perjantai 12. joulukuuta 2014

Ajaako poliitikko niiden asiaa, jotka eivät äänestä?

Provosoiva kysymys, kieltämättä, mutta tuli mieleen, kun luin amerikkalaisen senaattorin Charles Schumerin puhereferaatin New York Timesistä. Schumerin mielestä demokraatit kärsivät rökäletappion kongressivaaleissa, koska vaalikampanjassa painotettiin terveydenhuoltouudistuksen tärkeyttä. Jos näin sanoisi republikaani, ei asiassa olisi mitään ihmeellistä, mutta sanoja oli johtavia demokraatteja.

Mikä oli pahoittanut senaattorin mielen? Se, että köyhät amerikkalaiset, joita terveydenhuoltouudistus nimenomaan suosi, eivät menneet äänestämään. He eivät siis olleet rekisteröityneet äänestäjiksi ja niistäkin, jotka olivat, liian harvat kävivät äänestämässä. Kiittämättömyys on maailman palkka!

Schumer totesi että 85 prosentilla amerikkalaista on muutoinkin vakuutus ja terveydenhuoltouudistus koskee vain 15 prosenttia kansalaisista, joka sekin kyllä merkitsee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Mutta kun nämä ihmiset eivät äänestäneet!

Schumerin mielestä demokraattien ensisijaisen tuen olisivat ansainneet ne keskiluokkaan kuuluvat, jotka kärvistelivät suuren taantuman jälkiseurausten kourissa. Obamaa puolustaneet ryntäsivät avuksi ja kysyivät oliko Schumerille tärkeämpää saada virka kuin auttaa niitä joiden tarve on suurin.

Totta onkin, että Obamacare paransi kahden alimman tulodesiilin etuja roimasti, kun taas muut jäivät nuolemaan näppejään. Mutta toisaalta se oli tarkoituskin, että heikoimmassa asemassa olevat saivat avun.

Paul Krugman toteaa tuoreessa kolumnissaan, että nyt vakuutuksen piirissä on yli 10 miljoonaa ihmistä enemmän kuin vuosi sitten, jota voidaan pitää hyvänä saavutuksena. Toisaalta Krugman kysyy, mitä olisi vielä voitu tehdä keskiluokan hyväksi, suurentaa muutoinkin suurta keskuspankkielvytystä?

Tässä tullaan villakoiran ytimeen, ja kysymys kuuluu, ketä demokratia palvelee nykyisin?

Tutkimusten mukaan varsinkin Yhdysvalloissa – mutta enenevässä määrin myös muualla – poliittinen järjestelmä kuuntelee vauraimpien mielipiteitä ja sivuttaa pieni- ja keskituloisten mielipiteet. Mielenkiintoista on nimenomaan se, että Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän uusimista ja läpisaamista on pidetty poikkeuksena edellä esiteltyyn vauraiden hegemoniaan. Kerrankin otettiin huomioon vähävaraisten näkökannat! Mutta miten kävikään? Schumerin kaltaiset poliitikot toteavat, että tuli tehtyä virhe. Olisi pitänyt ratsastaa sittenkin tutulla ja turvallisella keskiluokan agendalla niin olisi vältetty vaalitappio.

Heikki Hiilamo on kuvannut Ulkopolitiikka -lehdessä 4/2014 (Profiili: ”Professori tasa-arvo”) voittajiksi ne, joiden työn tuottavuus on korkeampi kuin muiden. Itse asiassa koko kansakunta huutaa korkeamman tuottavuuden perään. Sekä talouden että politiikkapuolella häviäjiksi jäävät heikon tuottavuuden ihmiset, yritykset ja julkisen sektorin osat. Tässä on tapahtumassa paradigman muutos, koska taloudellinen eriarvoisuus muuttuu poliittiseksi eriarvoisuudeksi vaalien kautta.

Samaan aikaan automaatio ja kehittynyt tietotekniikka ovat ruvenneet syömään keskituloisten työpaikkoja, joka on johtanut osaltaan talouden ja politiikan polarisoitumiseen. Osa keskituloisista on vajonnut varsinkin Yhdysvalloissa pienituloisiksi. Poliittinen järjestelmä juoksee edellä esitetyllä tavalla hyviin toimeentulevien perässä.

Kahtiajako on kärjistynyt kahden valtapuolueen demokratioissa (Iso-Britannia, USA) ja ns. epäonnistuneissa valtioissa. Muun muassa jotkin entiset neuvostotasavallat ovat tästä esimerkkeinä. Skandinaavistyyppinen monipuoluejärjestelmä on parempi suoja poliittista ja taloudellista polarisoitumista vastaan.

Hiilamo viittaa edellä mainitussa UP-lehden haastattelussa Thomas Pikettyyn, joka on tuonut vahvasti esille vaurauden kasautumisen, joka näyttäytyy tuloeroja pahemmalta ongelmalta. Itse asiassa suuret tuloerot lopulta johtavat suuriin vaurauseroihin. Blogikirjoituksessa ”Demokratia myytävänä” viittasin newyorkilaisten Kochin veljesten pyrkimykseen muokata poliittista järjestelmää haluamakseen. He käyttävät nimenomaan suunnatonta omaisuuttaan pontimena/välineenä oman edun ajamiseen poliittisen järjestelmän avulla.

Samaisessa UP-lehdessä, artikkelissa ”Vauraat ja valitut” pohditaan laajemmin tuloerojen ja kansanvallan suhteita. Kansanvaltaisiin järjestelmiin kohdistuu paineita, koska politiikka on kutistunut osin hallinnoimiseksi, jonka yhtenä osana on konsulttidemokratia. Demokraattinen valvonta kohdistuu ohuempana konsulttityöhön.

Entä globalisaatioriippuvuus? Puolueiden on vaikea päästä käsiksi todellisiin kansalaisten ongelmiin globalisaation aiheuttaman keskinäisriippuvuuden takia. Niiden aika menee keskinäiseen taisteluun kilpailukyvyn varmistamiseksi kansainvälisillä markkinoilla.

Hiilamo aivan oikein toteaa, että olemme puutteellisesti hahmottaneet globalisaation ja digitalisaation vaikutukset. Kumpikin pirstoo hyvinvointiyhteiskunnan vakautta ja työpaikkoja. Tämä kaikki johtaa muutospaineisiin kansallisvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmissä.

Niin kauan pärjättiin kohtuullisesti, kun oli talouskasvua, mutta nyt on vuodesta 2008 saakka ollut heikon kasvun vaihe. Olen itse puhunut ennätyskasvun myötä vuosista 1994-2008 vanhana normaalina ja sen jälkeen nollakasvuun jämähtämisestä uutena normaalina.

Hiilamo pohtii, mitä tehdä taloudelle, joka ei kasva. Vanhanmallista kasvua ei nimittäin ehkä nähdä pitkiin aikoihin. Mitä poliittinen järjestelmä voisi tehdä, jotta se pääsisi kiinni jälleen tavallisiin kansalaisiin, ja varsinkin pienituloisiin, jotta näiden äänestysaktiivisuus nousisi? Muussa tapauksessa kahtiajakautuminen syvenee ja välinpitämättömyys kasvaa.

Hiilamon ehdotus on mielenkiintoinen: ”Sosiaaliturva pitää nähdä kuluerän sijasta sosiaalisena investointina, jonka turvin yhteiskunnassa uskaltaa yrittää ja ottaa riskiä”. Tämän suuntaisia toimia on esitettykin. Voisiko työtön käyttää työttömyysturvaa yritystoiminnan käynnistämiseen? Asia voisi kiinnostaa myös vasemmistopuolueita, jotka ovat ottamassa kohderyhmäksi entistä enemmän pienyrittäjiä.

Joka tapauksessa tarvitaan sosiaaliturvan nykyistä luovempaa soveltamista – kuitenkin ilman vastenmielistä pakkoa.

Tällaiset keinot voisivat olla yksi askel siihen suuntaan, jossa pieni ja keskituloisten äänestys- ja yhteiskunnallista aktiivisuutta voitaisiin parantaa. Se taas lisäisi poliitikkojen kiinnostusta tavallisia keski- ja pienituloisia kohtaan.

Kansanvaltainen järjestelmä vaatii toimiakseen kaikkien kansalaisryhmien osallistumisen poliittiseen päätöksentekoon vähintään vaalien kautta.

1 kommentti:

  1. Kansanvalta on huijausta, meidän ihmisten henkisen kyvykyyden erot ovat valtavia,ja sen mainostoimisto manipulaattoreihin tukeutuvat poliitikot ymmärtävät. Populistit ,kuten soini nyt kutittelee yksinkertaisen enemmistön sieluja russofobisen hysterian hyödyntämisellä. Kuvio viestinnässä kulkee iltapäivälehtien kohuuutisten ja pelonlietsonnan avulla. Vakaumus ihmisten elämässä on katoava ilmiö, kiireellinen elämä kai on sen tuhoamassa. Vasemmiston suurin virhe oli parikymmentä vuottasitten lähteä liberalismin historianloppu leikiin mukaan. Alempien kansankerrosten etujen mukaista olisi nyt konservatiivisen modernismin arvojen tukeminen,kaikki uusi mitä edessämme häämötää vie kansaa yhä epävarmenpaa tulevaisuutta kohden.

    VastaaPoista