Lehtinen on poliitikkona
menestystarina, joka kahlasi läpi eduskunnan ja europarlamentin kunnallisia luottamustehtäviä
unohtamatta.
En edes yritä kartoittaa hänen kirjallisia tai dokumenttiaineistoihin perustuvia TV-sarjoja
Suomen historian eri vaiheista. Voiko tällaisella tuotantotahdilla pitää yllä tasaista
laatua? Siinäpä kysymys, johon en suoralta kädeltä pysty vastaamaan.
Jonkinlaisen kuvat hänen työteliäisyydestään saa, kun huomautan, että hänen
hyvissä ajoin kirjoitetut muistelmansa (joilla, on lehtismäinen nimi: ”Luotettavat
muistelmat 1 ja 2”), uppoavat laajaan kirjalliseen tuotantoon muiden mukana,
kun moni poliitikko saa juuri ja juuri kasaan omaelämäkerran.
Joku voisi sanoa, että suhtaudun Lehtisen tuotantoon viha-rakkaussuhteella
paitsi, että en löydä juuri syytä
kumpaankaan. 1980-luvulla elettiin vielä aikaa, jolloin poliittisia
elämäkertoja ym. poliittisia kirjoja myytiin runsaasti. Osansa menestyksestä sai
myös Lasse Lehtinen. Muistan kyllä hyvin ensimmäisen teoksen Lehtiseltä, johon
perehdyin innostuksen vallassa
kolmekymppisenä. Siihen mennessä olin jo lukenut lukemattomia teoksia lähinnä poliittisen
historian ja yhteiskuntatieteiden aihealueilta. Kysymyksessä oli teos nimeltä ”Virolainen
– tasavallan isäntärenki” (1980) . Jo tässä kirjassa Lehtinen paljastii sujuvan
letkeän tyylinsä. Tyyli saattoi harhauttaa. Kysymys oli kyllä ihan noteerattavasta
populaarista ja viihdyttävästä poliittisesta historiasta. Hän pyrki ja onnistui
saamaan kirjan kansien väliin venkoilevan Virolaisen, paitsi niiltä osin, kun Virolainen
halusi säästää parhaat paljastukset omiin muistelmiinsa erityisesti Kekkosta
koskien, josta Lehtinen taisi närkästyä. Tunnustuksensa mukaan Lehtinen kirjoitti
virolaiskirjansa muutamassa viikossa. Minusta se oli tulevaa ennakoiva mallisuoritus
hiukan myöhemmin ilmestyneen ”Tamminiemen pesänjakajien” tyylistä: herkullisia juttuja
ei säästelty vaan tuotiin kansan ihmeteltäväksi.
Kirjoittava Lehtinen on elänyt julkisuuden kautta lähes koko uransa
ajan. Hänen tohtorin väitöskirjansa laatu asetettiin kyseenalaiseksi nimenomaan
väitöskirjalle asetettujen kriteerien valossa. Ehkä se oli liian
yleistietousmainen ja liian vähän tutkimusluontoinen hanke. Hyväksyttiin se
kuitenkin. Joudun tässä käsittelemään muilta
osin Lehtisen elämänuraa vain viittauksenomaisesti, koska laajempi versio söisi
fokukseksi asettamaani tavoitetta liiaksi.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Kanava-lehden nro 6/2024
artikkelissa ”Koulukiusattu Kekkostutkija”
Lehtinen haluaa vielä kerran (tai taas kerran) palata erääksi suomettumisen
ajan jälkeiseksi umpisolmuksi miellettyyn
caseen, nimittäin taisteluun NKP:n arkistojen kiistellyistä tietosisällöistä. Repivän
välienselvittelyn avainhenkilöt o(li)vat Juhani Suomi, joka puolusti Kekkosta kaikin
käytettävissä olevin keinoin negatiivissävyisiä suomettumissyytöksiä vastaan ja
historioitsija Hannu Rautkallio, jota Lasse Lehtinen asettuu puolustamaan käytettävissään
olevien argumenttien avulla hiukan jälkijättöisesti (onhan taistelun kuumista vuosista aikaa jo vuosia
tai vuosikymmeniä), mutta kokien historian oikaisun olevan välttämätöntä riittävän
monipuolisen historian kirjoituksen kaivamiseksi esiin.
Historian kiistellyksi aukkokohdaksi paljastui maailmanhistoriallisessa
myllerryksessä – Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteessa tapahtuneen kaatumisen
seurauksena – sellaisten arkistolähteiden avaaminen, jota ei voinut ajatellakaan vanhan Neuvostoliiton
aikana. Arkistolähteiden avoimena ollut julkisuusikkuna kesti tosin vain lyhyen
aikaa. Hannu Rautkallio ehti kopioida suuren määrän raportteja, jotka sitten käännettiin
Helsingissä. Putinilaisten päästyä valtaan arkiston käyttö loppui tykkänään.
Vuosien varrella nousi taistelujen villakoiran ytimeksi mielestäni
suomettumisen ja lännettymisen kaksintaistelu toisen näistä - eli
lännettymisen - saadessa yhä vahvemman
otteen. Hiipuva suomettuminen oli perästä katsovien historiankertausta. Juhani
Suomi ja hänen hengenheimolaisensa olivat taipuvaisia ymmärtämään
Neuvostoliiton tarkoitusperiä selvästi paremmin ja laaja-alaisemmin kuin muut historioitsijat. Heihin
suomettumisella oli pitkäaikainen vaikutus. Juuri viimeksi mainituilta Rautkallio ja
Lehtinen saivat osakseen arvostelua.
Merkille pantavaa oli, että suomalainen tiedeyhteisö vaikeni
muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uusista tutkimuksen näköaloista. Monille uudet tiedot saattoivat olla
vaarallisia uralla etenemisen näkökulmasta. Monille taas kävi niin, että
aiemmat tieteelliset – ja totuudeksi luullut - tulokset saattoivat Rautkallion
arkistojen kaivamisen takia totuusarvoltaan vaarantua. Taktikointiako siltä varalta, että tuuli
kääntyy uudelleen käyväksi idän suunnalta?
Tuskinpa kuitenkaan. Kysymys oli vaikeudesta irrottautua jo
vakiintuneista (suomettumisen sävyttämistä) käsityskannoista. Monille
tutkijoille - Juhani Suomi kärjessä -
tutkimuksen periaatteet olivat kiveen hakattuja.
Tämän vanhan polven
historioitsijoiden kaltoin kohtelun uhriksi näytti joutuvan erityisesti
Rautkallio. Olisi pitänyt hypätä monilta osin uusiin tulkintoihin ja niiden
vastustus oli kova tiedepiireissäkin. Toki Rautkalliolla oli ja on
puolustajansa, kuten Lehtinen osoittaa. Näitä olivat mm. professori Heikki
Ylikangas ja dosentti Martti Häikiö.
Juhani Suomen argumentoinnissa Kekkonen oli liki kaiken
arvostelun yläpuolella, joka selvästi ärsytti ja ärsyttää sekä Rautkalliota että varsinkin Lehtistä. Taisipa
Lehtinen sanoa jossakin kirjassaan, että Kekkosvaalien tuloksista juuri mikään
ei olisi ollut toteutuneen kaltainen (poikkeuksena ehkä vuoden 1968 vaalit),
jos vaalit olisi pidetty ilman Neuvostoliiton ja Kekkosen yhteispeliä.
Juopa kahden em. suuntauksen välillä kasvoi aikojen
kuluessa. Muutosvastarintaa johti Juhani Suomi,
jonka taakse totutut faktat säilyttävien joukkovoima asettui. Suomi jopa
vaati ”tuotevastuulakia” Rautkalliota varten ja vieläkin pahempaa: sulkemista tiedeyhteisön
ulkopuolelle.
Rautkallion vastustajat asettivat kyseenalaiseksi hänen
käyttämiensä lähteiden arvon tietolähteinä. Olisiko esimerkiksi minulla syytä
epäillä Rautkallion tietolähteiden paikkansapitävyyttä? Tämä on tietenkin
arvailujen varassa, mutta on toki mahdollista, että neuvostoagentit (ml. ns. ”kotíryssät”)
– miellyttääkseen esimiehiään - maalasivat todellisuutta paremman kuvan savutuksistaan tietojen
urkkijoina ja vakoilijoina (näin uskon
ainakin Stasin agenttien menetelleen). En tietenkään väitä, että tämä on
läheskään koko kuva.
Esimerkkejä suomettumisen ajan Neuvostoliiton ja suomalaisten
yhteispelistä:
1)
Vuorenvarmana voidaan pitää esimerkiksi sitä,
että Vieno Sukselaisen vastustajat
kääntyivät Leonid Breznevin puoleen
estääkseen Sukselaisen valinnan maalaisliiton puheenjohtajaksi 1960-luvun
vaihteessa. Breznev myös toteutti toiveen (lähteenä professori Timo Vihavainen
ja edelleen arkistot).
2)
Lehtinen ottaa esimerkiksi Arvo Korsimon pyynnön
saada Neuvostoliitolta 10 miljoonan Suomen markan lisäapu pääosin vaalien
synnyttämään velkojen maksuun. Raha myönnettiin. Tämä siis Rautkallion
arkistotyön yhtenä tuloksena. Juhani Suomi on kyllin naiivi ilmoittaakseen,
että tieto on epäluotettava, koska siitä
ei ole mainintaa Kekkosen päiväkirjoissa! Että kuitit unohtuivat lähettää
päiväkirjan liitteiksi. Terve. Näin toimi Moskova- ja Helsinki-lähtöinen opportunismi
saumattomasti yhteen.
Suomalaiset puolueet ryhmittyivät lännen ja idän tuen
suhteen systemaattisesti etunäkökohtien
mukaisesti. Sdp sai tukea CIA:lta ja kommunistit ja maalaisliitto Moskovalta. Varsinkin porvarillisen maalaisliiton
sitoutumista idän sosialistiseen suurvaltaan Lehtinen ihmettelee. Eiköhän tässäkin
tarkoitus pyhittänyt0 keinot.
Monille ihmisille Kekkosen peli Moskovan kanssa johti
turhautumiseen, koska Kekkosta pidettiin
patrioottina, mitä hän tietenkin olikin, mutta vain valikoivin osin,
koska hän ajoi lisukkeena myös omaa
etuaan Rautkallion paljastaman ulkoisen tuen avulla . Suomalaisilla on tapana
asettaa sankarinsa – esimerkiksi Kekkosen - historiallisen arvioinnin
yläpuolelle, kuten Lehtinen asian toteaa.
Juhani Suomen huolellinen faktaorientoitunut kirjoitustyyli
tuotti mielestäni paljon yksityiskohdissa paikkansapitävää tietoa, mutta johti
suuressa kuvassa subjektiiviseen ja asenteelliseen henkilöarviointiin (esimerkiksi
silmiinpistävä lipevä Koivisto, rehti Kekkonen -ajattelu).
Oma lukunsa on Leninin ”kansallisuuspoliittinen linja”, jota vääristeltiin Suomea hyvittäväksi (uskottiin,
että Lenin ”vilpittömästi” kannatti Suomen itsenäistymistä).
Juhani Suomen ylivoimainen etu tietolähteissä perustui Kekkosen
perikunnan luovuttamaan ja Juhani Suomen
yksinoikeudella saamaan Orimattilan arkiston käyttöön.
Suomen viranomaiset eivät ole olleet innokkaita perkaamaan
Orimattilan arkistoa. Ties mitä sieltä paljastuisi! Kekkosen ja KGB:n
yhteistyön laajuus on edelleen arvoitus. Selvää kuitenkin on, että edut
pelittivät yhteen. Lasse Lehtinen kirjoitti Kanava -lehdessä: ”iso kuva on
muuttunut Juhani Suomen kylmän sodan pastoraalimaisemasta Rautkallion maalamaan
inhorealistiseen suuntaan”. Ehkä tässä lauseessa on yksi eri totuuksien välinen
yhteinen punainen lanka.
Mikä yhteenveto voidaan esittää viimeisellä rajalla?
Kekkoslaisessa liturgiassa oli tapana esitellä Neuvostoliitto suurempana uhkana
kuin se olikaan. Sama perinne tuntuu siirtyneen nykypäivään, jossa sotaisa into
on viety lännettymisen äärirajalle saakka tukikohtineen, ohjuksineen ja
mahdollisine ydinaseineen. Oman lujan puolustuksemme synnyttämä uhka pitää
vihollisen loitolla, näin uskomme. Olemmeko siis turvassa? Epäilen, että emme.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Olen arvioinut ohessa
Lasse Lehtistä (Hannu Rautkalliota) mukaillen Suomen kykyä säilyttää itsenäisyytensä
lännettymisen ollessa mahtisuunta.
Mutta olisiko tälle vaihtoehtoa?
Juhani Suomelle puolueettomuus on edelleen Suomen relevantti olemassaolon tae, kun taas monille lännettyneille
kansalaisillemme se on melkein kirosana ja ainakin vastenmielisellä harmaalla
vyöhykkeellä oleilua, joka johtaa väitetysti sodan sumuun. Mutta missä ovat
vakuuttavat todisteet, että näin käy? Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles puhui moraalittomuudesta
tarkoittaessaan puolueettomuutta: oli valittava puolensa, joko länsi tai itä.
Puolueettomuus = moraalittomuus = harmaa vyöhyke.
Täytyy pahoitellen todeta, että edellä kuvattu
vaihtoehdottomuus (tai pakkovaihtoehdot) ei miellytä minua: kaikissa
vaihtoehdoissa on olemassa selviytymisen sisältö, jos vain uskomme siihen.
Matkustin 1983 Kuopiosta Helsinkiin junan ravintolavaunussa,keskustellen Lehtisen kanssa.
VastaaPoistaVaikutti siltä kuin hänellä olisi viha rakkaus suhde Kekkoseen.
Aivan kuten nyt Lindmanilla puutteena on liikaa mukavuudenhalu,joka tulee esiin nössöytenä.
Nyt olisi kysyntää politikolle joka edistäisi oikeaa turvallisuutta,esittämällä yhteiskunnan suunnanmuutosta hajautetun yhteiskunnan ja hajautettujen järjestelmien edistämisellä.
Myös aito rauhanedistäminen parantaisi turvallisuuttamme.
Viha-rakkaussuhde? Se on yksi mahdollisuus. Minusta kuitenkin tuntuu, että Lehtisen monilta osin perustellut antipatiat nousevat päällimmäisiksi lähestyttäessa nykypäivää. Kysymys ei kuitenkaan ollut vain Kekkosesta vaan Kekkoshistorioitsija Juhani Suomne täysin yksipuolisesta presidentin myötäilystä, joka ärsytti ja ärsyttää edelleen monia.
PoistaUusi ajattelu edellyttäisi vanhojen aatosten täyttä kuperkeikkaa.