Helsingin Sanomissa oli 15.11.2022 Jarmo Huhtasen artikkeli
”Suomen eliitti uskoi Venäjän muuttuvan”, jossa pohdittiin, miten pitkän jäljen
jätti suomalaisen eliitin usko Venäjän muuttumiseen 2000-luvun tapahtumavyöryssä.
HS teki kyselyn suomalaisille vaikuttajille vuonna 2014, puoli
vuotta ennen Venäjän aloittamaa sotaa Itä-Ukrainassa. Tulos oli, että suomalaisen
eliitin enemmistö uskoi yhdeksän vuotta sitten, että viisumivapaus ja
venäläiset suurinvestoinnit olivat hyväksi kansakunnalle. Kyselyn kohteena oli
satakunta suomalaista vaikuttajaa politiikan, kulttuurin ja tieteen
alueilta. Vastausprosentti oli korkea,
lähes 90, sillä kohderyhmä muodosti ”HS-raadin” eli ryhmä oli etukäteen
valittu. Muutamaa kuukautta myöhemmin Venäjä aloitti Krimin miehityksen.
Oliko suomalainen eliitti
harhautunut? Muodostiko eliitin joukko hyväuskoisia hölmöjä? Enpä tiedä.
Jälkikäteen on helppo vetää johtopäätöksiä,
kun historia on vierähtänyt tovin eteenpäin. Jälkiviisaat sanovat, että demokratiavääristymät
ja valehtelu olisi pitänyt hoksata jo vuonna 2014, ennen Krimiä. Historiaa
tehdään kuitenkin siinä ajassa, jota eletään. Mielestäni on ymmärrettävä, että Neuvostoliiton
kaatumisesta johtuvassa euforisessa hengessä toivottiin ja ehkä jopa pääteltiin
jälkijättöisesti Venäjän olevan demokraattisessa muutoksessa. Näin ei ollut vaan autoritaarinen
hallinto johti mm. omistuksen keskittymiseen pienelle joukolle saaliinhimoisia
uusrikkaita. Tämä tapahtui käsittääkseni monien läntisten neuvonantajien ohjeistuksen
mukaisesti. Boris Jeltsin oli liian paljon Venäjää bisneskohteena pitävien
johdateltavana. Tietenkin myös edustuksellisen demokratian ”harjoittelu”
Venäjällä johti surkeaan
epäonnistumiseen. Kriittisesti tarkastellen vakavat merkit olivat toki
näkyvissä jo HS-kyselyn tekemisen aikoihin ja joiltakin osin jo 2000-luvun
alussa, mutta pahimpaan vaihtoehtoon ei haluttu uskoa.
Referoin seuraavassa blogikirjoitustani Putin ja Ukrainan sodan
ennusmerkit, 1.4.2022:
Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista
puheistaan turvallisuuskonferenssissa Münchenissä 10.2. 2007. Monien
mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat,
vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Viittaan
seuraavassa puheen avainkohtiin kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi.
Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.
Putin toteaa puheensa alussa, että hänellä
on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja
tyhjiä diplomaattisia sanoja. Hän toteaa, että jos hänen kommenttinsa kuulostavat
poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain
konferenssi!” Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen,
että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen
puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)! Puheen
eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan
- kuten hän sanoo - ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä
lailla kaikille”. Hän viittaa Franklin Rooseveltin sanoihin toisen
maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu
kaikkien rauha”.
Putinin puhe alkaa joiltakin osin yhteistyöhenkisesti
käsitellen turvallisuusyhteistyötä moninapaisuutta korostaen. Huumoriakin
väläytellään. Putin nostaa erilleen muista tavoitteista uuden
turvallisuusarkkitehtuurin rakentamisen. Turvallisuuden rinnalle hän nostaa
tasapuolisuuden ja korostaa ns. BRIC-maiden osuutta. Demokraattiset arvot
nousevat – ainakin Putinin sanoissa - tuon tuostakin tavoitteeksi. Tulkitsen
niin, että vielä tuolloin vuonna 2007 (ja koko vuosikymmenellä) Putin tuki
ainakin sanoissa demokratiakehitystä. Demokratiaperiaatteiden alamäki alkoi
2010-luvulla.
Puhe ei ole niin hyökkäävä kuin pintapuolisesti
saattaisi kuvitella. Puheen alkuosa on suorastaan yhteisiä arvoja korostava.
Sitten hän siirtyy kokemiinsa epätasa-arvoisuuksiin ja lopulta
puheessa nousee esille katkeria sävyjä Venäjän syrjäyttämisestä
kansainvälisestä yhteisöstä. Putinin termein Venäjän arvostuksen
nostaminen on hänen ykkösteemansa, joka vuoden 2007 jälkeen korostui lähes
kaikissa yhteyksissä.
Otan esille kolme seikkaa, jotka ohjasivat Putinin
strategiaa Münchenin konferenssin 2007 viitoittamana: 1)
Neuvostoliiton hajoaminen (”1900-luvun suurin geopoliittinen tragedia” = supervallan
mureneminen) 2) Putinilaisen world orderin toteuttaminen (uusi
turvallisuusarkkitehtuuri turvatakuineen) tulevaisuuteen suuntautuen, jossa
Venäjällä on tärkeä sija, ja johon oleellisesti kuuluvat etupiirit (joita Putin
ei puheessaan tosin mainitse) ja moninapaisuus, 3) Venäjän
ansaitseman tunnustuksen vahvistaminen suurvaltojen taholta. Putinin
tavoitteiden toteuttamista Venäjällä tuki autoritaarisuuden kulttuurin vieminen
läpi koko yhteiskunnan. Putinista heijastui puheen kautta tietty kärsimättömyys,
joka kohdistui hänen asettamiensa tavoitteiden toteuttamiskelpoisuuteen.
Ei voitane suorasukaisesti vetää
johtopäätöstä, että Putin tiesi jo tuolloin askelmerkit kohti Ukrainan sotaa.
Ajan kuluessa täydentyivät puuttuvat palikat, jotka sitten voitiin liittää
kokonaisuuteen. Lopputuloksena oli brutaali hyökkäys suvereenin valtion
kimppuun.
Uhkaavia sanoja? Kyllä, jos haluaa ne siten
tulkittavan. Paikalla olleista monet olivat kuitenkin asennoituneet hyvässä
hengessä pidetyn kokouksen ilmapiiriin (hymyiltiin, naureskeltiin Putinin
ironialle). Tässäpä tämä: vuonna 2007
oman tulkintani mukaan tunnelma oli hieman jännitteinen, mutta vielä odottava.
Sanat ja niiden merkitys painottuivat
vuosien kuluessa, kun - jälkikäteen – menneen tulevaisuuden aukot pikkuhiljaa
täydentyivät.
:::::::::::::::::::::::::::::
Jälkikäteen ajatellen demokratiaa päästiin harjoittelemaan aivan liian
lyhyen aikaa (vrt. Suomen demokratian satavuotinen historia) Venäjällä. Valta
siirtyi kahlitsemattomasti oligarkeille ja FSB-taustaisille epädemokraattisille
tahoille. Tapahtui paradigman muutos omistus- ja valtasuhteissa.
Monet aivan ymmärrettävästi odottivat Venäjän siirtyvän askel askeleelta
kohti vapaampia oloja 1990-luvulta 2000-luvulle siirryttäessä. Eroja oli
lähinnä aikatauluissa eli siinä, kuinka kauan vapautumisprosessi kestää. Amerikkalaiset
neuvonantajat lienevät olleen optimistisimpia ja heistä poiketen monet suomalaiset asiantuntijat
- näin muistelen - epäilivät muutoksen kestävän näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan
elleivät sitten katsoneet kokeilun peräti epäonnistuvan. Satoja vuosia vanha autoritaarinen
kulttuuri oli liian vahva murrettavaksi.
Totta kai oli niitäkin, jotka olivat valmiit tuomitsemaan Venäjän
toivottomuuteen alusta lähtien esimerkiksi ideologisista syistä. Jotkut näkivät
kehityksen vääjäämättömänä tragediana, mutta osuiko heidän arvionsa kaikilta
osin kohdalleen? Kun ajatellaan tarpeeksi kaavamaisesti synkimmän vaihtoehdon
mukaan ei nähdä edes mahdollisuutta poiketa painajaismaisesta tulevaisuuden näkymästä.
Olemme nyt tilanteessa, jossa näemme korruption läpitunkeman autoritarisen järjestelmän olevan
syvällä venäläisessä kulttuurissa. Tämän kirjoittaja ei näe tilannetta aivan
näin lohduttomana. Jonkinlainen toivo vallitsee, vaikka venäläinen väkivaltakoneisto
sanelee tämänhetkisen lohduttomalta tuntuvan odotuksen ja pyrkii viemään kaiken
toivon vaihtoehtoiselta kehitykseltä. Jos nykyinen johto vaihtuu, on
todennäköistä, että tilalle tulevat jatkavat Putinin linjaa ja on vain pieni mahdollisuus
positiivisesta käänteestä, mutta eläköön se pieni mahdollisuus!
:::::::::::::::::::::::::::::::
Miten olisi voitu korjata tehtyjä virheitä? Hesarin em. artikkelissa
tuodaan esille Natoon liittymisen aikaistus, mutta sen toteutumiseen en uskonut
aikoinaan. Kansan suuri enemmistö oli vuosikymmeniä joko hyvien
Venäjä-suhteiden kannalla tai sitten suhtautuminen oli välinpitämätöntä: suhteet
pysyvät kunnossa, kunhan vain Suomen puolelta
ei tehdä virheitä. Sotilaallinen länsi-integraatio nähtiin eräänä epäsuosittuna
vaihtoehtona. Presidentti Niinistö asetti tämän kysymyksen (olisiko pitänyt
liittyä Natoon jo aiemmin?) valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaisissa
tänä vuonna. Kysymys Niinistön esittämänä on mielenkiintoinen. Onhan hän itse
ollut varovaisuuden perikuva ja asettui Naton liittymisen kannalle
”jälkiheränneenä” (oltuaan toki periaatteessa Natoon liittymisen kannalla
vuosia). Hän oli valtiomiesmäisen harkitseva vielä siinä vaiheessa, kun monet
jo riensivät sapeleita kalistellen eteenpäin.
Kovin luottavaisesti ei kannata suhtautua historian opetuksiin, koska kukin syntyvä historiallinen tilanne
sisältää ennakoimattomia piirteitä . Historia muodostaa kokemuksen ja kokemuksesta
voi oppia – oikein tai väärin.
Yhtenä lääkkeenä parempiin suhteisiin Venäjän kansa nähtiin HS-kyselyn aikoihin ”keskinäisriippuvuuden”
side, johon monet panostivat ja jota vahvistamalla nähtiin rauhan vahvistuvan.
Tämähän on yksi historiallisista syistä, miksi EY luotiin: tarkoitus oli silloin
keskinäisriippuvuuden avulla poistaa sodan mahdollisuus Ranskan ja Saksan
väliltä. Keskinäisriippuvuuden ajatusta ei kannata hylätä nytkään, vaikka tällä
hetkellä Venäjän kohdalla voidaan tuntea turhautumista käsitettä käytettäessä. Ani
harva osasi ennakoida primitiiviset julmuudet, mihin Putinin käskystä tai välinpitämättömyydestä
johtuen on sorruttu. Ainoalta ajatukselta tuntuu: tämän Venäjä saa maksaa viimeistä
kopeekkaa myöten.
Liisa Jaakonsaari esittää Hesarin artikkelissa jonkinlaisen ”kirurgisen
avauksen ” tekemistä nyt käsiteltävänä
olevaan ajanjaksoon. Pitäisikö siis ”varmuuden vuoksi ” ottaa kaikenaikaisesti
epäilevä suhde naapurimaahamme, koska ”huonosti lopulta kuitenkin käy”.
Kuulostaa kaavamaiselta.
Jaakonsaaren mielestä avainkysymys Venäjä-suhteissa kulminoituu asetelmaan
”mahdollisuus vai uhka” ja sanoo Suomen panostaneen ”mahdollisuuteen”, joka nyt
tuotti pettymyksen. Jaakonsaari antaa ymmärtää, että kysymys on itsensä
pettämisestä: sorruttiin katteettomin odotuksiin kaikenlaisten Venäjä-suhteiden
osalta. Olisiko historian opiskelu ollut avuksi? Mitä johtopäätöksiä olisi
vedetty, jos olisi syvennytty suhteiden hoidon saloihin? Asennoituminen on vaikeaa, koska Venäjän mysteeri – vaikka
sen pitäisi tällä kokemuksella olla avattavissa - on kuin Siperian taiga, loputon, ääretön.
Suhteiden reunat muodostuvat 1) halusta löytää yhteistyön mahdollisuuksia,
vaikka melko hataralla pohjalla olevista lähtökohdista ja 2) ajatuksesta hylätä
kaikki yhteydenpito toivottamana.
Olen jäänyt miettimään pienenä valonpilkahduksena lausumaa, jonka
sanoivat sekä Sergei Lavrov että Vladimir Putin Suomen ilmoittaessa pyrkivänsä
Natoon: ”(ilman Natoa) teillä ei olisi ollut mitään hätää”. Olisivatko he
kerrankin olleet valehtelematta?
Näillä sanoilla vapautan suomalaisen eliitin profeetallisesta
Venäjä-suhteiden painolastista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti