keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Venäjä on pysyvä osa ulkopolitiikkaamme

Helsingin Sanomissa oli juttu Suomen ulkopoliittisista valinnoista nykykriisin kestäessä (”Kun Venäjästä tuli uhka”, 28.12.2014). Olen näihin asioihin ottanut kantaa useissakin blogikirjoituksissa. Keskityn tässä vain siihen, minkä kuvan juttu antaa Suomen ulkosuhteista.

Jo otsake kertoo toimittaja Anna-Liisa Kauhasen asenteesta. Uhka on siis oletus. Se myötäilee koko lehden käsitystä, koska Hesarissa on ilmeisesti päätetty, että Venäjä on uhka ja Suomen on liityttävä Natoon. Olen usein ihmetellyt sitoutumattoman lehden näin voimakasta sitoutumista johonkin kantaan.

Itse jutussa annetaan tyypilliseen tapaan kuva, että kaikki haastateltavat (ulkoministeri Erkki Tuomioja, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Kristi Raik, Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Hanna Ojanen ja Aleksanteri-instituutin Venäjä-tutkija Hanna Smith) ovat pienin variaatioin samaa mieltä ulko- ja Venäjä-politiikasta. Näin ei ole, vaan erilaiset näkemykset ja painotukset heijastuvat riveiltä ja rivien välistä. Toimittaja nappaa viimeisen sanan ja näyttää painottavan niiden mielipiteitä, jotka tukevan toimittajan näkemystä.

Kauhanen on valinnut tukitahokseen Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan, virolaissyntyisen Kristi Raikin. Raik myötäilee Virossa omaksuttuja Venäjä-kantoja. Hän ei ole millään muotoa puolueeton tarkkailija, vaan hänellä on oma agendansa, jota hän tuo esille monissa yhteyksissä.

Keskeinen sana Kauhasella ja Raikilla on ”uhka”, siis Venäjän uhka. Tämä ei ole Suomen ulkopoliittisen johdon käyttämä käsite, vaikka sitä yritetään vierittää Niinistön ajatteluun presidentin käyttämän vertauksen ”Kasakka ottaa kiinni sen, mikä on huonosti kiinni” avulla. Kauhanen toteaa itsestään selvyytenä: ”enää ei voi kiertää sitä, että Venäjästä tuli taas Suomelle uhka”. Tämän voi käsittää yrityksenä manipuloida lukijaa. Voidaan mielestäni kirjoittaa, että Venäjä uhkaa Ukrainaa, mutta sen suoraviivainen projisointi Suomeen on jo liioittelua. Tarkoitus on ilmeisesti integroida keskusteluun uhkakäsite niin kiinteästi, ettei sitä kukaan kyseenalaista. Parasta on, jos käsitteestä tulee yleinen hokema. Minä kyseenalaistan tällaisen ajattelun.

Presidentti kutsui puoluejohtajat koolle Kauhasen mukaan, koska ”Venäjälle flirttailu ja EU:lle motkottaminen piti saada loppumaan”. Tasapuolisuuden vuoksi myös puheet, että ”Suomen pitäisi juuri nyt hakea Natoon” piti saada loppumaan. Että siis Niinistö piti palaverin, jonka yhtenä syynä oli joidenkin Venäjä-flirttailu? Aika erikoinen käsitys pyrkimyksestä pitää yllä kahdenvälisiä suhteita.

Kirjoituksen mukaan monien haastateltujen mielestä Venäjä-suhteet palasivat vuonna 2014 taas ulkopolitiikan osaksi. Yhdyn tähän käsitykseen, mutta en ymmärrä, mikä siinä on niin odottamatonta. Oltiinko niin kovasti länttä, että Venäjää ei enää tarvinnut huomioida? Ainakin Jarmo Virmavirta oli tuoreessa Kanava-lehden artikkelissa tätä mieltä. Virmavirran mukaan olemme sitoutuneet aivan liian pitkälle länteen, eikä meillä ole enää kokonaisnäkemystä geopoliittisesta asemastamme.

Pisimmälle menee jälleen Raik: ”Tarve pohtia uusiksi Suomen linjauksia on todella kova”. Asia jää tarkentamatta.

Hanna Ojanen sentään toteaa Suomen ulkopolitiikan hyvin varovaiseksi, sovittelevaksi ja käytännölliseksi, mutta hänkin puhuu, että Suomi on ”ottanut aikalisiä”. Käsittääkseni Ojasen mielestä ei ole kuitenkaan ajankohtaista tarvetta linjausten muutoksiin.

Hanna Smith ihmettelee, että ”Suomen ulkopoliittinen johto ei ole vielä löytänyt Venäjä-suhteissaan tasapainoa suoraselkäisen kritiikin ja yhteistyöhalun välillä”. Mielestäni ulkopoliittinen johto on onnistunut tässä erinomaisesti. Kyllä se on ollut kriittinen Venäjää kohtaan. Eikä tämä ole ristiriidassa sen kanssa, että kahdenvälinen yhteistyö edistyy sekin.

Kauhanen väittää Venäjän dominoivan Suomen ulkopolitiikkaa. Viittaan tässä vain edellä esitettyyn, jossa olen todennut, että lännen ohella Venäjästä vihdoin keskustellaan osana Suomen ulkopolitiikkaa. Käsitettä ”dominointi” Kauhanen käyttää tässä väärässä yhteydessä.

Ulkopoliittinen johto on jakautunut kahtia Niinistö-Tuomioja ja Stubb- Haglund -parivaljakoiksi? Tässä voi olla perää, vaikka eroja ei ole syytä liioitella. Vastuu näkyy: Niinistön ja Tuomiojan harteilla on ulkopoliittisen linjan vakaus. Kumpikaan ei halua nopeita muutoksia, eikä siihen ole myöskään aihetta, sanoo Kristi Raik mitä tahansa.

Hanna Smithin mukaan Suomen Venäjä-suhteissa on se kummallisuus, että niitä voi aina kuvata hyviksi. En näe tässä kummallisuutta, eikä Smithkään taida sanoa tätä pahansuovassa mielessä. Suhteet voivat vaihdella yksittäisten asioiden osalta, mutta runko on kunnossa. Minusta Suomen ja Venäjän suhteiden tulisi olla mahdollisimman luontevat. Nyt rasitteena on Ukraina ja siihen liittyvät pakotteet, mutta suhteissa ei ole muita merkittäviä rasitteita.

On suuri voitto molemmille osapuolille, että suhteillamme on kymmenien vuosien rauhallinen perinne. Tämä näkyy politiikan käytännöissä verrattuna melkein mihin maahan tahansa.

Tietenkin Raik pistää tässä lusikan soppaan ja toteaa, että hyvistä suhteista puhuminen juuri nyt on teeskentelyä tai teeskenneltyä naiiviutta. En ymmärrä tätäkään. Hyviä suhteita pidetään tällaisena aikana yllä olosuhteet huomioiden. Kumpikin osapuoli tietää rasitteista, jotka nyt kohdistuvat suhteisiin. Mutta olisiko nyt hätiköityjen toimenpiteiden aika? Tuntuu siltä, että jotkut haluaisivat osoittaa mieltään oikein kunnolla. Minusta riittää, kun ulkopoliittinen johto on selkeästi sanonut kantansa Ukrainasta – ja useaan kertaan.

Suomen ulkosuhteita vaivaa peruskiltteyden oletus. Me pelästymme, jos joku ulkomailla kiinnittää huomiota esimerkiksi kahdenvälisiin Venäjä-suhteisiimme. Mielestäni asian voi kuitata vain toteamalla, että naapurimaiden välillä hyvät suhteet ovat oletuksena voimassa. Ei meidän pakotepolitiikkamme voi olla niin itsestään selvää kuin joidenkin muiden, joilla ei ole juuri mitään kauppaa Venäjän kanssa.

PS

UPI:n rooli

Turun Sanomat uutisoi (30.12.2014) Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajan Antti Tanskasen kommenteista koskien UPI:n tutkijoiden roolia: ”Tanskasen mielestä on …… olennaista, että UPI:n tutkijat esittävät mielipiteensä omana itsenään ja myös vastaavat niistä, sillä instituutilla ei ole mielipiteitä tai linjaa. Samaa korosti Intian-lomalta tavoitettu UPI:n neuvottelukunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Pertti Salolainen (kok)”.

UPI on siis työnantaja, jonka jokainen työntekijä on yksilö ja saa esittää ulko- ja turvallisuuspoliittisesti herkissä asioissa mielipiteensä yksilönä. Sivuasia on, että eduskunta antaa instituutille perusrahoituksen. Instituutti ei ilmeisesti ole missään vastuussa rahoittajalleen. Onko huolehdittu siitä, että UPI:n palkkalistoilla on henkilöitä, jotka moniarvoisesti – yksilöinä – tuovat esille myös muunlaisia turvallisuuspoliittisia kannanottoja kuin esimerkiksi Charly Pasternak-Salonius? Vai ovatko kaikki UPI:n työntekijät – yksilöllisesti – samaa mieltä turvallisuuspolitiikasta?

maanantai 29. joulukuuta 2014

Asiantuntijat uhkaavat meitä

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Liina Kauhanen haastatteli juttuunsa ”Kun Venäjästä tuli uhka” (28.12.2014) useita asiantuntijoita (mm Krista Raik, Hanna Ojanen, Hanna Smith….). Jutussa spekuloidaan Venäjän uhalla tavalla, joka ansaitsee kommentoinnin. Palaan aiheeseen myöhemmin blogikirjoituksessa. Heti seuraavassa Hesarissa (29.12.2014) laineet löivät vielä näyttävämmin, nimittäin paljon pidemmälle spekuloinnin vie tunnettu Nato-intoilija, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak, joka Hesarin vieraskynässä ”Sotilaallista voimaa voidaan käyttää pelkästään Suomeen” (29.12.2014) pyrkii - jos nyt hieman, mutta vain hieman, karrikoin - luomaan kuvan, että hyökkäysuhka on aivan ovella.

Ero välillämme on siinä, että kun minä yritän löytää kaikki järkevät yhteistyön muodot, joita Suomi voisi harjoittaa Venäjän kanssa EU-pakotteiden ollessa voimassa, niin Salonius-Pasternak yrittää kehittää kaikki vaihtoehdot, joita hyväksikäyttäen Venäjä voisi hyökätä Suomen kimppuun.

Kainostelematta hän ilmoittaa kantanaan, että ”ennakoitavissa on skenaarioita”, joissa Suomi olisi ”ensimmäinen ja …… ainoa Itämeren alueen maa, johon sotilaallinen isku kohdistettaisiin”. Mitkä olisivat perusteet? Tässä hänellä onkin vaikeuksia keksiä syitä. Epämääräisesti hän viittaa ”poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamiseen, liikkumavapauden rajoittamiseen Itämerellä tai harhautukseen, jolla pyritään ohjaamaan huomiota pois muualle suuntautuneesta, merkittävämmästä sotilaallisesta toiminnasta”.

Voin sanoa, että jos joskus jostain syystä joudutaan sodan uhan alle, niin tällaiset arvailut ovat yhtä tyhjän kanssa. Ne ovat spekulaatioita spekulaatioiden vuoksi. Nämä muistuttavat joidenkin läntisten ns. asiantuntijoiden loppumattomia arvailuja, miten Venäjän karhu lopulta murtautuu läpi kaikkien esteiden. Vain Nato-maat säästyvät, sillä Venäjä pelkää niitä kuollakseen.

Todisteluketjun päätarkoitus on osoittaa, että Suomi joutuu yksin taistelemaan suurvaltaa vastaan, ja että ilman Natoa olemme kiipelissä, josta emme selviä.

Käsittääkseni ainoa merkittävä syy, millä Venäjä voisi uhata Suomea on juuri se peruste, jolla Salonius-Pasternak yrittää torjua Suomen suvereniteetin loukkaamisen, nimittäin Natoon liittyminen. Ainoa pelko, joka Venäjällä on Suomen suhteen, on maamme kautta potentiaalisesti tapahtuva hyökkäys Venäjän kimppuun. Natoon liittyminen vahvistaa tämän pelon.

En halua vähätellä muutoksia turvallisuuspoliittisessa kuvassa (esim. Ukrainan päätös luopua liittoutumattomuudesta), mutta spekulaatioiden ja pohdintojen foorumi ei nyt ollut mielestäni oikea.

Ymmärrän, että puolustusvoimien esikuntatyössä tällaiset pohdinnat kuuluvat itsestään selvinä työnkuvaan; siispä näillä pohdinnoilla maan päälehdessä on joitain muita tarkoitusperiä.

Kenen asialla Ulkopoliittinen instituutti on? Eduskunta huolehtii instituutin perusrahoituksesta. Provosointi sallitaan ilmeisesti riippumattomuuden nimissä?

Mistä tämä Helsingin Sanomien Nato-vyörytys johtuu? Miksi lähes kaikki merkittävien lehtien päätoimittajat ovat linnoittautuneet Nato-kannattajiksi lehtien lukijoiden enemmistön kannan vastaisesti?

Liberaalin omatunto

Luin neljä-viisi vuotta sitten Paul Krugmanin kirjan The Conscience of a Liberal. Luen sitä silloin tällöin uudelleen.

Kirja on eräänlainen vastateesi Barry Goldwaterin 1960-luvun kirjalle The Conscience of a Conservative. Nämä kaksi teosta tavallaan kuvaavat amerikkalaisen mielipideilmaston kahta vaikuttavaa pääsuuntausta - ja ehkä laajemminkin. Näistä kahdesta on tietenkin lukemattomia tulkintoja ja versioita, mutta keskeiset vastapoolit avautunevat mainituista ikkunoista.

Entä jos soveltaisin Krugmanin ajattelua – en konkreettisesti, vaan hänen hengessään – tähän päivään (ja tämän päivän Suomeen). Krugmanin teesit muodostavat ikää kuin kehikon, jonka varassa toimitaan. Hän käsittelee teemaansa viimeisten 100 vuoden historian suodattimen läpi todeten, että ne, jotka nykyisin kuvailevat itseänsä liberaaleiksi ovat merkittävässä määrin konservatiiveja (koska kannattavat niitä menestyksiä, joita on saavutettu New Deal -politiikalla) ja ne, jotka kuvailevat itseään konservatiiveiksi, ovat suureksi osaksi radikaaleja. He haluavat radikalisoitua ennen New Dealia vallinneeseen ”Gilded Age” -aikaan (pieni valtio!). Kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa, mutta periaatteessa amerikkalainen polarisaatio toimii näin. Osa konservatiiveista on Krugmanin kirjan kirjoittamisen ajoista edelleen radikalisoitunut teekutsuliikkeen kautta, joten polarisaatio on kärjistynyt. Liberalismi amerikkalaisittain on Krugmania myötäillen vasemmistosävyistä, joskin Skandinaviaan siirrettynä suurin piirtein keskitien ideologiaa.

Meillä Suomessa osa oikeistosta on radikalisoitunut markkinoimaan itseään työväenpuolueeksi Ruotsin mallin mukaan ja pyrkimällä osittain vapaamielisiin ajattelumalleihin (homot, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken ym.). Vasemmisto on puolustanut hyvinvointiyhteiskunnan saavutettuja käytäntöjä kuten Yhdysvaltojen liberaalit. Koko puoluekenttä on periaatteessa ”suuren valtion” (= hyvinvointiyhteiskunta) kannalla, joskin kritiikki on viime aikoina lisääntynyt. Karkeasti jako on saman tyyppinen kuin Yhdysvalloissa: oikeisto on radikalisoitunut ja vasemmisto on muuttunut konservatiiviseksi hyvinvointiyhteiskunnan säilyttäjäksi.

Lopulta erottavaksi tekijäksi näyttää muodostuvan suhtautuminen talouspolitiikan eri suuntauksiin (uusliberalismi, sosiaalinen markkinatalous, hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusmallit, taistelu yksityisten ja julkisten kuntapalvelujen välillä).

Tässä kilvoittelussa liberaalit puolueena - ja ehkä muutoinkin - ovat jauhautuneet nykypuolueiden ravinnoksi. Liberaalit ovat osana useita keskeisiä puolueita. On melkoinen haaste erottua tässä asetelmassa liberaaliksi, on toimittava tienraivaajana.

Voisiko uusi, moderni liberalismi (ei siis uusliberalismi) toimia kärkenä uudistettaessa hyvinvointiyhteiskuntaa? Se ei tarkoittaisi kouristuksenomaista kiinnipitämistä vanhoista rakenteista, mutta ei myöskään laajaa yksityistämis- tai ulkoistamisaaltoa puhumattakaan, että se tarkoittaisi yövartijavaltion tasoista julkista sektoria. Julkisyhteisö ylläpitäisi ylpeänä hyvätasoisia palvelujaan, mutta vaihtoehtoinen palveluntarjonta laadukkaana olisi perusteltua. Uuteen liberalismiin kuuluu siis Krugmanin hengessä vahva julkinen sektori. Suomessa on vähän väkeä ja pitkät etäisyydet. Terveydenhoitopalvelujen, vanhusten hoidon ja kouluverkon tulee olla maantieteellisesti kattavia ja julkinen sektori on palvelujen säilymisen tae.

Kumpi korostuisi uuden liberalismin hengessä enemmän, julkisen sektorin kattavat hyvinvointipalvelut vai edellytysten luominen tulevaisuudessa selviytymiseen? Vielä muutama vuosi sitten olisin painottanut kumpaakin yhtä paljon, mutta tänään painottaisin edellytysten ja valmiuksien luomista, jotta suomalaiset pärjäisivät kilpaillussa ympäristössä. Pieni kansakunta joutuu sijoittamaan verovarojaan koulutukseen ja sosiaaliturvaan roppakaupalla kansalaisten iskukyvyn säilyttämiseksi. Sillä ei ole itse asiassa varaa tuhlata yhtäkään sielua yleissivistävän ja ammatillisen koulujärjestelmän ulkopuolelle.

Krugmanin ajattelun keskiössä on tuloerot. Hänelle liberalismi merkitsee pyrkimystä kaventaa tulo- ja omaisuuseroja. Ongelma ei ole niin polttava Suomessa kuin Yhdysvalloissa, mutta kyllä se täälläkin kuuluisi uuden liberaaliuden päätavoiteisiin.

Tämän päivän liberaalius on nähtävä niitä äkkijyrkkiä mielipiteitä vasten, jotka nyt täyttävät mielipidesivut. Kirjoitukset ovat usein anonyymeja. Silti hämmästyttää se raivo ja pilkka, mikä niistä heijastuu. Verkosta haetaan ensisijassa omaa mielipidettä tukevia näkemyksiä, mielipiteet kärjistyvät ja vihanpito yltyy. Verkko on osin muuttunut irvikuvakseen, koska se polarisoi mielipiteitä. Suomesta välittyy niiden kautta usein sysimusta kuva, jota en mitenkään voi allekirjoittaa.

Liberaali mieli tarkoittaa tänään henkistä liikkumatilaa, joka ihmisille olisi annettava mielipiteen vapauden nimissä. Keskustelun tukahduttava aggressiivisuus torjutaan.

Miten liberalismi erottautuu porvarillisuudesta? Mikä porvarillisessa ajattelussa on vierasta? Ehkä se liittyy kaiken ennustettavuuteen, tietynlaiseen näennäisen vakauden tavoitteluun, joka kuitenkin on ympäröity kaikilla mahdollisilla uhilla. Ollaan siis löydetty itsetyytyväisesti ”oikea” yhteiskuntamalli samaan aikaan, kun pelätään paniikissa kaiken romahtamista.

Tähän ajatteluun kuuluu vakiomallisten selitysten etsiminen yhteiskuntapolitiikassa. Näitä ”ratkaisemattomia ongelmia” on lukemattomia: ”byrokratia on ongelmiemme syy”, ”maahanmuuttajat ovat työttömyytemme selitys”, ”kestävyysvaje selittää yhteiskunnalliset ongelmamme”, ”Ukraina on vain alkusoittoa Venäjän ekspansiolle”. Miksipä ei näinkin, mutta useimmissa tapauksissa selitykset ovat kovin ohuita ja kiteytyessään muodostuvat naurettaviksi yksinkertaistuksiksi.

Elämme ennenkuulumattoman digitalisaation, globalisaation ja muutoksen keskellä, jossa erilaiset yhteiskunnalliset elementit ovat koko ajan liikkeessä tosiinsa nähden. Dogmaattinen sosialismi kaatui tässä hektisessä ympäristössä varhaisessa vaiheessa.

Liberaalin omantunnon mittari on ihminen, ei enempää eikä vähempää. Tämä johtaa luottamukseen yleissivistyksen kaikkivoipaisuudesta. Tähän ajatteluun ei voi kuulua ääri-ilmiöihin pakeneminen.

Liberaalin omantunnon täytyy sietää jatkuva kyseenalaistava tykitys yleissivistyksen kautta määräytyvää yleistä moraalia kohtaan. On myönnettävä, että ihmisen itsensä hyväntahtoisuuden varaan rakentuva ja yleissivistyksen merkitystä korostava liberaali ajattelu on rajoittunut, koska monet fundamentalistiset uskovien ryhmät eivät allekirjoita tätä. On korkeampia voimia, jotka määrittävät ihmisen tekemiset, ajattelun ja sivistyksen.

:::::::::::::::::::::::

Luin aikoinaan Nassim Nicholas Talebin ”Mustaa joutsenta” ja lopetin lukemisen kesken, kun olin tajuavinani, että Taleb on harhapoluilla. Talebin lähtökohta oli, että enemmän tai vähemmän dramaattisten sattumusten ja tapahtumien takana on ennalta-arvaamattomuus, sattumanvaraisuus. Emme mahda äkkiäarvaamattomuuksille mitään. Mitenkähän on? Näennäisesti ehkä emme, teknisesti ehkä emme, mutta tosiasialliset syy- ja seuraussuhteet puhuvat toista. Ehkä tilastotieteellisesti suuntautunut haluaa nähdä asiat Talebin tavoin, mutta minä väitän, että useimmille järkyttäville tapahtumille löytyy selitys, joka on johtanut lopputulokseen. Ennusmerkkien havaitseminen on usein vaikeaa, mutta kuitenkin ne ovat tunnistettavissa, eikä kysymys ole Talebin väittämästä jälkiviisaudesta. Pommiattentaatti keskellä suurkaupunkia on tapahtumana ennalta-arvaamaton, mutta yhteiskunnallisesti kehitys on saattanut pitkään ennakoida tapahtumaa. Tätä sanoisin dialektiseksi selitysmalliksi, jonka liberaali mieli voi jakaa.

Historiantutkimus on mielestäni paljolti mustien joutsenten riisumista kaikesta mystiikasta ja paljastamista jonkin prosessin lopputulokseksi. Monet ihmiset rakastavat salaliittoteorioita, niitä suorastaan tehtaillaan. On jännittävää kokea arvaamattomuuden tunne: salaliitto halutaan paljastaa, mutta salaa toivotaan, ettei niin tapahtuisi: etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään. Miellän liberalismin pyrkimykseksi paljastaa totuus näennäisen/todellisen salaliiton taustalta.

Entä jos tapahtumien logiikka jää arvoitukseksi? Liberaaliin ajatteluun voisi kuulua, että ratkaisemattoman arvoituksen kanssa on opittava elämään toistaiseksi, kunnes sille löytyy ratkaisu. Pidän siis uuden liberaalin omantunnon peruskivenä epävarmuuden sietokykyä.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Ei taida soveltua pääministeriksi

Historiaa tutkitaan ja luetaan aina kustakin ajankohdasta käsin. On hyvin tyypillistä että historian henkilön asema muuttuu kaiken sen perusteella, mitä on tapahtunut nykyhetken ja ko. henkilön elossaoloajan/aktiiviajan välillä. Tässä otan esimerkiksi Clement Attleen. Attlee toimi Ison-Britannian pääministerinä vuodesta 1945 vuoteen 1951. Kun Attleeta on arvioitu hänen ominaisuuksiensa perusteella, oli aikalaisten arvio, että hän on epätodennäköistä (improbable) pääministeriainesta. Ulkonaisesti vaatimaton pikkumies ei ollut läheskään Churchillin kaltainen mahtihahmo.

Vuonna 2010 yli sata historioitsijaa äänesti Britannian parhaasta pääministeristä vuoden 1945 jälkeen. Clement Attlee valittin ykköseksi. Taakse jäivät mm. Margaret Thatcher ja Tony Blair. Miten tämä vaatimattoman oloinen valtiomies saavutti asemansa?

Winston Churchill aliarvioi häntä aikanaan, joskin syynä oli varmaan myös se, että sodan suuri sankari Churchill hävisi katkerasti ja yllätyksellisesti vaalit 1945 Attleelle.

Attleen vallankäyttöä kuvataan monin ristiriitaisin sanoin. Hän oli ujo ja arvaamaton päätöksissään, mutta samalla rohkea riskinotossa. Johtamissaan kokouksissa hän oli pääosan ajasta hiljaa, mutta otti ohjat käsiinsä, kun oli yhteenvedon aika. Silloin hän ohjasi päätöksiä haluamaansa suuntaan.

Ohessa lyhyesti hänen uransa ennen pääministeriyttä:

Historian kirjat mainitsevat hänen sotilasuransa mainesanoin. Attlee osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Lähi-Idässä, haavoittui ja päätti sotilasuransa majurina.

Työväenpuolueen puheenjohtajaksi hänet valittiin 1930-luvun puolessa välissä. Puheenjohtajuutta kesti peräti 20 vuotta.

Vuonna 1940 Attlee ja työväenpuolue osallistuivat sodanaikaiseen hallituskoalitioon. Attleestä tuli varapääministeri (deputy prime minister). Hänet mainitaan tässä yhteydessä tehokkaana asioiden valmistelijana. Churchill sai vapaasti toimia voittoisan sodan symbolina.

Ensimmäinen koettelemus, mikä Attleeta pääministerinä koetteli vuonna 1945, ei ollut vähempää kuin Britanniaa uhkaava vararikon vaara (John Maynard Keynesin muistio). Britannian sankarillinen taistelu maailmansodassa oli käynyt kalliiksi saarivaltiolle. Silti Attlee ei luopunut kunnianhimoisista yhteiskunnallisista tavoitteista.

Attlee lähetti Keynesin hakemaan taloudellista tukea Washingtonista. Rahaa tulikin, mutta pettymykseksi vain lainana. Entinen mahtivaluutta punta sidottiin dollarin arvoon vuonna 1945, kuten muutkin valuutat. Köyhtyneelle Britannialle tämä tiesi haastavia aikoja.

Keynes ehdotti miesten kutsumista kotiin siirtomaista sekä säästöjen että teollisuuden tarvitseman työvoiman takia. Muutaman vuoden kuluessa tämä toteutettiinkin keskeisiltä osin.

Nyt Attlee saattoi käynnistää teollisuusohjelman ja hyvinvointivaltion rakentamisen – ”uuden Jerusalemin”. Pantiin toimeen valtava lainsäädäntöohjelma. Keskeinen sija ohjelmassa oli massiivisella teollisuuden kansallistamisohjelmalla (rautatiet, kaasu, hiili, sähkö, teräs….). Englanti otti käyttöön brittiläisen version suunnitelmataloudesta. Oliko kysymys yhteiskunnan sosialisoinnista? Sanoisin, että markkinatalous ja sosialismi pyrittiin tosissaan risteyttämään Englannissa. Saarivaltakunnan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne ”vaati” tätä. Kaikki tämä tehtiin kuitenkin pitäen kommunistit jyrkästi irti päätöksenteosta.

Kaiken edellä oli kuitenkin yksi todella hehkutettu uudistushanke, kansallistetut terveydenhoitopalvelut. Edes Thatcher ei yksityistämisinnossaan uskaltanut puuttua Attleen urotyöhön.

Kaikki suunnitelmat vaativat valtavasti rahaa ja siitä tuli puute, josta Attlee sai maksaa vastustajilleen – ja kannattajilleen. Hän ei ollut varsinainen talousmies.

Attleella oli ehdoton pyrkimys säilyttää Britannia suurvaltana…… Brittien piti olla vahvoja, mutta Attleen määrittämällä tavalla ja siihen kuului mm. tinkiminen kalliin imperiumin ylläpidosta. Attleen johdolla britit hankkivat oman ydinaseen ilman Yhdysvaltain myötävaikutusta. Pommihanke toteutettiin vain pienen piirin tietäessä siitä.

Rahapulainen Britannia koki vuonna 1947 valtavan ankaran talven, joka miltei tuhosi Attleen. Mihinkään tallaiseen ei oltu varauduttu. Käynnistettiin sota-ajan luontoinen säännöstelyohjelma. Kaiken keskellä Attlee ajoi läpi sotilaallisen vetäytymisen Palestiinasta, Kreikasta ja kaiken kukkuraksi kruununjalokivestä, Intiasta - Churchillin kauhuksi.

Kesällä 1947 talous romahti. ”Clemin” lähtö oli lähellä. Puoluejohtajan pääkilpailija Ernest Bevin halusi pääministeriksi pääministerin paikalle. Attlee yllätti jälleen ja soitti Bevinille. ”Minulle sanotaan, että haluat hommani”. Soiton jälkeen ei halunnut!

Samaan aikaan Yhdysvallat huolestui tosissaan kommunismin leviämisestä ja käynnisti ns. Marshall-ohjelman. Britannia sai miltei neljäsosan avusta. Britannia sai jälleen tekohengitystä vaikeuksiensa keskellä.

Lisäksi Britannia oli Bevinin ja Attleen johdolla kaavailemassa keskeisesti Natoa. Britannia halusi edelleen säilyttää suuren roolin läntisessä puolustuksessa kaiken sodanjälkeisen kurjuuden keskellä. Beviniä ja Attleeta yhdisti kommunismin vastaisuus. Brittiläinen sosialismi ja neuvostoliittolainen kommunismi olivat kuin tuli ja vesi.

Uusi romahdus uhkasi vuonna 1949 kansainvälisen taantuman seurauksena. Punta devalvoitiin 30 prosentilla loppuvuodesta 1949.

Työväenpuolue kuitenkin voitti niukasti vaalit vuonna 1950. Onni näytti vihdoin koittavan, kun talous oli vihdoin ylijäämäinen osin austerityn ja devalvoinnin ansiosta. Attlee oli eräänlainen symboli brittiläiselle sinnittelevälle niukkuudelle (austerity).

Korean sodan aiheuttamalla noususuhdanteella oli ratkaiseva merkitys Englannin talouden toipumiselle. Attlee halusi brittijoukot Koreaan. Pääministeri, työväenpuolueen uuden tähden Hugh Gaitskellin tukemana, lisäsi puolustusmenoja rajusti. Britit halusivat Attleen johdolla olla edelleen läntisen maailman eturintamassa.

Työväenpuolueen sisällä aiheutui puolustusmenojen kasvusta johtuneiden säästösuunnitelmien takia poliittinen kriisi, jonka seurauksena Attleen hallituksen voimahahmo Bevin vetäytyi hallituksesta. Attleen hallitus oli muutoinkin jatkuvien kriisien keskellä vuonna 1951.

Lokakuussa 1951 Attlee järjesti uudet vaalit. Niukasti tappiollisten vaalien seurauksena Attlee sai lähteä. Tilalle tuli Winston Churchill, joka sai näin revanssin vuoden 1945 tappiolle.

Attleen asema ei ollut koko hänen valtakaudellaan varma. Itsevarmat hallituksen jäsenet Bevin ja Herbert Morrison vaanivat tilasuutta syrjäyttää ”heikko” pääministeri tullen kuitenkin toistuvasti pettymään. Attlee oli sitkeä taistelija, jota aliarvioitiin.

Attlee luopui puolueen johdosta vuonna 1955, jolloin hän oli 72-vuotias. Hän kuoli vuonna 1967. Jos tunnettiin Churchill sikarista, niin Attlee tunnettiin arkisesta piipusta. Piippu täydensi kuvaa jokamiehen pääministeristä. Ehkä Attlee kuitenkin muistetaan parhaiten – kuten erän kirjoittaja sanoo – AIDOSTA austeritystä. Se oli ihmisten itsensä omaksumaa positiivista niukkuutta ja säästäväisyyttä paremman päivän odotuksessa.

Voisin kuvitella, että juuri nuo taistelevan niukkuuden päivät elävät legendoina ihmisten mielissä. Niiden suhteellisen kurjuuden kääntöpuolena on nykyinen yltäkylläisyys kaikesta valittavine ihmisineen. Ehkä jotkut tämän päivän ihmiset tuntevat myötätuntoa noiden aikojen pyrkimykselle viedä kansakuntaa eteenpäin yhteisin tavoittein verrattuna tämän päivän brittiläisen köyhien melko raadolliseen ja kovaan taisteluun jokapäväisestä leivästä.

On merkillistä, että Britannian toinen suuri pääministeri Margaret Thatcher pyrki luomaan uuden Britannian aivan erilaisin tarkoitusperin. Historian ironiaa? Mutta eikö yhtymäkohtia voida hakea toimeen tulemisen ihanteesta? Lähestymiskulma oli vain erilainen.

Mikä teki tästä tavallisesta miehestä - Clement Attleesta - suuren? Ehkä hän sopi juuri tuohon aikaan. Hän oli kuin kuva Britanniasta, joka oli köyhtynyt, mutta halusi pitää kiinni suuruudesta. Attleen suuri Britannia oli uusi Jerusalem, kaikille hyvinvoinnin takaava maa suurin odotuksin.

Ei mennyt ihan niin kuin toivottiin, mutta lopputulos oli kuitenkin aika hyvä epätodennäköiseltä pääministeriltä.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Tapahtui vuonna 1964

Teemalta tuli kaksiosainen dokumentti, joka kertoi Yhdysvalloista 1960-luvun puolessa välissä. Voittoa tuottamattoman amerikkalaisen PBS:n (Public Broadcasting Service) dokumentin nimi oli ”Yhdysvallat vuonna 1964” (julk. tammikuussa 2014). Se perustuu löyhästi Jon Margolisin kirjaan ”The Last Innocent Year: America in 1964”.

Dokumentin käsittelytapa on hyvin amerikkalainen, kevyt, populaari, juohevasti etenevä. Ote oli ammattimainen ja vuoden kohokohtia analysoitiin riittävästi, jotta sellainenkin sai irti tapahtumista, joka on aikanaan elänyt nuo ajat ja intensiivisesti seurannut niitä. Oma mielenkiintoni perustuu juuri tähän, olihan TV saapunut edellisenä vuonna kotiimme ja uutta välinettä seurattiin joka ilta viritysmusiikista lähtien.

Dokumentti on yhdistelmä vakavia Yhdysvaltain sisä- ja ulkopoliittisia tapahtumia ja tuon ajan populaarikulttuuria.

Mitä oli Yhdysvallat tuolloin? Kuten dokumenttikin kertoi, niin elettiin yhtäältä amerikkalaisen kukoistuksen huippuhetkiä: vaurautta ja koulutusta oli enemmän kuin koskaan. Köyhiäkin toki oli valtavasti, varsinkin mustissa.

Kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin näkökulmiin, jotka historian kertaus toi mieleen. Faktat ovat dokumentista, mielipiteiden sorvaus on kirjoittajan. Aloitetaan populaarikulttuurin puolelta.

Vuosi oli Beatlesien ja Cassius Clayn (Muhammad Ali). Euroopassa edellisenä vuonna tapahtuneen läpimurron jälkeen Beatlesit saapuivat hurjalla ennakkokampanjalla Yhdysvaltoihin ja amerikkalaiset olivat aivan kypsiä: Ed Sullivan Showssa katsojamäärät olivat käsittämättömiä, ensin 74 miljoonaa ja sitten toisessa showssa 71 miljoonaa katselijaa. Tämän päivän kaapelivetoisessa kanavakilpailussa tällaisista luvuista ei voida kuin haaveilla. Beatlesit tulivat, näkivät ja voittivat. Cliff Richard ja kumppanit olivat yrittäneet läpimurtoa turhaan rapakon takana ja sitten tuli tämä ilmiö, joka ihan oikeasti nujersi amerikkalaisen vastarinnan heidän omassa lajissaan, popmusiikissa. Kohtaaminen oli ikimuistettava, sillä paitsi kaiken keskiössä ollutta musiikkia ja pikkutyttöhysteriaa, beatlet kehittivät huumorin, jolle amerikkalaiset Beatlesien mitätöimiseen pyrkineet kyyniset toimittajat (”Ovatko nämä karvapäät tulleet tänne parturiin?”) eivät mahtaneet mitään.

Amerikkalaiset eivät olisi amerikkalaisia, jos eivät olisi keksineet vastinparia Beatleille: vastaan asteli Louisvillen suurisuu (The Louisville Lip), Cassius Clay. Todellakin Clay oli Beatleseihin verrattava inhimillinen olento, jonka turboturvan monet olisivat halunneet tukkoon. Kiinnitin kyllä huomiota, kun dokumentin asiantuntijana käytetty henkilö vielä nyt, vuonna 2014 piti ottelun Sonny Liston - Cassius Clay alla tapahtunutta Clay-showta pelkkänä lipunmyyntikampanjana. Oli se sitäkin, mutta täysin sivuutettiin Clayn rotusorron vastainen kamppailu, joka alkoi juuri tuohon aikaan. Itse asiassa se alkoi nyrkkeilijän sisäisenä prosessina jo aiemmin, kun Clay palattuaan Rooman olympiakisoista havaitsi, että kultamitalilla ei ollut mitään merkitystä: arjen rasismi löi päin kasvoja. Monien yli kaiken arvostama olympialaisten kultamitali sai lentää jokeen.

Välittömästi Liston-ottelun jälkeen Clay ilmoitti liittyneensä Mustiin muslimeihin (Ali: ”Cassius Clay on orjanimi”). Se oli liikaa monille amerikkalaisille. Asiaa pidettiin pelleilynä tai mainoskampanjana ja yhdistettiin hänen ylivertaiseen supliikkiinsa ”I´m the greatest”. Mutta hänpä ei suostunutkaan olemaan yksinkertainen nekru, vaan riimitteli runoja olemisesta ja elämisestä ja hänellä oli sanoma ihmisille. Clayn/Alin haluttiin olevan samanlainen alistuva ja kiltti mestari kuin muidenkin mustien mestareiden. Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päällehuutamisella: hän huusi kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi pähkinä purtavaksi.

Kumpikaan, Beatlesit tai Ali, eivät olleet mitään tähdenlentoja, niin kuin monet olettivat; he olivat historiaan kiintotähtinä jääviä hahmoja, jotka sattuivat tekemään läpimurron miltei samaan aikaan. Aika oli juuri oikea. Post-kennedyläinen aika tarvitsi omat ikävästä irtauttavat tähtensä, vai oliko se vain sattuma, että Beatlet ja Ali tekivät läpimurtonsa vain kolme kuukautta Kennedyn murhan jälkeen?

Pop-hahmot liittyivät osaksi maailmaa muuttavaa historian henkilögalleriaa ehkä ensimmäisen kerran meidän ajallamme: Joe Louis oli ”vain” suuri nyrkkeilijä ja Frank Sinatra oli musiikin ja elokuvan jättimäinen ilmiö, mutta oliko hän muuta?

Muhammad Alin kamppailu liittyy saumattomasti kansalaisoikeusliikkeen taisteluun tasa-arvoisemmasta maailmasta. Tulokulma oli eri henkilöillä erilainen: Ali oli Elijah Muhammedin opetuslapsi ja Martin Luther Kingin (hän oli kristillinen pastori!) lähestymiskulma oli poliittinen. Mutta yhtä kaikki – sattumalta tai ei – nämä kaksi täydensivät toisiaan. Myöhemminkin Ali oli lähempänä esim. Malcolm X:ää kuin Kingiä. Juuri vuonna 1964 musta liike haarautui vähintään kahteen osaan, jotka olivat ristiriidassa keskenään. Kun muutos käynnistyi tapahtui oikeastaan tyypillinen ilmiö: muutosvauhti oli osalle vallankumouksellista muutosta haluaville liian hidas. Seurauksena olivat väkivaltaiset mellakat Harlemissa, New Yorkissa.

Kansalaisoikeuslaeista huolimatta taistelu jatkui. Kesä 1964 oli ”Freedom Summer”. Sen nimissä kokeiltiin uusien lakien pitävyyttä: tappioita syntyi. Kolmen nuoren kansalaisoikeusaktivistin katoaminen ja murhaaminen Mississipissä oli hinta, joka maksettiin edistymisestä. Murhattujen etsinnästä muodostui valtava tapahtuma. Lyndon Johnson miltei pakotti J. Edgar Hooverin ja FBI:n etsimään ja löytämään uhrit. Murhien takaa paljastui Ku Klux Klan.

Osittain kansalaisoikeusliikkeen aktivoimana Yhdysvalloissa käynnistyi valtavia opiskelijoiden mielenilmauksia. Kysymys oli lopulta valtataistelusta opiskelijoiden ja vanhoillisen yliopistojohdon välillä. Mielenosoitusten avulla opiskelijat halusivat saada paremmin äänensä kuuluville. Suurelta osin yliopistoliikehdintä 1960-luvun jälkipuoliskolla - molemmin puolin Atlanttia - on johdettavissa noista vuoden 1964 syksyn tapahtumista.

Lyndon B. Johnson on ollut minulle ristiriitainen historian hahmo. Hänestä on vaikea päästä selville millään logiikalla. Kennedyn jälkeen hän tuntui olevan vara-Kennedy, mutta kasvoi sitten sisäpoliittisten ansioidensa johdosta mittoihin, joihin ehkä kukaan presidentti ei ole yltänyt. Korkea arvioni LBJ:stä perustuu hänen kongressissa läpiajamiensa merkittävien lakihankkeiden määrään. Ansiot ovat kiistattomat: Johnsonin julistama sota köyhyyttä vastaan, War On Poverty, hänen kansalaisoikeuslakinsa, joka lopetti rotusorron Yhdysvalloissa, hänen äänioikeuslakinsa, joka päätti keinotekoiset mustan väestön äänioikeutta rajoittavat esteet, hänen ennen kuulumattomat 80 läpivietyä merkittävää lakia kongressissa, ovat asioita, joita amerikkalaiset itsekään eivät osaa arvostaa tarpeeksi. Johnsonin huomattavimpia lakeja olivat medicare ja medicade, jotka loivat amerikkalaisen köyhille ja iäkkäille luodun terveydenhoitojärjestelmän tärkeän perustan.

Presidentti Kennedyllä oli suuria vaikeuksia ajaa kansalaisoikeusliikkeen lakialoitteita läpi johtuen siitä, että syvä etelä oli rotusortoa kannattavien demokraattien hallussa. Kennedyn työ juuttui kongressiin. Tarvittiin Johnsonin ruhjova tyyli, jotta lakihankkeet saatiin läpi. Johnsonin taktiikka oli erikoinen yhdistelmä hämmentävää taivuttelukykyä ja täysin alistavaa painostusta: ”minä olen sinun presidenttisi ja sinä teet niin kun minä tahdon”.

Onnistuttuaan läpimurroissaan Johnson totesi, että ”taidettiin menettää etelä”. Mutta hänen suuruutensa perustui siihen, että hän ei välittänyt taktisista tappioista: asiasisältö ratkaisi.

Johnson antoi sosiaalipoliittiselle ohjelmalleen nimen The Great Society. Se oli valtava edistysaskel, mutta myöhemmin myös järkyttävä ristiriitojen lähde. Sen vaikutus ulottuu tähän päivään mitä häkellyttävimmällä tavalla. Elämme White Backlashin, valkoisten vastaiskun aikaa. Barack Obaman presidenttiys on tavallaan Johnsonin käynnistämän työn kirkkain helmi, mutta samaan aikaan kritiikki Johnsonin ja Obaman saavutuksia kohtaan on huipussaan äärioikeiston taholta.

Barack Obama vertautuu monessa mielessä Johnsoniin. Hän ikään kuin jatkoi LBJ:n Great Societya terveydenhuoltouudistuksellaan. Taistelu jo hyväksytyn uudistuksen sisällöstä kuitenkin jatkuu edelleen.

Lyndon Johnsonin uran trauma oli Vietnamin sota. Se on leimannut hänet pysyvästi. Tonkinin lahden välikohtaus elokuun alussa 1964 oli tapahtuma, jossa Johnsonia todennäköisesti johdettiin harhaan. Itse välikohtaus käsitellään dokumentissa turhan ohuesti tapahtuman merkitykseen nähden. Johnson suostui käynnistämään Pohjois-Vietnamin pommitukset, mutta vasta pitkän viivyttelyn jälkeen. Suurin osa amerikkalaisista oli sodan oikeutuksen kannalla, kun se käynnistettiin ja vielä pitkään sen jälkeen. Kun mieliala muuttui tappioiden myötä, havaitsi Johnson vaikeaksi, jollei mahdottomaksi, kääntää omaksutun politiikan suuntaa. Sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa!

Lyndon B. Johnson saavutti äänivyörymäisen vaalivoiton syksyllä 1964 Barry Goldwaterista. Tähänkin liittyy käänteentekevä historian paradigma. Ronald Reaganin puhe A Time for Choosing (”The Speech”) Goldwaterin presidenttikampanjan yhteydessä lokakuussa 1964 on jäänyt historiaan ja kantoi hedelmää 15 vuotta myöhemmin Reaganin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi. Historian ironiaa on, että Johnsonin valtava menestys nimenomaan synnytti vastaliikkeen, jonka seurauksena amerikkalainen poliittinen ilmapiiri kääntyi 180 astetta. Vuosi 1964 on nykyisin vaikuttavan konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) käynnistymisvuosi. Olen kuvannut liikettä blogikuvassani ”Conservative Movement”.

::::::::::::::::::::::::::::

Muistikuva kolmen vuoden takaa: tuijotan Campbellin papupurkkeja New Yorkin Modernin taiteen museossa. Andy Warhalin läpimurto oli tapahtunut jo paljon ennen vuotta 1964, mutta juuri tuolloin hän oli symboli uusille avauksille taiteessa: oliko hänen taiteensa - kuten kriitikot sanoivat - ”sisällyksetöntä huijausta” vain purkiko hän ”korkeakulttuuriin kytkettyjä mystifiointeja”? Jotenkin Warhal liittyy saumattomasti tuon ajan populaarikulttuurin murrokseen. Nykyisin hänen teoksistaan maksetaan kymmeniä miljoonia dollareita.

::::::::::::::::::::::::::::

Tietenkin Yhdysvallat oli paljon muutakin vuonna 1964. Betty Friedanin ”Naisellisuuden harhat” olivat enne tulevasta: naisen asema vahvistui, Ford Mustangin tuotantoversion myynti alkoi tuona vuonna, lähiöt, joista meille kertoivat amerikkalaiset sarjafilmit, kaikki nuo olivat ajankohtaisia taustalla vaikuttavia asioita. Ja nyt tuosta kaikesta on kulunut 50 vuotta!

TV:n merkitystä ei voi vähätellä. Se toimi viihteen (=sarjafilmien) tehdasmaisen tuotannon välineenä, mutta samalla se välitti tässä ja nyt koko poliittisen liikehdinnän kirjon amerikkalaisten nähtäville. Samaan aikaan Jussi Himanka ja Pasi Rutanen raportoivat tuoreeltaan myllerrykset Suomeen ja minä olin tapahtumien aktiivinen seuraaja. Dokumentin tekijät ovat tasapainoilleet ”demokraattisten ja republikaanisten” näkemysten välillä yrittäen löytää tasapainon. Tässä he onnistuvat tyydyttävästi.

Muutosta kuvattiin dokumentissa osuvasti populaarimusiikin keinoin. Bob Dylan oli ajan tulkki kappaleellaan ”The Times They Are a-Changin”, joka on samannimisen vuonna 1964 ilmestyneen LP:n avausraita.

Dokumentti päättyi Sam Cooken toiveikkaaseen, muutosta ennakoivaan kappaleeseen ”A Change Is Gonna Come”. Se on järisyttävä kansalaisoikeusliikkeen hymni, joka saa minut syvästi liikuttumaan.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Olemme samaa mieltä, vaikka olemme eri mieltä

Olipa kerran aika, jolloin olimme puolueettomia. Se oli vanhaan huonoon YYA-aikaan. Suomi rimpuili käsitteiden ”puolueettomuus” ja ”YYA-sopimus” välissä. Taistelua ei käyty julkisuudessa, vaan Suomen ja Neuvostoliiton välisten kommunikeoiden sanamuodoissa (”Suomen PYRKIMYS puolueettomuuteen...”).

Viisikymmentäluvulla syntyi sitoutumattomien maiden liike. Liike oli ja eli kehitysmaissa (=kehittyvissä maissa). Suomi ei monestakaan syystä voinut olla siinä mukana: viitekehys ei ollut sopiva. Nämä maat eivät halunneet olla ideologista itää eikä ideologista länttä. Jos ne olivat ideologiahakuisia, ne olivat sitä muuten vaan.

Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles hyökkäsi voimakkaasti puolueettomia maita vastaan ja nimitti niitä moraalittomiksi. Kaikki neutraliteettiin luottavat maat niputettiin yhteen. Dullesin mielestä kylmän sodan maailmassa piti valita puolensa, piti olla joko meidän puolella tai meitä vastaan. Väliin ei saanut jäädä. Piti olla Cold War Warrier (kylmän sodan sotilas). Henkisen sitoutumisen piti olla rikkumaton. John Foster Dulles oli Cold War Warrier.

Suomessakin puolueettomuuskäsite 1990-luvulle tultaessa heitettiin vanhentuneena romukoppaan. Suomalaiseen käsitteistöön ilmaantui vähäksi aikaa käsite sitoutumattomuus. Sillä ei ole yhteyttä sitoutumattomien maiden liikkeeseen, joka on jäänyt historian hämäriin, koska sen syy, bipolaarinen maailmankäsitys, on hävinnyt. Pian Suomi liittyi EU:hun ja sitoutumattomuus alkoi tuntua omituiselta: ei voida olla samaan aikaan EU:ssa ja sitoutumattomana. Olimme siis sitoutuneet EU:hun (= länteen).

Monet rupesivat epäilemään, että sitoutuneisuus länteen ei pelkästään riitä, ja alettiin puhua sotilaallisesta liittoutumisesta. Emme tämän selityksen mukaan olleet riittävästi länttä ”sitoutuneena”, meidän piti olla ”liittoutuneita”. Suomen kansan enemmistö ei kuitenkaan ole halunnut liittoutua. Kehitettiin ajattelu, jonka mukaan olimme huonolla säällä – toistaiseksi – liittoutumattomia, mutta hyvällä säällä sitten liittoudumme sotilaallisesti.

Pian moni länteen päin hyvillä mielillä suuntautunut kansalainen huomasi, että sitoutuminen ja liittoutuminen rupesivat saamaan ideologisen luonteen. Oli oltava sitoutunut, oli oltava liittoutunut, koska muutoin et ollut ”oikeasti” länttä. Oli sitouduttava jonkinlaiseen uskontunnustukseen. Tässä vaiheessa moni kansalainen heräsi vaatimaan oikeutta ajatella omilla aivoilla. Syntyi ”dullesilainen” ristiriita, jossa kansalainen halutessaan säilyttää henkisen riippumattomuuden joutui pahaan välikäteen, koska – vaikka hyväksyikin läntisen liberaalin demokratian – ei halunnut myydä kaikkea aatteelle.

Tila, jossa sai toimia oli kuitenkin kaventunut: moni ryhtyi protestoimaan pakkosyöttöä vastaan: Ei EU:lle, ei Natolle. Tällöin vastavetona liittoutumisideologit pääministerin johdolla julistivat vastarannan kiisket kuuluvaksi YYA-Suomeen, ”harmaaseen vyöhykkeeseen”. Huh, kaiken päälle pilvenlongan takaa, John Foster Dulles kohdisti toruvan katseen tällaisiin venkoilijoihin, jotka eivät ymmärtäneet omaa etuaan: oli valittava puolensa, muutoin olet HARMAA. Omilla aivoilla ajattelua ei ollut kielletty, sitä oli vain RAJATTU.

Kun monet poliitikot menivät kuitenkin sanomaan ääneen mielipiteensä, joka ei ollut oikeaoppinen, kehitettiin koodi, jossa eri mieltä olevat olivat samaa mieltä niiden kanssa, jotka olivat oikeassa. Kansalaiset vaistosivat, että tässä on jotain mätää.

Hyvät neuvot olivat kalliit. Tarvittiin joku selittämään ristiriitaisia mielipiteitä. Onneksi kehiin astui uusi pääministeri, joka kehitti eräänlaisen mielipidemyllyn monipuoluehallitukseen, jonka läpi kaikki erilaiset mielipiteet sullottiin ja saatiin samanmielisiksi. Epäilijät vaiennettiin tai annettiin ymmärtää, että tämä on fiksuustesti.

Pääministeri sovelsi tätä samaa strategiaa myös turvallisuuspolitiikkaan. Eri mieltä ei saanut olla samaa mieltä olevien kanssa. Pääministeristä tuli eräänlainen oraakkeli, joka selitti julkisuuteen päin samanmielisyyden olemusta.

Pääministeri ja hänen avustajansa ovat julistaneet kilpailun ”käänteisestä YYA:sta”. Sen mukaan seurataan tarkasti poliitikkojen myönteisten Venäjä-lausuntojen määrää. Nehän ovat ulkopoliittisen linjan vastaisia. Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtaja Paula Lehtomäki on asetettu erityisseurantaan.

Pääministeri, joka oli aiemmin kansansuosikki, huomasi yhtäkkiä, kuinka hän ei ollutkaan enää niin suosittu. Kansalaiset haistoivat palaneen käryä. Pääministeri selitti, että ne, jotka esittävät poikkeavia kantoja tulevasta (!) tyynen sään turvallisuuspolitiikasta ovat vanhanaikaisia. Tosin henkilökohtaisesti sai olla eri mieltä virallisen linjan kanssa, mutta vain harvat ovat tähän ryhtyneet.

Kansalaiset vaistosivat älyllisen epärehellisyyden, josta tosin käyttivät nimeä ”lipevyys”, ja antoivat pääministerille gallupissa tuomionsa.

…………………..

Herään hiki päässä, huidon käsillä, ahmin ilmaa. Onneksi tämä kaikki oli vain pahaa unta. Päätän keittää kahvit, vaikka on vasta aamuyö.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Pääministeriä tulkiten

Ylen Ykkösaamussa 20.12.2014 pääministeri Aleksander Stubb joutui selittelemään lausuntojaan leimattuaan keskustan eräät johtavat poliitikot vanhanaikaisen ulkopolitiikan kannattajiksi. Hän harrasti vähän samantyyppistä leimakirveen käyttöä kuin aikanaan harrastettiin YYA-Suomessa. Nyt ilmansuunta vain on muuttunut.

Stubb liitti henkilöt - nimeltä mainiten - YYA-Suomeen ja ”harmaalle” vyöhykkeelle. Nämä ovat ikäviä vihjauksia joidenkin ihmisten muka puutteellisesta lojaalisuudesta isänmaata kohtaan. Stubb kokee paineet juuri nyt melkoisena, ja pyrkii suuntaamaan ärtymyksensä ulkopuolisiin tahoihin. Mitkä tahansa keinot on otettu käyttöön puolueen alamäen päättämiseksi. Siinä saa mennä pesuveden mukana ulkopoliittinen konsensus.

Ilmoittaudun harmaalle vyöhykkeelle, jos sillä tarkoitetaan välittävien kantojen etsimistä idän ja lännen välillä, jos sillä tarkoitetaan sitä, että meneillään olevan konfliktin aiheuttajiksi on löydettävissä useampikin vastuutaho ja jos sillä tarkoitetaan, että kompromissihakuisuus on moraalisesti oikein.

Presidentti tapasi puoluejohtajia 19.12.2014 yhteisen kannan muovaamiseksi merkittäviin ulkopoliittisiin asioihin.

Presidentti toivoi, että valtiojohdolla ja poliittisilla päättäjillä olisi yhteinen linja: ”Yhteinen linja on jo sellaisenaan turvallisuutta luova asia”.

Edelleen Niinistö kertoi kuulumisina kokouksesta, että ”totesimme pöydän ääressä, että kukaan ei ole esittämässä Nato-jäsenyyshakemuksen jättämistä vallitsevissa olosuhteissa”. Stubb kommentoi Ykkösaamussa, että (vallitsevat) olosuhteet muuttuvat, kun hallitus vaihtuu. Miten? Ei kai ympäristömme muutu sen johdosta, että meillä on uusi hallitus puolen vuoden kuluessa. Muista syistä olosuhteet kyllä voivat muuttua, mutta sitähän ei voi tietää. Tarkoittiko Stubb sitä, että kun hallitus vaihtuu, tehdään nykyisestä poikkeavia päätöksiä esim. turvallisuuspolitiikassa pelkästään Suomen sisäpoliittisen tilanteen (”vallitsevien olosuhteiden”) muuttuessa? En oikein usko presidentin tarkoittaneen tätä.

Stubb korostaa kovasti, että olosuhteet liittyvät ”säätilaan”. Nyt on sellainen (myrsky)säätila, että Natoon ei voi hakea, mutta kun säätila muuttuu hakemuksen voi jättää. Tyvenessä voidaan lipua Naton kainaloon.

Minusta turvallisuusuuspolitiikka ei ole säätilakysymys. Säät vaihtelevat, mutta ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan on kestettävä sekä tyyntä että myrskyä.

Kun muutamat johtavat kokoomuspoliitikot esittivät, että Natoon voitaisiin liittyä ilman kansanäänestystä, halusi Stubb todeta, että asia on aivan yksiselitteinen: kokoomuksella on puoluekokouspäätös kansanäänestyksestä. Tarkennus kiinnitti huomiota: Natoon voidaan liittyä myös, jos ”kaikkien puolueiden kesken” vallitsee konsensus liittymisestä. Stubb tosin jatkoi, että 2/3 enemmistö – juuri nyt erittäin epätodennäköinen mahdollisuus - eduskunnassa riittää liittämään meidät Natoon.

Mielenkiintoinen näkemys oli, kun Stubb toivoi, että ”Venäjä länsimaistuu, ja että Venäjästä tulee liberaali demokratia”. Yleisellä tasolla tämä on OK. Viime aikaisissa puheissaan Putin on kuitenkin korostanut, ettei Venäjä ota ulkopuolelta vastaan neuvoja, miten se yhteiskuntansa järjestää.

Taustalla on periaatteellinen näkemysero. Pettyneitä ovat olleet ne, jotka alun perin muodostivat liian optimistisen kuvan Venäjän kehittymisestä liberaalina demokratiana. Sitähän se ei ole ollut koko uuden Venäjän olemassaolon aikana. Yhdeksänkymmentäluvun epäonnistuneet ”demokratiakokeilut” ovat päinvastoin olleet rasite ja kannustamassa nykyiseen autoritäärisyyteen. Inhorealismi on lyönyt korville yltiöoptimismia.

Stubb toi esille Venäjän suuren haasteen, ja se on kyvyttömyys sopeutua globaaliin talouteen. Tässä on kiistämättä sen vaikeuksien ydin. Parinkymmenen vuoden aikana on tapahtunut hämmästyttävän vähän edistystä.

Vallitseeko konsensus Nato-kysymyksestä? Pinnalta katsoen kyllä, mutta tämän hallituksen suulla on totuttu siihen, että sopu vallitsee näennäisesti, mutta käytännössä eri osapuolet varaavat itselleen oikeuden puhua kuten parhaaksi näkevät. Tätä itselleen suomaa varausta käytti myös Stubb arvostellessaan keskustan Venäjä- ja Natokantoja.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Toisinajattelijan kuvaus Ukrainan tapahtumista

Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimer on kansainvälisen politiikan todellinen asiantuntija (ei siis ns. asiantuntija), joka on kirjoittanut Foreign Affairs-lehden loka-marraskuun numeroon hienon artikkelin ”The Liberal Delutions, That Provoked Putin”.

Artikkeliin on syytä palata nyt, kun Vladimir Putin on juuri pitänyt puheensa Venäjän tilasta. Mitä Putin sanoi? Kyllä, hän syytti ulkopuolisia tahoja Venäjän ja Ukrainan tilanteesta, kyllä, hän syytti Yhdysvaltoja turvallisuusuhista, kyllä, hän perusteli esimerkiksi Itämerellä tapahtuneita vaarallisiksi koettuja hävittäjä- ym. lentoja sillä, että amerikkalaiset ovat tehneet lentoja kaiken aikaa ja Venäjä on tehnyt lentoja vasta pari vuotta, kyllä, Venäjällä on vain pari sotilastukikohtaa omien rajojen ulkopuolella, kun Yhdysvalloilla niitä on satoja, kyllä, Venäjän sotilasmenot ovat vain kymmenesosa Yhdysvaltain sotilasmenoista jne.

Mitä uutta kuultiin? Ei varsinaisesti uutta, mutta itse vakuutuin jälleen kerran, että Venäjän strategia on puolustuksellinen. Se kokee – kuvitellusti tai todellisesti – itsensä uhatuksi ja haluaa pysäyttää Naton ja EU:n etenemisen rajoillaan.

Otan tähän esimerkinomaisesti yhden teeman, jota on viime aikoina runsaasti pidetty esillä, nimittäin lentotoiminnan Itämeren yllä. HS:n Kari Huhta kehittää kolumnissaan (HS 18.12.2014: ”Miksi ihmeessä ne niin lentelevät?”) pitkän liudan selityksiä venäläisten aktiivisuudelle: Suomea ja Ruotsia estetään liittymästä Natoon, Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n rivit, Venäjä pyrkii hajottamaan Naton rivit, Venäjän sotilaspoliittinen valtaeliitti painostaa Putinia, Venäjä yrittää suunnata kansalaistensa huomion kotimaan talouden alakulosta ulospäin….. Onhan tässä näitä, mutta minä tulkitsen varsin arkisesti kysymyksessä olevan halun osoittaa - tosin varsin arveluttavalla tavalla - voimaa kaikilla politiikan ja puolustusvoimien osa-alueilla: olemme edelleen suurvalta ja meidät tulee huomioida. Lentoliikenteen turvallisuustason heikentäminen on tietenkin asia, josta Venäjä ei selviä selittelemällä.

Mutta on tässä toinenkin puoli. Loputon Venäjän sotilasentoliikenteellä lännessä harjoitettu spekulointi palvelee mielestäni kaikenkarvaista mystifiointia ja pelottelua. Näen pelottelukampanjan osittain Naton puolesta propagointina (Huhta kirjoittaa Tu-95-mallin strategisista pommikoneista: ”nuo kauhun tasapainon lentävät hirmuliskot”).

::::::::::::::::::::::::::

Putinin puhe oli vaisu? Ei minusta. Venäjän politiikan palikat asettuivat paikoilleen varsin järjestäytyneesti. Se selvisi, että hyvät neuvot ovat kalliit. Suuri arvoitus on talouden kehitys, jota lienee mahdotonta arvioida, joten jätän sen tällä kertaa vähemmälle.

Niin, mitä John J. Mearsheimer kirjoitti Foreign Affairsissa ? Ensinnäkin hän otti kainostelematta lähtökohdakseen Venäjän ja Putinin näkökulman silläkin uhalla, että jää harvojen joukkoon, joka uskaltaa lähestyä Venäjää ja Ukrainaan tästä näkövinkkelistä. Meiltä Suomessa ei taitaisi löytyä samanlaista rohkeutta vakavasti otettavien tukijoiden joukosta.

Käyn ohessa referoiden läpi Mearsheimerin esiinnostamat näkökohdat vastapainoksi totutuille väittämille.

Ensinnäkin hän katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato esiintyi aggressiivisesti: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa , jotka vaativat Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.

Venäjä ei pystynyt heikkoutensa takia puuttumaan Yhdysvaltain ja Naton toimiin Bosniassa, vaikka siellä kohteena oli sen vanha liitolainen Serbia. Tulenaraksi tilanne muuttui, kun Georgia ja Ukraina pyrkivät Natoon vuonna 2008. George Bush olisi kummatkin maat hyväksynyt mukaan, mutta Ranska ja Saksa torjuivat hankkeen Venäjän varoitettua voimakkaasti strategisen tasapainon muutoksista.

Vuoden 2008 elokuussa syttyi Venäjän ja Georgian välillä sota jälkimmäisen aloitteesta, jonka seurauksena Venäjä otti hallintaansa Abhasian ja Etelä-Ossetian. Venäjän kannalta oli tultu viimeiselle rajalle.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Baker kirjoitti muistelmissaan: ”Melkein jokainen saavutus sisältää - menestyksen sisällä - tulevaisuuden ongelmien siemenet”.

Lännellä oli kolmiosainen paketti, jota se pyrki toteuttamaan: 1) Nato-laajentuminen, 2) EU-laajentuminen, 3) Demokratian edistäminen. Ukrainassa sitten bensaa heitettiin tuleen: Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh hylkäsi tarjotun EU:n tuen ja hyväksyi vastaavasti Venäjän 15 miljardin dollarin tuen. Venäjä ei olisi ryhtynyt avustustoimenpiteeseen, jos se ei olisi kokenut Ukrainan ”menetystä” EU-tuen kautta uhkaksi itselleen. EU-tuen kaatuminen joka tapauksessa käynnisti levottomuudet ja Janukovitsh - aikansa asemastaan taisteltuaan - pakeni Venäjälle. Seurauksena Ukrainaan pystytettiin länsimielinen hallitus. USA tuki uutta hallitusta, jossa oli neljä uusnatsiksi luokiteltua ministeriä. Pääministeriksi tuli Arseni Jatsenjuk.

Mitkä olivat Ukrainan tapahtumien todella vaikuttavat syyt? Voitaneen sanoa, että useat Ukrainan hallitukset perätysten epäonnistuivat tehtävissään eivätkä pystyneet torjumaan oligarkkien nousemista hallinnon kummisediksi, demokratian epäkypsää ja tärveltynytta tilaa ja elintason dramaattista laskua ympäröiviä valtioita alemmalle tasolle. Ukraina vaikutti epäonnistuneelta valtiolta eri väristen vallankumousten keskellä.

Ukrainaan syntyi tosiasiallinen valtatyhjiö, jonka täyttämisestä suurvallat kilpailivat. Kaiken tämän seurauksena käynnistyivät tunnetut tapahtumat: Venäjä kaappasi Krimin ja separatistit Venäjän tukemana ottivat haltuunsa Itä-Ukrainan.

Monet ovat sanoneet, että Venäjä on rakentanut pitkäjänteistä ohjelmaa saavuttaakseen entisen imperiumin mittasuhteet. Mearsheimer päinvastoin väittää, että nimenomaan laillisesti valitun Janukovitsin lähtö Ukrainasta ja syntyneet mellakat aiheuttivat Venäjän politiikan muutoksen. Akuutti tilanne suisti maan sekasortoon.

:::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer johdattelee lukijan myös tapahtumien alkulähteille. Mistä kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?

Mearsheimer käy edellä kuvattuun tapahtumasarjaan johtaneet vaiheet läpi analyyttisesti. Ohessa referoin hänen erittelyään.

Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat että kylmän sodan loppu muutti fundamentaalisti kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään eivät olleet uhkaksi toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.

Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin aikaisen vakuuttavan faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemisen myönteisenä tahtotilana 2000-luvulla. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi 1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman käynnistämä läheneminen suinkaan kumoa kauppasaartoa.

Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna 2009 USA aikoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan.

Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer raottaa myös tulevaisuutta jonkin verran.

Hänen mukaansa sen enempää Yhdysvalloilla kuin Venäjälläkään ei ole haluja luoda kriisipesäkkeitä ympäristöönsä. Kummallakin on traumaattisia kokemuksia uudentyyppisistä sodista: Afganistan, Syyria, Irak, Tsetsenia…. Kriisit ovat erittäin vaikeasti hallittavissa ja siksikään Venäjä ei tavoittele imperiumin laajentamista. Hinta olisi liian kova.

Varmaa ei mitenkään ole, että Ukraina pääsee Natoon, vaikka haluaisikin. Mearsheimerin mukaan paras ratkaisu voisi olla sitoutumaton puskurivaltio Venäjän ja lännen välillä, jonka talous yritettäisiin saada yhteisvoimin jaloilleen.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Konservatiivin omatunto

Timo Vihavaisen uusin kirja käsittelee Venäjää, kuinkas muuten. Teoksen nimi on ”Vanhan Venäjän paluu” (Otava, 2014). Ajatuksen clue on ehkä siinä, että palaamassa ei ole niinkään Neuvostoliitto, vaan sitä edeltänyt Venäjän imperiumi. Kirja pohjautuu hänen minullekin hyvin tuttuihin blogikirjoituksiinsa ja Kanava-lehteen kirjoittamiinsa ”Jälkisanoihin”. Lisäksi osa esseistä on laadittu tätä kirjaa varten.

Vihavainen on parhaita Venäjä-asiantuntijoita maassamme. Samalla hän kuitenkin herättää paljon vastaväitteitä ajatuksillaan. Keskustelun herättäminen lienee hänen tarkoituksensakin. Kirjan lauseet sisältävät täyteen ahdettuja ajatuksia, niin että lukijan on koko ajan pidettävä hoksottimet kirkkaina, jotta pysyy Vihavaisen ajatuksenjuoksussa kiinni. Lyhyehköt turbolauseet ovat kuitenkin parempi vaihtoehto kuin Vihavaisen aiempi polveileva tyyli.

En keskity itse pääaiheeseen eli vanhan Venäjän imperiumin ja ajattelutavan comebackiin, vaan kiinnitän enemmän huomiota kirjan lukuisiin sivupolkuihin. Jaan Vihavaisen käsityksen Suomen liittoutumattomuuden tärkeydestä. Samoin on helppo yhtyä median hysteerisen pelottelukampanjan arvosteluun (Venäjä-pelkojen ylläpito, pakeneminen Natoon). Näistä olen itsekin kirjoittanut lukuisia kertoja Vihavaisen sävyyn. Hän toteaa: ”Nato ei ole sama kuin Eurooppa tai edes Länsi-Eurooppa. Kaikkein vähiten se on samaa kuin se Pohjois-Eurooppa, johon me kuulumme”. Hän erottaa kulttuurisesti atlanttiset Tanskan ja Norjan siitä yhteydestä, johon me kuulumme Ruotsin kanssa. Tämä perustelu on siis suunnattu niille, jotka kuvittelevat, että meidän on liityttävä Natoon todistaaksemme olevamme osa länttä.

Hysterian ja panikoitumisen leviämisestä Vihavainen kirjoittaa sarkastisesti: ”Jos Jumalaa ei ole tai hänen apunsa on epävarma, on Nato ilmeisesti monille ainoana oljenkortena, joka voi pelastaa orjuudelta, eli siis kuolemaakin pahemmalta kohtalolta, joka lienee tarjolla niin meille kuin muille”.

Tässä hän tulee aiheeseen, joka minuakin kiusaa: ”meidän paikkamme on, (näin) sanotaan lännen syvässä ytimessä, meidän on jaettava eurooppalaiset arvot ja eurooppalainen historia. Olisi hirvittävä arvonalennus ja nolaus, jos jäisimme jonkinlaiseen erikoisasemaan, ehkä peräti harmaalle vyöhykkeelle.” Vihavainen protestoi pakkomielteenomaista lännen näkemistä ehdottomana totuutena.

Puuttuu enää yksi askel länsimarssissa, liittyminen Natoon, ”joka on demokraattisten maiden yhteinen puolustusorganisaatio eikä uhkaa ketään”, hän lisää ironisesti. Mutta onko läntinen osa Eurooppaa niin homogeeninen ja ylivertainen kuin kuvittelemme?

Euroopalla ei ole todellakaan historiallisessa katsannossa pelkästään ylpeilyn aiheita, vaan sillä on kannettavanaan myös totalitarismin ja raakuuden taakka. Entä juuri nyt? Tänä päivänä ”liberaalin demokratian” Eurooppaan ja Natoon kuuluvat sellaiset autoritääriset ja korruptoituneet maat kuin Romania, Bulgaria, Unkari, Turkki…..). Putinia sympatisoiva Marine Le Penin ”Kansallinen rintama” voitti EU-parlamenttivaalit Ranskassa….

Meidän ei Suomessa tarvitse pönkittämällä pönkittää itsetuntoamme, olemmehan olleet aivan kärjessä lukemattomissa kansainvälisissä hyvinvointimittareissa. Onnellisuusmittauksissa olemme Tanskan ja Hollaniin jälkeen aivan kärjessä sijoilla 3-4, esimerkiksi upporikasta Norjaa edellä. Kun tämän lisäksi olemme säilyttäneet vahvan turvallisuusympäristön liittoutumattomuudella, niin huonomminkin olisi voinut käydä. Miksi siis tarvitsemme ”kättä pidempää” lännestä tai idästä osoittaaksemme itsellemme olevamme kelpo kansakunta?

Liittoutumiskritiikin ohella haluaisin kiinnittää huomiota kirjassa esille tulevaan Vihavaisen suhtautumiseen konservatismiin. Vihavaisen ajattelun ytimeen liittyy hänen taipumukseensa perustella konservatiivista ajatteluaan älyllisesti. Hän näkee perussuomaisessa kahvilafilosofiassa syviä projisointeja yhteiskuntaan, jotka hän haluaisi älyllistää eli tehdä niistä kritiikin kestäviä. Sanalla sanoen hän haluaisi olla kuppilakonservatismin intellektuelli. Hän ei ole suinkaan tässä maailmassa läheskään ensimmäinen kansan syvistä riveistä tulleiden ajatusten tulkki ja intellektualisoija. Ei uusliberalismi ollut 1950-luvulla kuin pienen änkyräjoukon ideologia. Älyllistäjät tekivät siitä myöhemmin hovikelpoisen.

Vihavainen toteaa: ”Ehkäpä nationalismi, konservatismi ja traditionalismi ovatkin ihan kunniallisia ideologisia viitekehyksiä”, vaikka ovatkin ristiriidassa ”virallisen ideologian” (EU, maahanmuuttomyönteisyys ym.) kanssa. Vihavainen toteaa, että ”Pari vuotta sitten nostettiin Suomessa hirmuinen hysteria siitä, että virallisen ideologian vastustajat olivat saaneet äänensä kuuluville demokraattisissa vaaleissa”, viitaten perussuomalaiseen jytkyyn.

Hän kuvaa maahanmuuttajia konkreettisesti seuraavasti: ”….kaiken kukkuraksi maahan saapui suuri määrä ulkomaalaisia, joilla ei täällä oikeastaan ollut mitään tekemistä”. EU-kritiikittömyys vuosien varrella (varsinkin EU:n alkutaipaleella) saa Vihavaisen tuomion. Suomi edusti ennen EU:ta impivaaralaisuutta Eurooppa-intoilijoiden mielestä. Samojen tahojen mielestä maahanmuuttajat ovat tärkeitä, jos eivät muutoin niin eläkkeelle poistuvan työvoiman korvaajana.

Edelläkävijä-älymystö saa kyytiä Vihavaiselta. Vuoden 1968 sukupolvi uudistusajatuksineen ja maailmanmuutosmanifesteineen saa Vihavaiselta torjuvan vastaanoton. Vihavaisen mielestä on verraten helppoa osoittaa, että ”uudistajat” ovat lopulta saaneet paljon pahaa aikaiseksi yli-idealistisine ideologioineen. Puheesta kuultaa läpi Vihavaisen peitellyn ihaileva suhtautuminen nationalistiseen, konservatiiviseen ja pikkuporvarilliseen ajatteluun. Niillä on hänen mielestään suotuisat puolensa.

Vihavainen suhtautuu Ruotsin edelläkävijyyteen suurella skeptisyydellä, ikään kuin odottaen, että johtoasema ennen pitkää katoaa tai jopa romahtaa: ”Nykyinen kulttuurinen kirjavuus on Ruotsissa tuottanut huomattavan määrän kulttuurista pahoinvointia, mistä hätkähdyttävät rikostilastot ja lehtiuutiset yhä uudelleen todistavat”. Vihavainen sanoo arvostavansa Ruotsia, joten edellä esitetty on myötätuntoista murehtimista Ruotsin puolesta: mihin maa oikein joutuukaan maahanmuuttajineen ja sivuuttaessaan oman identiteettinsä! Ehkä jopa alas Yhdysvaltain tasolle! Voitolle jää Vihavaisen kanta, jossa Ruotsi on varoittava esimerkki mellakoineen, pahoinpitelyineen ja omaisuuksien särkemisineen.

Sitten hän panee hiukan kummastuneena merkille, että kansakunnat, jotka suhtautuvat vapaamielisesti maahanmuuttajiin ovat onnellisuustilastojen kärjessä. Pitäisikö meidän sittenkin seurata Ruotsin ja Tanskan perässä? Kylläpä asiat ovat monitulkintaisia! Juuri monitulkintaisuuden avulla Vihavainen hankkii alibin sille vaihtoehdolle, että hän onkin väärässä (tai vähemmän oikeassa). Hän pyrkii varmistamaan selustansa, jos kaikki ei menekään, niin kuin hän hahmottelee. Onko tämä kaiken älyllistäjän oireyhtymä? Vai varoittaako hän vain Suomen muodostumisesta kulttuurien taistelukentäksi, ”jota viime kädessä pitää koossa vain väkivalta ja sen uhka”.

En kuvittele, että olisin edellä pystynyt käsittelemään Vihavaisen konservatismia kovin seikkaperäisesti. Sen jätän kirjan lukijan tehtäväksi. Jäljelle tästä kaikesta kuitenkin jää – vaikka esim. perussuomalaisissa onkin jonkin verran korkeasti koulutettuja vaikuttajia – Vihavaisen tietoinen pyrkimys toimia jonkinlaisena nykykonservatismin - ainakin näennäisesti moukkakonservatismin - älyllisenä tulkkina, konservatismin omanatuntona. Tällä konservatismilla ei ole suoraa yhteyttä klassiseen konservatismiin ideologiana. Vihavaisen konservatismi on käytännön läheistä.

Meille, jotka ajattelemme liberaalimmin, Vihavainen avaa portteja toisinajatteluun, jota on hyvä kuunnella, vaikkei sitä sulattaisikaan.

Voidaanko Vihavaisen konservatismi (jota en kannata) ja hänen Nato-vastaisuutensa (jota kannatan) sulauttaa yhdeksi ajattelumalliksi? Pohdinta on minulle hiukan kiusallista, koska en näe niitä yhden ja saman asian eri puolina. Nykytilanteen säilyttäminen (liittoutumattomuus) voidaan tietysti tulkita konservatismiksi, mutta ajattelen niin, että jos jokin asia tässä hullunmyllymaailmassa on vakio, niin olkoon se sitten turvallisuuspolitiikka.

Presidentti on onnistunut ulkopolitiikassa erinomaisesti, mutta….

Presidentti Niinistön suosiota on mitattu jälleen (HS-gallup). Tulos näyttää hyvältä. Presidenttien suosio ei ole mitenkään itsestään selvä kuten kansainvälisistä esimerkeistä voimme havaita. Suomessa arvostus on tosin yleensä korkea. Ehkä Suomen kansa on onnistunut säännöllisesti valinnoissaan!

Niinistö saa gallupin mukaan erittäin tai melko hyvän arvion 79 prosentilta kansalaisia. Yritän seuraavassa perata suosiolukujen taustalla vaikuttavia tekijöitä Ensinnäkin näyttää siltä, että Niinistön neljän pilarin strategia näyttää toimivan. Pilarithan olivat: 1) Vakuuttava oma puolustus, 2) Kumppanuudet (Ruotsi, Nato, EU), 3) Hyvät suhteet Venäjään, 4) Kansainvälinen toiminta YK:n ja kansainvälisen oikeuden piirissä. Kehuin strategiaa blogikirjoituksessani ”Presidentti Niinistön neljän pilarin strategia”, 30.11.2014.

Presidentin keskeinen tehtävä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoito. Uskon, että Niinistön menestys perustuu juuri siihen, että hänen ulkopoliittinen taitonsa kestää minkä tahansa kritiikin. Finesseistä voidaan toki keskustella. Pidän kriittisenä tässä suhteessa presidentin Nato-kantaa. Hän on hyvin lähellä kannassaan esimerkiksi Suomen keskustan ja sosiaalidemokraattien kantaa. HS-gallupissa hän saa pidättyviä tai kriittisiä kantoja vain yhdeksältä prosentilta (”ei hyvä eikä huono”) keskustalaisista. Kokoomukselta pidättyviä tai kriittisiä arvioita tulee 16 prosentilta. Löisin melkeinpä vetoa, että osa tästä erosta johtuu presidentin valitsemasta Nato-linjasta. Linja on ollut pidättyvä ja saa sen takia useimmilta suomalaisilta hyväksynnän, mutta suopeus korostuu erityisesti keskustan presidenttiä puoltavissa arvioissa. Kokoomuksen kenttäväki ja osa johtoa haluaisi selvästi myönteisempää Nato-kantaa liittoutumiskysymyksissä, eivätkä ehkä sen takia riennä yksin tein osoittamaan suosiota Niinistön linjalle. Kysymys on toki pienistä eroista, mutta niistäkin voidaan päätellä jotain.

Niinistöä arvostellaan tietyissä piireissä araksi, jopa pelokkaaksi, mutta hän käyttäytyy juuri niin kuin valtiomiehen pitääkin. Valta tuo vastuuta.

Vaalien lähestyessä Venäjä-EU-kantoihin (Nato-kantoihin) tulee hajontaa. Aleksander Stubb aloitti yksituumaisuuden purkamisen pääministerin haastattelutunnilla kohdistaen yllättävän voimakkaan hyökkäyksen johtavia keskustalaisia vastaan. Yllättävää kritiikki oli sen takia, että yleensä ulkopoliittista konsensusta yritetään pitää yllä. Kritiikki koski sitä, missä määrin painotetaan kahdenvälisiä suhteita Venäjään ja missä määrin EU:n pakotelinjaa. Ero ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin niin merkittävä, että siitä saa vaalitäkyn. Kumpikin puoluehan kannatti esimerkiksi Fennovoiman ydinvoimahanketta.

Niinistö on ”pilarissa kolme” korostanut hyvien suhteiden merkitystä Venäjään ja tästä johtuen keskustalaiset ovat linnoittautuneet presidentin kannan tueksi. Ja tämähän vastannee aidosti keskustan kantaa.

On päivän selvää, että Suomi ei pärjää pitkällä aikavälillä ilman hyviä suhteita sekä EU:hun että Venäjään. Elintärkeitä asioita ei pitäisi alistaa kevyille vaali- tai budjettitaktisille manöövereille.

Presidentin sisäpoliittinen osallistuminen on minulle vaikeampi pala. Toki arvojohtamiseen kuuluu ottaa kantaa myös sisäpoliittisesti kansakunnan henkiseen ryhtiin ja käytännön kysymyksiinkin. Silti yllätyin, kun presidentti hyökkäsi taannoin hallituksen saamattomuutta vastaan ja otti aseekseen varsinkin Kataisen väitetyn ”mielikuvapolitiikan”. Kyllä siinä tietenkin perää on, että samat asiat on sovittu moneen kertaan, mutta olisin ensin korostanut niitä vaikeuksia, joita hallitus on kohdannut kansainvälisten kriisien osalta, ja vasta sitten moralisoinut hallituksen passiivisuutta. Olen melkoisen varma, että mikään hallituskoalitio ei olisi selvinnyt kuiville hyvinvointivaltioon kohdistuneesta tykityksestä, kolmivaiheisesta talouskriisistä (finanssi-, euroalue- ja Ukraina-kriisi) ja taloutemme kiistämättömistä rakenneongelmista, jotka ovat muhineet useiden hallitusten aikana.

Jos halutaan perustellusti arvostella talouspolitiikan johtamista, pitää mennä monta hallitusta taaksepäin kaikkien syyllisten löytämiseksi ja silloin alkaakin olla kysymys jälkiviisaudesta.

Tiedän jääväni vähemmistöön tässä kiistassa: Suomen Pankki, Valtiontalouden tarkastusvirasto ja suurin osa mediaa yhtyy haukkumisiin. On miltei liikuttavaa, miten yksimielisiä ollaan hallituksen totaalisesta epäonnistumisesta.

En myöskään yhdy siihen presidentin esittämään kritiikkiin, että media olisi ollut hampaaton. Joissakin tapauksessa lehdistön populistinen mielikuvista(!) johtuva sättiminen on ollut kohtuutonta suhteessa niihin vaikeuksiin, joita maan talous on kohdannut. Jotenkin tästä hallituksen arvostelusta on tullut itseään vahvistava kierre. Meitä on turha verrata Etelä-Euroopan kriisimaihin, jotka ponnistelevat huomattavasti meitä alemmalla tasolla.

Talouden ongelmat ovat se verran syvällä, että odottaisin presidentiltä kannustavaa otetta eikä kamreerinäkökulmaa. Uskallan sanoa tämän, vaikka kansalaisten hyvät arvosanat gallupissa johtuivatkin osin siitä, että presidentti arvosteli nykyhallituksen toimia.

Olen miltei sataprosenttisen varma, että tämä vaihe piti käydä läpi ennen kuin pystytään toisenlaisiin talouden korjaustoimiin. Muutoksen alla tarvitaan tottumista muutostarpeeseen. Jatkossa taistellaan huomattavan suuresta jäljelle jääneestä jakovarasta ja uudelleenjaosta.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Suomen ulkopolitiikan loppu?

Kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta ilmestyi uusi Kanavalehti (8/2014), jossa on Jarmo Virmavirran artikkeli ”Suomen ulkopolitiikan loppu on lähempänä kuin koskaan”. Virmavirran mukaan olemme sitoutuneet aivan liian pitkälle länteen, eikä meillä ole enää kokonaisnäkemystä geopoliittisesta asemastamme. Virmavirta kehottaa paasikivimäisesti katsomaan karttaa. Hänestä Suomen ulkopolitiikasta on hävinnyt historian taju. Heikki Talvitiehen viitaten hän sanoo, että Suomen ulkopolitiikassa tulisi olla jotain arvokasta, jotain ajasta riippumatonta. Meneillään oleva kehitys huomioiden, voidaan puhua jopa Suomen ulkopolitiikan lopusta!

Virmavirran pohdinnan taustalla häilyy ajatus, että Suomi on ajautunut Venäjän vastaiseen leiriin peruuttamattomalla tavalla. Olen pohtinut samoja asioita. Sattumalta minulla oli valmisteilla kirjoitus Suomen ulkopoliittisen linjan vaihtoehdoista , jonka julkaisen ohessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ukrainan konflikti näyttäytyy minulle peilinä, jonka kautta voidaan heijastaa Suomen ulkopoliittisen linjan perusnäkemykset. Mutta mitkä ovat vaihtoehtomme, jos painotetaan ulkopolitiikan itä-länsi -akselia? Jos verrataan maailmansodan jälkeistä aikaa tähän päivään, niin voidaan nähdä selkeä ero: Suomi on liikkunut Venäjän vaikutuspiiristä lännen vaikutuspiiriin. Liittymällä EU:hun Suomi viimeistään liitti itsensä länteen.

On kuitenkin hyvä kerrata näiden kahden suuntauksen välillä tapahtuneita muutoksia, jotta kuva avautuisi paremmin.

Sotien välinen aika edusti itsenäistyneen Suomen identiteetin etsimisen aikaa. Kysymys oli heiveröisen demokratian vahvistamisesta ja ulkosuhteissa pyrkimyksestä nojautua lähialueisiin (Ruotsi, Baltia, Puola). Voidaan puhua jyrkästä Neuvostoliitto-antipatiasta, jopa ryssävihasta.

Toisen maailmansodan jälkeen palattiin jälleen Venäjän (Neuvostoliiton) vaikutuspiiriin kuitenkin niin, että itsenäisyys ja talouden länsisuuntautuneisuus säilyivät. Samalla Neuvostoliitto nousi vähitellen Suomen kauppakumppanina ylivoimaiseen asemaan.

Muutos tapahtui 1990-luvulla, kun YYA-sopimus purkautui ja maa liittyi EU:hun Länsisuuntautuneisuus on ottanut aimo askeleita Suomessa. Kuitenkin lopullinen hyppäys lännen vaikutuspiiriin (etupiiriin) puuttuu niin kauan, kun Suomi ei liity Natoon.

:::::::::::::::::::::::

Seuraavaksi arvioin luonnosmaisesti tulevaisuuden ratkaisuvaihtoehtoja. Ääripäiksi valitsen tässä oletuksena a) länsisitoutuneen linjan ja b) myöntyväisyyslinjan.

Meillä ehkä voimakkaimmin myöntyväisyyslinjaa on korostanut Juhani Suomi. Tämä suuntaus tarkoittaisi tiettyä lojaalisuutta Venäjää kohtaan. Juhani Suomea mukaillen kysymys olisi vahvoista kahdenvälisistä suhteista Venäjään, pidättäytymisestä sellaisista sotilaallisista asetelmista, jotka koetaan Venäjällä uhkaavina ja tarpeen vaatiessa joustamisesta akuuteissa erimielisyyksissä. Tämä voisi olla lähellä 1900-luvun alun vanhasuomalaista linjaa. Pahansuovasti ilmaistuna linjassa olisi myös vaikutteita suomettuneisuudesta. Vaihtoehto olisi kuitenkin myöntyväisyyslinjan mukaan realistinen, koska muut vaihtoehdot olisivat huonompia.

Myöntyväisyyslinja panostaa taloudelliseen ja muuhun yhteistyöhön rajanaapuruuden ja hyvien suhteiden perusteella.

Myöntyväisyyslinjassa ei tuudittauduttaisi kylmän sodan loppumiseen, vaan pikemminkin kylmä sota jatkuu, joskin sen aste vaihtelee. Vastakkainasettelu on siis pysyvä nykyisen kaltaisten läntisten liittoumien säilyessä.

Suomi hakee liikkumatilaa hyvien ja vakaiden itäsuhteiden kautta. Periaatekysymyksiin - esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteisin ja ihmisoikeuskysymyksiin silloin, kun itä-länsi -konflikti on päällä - suhtaudutaan ”käytännöllisesti”.

Entä länsisitoutunut linja?

Länsisitoutunut linja nojautuu läntisiin liittoutumiin paitsi yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti niin myös sotilaallisesti. Oleellinen osa tätä valintaa on EU:n ja Naton sisällä tapahtuva yhteistyö ja Suomi on osana tätä yhteistyötä. Juuri nyt se ilmenee yhteisinä pakotteina Venäjää vastaan.

Länsisitoutuneessa tulkinnassa Suomi ei ole kehittänyt länsiorientoituneisuutta vain parin vuosikymmenen aikana, vaan sillä on pitkät juuret historiassa. Suomi on siis hakenut liikkumatilaa hakeutumalla länsiyhteistyöhön kymmenien vuosien ajan.

Myös suhtautuminen kylmään sotaan - tai miten se halutaankaan nimetä - poikkeaa myöntyväisyys- vaihtoehdosta, sillä liberaalit demokratiat haluaisivat nähdä kylmän sodan kaltaiset tilanteet poikkeuksina. Se on kuitenkin vaikeaa, koska tähän vaihtoehtoon kuuluu oleellisena ehtona ajatus liberaalin demokratian ylivertaisuudesta ja sen levittämisestä pysyvänä tahtotilana. Ristiriita Venäjän kanssa on väistämätön ennemmin tai myöhemmin. Tällä tavoin Suomi rajautuu Venäjää vastustavaan leiriin. Jos Venäjän kaltainen valtio painostaa Suomen ulkopolitiikkaa haluamaansa suuntaan on suhtautuminen joko erittäin torjuvaa tai sitten myöntyvyys pakon edessä on hyvin rajallista ja tilapäistä.

Liberaalin demokratian oikeusvaltioperiaatteet ja ihmisoikeudet ovat osa läntistä vaihtoehtoa syvällisinä periaatteina. Ne ovat kiveen hakattuja siinäkin tapauksessa, että itä-länsi vastakkainasettelua ilmenee. Jos syntyy konflikti autoritäärisyys vs. liberaali demokratia, niin haaste otetaan vastaan (kuten nyt tapahtuu Ukrainassa).

Länsisitoutunut linja ei kuitenkaan halua tuhota Venäjän kaupan edellytyksiä, vaan hakee muusta vastakkainasettelusta huolimatta yhteistyötä pyrkien pitämään ideologiset seikat erillään kaupankäynnistä.

Kolmatta linjaa……

Haen seuraavassa edellytyksiä em. linjoja sovittelevalle linjalle, jolle annan työnimen ”kolmas linja”. Kolmas linja ei välttämättä ole länsisitoutuneen ja myöntyväisyyslinjan puolivälissä, vaan se hakee oman uransa.

Avainasioina pidän poliittista ja taloudellista liikkumatilaa, konfliktien välttämistä ja omaa uskottavaa puolustusta.

Liikkumatilaa lännen ja idän välissä haetaan vaikuttamalla EU:n sisällä siten, että Venäjää ei ajeta nurkkaan ideologisista tai suurvaltahegemonisista syistä. Toisaalta, jos Venäjän puolelta esitetään katteettomia väitteitä esim. venäläisväestön nurjasta kohtelusta Suomessa, väitteet torjutaan välittömästi kohta kohdalta.

Suhde Venäjään rakennetaan pitkän aikavälin kokemusten perusteella eikä kansainvälisten väliaikaisten häiriöiden anneta vaikuttaa kestävään yhteistyöhön. Globaalissa maailmanjärjestyksessä tapahtuu koko ajan muutoksia, mutta muutokset eivät todennäköisesti ole niin dramaattisia, että ne järkyttäisivät Venäjä-suhteiden perustaa.

Suomi tavoittelee maksimaalista hyötyä talousyhteistyössä sekä länteen että itään. Tavoitteena on sekä kahdenvälisissä suhteissa että laajemmin kaupan rajoitteiden poistaminen tai rajaaminen vain välttämättömään. Suomi ei hae mitään erityiskohtelua kaupankäynnissä Venäjän kanssa, vaan menestys perustuu omaan kykyyn ja taitoon.

Venäjän raja ei ole kohtalon sanelema, pakonomainen geopoliittinen trauma, vaan aktiivisesti molemmin puolin kulttuurisesti ja taloudellisesti hyödynnettävä normaali valtioiden välinen raja.

Ohjenuorana on pidättyminen Nato-jäsenyydestä näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Liittyminen ei ajankohtaistu ”hyvän sään aikana”. Liittoutumattomuus on sääriippumatonta!

EU-jäsenyys on toistaiseksi fakta, jonka perusteella suuntaudutaan tulevaisuuteen. Vaikutetaan EU:n sisällä - yhteistyössä muiden saman tyyppisesti ajattelevien valtioiden kanssa – että Venäjän suurvaltaintressit tulevat analysoiduksi, ja jos mahdollista, syvällisesti ymmärretyksi EU:n pakotepolitiikkaa kyseenalaistamatta.

Suomi säilyttää poliittisen liikkumatilansa kansainvälisissä konflikteissa ”sovittelutasoisena”, so. Suomen asema on sellainen, että se soveltuu sotilaallisesti liittoutumattomana maana sovittelutehtäviin. Suomi osallistuu kansainvälisten konfliktien rauhanturvaamistehtäviin voimassa olevien sopimusten mukaan. Sopimusten mahdollinen laajentaminen alistetaan kriittiseen tarkasteluun, joka tarkoittaa, että edelleen syvenevään yhteistyöhön esimerkiksi Naton kanssa suhtaudutaan pidättyvästi tai kielteisesti.

Uskottavan puolustuksen tavoite merkitsee puolustuksen tason asettamista sille tasolle, että hyökkäyskynnys meihin vihamielisesti suhtautuvan valtion taholta nousee hyökkääjän kannalta liian korkeaksi. Omaa puolustusta vahvistetaan aselaji- ja muulla yhteistyöllä Ruotsin kanssa, kuitenkin niin, että sotilasliittoa ei solmita.

Kolmas linja ei ole suhdanteista riippuvainen, vaan kauas tulevaisuuteen suuntautuva pitkäjänteinen linja.

:::::::::::::::::::::

Onko Suomen ulkopolitiikan loppu koittanut? Kokoomuslaisen ja paasikiveläisen Virmavirran tarkoitus on herättää keskustelua nykyisen ulkopoliittisen suuntauksen perusteista. ”Kolmas linja” on luonnosmainen vastaukseni ajan haasteisiin. Siinä on toki kavennettu näkökulmaa. Pois ovat Virmavirran mainitsemat uutisvälityksen otsakesensaatiot, median itsepetos ja päätoimittajien natomielisyys, markkinoiden globaalistuminen ym. asiat. Niihin olen ottanut kantaa muissa kirjoituksissani.

Ulkopolitiikan loppu tarkoittanee yhden totuuden omaksumista ulkopoliittisessa ajattelussa, jolloin kieltämättä näkemys kapenee ja muuttuu ehkä Suomen intressien kannalta ohueksi ja lopulta näköalattomaksi.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Horjuen, huojuen demokratian tiellä

Tuoreessa kirjassaan ”Nukuin vasta aamuyöstä” (Gummerus) H.K. Riikonen lainaa V.A. Koskenniemen kirjaa ”Symphonia Europaea A.D. 1931” seuraavasti: ”Kaukaisen lännen (Yhdysvallat!) kylmät saamamiehet ja läheisen Idän (Neuvostoliitto) uskonkiihkoiset lähetit kilpailevat sen (Euroopan) sielusta ja sen tavarasta, ja nähtäväksi jää, tulevatko he jakamaan keskenään saaliin vai riitaantuvatko he pesänjaosta.” Koskenniemi epäilee, että Euroopan kohtalosta heitetään kruunaa ja klaavaa. Tätä varsin onnistunutta profetiaa voisi soveltaa tietysti tähänkin päivään ja miksei tulevaisuuteenkin.

Kai Euroopan kohtalosta heitettiin kruunua ja klaavaa ensimmäisessä maailmansodassa, ja sitten toisessa maailmansodassa. Sen jälkeen tuli jäätyneen rauhan vaihe, jossa taistelua ei käyty päärintamilla, vaan kehitysmaissa.

Nyt kokeillaan jälleen jotain Koskenniemen ennusteen mukaista uudelleen asettelua. Vanha degeneroitunut Eurooppa kärvistelee ylimielisen USA:n, nousukasmaisen Kiinan ja uudelleen henkiin herätetyn Venäjän imperiumin puristuksessa.

Koskenniemi kysyi 1930-luvun alussa hajoaako Eurooppa, tapahtuuko ”länsimaiden perikato”. Sitten tuli natsi-Saksa, jolla kenties oli ratkaisu ongelmiin. Sehän tarjosi nuorta, verevää kansallissosialistista kulttuuria vanhan väsyneen demokratian sijaan. Oikeastikin monet huojuivat demokratian ja fasismin välimailla tietämättä, mihin suuntautua. Tästä esimerkkinä on Koskenniemi itse, joka monista varauksistaan huolimatta taipui kansallissosialismiin suuntaan myöhemmin 1930-luvulla. Tämä horjuminen on ollut jälkikäteen tuomion kohteena: suuren sodan jälkeen varsinkin takinkääntäjät olivat tiukoilla. Tänä päivänä asiat näyttävät niin selkeältä: uljasryhtisinä säilyivät ne, jotka pysyivät liberaalin demokratian kannalla.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että natsi-Saksalla oli modernit houkutuksensa. Blogikirjoituksessani ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta” (5.1.2013) totean mm. seuraavaa: ”Natsit avasivat uusia koulutusmahdollisuuksia, antoivat verohelpotuksia työläisille ja lapsilisiä perheille. Naisia palkittiin lasten synnyttämisestä (palkkiot alkoivat juosta neljästä lapsesta). Eläkkeitä korotettiin ja maanviljelijöitä tuettiin. Saksalaisten lomat kaksinkertaistettiin. Lomanviettomahdollisuuksia järjestettiin saksalaisella perusteellisuudella valtion toimesta”.

Monet natsien uudistukset olisivat ehkä kelvanneetkin skandinaaveille, mutta autoritäärisyys, diktatuuri, juutalaisvainot ja keskitysleirit vain harvoille. Natsismin anti-intellektuaalisuus ja sen uskonnonkaltaisuus (natsismi yritti korvata uskonnon) herättivät myös vastenmielisyyttä.

Kun luin aikoinaan Edvard Radzinskin kirjaa ”Stalin” (1996), sähköistyi tunnelma, kun silmiin osui seuraava tekstinpätkä (ulkomuistista): ”Toisen maailmansodan uhatessa vuonna 1939 Neuvostoliitossa siirryttiin takaisin kuusipäiväiseen työviikkoon”. Siis mistä siirryttiin? Sain tehdä kovasti töitä ennen kuin minulle selvisi, että Neuvostoliitossa oli otettu käyttöön viisipäiväinen työviikko 1930-luvun alussa, lähes 40 vuotta ennen Suomea.

Niinpä niin, diktatuurienkin on ostettava kannatuksensa tavalliselta kansalta. Natsit ahdistivat sosiaalidemokraatteja (mm. puolue lopetettiin), mutta miten sosiaalidemokraatit sopeutuivat natsi-Saksaan? Em. blogikirjoituksessa totean: ”Sosiaalidemokraatit edustivat vaarallista demokraattista (lue: kansanvaltaista) sosialismia. Vaarallinen sana ei ollut sosialismi, vaan sana `demokraattinen´. Niinpä heitä alettiin vainota.” Todelliset aatteen miehet, ja ne joilla oli varaa ja mahdollisuuksia poistuivat maasta, mutta suuri enemmistö jäi nauttimaan niistä hedelmistä, joita natsi-Saksa tarjosi 1930-luvun parhaina päivinä puolueuskollisuutta vastaan. Tätä kautta on ehkä ymmärrettävissä, miksi vasemmistolaisena pidetty Olavi Paavolainen saattoi vuonna 1936 Nürnbergin puoluepäivillä ainakin jossain määrin jopa ihastua kansallissosialismiin, tosin monin varauksin.

:::::::::::::::::::::::::

Saksalaisesta autoritäärisyydestä voidaan hypätä tämän päivän venäläiseen demokratiasovellukseen, joka sekin sotkee perinteisiä kuvioita. Timo Vihavainen kuvasi jokin aika sitten blogissaan erikoista tapaa, millä Vladimir Putin hallitsee diktatorisesti, kuitenkin suoraa demokratiaa hyväksikäyttäen: ”Itse asiassa nykyistä Venäjää voisi pitää suorastaan demokraattisuuden perikuvana sikäli, että lähes itsevaltias presidentti kuuntelee jatkuvasti kansaa ja, kuten hän itse selittää, jopa valmistelee ukaasinsa tämän pohjalta.”

Vihavainen kysyy pettävän asiallisesti:

”Missäpä läntisessä demokratiassa ylimmän valtiovallan ja kansan syvien rivien välillä olisi jopa lainsäädännön ja lakien toimeenpanon alalla näin intiimi yhteys?” Tässäpä haastetta, kun diktatuuri käy varkaissa suoran demokratian puolella!

Olen monissa yhteyksissä peräänkuuluttanut tehokkaammin toimivaa demokratiaa. Nyt meillä on tässä venäläinen versio asiasta. Ei se silti tyydytä, ei sinne päinkään. Putin kyllä pystyy ohittamaan virkamieskoneiston poimimalla suoraan kansalta lainsäädäntöaloitteita, mutta diktatorinen valta on silti hänellä eikä sitä voida huojuttaa. Putin briljeeraa suoralla demokratialla, jolla hän voi antaa huutia puoluekoneistolle ja valmisteluelimille. Tällä hän varmistaa suosionsa kansan keskuudessa, kuunteleehan hän kansaa! Kyllä tämä niin kauan toimii, kun kansalaisten hyvinvointi on tyydyttävällä tasolla.

Venäjällä valitsee ainakin näennäisesti liberaali markkinatalousjärjestelmä, jossa demokratiaa oiotaan kuitenkin siekailematta. Maan hallitseva puolue Yhtenäinen Venäjä yhdessä Putinin kanssa hakee ”yhteyden kansaan”, joka tarjoaa puoluejärjestelmän ulkopuolisen tavan yhdessä hoitaa asioita. Juuri tämä ”yhteinen asioiden hoito” erottaa Venäjän länsidemokratioista, mutta se voi toimia vain diktatuurissa! Yhtenäisyys saadaan aikaan oppositio vaientamalla.

Venäjän ”autoritäärinen demokratia” on viritetty päätöksentekoa nopeuttavaksi. Samalla siitä puuttuu kuitenkin tasapainoiseen demokratiaan itsestäänselvyytenä kuuluva harkinta: hätiköityjen päätösten mahdollisuus kasvaa. Samalla kasvaa päätöksenteon arvaamattomuus.

Onko Putin siis valistunut diktaattori? Vastalauseita taitaa tulla melkoisesti, kun katsotaan, mitä Venäjän maalla käytännössä tapahtuu. Vallan kolmijako-oppia on oikaistu demokratian toteutumista rasittavalla tavalla.

Venäjän omintakeinen diktatuuri/demokratiamalli yhdessä Kiinan autoritäärisyyden ja Yhdysvaltain polarisoituneen demokratian kanssa tarjoaa vaihtoehdon nykyiselle eurooppalaiselle menolle. Euroopalle ei taida sopia mikään edellä mainituista, mutta ei myöskään sen nykyinen tehoton demokratia. Aivan kuten 1930-luvulla osa ihmisistä on alkanut horjua petyttyään demokratiaan. Vaihtoehtoja piisaa. Oikeistolaiset demokratian ”turhia” mutkia oikaisevat liikkeet ovat voittaneet kannatusta, merkittävimpänä esimerkkinä Unkari.

Björn Wahlroosin mielestä (”Markkinat ja Demokratia”) demokratian ongelma piilee sen enemmistöajattelussa: syntyy enemmistön tyranniaa. Häntä ei kiinnosta kovin paljoa päinvastainen tilanne, jossa vähemmistö harrastaa tyranniaa: jos eliitti haluaa ajaa läpi jonkin kalliin hankkeen, se maksattaa sen kaikilla veronmaksajilla. Wahlroos esittää uuden demokratian malliksi seuraavaa (lainaus blogikirjoituksestani ”Enemmistön vai vähemmistön tyrannia?, 24.12.2013): ”Kullakin äänestäjällä pitäisi olla useita ääniä, jotka voi jakaa useiden ehdokkaiden kesken tai sitten pistää ”pelimerkit” yhdelle ehdokkaalle. Eikä tässä kaikki, hän ehdottaa myös, että voitaisiin kehittää järjestelmä, joka sallisi äänestää paitsi jonkun puolesta niin myös jotakuta ehdokasta vastaan. Lopulta hän päätyy niin hullunkurisiin ehdotuksiin, että toteaa itsekin niiden johtavan järjestelmään, joka on `luultavasti liian monimutkainen sekä altis virheille ja manipulaatiolle´.

Ei taida olla Wahlroosista apua.

Enemmän kuin itse enemmistödemokratian mahdollisiin ongelmiin tulisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka suoraan ja välittömästi ihmiset voivat vaikuttaa asioihin. Ihmisillä on selvä tarve vaikuttaa nykyistä välillistä demokratiaa suoremmin ainakin osaan asioista.

En tietenkään voi hyväksyä Putinin diktatuuria, mutta jään miettimään, onko hänen suorassa demokratiassaan jokin vihje, jota voitaisiin soveltaa kriittisen suodatuksen jälkeen lännessä?

No, onhan meillä kansalaisaloite, joka palvelee suorana vaikuttamiskeinona lainsäädäntöön. Sen lanseeraus on takkuillut, kun eduskunta on halunnut pitää vallastaan kiinni. Mutta juuri nyt, kun sukupuolineutraali avioliittolaki näyttää ratkaisevasti etenevän kansalaisaloitteen pohjalta, on suoran demokratian juhlahetki.

Demokratia tarvitsee paitsi tehokasta itsepuolustusta, niin myös itse kansanvallan tehostamista. Nyt on tapahtunut liikahdus oikeaan suuntaan.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Ajaako poliitikko niiden asiaa, jotka eivät äänestä?

Provosoiva kysymys, kieltämättä, mutta tuli mieleen, kun luin amerikkalaisen senaattorin Charles Schumerin puhereferaatin New York Timesistä. Schumerin mielestä demokraatit kärsivät rökäletappion kongressivaaleissa, koska vaalikampanjassa painotettiin terveydenhuoltouudistuksen tärkeyttä. Jos näin sanoisi republikaani, ei asiassa olisi mitään ihmeellistä, mutta sanoja oli johtavia demokraatteja.

Mikä oli pahoittanut senaattorin mielen? Se, että köyhät amerikkalaiset, joita terveydenhuoltouudistus nimenomaan suosi, eivät menneet äänestämään. He eivät siis olleet rekisteröityneet äänestäjiksi ja niistäkin, jotka olivat, liian harvat kävivät äänestämässä. Kiittämättömyys on maailman palkka!

Schumer totesi että 85 prosentilla amerikkalaista on muutoinkin vakuutus ja terveydenhuoltouudistus koskee vain 15 prosenttia kansalaisista, joka sekin kyllä merkitsee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Mutta kun nämä ihmiset eivät äänestäneet!

Schumerin mielestä demokraattien ensisijaisen tuen olisivat ansainneet ne keskiluokkaan kuuluvat, jotka kärvistelivät suuren taantuman jälkiseurausten kourissa. Obamaa puolustaneet ryntäsivät avuksi ja kysyivät oliko Schumerille tärkeämpää saada virka kuin auttaa niitä joiden tarve on suurin.

Totta onkin, että Obamacare paransi kahden alimman tulodesiilin etuja roimasti, kun taas muut jäivät nuolemaan näppejään. Mutta toisaalta se oli tarkoituskin, että heikoimmassa asemassa olevat saivat avun.

Paul Krugman toteaa tuoreessa kolumnissaan, että nyt vakuutuksen piirissä on yli 10 miljoonaa ihmistä enemmän kuin vuosi sitten, jota voidaan pitää hyvänä saavutuksena. Toisaalta Krugman kysyy, mitä olisi vielä voitu tehdä keskiluokan hyväksi, suurentaa muutoinkin suurta keskuspankkielvytystä?

Tässä tullaan villakoiran ytimeen, ja kysymys kuuluu, ketä demokratia palvelee nykyisin?

Tutkimusten mukaan varsinkin Yhdysvalloissa – mutta enenevässä määrin myös muualla – poliittinen järjestelmä kuuntelee vauraimpien mielipiteitä ja sivuttaa pieni- ja keskituloisten mielipiteet. Mielenkiintoista on nimenomaan se, että Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän uusimista ja läpisaamista on pidetty poikkeuksena edellä esiteltyyn vauraiden hegemoniaan. Kerrankin otettiin huomioon vähävaraisten näkökannat! Mutta miten kävikään? Schumerin kaltaiset poliitikot toteavat, että tuli tehtyä virhe. Olisi pitänyt ratsastaa sittenkin tutulla ja turvallisella keskiluokan agendalla niin olisi vältetty vaalitappio.

Heikki Hiilamo on kuvannut Ulkopolitiikka -lehdessä 4/2014 (Profiili: ”Professori tasa-arvo”) voittajiksi ne, joiden työn tuottavuus on korkeampi kuin muiden. Itse asiassa koko kansakunta huutaa korkeamman tuottavuuden perään. Sekä talouden että politiikkapuolella häviäjiksi jäävät heikon tuottavuuden ihmiset, yritykset ja julkisen sektorin osat. Tässä on tapahtumassa paradigman muutos, koska taloudellinen eriarvoisuus muuttuu poliittiseksi eriarvoisuudeksi vaalien kautta.

Samaan aikaan automaatio ja kehittynyt tietotekniikka ovat ruvenneet syömään keskituloisten työpaikkoja, joka on johtanut osaltaan talouden ja politiikan polarisoitumiseen. Osa keskituloisista on vajonnut varsinkin Yhdysvalloissa pienituloisiksi. Poliittinen järjestelmä juoksee edellä esitetyllä tavalla hyviin toimeentulevien perässä.

Kahtiajako on kärjistynyt kahden valtapuolueen demokratioissa (Iso-Britannia, USA) ja ns. epäonnistuneissa valtioissa. Muun muassa jotkin entiset neuvostotasavallat ovat tästä esimerkkeinä. Skandinaavistyyppinen monipuoluejärjestelmä on parempi suoja poliittista ja taloudellista polarisoitumista vastaan.

Hiilamo viittaa edellä mainitussa UP-lehden haastattelussa Thomas Pikettyyn, joka on tuonut vahvasti esille vaurauden kasautumisen, joka näyttäytyy tuloeroja pahemmalta ongelmalta. Itse asiassa suuret tuloerot lopulta johtavat suuriin vaurauseroihin. Blogikirjoituksessa ”Demokratia myytävänä” viittasin newyorkilaisten Kochin veljesten pyrkimykseen muokata poliittista järjestelmää haluamakseen. He käyttävät nimenomaan suunnatonta omaisuuttaan pontimena/välineenä oman edun ajamiseen poliittisen järjestelmän avulla.

Samaisessa UP-lehdessä, artikkelissa ”Vauraat ja valitut” pohditaan laajemmin tuloerojen ja kansanvallan suhteita. Kansanvaltaisiin järjestelmiin kohdistuu paineita, koska politiikka on kutistunut osin hallinnoimiseksi, jonka yhtenä osana on konsulttidemokratia. Demokraattinen valvonta kohdistuu ohuempana konsulttityöhön.

Entä globalisaatioriippuvuus? Puolueiden on vaikea päästä käsiksi todellisiin kansalaisten ongelmiin globalisaation aiheuttaman keskinäisriippuvuuden takia. Niiden aika menee keskinäiseen taisteluun kilpailukyvyn varmistamiseksi kansainvälisillä markkinoilla.

Hiilamo aivan oikein toteaa, että olemme puutteellisesti hahmottaneet globalisaation ja digitalisaation vaikutukset. Kumpikin pirstoo hyvinvointiyhteiskunnan vakautta ja työpaikkoja. Tämä kaikki johtaa muutospaineisiin kansallisvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmissä.

Niin kauan pärjättiin kohtuullisesti, kun oli talouskasvua, mutta nyt on vuodesta 2008 saakka ollut heikon kasvun vaihe. Olen itse puhunut ennätyskasvun myötä vuosista 1994-2008 vanhana normaalina ja sen jälkeen nollakasvuun jämähtämisestä uutena normaalina.

Hiilamo pohtii, mitä tehdä taloudelle, joka ei kasva. Vanhanmallista kasvua ei nimittäin ehkä nähdä pitkiin aikoihin. Mitä poliittinen järjestelmä voisi tehdä, jotta se pääsisi kiinni jälleen tavallisiin kansalaisiin, ja varsinkin pienituloisiin, jotta näiden äänestysaktiivisuus nousisi? Muussa tapauksessa kahtiajakautuminen syvenee ja välinpitämättömyys kasvaa.

Hiilamon ehdotus on mielenkiintoinen: ”Sosiaaliturva pitää nähdä kuluerän sijasta sosiaalisena investointina, jonka turvin yhteiskunnassa uskaltaa yrittää ja ottaa riskiä”. Tämän suuntaisia toimia on esitettykin. Voisiko työtön käyttää työttömyysturvaa yritystoiminnan käynnistämiseen? Asia voisi kiinnostaa myös vasemmistopuolueita, jotka ovat ottamassa kohderyhmäksi entistä enemmän pienyrittäjiä.

Joka tapauksessa tarvitaan sosiaaliturvan nykyistä luovempaa soveltamista – kuitenkin ilman vastenmielistä pakkoa.

Tällaiset keinot voisivat olla yksi askel siihen suuntaan, jossa pieni ja keskituloisten äänestys- ja yhteiskunnallista aktiivisuutta voitaisiin parantaa. Se taas lisäisi poliitikkojen kiinnostusta tavallisia keski- ja pienituloisia kohtaan.

Kansanvaltainen järjestelmä vaatii toimiakseen kaikkien kansalaisryhmien osallistumisen poliittiseen päätöksentekoon vähintään vaalien kautta.