Sodalla on pitkä varjo - venäläisen mielenmaiseman jäljillä

 

 Helsingin Sanomissa oli laaja Jenni Jeskasen artikkeli ja haastattelu venäläisestä mielenmaisemasta kytkettynä Ukrainan sotaan. Artikkelissa (”Psykiatri: Venäläisten käytöksellä on syynsä”, 22.11.2022) pyritään avaamaan venäläistä ajattelua: miksi sodanvastaisia massaprotesteja ei näy?

Kohta yhdeksän kuukautta on ihmetelty venäläisten käyttäytymistä. Jeskanen: ”Venäläiset vaikuttavat passiivisilta ja välinpitämättömiltä”. He eivät kritisoi vallanpitäjiään. Yksinkertainen selitys on,  että kovalla kurikampanjalla mielenosoittajat on peloteltu pysymään pois kadulta. Rangaistukset ovat minkä mittapuun mukaan tahansa kohtuuttoman kovia.

Asian juurille päästäkseen Jenni Jeskanen on haastatellut moskovalaista psykiatria Aleksandr Kursakovia. Miksi sodanvastainen liike on niin heikko Venäjällä? Johtuuko se siitä, että venäläiset eivät ymmärrä, että mitä kauemmin Putinin sota jatkuu sitä suurempia ovat kansan kärsimykset.

Kursakovin selitykset herättävät lievää hämmennystä ainakin minussa, vaikka pääosin osuvatkin oikeaan. Hän toteaa, että kansalla ei ole kokemusta kehittyneestä demokratiasta ja oikeuksien kunnioittamisesta: tsaarien vallasta siirryttiin kommunistien valtaan. Sodat, nälkävuodet ja vainot ovat vuorotelleet Venäjän historiassa. Länsimaisittain ajateltuna olosuhteet ovat poikkeavat.

Mihin on jäänyt pyrkimys parantaa olosuhteita? Onhan monilla muillakin kansoilla ollut vaikea lähihistoria, silti ne ovat kansanvaltaistuneet ja vaurastuneet . Syntyy käsitys ikään kuin olosuhteet olisi ulkoapäin annettu ja niille ihminen ei mahda mitään. Näin olosuhteet pääsevät määräävään rooliin päinvastoin kuin lännessä, jossa on pyritty irti kohtalonuskon sävyttämistä ulkoisten olosuhteiden sanelusta.

HS:n artikkelissa viitataan siihen, että yksilö on jäänyt aina Venäjällä kollektiiviin varjoon. Tässä on sinällään perää. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Venäjällä on niin paljon eri alojen huippulahjakkuuksia, siis menestyviä yksilöitä. Venäläiset tuntuvat jakautuvan ajelehtivaan massaan ja lahjakkaisiin johtotähtiin: ero näiden välillä on poikkeuksellisen suuri.

Suomessa sisällissota vapautti köyhät ikeestä, vaikka punaiset kärsivät tappion. Venäjän sisällissodan pyrkimys oli sama,  mutta tuloksena ei ollut demokratia vaan ensin Leninin ja sitten Stalinin diktatuuri. Tullaan käsitteeseen luottamusyhteiskunta. Ihmiset eivät luota viranomaisiin eivätkä toisiin(vieraisiin) ihmisiin päinvastoin kuin esim. Skandinavian maissa. ”Vieraaseen” liittyy potentiaalinen epäluottamus. Sen sijaan ystävät ja  kaverit ovat tärkeitä, kun kaveruus on ensin ansaittu. 

Viittaan tässä blogikirjoituksessa muutamaan otteeseen aiempaan tekstiini  ”Miksi venäläiset eivät menesty  kuluttajatuotteiden markkinoilla?” Lainaan siinä kirjailija Arvo Tuomista,  joka mielestäni valaisee mainiosti venäläistä psyykettä: Tuominen kertoo kokemastaan venäläisen keskustelukumppanin yhtäkkisestä ja uhkaavan sävyisestä keskustelun avauksesta: ”Kunnioitatko minua?”. Kysymys oli tuttu  Tuomiselle monista kanssakäymisistä venäläisten kanssa, koska hän rutiininomaisesti ohjeistaa: ”Mikäli vastaat kielteisesti, edessä on rähinä. Myönteinen vastaus johtaa maljojen nostamiseen riidanhaastajan kanssa”. Tuomisen mielestä  ”kyse on ennen muuta huonosta itsetunnosta, joka venäläisillä on jopa huonompi kuin meillä suomalaisilla”.

Tämä ”venäläinen hybridi”, jossa käytös on kaksijakoinen hämmentää läntistä  tarkkailijaa. Samaa tarkoittaa vanha sanonta, jonka mukaan venäläinen nuolee alakynnessä saapasta, mutta yläkynnessä antaa saapasta! Tuominen toteaa edelleen samassa yhteydessä: ”Kunnioituksen vaatimisen kultti koskee myös Venäjää valtiona. Pelonsekaista kunnioitusta pidetään Venäjällä korkeatasoisempana ja pitkävaikutteisempana kuin hyvillä teoilla hankittua”.

Niin, mikä on venäläisen suhde valtioon? Useimmille valtion mahtavuus on tärkeää.  Käsitys valtion vahvuudesta on sidoksissa venäläisten perinteiseen turvattomuuden tunteeseen, jota valtionjohto pönkittää. Venäjää kuvataan koko ajan piirityksen kohteena olevaksi kansakunnaksi. Jälleen tuo sama ajatus, vahvuuden ja altavastaajan muodostama sekoitus. Syntyy duaalivaikutelma, että toisaalta valtiovaltaan luotetaan (jota edusti aikoinaan keisari), toisaalta valtio koetaan etäiseksi: ei koske meitä, pysymme erossa valtioon liittyvästä, jos se vain  on mahdollista.

Sotaa miljoonat venäläiset eivät tunne omakseen. Osa haluaa välttää sodankauhuja pelkoa tuntien, osa ei pysty perustelemaan sitä, miksi siinä ollaan mukana. Ollaan välinpitämättömiä tai passiivisia. Seurauksena miljoonat ovat paenneet maasta.

Mielenosoitukset vaikuttamiskeinona on kiehtova lähestymistapa sodanvastaiseen problematiikkaan. Putin on kokenut suurten mielenosoitusten voiman jo kymmenen vuotta sitten, eikä halua enää nähdä niitä. Mielenosoituksia torjuvana keinona on käytetty silkkaa väkivaltaa, väkivallalla uhkaamista  tai käsittämättömän pitkiä vankeustuomioita, joka on johtanut siihen, että ihmiset eivät henkensä ollessa uhattuna halua uhrautua, niin  kuin monissa maissa tapahtuu. Aivan mahdottomia mielenosoitukset eivät ole vieläkään, sillä Jeltsinin noustessa tankin päälle 1990-luvun alussa ihmiset olivat valmiita ottamaan riskin. Kysymys on siitä, milloin pelottomuus voittaa alistumisesta ja nöyrtymisestä  aiheutuvan lannistumisen.

Aleksandr Kursakov ottaa esille venäläisten turhauttavat kokemukset 1990-luvun turbulentteina vuosina, jotka johtivat köyhyyden ja rikollisuuden hallitsemattomaan kasvuun. Kursakov vetää johtopäätöksen, että usko yksilön vaikuttamismahdollisuuksiin tuhoutui silloin. Ihmiset joutuivat taistelemaan toisiaan vastaan ja solidaarisuus tyrehtyi kansalaisten väliltä. Yksilön voimattomuuteen yhdistyi auktoriteetin kaipuu. Tähän voi sisältyä osatotuus: jälleen yksi takaisku sarastaneelle demokratialle.

Kursakov  johtaa nykypäivän kokemukset myös Neuvostoliiton romahdukseen, jossa häikäilemättömät oligarkit ryöstivät kansallisvarallisuuden. On vaikea sanoa,  kuinka suuri osa epäluottamuksesta on johdettavissa aidosti 1990-luvun kokemuksista ja paljonko siinä on menneiden vuosikymmenien ja vuosisatojen raskasta taakkaa. Menneisyys on Kursakovin mielestä jäänyt käsittelemättä,  joka on johtanut virheiden toistumiseen.

Venäjä mielletään voittajakansaksi, erityisesti fasistien voittajaksi. Tappion kokemus on jäänyt puutteelliseksi, väittää Kursakov. Tästä johtuen kansa on altis manipuloinnille! Tälläkö selittyy Ukrainan sodan parhaiten päin selittäminen?

Länsi on asettanut kovat pakotteet Venäjälle. Jeskanen kysyy Kursakovilta lännen pakotetoimenpiteistä, joka vastaa,  ettei länsi ole ymmärtänyt omien toimiensa merkitystä,  koska se on riistänyt  mahdollisuudet tavalliselta kansalta niin perusteellisesti,  ettei se pysty selviytymään arjen haasteista. Kursakov arvostelee lännen pakotteita, koska ne kohdistuvat yhtä lailla tavalliseen kansalaiseen kuin oligarkkeihin. Pahaan välikäteen ovat joutuneet Venäjältä paenneet. Heidät on sysätty väliinputoajien joukkoon kaikkien arvostelemiksi hylkiöiksi. Kursakov kaipaa heille ymmärrystä sekä lännestä että idästä. Onko tässä kysymys marttyyrin roolin omaksumisesta vai oikeutetusta kollektiivisesta arvioinnista?

Tästä tullaan kysymykseen kollektiivisesta vastuusta, jonka monet lännessä ovat langettaneet kaikille venäläisille. Joudutaan syyllisyyden tunteen ja vihanpidon väliseen hetteikköön. Kursakov ei hyväksy kollektiivista vastuuta sodasta sellaisenaan, koska hän kokee, että tavalliset venäläiset tuntevat syyllisyyttä siitä, että eivät - pelätessään seurauksia -  ole tehneet kaikkea voitavaa.

Ollaan erikoisessa tilanteessa, jossa tulkintani mukaan venäläiset (varsinkin Luoteis-Venäjällä asuvat) suhtautuvat Suomeen kiihkottomasti, jopa lämpimästi, kun taas suomalaiset suhtautuvat venäläisiin kollektiivisen pahan ilmentyminä.  

 

 

Angela Merkel vs. Vladimir Putin

 

 

Angela Merkel on ”palannut” parrasvaloihin ja raottaa nyt, miltä tuntui luopuvasta johtajasta,  joka on ”menettänyt vaikutusvaltansa”. On kai niin, että demokraattista valtaa ei voi olla määräänsä enemmän. Viimeistään vaalit pitävät huolen vallan rajallisuudesta. Merkel valitsi toisen tien ja luopui vapaaehtoisesti tehtävistään vallan huipulla.

Merkel avautui vastikään Der Spiegelille ja kertoi haastattelussa, miltä hänestä tuntui vallasta luopumisen aikoihin, kun vastinpari Vladimir Putin antoi ymmärtää,  että häntä, Merkeliä,  ei enää vallankäyttäjänä noteerattu. Totta kai tämä on yksinkertaistus, mutta totta toinen puoli.

Olen Saksan tilanteesta mediatietojen varassa,  joten en pysty arvioimaan Merkelin loppuvuosia sellaisena,  kun se paljastuu historioitsijoiden näkökulmasta joidenkin vuosien kuluttua. Niinpä erityisen syvälle en väitä pääseväni arvioidessani näitä asioita tässä ja nyt,  mutta palvelkoon kertomukseni oman historianäkemykseni referaattina.

Merkel kertoi Spiegelin haastattelussa, että kesällä 2021 hän yritti saada keskustelua Ukrainasta aikaiseksi  Emmanuel Macronin ja Putinin kesken, todetakseen vain,  että ”minulla ei ollut valtaa saada tahtoani läpi”. Hän itse tunnustaa, että ”kaikki tiesivät”, että hänen aikansa on ohi: ”hän on poissa”, myöntää ”Mutti” Merkel  muiden ajatelleen.

Neljän kauden jälkeen Merkel jätti tehtävänsä joulukuussa 2021 vain pari kuukautta ennen Venäjän 24.2.2022 käynnistämää hyökkäyssotaa Ukrainan kimppuun.  Merkelin viimeinen vierailu Moskovaan tapahtui elokuussa 2021.

Merkel dramatisoi omaa kohtaloaan: elokuussa 2021 ”tunne oli hyvin selkeä: valtapolitiikan kannalta olet lopussa”. Elokuinen neuvottelu ei tapahtunut kahden kesken Putinin kanssa, mihin Merkel oli tottunut, vaan mukana oli myös Sergei Lavrov. Nyt jälkeen päin Spiegelin tuoreessa haastattelussa Merkel arvottaa Putinin mieheksi, jolle vain valta (ja ne jotka omasivat valtaa) merkitsevät jotain.

Tässä  ajassa arvioituna Merkelin tähti oli hiipunut jo tultaessa 2020-luvulle, eikä ihme  valtakausi oli poikkeuksellisen pitkä: kuka tahansa väsyy ja kehen tahansa  väsytään ainakin silloin,  kun kysymys on demokratiasta.

Suomesta päin luultuna tai tiedettynä on näyttänyt siltä, että Saksalla ja Venäjällä on ollut erityissuhde, joka tosin on vaihdellut sen mukaan, mitä ajankohtaa on eletty toisen maailmansodan jälkeen. Kylmän sodan aika ja kylmän sodan jälkeinen aika ovat hiukan eri asioita Saksan ja Neuvostoliitto-Venäjän suhteissa. Putinilla on KGB:n ajoilta oma ”erityissuhteensa” Saksaan ja Merkeliin,  jonka kanssa hän pystyi keskustelemaan saksaksi. Uuden kylmän sodan aika on tuonut omat haasteensa: elämme kriisien keskellä.

::::::::::::::::::.

Saksa on kipuillut Ukrainan tapauksen johdosta,  eikä kysymys tietenkään ole kuin osaltaan Merkelistä, vaikka Merkel onkin ollut polttopisteessä. On sanottu, että saksalaiset tuntevat syyllisyyttä Hitlerin ristiretkestä Neuvostoliiton kimppuun toisessa maailmansodassa ja siksi suhtautuminen tämän päivän Venäjään on ”ymmärtävämpi” tai herkempi kuin muilla Euroopan valtioilla tai muilla toimijoilla. Saksalta on odotettu suurempaa tukea Ukrainalle. Tästä Saksan politiikasta ”muut” ovat olleet kiusaantuneita, varsinkin kun on tavoiteltu yhtenäistä suhtautumista EU:n piirissä. Toisaalta Saksa tuntee myös syyllisyyttä ja sympatiaa Ukrainaa kohtaan niiden veritekojen osalta,  jotka Saksa kohdisti ukrainalaisiin toisen maailmansodan aikana.

Saksalaiset ovat kohdanneet menneisyyden (Vergangenheitsbewältigung) kertaluokkaa avoimemmin kuin venäläiset  (vrt. esim. Ukraina maailmansodan aikana). Itse asiassa venäläiset välttelevät historian kipukohtien käsittelyä , jolleivat peräti selitä niitä parhain päin. Tässä Venäjä ja Saksa ovat eri paria.

Itse kukin kansakunta voi harrastaa itsetutkiskelua siitä, mitä tapahtui 60 vuotta sitten. Yksinpä Suomikin on joutunut selittelemään niitä toimenpiteitä,  jotka se sodan aikana kohdisti Itä-Karjalan väestöön.

Jos jotain hyödyllistä Merkelin ja Putinin kanssakäymisestä on ollut,  niin se liittyy Minskin rauhanneuvotteluihin (vuoden 2014 jälkeen), joissa Merkel katsoo saaneensa pelattua aikaa Ukrainan varustautumista varten. Kuten tiedämme Minskin sopimus jäi pahasti vajaaksi, eikä sen nimiin juuri kukaan tunnu enää vannovan. Pikemminkin se on esimerkki tilasta, jollaiseen ei kannata nykytilanteessa pyrkiä, koska se on loputon pelin paikka. Nyt kaivataan todellisia rauhanneuvotteluja, ei muodollista välirauhaa.

Merkel ei ollut mikään haukka vaan kieltäytyi hankkeista, joilla Ukraina pyrittiin liittämään Natoon. Hänellä oli jokseenkin realistinen käsitys siitä, mikä oli järkevää. Merkelillä oli taustastakin johtuen sisäsyntyisen varovainen suhtautuminen Keski-Aasian tulenarkaan tilanteeseen.

Merkeliin suhtautumisesta ei kuitenkaan ollut millään tavalla kysymys, kun Putin teki päätöksensä hyökätä Ukrainaan. Jokin naksahti Putinin päässä eikä Merkelillä ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tapahtumien kulkua.

Vain vähemmistöryhmät (äärioikeisto) Länsi-Euroopassa ja jotkin tahot Yhdysvalloissa ovat yrittänet ”ymmärtää” tavalla tai toisella Putinin häikäilemätöntä menettelyä Ukrainassa. Putinin ymmärtämisessä onkin tekemistä!  Merkelin väläyttämä Euroopan tuhoaminen Putinin motiivina on tietenkin hulluimmillaan mahdollinen, mutta ainakin voidaan puhua ”Putinin orderin” (Putinin maailmanjärjestys) toteuttamisesta, jota olen määritellyt useissa kirjoituksissani, mutta johon en nyt kajoa tarkemmin. 

Merkelin uskon pohtineen perusteellisesti ”Ukrainan kompromissia”, joskaan sitä ei ole julkisuudessa käsitelty. Uskon Merkelin kannan olleen lähellä ns. realistien kantaa, jonka mukaan Venäjän intressi olisi pitänyt huomioida jollakin tapaa Ukrainassa. Tästä voi vapaasti olla eri mieltä.

Olen myös pohtinut, että Putinin tavoitteet eivät olleet niin selkeitä kuin miksi ne on esitetty. Päätökset kypsyivät todennäköisesti vähitellen ja niiden ideoinnissa ja saattamisessa päätökseen oli ja on mukana Putinin ”kuiskaajia”, joille hän tuntuu antavan melkoisen arvon.

Kaikkien spekulaatioiden keskeltä poimin yhden todennäköisen syyn tapahtuneelle: Putinin käsitys 1990-luvulla tapahtuneesta Neuvostoliiton romahduksesta on kaiken takana: Putinin ja hänen taustajoukkojensa näkökulmasta Neuvostoliiton sortuminen oli viime vuosisadan katastrofaalisin geopoliittinen järistys. Olisi tarvittu todella suurta viisautta,  jotta Neuvostoliiton romahdusta seurannut poliittinen sekasorto olisi voitu saattaa seesteiseen  päätökseen ilman vuosikymmenien katkeruutta. Oliko liberaalin demokratian voitto 1990-luvun vaihteessa Pyrrhoksen voitto?

Merkelin poliittinen vaisto on ehkä kaikista yrittäjistä lähimpänä konfliktin ratkaisua, mutta hänkin jää todella kauaksi läpimurrosta.  

 

Miksi venäläiset eivät menesty kuluttajatuotteiden markkinoilla?

 

”Kun ne ovat niin eteviä ja pilkun tarkkoja musiikissa, niin miksi ne ovat niin saamattomia uusien käyttö- ja kulutustavaroiden tuottamisessa”, kysyi kerran eräs musiikkikoulun rehtori minulta venäläisten avuttomuutta ihmetellessään.  En osannut vastata. Tätä teemaa käsittelee Yle Areenassa ”Virtasen taloushistorian”  podcast-jakso ”Miksi Venäjä ei vaurastu?”, jota ohessa referoin pistäen omia kommenttejani väliin. Tietokirjailija ArvoTuomisen haastattelusta syntynyt podcastin jakso on kuunneltavissa Ylen Areenassa ja sen toimittajana on Juha Virtanen. Tuomiselta on juuri ilmestynyt kirja ”Venäjä. Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista” (Readme.fi, 2022)”. Tuomisen tyyli haastattelua antaessaan on  suoraviivaisen viihdyttävä ja halki ja poikki -tapaan pelkistävä.

Venäläiset insinöörit ovat kehittäneet avaruusteknologiaa, ydinaseita, aseteknologiaa aselajeittain ja monia muita erikoisalueita menestyksekkäästi. Jotenkin tulee mieleen, että aikaansaadut keksinnöt ja tuotteet ovat syntyneet ylempää  annetusta määräyksestä, johon panostus on  sitten mittavaa. Sen sijaan vapaasti assosioivassa ajatusympäristössä ei saada tuloksia aikaiseksi. Venäjän potentiaalista mahtavuutta ei ole saatu aikaan piilaaksomaisessa ympäristössä,  vaan aikaansaannokset on tuotettu kehittymättömien johtamismenetelmien olosuhteissa. Venäjälle kyllä yritettiin perustaa piilaakso, mutta se ei saanut tuulta purjeisiin. Kuvaavaa on, että monet venäläissyntyiset ovat päässeet toteuttamaan innovatiivisuuttaan (vaikkapa Sikorskyn helikopterit!) Venäjän ulkopuolella. Lahjakkaimmat juutalaislähtöiset tuotekehittäjät siirtyivät Israeliin.

Venäjä on jäänyt raaka-aineita tuottavaksi suurvallaksi.

Ukrainan sodan aikaiset pakotteet ovat aiheuttaneet tilanteen, jossa varaosia tietoteknisiin välineisiin ei saada, koska omaa tuotantoa ei ole.

Venäläisten mentaliteettiko estää etenemisen johtaville kulutusmarkkinoille? Yhtenä syynä Tuominen mainitsee keskusjohtoisen jäykän kehitystyön, jossa annetaan rahaa ja kehotetaan keksimään sille käyttöä! Digitaalisen maailman verkostoitunut toimintalogiikka on jäänyt tajuamatta. Jo Nikita Hrustsevin aikaan yritettiin murtaa vanhanaikaset tuotantotavat, mutta tuotannon dynamiikka jäi silloinkin saavuttamatta. Vuosatoja vanha kulttuuri, sittemmin sosialismin soveltamattomuus nopeasti vaihteleviin olosuhteisiin (muoti!) ja sosialismin romahduksen jälkeen ulkoapäin matkitut bisnesopit eivät toimineet Venäjällä.

Kerran vanhaan hyvään aikaan Suomen TV:ssä näytettiin dokumentti neuvostoliittolaisista tuotantomenetelmistä. Kolmen asiantuntijan esittelemä, matriisikirjoittimesta tulostettu ”haitari” täynnä lukuja levähti lattialle TV-kameroiden eteen. Kävi ilmi, että kaikki tuotantotavoitteet ja mallit asetettiin keskusjohtoisesti Moskovassa ja tavoitteet välitettiin systemaattisesti tehdaspaikkakunnille viisivuotissuunnitelmien puitteissa. Avainsana oli ”(viisivuotis)suunnitelma”, jonka kaikki (tavallinen kansa) tiesivät sisäsyntyisesti. Kuitenkin ennen kuin tuotteet ehtivät nopeasti muuttuvassa muodin maailmassa markkinoille ne olivat jo vanhentuneita. Dokumentissa tuotannosta vastaavat näyttivät tajunneen hyvin,  mistä kiikasti, mutta muutoksia suunnitteluun, tuotantoon ja markkinointiin ei saatu riittävän ripeästi käyntiin.

Putinin siirtyessä Venäjän johtoon hänellä oli kansan tuki takanaan lukuun ottamatta eläkeuudistusta, jonka välttämättä tarvittu läpimeno tuotti tuskaa, koska eläkeikärajat olivat niin matalia (50 vuotta, 55 vuotta).  Tuominen tuo ajattelutavan erilaisuuden lännen ja Venäjän välillä konkreettisesti esille: venäläisten enemmistö katsoo, että valtion toiminta on rikollista(!), Venäjällä kansalaiset ovat valtiota varten, kun taas lännessä valtio on kansalaisia varten. 

Kysymys lienee lopulta luottamuksesta. Luottamuksen puutetta heijastelee myös esimerkiksi kerrostalojen omaviljelypalstat talvea varten.

Seuraavaksi podcastissa esiteltiin ”kaveria ei jätetä (lue: huijata)” -kulttuuri. Vieraampia ja viranomaisia on lupa petkuttaa, jonka kautta asian luonne palautuu jälleen luottamusyhteiskunnan puutteen  ongelmaksi. Kaveripiirin ydinmerkitys on kyky palvella ”kaveria”, jakaa hänelle tukea ja edesauttaa vaikkapa hyvän työpaikan tai aseman saannissa. Kaveruus ulottuu huipulle saakka (vrt. Putin ja Putinin kaverit!).

Venäjällä hallitukset jaetaan vahvoihin ja heikkoihin, ei huonoihin ja hyviin, sanoo Tuominen.  Kovuuden priorisointi on johdettavissa Venäjän väkivaltaisesta historiasta. Vain siten on pärjännyt. Kun demokratia ei toimi, on johdon korvattava se kovalla autoritaarisuudella. Suuri osa Venäjän väestöstä suhtautuu suopeasti käskyvaltaan. Vapaus ollaan valmiita vaihtamaan järjestykseen.

1990-luvun demokratia kesti aivan liian vähän aikaa,  jotta muutos kansanvallan hyväksi olisi voinut tapahtua. Demokratiaa käytettiin suorastan hyväksi epäjärjestyksen luomisessa. Monet  ”onnettomuuksista” (mm. Itä-Euroopan etupiirin menetys ) pistettiin demokratian piikkiin. Pahinta oli, että demokratiaan päästiin liittämään epiteetti ”heikkous”). Ei ihme,  että demokratialla on niin huono kaiku monen venäläisen mielestä: Stalin vahva, Jeltsin heikko.

Demokratian jaksot Neuvostoliitto-Venäjällä ovat olemattoman lyhyet: ehkä 1920-luvulla , ehkä 1990-luvulla yhteensä joitakin vuosia….. On totta, että demokratian istuttamisen mahdollisuutta Venäjälle tulevaisuudessa pohditaan hetken, mutta pohdinta jäänee varsin heppoiseksi.

Valtion mahtavuus on tärkeää joillekin suurehkoille vähemmistöryhmille Venäjällä, mutta sen ohittaa hyvinvointi, kunhan valtiokin säilyy vahvana! Käsitys valtion vahvuudesta on sidoksissa venäläisten perinteiseen turvattomuuden tunteeseen, jota valtionjohto pönkittää. Venäjää kuvataan koko ajan piirityksen kohteena olevaksi kansakunnaksi. Tässä kohden johdon ja kansan pelkokerrointen suhdetta ei pystytä Virtasen podcastissa  määrittämään kovin tarkasti, ja ehkä se onkin aidosti vaikeaa. Ehkä pohdinnasta jää käteen venäläisten uskomus lännen aggressiivisuudesta ja sitä varten tarvittavasta jatkuvasta valmiustilasta.

Virtanen ja Tuominen korostavat kapinamielialan nousevasta trendistä johtuen Ukrainan sodasta. En  kiellä tätä, mutta myöskään kapinan syttyminen ei saa minulta voimakasta puoltoa. Jos valta vaihtuu se tapahtunee pikemminkin palatsivallankumouksen kautta.

Martti J. Kari on tuonut keskusteluun piirteen jonka mukaan Venäjällä totuuden ja valheen väliin jää harmaa alue, jossa molemmat ovat voimassa. Suhde totuuteen on siis erilainen kuin meillä lännessä. Sävyjen mukaanotto valhe-totuus -käsittelyyn luo keskinäisessä kanssakäymisessä mahdollisuuden hienotunteiseen liikkumiseen molempien välillä. Venäläisessä kanssakäymisessä keskinäinen henkilösuhde ratkaisee valhe-totuus -akselilla liikkumisen suunnan ja tason. Tässäkin tullaan luottamuksen määrään henkilöiden välillä.

Sosiaalinen liikkuvuus on aivan liian vähäistä verrattuna länteen. Järjestelmä on ollut voimassa iät ja ajat. Vain lyhyinä demokratian/sekasorron (?) aikoina säätykierto on toiminut jotenkuten. Hieman liioitellusti sanottuna Venäjällä synnytään yhteiskuntaluokkaan.  Säätykierron puute aiheuttaa taloudellista tehottomuutta. Etevimmät eivät pääse etenemään, kun yhteiskuntaluokka on ”lukittu”. Järjestelmä on kehittymisen näkökulmasta liian jäykkä. Joissakin tapauksissa Venäjä-suhteiden kautta itäinen ajattelu on levinnyt Suomeenkin, joskin huomattavasti heikompana.

Yhteiskunnallisen aseman periytyminen johtaa täysin poikkeuksellisiin seurauksiin.  Maaorjuus päättyi Arvo  Tuomisen mukaan vasta 1990-luvun vaihteessa (lupa fyysisesti liikkua oli pitkään rajoitettu) eikä Aleksanteri II:n aikaan, kuten koulun historiakirjat opettivat. Kuulostaa hieman liian räväkältä tulkinnalta! Totta kuitenkin toinen puoli. Kehityksen jumiutuminen kulminoitui kannustimien  puutteeseen. Jotenkuten pärjättiin ajatuksella: Jumala korkealla, tsaari kaukana ja virkamies lahjottavissa…

Nyt vuonna 2022 miljoonat korkeakoulutetut nuoret ovat muuttaneet pois Venäjältä, eikä Venäjän johto ole millänsäkään: hyvä vain, jos systeemin kannalta rettelöivät ihmiset muuttavat pois! Laajamittaisen opposition syntyminen näissä olosuhteissa on hyvin vaikeaa.

Suhde omistukseen on lännestä poikkeava. Täysin puolueeton oikeuslaitos on venäläisten mielestä sokea, sillä kollektiivinen etu on yksilön oikeuksia tärkeämpi: ”vapaudet ovat moraalittomuutta ja moniarvoisuus on rappiota”. Oleellista on kenen joukkoon kuulut.

”Ihmisen varallisuus on lainassa hallitsijalta”, toteaa Tuominen. ”Hallitsijalla on oikeus ottaa omaisuus takaisin”, hän jatkaa. Iät ja ajat jatkuneet perinteet ratkaisevat….

Lahjonta on osa välikäsien toimintaa, jolla otetaan palkkiosta siivu valtion ottaman 13 prosentin veron lisäksi.

Uskonnon merkitys Venäjällä on verrattoman suuri rinnastettuna Skandinavian uskonnottomuuspainotteiseen kulttuuriin. Ortodoksinen ja protestanttinen ihminen ovat erilaisia: idässä synnit saa anteeksi (armo), jolloin niitä voi jatkaa. Katumus (länsi) ja armo (itä) luovat eron. Kumman kautta oppii enemmän?!

::::::::::::::::::::::::::::::

Olisiko kaikki voinut kääntyä toiseksi? 1990-luvulla Putinkin puhui yhteisen talousalueen (Lissabonista Vladivostokiin) puolesta.

Markkinatalouskokeilu epäonnistui,  vaikka Putinilla oli tiettyä vetoa muuttaa järjestelmää. Podcastissa  annetaan ymmärtää,  että usko loppui kesken. Oligarkit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja varastivat yhteisen omaisuuden. On jatkettu vanhalta pohjalta myymällä raaka-aineita ulkomaille: ”vaihdetaan kaasu mersuksi”, toteaa Tuominen. Tosin sekin tie on nyt jumissa.

Putinia verrataan Tuomisen kirjassa vanhoilliseen Nikolai ensimmäiseen (hallitsijana 1825-1855). Nikolai perusti Venäjän salaisen poliisin. Maata johdettiin kurilla ja kepillä. Nikolai sulki Venäjän eristyksiin teolliselta vallankumoukselta. Samalla valittiin kehittymättömyyden tie sekä sodassa että rauhassa. Tuominen kytkee Putinin samaan perinteeseen, joka juontui Nikolai I:n politiikasta: ”Ryhdyttiin elämään menneisyydessä”, toteaa Tuominen.

Suomi hyötyi keisarien ajasta (varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla sortovuosiin saakka). Pietari oli ”suuri suomalainen kaupunki”, vaikkei sillä haluttu kehua. Miten meihin suhtaudutaan Venäjällä tänä päivänä? Suomalaisia ei enää kutsuta tsuhniksi (kännissä, vähän hitaita, hyväuskoisia). Kuva suomalaisista on nykyisin hyvin positiivinen varsinkin Venäjän luoteisosissa. Suomessa taas on nykyisin voimassa vahva venäläisvastaisuus, johon Venäjä heitti Ukrainan sodalla bensaa. Suhtautuminen tosin vaihtelee eri puolilla Suomea.

”Virtasen taloushistorian” Venäjän vaurastumisvajetta koskeva jakso sisältää paljon oivaltavaa asiatietoa  Venäjän historiasta ja nykypäivästä. Se on hyödyllinen arvio ja kooste siitä, mitä venäläisyys voisi tarkoittaa. Joiltakin osin podcast toki liioittelee ja yksinkertaistaa venäläisyyksiä, joka aavistuksen hämärtää kokonaiskuvaa.

Suuri henkinen ero Suomeen ja suomalaisiin syntyy venäläisen luottamusyhteiskunnan puutteista, joihin podcastissa viitataan,  mutta joita ei  mielestäni riittävästi painoteta.

Eräässä Arvo Tuomisen uuden kirjan taustahaastattelussa (toimittaja Markku Tuhkanen) saatetaan tulla venäläisyyden ytimeen, kun Tuominen kertoo venäläisen keskustelukumppanin uhkaavan sävyisestä kanssakäymisen avauksesta: ”Kunnioitatko minua?” llmeisesti kysymys oli tuttu  Tuomiselle monista yhteyksistä: ”Mikäli vastaat kielteisesti, edessä on rähinä. Myönteinen vastaus johtaa maljojen nostamiseen riidanhaastajan kanssa”.

Tuomisen arvio dialogista: ”Kyse on ennen muuta huonosta itsetunnosta, joka venäläisillä on jopa huonompi kuin meillä suomalaisilla”. Tuominen toteaa edelleen samassa haastattelussa: ”Kunnioituksen kultti koskee myös Venäjää valtiona. Pelonsekaista kunnioitusta pidetään Venäjällä korkeatasoisempana ja pitkävaikutteisempana kuin hyvillä teoilla hankittua”.

 

 

 

 

 

 

Uuteen maailmanjärjestykseen Ukrainan sodan jälkeen?

 

Ylen A-Talkissa oli 17.11.korkeatasoinen keskustelu viimeaikaista tapahtumista Ukrainassa ja niiden heijastumisesta maailmanpolitiikkaan: miten Venäjä reagoi Ukrainan sotamenestykseen? Keskusteluun osallistuivat entiset Moskovan suurlähettiläät Hannu Himanen ja René Nyberg, Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Sinikukka Saari ja entinen Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri Harri Ohra-aho Sakari Sirkkasen johdolla.

Keskustelun lähtökohdan muodosti Ukrainan ilmapuolustuksen ohjuksen  osuminen kohteeseen Puolan rajan yli. Vallitsee melkoinen konsensus,  että kysymys ei ollut venäläisten ohjuksesta, minkä mm. kenraali Ohra-aho toteaa. Eri asia on sitten,  että Volodymyr Zelenskyi on yrittänyt pitää yllä käsitystä, ettei voi sivuuttaa mahdollisuutta,  että kysymys oli venäläisestä ohjuksesta. Miksi? Ehkä siitä syystä, että Zelenskyi on fiksoitunut venäläisten pahuuteen niin perusteellisesti, että tulkitsee kaiken tapahtuneen vihollisen viaksi.  Ainakin hän haluaa, että Ukrainan edustajat ovat ohjuksen osumapaikalla todistamassa, mitä tapahtui. On tietenkin selvää, että Venäjä sodan aloittajana on vastuussa kaikesta aiheuttamastaan vahingonteosta ml. Puolan puolelle harhautuneen ja iskeytyneen  ohjuksen aiheuttamista ihmisuhreista.

Kenraali Ohra-aho tuo esille oleellisen asian nimittäin Venäjän pyrkimyksen käyttää laadullisesti parasta sotakalustoia ukrainalaisten lannistamiseksi  parantamalla ohjusten osumatarkkuutta infrastruktuurikohteisiin. Tavoitteena on talvea vasten tehdä ukrainalaisten siviilien kärsimyksistä mahdollisemman vaikuttavia ja siten katkaista vastarinnalta selkäranka. Ukraina taas haluaa parempaa torjuntaohjuskalustoa tai pikemminkin ilmatorjuntajärjestelmiä lännestä.

Entä jos ollaankin yhtä mieltä nyt sattuneen iskun tahattomuudesta? Se ei lopeta spekulaatiota. Mitä jos seuraavan kerran isketään tarkoituksellisesti? Mihin toimenpiteisiin lännessä ryhdytään jo ennalta? Naton ja Venäjän konfliktikynnys on jälleen hiukan alentunut.

Mielenkiintoisen näkymän toi esille René Nyberg, kun hän historian todistusaineiston pohjalta totesi natsi-Saksan Lontooseen ja Coventryyn kohdistuneiden pommitusten (Areenassa on nähtävissä hyvä dokumentti parhaillaan näistä pommituksista) toisessa maailmansodassa epäonnistuneen. Saksa aliarvioi  siviilien,  ilmapuolustuksen ja pelastushenkilöstön taistelutahdon merkityksen ja niin tapahtuu keskustelijoiden mielestä nytkin Ukrainassa. Vastaavia esimerkkejä on runsaasti mm. Vietnamin sodasta sekä Japanista ja jopa Helsingistä toisen maailmansodan aikana.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Yhtä mieltä keskustelijat olivat siitä, että sodanvastainen rintama Venäjällä ei ole kyllin vahva pysäyttääkseen sotatoimet. Himasen arvio, että emme tiedä minkälaisen tiedon varassa poliittinen johto Venäjällä toimii on varmaankin oikea.

Viitattiin mielipidemittauksia järjestävään Levadaan, jolta on välittynyt väitetysti ristiriitaista tietoa venäläisten suhtautumisesta sotaan. Minusta tieto ei ole ollut ristiriitaista. Venäläiset haluavat rauhaa, mutta samalla pitävät tärkeänä, että heidän kotimaansa ei ole jäämässä tappiolle.  Nämä ehdot voivat olla yhtaikaa voimassa. Sodan johto taas haluaa (väli)rauhaa,  koska se tarvitsee aikaa joukkojen uudelleenjärjestelyyn pystyäkseen jatkamaan sotaa. Kysymys ei ole siis Venäjän kansalaisten yksiselitteisestä pyrkimyksestä rauhantilaan eikä myöskään sodan jatkamisen suosimisesta.                          

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Venäjä ei voi voittaa sotaa. Sodan tavoitteet ovat jääneet epäselviksi kansalaisille, eliitille ja ehkä jopa poliittiselle johdolle. Sen sijaan sodan kestäessä on ilmoitettu useita vaihtuvia tavoitteita. Taistellaan milloin denatsifikaation,  milloin Venäjän valtaamien osa-alueiden puolesta. Myös vapaaehtoisesti tapahtuneiden alueluovutusten strateginen merkitys on jäänyt ainakin osittain epäselväksi. Onko Herson, kuin toisen maailmansodan aikainen  ”Dunkerquen ihme”,  kuten kenraali Ohra-aho väitti?  Hersonista vetäytyminen esitetään ihmisuhreja pelastavana uhrautumisena.

Hyvä huomio keskustelussa oli myös  sodan brutalisoituminen (Sinikukka Saari) ja syynä on se, että kun Venäjän vakinaiset joukot eivät saa menestystä aikaan, täyttävät  Wagnerin kaltaiset väkivaltakoneistot tyhjiön levittääkseen kauhua.

Erityisesti Hannu Himanen korosti venäläisten mielipidetiedusteluihin vastanneiden ristiriitaisia näkemyksiä,  joissa heijastuu samanaikaisesti tuki sodanjohdolle ja Putinille ja toisaalta  hyvin kriittiset näkemykset hallitusta ja Putinia kohtaan. Siksi Levadan tutkimuksiin tulee suhtautua varovasti, vaikka ne katsotaankin  suhteellisen luotettaviksi.

Venäläisten omakuva on siis hyvin toisenlainen kuin mihin meillä on totuttu. Onko Stalinin aikainen ilmapiiri palannut, kuten Himanen kysyy? Esimerkiksi ilmiantokulttuuri on tullut takaisin.

Kaikesta huolimatta Venäjän poliittinen johto haluaa tietää, mitä venäläiset ajattelevat. Siksi Levada on saanut jatkaa kartoituksiaan. Vaikka mielipidetiedusteluissa arvostelu lisääntyisi Putinia kohtaan, häntä ei hevillä syrjäytetä paikaltaan,  koska häntä suojellaan,  ja hänen korvaajaansa ei ole tiedossa. Seurauksena Putin ja muu poliittinen johto haluaa – säilyäkseen vallassa - toteuttaa populistia hankkeita esim. sotatoimien osana.

Johto voidaan syrjäyttää vain hävityn sodan kautta. Ramzan Kadyrovin ja Jevgeni Prigozinin johtamat yksityisarmeijat ovat hyödynnettävissä,  jos sodassa ollaan jäämässä tappiolle, mutta kaikissa tapauksissa heillä ei ole riittävää itsenäistä valtaa, vaan he ovat alisteisia Putinille. Putin käyttää heitä käsikassarana julmimpia sodankäyntimenetelmiä tarvittaessa. 

Käsittääkseni Venäjän vahvuus kriisitilanteessa perustuu siihen,  että turvallisuusjärjestelmä on hierarkkinen ja tiivis. Jokaisen osan (esim. kansalliskaarti, FSB, FSO) tehtävä on tiukasti määritetty ja kattava.

:::::::::::::::::::::::::

Mihin Putin pyrkii? Vastaus: todennäköisesti koko maailman turvallisuusjärjestelmän muuttamiseen puheissaan määritellyillä tavoilla, joihin minäkin olen viitannut näissä kirjoituksissa lukuisia kertoja.

Yhtä mieltä oltiin keskustelijoiden kesken siitä, että Ukrainan pitää  istua siinä pöydässä, missä rauhasta päätetään, ei esimerkiksi pelkästään USA:n ja Venäjän. René Nyberg: rauhan edellytys on,  että valta vaihtuu Kremlissä. Ja se voi vaihtua vain Venäjän tappion myötä. Joka tapauksessa sodasta arvioitiin tulevan pitkäkestoinen.

Onko Venäjän tappio varma, kuten keskustelijat olettivat? Sanoisin, että ensi talvi on monessa suhteessa ratkaiseva. Venäjän ohjusiskut ovat vaurioittaneet pahasti Ukrainan energiaverkkoa ja muuta infrastruktuuria ja mikään ei viittaa paineen hellittämiseen. On pitkälti länsimaiden toimitusten varassa, ettei siviiliväestön selkäranka katkea.

Avaintermi on ”kestävä rauha”(René Nyberg), eivätkä suinkaan Minskin sopimuksen tyyppiseen tulitaukoon/välirauhan sopimukseen liitettävät  järjestysnumerot I,II,III… Eli molemminpuolisen luottamuksen on oltava pitävä.

Kiinan rooli? Kiina haluaa pelata omaa peliään. Sillä on omat tavoitteet,  ja se haluaa olla itsenäisesti omien valtapyyteidensä asialla,  ei niinkään korostetusti rauhanvälittäjänä. Se haluaa olla vallan organisoijana pikemmin kuin osana moninapaisuutta.

Ukrainan sodan jälkeen on joka tapauksessa edessä valtava jälleenrakennusprojekti, joka sitoo länsivaltoja yhteen. Nyberg arvioi, että Venäjällä on jatkossa erittäin vahva läntinen naapuri, joka leimaa tulevaisuudennäkymää.

::::::::::::::::::::::::::::

A-Talkin keskustelu oli hyvä,  koska se irtosi pelkästään nykytilan analysoinnista ja avasi näkymää tulevaisuuden ratkaisuihin.

 

 

Suomen eliitti herkkäuskoisena?

 

 

Helsingin Sanomissa oli 15.11.2022 Jarmo Huhtasen artikkeli ”Suomen eliitti uskoi Venäjän muuttuvan”, jossa pohdittiin, miten pitkän jäljen jätti suomalaisen eliitin usko Venäjän muuttumiseen 2000-luvun tapahtumavyöryssä.

HS teki kyselyn suomalaisille vaikuttajille vuonna 2014, puoli vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa Itä-Ukrainassa. Tulos oli, että suomalaisen eliitin enemmistö uskoi yhdeksän vuotta sitten, että viisumivapaus ja venäläiset suurinvestoinnit olivat hyväksi kansakunnalle. Kyselyn kohteena oli satakunta suomalaista vaikuttajaa politiikan, kulttuurin ja tieteen alueilta.  Vastausprosentti oli korkea, lähes 90, sillä kohderyhmä muodosti ”HS-raadin” eli ryhmä oli etukäteen valittu. Muutamaa kuukautta myöhemmin Venäjä aloitti Krimin miehityksen.

Oliko suomalainen  eliitti harhautunut? Muodostiko eliitin joukko hyväuskoisia hölmöjä? Enpä tiedä. Jälkikäteen on helppo vetää johtopäätöksiä,  kun historia on vierähtänyt tovin eteenpäin. Jälkiviisaat sanovat, että demokratiavääristymät ja valehtelu olisi pitänyt hoksata jo vuonna 2014, ennen Krimiä. Historiaa tehdään kuitenkin siinä ajassa, jota eletään. Mielestäni on ymmärrettävä, että Neuvostoliiton kaatumisesta johtuvassa euforisessa hengessä toivottiin ja ehkä jopa pääteltiin jälkijättöisesti Venäjän olevan demokraattisessa  muutoksessa. Näin ei ollut vaan autoritaarinen hallinto johti mm. omistuksen keskittymiseen pienelle joukolle saaliinhimoisia uusrikkaita. Tämä tapahtui käsittääkseni monien läntisten neuvonantajien ohjeistuksen mukaisesti. Boris Jeltsin oli liian paljon Venäjää bisneskohteena pitävien johdateltavana. Tietenkin myös edustuksellisen demokratian ”harjoittelu” Venäjällä  johti surkeaan epäonnistumiseen. Kriittisesti tarkastellen vakavat merkit olivat toki näkyvissä jo HS-kyselyn tekemisen aikoihin ja joiltakin osin jo 2000-luvun alussa, mutta pahimpaan vaihtoehtoon ei haluttu uskoa.

Referoin seuraavassa blogikirjoitustani Putin ja Ukrainan sodan ennusmerkit, 1.4.2022:  

Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Viittaan seuraavassa puheen avainkohtiin kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi. Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.

Putin toteaa puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Hän toteaa,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)!  Puheen eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan - kuten hän sanoo -  ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä lailla kaikille”. Hän viittaa Franklin Rooseveltin sanoihin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu kaikkien rauha”. 

Putinin puhe alkaa joiltakin osin yhteistyöhenkisesti käsitellen turvallisuusyhteistyötä moninapaisuutta korostaen. Huumoriakin väläytellään. Putin nostaa erilleen muista tavoitteista uuden turvallisuusarkkitehtuurin rakentamisen. Turvallisuuden rinnalle hän nostaa tasapuolisuuden ja korostaa ns. BRIC-maiden osuutta. Demokraattiset arvot nousevat – ainakin Putinin sanoissa - tuon tuostakin tavoitteeksi. Tulkitsen niin, että vielä tuolloin vuonna 2007 (ja koko vuosikymmenellä) Putin tuki ainakin sanoissa demokratiakehitystä. Demokratiaperiaatteiden alamäki alkoi 2010-luvulla.

Puhe ei ole niin hyökkäävä kuin pintapuolisesti saattaisi kuvitella. Puheen alkuosa on suorastaan yhteisiä arvoja korostava. Sitten hän siirtyy kokemiinsa epätasa-arvoisuuksiin  ja lopulta puheessa nousee esille katkeria sävyjä Venäjän syrjäyttämisestä kansainvälisestä yhteisöstä.  Putinin termein Venäjän arvostuksen nostaminen on hänen ykkösteemansa, joka vuoden 2007 jälkeen korostui lähes kaikissa yhteyksissä.

Otan esille kolme seikkaa, jotka ohjasivat Putinin strategiaa Münchenin konferenssin  2007  viitoittamana: 1) Neuvostoliiton hajoaminen (”1900-luvun suurin geopoliittinen tragedia” = supervallan mureneminen) 2) Putinilaisen world orderin toteuttaminen (uusi turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen) tulevaisuuteen suuntautuen, jossa Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin ei puheessaan tosin mainitse)  ja moninapaisuus, 3) Venäjän ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta. Putinin tavoitteiden toteuttamista Venäjällä tuki autoritaarisuuden kulttuurin vieminen läpi koko yhteiskunnan. Putinista heijastui puheen kautta tietty kärsimättömyys, joka kohdistui hänen asettamiensa tavoitteiden toteuttamiskelpoisuuteen.

Ei voitane suorasukaisesti  vetää johtopäätöstä, että Putin tiesi jo tuolloin askelmerkit kohti Ukrainan sotaa. Ajan kuluessa täydentyivät puuttuvat palikat, jotka sitten voitiin liittää kokonaisuuteen. Lopputuloksena oli brutaali hyökkäys suvereenin valtion kimppuun.

Uhkaavia sanoja? Kyllä, jos haluaa ne siten tulkittavan. Paikalla olleista monet olivat kuitenkin asennoituneet hyvässä hengessä pidetyn kokouksen ilmapiiriin (hymyiltiin, naureskeltiin Putinin ironialle). Tässäpä tämä:  vuonna 2007 oman tulkintani mukaan tunnelma oli hieman jännitteinen, mutta vielä odottava. Sanat ja niiden merkitys  painottuivat vuosien kuluessa, kun - jälkikäteen – menneen tulevaisuuden aukot pikkuhiljaa täydentyivät.

:::::::::::::::::::::::::::::

Jälkikäteen ajatellen demokratiaa päästiin harjoittelemaan aivan liian lyhyen aikaa (vrt. Suomen demokratian satavuotinen historia) Venäjällä. Valta siirtyi kahlitsemattomasti oligarkeille ja FSB-taustaisille epädemokraattisille tahoille. Tapahtui paradigman muutos omistus- ja valtasuhteissa.

Monet aivan ymmärrettävästi odottivat Venäjän siirtyvän askel askeleelta kohti vapaampia oloja 1990-luvulta 2000-luvulle siirryttäessä. Eroja oli lähinnä aikatauluissa eli siinä, kuinka kauan vapautumisprosessi kestää. Amerikkalaiset neuvonantajat lienevät olleen optimistisimpia  ja heistä poiketen monet suomalaiset asiantuntijat - näin muistelen - epäilivät muutoksen kestävän näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan elleivät sitten katsoneet kokeilun peräti epäonnistuvan. Satoja vuosia vanha autoritaarinen kulttuuri oli liian vahva murrettavaksi.

Totta kai oli niitäkin, jotka olivat valmiit tuomitsemaan Venäjän toivottomuuteen alusta lähtien esimerkiksi ideologisista syistä. Jotkut näkivät kehityksen vääjäämättömänä tragediana, mutta osuiko heidän arvionsa kaikilta osin kohdalleen? Kun ajatellaan tarpeeksi kaavamaisesti synkimmän vaihtoehdon mukaan ei nähdä edes mahdollisuutta poiketa painajaismaisesta tulevaisuuden näkymästä.

Olemme nyt tilanteessa, jossa näemme korruption  läpitunkeman autoritarisen järjestelmän olevan syvällä venäläisessä kulttuurissa. Tämän kirjoittaja ei näe tilannetta aivan näin lohduttomana. Jonkinlainen toivo vallitsee, vaikka venäläinen väkivaltakoneisto sanelee tämänhetkisen lohduttomalta tuntuvan odotuksen ja pyrkii viemään kaiken toivon vaihtoehtoiselta kehitykseltä. Jos nykyinen johto vaihtuu, on todennäköistä, että tilalle tulevat jatkavat Putinin linjaa ja on vain pieni mahdollisuus positiivisesta käänteestä, mutta eläköön se pieni mahdollisuus!

:::::::::::::::::::::::::::::::

Miten olisi voitu korjata tehtyjä virheitä? Hesarin em. artikkelissa tuodaan esille Natoon liittymisen aikaistus, mutta sen toteutumiseen en uskonut aikoinaan. Kansan suuri enemmistö oli vuosikymmeniä joko hyvien Venäjä-suhteiden kannalla tai sitten suhtautuminen oli välinpitämätöntä: suhteet pysyvät kunnossa,  kunhan vain Suomen puolelta ei tehdä virheitä. Sotilaallinen länsi-integraatio nähtiin eräänä epäsuosittuna vaihtoehtona. Presidentti Niinistö asetti tämän kysymyksen (olisiko pitänyt liittyä Natoon jo aiemmin?) valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa tänä vuonna. Kysymys Niinistön esittämänä on mielenkiintoinen. Onhan hän itse ollut varovaisuuden perikuva ja asettui Naton liittymisen kannalle ”jälkiheränneenä” (oltuaan toki periaatteessa Natoon liittymisen kannalla vuosia). Hän oli valtiomiesmäisen harkitseva vielä siinä vaiheessa, kun monet jo riensivät sapeleita kalistellen eteenpäin.

Kovin luottavaisesti ei kannata suhtautua historian opetuksiin,  koska kukin syntyvä historiallinen tilanne sisältää ennakoimattomia piirteitä . Historia muodostaa kokemuksen ja kokemuksesta voi oppia – oikein tai väärin.

Yhtenä lääkkeenä parempiin suhteisiin Venäjän kansa nähtiin  HS-kyselyn aikoihin ”keskinäisriippuvuuden” side, johon monet panostivat ja jota vahvistamalla nähtiin rauhan vahvistuvan. Tämähän on yksi historiallisista syistä, miksi EY luotiin: tarkoitus oli silloin keskinäisriippuvuuden avulla poistaa sodan mahdollisuus Ranskan ja Saksan väliltä. Keskinäisriippuvuuden ajatusta ei kannata hylätä nytkään, vaikka tällä hetkellä Venäjän kohdalla voidaan tuntea turhautumista käsitettä käytettäessä. Ani harva osasi ennakoida primitiiviset julmuudet,  mihin Putinin käskystä tai välinpitämättömyydestä johtuen on sorruttu. Ainoalta ajatukselta tuntuu: tämän Venäjä saa maksaa viimeistä kopeekkaa myöten.

Liisa Jaakonsaari esittää Hesarin artikkelissa jonkinlaisen ”kirurgisen avauksen ” tekemistä  nyt käsiteltävänä olevaan ajanjaksoon. Pitäisikö siis ”varmuuden vuoksi ” ottaa kaikenaikaisesti epäilevä suhde naapurimaahamme, koska ”huonosti lopulta kuitenkin käy”. Kuulostaa kaavamaiselta.

Jaakonsaaren mielestä avainkysymys Venäjä-suhteissa kulminoituu asetelmaan ”mahdollisuus vai uhka” ja sanoo Suomen panostaneen ”mahdollisuuteen”, joka nyt tuotti pettymyksen. Jaakonsaari antaa ymmärtää, että kysymys on itsensä pettämisestä: sorruttiin katteettomin odotuksiin kaikenlaisten Venäjä-suhteiden osalta. Olisiko historian opiskelu ollut avuksi? Mitä johtopäätöksiä olisi vedetty, jos olisi syvennytty suhteiden hoidon saloihin? Asennoituminen  on vaikeaa, koska Venäjän mysteeri – vaikka sen pitäisi tällä kokemuksella olla avattavissa - on kuin  Siperian taiga, loputon, ääretön.

Suhteiden reunat muodostuvat 1) halusta löytää yhteistyön mahdollisuuksia, vaikka melko hataralla pohjalla olevista lähtökohdista ja 2) ajatuksesta hylätä kaikki yhteydenpito toivottamana.

Olen jäänyt miettimään pienenä valonpilkahduksena lausumaa, jonka sanoivat sekä Sergei Lavrov että Vladimir Putin Suomen ilmoittaessa pyrkivänsä Natoon: ”(ilman Natoa) teillä ei olisi ollut mitään hätää”. Olisivatko he kerrankin olleet valehtelematta?

Näillä sanoilla vapautan suomalaisen eliitin profeetallisesta Venäjä-suhteiden painolastista.

USA:n vaalit - demokratian voitto

 

 Tätä kirjoittaessani takana ovat Yhdysvaltain kongressin vaalit.  Tavan mukaan ääntenlaskenta on venynyt, mutta nyt jo voidaan sanoa,  että demokraatit ovat saavuttaneet voiton, vaikka edustajainhuone onkin menossa niukahkosti republikaaneille Tilanne on tätä kirjoitettaessa 211-204.

Ratkaisevaa on, että senaatti pysyy kuin pysyykin demokraattien hallussa nipin napin (varapresidentin ääni ratkaisee äänestysten tasapelitilanteessa). Ja vielä on mahdollisuus, että Georgian uusintavaaleissa marginaali kasvaa.

Republikaaneilla oli sauma voittaa vaalit, sillä välivaaleissa hallitseva puolue kärsii yleensä tappion. Lisäksi presidentin suosio on alamaissa ja monet yhteiskunnalliset kehitystrendit ovat miinusmerkkisiä. Demokraattisten voimien vahvuutta kuvastaa se,  että vallitsevista olosuhteista huolimatta kansanvaltainen järjestelmä sai torjuntavoiton.

Ääritrumpilaiset ehdokkaat hävisivät vaaleissa, mikä saattaa merkitä, että amerikkalaiset alkavat kyllästyä ääriretoriikkaan ja valheita ja salaliittoja sylkeviin vainoharhaisiin puhekoneisiin.

Varovaiseksihan tässä on oppinut. Republikaanit kiistävät vaalien tuloksen ja haastavat voittajan lakituvassa. Se on sinänsä turhaa,  sillä on vain häviävän pieni mahdollisuus, että vaalien ääntenlaskennassa on tapahtunut tulosta muuttavia virheitä. Suurelta osin kysymys republikaanien huonosta kyvystä kärsiä tappio. Ja erityisen huono häviäjä on Donald Trump.

Vihdoinkin on aika luopua väitteistä, joiden mukaan molemmat puolueet ”tasapuolisesti” harrastavat demokratian vastaista propagandaa. Ei,  syyllinen on valtaosin republikaaninen puolue ja varsinkin sen oikea äärisiipi.

:::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltojen demokratialla taipumus ajautua hulluuteen muutaman vuosikymmenen välein. 1950-luvulla mccarthyismi sai otteen demokratiasta joiksikin vuosiksi. Terveet osat yhteiskuntaa pysyivät voimissaan, vaikka kommunistihysteria valtasikin alaa.

Nyt järjestettyjen kongressin vaalien taustalla on Capitolin kukkulan ja kongressin valtaus, joka osoitti, kuinka uskomattoman pitkälle demokratian vastainen rintama Donald Trumpin tukemana on valmis menemään.

Amerikkalaisen yhteiskunnan läpi virtaava piirre on kansakunnan omakuva, joka sanelee käytettävän reitin eteenpäin. Trumpin käynnistämä liike demokratiaa vastaan on yksi osa amerikkalaista ainutlaatuisuutta (exceptionalism).

Yhdysvaltojen yhteydessä ekseptionalismin käsitettä käytti ensimmäisten joukossa ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville, joka kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvulla ja kirjoitti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa” matkakokemuksistaan. de Tocquevillen ekseptionalismi oli tietenkin nykyisen äärirepublikaanisen ja trumpilaisen ekseptionalismin vastakohta.

Amerikkalaisen oikeiston käsittelyssä kansakunnan ainulaatuisuus on peilivääristymä. Kun Barack Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi - vilpitön kun oli - että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen joka kansan oikeudeksi. Se oli liikaa: äärioikeisto olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.

Ekseptionalismi on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi äärioikeiston piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on erinomaisuudessaan aivan poikkeuksellinen. Donald Trump on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America Great Again” tai ”America First”!  Näyttää siltä, että Trump katsoo Yhdysvaltain tässä välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary Clintonhan protestoi vuoden 2016 presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Trumpin puheet voidaan realistisessa mielessä määrittää vastenmieliseksi retoriikaksi.

Olisi naivia kuvitella, että äärioikeisto on nyt kärsinyt ratkaisevan tappion. Liioin äärimäisen sitkeä Donald Trump ei luovu taistelusta. Hän haluaa kaatua saappaat jalassa. Nobelisti Paul Krugman määritti mm. Trumpin todennäköisen haastajan Ron DeSantisin uhkakuvaksi.  Krugman taisi sanoa,  että hän pelkää enemmän Trump-henkisiä uusia kasvoja, jotka saavat äärioikeiston sanoman kuulostamaan näennäisen järkevältä.  

 

Suomettumisesta, uussuomettumisesta ja jälkisuomettumisesta

 

 

Suomettumista on eri vivahtein määritelty lukuisia kertoja viime vuosikymmeninä. Yhden määritelmän on laatinut tanskalainen tutkija Hans Mouritzen (2017). Mouritzen määrittää suomettumisen positiivissävyisenä tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli joskus suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä tämäkin!

Tässä sitä ollaan. On yhtäältä positiivinen tai neutraali tapa määrittää suomettuminen ja toisaalta kriittisempi näkemys, jossa suomettuminen nähdään itseä vahingoittavana.

Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan vahvaan alueelliseen - etupiirin sisältävään – vallankäyttöön voi sen nähdä parhaimmillaan keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen. Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana. Hän puhuu suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. On muistettava, että suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen laatu vaihteli vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä suomettumista muille sopivana esimerkkinä.

Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista” 24.5.2014):

”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.

Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa.

Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.

Oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa – tuohonkin aikaan - erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja haluttiin, ettei suhteisiin tule säröä.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.”

:::::::::::::::::::::::::::::::

Professori Teivo Teivainen puhuu Hesarin haastattelussa 7.11.2022 (”Miksi Suomi hakee uusia ystäviä Turkista ja Lähi-idästä?”) Suomen käytöstä leimaavasta uudenlaisesta suomettumisesta ja ”sievistelyn” tarpeesta. Uusi suomettuminen näyttäisi avaavan näköalan huomattavan laajalle geopoliittiselle toimintakentälle. Sitä voidaan pitää rinnakkaisilmiönä Kekkosen ajan suomettumiselle saman typpisten piirteidensä vuoksi. Nyt fokuksessa ei vain ole enää Venäjä. 

Vielä on syytä eritellä ”jälkisuomettumisen” käsite. Nimitystä käytetään niistä Venäjä-suhteiden myötäsukaisista ylläpitotoimista, joita toteutettiin 2000- ja 2010-luvulla, vaikka – näin arvostelijat sanovat – Putinin brutaali käytös oli jo tunnistettavissa. Tässä tarvitaan kuitenkin jo apukäsitettä ”jälkiviisaus”. Hyvin moni - nyt kun totuus Putinin käytöksestä on paljastunut -  on liittynyt jälkikäteisarvostelijoihin: yhteydenpidosta Venäjään olisi pitänyt luopua jo paljon aiemmin. Ehkä jotain unohtuu: historiaa tehdään ajassa. Tilaisuuden tullen saatava hyöty, suuri odotusarvo,  menestykseen sisältyvä hohto, ymmärtämättömyys ja silkka ahneus muodostavat historian kehikon, jossa toimitaan.

On helppo yhtyä Teivaisen näkemykseen, jonka mukaan ulkopolitiikassa on alkanut uusi kausi. Teivainen: ”Ovet on suljettu Venäjän suuntaan” Uuteen ulkopolitiikkaan  kuuluvat oleellisina Nato-jäsenyys ja turvatakuiden hankkiminen Yhdysvalloilta ja Britannialta. Uusi ulkopolitiikka tuo Suomelle sekä uusia ystäviä että velvoitteita.

Kysymys voidaan asettaa seuraavasti: onko Suomi tulevaisuudessa vanhaa suomettumista simuloivassa – mutta ilmansuuntaa vaihtavassa -  ”lännettymisen tilassa”?  Tuoko uusi suunta tullessaan vaateita, joita voidaan verrata aiemmin Neuvostoliiton kanssa vallinneisiin sitoumuksiin. Yritän seuraavassa vastata ainakin osittain näihin kysymyksiin.

Kysymykset ovat nousseet mieleen, kun olen ollut havaitsevinani, että uutta ulkopolitiikkaa on ajettu suuren innostuksen vallassa.

Uusia ystäviä? Teivainen luettelee: Turkki, Qatar, Saudi-Arabia… Mutta eiväthän nämä ole lännettymiselle luonteenomaisia kumppaneita (Teivainen puhuukin idänpolitiikasta). Mielestäni lännettyminen tuokin tullessaan ystäviä, joita emme ole ajatelleet läheisiksi yhteistyötahoiksi.

Teivaista ja minua vaivaa edellä mainittujen maiden autoritaarisuus, joka voidaan rinnastaa ainakin osin Venäjään (ihmisoikeusloukkaukset, hyökkäyssota). Turkki tulee mukaan yhteistyökuvioihin Naton kautta, johon suhteen määrittää tällä hetkellä ”yhteisymmärrysasiakirja”, myöhemmin Nato. Teivainen peräänkuuluttaa johdonmukaisuutta entisten ja nykyisten valtiollisten suhteiden välillä. No, selityskin voidaan löytää: suhteet voidaan tietenkin räätälöidä tapauskohtaisesti,  ja voivat siten olla keskenään eriasteisia, jopa erimitallisia.

Tästä Teivainen tulee uuden ulkopolitiikan ”liturgiaan”, johon hän sisällyttää kolme kulmakiveä: turvallisuuspolitiikan, rahan sekä liberaalien arvojen viennin. Teivainen toteaa, että näiden välisiä suhteita ei ole Suomessa pohdittu kunnolla. Tässä kohtaa Teivainen ottaa esille termin ”osittain uudenlainen suomettuminen”. Kirjoitukseni alussa  mainittujen kahden suomettumisen määritelmän lisäksi tässä tulee - omien viritysteni lisäksi - Teivaisen ehdotus: ”Suomettumisella tarkoitetaan selviytymistä, jossa taipuminen ulkoisen paineen alla korostuu itsenäisen toiminnan sijaan”. Tässä on samantyyppinen ajattelutapa kuin Mouritzenilla kuitenkin ilman suomettuneen maan saamaa hyötynäkökohtaa.

Onko Suomen ja Persianlahden maiden yhteistyössä kysymys liberaalien arvojen viemisestä Lähi-itään (josta George Bush nuorempi maksoi kalliin hinnan) vai onko kysymys peräti Suomen käyttämisestä saudien ja Qatarin geopoliittisesta painostuksesta kääntyä yksiselitteisesti länteen päin. Nämä taitavat olla kovin spekulatiivisia ajatuksia. Vaihtoehtona Teivainen tarjoaa ”sievistelevän suomettumisen” sijasta  suoraa puhetta: puhuttaisiin siis kiertelemättä turvallisuuspolitiikasta (aseista) ja kaupankäynnistä (rahasta) autoritaaristen ja diktatorisesti johdettujen maiden kanssa.

Yksinkertaistaen voitaisiin sanoa, että sopimuksenteko Turkin kanssa johtaa ”joka tapauksessa joustamiseen”: Suomi joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja pärjätäkseen uusien kumppaniensa kanssa.

Teivainen ei käsittele Hesarin haastattelussa USA-sidoksien yhteyttä Nato-hybrikseen, jonka näen suomalaisessa - varsinkin oikeistolaisessa - puheessa korostuneena. Tämä kehitys on kuitenkin avainasemassa puhuttaessa uudesta suomettumisesta. On vain toivottava, että  ydinase-  ja tukikohtaintoilu ei johda militaristiseen uhoiluun.  Ainakin presidentti sekä  rivien välissä että suoraan tuntuu vierastavan esimerkiksi pääministerin viittauksia ydinaseiden mahdolliseen ja jopa ilmeiseen sijoitteluun Suomeen. Tässä näen samoja piirteitä kuin Niinistön viivyttelevässä, varovaisessa ja järkevässä  pohdinnassa koskien Natoon liittymistä.

 

 

Putin järjestelee maailmaa mieleisekseen

 

 

Tätä kirjoittaessani Euroopassa raivoaa sota. Vaikka varsinaiset sotatoimet ovat rajoittuneet yhden valtion alueelle näkevät monet sotatapahtumat laajemmin kauppasotineen, pakotteineen ja terroritekoineen. Sodan voi arvioida olevan sitkeä laadultaan ja kestoltaan.

Historiasta voidaan hakea vertailukohtia,  jotka sopivat nykypäivään, ei niin,  että haettaisiin yksi yhteen samankaltaisia tapahtumaketjuja vaan sen takia,  että tunnistettaisiin syy-seuraussuhteet,  joista valtioiden suhteet muodostuvat.

Käytän ohessa esimerkkinä Napoleonin sodat päättänyttä Wienin kongressia 1814-15. Löytyisikö sieltä avaimia nykytilanteen ymmärtämiseen?  

Suurvallat pitivät Wienissä keskenään huolta,  että kukaan niistä ei pyrkinyt hyötymään pienten valtioiden kustannuksella. Tämä merkitsi käytännössä sitä,  että kavahdettiin Napoleonin aikaista tilannetta,  jossa jokin niistä pyrkisi pysyvästi muiden yläpuolelle ylivoimaiseksi voimatekijäksi.

Tavoitteena Wienissä oli kestävän tasapainon rakentaminen Eurooppaan. Ykkösasia oli Ranskan tulevaisuuden määritteleminen Napoleonin sotien jälkeen , mutta sen rinnalla Britannian, Venäjän, Preussin ja Itävallan suhteiden tasapainoon saattaminen. Taustalla vaikutti suhtautuminen liberalismiin ja nationalismiin. Venäjä ja itäisen Keski-Euroopan maat pelkäsivät liberalismin ja nationalismin uhkaavan monarkiaa. Ne rakensivat olemassa olonsa vanhan järjestelmän, Euroopan kristillis-konservatiivisen perinnön varaan.

Wienin kongressi loi eurooppalaisen järjestelmän keskeiseksi tekijäksi erottelun suuriin ja pieniin maihin. Suurvaltojen ryhmän muodostivat edellä mainitut Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vastaisen liittokunnan jäsenet. Ne olivat itse suurvaltoina eurooppalaisen järjestelyn  yläpuolella, mutta määrittivät muiden (pienempien valtioiden) kohtalon. Niistä tuli rauhantilan ja moraalin vartijoita. Niillä oli omat vaikutuspiirinsä tai niin kuin nyt sanottaisiin etupiirinsä. Tästä ei ole pitkä harppaus Putinin sodan logiikkaan.

:::::::::::::::::::::

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin tänä päivänä kongressissa esille otettu uhkakuva toimii niin, että Venäjä on  pyrkimässä  etupiirien muodostamiseen. Se itse asiassa jopa sodan uhalla vaatii niitä saatettavaksi voimaan. Putinin ”world order” sisältää tällaisen ajatuksen. Venäjän näkökulmasta siltä on lohkaistu suuri osa vanhasta Jaltan (1945) etupiiristä lännen hyväksi. Etupiiri on siis Venäjän mielestä toispuoleinen. Venäjä on vetänyt ehdottoman rajan Ukrainan kohdalle. Kiista koskee sitä,  kumpi on syyllinen olemassa olevaan tilanteeseen: laajenemishaluinen länsi (Venäjän esittämä lännessä torjuttu väite) vai Ukrainan ja muiden Euroopan maiden suvereniteettia loukkaava Venäjä (länsivaltojen näkemys). Mutta pitääkö uutta putinilaista ”world orderia”  (tai neutraalimmin rauhankonferenssia Wienin malliin ) edeltää suuri sota ennen  kuin jokin yhteisesti hyväksytty järjestely astuu voimaan? Ja saadaanko sillä moninapainen voimien tasapaino aikaiseksi?

Putinilainen maailmanjärjestys on kaksiosainen tavoitteiltaan. Ensinnäkin sen tavoitteena  on edellä kuvatulla tavalla voimapolitiikan  avulla saada aikaan moninapainen maailma ja toiseksi luoda uusi henkinen (hengellinen) tasapaino alueen (tässä tapauksessa Euroopan) valtioiden kesken. Kummankin osion toteutumisen  esteenä  on keinojen ja sisältöjen räikeä ristiriita. Harva uskoi näin laajamittaiseen julmuuteen, mitä Putin on osoittanut päästäkseen päämääräänsä.

Jos välttämättä halutaan, niin ilmastonmuutosten vastaisten toimien torjuminen muodostaa kolmannen pilarin Putinin maailmanjärjestyksessä. Sivuutan sen kuitenkin tässä.

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin näinä aikoina  Sergei Lavrov on puhunut paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Vladimir Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita. Tällä ajattelulla torjutaan aito edustuksellinen demokratia ja läntinen oikeusvaltioperiaate.

Putin ja Lavrov jatkavat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Monen mielestä kysymys kuuluu: uskovatko Venäjän johtajat itsekään olemassa oleviin filosofisiin perusteisiin vai onko kysymys vain sumuverhosta räikeän vallanhimon päällä? Fakta on, että Putin on niin monta kertaa palannut nimissään kulkevaan World Orderiin, että siihen ei kannata suhtautua yliolkaisesti. Voimapolitiikkaa seuraavat edellä kuvatut arvot tuoden – oikein tai väärin – arvopohjan politiikalle. 

::::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa esillä olleet asiat ovat siis edelleen perustavaa laatua olevalla tavalla suurvaltojen pöydällä. Kiistan kohteena ovat nytkin liberaali vs. konservatiivinen ideologia, vanha alkuperäiseksi väitetty kristillinen näkemys vs. ”kaiken sallivuus” ja etupiireihin perustuva maailmankäsitys. Suurvaltojen politiikka ja siihen liittyvät argumentit liikuttavat aikojen yli Euroopan voimatasapainoa.  

 Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut maailmankirjat sekaisin. Selvin selitys Venäjän aggressiolle,  jonka tunnistan on Putinin kyvyttömyys hyväksyä Neuvostoliiton hajoaminen. Putin ei pysty irtautumaan ajatuksesta, että Venäjä jää hänen – vanhenevan diktaattorin -  jäljiltä Neuvostoliittoa hauraammaksi suhteessa länteen.  Eikä Putin ole edes osallinen Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteen haaksirikkoon, mutta 1980- ja 1990-luvun rankasti syytettyjen johtajien ”epäonnistumisten”  korjaaminen kaatuu hänen kontolleen. Raskas - itse asetettu -  tehtävä tilanteen  palauttamiseksi 1980-luvun tasolle ei onnistu. Vanhenevan diktaattorin osaksi sulkeutuu imperiumin jättäminen  Naton piirittämäksi voimavaroiltaan vajavaiseksi, Kiinalle ja USA:lle häviäväksi valtakunnaksi.  Lohdutuspalkinnoksi  on tarjolla moninapaisen maailman tavoittelu  häviäväksi arvioidun  kaksinapaisuuden sijasta.

Tosiasiassa on olemassa myös toinenkin syy, nimittäin  jälkikristillinen ja liberalismin torjuva ideologinen syy, jota olen edellä esitellyt. Kysymys on siis myös henkien taistelusta.

::::::::::::::::::::::::::

Onko Putin kuin Nikolai  I – yksi hänen esikuvistaan -  joka kuolinvuoteellaan Krimin sodan (!) keskellä huutaa ymmällään olevalle seuraajalleen, tulevalle keisarille Aleksanteri II:lle viimeisinä sanoinaan ”pidä kaikki!”?

Länsivallat ovat panostaneet Venäjän sotatoimenpiteiden vastustamisessa  pakotteisiin,  joita onkin käytössä laaja kirjo. Tuskinpa ne kuitenkaan täysin pystyivät arvioimaan, mihin pakotteet johtavat. Sota on nimittäin laajentunut energiasta käytäväksi sodaksi, josta vavahduttavin esimerkki on kaasuputkien räjäyttäminen Itämerellä. Syyllisen osoittaminen pitävästi tulee oleman vaikeaa, joskin epäilyt syyllisestä ovat vahvat. Kansalaisten sietokykyä koetellaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Energiapula ja lisäksi yritysten ja kotitalouksien lämmitys- ym. kustannukset ovat nousseet hälyttävän korkeiksi. Lisäksi Venäjän tarkoitus on murtaa ukrainalaisten taistelutahto elintärkeää infrastruktuuria tuhoamalla.  Näin sota heijastuu konkreettisesti jokaiseen tavalliseen kansalaiseen.

Ketään erikseen syyttämättä eurooppalaiset ovat tuudittautuneet hyvinvointiinsa ja huonoihin aikoihin varautuminen on jäänyt puolitiehen. Suuri osa Euroopan väestöstä selvinnee haasteista ilman ylivoimaiseksi käyviä ponnistuksia,  jos ei sitten syty kaiken kattava sota. Niitä,  jotka joutuvat jo normaalioloissa pinnistelemään taloutensa kanssa on paljon. Heille kysymys on selviytymistaistelusta.

Kaikki viittaa siihen, että sota ei poistu eurooppalaisten elämästä. Venäjä on kouluttamassa uutta reserviä,  joka saattaa olla toimintakunnossa ensi kesänä. Ei kannata aliarvioida myöskään Venäjän kykyä käynnistää uutta asetuotantoa. Paralleelina tulee mieleen Hitlerin yksinpuhelu junavaunussa Mannerheimin vieraana kesällä 1942. Hitler sanoi Saksan tuhonneen 34 000 venäläistä panssaria, mutta he ovat löytäneet Donetsin alueelta (Donetsk, Luhansk!)  tehtaan,  jonka tarkoitus oli korvata menetykset.

:::::::::::::::::::::::::

Minua kuten useita muitakin on hämmästyttänyt Putinin muutos 2000-luvun vaihteen ainakin lievän demokratiatartunnan saaneesta valtionjohtajasta rikolliseksi,  mistään piittaamattomaksi diktaattoriksi. Sitten on niitä, jotka ovat ”alusta lähtien” tienneet minkälainen Putin on miehiään.

Oma lukunsa ovat valtionpäämiehet,  jotka jos ketkä ovat seuranneet Putinin toimia läheltä. Ei heilläkään ole ollut kykyä nähdä Putinin sielun peiliin, kuten George Bush nuorempi väitti nähneensä. Olaf Scholzia syytetään heikkoudesta - kuten hänen edeltäjäänsäkin – ja ymmärryksen puutteesta nähdä Putinin tarkoitusperien lävitse. Energiayhteistyötä nyt rikolliseksi nähdyn Putinin kanssa pidetään anteeksiantamattomana erehdyksenä. Erehdyksen suuruutta arvioidaan nyt nähtävillä olevaa taustaa vasten! Ns. asiantuntijoillakin on ollut vain rajallinen kyky ymmärtää tapahtumien logiikkaa. Sitä suurempi on ollut pyrkimys jälkikäteen analysoida – usein myös jälkiviisaasti – sodan sumua.