää. Kansakunnan eturintama meni eteenpäin unohtaen kansan syvien rivien ahdistuksen,  kun elämäntapa ja elinkeinot olivat suuressa myllerryksessä. Presidentti Kekkonen edusti yhtä vastustettavaa voimaa vallantäyteydessään ja Neuvostoliitolle nöyrine ulkopoliittisine linjoineen. Vennamolaisten mielestä nöyristely oli  oikea sana kuvaamaan eliitin – liberaalisti ajattelevien – suhtautumista, oli kysymys ulkopolitiikasta tai rahavallan asemasta.

On suuri houkutus ajatella, että nyt 2000-luvulla elämme uudelleen noita samantyyppisiä aikoja: jälleen edistys liberaaleine oikeassa olemisineen edustaa ylemmyydentuntoista vallitsevaa suuntaa, joka kuulostaa perussuomalaisen oikeistopopulistin näkökulmasta omahyväiseltä ajattelulta. Neuvostoliiton paikan on ottanut EU byrokratioineen ja resursseja apposen auki ahnehtivine kitoineen. ”Rysseli” vie viime kädessä – näin väitetään - tärkeimmän eli itsenäisyyden.

Kuusikymmentäluvulla edistys ja liberaalidemokratia olivat yhtä. Vasemmistoliberaalit toimivat liberaalin demokratian lipunkantajina, samoin vapaamieliset, edistykselliset  porvarit. Kulttuurimarxilaisuus on nimitys,  jonka juuret johtavat kuusikymmentäluvulle. Tässä välillä on vain tapahtunut sukupolvenvaihdos, mutta populistisen oikeiston asenne ei ole muuttunut: vasemmistolaisuus  on jotain kavahdettavaa aivan, kuten se oli vennamolaisille 50 vuotta sitten. Köyhä kansa ei tarvinnut sosialismia, vennamolaisuus riitti.

Nyt jo hiukan epämuodikas ”kulttuurimarxilaisuus” (vasemmistolaisuuteen taipuvaiset kulttuuripiirit tai ainakin sellaisiksi leimatut) käsitteenä merkitsee suvaitsemattomuutta arkkikonservatiiveille ja populisteille. On käynyt niin, että perussuomalaisten leimakirveiden heittely on leimannut  populistiset konservatiivit – siis  heidät itsensä - suvaitsemattomiksi.

Tietenkin on nähtävä myös asian toinen puoli eli liberaalien harjoittama populistien leimaaminen pelkästään monimutkaisten asioiden  yksinkertaistajiksi.

Miten henkilökohtaisesti näen nämä kaksi ääripäätä?  Mielestäni oikeistopopulisteille on ominaista räikeä vastustajan syyllistäminen täysin liioitelluilla ilmauksilla. Tärkeää on,  että leimakirves heiluu. Suvaitsevaisina itseään pitävät liberaalit sortuvat taas suvaitsemattomuuteen määrittäessään  liian jyrkästi oikeassa olemisen rajat ja sulkiessaan  toisinajattelevat oikeistokonservatiivit ulos käytävästä vuoropuhelusta. Kiistaa aiheuttavat mm. EU-liittovaltiokehitys, monikulttuurisuus, maahanmuutto, feminismi, homoseksuaalisuus, ilmastopolitiikka, ympäristöaktivismi……

Muualla maailmassa edellä käsitellyt asiat ovat saaneet aikaan väkivaltaisia mielenosoituksia, joilta meillä on säästytty. Maailmalla etniset ristiriidat ovat saaneet hallitsevan aseman konfliktien ytimessä.

::::::::::::::::::::::::::::::::.

Edustuksellinen demokratia hyväksytään oikeistopopulistienkin keskuudessa, mutta ei sittenkään ilman varauksia. Yritän seuraavassa eritellä populistien ja edustuksellisen demokratian suhdetta.

Populistien harjoittaman kritiikin tai suoranaisen vastustuksen kohde – silloin kun puhutaan edustuksellisesta demokratiasta – on epäluottamus ”edustuksellisuuden toimivuutta kohtaan”. Populistien mukaan unohdettu kansa ei saa omaa edunvalvontaansa hyväksytyksi liberaalin demokratian mallissa. Käsitetään niin, että liberaali demokratia suosii valtaapitäviä ”vanhoja voimia”. Tämä viittaa siihen, että suoran demokratian vaikuttamisen keinoja ei populistien mielestä ole riittävästi käytössä. Maanhiljaiset eivät kuitenkaan alistu,  vaan ovat ärhäköityneet taistelemaan  asemansa puolesta järjestelmän sisällä.

Toisaalta liberaali demokratia  - vanhassa merkityksessään – luo jo perusluonteeltaan sellaisen poliittisen ympäristön, joka sallii – itseensä kohdistuvana (!) - populistisen protestin esilletuonnin. Liberaaliin demokratiaan on suorastaan sisäänrakennettuna arvostelun salliminen, kun taas populistien monissa maissa suosimissa autoritaarisissa järjestelmissä kritiikki saatetaan hyvin tylysti torjua tai peräti kieltää.

 Tämäkin ajattelutapa vaikuttaa tänä päivänä kaavamaiselta ja vanhanaikaiselta, niinpä viimeisin vaihe tässä taistelussa populistien ja liberaalien välillä on käyty sanojen ja ilmaisujen tasolla. Populistien mielestä heiltä on kielletty räväköiden, mutta kuvaavien ilmaisujen käyttö jotain yksilöä tai ryhmää solvaavana. Liberaalit ovat vastanneet osin samalla mitalla ja luopuneet tavallaan perinteistä suvaitsevaisesta ja korrektista mielipiteen ilmaisusta. Kysymys on taistelusta,  kenen sananvapautta noudatetaan.

Myös suhtautumisessa enemmistön ja vähemmistön valtaoikeuksiin on eroja liberaalin demokratian ja populismin välillä: liberaalidemokratia puolustaa enemmistöjen lisäksi vähemmistöjen oikeuksia, kun taas populismi tukeutuu kansalaismielipiteen enemmistöjen tavoitteluun. Esimerkiksi Viktor Orban on heittänyt haasteen liberaalille demokratialle tunnustamalla avoimesti, että on illiberaalin järjestelmän kannalla.

::::::::::::::::::::::::::

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie onnistujaksi loppujen lopuksi vain pienessä osassa maailmaa.

Flaneeraten

 

Joskus täytyy katsoa kauas, jotta onnistuu näkemään lähelle. Siltä ainakin tuntuu, kun on kirjoittanut kaiken maailman aiheista ja sitten huomaa, että lähelläkin on monta kiinnostavaa kohdetta ja aihetta. Kuten nyt kotikunnan maisemaestetiikka.

Paras tapa tutustua ympäristöön on tehdä se riittävän hitaasti ”flaneeraten”. Flanööri tarkoittaa Wikipedian mukaan maleksijaa, vetelehtijää tai kuljeksijaa. Flaneeraaminen taas tarkoittaa erityisesti  ”sivistyneen” kuljeksijan vaeltamista.  Tunnetuksi käsitteen teki runoilija Charles Baudelaire 1860-luvulla. Baudelaire tarkoitti kuljeskelua suurkaupungin kaduilla. Minä voisin tarkoittaa sillä jokamiehen mietiskeleviä kävelyretkiä  kirkonkylämiljöössä. Kuljeskellessani näennäisen päämäärättömästi tarkkailen ympäristöä  ja teen siitä huomioita tai sitten mietiskelen eri asioiden syy- ja seuraussuhteita. Flaneeraamiseen liittyvää tiettyä hienostelevaa piirrettä en itselleni hyväksy.

Jostakin syystä kotipaikkakuntani Mäntsälän maiseman kauneusarvot eivät juuri herättäneet ihastusta menneinä aikoina, eivät ainakaan 1970- ja 1980-luvulla. Kai se johtui siitä, että väkiluku kasvoi tuolloin ripeästi ja uusia asuntoalueita rakentui savipatjan päälle ilman sen kummempaa kasvillisuutta. Mutta muutosta on sittemmin toki tapahtunut. Olen kertonut joskus aiemmin, kuinka järjestin luentosarjan Mäntsälän maisemakuvasta 1980-luvun alussa. Esimerkkejä tavoiteltavasta  maisemanhoidosta oli esittelemässä helsinkiläinen arkkitehti, joka sai paikalle osuneen silloisen kunnanjohtajan suuttumaan esitellessään puron yli taipuvaa idyllistä kaarisiltaa jostain päin Suomea: ”Kas,  tältä sen pitäisi näyttää!”. Siinä kohtaa kuntapomolta paloivat hihat: ”Mistä tahansa saa tuollaisen kuvan, kun etsii!”. Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut 40 vuotta. Positiivinen muutos on silmiinpistävä. Vihdoinkin ympäristö  näyttää ainakin osin parhaat puolensa. Eikä siihen mennyt kuin neljä vuosikymmentä!

Käärmemäisesti luikerteleva  Mäntsälä-joki on tämän maisemaidyllin ytimessä. Vihdoinkin se – tai osa siitä - on laitettu ansaitsemaansa loistoon joenvarsipenkereineen. Itse asiassa kunnan puutarhaosaston ihmiset ovat suorittaneet loistotyön. Toivoisin, että jokimaisemassa viihtyviä olisi enemmänkin. Onko vetovoimaisesta ympäristöstä puhuminen ollut liioiteltua?

Flaneeraamiseen voi liittää käsitteen ikävöiminen, jolla tarkoitetaan ikuista menneen märehtimistä: koskaan ei eletä oikeaa aikaa! Kenelläpä ei olisi mielessä syntymäkotikunnan kauneuden kaipuu. Kun käyn Savitaipaleella ja näen kirkonkylän hoitamattomat nurmikot,  herään kaipaamaan kotikuntani vanhojen hyvien aikojen hoidettuja viherläiskiä. Suomi näyttää nousevan ja rapautuvan samaan aikaan!

Korona-aikana on ollut mahdollisuus käyskennellä pitkiäkin matkoja Mäntsälän kirkonkylän eri osissa ja saada ahaa-elämyksiä. Mäntsälän keskusta  on muuttunut kerrostalojen muovaamaksi kaupunkimaiseksi miljööksi, jota ympäröivät taajaan levittäytyneet omakotialueet. Ja hyvä niin. Pientalot ovat se asumisen muoto,  jota suomalaiset kaipaavat, mutta eipä kerrota, että joskus mieleen on hiipinyt pihan pienentämisen tarve ainakin näin vanhoilla päivillä. Ikäihmisiä muuttaa edelleen keskustan kerrostaloihin sivukyliltä, koska he eivät selviä enää  aiemmasta mielipuuhastaan puutarhanhoidosta ja koska liikkuminen saattaa olla vaivalloisempaa.

Mäntsälä on aina ollut ”kylien kunta”, sen keskusta on kasvanut voimakkaasti vasta reilut parikymmentä vuotta. Siksi muutos näyttää jopa dramattiselta.

Mäntsälä teollistuu ja muuttuu pikku hiljaa työssäkäyntikunnaksi asumiskunnan ohella, joka on kunnan elinvoiman kannalta hyvä asia. Ihmisten halu tai taipumus muuttaa vaihtelee trendinomaisesti. Mäntsälä näyttää selviytyvän muuttoliikkeen ristiinkäyvistä paineista kohtalaisen menestyksekkäästi.

Entä jos puhutaan baudelairelaisesta suurkaupunkiflaneeraamisesta. Silloinkin asettaisin itseni Helsingin keskustakortteleiden ihailijaksi. Olen keskellä pienen suurkaupungin ihmisvilinää, mutta silti yksilö, joka  tarkkailee ympäristöään. En näe ihmisiä ahdistuksen lähteenä. Onko tämä suurkaupungin ja kehyskunnan mielekästä vuorovaikutusta?

Myönnettäköön, että olen edellä ottanut vapauksia tulkita flanööriä omalla tavallani, joka voi poiketa siitä, miten Baudelaire ja muut tulkitsijat käsitteen hahmottivat. Suvi Miettinen toteaa pro gradussaan (2001), että 1800-luvun flanööri  oli ”väkijoukossa anonyyminä kuljeskeleva tarkkailija, jolle juuri suurkaupunki oli mielekäs ympäristö”. Miettisen määrittämä flanööri ”tahtoo erottaa yksilön massasta ja massan pysyvän massana - ja pitää itse massaan etäisyyttä”. Hieman hienostelevaa, mutta ei välttämättä elitistisessä mielessä.

:::::::::::::::::::::::::.

Flaneeraamiseen liittyy elimellisesti kirjoittaminen. Mikäpä on parempi tapa saada luovuus kukkimaan kuin kävely ”yksin joukossa”. Ajatukset viivähtävät liikkuessa vaikkapa keskeneräisissä blogikirjoituksissa.

Tämä on 1700. blogikirjoitukseni.

 

Mökki – paratiisi ja pakopaikka

 

Suomen vapaa-ajan asuntojen määrä on noussut vuoden 1970 176 000:sta nykyiseen 512 000 (2019) vapaa-ajan asuntoon. ”Kesämökeillä” on monta eri funktiota. Suurin osa meistä näkee mökin vapaa-ajanviettopaikkana. Se on,  tai sen pitäisi olla,  rentoutumispaikka. Useimmille se onkin sitä,  sillä myös ne,  jotka muistuttavat ”työleiristä” tykkäävät puuhaamisesta toteuttaessaan omia ideoita omin käsin. Jos tarvitaan kättä pidempää on käytössä mökkitalkkareiden lukuisa joukko.

Tarkastelen tässä mökkejä turvallisuutta tuovana paikkana,  ja mökkeilyä  eräänlaisena kriiseiltä suojautumisen keinona. Valitsen tarkoituksella jokamiehen näkökulman ilman säädösten tai turvallisuusviranomaisten rajauksia. Mökkien etuna on,  että ne on ”hajasijoitettu” ympäri Suomea. Ne eivät voi olla vainolaisten keskitettyjen toimenpiteiden kohde.

Kriisin tai sodan uhatessa mökki tarjoaa pakopaikan tai suojapaikan monille konflikteista aiheutuville turvallisuusuhkille. Mökki ilman mainittavia mukavuuksia on tärkeä turvaa tuova paikka, koska helposti vaurioituvia ydin- tai mukavuusvarusteita/palveluja  ei välttämättä ole käytössä. Tällä tarkoitan esimerkiksi verkkosähköä ja vesijohtoa lämminvesivaraajineen ja painevesisäiliöineen aurinkosähköä ja maalämpöä unohtamatta. Kriisitilanteessa vesi- ja viemäriverkostoliittymän sijasta perinteinen pihakaivo tai porakaivo on toimiva ratkaisu. Kantovedellä pärjää pitkälle. Kaikkiin hyvätasoisiin perusvarustuksiin löytyy myös varavoimalähteitä, esimerkiksi aggregaatti. Lopulta haasteeksi kuitenkin jää selviäminen ilman sähköä, juoksevaa vettä ja polttoaineita.

Lämmityksessä voidaan käyttää takkaa, jos sellainen on käytössä. Vanha puuhella on elintärkeä ruoanvalmistuksessa. Vanhaan hyvään aikaan järvivettä keitettynä käytettiin aivan yleisesti mökeillä. Tässä lähtökohtana on,  että käytettävissä oleva polttopuu ei lopu metsistä.

Mökki voidaan rakentaa omavaraistalouden varaan, mutta varusteltunakin se tarjoaa melko turvallisen asumispaikan. Mahdollisen uhkaajan pääintressi ei kohdistu vapaa-ajan asuntoihin vaan asutuskeskuksiin, liikenteen solmukohtiin,  tietoliikenneyhteyksiin ja sotilaallisiin kohteisiin.

Tiheä - hyväkuntoinen - metsätieverkosto (kuten meillä nyt on) on välttämätön elementti turvallisuustarpeen määrittelyssä. Auto omassa käytössä on osa turvallisuusrakennetta. Lopulta polttoaineiden saatavuus on melko ratkaiseva tekijä,  jotta eläminen mökkiolosuhteissa varmistuu. Täyssähköautokin tarvitsee energialähteen.

Kuljetuksissa ja kalastuksessa mökkiläisten apuna ovat pienveneet. Suomessa on 1,2 miljoonaa venettä. Tiheys on maailman suurimpia.  Toki mukana ovat soutuveneet ja kanootit.

Veikkaanpa,  että hevonen kuljetuksissa nousee arvoon arvaamattomaan kriisiolosuhteissa.

Nykyisin monet ovat luopuneet lankapuhelimista jo senkin takia,  ettei niiden käyttöä  tueta enää kuin marginaalisesti. Matkapuhein takaa kriisiolosuhteissakin – varauksin - riittävät yhteydet mökistä ulos.

Mökin kellari (tai paremmin varustelluissa mökeissä jääkaappi ja pakastin) tarjoavat mahdollisuuden ruoan varmuusvarastointiin. Säilykeruoka on sitten viimekätinen turva.

Muistan erään turvallisuuskysymyksiä työnään pohdiskelevan aktiivin Helsingin kirjamessuilla muistuttaneen, että suomalaisilla on nyt käytössä turvallisuuden takaajana mökkivoimavara, joka monilta muilta kansakunnilta massiivisessa mielessä puuttuu.

Jokamiehenoikeus on tärkeä resurssi, joka on hyvä olla olemassa vaikka kriisin sattuessa jokamiehen oikeuden rajanveto voikin olla vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin. Siksi on harmillista,  että me suomalaiset olemme osittain ”ulkoistaneet” metsämarjojen, sienien ym. keräämisen. No, ehkä liioittelen hiukan tätä harrastamattomuutta.  Metsästys, kalastus  ja erimuotoinen säilöminen ovat elintärkeitä kriisiolosuhteissa. Ulkomaiset mökkivieraat voivat havaita itsestään selvinä pitämiemme mökkien hyödyt paremmin kuin me natiivit. Olisiko paikallaan  kouluttaa ihmisiä kriisivalmiuteen myös kesäasunnot huomioiden esimerkiksi kansalaisopistoissa?

Kriisiaikana nousee esille innovaatioita,  joiden käyttömahdollisuuksia en kuvittelekaan voivani luetteloida. Monet niistä ovat itsestään selviä: puhdas järvivesi, luonnonyrtit jne.

Suomalaiset ovat säilyttäneet kesä-/vapaa-ajanasuntojen kautta luontoyhteyden verrattomasti paremmin kuin useimpien muiden maiden kansalaiset. Peukalo ei ole keskellä kämmentä ihan tavallisissa perheissäkään. Tämä auttaa selviämään myös kriisiolosuhteissa.

Suomalaiset ovat saaneet käytännön kokemusta kriisissä selviämisestä koronaepidemian aikana ikään kuin sivutuotteena. Monet ovat käyttäneet mahdollisuutta hyväkseen ja muuttaneet mökille pitkiksikin ajoiksi. En ole nähnyt arvioita,  kuinka paljon vapaa-ajan asuminen on ehkäissyt koronaepidemian leviämistä, mutta uskon,  että vaikutus ei ole ollut vähäinen.

Tänä keväänä ja kesänä tuli harjoiteltua etätöiden tekoa todellisissa olosuhteissa. Mikä mainio tapa yhdistää huvi ja hyöty! Uskonpa,  että monille etätyön kokeilijoille jäi pysyvä tarve toteuttaa yritys- tai palkkatyötä etänä mökkiolosuhteissa.

::::::::::::::::::

HS:n Senja Larsen vertailee koronaolosuhteita Suomessa ja Kaliforniassa artikkelissaan ”Kalifornia opettaa” (16.8.2020). Siinä hän - kaivaten suomalaisia mökkiolosuhteita - toteaa, että ”ylellisyyttä on myös asukasta kohden maailman huippua oleva vapaa-ajan asuntojen määrä Suomessa. Pandemiaparatiisi on mökki korvessa ja jokamiehenoikeuksien mahdollistama telttapaikka erämaassa”. Kalifornia kun on korona aikana varsinainen kieltojen ja määräysten painajainen.

Koronaepidemian väliaika-arvio

 

 

Ovatko hallituksen ja virkamiesten koronatoimet olleet riittäviä ja asianmukaisia? Tästä on keskusteltu nyt,  kun ollaan ohitettu koronan ensimmäinen aalto ja toinen aalto on ”hyvässä vauhdissa”.

Kantaa ovat ottaneet mm. politiikantutkija  Johanna Vuorelma Ylen aamussa 14.8.2020 ja toimittaja Tuomas Niskakangas Hesarissa (”Suomi näyttää nousevan Euroopan-mestariksi koronataantuman torjunnassa”) samoin 14.8.2020. Mielenkiintoisella tavalla nämä kaksi ovat eri linjoilla tapahtuneesta ja seuraamuksista. Mittatikku on toki erilainen, toinen puhuu taloudesta (Niskakangas), toinen pandemian vastaisten rajoitteiden asettamisaikatauluista (Vuorelma).  Samoista koronaepidemian seuraamuksista on kuitenkin  kyse.

On muistettava, että nyt ollaan tietovirran keskellä esimerkiksi talouslukuja arvioitaessa. Läheskään lopullista arviota taloudesta ei voida tietenkään esittää.  Sama koskee taudin etenemistä. Juuri nyt valmistaudutaan torjumaan pandemian toista aaltoa.

Vuorelma tarkastelee Ylen aamussa epidemian torjuntaa ja hallituksen ja virkamiesten viestintää toimenpiteiden oikea-aikaisuuden näkökulmasta. Hän asettuu ehdottoman tuntuisesti hallituksen toimia arvioidessaan sille kannalle , että hallitus on ollut ”reagoiva” (lue: liian hitaasti reagoiva). Sen sijaan - Vuorelman mukaan - hallituksen olisi pitänyt olla ”proaktiivinen” (ennakoiva) toimissaan.  Mutta entäpä, jos Vuorelman ajatuskulku onkin virhearvio? Hallitus olisi toki voinut toimia nopeammin joissakin kriisin tilanteissa, mutta toisaalta erehdysten  määräkin olisi voinut kasvaa ennakoivasti toimittaessa. Hallituksen ”reagointilinja” mahdollisti muualta maailmasta saatujen tietojen ja muualla tapahtuneiden erehdysten huomioimisen. Tämä on yksi mahdollinen syy, miksi tartunta- ja  kuolleisuusluvut ovat jääneet Suomessa toistaiseksi  mataliksi. Joka tapauksessa Suomi on selvinnyt ”reaktiivisuudellaan” kriisin ensimmäisestä vaiheesta verrattomasti monia muita maita paremmin.

Vuorelmalla on muutakin kritisoitavaa. Hän sanoo, että (hallituksen) kova retoriikka luo kuvaa kovista toimista, jotka ovat olleet oikeasti vain suosituksia. En ole havainnut ”kovaa retoriikkaa” suuremmassa määrin käytetyn. Asia pulpahti esille,  kun Krista Kiuru tiedotustilaisuudessa astui virkamiesten tontille esittäessään tulevia tiukkoja toimenpiteitä mm. karanteenia koskien. Muita tapauksia en ole havainnut tartuntatautilain voimassa ollessa. Valmiuslakivaihe oli tapaus erikseen.

Vuorelma totesi myös, että viranomaisvalvonnan puuttuessa vaarana on naapurivalvonta. Uskon että naapurivalvontaa tapahtuu joka tapauksessa: eri ihmiset suhtautuvat normeihin eri tavalla ja tarkkuutta vaativat puuttuvat helposti huolimattomampien tekemisiin. Yleensä meillä on ollut päinvastainen ongelma: arvostellaan ”holhousyhteiskuntaa”, joka puuttuu yksilön toimiin liian kärkkäästi.

Se on totta, että valtion ja yksilön suhde on koronakriisin ytimessä. Rajanveto on hankalaa, koska valtiovallan jatkuva puuttuminen - jolla varmistetaan sääntöjen noudattaminen - on usein ristiriidassa  sen kanssa,  että samalla vedotaan yksilön omaan aktiivisuuteen tautia torjuttaessa.  Jos ymmärsin  oikein,  Vuorelma luottaa voittopuolisesti julkisen vallan valvontaan ja ohjeistukseen eikä jättäisi yksilön varaan sääntöjen noudattamista. Kysymys lienee loppujen lopuksi siitä,  kuinka paljon kansalaiset luottavat julkisiin toimijoihin. Mitä enemmän he luottavat, sitä enemmän he itsekin noudattavat yksilötasolla sääntöjä!

:::::::::::::::::::

Niskakangas arvioi hallituksen ja Suomen valtion koronanvastaisen  torjunnan onnistumista tulosten näkökulmasta. Tarkastelu pitää sisällään taloudenhoidossa onnistumisen. Näkemys on erilainen kuin Johanna Vuorelman,  joka on hyvin kriittinen hallituksen toimiin.  Niskakangas taas näkee yhteiskunnan toimijoiden  pääosin onnistuneen, koska lopputulos on vähintään kohtuullinen, ellei peräti erinomainen.

Mitkä ovat onnistumisen syyt? Nostaisin ykköseksi yhteiskuntajärjestelmän toimivuuden kokonaisuudessaan. Tässäkin viittaan suomalaisen luottamusyhteiskunnan vahvuuteen, joka on todettu myös kansainvälisissä vertailuissa. Hyvin järjestäytynyt yhteiskunta selviää parhaiten suurista megaluokan kriiseistä.

Niskakangas pysyttäytyy arviossaan talouden tunnusluvuissa. Hän ottaa esille bkt:n kehittymisen ennakkoluvut huhti-kesäkuulta,  jotka osoittavat, että Suomi on ollut menestyjä tässäkin suhteessa. Toki ennakkolukuihin on syytä suhtautua lievällä varauksella, mutta tässä vaiheessa Suomi on jopa selvä ykkönen, sillä talous supistui EU-maista vähiten (- 3,2 %) edelliseen vuosineljännekseen verrattuna.

Merkittävä syy menestykseen on kevään tautihuipun hoitaminen laadukkaalla tavalla. Teollisuuden rattaat pidettiin käynnissä lähes kauttaaltaan. Sama koskee kauppojen aukioloa. Suomea auttoi teollisuuden rakenne,  joka perustuu pitkiin tilaussopimuksiin. Toki tähän on jätettävä varaus,  joka on erehdyttänyt talouden ennustajat aiemminkin: Suomen vientiriippuvainen teollisuus  ottaa vastaan suurimman taakan vastaan vasta viiveellä.

Suomen yritystukia (1,3 miljardia euroa) arvosteltiin keväällä, mutta jälkikäteen voitaneen sanoa, että yritystuet elvyttivät yrityksiä oikeasti pahimman kriisin yli. Myös pankit saivat niille harvoin suunnattua kiitosta, kun ne tarjosivat lyhennysvapaita. Verottaja, työttömyyskassat ja työeläkeyhtiöt ovat olleet samassa asiakkaita tukevassa rintamassa. Yritykset kohtelivat toisiaan pidättyvästi tavaran ja palvelujen veloitustilanteissa.

Raha on pysytellyt liikkeessä epidemian alusta lähtien.

Suomalaisen yhteiskunnan teknistä edellä kävijän roolia voidaan onnitella etätyön massiivisesta käynnistymisestä. Tämä ”kokeilu” lienee tarjonnut monelle aiheen pysyvien etätyökäytäntöjen synnyttämiseen.

Suomalaisten moitittu sukanvarteen säästäminen on sekin osoittautunut siunaukseksi,  kun käteistä on pystytty käyttämään välittömästi elvyttävään palvelujen ja tavaroiden ostoon. Sen lisäksi piensijoittajat ovat olleet liikkeellä osakemarkkinoilla.

Ilmeisesti myös pahimmiksi palvelualan kärsijöiksi mainitut matkailu- ja ravintola-ala eivät ole kärsineet niin raskaasti kuin pelättiin.

Koronakertomus jatkuu….  Tuntuu siltä,  että jotkut – ehkä poliittisista syistä -  haluavat nähdä tilanteen synkempänä kuin se onkaan. Parasta olisi kuitenkin välttää ylireagointia puoleen tai toiseen.

 

 

Uussuvaitsemattomuudesta

 

”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Tämä (itse)ironinen lausahdus on muistini mukaan (joka pettää aina silloin tällöin) liitetty kirjailija Arvo Saloon. Se  on joka tapauksessa kannanotto suvaitsevaisuuden  ja suvaitsemattomuuden problematiikkaan.

Arkkikonservatiivi Timo Vihavainen ottaa kantaa suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden ongelmatiikkaan Kanava-lehden numero 5/2020 artikkelissa ”Suvaitsemattomuuden uusi nousu”. Vihavaista ahdistaa liberaali suvaitsemattomuus. Erityisesti häntä tuntuu kiusaavan  liberaalien oikeassa olemisen  tarve ja heidän pyrkimyksensä määrittää suvaitsevaisuuden rajat. Vanhan hyvän ajan liberalismi tarkoitti suvaitsevaisuuden lisääntymistä yhteiskunnassa, sanoo Vihavainen. Se oli modernisaation mitta. Nyt ei Vihavaisen mielestä enää ole niin.

Suvaitsevaisuuden vanhaan ihanteeseen kuului käyttäytyminen, jossa ei menetetä malttia. Joku toinen voi edustaa kaikessa rauhassa omasta mielipiteestäni poikkeavaa käsitystä sanokaamme maailman muuttamisesta, mutta silti säilytän tyyneyteni kertomalla omat näkökohtani.

Nyt on Vihavaisen mukaan alkanut esiintyä ”eräänlaista uussuvaitsemattomuutta”, jolla on korvattu perinteinen moniarvoisuus. Tätä uutta suvaitsemattomuutta ovat olleet nostamassa parrasvaloihin erityisesti liberaalit. Nimenomaan britit ja amerikkalaiset  – liberaalin ajattelun tradition keskeiset ylläpitäjät – ovat nyt sortuneet rikkomaan vanhoja perinteitä.

Tunnen oheisvaikutuksena piikin osuvan myös tämän kirjoittajaan.

Vihavainen viittaa ”cancel-kulttuuriin”, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen voidaan väärän mielipiteen vuoksi ”peruuttaa” eli hänen olemassaolonsa kieltää. Kysymys on yhdestä tavasta eristää  ”väärinajattelija”  sosiaalisesta piiristään.  Seurauksena aiemmin kunnioitusta nauttineet tahot asetetaan kyseenalaisiksi, kirjoja julistetaan pannaan, patsaita kaadetaan……

Aiemmin kunnioitusta herättäneet tahot? Eiväthän läheskään kaikki nyt häpäistyt tahot ole ansainneet arvostustamme. Onko siis ymmärrettävä niin , että Belgian Lepold II:n patsaan töhriminen on kunnioitusta herättäneen henkilön kyseenalaistamista? Käsitykseni on, että kyseiseen hirmuhallitsijaan on jo pidempään suhtauduttu äärimmäisen kriittisesti. Black Lives Matter -kampanja  levisi kulovalkean tavoin,  ja sen kohteeksi joutuivat valkoista imperialismia (valkoista valtaa) edustavat kohteet  ympäri maailmaa, joukossa Leopold II.

Patsasvihaa voisi sanoa Vihavaisen mielestä uuden ajan totalitarismiksi. Näen itsekin siinä sinänsä epäterveen kostomentaliteetin,  jossa kirotaan esi-isiemme korruptoitunut diktaattorien ihailu. Mutta vihalle löytyy kyllä kestäviäkin argumentteja.

Black Lives Matter -kampanjan maailmanlaajuista leviämistä Vihavainen pitää kummallisena. Sillä ei ole yhteyttä esimerkiksi Suomeen,  mutta silti se on saanut täällä valtavasti huomiota. Vihavainen tekee asiasta muoti-ilmiön. Kysymys on ”radikaalista muodista” (radical chic), joka leviää erityisesti älymystön piirissä. Vihavainen pitää Black Lives Matter -kampanjaa hyvin etäisenä Suomelle.

Rohkenen asettaa kyseenalaiseksi Vihavaisen konservatiivisen ja hyvin kotikutoisen ajattelun. Black Lives Matter -agendassa on kysymys solidaarisuuden ilmenemismuodosta ympäri maailmaa liittyen George Floydin kohtaloon. George Floyd oli yhdysvaltalainen musta mies, joka kuoli Minneapolisissa 25. toukokuuta 2020 kiisteltyyn sydänpysähdykseen poliisin painettua polvella hänen niskaansa yhdeksän minuutin ajan pidätystilanteessa epäillyn pikkurikkeen takia.^[1][2] Useat kadulla kulkeneet ihmiset kuvasivat Floydin kuolemaan johtaneen tilanteen.

Kysymys ei ollut ainutlaatuisesta tilanteesta vaan monesti koetusta hätävarjelun kohtalokkaasta liioittelusta.  Vastaavista tilanteissa on useita esimerkkejä. Uhreina ovat olleet miltei säännönmukaisesti mustat miehet. Puhuisin pikemminkin kasautumisteorioista näiden tapahtumien yhteydessä.  George Floydin kohtalo ei voinut olla sattumaa, vaan murheellisen ketjureaktion traaginen lopputulos.

Näen asian niin, että George Floydille tapahtunut on laajennettu koskemaan koko valkoisen miehen brutaaleja tekoja kaikkialla maailmassa. Floydin kohdalla mitta tuli lopulta täyteen. Jos siis arvostellaan Lepold II:n patsaan sotkemista vääränlaisena suvaitsemattomuutena, niin eikö yhtä lailla voitaisi kritisoida sitä,  miksi kansanmurhaajalle yleensäkin tehtiin patsas.

Liittäisin tämän Black Lives Matter -tapahtumasarjan 1960-luvun kansalaisoikeustaistelun loistaviin tuloksiin,  jolloin rotujen välinen tasa-arvo todella eteni. Kuusikymmentäluvun menestys ei jäänyt ilman vastavaikutusta. Kahdeksankymmentäluvulla syntyi  White Backlash -ilmiö (valkoinen vastaisku), joka määritti rotukysymysten eriarvoistavan suunnan. Ja jatkoa seurasi: amerikkalainen yhteiskunnan polarisaatio on ilmeinen realiteetti 1990-luvulta alkaen. Yksi sen seuraamuksia on ollut rotujen välisten ristiriitojen kasvu. George Floyd on osa tätä tapahtumien ketjua.

Miksi sitten tapahtui George Floydin kohtalon laajeneminen kollektiivisen omantunnon kautta ihmisten yhteiseksi kokemukseksi? Yhtenä syynä on tietenkin globaalin tiedonvälityksen tehokkuus. Mutta toisena tärkeänä syynä näkisin tunnetasolla ihmisten aidon samaistumisen George Floydin kohtaloon. Kysymys ei siis ole suvaitsemattomuuden riemuvoitosta, vaan reagoimisesta tappavaan epäoikeudenmukaisuuteen.

Oma lukunsa ovat sitten tapahtuneeseen sekaantuneet ulkopuoliset - usein oikeistolaiset - häiriöitä tarkoituksellisesti levittävät tahot, mutta ne eivät peitä aitoa George Floydin kohtaloon kohdistuvaa myötätuntoa.

George Floydin kokemasta kohtalosta  on kasvanut suvaitsevaisuuden puutteen symboli.  Mielenosoitukset ympäri maailmaa eivät ole  siis esimerkkejä  uussuvaitsemattomuudesta, vaan huutavasta tasa-arvon puutteesta,  jota tavalliset ihmiset tuntevat. 

  

Christine Keeler ja Profumo-skandaali: kaikki on julkista

 

TV1:ssä esitetään parhaillaan Amanda Coen käsikirjoittamaa BBC:n minisarjaa ”Christine Keelerin tapaus” (The Trial of Christine Keeler, 2019-2020). Kyseessä on Englantia 1960-luvun alussa ravisuttaneesta skandaalista,  johon olivat sekaantuneet Englannin sotaministeri (puolustusministeri), salaperäinen osteopaatti, seurapiirityttöjä, venäläinen vakooja, MI5 ja lopulta tapaukseen vedettiin mukaan pääministeri  ja koko Englannin hallitus. Sotkuinen vyyhti, jota englantilaiset rakastavat vihata. En arvioi  ohessa TV-sarjaa, vaan pyrin kertomaan,  miten itse näen skandaalin historian faktojen valossa. En toki väitä kertovani lopullista totuutta tästä mutkikkaasta tapahtumasarjasta.

Kiinnitän skandaalin tiukasti tuon ajan Englannin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja ennen kaikkea 1960-luvun alussa tapahtuneeseen tiedotusvälineiden muuttuneeseen asemaan: mikään ei ollut enää pyhää. Kaikki voitiin repiä auki.  Miten helppoa onkaan jälkikäteen nähdä aikakauden muutos! Mutta kuinka moni pystyy näkemään muutoksen sen tapahtumahetkellä?

Profumo-skandaali sopii mainiosti esimerkiksi median paradigman muutoksesta. Profumo-skandaalissa (1961-1964) rikottiin monta tabua. Ei tuohon aikaan lehdet kirjoitelleet johtavien poliitikkojen syrjähypyistä, eikä TV:ssä kerrottu irvaillen ajankohtaisista poliittisista tunaroinneista. Populaarikulttuuri oli viatonta, yhdentekevää viihdettä. Swinging London oli murtautumassa kaikkien tietoisuuteen, muttei ollut vielä läheskään täydessä iskussa. Beatlesit olivat läpimurtonsa kynnyksellä uudella tuoreella tavalla ja nenäkkäällä huumorillaan, James Bond ilmestyi näyttämölle….

Juuri tuohon saumaan – keskelle kylmää sotaa - osui Englannin sotaministeriin (Secretary of State for War) John Profumoon kohdistunut vakoilu- ja syrjähyppyskandaali, jonka itsekin muistan hämyisästi, koska meille oli hankittu kotiin TV (samaan aikaan lähes 75 prosentilla Englannin talouksista oli TV) juuri tuolloin, ja silloinen tiedonvälitys pystyi antamaan jonkinmoisen kuvan tapahtumista.

Tapahtumien kulku eteni suurin piirtein seuraavasti.

John Profumo, joka oli konservatiivien johtavia poliitikkoja ja mainittiin mm. mahdollisena seuraavana pääministerinä, uiskenteli yläluokan mahtihenkilön lordi Astorin (aivan oikein, kytkyt johtavat New Yorkin kuuluisaan Waldorf Astoria -hotelliin) uima-altaassa, Lontoon esikaupunkialueella. Uima-altaalla oli samanaikaisesti kirjava joukko isännän vanhoja ja uusia tuttuja. Oli seurapiirikaunottaria oli salaperäinen venäläinen mieshenkilö, jolla oli avainrooli tässä uskomattomassa näytelmässä, oli mystinen osteopaatti….

Juuri osteopaatti Stephen Ward oli tapahtumasarjan alkuvaiheen primus motor, joka liimasi henkilögallerian yhteen. Hän oli maineikas hahmo Lontoon seurapiireissä ja hänen käsittelyssään olivat olleet monet kuuluisuudet Elisabeth Taylorista Winston Churchilliin. Ward kutoi seitin, johon näytelmän konnat ja sankarit vuoronperään joko halukkaasti tai tahtomattaan juuttuivat. Lopulta Wardin kiiltokuvamaisen julkisivun takaa paljastui arkinen sutenööri, joka oli tulenaran kansainvälisen tiedustelun välikappaleena.

Onnellisessa avioliitossa ollut John Profumo antautui tanssityttö ja alastonmalli Christine Keelerin viekoiteltavaksi, kun tämä päätti asettua Astorin altaalla Profumon eteen ilman rihman kiertämää. Heidän välilleen kehittyi nopeasti lyhytaikainen suhde (englanniksi se kuulostaa todella hienolta: ”affair”), joka tuon ajan tavan mukaan pidettiin salaisuuksien verhon takana. Samassa uima-altaassa uiskenteli myös toinen todella iso kala, nimittäin Neuvostoliiton sotilasasiamies Jevgeni Ivanov,  ja kuinka ollakaan neiti Keelerillä oli suhde myös Ivanoviin! Räjähdysherkkä yhdistelmä, varsinkin, koska samaan aikaan käytiin keskusteluja Englannin ydinaseiden sijoittamisesta Länsi-Saksaan.

Siinä he kaikki tutustuivat toisiinsa tilanteessa, josta James Bondkin olisi ollut kateellinen. Profumo joka oli edennyt urallaan rakettivauhtia ei joko huomannut vaaraa tai sitten hän ohitti moisen episodin välinpitämättömänä. Rakastuminen saa tarkimmankin ja huolellisimmankin ammattimiehen varomattomaksi. Altaalla järjestettiin leikkimielinen uintikilpailu, jonka osanottajina olivat: 1) lordi Astor, 2) John Profumo, 3) Jevgeni Ivanov…..

Kaikki näytti kuitenkin menevän kuten vanhaan hyvään aikaan: kukaan ei kiinnittänyt arkaluontoisiin suhteisiin mitään huomiota, ei vaikka Englannin kuuluisa tiedustelupalvelu MI5 varoitti Profumoa. Elettiin hienotunteisuuden ja häveliäisyyden aikoja, jolloin yläluokka osasi pitää ”yksityiset skandaalit yksityisinä”. Ei kukaan kertonut, että silloisen konservatiivisen pääministerin Harold McMillanin vaimolla oli suhde toiseen mieheen. Ei kukaan kertonut, että työväenpuolueen johtajalla Hugh Gaitskellilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Miten lehdistö osasikaan missata herkulliset aiheet!

Mutta ajat olivat muuttumassa. Kaikki yhteiskunnassa oli liikkeessä: sota-ajan traumat olivat takanapäin, yhteiskunta avautui hallitsemattomalla tavalla, ihmiset, jotka aiemmin olivat pelkkiä livertäviä juoruajia avasivat suunsa ahnaasti odottavalle lehdistölle…. Salaisuuden verhot kerta kaikkiaan revittiin alas. Nyt politiikasta tuli kansanhuvia nauraa räkättävien TV-ohjelmien kautta. Sanalla sanoen julkisuus otti hurjan harppauksen kohti sitä maailmaa, jonka me nyt tunnemme paparatseineen ja juorulehtineen ja julkisuuden henkilöitä irvailevine TV-ohjelmineen.

Mielestäni tapahtumien paljastumisen avaimena oli Christine Keelerin ja hänen parhaan kaverinsa Mandy Rice-Daviesin monet miessuhteet. Jonkun tässä palapelissä piti pettää. Ja näin kävikin: yksi Keelerin rakastajista, tummapintainen länsi-intialainen huumekauppias rupesi ammuskelemaan Keelerin sutenöörin Wardin oven läpi mustasukkaisuuksissaan. Välikohtauksesta paisui nopeasti skandaali ja moniosainen oikeudenkäynti, joka täytti kaikki lehdet: Länsi-Intian mies puhui kostonhimossaan suunsa puhtaaksi.

Profumo ryhtyi taisteluun, jonka niin moni on käynyt häntä ennen ja hänen jälkeensä: aluksi hän kielsi kaiken: ei ollut mitään sopimatonta suhdetta, mutta lopulta hänen oli pakko myöntää intiimi kanssakäyminen Keelerin kanssa,  koska Stephen Ward romahti kuulusteluissa ja kertoi kaiken. Heti perään Ward ahmi sisäänsä kourallisen tabletteja erilaisia lääkeaineita eikä häntä saatu enää elvytettyä. Stephen Ward oli tämän saagan surullisen hahmon ritari, hyvin erikoinen ihminen, kaikkien ilahduttaja, elostelija, mitä vain.

Monipolvisissa kuulusteluissa paljastui sitten loputkin asiat. Ivanov oli oikeasti pyrkinyt saamaan Keelerin kautta Profumolta selville ydinasesalaisuuksia. Profumo ei tietenkään kertonut. Hänen virheensä oli, että hän oli väärällä uima-altaalla väärään aikaan ja rakastui väärään naiseen. Tuon kuuluisan oikeudenkäyntivaiheen kuuluisimman kommentin lausui Mandy Rice-Davies, kun häneltä kysyttiin oliko hänellä ollut suhde lordi Astoriin tai oliko asia tullut julki Astorin kuulemisissa: ”Well, he would, wouldn´t he?”

Pahin oli kuitenkin tapahtunut: Profumo joutui tunnustamaan tapahtuneen ja erosi hallituksesta. Jälkinäytöksessä pääministeri Harold McMillan luultuaan, että hänellä oli parantumaton tauti (hän eli vielä parikymmentä vuotta!), erosi virastaan. Uudet vaalit nostivat työväenpuolueen Harold Wilsonin pääministeriksi. Vaalin tulos oli niin täpärä, että tuskinpa vallanvaihtoa olisi tapahtunut ilman Profumo-skandaalia.

Mitä tämän tarinan päähenkilöille sitten tapahtui? Christine Keeler vetäytyi julkisuudesta yhdeksän kuukauden vankeustuomion jälkeen, mutta osasi myydä tarinansa lehdille ja kustantajille varmistaen elantonsa joksikin aikaa. Keeler ei rikastunut tarinalla, tuskinpa hän siihen pyrkikään.  Hän oli vihainen menestyvämmälle entiselle tyttöystävälleen Rice-Daviesille, joka Keelerin mielestä - muistellessaan Profumo-skandaalia - ”kirjoitti historiaa uudelleen”.  Keeler kuoli 75-vuotiaana joulukuussa vuonna 2017.

Kikatteleva, kanamaisesti käyttäytynyt Mandy Rice-Davies meni hyviin naimisiin (sitten toisiin naimisiin ja vielä kolmansiin) ja muutti Israeliin, jossa harjoitti menestyvää ravintolaliiketoimintaa.  Rice-Davies kuoli joulukuussa vuonna 2014.

Jevgeni Ivanov poistui Englannista äkillisesti jälkiä jättämättä skandaalin tultua julki. Sitä ennen hän ensin puolusti neuvostokommunismia Keelerille, mutta lopulta tunnusti vähemmän romanttisesti, kuinka kurjaa elämä neuvostoagenttina oli. Ivanov julkaisi muistelmansa tapahtumien tiimoilta vuonna 1992. Hän kuoli 68 vuotiaana vuonna 1994.

Entä John Profumo? Hän teki sovinnon vaimonsa Valerie Hobsonin kanssa ja omisti lopun elämäänsä (hänelle suotiin pitkä elämä: 1915-2006) vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyölle Lontoossa aloittaen WC:iden siivoamisella. Tämä hyvin lahjakas ja varakas mies palkittiin lopulta korkealla kunniamerkillä tekemästään pyyteettömästä työstä lontoolaisten köyhien hyväksi. Ja palkinnon hänelle myönsi työväenpuolueen hallitus! Konservatiivien synninpäästön hän sai myöhemmin itseltään Margaret Thatcherilta.

::::::::::::::::::::::::::::

Profumo-skandaali on ollut näyttämötaiteiden suosikkiaihe viime vuosiin saakka. Nyt esillä olevan ”Christine Keelerin tapauksen” lisäksi vuonna 1989 valmistui filmiversio skandaalista nimellä ”Scandal”. Andrew Lloyd Webber kirjoitti musikaalin ”Stephen Ward the Musical”, jonka näytännöt alkoivat joulukuussa 2013.

PS

Katsoin koko kuusiosaisen ”Christine Keelerin tapauksen” Areenasta. Monipolvisen takaumin varustetun tarinan seuraaminen vaatii tarkkuutta. Sarjan viimeisiä jaksoja kannattaa odottaa. Sarjassa päähuomion vie skandaaliin liittynyt oikeudenkäynti, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota. Parhaiten roolinsa taitaa James Norton, joka näyttelee vakuuttavasti Stephen Wardia.

Mehevä juttu ei kuole koskaan. Aina löytyy uusia näkökulmia vanhaan tarinaan. 

 

 

Voiko Joe Biden palauttaa presidentin tehtävän arvostuksen?

 

 

Yhdysvaltain presidentinvaalit käydään Joe Bidenin ja Donald Trumpin välillä marraskuussa 2020. Mitkä olisivat ne argumentit, jotka ovat otaksuttavasti Bidenin puolella ja  nostaisivat hänet presidentiksi?   

Ykköseksi voisin nostaa amerikkalaisten kyllästymisen Trumpin ”mitä sylki suuhun tuo” -tokaisuihin ja tölväisyihin.

Trumpin koheltaminen on saavuttanut ennen kuulumattomat mittasuhteet: koskaan ei aamulla tiedä,  mitä presidentti päästää suustaan: ilmoittaako hän esimerkiksi keksineensä lääkityksen korona-viruksen hoitoon?!  Ainakin voimme luottaa, että Joe Biden ei vie tilaa terveydenhoidon ja lääkintähuollon asiantuntijoilta.

Biden palauttaa asiantuntijuuden arvon, jonka Trump on vienyt lokaan. Kysymys ei ole siitä,  etteivätkö asiantuntijat voisi erehtyä vaan siitä, että annetaan asiantuntijoille heille  kuuluva sananvalta.  Presidentti tekee päätöksensä vakavasti otettavien asiantuntijoiden esitysvaihtoehtojen pohjalta.

Trumpin toimien johdosta jopa yhteiskuntarauha on ollut vaarassa rikkoutua. Bidenin esiintymistapa on sovitteleva.

Bidenilla on mahdollisuus palauttaa presidenttiys taas sille kuuluvalle paikalle Trumpin aiheuttaman alennustilan jälkeen: Bidenin suuhun sopisivat seuraavat sanat: Let us make the presidency great again!

Biden voi poistaa valehtelun ja mielistelyn kulttuurin Valkoisen talon hallinnosta, jonka edusmies Trump on ollut: ei enää vaihtoehtoisia totuuksia, ei enää äkillisiä ja oikukkaita kannanmuutoksia.

Biden on onnistuneesti sitonut itsensä hyvämaineisen Barack Obaman vanaveteen. Varapresidenttiys oli tästä vahva osoitus. Bidenilla on mahdollisuus käyttää hyväksi  Obaman yli roturajojen ulottuneita kannatuspohjia.

Valitsemalla (afroamerikkalaisen) naisvarapresidentin  Biden kokoaa potentiaalisia äänestäjiä taakseen.

Bidenilla on  selkeä tehtävä palauttaa usko läntisen maailman yhteistyöhön. Hän ei tule aiheuttamaan tempoilevia yllätyksiä liittolaisille, vaikka sinänsä vaatiikin eurooppalaisten  Nato-liittolaisten rahoitusosuuksien korottamista.

Biden tuskin ajaa Kiina-suhteita umpikujaan, vaikka onkin tiukka Kiina-kriitikko. Tämä aihe on kuitenkin niin kinkkinen, että varmuutta Yhdysvaltain ja Kiinan tulevista suhteista tuskin kukaan pystyy arvioimaan.

Biden palauttaa uskon Obaman terveydenhuoltouudistukseen, jolla on suuri suosio kansalaisten keskuudessa. Murhenäytelmät Bidenin perhepiirissä antavat uskottavuutta hänen taistelulleen terveydenhuoltouudistuksen puolesta.

Biden ei ryhdy presidenttinä toimimaan Trumpin  ohjelmien hylkäämiseksi  pelkästään sen takia,  että saa ne kaadetuksi  niin kuin Trump teki Obaman uudistuksille.

Biden on kuusinkertainen senaattori, joka on rutinoitunut väittelijä. Hänen on tehtävä kampanjataistelussa Ronald Reaganit: ”en aio käyttää hyväkseni vastustajani kokemattomuutta!”.

Työväenluokka tuntee Bidenin omakseen hänen taustansa takia. Hänellä ei ole Hillary Clintonin  - sinänsä epäreilua - painolastia eliitin presidenttiehdokkaana taakkanaan.

Biden on koronaviruksen vastaisessa taistelussa vahvoilla. Trump on tehnyt suuria erehdyksiä arvioidessaan  koronan vaikutuksia. Harva,  jos kukaan presidentti on vähätellyt niin karkealla tavalla korona-kriisiä kuin Donald Trump.  Bidenilla on erittäin hyvät mahdollisuuden asettua koronan vastaisen taistelun kärkeen.

Bidenilla on mahdollisuus vedota maltillisiin republikaaneihin ja ns. itsenäisiin äänestäjiin/tahoihin,  ettei Trumpille anneta toista kautta.

Bidenilla on yhtenäinen demokraattikilpailijoidensa tuki takanaan (ml.  Bernie Sanders).

Bidenilla on mahdollisuus luoda edellytykset, että Yhdysvaltain suurvalta-asemaa kunnioitetaan kaikkialla maailmassa Obaman perinnön pohjalta. Trumpin luomasta kansainvälisestä alennustilasta päästään vain ylöspäin.

Bidenista ei voi syntyä kuvaa, että hän on vaaraksi maailmanrauhalle, kuten on ollut Trumpin laita.

Bidenilla on edellytykset pienentää kansakunnan ja poliittisen elämän polarisaatiota päinvastoin kuin Trumpilla, joka on laajentanut kuilua.

Biden on toivottavasti oppinut varhaisista erehdyksistään, joihin lukeutuu mm.  aiheelliset plagiointisyytökset opiskeluajan opinnäytetyössä. Kilpakumppaninsa hän kuitenkin peittoaa rehellisyydessä mennen tullen.

Vaalit ratkaistaan mitä todennäköisimmin vaa´ankieliosavaltioissa. Bidenilla on vahvat siteet Pennsylvaniaan,  joka on yksi näistä osavaltioista.

::::::::::::::::::::::

Toisinkin voi tietenkin käydä. Mitkä ovat Bidenin mahdolliset heikkoudet ja vaaratekijät vaalikampanjaa ja presidenttiyttä ajatellen?

Biden on periaatteessa järkimiehiä. Joskus uransa aikana hänen suustaan on kuitenkin päässyt sammakoita, joihin armottomassa kampanjassa ei ole varaa.

Ikä on tekijä,  joka sellaisenaan ei  ole heikkous, mutta vastustajat panevat mahdolliset haurauden osoitukset  merkille ja ne saattavat heikentää Bidenin mahdollisuuksia.

Netin kautta tapahtuva vaalivaikuttaminen on saanut huomattavat mittasuhteet viime aikoina pidetyissä vaaleissa. Ainakin Venäjä näkee naiivissa, improvisoivassa ja epäjohdonmukaisessa Trumpissa piirteitä,  jotka sopivat Moskovalle. Venäjä on myös käyttänyt tilaisuuksia hyväkseen nettivaikuttamisessa.

Amerikkalainen äänestäjäkunta käyttäytyy skandinaavisesta näkökulmasta arvaamattomasti. Yksittäisille sattumuksille annetaan suurempi merkitys, kuin mitä ne ansaitsisivat. Tuntuu siltä, että räikeä populismi tehoaa amerikkalaisiin huomattavasti paremmin,  kuin mihin olemme Pohjoismaissa tottuneet.

Yhdysvaltain vaalijärjestelmä aiheuttaa usein tilanteen, jossa  voittajaa selvitetään sekasorron vallitessa. Pelisäännöt ”unohtuvat” taistelun melskeessä. Vaalitulosta uhkaa manipulointi. Toimiiko edustuksellinen demokratia ylipäätään?

 

Ovatko perinteiset puolueet elitisoituneet?

 

 

Politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. Näin opetettiin jo kuusikymmentäluvulla. Mutta ovatko päättäjät pystyneet säilyttämään kosketuksen kannattajiinsa. Etäisyys on aikojen kuluessa saattanut kasvaa ja sille on omat syynsä. Konkreettisesti monet ovat pyrkineet korjaamaan tilannetta ”torilla tavataan” -strategialla. Torilla käynti on edelleen suosittua silloin,  kun halutaan tavata potentiaalinen äänestäjä kasvoista kasvoihin. Nykyaikaisempi versio torilla tapaamisesta on ”netissä tavataan”, jolla parhaimmillaan saavutetaan tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä.

Mutta onko etäisyys kannattajiin kasvanut henkisesti liian suureksi? Asia on koettu ongelmaksi ja sitä varten on kehitetty erilaisia suoran demokratian kanavia. Poliitikoihin kohdistunut  vierastamisen tunne on kummunnut epäilystä, että valittu luottamushenkilö ei aja äänestäjän asiaa vaan jonkun pienemmän konklaavin tai taustabyrokratian etuja. On sanottava,  että suuri osa epäilystä on turhaa sillä useimmat tehtäviinsä valituista ottavat tosi vakavasti saamansa poliittisen edunvalvontatehtävän.

:::::::::::::::::::::::::::

Ohessa hajahavaintoja lähihistoriassa tapahtuneista muutostrendeistä.

Kysymys on paljolti sitä,  että ne yhteiskunnalliset olosuhteet,  joiden varaan edustuksellinen demokratia on aikojen kuluessa pohjautunut,  ovat muuttuneet: ei ole enää niitä rakenteita,  joiden kautta äänet siirtyivät totutuille  päättäjille tai päättäjäkandidaateille.

Miten tämä on ilmennyt lähihistoriassa puoluekentän vasemmalla laidalla?

Eroon kasvaminen vanhasta vasemmistolaisuudesta on aika vanha asia. Sen oivalsivat menneinä aikoina ajattelevat ihmiset, joita seuraavassa edustakoon kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Matti Kurjensaari (katkelma vanhasta blogikirjoituksestani): ”Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan `Jäähyväiset 50-luvulle´ (julk. vuonna 1960):  ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä ”vasemmistolainen”, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä henkinen perintö, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.”

:::::::::::::::::::::::

Tähän pohdintaan on ollut sanansa sanottavana myös nykyisin niin suositulla Thomas Pikettyllä.

Piketty pohtii vasemmiston muuttunutta asemaa aikakausien myllerryksessä. Tässä hän päätyy hyvin merkittävään johtopäätökseen, jossa on myös kiistelyn aineksia. Piketty viittaa tilastoaineistoon (vasemmistopuolueiden äänestäminen koulutetuimman 10 prosentin keskuudessa 1950-2019), jonka mukaan vasemmisto on kasvattanut suosiotaan koulutettujen keskuudessa. Tämän mukaan takana päin ovat ajat, jolloin vasemmisto sai kannatuksensa perustan työväenliikkeestä. Muutoksen suuruus - verrattuna muun väestön äänestyskäyttäytymiseen - on useiden kymmenien prosenttien luokkaa tultaessa 1950-luvulta  ja nykypäivään Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa (viime mainitussa vasemmistoa edustavat demokraatit) siten, että koulutettujen vasemmistolaisten osuus muuhun väestöön oli 1970-luvulla vielä ”aliedustettuna” ja sen jälkeen ”yliedustettuna”. Ei ole syytä epäillä, etteikö tulos olisi meilläkin samansuuntainen.

Piketty vetää johtopäätökset, että vasemmisto on ”elitisoitunut” ja ajaa ”henkisiä pääomia kasanneen älymystön asiaa”. Maltillinen oikeisto taas pyrkii varmistamaan omistavan luokan etuja. Jos lähdetään siitä, että tämä oletus pitää paikkansa, niin missä ovat sen (keskiluokkaistuneen) työväenluokan osan äänet, joista vasemmisto ei saa enää otetta? Hyvin moni vastaa tähän, että äänet ovat valuneet populistiselle oikeistolle, joka on painotetusti konservatiivista. Kun vasemmiston kannatus on pienentynyt yleisellä tasolla, merkitsee se sitä, että vasemmistoa työväenluokkaisena vaihtoehtona on ruvettu vieroksumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että osa vasemmistosta on elitisoitunut. Vasemmisto on irtautunut monessakin mielessä henkisesti vanhasta taustastaan ja mm. maahanmuuttajat äänestävät vasemmistoa.

Edellä kuvattu heijastuu poliittisen kentän muutoksiin ja vaikeuttaa muutosten hahmottamista. Siksikin äänestäjät ovat eksyksissä. Mutta onko Pikettyn logiikka perusteltavissa läheskään kaikilta osiltaan? Helsingin Sanomat lainaa väitöskirjatutkija Aino Tiihosta, joka hyväksyy Pikettyn perusprinsiipin koulutuksesta merkittävänä muuttujana, mutta pitää sitä kuitenkin liian kapea-alaisena lähestymistapana muutosten analysoinnissa. Tiihonen toteaakin, että ”työväenluokkaisiksi ITSENSÄ mieltävät” suomalaiset äänestävät edelleen valtavirraltaan vasemmistopuolueita ammattiasemasta riippumatta. Ero on siis siinä, miten asema työmarkkinoilla määritetään: jos duunari vain ulkoisin (ulkoapäin annetuin) tunnusmerkein määritetään työväenluokkaan kuuluvaksi, äänestää hän perussuomalaisia.

Viime aikoina on nähty että vasemmiston ja porvariston hegemoninen taistelu on jatkunut ja voimasuhteet ovat vaihdelleet niukin eroin,  mutta riittävästi: valta vai vaihtua ja on vaihtunut. Elitisoituminen on vain yksi muuttuja muiden joukossa. Vaurastumista – vaikkakin hitaasti – on tapahtunut sekä äänestäjien että heitä edustavien poliitikkojen keskuudessa. Onko siis liioiteltua sanoa, että politiikan kellokkaat pelkästään ovat elitisoituneet, myös äänestäjien asema menneeseen rakenteeseen nähden on kokenut muutoksen.

::::::::::::::::::::::::::::

Viime aikoina on elitisoitumiskeskustelua käyty Suomen keskustan sisällä. On esitetty pohdinnan arvoinen väite, että puoluejohto ja esimerkiksi kansanedustajat ovat irtautuneet peruskannattajakunnan tarpeiden ajamisesta. Juha Sipilä selvästikin pyrki muuttamaan keskustaa liberaalimpaan (”elitistisempään”) suuntaan,  jolloin vanhat konservatiiviset keskivertoäänestäjät (jotka hyväksyivät ja hyväksyvät edelleen punamullan) tunsivat itsensä sivuutetuiksi. Pohdin usein edellisen hallituskauden eduskuntaistuntojen aikana,  että mitähän Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen päässään miettivät maailmanmenosta. Ulkoisesti he pitivät melut mahassaan. Aktiivipolitiikasta vetäytynyt Kääriäinen on tosin viime aikoina yrittänyt avata muutoksen tarvetta  ja samalla keskustan nykyistä alhoa.

Sipilä olisi halunnut muuttaa puolueensa moderniksi yrittäjäpuolueeksi, joka ei vastaa kuin osaksi puolueen vanhan kannattajakunnan mielipiteitä. Tavalliset asutustihentyminen tai haja-asutusalueiden keskustaa aiemmin kannattaneet maanhiljaiset alkoivat etsiä muita vaihtoehtoja tai vetäytyivät murehtimaan tapahtunutta. Taustalla vaikuttaa  yhteiskunnallisen muutoksen vääjäämättömyys. Elitisoitumiseksi kuvattu ilmiö hiipi puolueen rakenteisiin ja kannattajakunnan rankaisu on ollut musertava. Suomen keskusta on alkanut muistuttaa kannatukseltaan ja poliittiselta voimaltaan skandinaavisia kumppaneita.

Yllättäen muutoksen airuena on toiminut varapuheenjohtaja Petri Honkonen, joka on protestoinut sitä,  että hallituksessa ollaan mukana nyrkki selän takana: edetään (tai pikemminkin taannutaan) kaksilla raiteilla, jonka äänestäjät ovat huomioineet. Myös Saarikko näyttää liputtavan sen puolesta, että hallituksessa oloon tulee panostaa.

::::::::::::::::::::::::::::

Irrallaan puoluepolitiikasta on yleisellä taholla muotoutunut puhuvien päiden ryppäitä,  joilla on oma kielenkäyttönsä. Kuinkahan moni poliitikko on aidosti yrittänyt asettua kuulijan näkökulmaan ja miettiä,  mikä vaikutus puheella on ollut. Elitisoitumisvaikutelmaa on vahvistanut asioiden monisäikeisyys: asiat sellaisenaan ovat aiheuttaneet  tavallisessa kansalaisessa tiedostamatonta henkistä vastarintaa.  Se poliitikoista on vahvoilla,  joka osaa selittää asioita selkeästi sortumatta populistiseen yksinkertaistamiseen.

PS

Oheisen blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen Sitra julkaisi kyselytutkimuksen,  jossa kansalaisilta kysyttiin puolueiden etääntymisestä kansalaisista. Jakauma oli melko odotettu: 57 prosentin mielestä etääntymistä on tapahtunut kansalaisten tarpeista ja 42 prosentin mielestä kansalaisten mielipiteet tulevat edustetuiksi poliittisessa päätöksenteossa.

Kyselyn mukaan kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että puolueiden tulisi parantaa viestintää. Vajaa kolmannes arvioi luottavansa puolueisiin erittäin tai melko paljon. Puolueiden toimintatapoja piti ”vanhakantaisina” reilu puolet vastaajista.

On varmaa, että politiikan tekeminen ammattimaistuu kokemuksen ja rutiinin kasvaessa. Yksi kerros tätä harjaantumista on asiantuntijuuden kasvu, toinen kerros muodostuu ammattilaisten ”slangin” omaksumisesta, joka voi ilmetä byrokraattisena kielenkäyttönä ja kolmas kerros ilmenee etääntymisenä kansalaisten välittömistä huolista laajojen lainsäädännöllisten yleistysten taakse. Taustalla muhii ilmiö, jota sanotaan  ”elitisoitumiseksi”.

Omat karkeat vastaukseni – syyt ja seuraukset -  sisältyvät yllä olevaan kirjoitukseen.

Totuuden vähättelystä vihapuheeseen

 

Perinteistä länsimaisen käsityksen mukaista tiedonvälityksen luotettavuutta  on horjutettu monin eri tavoin viime aikoina. Samaan aikaan poliittiseen keskusteluun on tunkeutunut vihapuheena pidetty ilmiö. Yhdessä nämä muodostavat uhkatekijän liberaalin demokratian toimintaperiaatteille. Ajoittain usko demokratian toimivuuteen käytössä olevien vaalijärjestelmien kautta on ollut uhattuna .

Mitä tarkoitetaan länsimaisen median toimintaperiaatteilla? Periaatteita ovat totuudenmukaisuus, tasapuolisuus, lähdekritiikki ja tahtotila korjata virheet. Lisäksi mielipiteet ja kommentit pyritään erottamaan uutisluontoisesta aineistosta, muodostamalla erillisiä ”kommenttilaatikoita”.

On hyvä muistaa, että nykytyylinen uutisointi, joka noudattaa ylläolevia periaatteita,  on varsin tuore historiallinen ilmiö, ehkä vain muutaman kymmenen vuoden kestänyt vaihe tiedonvälityksessä. Vasta oikeastaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä mykymuotoinen objektiivisuuteen pyrkivä lehdistönvapaus toimintaperiaatteineen.

Miksi muutos on tapahtunut? Sitä on vaikea eksaktisti määritellä. Itse kuulun niihin, jotka määrittävät tapahtuneen niin , että yhteiskunnan konservatiivista osaa lehdistöineen ei enää tyydyttänyt liberaalin demokratian periaatteet. Tavalla tai toisella konservatiivinen tai vanhassa pysyttäytyvä osa  yhteiskuntaa tuli sivuutetuksi tai niin ainakin koettiin Tässä on varmaan ainakin osatotuus. Maailmansodan jälkeinen edistyksen tendenssi ohjasi uutisointia ja kehityksen jarruttelijat jäivät sivupoluille. Oltiin siis eräänlaisen ”uusvalistuksen” vallassa ja vastaavasti maan hiljaiset ja hitaampaa kehitystä kannattaneet jäivät paitsioon. Tämä on tietenkin yksinkertaistus, mutta ns. populistiset voimat ovat ammentaneet näistä alunpitäen hiljaisista lähteistä mielipidepääomansa.  Uudentyyppinen mediatodellisuus juontaa juurensa ainakin osittain  60-luvun ilmapiiriin, joka oli optimistisen tiedekeskeinen. Samaan aikaan moniarvoisuuteen pyrkivä yhteiskunta saavutti suuret voittonsa, mutta aivan kaikki ihmisryhmät eivät päässeet nauttimaan tai halunneet nauttia edistyksen eliksiiristä.

Toki sodan jälkeenkin propagandataistelu oli voimissaan. Polarisoitunutta tiedotuslinjaa edusti kylmän sodan bipolaarinen ilmapiiri, joka pahimmillaan toi mieleen nykyajan jakautuneen tiedotustodellisuuden.

Nykyinen jakautuminen ei perustu puhtaaseen konservatismi-liberalismi jakolinjaan, vaan huomattava osa maltillista konservatiivista mediaa täyttää helposti alussa määritetyt länsimaiset tiedotusperiaatteet.  Valtamediaan kohdistuva arvostelu tulee siis oikeistokonservatismin suunnasta.

Helsingin Sanomissa oli 29.7.2020 Mari Mannisen kirjoittama  laaja artikkeli nyt käsiteltävästä aihepiiristä  nimellä ”Länsimedian luotettavauus rakoilee paikoin”. Tällä viitataan siihen,  että länsimainen lehdistö ja muu media on horjahdellut  kirjoitukseni alussa määritellyltä kaidalta tieltä.  Mannisen haastattelemista asiantuntijoista professori Heikki Luostarinen kiinnittää huomiota siihen,  kuinka Venäjän , Kiinan ja Yhdysvaltain propagandistisella medialla on yhteisiä piirteitä. Näitä ovat mm. ”tiukka ulossulkeva nationalismi, halveksuntaa  rakentavat viholliskuvat, vahvan johtajan ihailu, menneen suuruuden palauttaminen, materialistisen hyödyn lupaukset sekä toisinajattelun ja erilaisuuden inho”. Luostarinen kuvaa em.  tahojen lähestymistapaa provokatiiviseksi, härskiksi, epäkorrektiksi ja logiikasta ja faktoista piittaamattomaksi.

Tästä päästäänkin helposti kiinni tämän kirjoituksen otsakkeen toiseen pääteemaan, vihapuheeseen. Propagandistista (läntisen) liberaalin valtamedian vastaisuutta ei voi erottaa vihapuheen kylvämisestä. Luostarinen aivan oikein toteaa Hesarin haastattelussa, että konservatiivimedia on luonut ”oman arvojen universuminsa” ja elää itse tässä maailmassa. Liberaali universaali totuudenmukaisuus on  näiden tahojen mukaan ”tekopyhää”, koska vain  itse luotu ”oma” totuus merkitsee. Syvä usko omaan kaikkivoipaisuuteen ja sen sisältämään valheeseen tekee ajattelun vastustamisen vaikeaksi. Perinteinen kritiikki ei toimi.

Suomessa on tapahtunut myös edellä kuvattu ilmiö, joskin ilmenemismuodot ovat lievempiä.  Huolestuttavaa on,  että vihaa ylläpitävä  sanailu ja ruokottomat syytökset ovat levinneet netin keskusteluketjuista jopa eduskuntaan. Jos tällainen käytös on muuttumassa eduskunnassa tavaksi, ollaan hukkateillä. Juuri nyt näyttää siltä, että jotkin tahot pitävät yllä tällaista kulttuuria tarkoitushakuisesti. Olisi aika luoda yhteiset pelisäännöt käytävälle väittelylle .

Miten tähän tilanteeseen on jouduttu? Mannisen artikkelissa viitaan Oxfordin yliopiston raporttiin, jossa luodattiin ihmisten tarvetta puolueettomaan uutisointiin. Tulos: 60 prosenttia ihmisistä halusi puolueettomuutta, mutta 30 prosenttia halusi omaa kantaa tukevaa uutisointia.  Siinäpä vastausta kysymykseen,  miksi olemme nyt tässä tilanteessa. Samaan päämäärään tähtäsi takavuosina väite,  että totuus  on jotain sellaista, mitä kukin sen katsoo  kullakin hetkellä olevan. Ei siis ole objektiivisuuteen tähtäävää totuutta.

Edellä mainituilta osin läntinen totuuskäsite on hapertunut meidän halveksimiemme  kehittymättömien tai tarkoitushakuisten yhteiskuntamallien tasolle. Tämä ei todellakaan vastaa niitä objektiivisen totuudentavoittelun odotuksia, joita 60-luvulla idealismissamme loimme. Ihmisten usko uutisten luotettavuuteen vaihtelee maasta riippuen läntisessäkin  maailmassa. Suomessa luottamus on perinteisesti ollut korkealla tasolla, mutta onko  meilläkin tapahtumassa  muutos heikompaan suuntaan?

Toisaalta tietty skeptisyys uutistuotantoa kohtaan on tervettä, mutta systemaattinen  epäily luo varjon tiedonvälityksen ylle ja heikentää koko totuuskäsitettä.

Se,  mitä Breitbart ja Fox News ovat sähköisen median puolella,  sitä Donald Trump on tiedotustilaisuuksissaan (ja toki myös tviiteissään). Huvittuneena seuraan,  kun  valtamedia pyrkii analysoimaan Trumpin päättömiä lausuntoja tosikkomaisesti (todetaan viattomasti, että ”Trumpin lausunto ei saa vahvistusta muista lähteistä”). Näissä tapauksissa käy ilmi,  että vakavasti otettava media pyrkii mahdottomissakin tilanteissa taistelemaan analyyttisen tiedonvälityksen puolesta teeskentelemällä, että Trumpin puheissa on jotain järkeä. Eikö voisi jo luovuttaa?

Hesarin artikkelissa Joonas Pörsti (kirj. kirjan ”Propagandan lumo”) toteaa, että nykyinen suuntaus alkoi Ronald Reaganista. Väite tuntuu uskottavalta. Radikaali oikeisto nousi tuolloin voimantunnossaan kukkulan herraksi. Valtamediaa alettiin moittia puolueellisuudesta. Jatkoa seurasi nettiaikana, jonka radikaali oikeistokonservatismi otti omaksi välineekseen valtamediaa vastaan.

Onko pohjoismainen media jotenkin omahyväistä, kun Suomi,  Tanska ja Norja, Ruotsia unohtamatta ovat menestyneet erilaisilla mittareilla loistavasti kansakuntien joukossa? Unohtuuko itsekritiikki? Väitteessä on jotain perää, joskin median onnistumiset Pohjoismaissa ovat vallitsevia.

Joonas Pörsti kääntää asian toisin päin ja arvelee länsimaiden valtamedian jättävän haastamatta sellaista,  johon sillä olisi aihetta. Tällaisia aiheita voisivat olla esim. Kiinan menettelyt tai markkinatalouden ruma puoli.

Huolestuttavaa on,  että propagandistinen totuudenvastaisuus näyttää saaneen lisää kierroksia viime vuosina maailmanlaajuisesti. Vielä huolestuttavampaa on,  että menestyäkseen liberaalilla demokratialla ja medialla on taipumusta vastata jollain tasolla oikeistopropagandaan omista periaatteistaan tinkien.

Totuudenmukaisuutta tavoitellessaan läntisellä medialla ei ole syytä vähätellä menestystään. Se on edelleen voimissaan,  vaikka vastustajat kovertavat sen menestystä parhaansa mukaan. Yksi vakuuttava piirre liberaalissa läntisessä mediassa on kyky korjata omia virheitä (esimerkkejä: ajautuminen uskomaan, että Irakilla oli joukkotuhoaseita, meneminen mukaan  brexitin valheellisiin perusteluihin), jota autoritaarisempien yhteiskuntien mediat eivät tee.  Kaikissa tapauksissa on vältettävä ”tasapuolisuuden” harhaa eli sitä, että väitetään, että propagandaa harjoitetaan ”yhtä lailla” sekä perinteisten propagandan harjoittajien  että liberaalidemokratioiden taholta.

Jotkut poliitikot ovat kärsineet liberaalin median menosta propagandistien kelkkaan suunnattomasti. Hillary Clinton taisi todeta hänestä kertovassa dokumenttisarjassa,  että hän on  USA:n tutkituin syytön ihminen! Patakonservatiivien synnyttämä totuuden vääristely johti Clintonin kohdalla vihapuheisiin ja liberaalin lehdistön rimanalituksiin.

 

Kylmää sotaa Helsingissä

 

TV1:n historiasarjan  ”Muisti”-ohjelmassa palautetaan mieliin historian episodeja ja tapahtumasarjoja, jotka monissa tapauksissa ovat jääneet unholaan tai ainakin hämärään menneisyyteen. Yksi näistä on Areenassa nähtävillä oleva ”Muistin” jakso ”Kylmä sota Helsingissä”.  Toimittaja Reijo Nikkilä tekee – kuten ohjelman juonnossa sanotaan – ”aikamatkan” vuoden 1962 kansainvälisille Nuorisofestivaaleille, jotka pidettiin pääkaupungissamme. Kysymys on paljolti Nikkilän henkilökohtaisesta näkökulmasta aikaan ja sen ilmiöihin. Hän pystyy neutraalisti valottamaan tapahtumia ja niiden taustoja.

Mistä oli kysymys?

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi – kuten nimi virallisesti kuuluu -  järjestettiin Helsingissä 28. heinäkuuta - 6. elokuuta 1962. Kymmenpäiväisen festivaalin järjestäjänä toimi Demokraattisen Nuorison Maailmanliitto (DNML). Festivaalien todellisina taustavoimina toimivat Neuvostoliitto ja sen liittolaiset. Säännöllisin väliajoin järjestetyt festivaalit tuotiin ensimmäisen kerran rautaesiripun tälle puolelle Wieniin vuonna 1959. Nyt sama tapahtui toisen kerran. Neuvostoliitto ja sen liittolaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja uhrasivat suunnattomasti resursseja kiillottaakseen kuvaansa lännessä.

Vasemmistolaisen  maailmankatsomuksen omaava Nikkilä luo näkymän kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan: kumpikaan,  ei itä eikä länsi,  luottanut toisiinsa.

Nikkilä toimi itsekin festivaalien järjestäjänä ja opiskeli espanjaa kymmenen muun suomalaisen kanssa Tsekkoslovakiassa, joka kuvaa koko itäblokin painavaa panostusta tapahtumaan. Nikkilä oli organisoimassa yhdessä tsekkien kanssa valtavia kuljetuksia Helsinkiin.

Koska Yhdysvalloissa pidettiin festivaaleja itäblokin propagandatapahtumana, ryhtyi CIA toimiin festivaalien tilaisuuksien sabotoimiseksi. Festivaali on jäänyt historian hämärään osin sen takia, että keskeinen osa Suomen porvarilehdistöä boikotoi monipäiväistä tapahtumaa. Aikamoinen suoritus,  kun ottaa huomioon,  että osanottajia oli 12 000-15 000. Festivaalit olivat suurin massatapahtuma Helsingissä sitten olympialaisten. 

Presidentti Kekkonen otti etäisyyttä festivaaleihin, mutta otti kuitenkin niiden loppupuolella osaa joihinkin tapahtumiin.

Kylmä sota oli kuumimmillaan (Kuuba, Berliini). Dokumenttiin on otettu mukaan katkelmia  neuvostoliittolaisesta näkemyksestä tapahtumien kulusta. Ääni selostaa tapahtumia tutulla venäläisellä nuotilla,  jossa heijastuu oma ihannoiva näkemys festivaaleista ja ideologisen oikeassa olemisen syvä rintaääni. Nikkinen toteaakin juonnossaan, että tapahtumat muodostivat ”itäblokin näyteikkunan”, jota länsi eri toimenpitein pyrki peittämään. Neuvostoliito teki kymmenien työntekijöiden voimin spektaakkelielokuvan festivaaleista. Myös suomalaiset tekivät Erik Blombergin ohjaaman dokumentin tilaisuudesta. Molempia hyödynnetään ”Muistissa”.

Tapahtumien henki kuvastuu Nikkilän haastattelemien festivaalikonkareiden mielipiteistä. Myös monien tavallisten suomalaisten festivaaleihin kohdistunut vierastaminen tuodaan esille.

Avajaiset keräsivät kymmeniä tuhansia osanottajia olympiastadionille . Stadionilla esitettiin myös satojen  tanssijoiden yhteisesitys muiden festivaalitapahtumien joukossa. Valtava kielten sekamelska ja eri puolilta maailmaa tuleva kulttuurieksotiikka tekivät vaikutuksen Helsingissä sanottakoon mitä tahansa festivaalien ideologisista taustoista.

Ideologisen muurin molemmin puolin yritettiin pilata vastustajan pyrkimykset. Soluttautuminen vihollisen leiriin oli ilmeisen tuloksekasta. Propagandalehtiset eivät päätyneet potentiaalisille vastaanottajille vaan lehtikeräykseen! Amerikkalaiset jakoivat dollareita suomalaisille yhteistyöhenkisille nuorille vastarinnan organisomiseksi. Yksi suunnitelma oli  – jos se olisi toteutunut – yleisen suruliputuksen järjestäminen Helsingissä festivaalin ”kunniaksi”!

Oma lukunsa ovat mellakat,  joita syntyi,  tai joita maksusta masinoitiin Helsingin keskustassa. Pääkaupungin  illassa ja  yössä velloivat valtavat ihmismassat. Poliisi käytti Suomessa ensi kertaa kyynelkaasua saadakseen joukot hajaantumaan. Dokumentin kuvatessa mellakoita kuuluu taustalta neuvostoselostajan ääni: ”Tällaisista kasvaa fasisteja…”.

Erään dokumentissa esitetyn silminnäkijämielipiteen mukaan suomalaiset  nuoret miehet hermostuivat nähdessään suomalaisten tyttöjen kulkevan tummien vierasmaalaisten kainalossa.

Mellakoissa oli mukana monenlaisia elementtejä, jotka tukivat toisiaan jännitteisyyden kasvattamiseksi. Tärkeää lännen kannalta näytti olevan festivaalien seesteisen ideologisen kuvan – joka koettiin neuvostomyönteiseksi – rikkominen sytyttämällä rähinäpisteitä.

:::::::::::::::::::::::

Festivaaleja tähdittivät korkeushypyn myöhempi olympiavoittaja ja maailmanennätysmies Valeri Brumel ja avaruudenvalloittaja Juri Gagarin sekä amerikkalaiset  jazzmuusikot. Varsinkin Gagarin oli juhlittu vieras.

Abstrakti taide oli yksi vedenjakaja Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä festivaaleilla. Kuten olen näissä blogikirjoituksissa jo aiemmin kirjoittanut CIA tuki abstraktia taidetta ja taidenäyttelyitä osana kylmän sodan taistelua, joita taas  Neuvostoliitto sosialistisen realismin nimissä inhosi varsinkin Hrustsevin aikaan. Tietenkin festivaaleilla järjestettiin  abstraktin taiteen näyttely….

Puolalaiset ja itäsaksalaiset festivaalivieraat yöpyivät laivoissa, joilla tulivat Suomeen. Siitä huolimatta sattui useita loikkauksia idästä länteen.

Molemmat suurvallat kehuivat kilvan festivaaleja  onnistumisista  –  kumpikin omasta näkökulmastaan.

Pekka Tiilikainen selostaa päättäjäisiä virallisen totuuden mukaisesti rauhan juhlana. Elina Salon ääni taas saatteli festivaalivieraat kotimatkalle.

Reijo Nikkilä kiitteli henkilökohtaisesti festivaaleja kokemuksien kasvattajana ja myöhempään toimittajan ammattiin kannustavana elämyksenä.

:::::::::::::::::::::::::::

Helsingin festivaalit oli tyypillinen kylmän sodan näyttämö. Se sijoittui Berliinin kriisin akuutin vaiheen ja Kuuban ohjuskriisin väliseen tulenarkaan ajankohtaan. Keskiössä eivät olleet ydinaseet, vaikka niitäkin toki käsiteltiin festivaalin tilaisuuksissa. Kaksinapaisen maailmankuvan keskinäisen taistelun piti näkyä; niinpä kokeiltiin liikkumatilan rajoja kumpaisellakin puolella. Tämä johti asetelman herkkyyden paisuttelemiseen. Taisteltiin ihmisten mielikuvista. Tuolloin vielä oli ainakin propagandan tasolla kysymys järjestelmien paremmuudesta käytävästä taistelusta.

Lännessä koettiin, että alun perin itäblokin keksintö,  nuorisofestivaalit ovat  maailmankuvan levittämisfoorumi, ja levittäminen sisälsi sosialistisen rauhankäsitteen. Neuvostoliitolle ja sen liittolaisille oli tärkeää luoda festivaalien sillanpääasema läntiseen pääkaupunkiin ja Suomi soveltui hyvin tarkoitukseen. Sosialistiset maat yhdistivät taisteluunsa kolmannen maailman maiden nuorison, joka muutti hetkeksi koko  Helsingin ”värimaailman” (afrikkalaiset, kuubalaiset!). Tuohon aikaan käytiin kovinta taistelua kehitysmaiden (nykyisin kehittyvien maiden)  nuorten sieluista.

Kauhun  tasapainon nuorisoversio taisi säilyä läpi festivaalien.